Tämä kaikki ennen kuin muistan kukkienkin kuuluvan kevään merkkeihin. Ensin pienet, nuokkuvat lumikellot ja idänsinililjat, sitten violetit ja keltaiset krookukset. Ja ne valkoiset pienet tertut, joiden nimeä en enää muista.
Kiinassa olisi nyt jo Suomen lämmin kesä. Sitä en kuitenkaan kaipaa. Olen tyytyväinen hitaasti esille hiipivään kevääseen. Mutta muuten ikävöin kyllä joskus Kiinaan.
Tai ehkä minä kaipaan vain sitä tunnetta, kun asuu suomalaisena ulkomailla. Kun voi kiittää ruokakaupassa kiinaksi, kun voi syyttää kaikesta saasteista ilmaa, kun voi kertoa kaikille asuvansa juuri Aasian jättivaltiossa. Siinä on jotain hienompaa ja erilaisempaa kuin pelkästään "Suomessa" asumisessa. Ehkä tämä tunne on minulle vähän liiankin tärkeä.
Kuitenkin Kiina on minulle kuin toinen koti. Ei samanarvoinen kuin Suomi, ei ollenkaan yhtä tuttu, ei niin lähellä sydäntä. Kuitenkin se tuntuu enemmän tutulta kuin joku toinen maa Suomen lisäksi. Kiinassa ollessa ikävöin Suomeen, Suomessa taas aina jollakin lailla Kiinaan.
Mutta nyt olen asunut kotimaassani jo melkein vuoden, ja koen sen kevään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Kevätsateen kesken pesäpallopelin. Valkoisen kevätillan joka muistuttaa jostain vuosien takaisesta. Pienet purot kalliolla, joiden vuoksi kierrän aina sitä kautta kuuntelemaan niiden solinaa.
Metsä antaa minulle voimaa, metsä rauhoittaa silloin kun tuntuu vaikealta. Vaikka sen tuttuihin paikkoihin liittyy liikaa muistoja. Mutta uusia muistoja tulee koko ajan lisää. Uusia kävelyitä yksin tai ystävien kanssa, uusien paikkojen löytämistä.
Eräänä iltapäivänä tarkenen pitkästä aikaa lukea ulkona auringonpaisteessa. Niin kuin viime kesänä tai monta vuotta sitten. Mutta nyt myös tänäkin keväänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti