Pienen elämän hippusia

En pidä koulusta, kun se jo parin viikon jälkeen valtaa illat vaatimuksillaan tehtävästä työstä.
 En pidä siitä, kun ystäväni tarvitsee kipeästi minua juttuseuraksi, ja kun vihdoin pääsen ja tarvitsen häntä, menemme ristiin. En pidä väsymyksestä joka tekee vain ärtyisäksi.
 En pidä vääryydestä joka on tapahtunut historiassa ja jonka tietää yhä tapahtuvan.
 En pidä toisistaan pahaa puhuvista, enkä epätietoisuudesta kenen puolelle asettua. Kuka on hyvis? Ehkä niitä ei olekaan.
 En pidä riitelevistä ajatuksista, toisen satuttamisesta ja edelleen epätietoisuudesta mitä tehdä. En pidä itsestäni kun en pysty olemaan rento, oma itseni, sosiaalinen, selkeä tai hyvä ihminen.

Pidän itsestäni, kun minua koskettavat asiat joille muut vain nauravat. Siitä että kiinnyn asioihin helposti ja olen herkkä.
 Pidän viisaista lauseista ja elämänohjeista, tarinoiden sitaateista ja melankolisten laulujen säkeistä. Pidän sielunsiskon kauniista viesteistä, kaverien kanssa nauramisesta.
 Pidän ajatuksesta etten ole syntynyt englanninkielisiin tai suurimpiin maihin, vaan pieneen Suomeen, jonka asukkaiden täytyy vain pärjätä maailmalla.
 Pidän Kiinassa asumisesta: vaikka viime vuosi oli vaikein eikä tunnu helpottavan, minua ilahduttavat kiinalaiset, jotka puhuvat vain kiinaa, erikoiset puut ja korkeat rakennukset ja vuoret kaukaisuudessa.
 Pidän kaupungin valoista ympärillä pimeydessä ja siitä tunnelmasta.
 Pidän lämmitettyjen bataattien syömisestä kadunreunassa, kun muut menevät hampurilaiselle; pidän seikkailusta ja muistorikkaista hetkistä. Rintaani pakahduttaa onnellisuus, kun vilkutan bussin ikkunasta kurttuiselle mummolle ja tämän kasvoille puhkeaa hymy.