tiistai 8. joulukuuta 2020

Lokakuussa rakastuin vihreän ja oranssin hehkuun

Lokakuussa ehdin vihdoin taas lukea muutakin kuin kurssikirjoja, ja tartuin Suomen kirjastoista raahaamien romaanieni pariin. Luin kuun aikana kaksi kirjaa ja 350 sivua.

1. Nina LaCour & David Levithan: You know me well (250s)
2. Raili Mikkanen: Aavikoiden seikkailija (100s)

You know me well on yhteisromaani kahdelta tunnetulta amerikkalaiselta kirjailijalta, joista Nina Courilta olen aiemminkin lukenut jotain. (Välimatkoja on niin upean haikea!) You know me well ei kuitenkaan ihan ylttänyt sen rinnalle. En tiedä mikä siinä edes mättäsi, ehkä olen vain kyllästynyt tavanomaisiin YA-romaaneihin ja niiden kirjoitustyyliin. Katen ja Markin nopea ystävystyminen oli epätavallista, enkä pystynyt tajuamaan toisen uskomatonta rakkaustarinaa ja toisen nopeaa ylitse pääsemistä.  Kuitenkaan heidän tarinansa eivät olleet ihan perinteisiäkään: niihin kuului ystävyyksien hiipumista ja yksipuoleista rakkautta, mitkä samaistuttivat. Oli muuten mielenkiintoista, kuinka jokainen kirjan hahmoista taisi kuulua sateenkaariväkeen.

Aavikoiden seikkailija oli tositapahtumiin perustuva fiktiivinen kertomus Yrjö Wallinin tutkimusmatkoista Arabian niemimaalla 1800-luvulla. Tämä opiskeli arabiaa, soluttautui arabimieheksi pukeutuneena Mekkaan, teki muistiinpanoja itämaisesta elämäntavasta ja kartoitti laajoja alueita Lähi-Idässä. Tajusin liian myöhään, että kirja oli tarkoitettu selvästi nuoremmille, ehkä yläasteikäisille. Kirjoitustyyli ja tarina olivat vähän yksinkertaistettuja, ja minusta koko kirjalla olisi ollut paljon enemmän potentiaalia. Se kuvasi tosin arabialaisten beduiinien elämää ja aavikoiden vaaroja, mutta koko tarina olisi voinut olla pidempi ja syvempi. En kuitenkaan muista itsekään edes kuulleeni Yrjö Wallinista, joten kirjalla oli hyvä tarkoitus valistaa yhdestä ensimmäisistä suomalaisista tutkimusmatkailijoista.


Lokakuussa katsoin kuubalais-sveitsiläisen elokuvan Insumisas, joka oli todella vaikuttava. Sen aihe oli jo vähintäänkin moniulotteinen: 1800-luvun alussa lääkäri matkustaa Kuubaan, vastustaa orjatyötä, rakastuu huoraksi kutsuttuun naiseen - ja paljastuu itsekin naiseksi. Pidin etenkin elokuvan tunnelmasta: henkilöt puhuvat verkkaisesti kaunista espanjaa ja vain viidakon puut rapisevat taustalla. Maisemat ovat jotenkin esteettisen kauniin puhtaita ja siniharmaita. Enrico on ihanan rauhallinen ja kuitenkin päättäväinen ja niin niin rohkea. Itse tarina oli traaginen - ja perustuu tositapahtumiin. Suosittelen tätä todella.


Taru Sormusten herrasta: Kaksi tornia olen katsonut joskus aikoja sitten sivusilmällä perheeni kanssa, enkä muistanut siitä juurikaan mitään paitsi Legolaksen surffaamassa kilvellä Helmin syvänteessä ja Gandalfin ylösnousemuksen. Elokuva oli kuitenkin koko ajan mielenkiintoinen, ja vaikken voi sanoa olevani LOTR-fani, tykkäsin kuitenkin tarinasta ja hahmoista. Kirjojen lukemista pakoilen edelleen, vaikka veljeni yrittää minua aika ajoin pakottaa siihen. :D Legolas oli edelleen ihan söpö, mutta hänestä puuttuu syvyyttä, jota on esimerkiksi vähän enemmän Eowynissa ja Aragornissa. Eowynin yksipuoleinen ihastuminen on sympaattista, kuten myös Aragornin Arwenin ikävöinti. Juu, kuten tästä huomaa, kiinnitän paljon paremmin huomiota hahmojen suhteisiin ja tunteisiin kuin itse juoneen...


Lokakuussa löysin Netflix-listalleni juuttuneen tanskalaisen sarjan, kun halusin katsoa jotain rentoa ja ajatukset pois vievää. Rita kertoo opettajasta, jota ei voisi aikuisten mielipiteet vähempää kiinnostaa ja joka sanoo ajatuksensa suoraan, harrastaa irtosuhteita ja välittää oppilaistaan enemmän kuin kenestäkään muusta. Pidän sarjassa eniten siitä, ettei se ole mustavalkoinen vaan jokaisessa henkilössä on hyvät puolensa ja virheensä. Ritalla on monet puolensa, ja hän joutuu aina välillä pohtimaan onko hänen tapansa sittenkään oikein. Helle on ihana hahmo, jonka luulin ensin olevan "pahis", mutta hän kehittyy matkan aikana symppikseksi. Hänen ja Ritan suhde on myös ihanan monipuolinen. Ritan ja hänen lastensa ihmissuhteet ovat keskiosassa, mutta myös kouluelämä ja oppilaiden ongelmat on läsnä. Sarja keskittyykin juuri henkilöidensä taustoihin ja sosiaalisiin ongelmiin. Olen yllättävää kyllä jo neljännessä kaudessa, joka sivuaa lopultakin Ritan nuoruutta, ja häntä 16-vuotiaana näyttelevä Tessa Hoder sopii rooliin niiiin hyvin. Voisin kirjoittaa tästä sarjasta vielä pitempäänkin, se on täynnä huumoria, realistisia ongelmia ja (epä-)täydellisiä loppuja. Ihmettelen erästä yksityiskohtaa: miksi opettajat koskevat ja halailevat koko ajan oppilaitaan? Onko tämä jokin erikoispiirre tanskalaisessa kulttuurissa vai kuuluuko tämä pelkästään tähän sarjaan? Itse en ole ikinä koskenutkaan opettajiini sitten ekojen luokkien, jollen sitten jostain syystä halannut kevätjuhlissa. Joka tapauksessa olin todella positiivisesti yllättynyt tästä sarjasta, joka ei ole ihan pelkkää perinteistä romanttista hömppää.

Kahvihetki ystävän luona syksyisenä päivänä

Kuukakkuja...

Ja luoteiskiinalaista zhuanfan/plov-riisiä

Lokakuussa olin edelleen kiireinen työharjoitteluni parissa, mutta nyt oli sentään kurssien lopputyöt tehtynä ja aikaa jäi muuhunkin. Loppukuun tiukentuneet koronarajoitukset eivät (vielä) rajoittaneet omaa elämääni. Kuun aikana vietin kiinalaista keskisyksyn juhlaa syömällä luoteiskiinalaista riisiä porkkanan ja lampaan kanssa (zhuanfan/plov) sekä kuukakkuja. Tai seikkailin ystäväni kanssa metsässä ja hedelmäpelloilla päätyen lopulta tuttujen luo juomaan teetä ja sitten yömyöhään kuppilaan syömään lettuja. Pääsin myös pitkästä aikaa kiireiltäni "matkustamaan". Eräänä aurinkoisena päivänä kiipesin kukkulalla sijaitsevalle Burgruine Hohenstaufenille ja sen jälkeen "patikoin" alas metsään etsimään Linsenholzsee-järveä. Patikointi oli ihanaa, mutta Google Maps piirteli metsään omia polkujaan, emmekä meinanneet löytää koko järveä. Emme olleet myöskään tajunneet kaverini kanssa googlata paikkaa kunnolla: vasta järvelle saapuessamme tajusimme, ettei sitä ollut! Se oli jostain syystä kuivatettu... Joka tapauksessa päivä oli ihana ja mieleen jäivät uskomattomat maisemat. Toisena päivänä puolestaan "reissasin" lähikaupunkiin sushille ja Starbucksiin. :D

Hohenstaufenin linnanrauniot olivat tuhat vuotta vanhoja!






Ehkä tunnelmallisinta oli juoda eräänä iltana maitoteetä ja katsoa ystäväni lempielokuvaa Kaksi tornia. Tai katsella vihreänä hehkuvia peltoja, punaruskeita metsäisiä kukkuloita ja sinertäviä vuoria horisontissa...



Millaisia maisemia tai tunnelmia teidän syksyynne kuului?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti