Tammikuussa luin kolme kirjaa ja 915 sivua:
1. Sandhya Menon: When Dimple met Rishi (380 sivua)
2. Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti (264 sivua)
3. Ding Ling: Miss Sophie's Diary (271 sivua)
When Dimple met Rishin pohjalta on tehty Mismatched-teinisarja. Nuortenkirja oli suloinen ja piristävä, mutta täytyy sanoa että vaikutuin sarjasta enemmän. Kirja käsitteli lähinnä pelkästään Dimplen ja Rishin suhdetta sekä Rishin tulevaisuudensuunnitelmia; sarjaan puolestaan on tuotu lisää aiheita, kuten intersektionaaliset syrjintäkokemukset, ja muita hahmoja, joilla on omat tarinansa ja ongelmansa. Katsoin tammikuussa muuten sarjankin toista kertaa, tällä kertaa veljeni kanssa, joka piti siitä myös. Tämä sarja ei tosiaan ole mustavalkoinen.
Prinsessa Tuian amuletti on yksi suosikkikirjojani, joka on herättänyt kaipuuni Egyptin raunioille ja aikaan jota ei enää saa takaisin. Kirja on samaan aikaan mystinen ja runollinen, kuvaillen maagisesti Egyptiä.
Miss Sophie's Diary oli novellikokoelma, jonka luin niminovellin vuoksi. Se oli mielenkiintoinen kertomus nimihenkilön seksuaalisuuden heräämisestä mutta en paljon saanut siitä irti. Oli mielenkiintoista miten 20-luvun elämä Shanghaissa vaikutti hyvin länsimaalaiselta elokuvateattereineen ja Sophiekin on saanut nimensä venäläisen vallankumouksellisen mukaan. Loput novellit olivat hyvin kommunistista ideologiaa ylistäviä. Eräässä pariskunta eroaa lopulta eri ideologioiden ja elämäntapojen vuoksi, toisessa kuvataan sankarillisesti kommunistien teloitusta. Pidin eniten maaseudun elämää kuvailevasta tarinasta The Hamlet, jossa perheen entinen tuttu opettaa heille työläisten oikeuksista.
"Big Sister was kept busy all day with three meals, a big basket of washing and shoe soles to stitch if she had any spare time. Miss Tertia helped her to stitch soles. Big Sister liked to talk about her dreams with Miss Tertia. If she were a man, she said, she would have left home long ago. When her younger sister asked where she would go she said with a smile, "You wouldn't understand, and I don't even know myself. Anyhow, I'd want to do something really terrific to show everybody." -s.167-168
Don't look up (2021) oli dramaattinen ja parodinen elokuva lähestyvästä luonnonkatastrofista, johon tutkijoita lukuunottamatta kukaan ei usko. Olin varautunut parodisuuteen, joten siinä mielessä tyyli ei hätkähdyttänyt. Elokuva herätti kuitenkin ajatuksia, tosin myös väittelyä ja erään unettoman yön, joten siitä ei ehkä jälkikäteen jäänyt niin positiivista muistoa.
En ole katsonut paljoa saksalaisia elokuvia, joten päädyin sitten perheeni kanssa kehuttuun komediaan Fack ju Göhte (2013). Täytyy kyllä sanoa että tämän elokuvan tarina ei ihan iskenyt, eikä huumorikaan niin erityisesti naurattanut. Slangia oli muuten myös tosi vaikea kääntää lennosta suomeksi!
Vaaleanpunaisen pantterin (1963) katsoimme jälleen kerran uudestaan, ja nauroimme tapamme mukaan raikuvasti Clouseaun toilailuille. Mietin taas naisten kuvausta: molemmat naispäähenkilöistä kuvataan hiukan juonittelevina ja vain toisilleen solidaarisina, toisaalta myös itsenäisinä eikä vain alistuvana.
Tyttökuningas (2015) oli vaikuttava elokuva, tammikuun paras. Kuningatar Kristina oli ristiriitainen henkilö jonka itsekeskeisyyttä ja vallanhimoa oli vaikea sulattaa, vaikka hän vain peilasi muiden kuninkaiden käyttäytymistä. Lisäksi hän aikoi lopettaa kolmekymmenvuotisen sodan ja janosi sivistystä ja tietoa. Tarina vilisi myös filosofisia ajatuksia ja esimerkiksi tuon ajan käsitystä rakkaudesta ja tunteista. Kristinan onneton rakkaustarina oli esitetty järisyttävästi ja samastuttavasti.
Näkymättömän tytön tunnustukset (2021) oli ihan kiva brasilialainen teinileffa, mutten löytänyt siitä mitään erityistä.
Adelen elämän (2013) katsoin vihdoin ja viimein. Kolme tuntia kestävä elokuva oli pakko katsoa kolmena iltana ja muutenkin elokuvan seksikohtauksista tarvitsi palautumisaikaa. Varsinkin elokuvan paljaan seksuaalisuuden takia en oikein lämmennyt sille, eikä tarinakaan oikein sytyttänyt, vaikka sitä onkin kehuttu realistiseksi suhdekuvaukseksi. En oikein pystynyt samastumaan Adeleen ja tämän tekemiin virheisiin. Kuvaustyyli oli erikoinen pitkine kohtauksineen joissa ei välttämättä tapahtunut mitään. Luin että näyttelijät olivat kärsineet ohjaustyylistä ja että monet kohtaukset olivat improvisoituja.
Tammikuun alussa olin vielä Suomessa, huonon koronatilanteen ja oman uupumisen vuoksi en oikein pystynyt tapaamaan tuttuja, mutta kävin ainakin kaupungilla ihmettelemässä kirkkoja ja ostamassa cd-levyjä ja UFF:lta neulepaidan. Viimeisenä päivänä tapasin tätiäni ja kävin vielä uudestaan pulkkailemassa. En saanut kylläkseni pakkaspäivistä, auringon säteilystä ja lumihangista.
Koronalingosta Saksaan palatessa halusin ensin eristäytyä ja muutenkin saada omaa rauhaa, mutta pian palasin taas aktiiviseen elämään. Muutama esitelmä ja vaihtoon hakeminen pitivät kiireisenä mutta muuten ehdin kuun aikana osallistua tutkimukseen, käydä museossa, syödä hotpotia ja muuten tavata ystäviä.
Kävin myös pienellä vaellusyrityksellä Bad Urachissa, mutta matka katkesikin jäisiin polkuihin, joita ei uskaltanut lähteä liukastelemaan jyrkillä rinteillä. Näin kuitenkin jälleen vesiputouksen ja söin svaabilaista ruokaa.
 |
| Alhaalla laaksossa ei näkynyt hiutalettakaan |
Ja eräänä iltana näin punaisena hehkuvan auringonlaskun pimeän mutta pieniä valoja tuikkivan kaupungin yllä.
Kuukauden kysymys: Mikä rauhoitti teitä tammikuussa? Milloin tunsitte itsenne onnellisiksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti