perjantai 1. kesäkuuta 2018

L.M.Montgomery: Sateenkaarinotko

Kiinnostus heräsi: Anna-sarjan uudelleenlukuprojektini, olen ensimmäistä osaa lukuunottamatta postannut kirjoista Anna ystävämme, Annan unelmavuodet, Anna opettajana ja Anna omassa kodissaan & Annan perhe.

Sateenkaarinotko
L.M.Montgomery
Anna #7
2008 (1925)
Alli Wiherheimo (uud.suom. 1965)
Rainbow Valley (1919)
233 sivua
WSOY

Kotikunnaan pienet lapset ovat tässä osassa jo nuoria tyttöjä ja poikia. 13-vuotias esikoinen Jem aikoo jatko-opistoon, Walter rakastaa Susanin kauhuksi runoja ja vihaa tappeluita, ja kaksoset Nan ja Di näyttävät edelleen aivan erinäköisiltä. Lasten lempipaikka on lähellä sijaitseva Sateenkaarinotko, jonne he kerääntyvät leikkimään, lukemaan ja paistamaan itsepyydystettyä kalaa.

Tuona vuotena Kotikunnaan väki saa ystäviä pappilaan muuttavista äidittömistä lapsista: Jerrystä, vilkkaasta Faithista, herkästä Unasta ja ötököistä kiinnostuneesta Karlista. Lasten isä, pastori Meredith, antaa hajamielisyydessään lastensa olla ulkona niin pitkään kuin he haluavat eikä kiinnitä huomiota heidän päähänpistoihinsa. Vielä pappilan lapsiakin vilkkaampi on kuitenkin orpo Mary Vance, jonka lapset löytävät eräänä päivänä ladosta...

Sateenkaarinotko on (Annan jäähyväisten lisäksi) ainoa osa, jossa pääpaino hyppää Blythen perheestä lähes kokonaan. Vielä romaanin alussa Kotikunnaan lapset ovat pääosassa, mutta loppuvaiheissa kerrotaan lähinnä Meredithien kommelluksista. Ei siinä mitään, heistä oli hauska lukea, mutta ehkä mieluummin jossain toisessa kirjassa. Muutenkin tuntui, ettei kaikista lapsista kerrottu oikein mitään (Shirley, Rilla) tai vähemmän kuin muista (Jerry, Nan, Di, Karl). Mielessäni Jem ja Jerry sekoittuivat yhdeksi pojaksi, enkä tiennyt, mitä eri luonteenpiirteitä heillä oli.

Oli kyllä mielenkiintoista seurata, kuinka Kotikunnaan lapsiin verrattuna pappilalaiset olivat ajattelemattomia ja vilkkaita, mutta Maryyn verratessa taas hyvinkin puhtoisia ja kilttejä. Vaikka Mary olikin aika ärsyttävä luonteeltaan, toi hän jotain uutta sarjaan, joka keskittyy lähinnä hyväosaisiin, keskituloisiin perheisiin.

Huomasin nyt, kuinka monissa tarinoissa toistui kyläyhteisön kritiikki ja sen aiheuttama paine. Varsinkin pappilan lapset saivat aina kuulla muilta käyttäytyneensä huonosti ja aiheuttavansa häpeää perheelleen. Oli hämmästyttävää, kuinka jopa ilman sukkia tuleminen kirkkoon saattoi käynnistää suuren juorumyllyn ja kauhisteluja. Annan hyvä ystävä Cornelia-neiti sortui myöskin tällaiseen juoruiluun. Minusta hiukan tuntui, että Montgomery tahtoi näpäyttää aikansa kylärouvia, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin toisten tekemisten vahtiminen ja paremmin tietäminen.

Kirjan kaikki pienet tarinat olivat kuitenkin mukavaa luettavaa, ja pidin erityisesti eräästä rakkaustarinasta. Myös paikkana Sateenkaarinotko oli ihastuttava. Se yhdisti lapsia ja rakastavaisia ja toimi eräänlaisena symbolina lapsuuden huolettomuudelle.

"Nan ja Di aikoivat lähteä Eurooppaan. Walter haaveili Niilistä, joka huokaili Egyptin hietikoilla, ja halusi saada kerran katsella sfinksiä. Faith arveli hiukan synkästi, että hänen oli varmaan ruvettava lähetyssaarnaajaksi - kuten vanha rouva Taylor oli kehottanut - jotta hän näkisi Intian tai Kiinan, nuo salaperäiset itämaat. Karlin sydän paloi Afrikan viidakkoihin.
  Una ei sanonut mitään. Hänen mielestään oli hauska pysyä vain kotona. Täällä oli kauniimpaa kuin missään muualla. Olisi kauheata, jos he kaikki aikuisiksi tultuaan hajaantuisivat pitkin maailmaa. Pelkkä ajatuskin herätti jo Unassa yksinäisyyden ja koti-ikävän tunteen." -s.202

Sateenkaarinotko on julkaistu 1919, sodan jälkeen, ja kirjassa lapset elävät viimeisiä rauhan vuosia. Laskeskelin kyseessä olevan ehkä vuosi 1906, sillä Kotikunnaan Rillassa Jem on kahdenkymmenenyhden. Sodan varjo alkaa kuitenkin tuntuvasti häälyä heidän yllään Walterin ennustusten myötä.

Luin kirjan viimeiset sivut ääneen veljelleni ja aloin melkein itkeä niiden vuoksi. Loppu on vavahduttava - ja kertoo samalla niin paljon tuon ajan nuorista, jotka eivät olleet koskaan kokeneet sotaa. Seuraava katkelma on kuitenkin hiukan ennen loppua ja tiivistää hyvin Sateenkaarinotkon maailman.

"Niin, Jemistä tulikin kerran sotilas, ja hän näki taistelun, jollaista maailma ei ollut ennen kokenut, mutta se kaikki oli vielä etäisessä tulevaisuudessa. Ja äiti, jonka esikoinen hän oli, katseli usein poikiaan ja kiitti Jumalaa siitä, että entiset sankariajat, joita Jem ikävöi, olivat ainaiseksi takanapäin. Kanadan poikien ei koskaan tarvitsisi ratsastaa taisteluun puolustaakseen isiensä maata.
   Suuren kamppailun kylmä varjo ei ollut vielä laskeutunut kansojen ylle. Pojat, joiden oli kerran taisteltava ja kenties kaaduttava Ranskan ja Flanderin, Gallipolin ja Palestiinan kentillä, olivat vielä vallattomia koulupoikia, joita tuntui odottavan huoleton elämä; neidot, joiden sydäntä suru oli kouristava, olivat vielä pikku tyttöjä, joiden mielissä kimmelsivät toiveet ja unelmat." -s.232

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. "Kirjan nimessä on jokin paikka".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti