Lokakuussa tunsin ihan oikeasti opiskelevani

Lokakuussa luin kaksi kirjaa ja 776 sivua: 

1. Erik Eriksson: Den sista stormen (Kärlek och krig #3) (357s)

2. Khaled Hosseini: A thousand splendid suns (419s)

Kun syyskuun kirjat olivat yhtä lukuunottamatta nuortenkirjoja ja lisäksi kaikki poikkeuksetta sateenkaarikirjallisuutta, lokakuussa oli vuorossa historialliset tai yhteiskunnalliset romaanit. Luin myös kahta klassikkoakin eteenpäin mutten saanut vielä loppuun.

Den sista stormen sykähdytti yhtä lailla kuin sarjan aiemmat osat Det brinnande havet ja Den blå stranden ja jatkoi näiden aloittamaa sukutarinaa Grisslehamnin kylästä Ruotsin saaristossa. Tapansa mukaan kuvataan yhden suvun naisen kasvua, rakkaustarinaa ja sodan aikaa. Kuitenkin tällä kirjalla oli vielä kantaaottavampi ote: naisten aseman ja sodanvastaisuuden lisäksi ollaan aktiivisia poliittisesti ja yhteiskunnallisesti ja juutalaisvainojakin sekä kieltolakia sivutaan. Päähenkilö on tapansa mukaan vahva nainen, joka löytää ajankohtaan nähden modernin parisuhteen. Rakastan tämän sarjan historian ja yhteiskunnan kuvausta.

A thousand splendid suns oli traaginen kertomus Afganistanin historiasta ja etenkin naisten kärsimyksestä, mutta samalla kauniin runollinen ylistyslaulu tavallisten ihmisten sisulle ja maalle itselleen. 

Katsoin uudestaan Toven ja rakastin sitä edelleen. Elokuva oli ilahduttavasti alkuperäiskielellä (normaalisti Saksassa dubataan kaikki) mutta huomasin hämmästyksekseni elokuvasta puuttuneen useita kohtauksia, niin että se oli ainakin kymmenen minuuttia lyhyempi! Myös netissä suomenkielisillä ja ulkomaalaisilla sivuilla elokuvalla on eri pituusaika. En yhtään ymmärrä miksi elokuvaa oli lyhennetty, se loppuikin ihan seinään.

Love, Victor -sarja on aivan ihanan lämminhenkinen ja ilahduin niin huomatessani toisen kauden tulevan DisneyPlussaan vielä katsoessani ensimmäistä. Sarja on suhteellisen tyypillinen nuortensarja, jossa käsitellään hyvin realistisia aiheita, eikä vähiten homofobiaa, joutuuhan Victor kohtaamaan vanhempiensa ennakkoluulot. Victorin äidin Isan kehityskaari oli hieno, välillä hänen ajatustenjuoksuaan oli ehkä vaikea seurata, mutta oli upeaa kuinka sarjassa ei suoraan odotettu kaikkien olevan joko suvaitsevaisia tai homofobisia vaan näytettiin että jotkut ihmiset tarvitsevat aikaa kerätäkseen ymmärrystä ja hyväksyntää. Samalla myös painotettiin perheen merkitystä latinoamerikkalaistaustaisessa kulttuurissa. Toisaalta mietin, että vanhempien ennakkoluulot olivat kyllä suhteellisen lieviä ja sanoma oli perinteinen länsimaalaisen individualistinen. Hahmojen kehitys, konfliktit ja suhdekiemurat olivat kuitenkin kivan realistisia eivätkä perinteisen mustavalkoisia. Henkilöistä Mia tuntui edelleen kovin kylmältä enkä pitänyt hänestä erityisesti, paitsi viimeisessä jaksossa todella sympatisoin häntä. Viimeinen jakso olikin kiemurainen kaikkien pohtiessa tunteitaan, ja jatkoa näyttää olevan luvassa. Pari juonenkäännettä mahtui mukaan, vaikkakin Felixin käänne tuli vähän pusikosta. 

Lokakuussa söin pitkästä aikaa ruokalassa,
 ja muistin etten niin välittänytkään sen ruoista

Lokakuun ensimmäinen puoliväli sujui rauhassa kiireessä: olin pari viikkoa lhes hautautunut sisään kirjoittamaan kurssieni lopputöitä, jotka olisi tosin pitänyt palauttaa jo syyskuun loppuun mennessä. Joitain ystäviä ehdin kyllä nähdä ja käväisinpä spontaanisti avecina muslimihäissäkin! Oli mielenkiintoista kuinka paikalle ei ollut kutsuttu perheen ulkopuolisia miehiä sillä morsian halusi juhlia ilman huivia. Jossain vaiheessa perheen miehetkin ja sulhanen häädettiin ulos, jotta tytöt saivat rauhassa juhlia ilman huiveja ja peittäviä vaatteita. 

Reutlingenissa on maailman kapein katu!

Lokakuun loppupuoli taas kului juosten ties missä riennoissa - lukukauden ensimmäisillä luennoilla (lähiopetuksessa!), sivutöissä ja ympäristökerhon suunnittelemisessa - ensimmäistä kertaa olen mukana vetämässä kerhoa. Lisäksi kirjoitin edelleen viimeistä lopputyötä, johon kuluikin kaikki ylimääräinen aika. Jotenkin ehdin kuitenkin samalla yhdestä sosiaalisesta tapahtumasta toiseen - olin tuttujen konsertissa, pistäydyin kahdessa kaupungissa turisteilemassa, kävin katsomassa Toven ja sitä ennen Flammkuchenilla, laitoksen lukukauden alun juhlissa ja viimeisenä viikonloppuna ehdin vielä Pride- kulkueeseen ja Halloween-juhliinkin, joiden jälkeen olinkin sitten seuraavan viikon flunssassa. Tulikin tavattua paljon uusia ihmisiä, joiden nimiä ja kasvoja olen yrittänyt muistella, ja tunsin taas kunnolla olevani osa opiskelijaelämää nähdessäni päivisin opiskelijoiden rientävän massoina katuja pitkin tai istuvan milloin missäkin nurkassa tai kahvilassa rupattelemassa.

Lokakuu oli aika kiireinen ja onneksi marraskuussa on helpottanut  kummasti. Toisaalta stressi on ehkä vasta nyt pääsemässä purkaantumaan. Samaten syksyinen matkustelu jäi minulta välistä, mutta olen kuitenkin ehtinyt ihastella hehkuvan ruskeita lehtiä ja sekä sumuisia että aurinkoisia päiviä.

KK: Mitä jäätte kaipaamaan syksyssä?

Neljännen lukukauden soittolista

Neljännen lukukauden soittolista ulottuu aina alkukeväästä, jolloin olin juuri saapunut taas Saksaan, syksyn lokakuulle asti talvilukukauden alkuun. 

Tänä aikana löysin yllättävän paljon uusia kappaleita. Ensin varsinkin elokuvista ja sarjoista, sitten ystäviltä! (Harvoin nimittäin löydän kappaleita muiden ihmisten suosittelemana, mutta nyt se näytti olevan normi.) Lisäksi huomasin kuuntelevani yhä useammin vanhempaa musiikkia, mikä onkin nyt muodissa. Vaikka kuuntelenkin nykyään enimmäkseen Spotifyta, linkit johtavat YouTubeen, mahdollisuuksien mukaan laulajien omille kanaville. 

Aiemmin olen koonnut koronatalven 2020-21, koronakesän ja -syksyn 2020, ensimmäisen lukukauden 2019-2020, kesän 2019, puolen vuoden 2017-2018, kesän 2017, alkukesän 2017, talven 2016, syksyn 2016 ja kesän 2016 soittolistat. Kaikki herättävät muistoja! Joitakin kappaleita ja laulajia kuuntelen välillä edelleen, jotkut säilyvät muistoissani, jotkut unohtuvat.

Neljännen lukukauteni soittolista, olkaapa hyvä:

Vanity Fair: Early in the morning (1969)

Löysin tämän vanhan 60-luvun klassikon Love and other disasters -elokuvasta maaliskuussa, ja se on jotenkin niin menevä ja piristävä! Laitoin sen välillä aamuisin soimaan ennen etäkursseja herätäkseni kunnolla. Pitäisi ottaa tämä uudelleen käyttöön! Harvemmin tulee muuten kuunneltua 60-luvun musiikkia vaikka Beatlesin ja The Mamas and The Papas tunnenkin. Tätä laulua kuunnellessa tulee aina hyvä olo, ja sanat ovat kivan epämääräiset.

LOVA: Lonely Ones (2020)

Emma Steinbakken: Stay With Me (2020)

Nämä kaksi kappaletta puolestaan löysin Netflixin Jouluksi kotiin -sarjan toiselta kaudelta, jossa soitetaan etupäässä norjalaisia popkappaleita. Lonely Onesin surullinen yksinkertainen sävel ja yksinäisille osoitetut, osuvat sanat vaikuttivat minuun.

"This is for lonely ones

 The ones who go to bed and think they got no one"

Stay with Me on myös tosi kaunis, surumielinen, aika tyypillinen popkappale. Luin juuri että Emma Steinbakken on vasta 18-vuotias!

"Always complicating every little thing"

Ellie Goulding (alunperin The Waterboysin): How long will I love you (2013)

Löysin tämän kappaleen varmaankin About time -elokuvasta. Tässäkin tykkäsin etupäässä kauniista sävelestä ja tunnelmasta. Sanassa on surumieliset, romanttiset sanat. Ellie Gouldingin musiikkivideo on muuten jännä ja mainostaa Nokia Lumiaa. 

Cat Stevens: Wild world (1970)

Wild world -klassikossa on kivan rento kitaran rytmi ja kaihoisuuteen taipuva sävel. Pystyn liittämään tämän jotenkin folkia soittaviin hippeihin. Pidän siitä kuinka hellämieliset sanat voivat viitata joko parisuhteen eroon tai sitten tyttären hyvästelyyn. Kerroin isälleni viimeksi mainitusta tulkinnastani, ja hän puolestaan kertoi kuunnelleensa tätä äitini kanssa nuorina heidän asuessaan toisistaan erossa eri puolen maailmaa!

Selena: Dreaming of You (1995)

Tämän löysin Love, Victor -sarjasta, jossa Victorin latinalaisamerikkalaistaustaiset vanhemmat lauloivat sitä suloisesti duettona muistellessaan yhteistä nuoruuttaan. Laulu on kyllä täynnä 90-luvun trooppeja (ainakin How I Met Your Motherin määritelmän perusteella) kuten kuiskivia taustaääniä, enkä erityisesti välitä hunajaa tihkuvista sanoista tai edes koko laulun yltiöromanttisesta tyylistä. Mutta jotenkin se jäi koukuttavasti päähäni ja muistuttaa sarjasta. Dreaming of You on se kaikkien norsunpinkkien rakkauslaulujen klassikko ja muistuttaa varmasti enemmän tai vähemmän nostalgisesti 90-luvusta. Tätä oli kiva kuunnella rakkaudenkaipuisena yksin yöllä luuppina.

Laleh: Ängeln i rummet (2011) (alun perin Eva Dahlgrenin)

       Sway (2013)

       Change (2021)

       Behåll ditt huvud (2016)

       En stund på jorden (2013)

Laleh on ollut lempilaulajani ja suurin idolini siitä asti kun aloin kuuntelemaan häntä alkukesästä 2017. Ehkä joku huomaakin (luultavasti ei), että olen jo kirjoittanut Ängeln i Rummetista ja En stund på jordenista ennenkin. Normaalisti en kirjoita kahta kertaa samasta laulusta vaikka sitä kuinka kuuntelisin, mutta nyt tein poikkeuksen, sillä molemmat laulut saivat uusia merkityksiä elämässäni. 

Ängeln in rummet. Kuuntelin tätä kappaletta jo muutama vuosi sitten, kunnes se alkoi silloisen elämäntilanteen vuoksi hiukan satuttaa. Nyt löysin sen taas uudelleen, ja silloiset muistijäljet ovat kaikonneet. Ängeln i rummet aivan säteilee lämpöä ja rakkautta. Myös laulun riehakas tempo on piristävä, ja Lalehin kiihkeä laulutyyli vetää puoleensa. Tämä laulu samaan aikaan itkettää ja hymyilyttää.

"Det bor en ängel i mitt rum

 Hon har sitt bo ovanför mitt huvud

 Hon gör, hon gör mig lugn

 Och hon viskar till mig

 Allt det jag säger dig"

Swayssa on kiva nopeatempoinen rytmi, erikoinen tyyli ja metaforiset sanat, jotka kehottavat kai itsevarmuuteen mutta myös menemään virrassa mukana murehtimatta liikaa. Tämä muistuttaa hiukan kohtalokkaalta tyyliltään Lalehin Dark Shadowia ja Speaking of Truthia. En kuitenkaan ihan muista miksi tykkäsin tästä alkukesästä.

"So what do the trees know, oh, letting their leaves go

 So, what do the trees see, oh no, that is beyond me"

Change on Lalehin uusin, kesäkuussa julkaistu kappale. Ja vaikka hänen uusin tyylinsä ei ole (vielä?) täysin vakuuttanut minua, kiinnyin todella Changeen. Ensinnäkin siinä on koukuttava, vauhdikas melodia ja rytmi, jotka jäävät päähän. Mutta pidän erityisesti vaikuttavista sanoista, jotka kehottavat tekosyiden sijaan aktiiviseen toimintaan maailman puolesta ja muutokseen. Vielä ei ole liian myöhäistä muuttua.

"I cry to the ocean, it said

 You know better than that

 You got excuses but they're all in the past

 I cried to heaven just to deal with the pain

 But the heaven can't help you, honey

 If you don't wanna change - you gotta change"

Behåll ditt huvud on samaan aikaan todella menevä ja todella kaihoisa. Kuuntelin tätä varsinkin ollessani elokuussa Tukholmassa ja halusin välttämättä kulkea jälleen Kungsträdgårdenin ohi. Sanat huokuvat elämää kaaoksen keskellä ja kontrollin kaipuuta. Rakastan Lalehin vähän epämääräisiä lyriikkoja, jotka jättävät miettimään puhummeko oikeastaan samasta asiasta.

"Nu ser jag alla stenar jag vänt på

 Trampar där vi en gång gick

 Körsbärsblummor i Kungsträdgården

 Allting kanske kommer bli bra

 Om jag ordnar upp alla stenar

 Vi lämnar massor av spår"

En pysty laittamaan Lalehin kappaleita paremmuusjärjestykseen, mutta En stund på jorden on Väntan ohella noussut yhdeksi minulle tärkeimmistä kappaleista. Varsinkin tämä GayGalan esitys on jotenkin mahtavuudessaan henkeä salpaava. Rakastan kappaleen viuluja ja elävää, maailmaa suurempaa säveltä. En stund på jorden tiivistää jotenkin Lalehin kaikkien laulujen sanoman yhteen kappaleeseen: se kertoo yksinkertaisuudessaan kiitollisuudesta elämälle, kaikesta huolimatta. 

"Jag vann över bergen, jag delade på havet

 Jag var starkaste av oss, men det svagaste ändå

 Jag fick hålla dig i handen, när du fick lämna dina drömmar

 och försonas sen med tiden

 Jag fick se dig tacka livet, trots allt"

The Shins: Simple Song (2012)

Band of Horses: Funeral (2006)

Hayley Taylor: No more wishing (2010)

Seuraavat kolme kappaletta löysin puolestaan How I Met Your Motherista. Itseasiassa tämä oli ensimmäinen kerta kun kuuntelin jotain valmista soittolistaa, Spotifysta löytyy nimittäin kaikenkattava (?) lista sarjassa soitetuista kappaleista, jota en edes ehtinyt koskaan kuuntelemaan loppuun. Tykkäsin kyllä muistakin kappaleista mutta näitä kuuntelin lopulta eniten. 

Simple Songissa on rokkiin vivahtava upea sävel. Se on samalla aavistuksen surumielinen ja voimaa antava. Myös sanat ovat mielenkiintoiset ja hyvin kirjoitetut. Tämäkin on yksi jollain tapaa elämää suuremmista kappaleista. Simple Songia on kiva kuunnella autossa tai junassa maisemien vilahtaessa ohi!

"Remember walking a mile to your house, a glow in the dark"

Funeral on toinen automatkalle huudatukseen sopiva kappale. Tässäkin on rokahtava, melankolinen mutta vahva sävel. Kuulin tätä joskus soitettavan ilmastomielenilmauksessa, joten tämä säe muistuttaa jotenkin maailmanlopusta.

"At every occasion I will be ready for the funeral"

No more wishing on kauniin haikea laulu rakkaudesta. Tosin sanat tihkuvat romantiikkaa ja jäin miettimään vaatiikohan laulun puhuja ehkä vähän liikaakin suhteeltaan. 

 

Marlon Roudette: New Age (2012)

New Age muistuttaa kesäkuun Bodenjärven matkastamme, jolloin kaverini soitti tämän ja sain jonkin heikon muistijäljen. Laulussa on kaunis pianosäestys ja melodia sekä mielenkiintoiset sanat. Pidän sen aiheesta, irti päästämisen vaikeudesta ja uudesta alusta.

"Are you loving the pain, loving the pain?

 And with every day, every day I try to move on

 Whatever it was, whatever it was

 There's nothing now

 You changed, New Age"

Hollow Coves: Blessings (2021)

Tämä on kaverini nukkumaanmeno-soittolistalla ja rauhoittaa aina. Sävel ja sanat ovat kauniit kertoessaan siunauksesta ja kiitollisuudesta elämälle. 

Alphaville: Big in Japan (1984)

Ane Brun: Big in Japan (2008)

Löysin molemmat versiot tästä klassikosta, enkä kerrankin tiennyt kummasta pidän enemmän. Alphavillen alkuperäinen versio on kivan rokahtava ja nopeatempoisen energinen, joskin ihmettelen eksotiikkaa imitoivia rumpuja alussa ja lopussa. Taustamusiikki on myöskin kiva ja laulutyyli jotenkin hiukan surumielisen kohtalokas.

Ane Brun tuo kuitenkin lauluun ihan oman ulottuvuutensa: hänen versionsa on rauhallisempi ja kauniimpi pelkkä kitaran näppäily taustalla. Tämä tekee laulusta lohduttomamman ja kauniin haikean. Tämä tyyli antaa minusta enemmän sanoille.  

"I had no illusion that I'd ever find

 A glimpse of summer's heatwaves in your eyes"

Sufjan Stevens: Mystery of Love (2017)

Call me by your name -elokuva ei minua niin erityisesti vakuuttanut, mutta jo sitä ennen rakastuin tähän lauluun. Tässä on jotain samaa kuin Vesalan Sinun minä jään -kappaleessa. Yksinkertainen, rauhallinen ukulelen (?) sävel ja runollisen surumieliset sanat ovat sykähdyttäviä kertoessaan rakkauden ihmeestä sanomatta mitään suoraan. Samalla niissä piilee jännite, kuin aavistus siitä, että jotain lohdutonta olisi aikeissa tapahtua. 

"The last time that you touched me

 Oh, will wonders ever cease?

 Blessed be the mystery of love."

F.R. David: Words (don't come easy) (1983)

Tämänkin kappaleen kuulin Call me by your namessa. Vaikka sanat kiertävät ihan liikaa kehää ja ovat aika yksinkertaiset, on tämä klassikko tarttuva ja samastuttava. Kunnon kasikytluvun nostalgia-kappale.

Jackie Chan & Kim Hee Seon: Endless love (2005)

Tätä laulua ystäväni suositteli, ja vaikka en ymmärräkään (ikuista rakkautta tihkuvia) sanoja, on sävel todella kaunis. Laulu on hongkong-kiinalaisesta elokuvasta The Myth ja mielenkiintoista on, kuinka siinä lauletaan vuorotellen kiinaa ja koreaa!

Sonata Arctica: Shy (2003)

                The Misery (2003)

                Last drop falls (2005)

Löysin metallimusiikin vasta tänä kesänä ystäväni myötä, ja vaikka se ei ihan vakuuttanut minua, niin Sonata Arctican rauhallisempiin lauluihin kiinnyin todella. Nämä kappaleet ovat samalla niin upean surumielisen melodisia ja samalla kuitenkin kiihkeitä. Ja sanat! Ne ovat niin runolliset ja oivaltavat. 

Shyhyn rakastuin ensi silmäyksellä, koska löydän niin harvoin yksipuoleisesta rakkaudesta kertovia kappaleita. Shyn tunnelma on jotenkin arvoituksellinen ja Toni Kakko laulaa jollakin tavalla... viettelevästi? En tiedä ihastuuko kukaan muu pelkkään ääneen, mutta tämä on käynyt minulla aiemminkin :D (Taron Egertonin laulama Tiny Dancer, krhm!) Vaikka laulun minän voi tulkita myös creepyllä tavalla stalkkeriksi, pyrin ajattelemaan hänet vain epätoivoisesti rakastuneeksi.

"Can't have you, can't leave you there 'cause I must sometimes see you

 And I don't understand how do you keep me in chains

 And every waking hour I feel you taking power

 From me and I can't leave repeating the scenery over again"

   

The Misery on niin kiihkeän lohduton kertoessaan intohimoisesta rakkaudesta. Tosin luin myös toisen tulkinnan, jonka mukaan laulun minä olisi itse asiassa kynä, jolla laulut kirjoitetaan!

"I am your playwright and you are my crown

 Make me cry like you've done so many times"

Last drop falls on puolestaan kaikkein lohduttomimmin kiihkeä... Tässä laulussa kuvastuu pohjaton katkeruus ja kuitenkin intohimoinen rakkaus, joka ei pysty päästämään irti. Tony Kakko laulaa tässäkin niin ilmeikkäästi ja kiihkeästi <3 Ja sanat! Vaikken olekaan kokenut samaa kuin laulun minä, pystyn ymmärtämään täsmälleen miltä hänestä tuntuu. Rakastan myös kaunista taustasäveltä. Huora-sana tosin vähän särähti omaan korvaani ja pohdin sen käyttöä paljon pääsemättä lopputulokseen. 

"The moment I will step aside, you're ready for another ride

 Walking in the cool night without underwear

 You have red light burning in your soul, I've seen the glow

 In every dream I have I say "I'm not in love with you"

 But every day I say I do" 

Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla (2015)

Tämä laulu voitti Hesarin Vuosituhannen biisin tittelin ja koska muistin isäni pitävän tästä erityisesti, päätin laulaa sen hänelle syntymäpäivälahjaksi. Samalla rakastuin sitten itsekin sanoihin. Ne ovat niin kauniin kuvailevat ja oivaltavan viisaat antaessaan ohjeita elämälle, muistuttaessaan tuikkivista valoista pimeyksien reunoilla. Ja sitten taas: älä usko lauluihin. Toni Wirtanen on kuulemma kirjoittanut sanat ensimmäiselle lapselleen tämän syntyessä. 

"Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan

 Ne voi saada sut kaivelemaan asioita

 joita mielesi koittaa sua suojella

 Niil on taipumus sotkee kaikki ajatukset 

 ja jättää kaaoksen"

The Bangles: Eternal Flame (1989)

Tämän klassikon löysin vasta nyt! Yhdistän sen sanojen ja tyylin perusteella Dreaming of You -kappaleeseen. Eternal Flame on kuitenkin jotenkin kaihoisuudessaan kiihkeämpi, rakastan sen intensiivistä säveltä. Tätä hoilasin joskus kesällä kämppikseni kanssa portaikossa. 

"Say my name, sun shines through the rain

 A whole life so lonely

 And then come and ease the pain"

AURORA: Stjernestøv (2020)

        Runaway (2015)

Kuuntelin taas pitkästä aikaa AURORAA! Stjernestøv on hänen ainoita norjankielisiä kappaleitaan. Se on rauhallisen taianomainen ja sopii kehtolauluksi, vaikka kertookin kotiin paluusta. 

Runaway on surullisen tunnelmallinen kappale, mutta siitäkin löytyy vahvuutta. Sen sanat muistuttavat jotenkin irrallisuudesta ja oman paikan etsimisestä. 

"And I was dancing in the rain

 I felt alive and I can't complain

 But now take me home, home where I belong

 I got no other place to go"

Hu Xia: Na xie nian (那些年)(2011)

Tähän lauluun olen rakastunut pikkuhiljaa. "Nuo vuodet" on taiwanilaisesta elokuvasta You are the apple of my eye, jota aloin katsoa lähinnä tämän laulun perusteella. (Täytyy kyllä sanoa että pidän kappaleesta enemmän!) Laulussa on kauniit sanat ja rakastan sävelen kaihoisaa elokuvallisuutta, joka syventää nostalgista tunnelmaa. Tämä on pyörinyt päässäni edelleen viime aikoina ja yhdistän sen syyspäiviini.

          

Cumulus: Höstvisa (1977) (alun perin Erna Tauron, 1965)

Löysin Höstvisan vasta tänä syksynä ja tajusin sen olevan Tove Janssonin kirjoittama. Minulle itse laulu on tärkeämpi kuin sen esitykset. Tämä laulu peilautuu edellisen tavoin omaa syksyyni ja tunnen siihen syvää yhteyttä. Rakastan surumielistä säveltä mutta sitäkin enemmän sen kauniita sanoja, jotka kertovat yksinäisyydestä ja rakkauden kaipuusta peilaten kesän loppuun ja pimeyden syvenemiseen. Laulu myös kehottaa rakastamaan silloin kun on vielä aikaa, ennen kuin hämärä saa vallan. Tosin rakkaus voi myös saada kaiken taas kukoistamaan. 

"En sommar går förbi, den är alltid lika kort,

 den är drömmen om det kunde vinna. 

 Du kommer kanske nån gång, förr'n skymmningen blir blå,

 innan ängarna är torra och tomma. 

 Kanske hittar vi varandra, kanske hittar vi då på

 något sätt att få allting att blomma"

Leah Johnson: You should see me in a crown

Kiinnostus heräsi: lisäsin lukulistalle Instagramin suositusten perusteella ja sitten löysin yllättäen vain noin tusinan englanninkielisen nuortenkirjan keskeltä kirjakaupasta :)

You should see me in a crown

Leah Johnson

2020

324 sivua

Scholastic

You should see me in a crown sijoittuu Indianan pikkukaupunkiin, joka on hulluna prom-päättäjäisiin. Liz Lighty on kuitenkin aina tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kaupungissa ja koulussa. Hän onkin tottunut puurtamaan ahkerasti, pysyttelemään huomaamattomana ja panemaan muiden tarpeet omiensa edelle. Hänen elämäänsä varjostavat lisäksi äidin kuolema ja pikkuveljen krooninen sairaus. Liz on kuitenkin vuosia ponnistellut unelmansa eteen: saada stipendi maineikkaaseen Penningtonin yliopistoon, valmistua lääkäriksi ja päästä soittamaan yliopiston bändiin. Kun stipendi yllättäen hylätään, Liz tarttuu epätoivoissaan viimeiseen oljenkorteensa: hän lähtee kisaamaan prom queenin tittelistä ja stipendistä! Valitettavasti hänellä on vastustajinaan niin koulun kiusaaja ja varma voittaja Rachel kuin ex -paras ystävänsä Jordan sekä uusi tyttö Mack, jota kohtaan Liz alkaa tuntea vähän jotain enemmänkin kuin ystävyyttä. Liz ei uskalla asettaa mahdollista voittoaan vaakalaudalle, mutta onko hänen sittenkään parempi pitää itsensä piilossa vai astua esiin? 

You should see me in a crown oli raikas kirja ulkopuolisuuden tunteesta ja tasa-arvoisen aseman vaatimisesta. Tärkeänä käsitteenä (vaikka sitä ei koskaan lausuttu) kirjassa esitellään intersektionaalisuus. Liz kuuluu useaan rakenteelliselle syrjinnälle altistavaan "risteykseen": hän on tumma, queer, vähätuloisesta perheestä ja hänellä on lisäksi paniikkihäiriö. (Oli muuten kiva ettei Liz määritellyt suuntautumistaan tarkemmin!) Kuitenkaan kirja ei yllättäen ollenkaan tuntunut liian täyteen ahdetulta, vaan erilaiset syrjinnän muodot tulivat luontevasti esille. Liz joutui kokemaan rasistisia huuteluja, ponnistelemaan kootakseen rahaa yliopistoon ja myös päättämään vaieta suuntautumisestaan. Siksi hän on tottunut painamaan päänsä alas ja selviämään, "because it's the Lighty way". Vaikka Lizkin on ulkona kaapista perheelleen ja ystävilleen, Mack on ulkona koko maailmalle, eikä hänellä ole vaikeuksia olla kuka on, sillä hänen tulevaisuutensa ei riippunut siitä - hänen lähtökohtansa ovat aivan eri, vaikka hänkin kuuluu useampaan risteykseen. Siksi ymmärsin hyvin Lizin päätöksen salata suuntautumisensa muilta, ja onneksi myös muutkin ihmiset tajusivat sen lopulta.

Tästä pidinkin kirjassa, ettei siinä ollut älytöntä draamailua, vaan että tapahtumille ja henkilöiden käyttäytymiselle tuntui aina löytyvän fiksu selitys. Tarinan lomassa tulikin esille pari pientä juonenkäännettä, jotka avasivat aiempia tapahtumia ja saivat näkemään jotkut hahmot uudessa valossa. Mackin ja Lizin kehittyvä suhde oli suloista luettavaa, vaikka mukaan mahtui myös kiemuroita. Promin ja rakkaustarinan lisäksi kirja kertoi tietysti myös Lizin ihmissuhteista ystäviinsä, etenkin väleistä Jordaniin, mutta myös yhteydestään perheeseensä - Liz huolehti veljestään liiankin tunnollisesti, ei halunnut tuottaa vaikeuksia isovanhemmilleen ja löysi pikkuhiljaa itsestään yhtäläisyyksiä äitinsä kanssa. Lisäksi kirja kertoi hänen kehityskaarensa tytöksi, joka uskaltaa avata suunsa epäkohdista. Oli myös vaihteeksi kiva lukea musikaalisesta lääkäriksi aikovasta tytöstä. 

Prom-teema oli mielenkiintoinen, sillä prom tuntui olevan Amerikassa suurempi ilmiö kuin häät! Itselleni ainakaan vanhojen tanssit eivät tosiaankaan olleet samanlainen elämys. Lizin koulussa se meni ihan överiksi, sillä koulu jakoi joka vuosi promin kuninkaalle ja kuningattarelle tuhansien dollarien stipendit. Siksi oppilaat kisasivatkin tosissaan, vaikka kisaan ei tuntunutkaan kuuluvan muuta kuin hyväntekeväisyystapahtumin osallistumista ja itsensä markkinointia. Mielenkiintoista on, että myöskin LGBT+ -teemainen musikaali Prom sijoittuu Indianaan ja kuvaa pikkukaupungin konservatiivista ilmapiiriä. Myös Lizin koulussa promiin ei saanut tulla tyttö- tai poikaparina, ja koulun ilmapiiri oli muutenkin hiukan tunkkainen. Marginalisoidun aseman lisäksi kirja antaa muutenkin kuvan elämästä pikkukaupungissa: 

"It's weird, being raised in a small town. There's not much to do there except drive into the city, and not much to look forward to but getting out one day. But prom is the thing that binds the whole place together. It's the one event of the year where everyone participates, parents forget who said what at that one PTA meeting, and we get to become the stars of the fairy tales we've been reading since we were kids. Maybe it has to do with the performances of it all, how elaborate and ornate it can be - about feeling like royalty in the midst of a place surrounded by cornfields. 

   Prom is a lot of things to a lot of people, and I'm not sure I'll ever understand some of them. But that part I sort of get: Feeling special in a town that doesn't feel special at all is worth all sorts of madness." -s.310-311

Kirja avasikin hyvin, kuinka ihmisillä on taustansa perusteella aivan eri lähtökohdat ja haasteet elämässä. Lizin koulussa prom kuninkaan tai kuningattaren titteli ei myöskään avautunut jokaiselle yhtä helposti: normaalisti sen voittivat aina suositut, rikkaat, valkoiset nuoret. Tätä 'sääntöä' Liz tahtoo lopulta voitollaan rikkoa. 

Loppu oli aika perinteisen höttöinen, mutta annan sen anteeksi. You should see me in a crown on rohkaiseva kirja samanarvoisen aseman vaatimisesta. 

  "You could make history if you just followed our rules.

   You could be a real credit to your people if you just straighten up and fly right.

   You could actually be worth something if you would shut up and take what we give you. 

   And I know then what I've always known: Campbell is never going to make a space for me to fit. I'm going to have to demand for it." -s.235

Ihastuin myös erityisesti kirjan nimeen sekä sen valovoimaiseen, lilansävyiseen kanteen <3

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 22. "Kirjassa ajetaan polkypyörällä" (oli virkistävää kerrankin lukea pyörällä kouluun ajamisesta amerikkalaisessa nuortenkirjassa, vaikka se kuvastikin Lizin taustoja), Hyllynlämmittäjä-haasteeseen sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Indiana. 

Syyskuussa luin pitkästä aikaa päätoimisesti

Syyskuussa luin viisi kirjaa ja sattumalta tasan 1500 sivua!

1. Salla Simukka: Matalapaine/Korkeapaine (144 sivua)

2. Becky Albertalli: Kate in Waiting (393s)

3. Paula Havaste: Kaksi rakkautta (355s)

4. Sara Farizan: If you could be mine (256s) 

5. Saundra Mitchell: All out! The no-longer-secret stories of queer teens throughout the ages (352s)

Syyskuussa luin loppuun enemmän kirjoja kuin koko kesänä! Tajusin myös, etten olisi millään ehtinyt kesällä lukea joka kuukausi 1500 sivua, sillä nyt syyskuussa lukeminen oli kutakuinkin päätoiminen harrastukseni. Elo-syyskuun vaihteessa luin muuten myös sattumalta paljon uutuuskirjoja tältä vuodelta, vaikka yleensä löydän kirjat aina vähintään muutaman vuoden päästä niiden julkaisusta. Becky Albertallin kirjaa olin odottanut, mutta muut uutuuskirjat lainasin ihan huomaamattani luettuani niistä kehuja.

Matalapaine/Korkeapaine oli ihan mukava kahden tytön suhteesta kertova säe- ja kääntöromaani, joka tuli luettua yhdessä päivässä. Kirjalla oli hyvä juonikäänne ja kivan avoin loppu, mutta sillä ei kuitenkaan ollut minulle mitään uutta tarjottavaa. Olen ehkä lukenut jo tarpeeksi samankaltaisia tarinoita oman identiteetin epäröinnistä.

Kate in Waiting on Becky Albertallin uusin tulokas. Pidin kirjan ystäväsuhteen ja ihastuksen kuvaamisesta, pienistä juonikäänteistä ja etenkin musikaaliteatterin tekemisestä. Kuitenkaan kirja ei yltänyt Simonin, Leahin tai Yes no maybe son rinnalle. Katen kaveriporukka tuntui ehkä vähän naiivimmalta eikä tarinassa löytynyt sellaista ahaa-elämystä, mutta hyvä lukukokemus se oli lopulta.

Kaksi rakkautta kuvasi elämää sota-ajan Suomessa naisen näkökulmasta ja onnistui olemaan hyvin uskollinen ajankuvaukselle. Pidin myös siitä kuinka kirja kuvasi naisen seksuaalisuutta ja yhteiskunnan odotuksia tämän elämälle sekä pohti onnellisuuden käsitettä. Onko tyyni arjen onni vai leiskuva hetken intohimo tavoiteltavampaa?

If you could be mine kertoi myöskin kahden tytön suhteesta mutta tällä kertaa Iranissa. Pidin siitä kuinka kirja oli hyvin realistinen muttei kuitenkaan aivan lohduton vaan tunnelin päässä näkyi valoa. Luin vuosi sitten Deborah Ellisin samanteemaisen romaanin Moon at nine, joka oli rajumpi. If you could be mine näytti Iranin kulttuuria, kuten järjestetyt avioliitot, mutta myös seksuaalivähemmistöjen selviytymiskeinoja ja valotti lisäksi transsukupuolisten arkea - Iranissa transihmisten sukupuolenkorjaukset sallitaan, mutta ne ovat haastavia, ja korjauksen läpikäyneet kohtaavat joka tapauksessa transfobiaa. Tässäkin kirjassa oli ilahduttavan avoin loppu.

All out! oli fiktiivinen novellikokoelma LGBT+ -nuorista entisaikoihin. Oli ihana lukea historiallisia novelleja sateenkaariväestä, varsinkin kun tarinat sijoittuivat laajassa kirjossa keskiajalta 1900-luvun loppuun. Välillä mietin olivatko novellien miljööt ja henkilöt ehkä liiankin suvaitsevaisia, mutta kokoelman tarkoitus on tarjota onnellisia tarinoita ja entisaikaankin on avoimuutta löytynyt enemmän kuin yleensä annetaan olettaa. Osa tarinoista jäi hiukan etäisiksi, mutta osasta tykkäsin todella.

Sainpa kerrankin tehtyä sydämen!

Clueless-teiniklassikosta (1995) olin kuullut paljon hyvää mutta en nyt kuitenkaan erityisesti vaikuttunut siitä. En kyllä seurannut sitä tarpeeksi hyvin, joten en esimerkiksi huomannut viittauksia Jane Austeniin Emmaan. Vaikka päähenkilö Cher kehittyikin tarinan aikana ja tajusi itse olevansa "clueless", tuntui tarina kuitenkin vähän pinnalliselta. Tain näyttelijä Brittany Murphy näytti muuten aivan erilaiselta kuin kymmenen vuotta myöhemmin Love and other disasters -elokuvassa, enkä olisi ikinä tunnistanut häntä. Ehkä tämä elokuva pitää katsoa jonain päivänä uudelleen paremmin keskittyen?

Knives out (2019) oli näppärästi tehty dekkari, joka piti otteessaan, vaikka aluksi katsoinkin sitä vain sivusilmällä. Tarinaan kuului äkkinäisiä juonenkäänteitä ja tihenevä jännitys ja olin viimeiseen asti epävarma, olisiko päähenkilö syytön vai syyllinen. Tämä oli kiva koko perheelle (no ei ihan pienille tai herkille) sopiva dekkari. 

Lentäjä Amelia Earhart on kiehtonut minua jo pitkään, ja olenpa lukenut hänen elämäkertansakin Lost Star kerran. Siksi ilahduin löytäessäni Amelian (2009) DisneyPlussasta. Oli kiehtovaa seurata hänen tarinaansa nyt valkokankaalta. Elokuvassa oli myös pätkiä vanhoista filmimateriaaleista! Amelian ja George Putnamin rakkaustarina oli ihan suloinen, vaikka Putnam vaikuttikin varsinkin aluksi vähän kontrolloivalta. Tarinaan oli myös nähtävästi lisätty avioliiton ulkopuolinen suhde, mikä jäi vähän häiritsemään. Amelia oli kuitenkin hyvin inspiroiva: hän oli jotenkin täysi vastakohtani kohdatessaan pelkojaan kerta toisensa jälkeen ja tahtoessaan elää täysillä loppuun asti. Hän myös vaati säilyttää itsenäisyytensä jopa mennessään naimisiin. Jotkut ilmailuun ja radiotekniikkaan liittyvät asiat jäivät tosin hieman avoimeksi, ja siksi loppukohtauksessa oli vähän vaikea pysyä perässä. Opin Ameliasta uusia asioita, mutta tunnistin myös hänen viimeiset sanansa välittömästi niiden lausumisen jälkeen.

Tove (2020) oli elokuva, josta tiedin pitäväni heti nähtyäni trailerin ja jota olen odottanut jo puolisen vuotta. En ole ikinä ollut ihastunut muumeihin, mutta jotenkin tämän viimeisen puolen vuoden aikana olen kiinnostunut muumien ja Toven maalauksien symboliikasta sekä Tovesta ihmisenä, hänen itsenäisyydestään ja boheemiudestaan. Suurin syy on tosin myös hänen ihmissuhteensa ja rohkeus olla oma itsensä. Ja voi, tiedättekö sen tunteen kun filmin jälkeen tuntee itsekin elävänsä elokuvassa? 

   Kuten Tovea onkin kehuttu, se oli samaan aikaan melankolinen mutta myös elämäniloinen elokuva. Rakastuin Alma Pöystin silmillä näyttelemiseen, Toven tanssikohtauksiin ja seurasin mielenkiinnolla niin suomenruotsalaisia taiteilijapiirejä kuin Toven suhteita Vivikaan ja Aatokseen - sekä Tuulikkikin vilahti mukana. Hiukan jäi häiritsemään Vivikan kuvaus naisten saalistajana, vaikka esimerkiksi kirjekokoelmaa Kirjeitä Tovelta lukiessa käy selville, että heidän tunteensa lopulta laimenivat ja että Tofslan ja Vifslan pysyivät loppuelämänsä hyvinä ystävinä. Joka tapauksessa elokuva piristi ja inspiroi, vähän kuin Colette muutama vuosi takaperin. Erityisen ihanaa oli kuunnella suomenruotsia. (Fun fact: Tove ja Tuulikki olivat Alma Pöystin vanhempien ystäviä ja kävivät heillä kylässä!)

Olen mennyt laskuissa sekaisin kuinka monta kertaa olen vuosien varrella nähnyt perheeni kanssa alkuperäiset Vaaleanpunaiset pantterit. Ainakin parin vuoden välein! Tällä kertaa en muistanut kaikkia yksityiskohtia, mutta viihdyin kuitenkin yhtälailla kuin ennenkin. Nämä elokuvat eivät kyllä ikinä vanhene vaan naurattavat samalla lailla kuin aiemminkin. Varsinkin ensimmäisen v. 1963 elokuvan eeppinen takaa-ajokohtaus lopussa vanhan miehen katsellessa on aivan hulvaton. Minusta elokuva ei myöskään ole erityisen rasistinen tai muuten syrjivä. Prinsessa Dalan hahmo on mielenkiintoinen, mutta tällä kertaa pohdin näyttikö elokuva naiset ehkä liikaa juonittelevina ja tunteidensa varassa toimivina. Charles Lyttonin ja Simonen avoin suhde oli muuten myös mielenkiintoinen. Kakkososa Laukaus pimeässä (1964) on samaten upea, vaikkakin muistan pelänneeni pienenä sen murhakohtauksia. Odotan aina etenkin Clouseaun nudistirantaseikkailua sekä (tosin stereotyyppisesti kuvatun) Caton hyökkäyksiä. Dreyfus on puolestaan aika karmiva, joskaan ei vielä yhtä sekopää kuin seuraavissa elokuvissa. 
   Olen joskus katsonut uusia 2000-luvun versioita Vaaleanpunaisista panttereista, mutta ne aiheuttivat lähinnä vain traumoja. Peter Sellers on ainoa oikea Clouseau!

Aamiainen Tiffanylla (1961) en ollut katsonut ainakaan kymmeneen vuoteen, enkä muistanut siitä kohtauksen kohtausta tai yhtäkään juonenpätkää. Olin aina muistellut etten ollut tykännyt koko elokuvasta. Luulen nyt etten vain pienenä ymmärtänyt sitä, sillä nyt ihastuin tähän. Elokuvaa onkin heteronormativisoitu hurjasti (Truman Capoten kirjassa Paul on homo ja Holly bi, mutta tässä he rakastuvat toisiinsa!), muttei se yllättäen haitannut, koska en ole lukenut kirjaa ja koska rakkaustarina oli niin hienosti rakennettu ja poikkesi itsekin normista. Holly oli mielenkiintoinen hahmo, joka elätti itseään tapailemalla miehiä ja haikailemalla rakkauden sijaan varakasta avioliittoa niin että oli valmis lähtemään sen perässä Brasiliaan. Kuitenkin hän vain pelkäsi sitoutumista niin että ei ollut nimennyt kissaansakaan. Olen niin iloinen että häntä näyttelee Audrey, joka pääsee näyttelemään astetta vieläkin särmikkäämpää hahmoa kuin My Fair Ladyn Eliza. Ja tässä elokuvassa hän myös laulaa itse Moon Riverin! Elokuvassa oli niin hauskoja kohtauksia kuin surullisiakin, ja kyynel nousi silmäkulmaan lopussa Hollyn etsiessä Kissaa sateessa. Filmi on mahtanut olla pieni sensaatio 60-luvun alussa?

Syyskuun vietin kokonaan Suomessa, mikä näkyy varsinkin luettujen kirjojen määrästä. Olen entistä ylpeämpi määrästä, sillä aloitin vieläpä kaikki luetut kirjat syyskuun aikanakin. Oli kiva saada luettua TBR-listalta kirjoja, joita en löydä Saksan kirjastosta. Huomasin myös lukeneeni suhteellisen monta uutuusromaania, sillä yleensä löydän kirjat vasta vuosien päästä. 

Syyskuu oli aika tasainen kuukausi: kirjojen ohella arkeen kuului motivaation ja keskittymiskyvyn hakemista kurssien lopputöitä varten, sivutöiden hakemista ja epämääräistä netissä surffailua. Tapasin kuitenkin myös sukulaisia ja ystäviä, ja kuukauteen kuului mm. päivä Porvoossa, sienestämistä, afganistanilaista ruokaa, Tove-elokuva, erään suosikkikirjailijani tapaaminen ja päivä Münchenissä vanhan Pekingin ystäväni kanssa. 

Porvoo

München

Papalla käydessä ajoin ensimmäistä kertaa traktoria, mistä jäi hieno onnistumisen tunne, ja sillä olikin mukavan helppo körötellä (vaikka ensin melkein törmäsinkin käännöksessä halkopinoon). Ehkä onnellisimpia hetkiä oli leikkiä piilosta puistossa, jossa makasin hipihiljaa pensaan juurella usvaisen hämäränä iltana kenenkään huomaamatta. Vaikka sainkin siitä punkkeja iholle, oli se kuitenkin sen arvoista.

Myös syksyinen sää oli ihana! Puut pukeutuivat pikkuhiljaa leiskuvan punaiseen ja keltaiseen, ja joinakin päivinä tunsin ilman kirpeyden. Aivan kuun lopussa palasin takaisin Saksaan, jossa lehdet ovat vielä hetken vihreitä, mutta aamut jo kylmiä. On aina ihanaa saada kokea jokin vuodenaika uudelleen! 

KK: Mikä syksyn alussa ilahdutti teitä?

Charlotte Brontë: Villette

Kiinnostus heräsi: tein viime talvena kurssin viktoriaanisen Englannin naiskirjailijoista; kirjastosta

Villette

Charlotte Brontë

2015 (1853)

Harper Collins Publishers

462 sivua

Villette, eli suomeksi Syrjästäkatsojan tarina, kertoo takautuvasti 1800-luvun ensimmäisen puoliskon Euroopasta. Lucy Snowe on nuori nainen, jolla on surullinen menneisyys, josta hän ei puhu. Työskenneltyään ensin seuraneitinä hän lähtee yksin Lontooseen ja sieltä kanaalin yli mantereelle Villetten kaupunkiin, jossa päätyy opettajaksi tyttökouluun. 

"Fifty miles were then a days's journey, (for I speak of a time gone by: my hair which till a late period withstood the frosts of time, lies now at last, white under a white cap, like snow beneath snow.) Around nine o'clock of a wet February night I reached London." -s.38

Luin Villetten keväällä kirjallisuuden kurssini jälkeen ja kysyin samoihin aikoihin veljiltäni, tuntevatko he Brontën sisaruksia tai Jane Austenia. Kumpikaan ei muistanut kuulleensakaan Brontëista; Jane Austenista toinen oli kuullut minulta, toinen luokkalaisensa esitelmästä. Tämä hämmästytti minua paljon, sillä olin kuvitellut kaikkien tietävän nämä klassikkokirjailijat. Tuntuu hiukan surulliselta, etteivät ensimmäiset tunnetut naiskirjailijat olekaan kaikille tuttuja edes nimeltä, mutta enhän minäkään toisaalta tiedä juuri ketään tubettajaa tai matemaatikkoa.

Villette kattaa Lucyn nuoruuden alkaen teini-iän vierailusta kummitädin luona, sivuuttaen nopeasti seuraavat vuodet ja keskittyen hänen kaksikymppisiinsä. Pääasiassa se näyttää Lucyn elämän tyttökoulun opettajattarena, hänen tutustumisensa englantilaiseen Dr Johniin ja professori Paul Emanueliin ja välinsä koulun omistajan Madame Beckin kanssa, joka vakoilee opettajiensa touhuja. Koko ajan tarinassa on mukana melankolinen pohjavire Lucyn kohdatessa pettymyksiä ja kamppaillessa yksinäisyydessään.

"How long were the September days! How silent, how lifeless! How vast and void seemed the desolate premises! How gloomy the forsaken garden - gray now with the dust of a town-summer departed. [...] A sorrowful indifference to existence often pressed on me - a despairing resignation to reach betimes the end of all things earthly. Alas! When I has full leisure to look on life as life must be looked on by such as me, I found it but a hopeless desert: tawny sands, with no green field, no palm-tree, no well in view. The hopes which are dear to youth, which bear it up and lead it on, I knew not and dared not know." -s.143

Lucy oli mielenkiintoinen hahmo ihan jo luonteeltaan: hän on hillitty, eikä koskaan sano suoraan ajatuksiaan vaan tyytyy seuraamaan tapahtumia sivusta. Lucy on melankolinen ja yksinäinen vailla hyviä ystäviä: hän tarkkailee ympäristöään, panee merkille asioita ja hänellä on syviä masennuksen puuskiakin. Epäluotettavana kertojana hän piilottaa asioita tai kertoo ne vasta myöhemmin. Kuitenkin Lucyssa piilee vahvojakin tunteita, jotka hän peittää ulkokuoren alle. Monsieur Paul kuitenkin näkee hänen lävitseen: "You are one of those beings who must be kept down. I know you! I know you! Other people in this house see you pass, and think that a colourless shadow has gone by. As for me, I scrutinized your face once, and it sufficed." (s. 142) Paul saa myös Lucyn myöhemmin itkemään ahdistuksensa ulos ja hänestä muodostuu pikkuhiljaa tälle tuki. 

Lucy on kuitenkin myös spontaani lähtiessään yksin manner-Eurooppaan opettajattareksi. Hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi vieraassa maassa ja kuvailee paikallisten puhuvan outoa maalaista kieltä, mutta kamppailee myös itse muotoillessaan ajatuksiaan ranskaksi. Kirja olikin myös kuvaus asumisesta ulkomailla ja totuttelemasta vieraisiin maisemiin ja kulttuuriin. (Tajusinkin vasta kirjaa lukiessani ettei se kertonutkaan Ranskasta, kuten olin kuvitellut, vaan kuvitteellisesta maasta, jossa satuttiin puhumaan ranskaa ja paikallisia kieliä!)

"'I shall share no man's or woman's life in this world, as you understand sharing. I think I have one friend of my own, but am not sure; and till I am sure, I live solitary.'

   'But solitude is sadness.'

   'Yes, it's sadness. Life, however, has worse than that. Deeper than melancholy, lies heartbreak.'" -s.398

Lucy ihastuu, kahdesti, mitä todella arvostin. Varsinkaan yksipuoleisen rakkauden kuvailu ei ole (nyky-)kirjallisuudessa se kaikkein suosituin muoto, vaikka se on tosielämässä se realistisin tapahtumien kulku. Lucyn tunteet pitää tosin hiukan lukea rivien välistä: hän todella yrittää piilottaa ne lukijaltakin. Lucy näyttääkin, kuinka kellä tahansa, miehellä tai naisella, voi piillä hillityn ja vakavan, jopa tylsänmielisen tuntuisen ulkokuoren alla vahvat tunteet ja sanomaton kaipaus. Ehkä hän kamppailee rakkauden kaipuun ja yksin pärjäämisen välillä, ei täysin uskalla itselleen toivoa täydellistä onnea?

"Courage, Lucy Snowe! With self-denial and economy now, and steady exertion by-and-by, an object in life need not fail you. Venture not to complain that such an object is too selfish, too limited, and lacks interest; be content to labour for independence until you have proved, by winning that prize, your right to look higher. But afterwards, is there nothing more for me in life - no true home - nothing to be dearer to me than myself, and by its paramount preciousness, to draw from me better things than I care to culture for myself only? Nothing, at whose feet I can willingly lay down the whole burden of human egotism, and gloriously take up the nobler part of labouring and living for others? I suppose, Lucy Snowe, the orb of your life is not to be so rounded; for you the crescent-phase must suffice. Very good. I see a huge mass of my fellow-creatures in no better circumstances. I see that a great many men, and more women, hold their span of life on conditions of denial and privation. I find no reason why I should be of the few favoured. I believe in some blending of hope and sunshine sweetening the worst lots. I believe that this life is not all; neither the beginning nor the end. I believe while I tremble; I trust while I weep." -s.338

Charlotte Brontën kirjat kuvaavat naisen sielunelämän lisäksi myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Lucy tienaa itse rahansa aikana, jolloin naisten työskentely oli merkki varattomuudesta. Hänen sukulaisensa ovat asiasta häkeltyneitä, mutta Lucy on jopa ylpeä työstään. Lucy elää itseään varten ja on päättänyt luottaa vain itseensä. Hänen unelmansa on vuokrata oma asunto ja perustaa oma koulu - hän on todellakin omalla tavallaan naisasialiikkeen edelläkävijöitä. Lucy myös huomauttaa seksuaalisen häirinnän pelostaan öisellä kadulla - seikka jota en esimerkiksi ole Jane Austenin kirjoissa lukenut. 1800-luvun puolivälissä kirja oli huomioiltaan ainutlaatuinen, vaikkakin suhteellisen maltillinen. Esimerkiksi Monsieur Paul oli mielestäni nykyajan mittapuulla osittain seksistinen (toisaalta osittain myös aikaansa edellä), eikä kirja erityisesti toitota naisten oikeuksien puolesta. Kuitenkin rivien välistä voi lukea kritiikkiä ahtaasta naisen muotista ja kaipuuta tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.        

Oman särmänsä toi viittaukset nunnan haamuun, jonka Lucy kohtaa useita kertoja, ja tähän liittyvä legenda koulun maille haudatusta nunnasta. Gotiikan piirteitä on tietääkseni läsnä myös Kotiopettajattaren romaanissa ullakolle lukitun mielenvikaisen naisen hahmossa. Nunnan haamu kietookin jotain salaperäisen yliluonnollista tarinaan, vaikka sille löytyykin osittain lopussa realistinen selitys.

Täytyy kuitenkin sanoa, että lukukokemuksena Villette oli aika vaikea. 1800-luvun puolivälin englanti ei ole kaikkein helpoimmasta päästä ja muutenkin kirjoitustyyli oli hidaslukuista. Tarinakaan ei oikeastaan ole kovin ihmeellinen ja etenee hitaasti, välillä tylsästikin. En aina oikein tiennyt, mikä kirjasta tekee klassikon. Lisäksi vähän ärsytti ranskankieliset lauseet tekstin lomassa, joita ei tietenkään oltu käännetty alaviitteeseen. (Olin onneksi lainannut myös suomenkielisen painoksen, jossa ne on suomennettu.) Joka tapauksessa kirjan kieli oli hyvin kaunista ja harkittua, ja vaikka olisin ymmärtänyt suomenkielistä paremmin, oli kiehtova lukea alkuperäisellä vanhalla englannilla. Pidin myös erityisesti pehmeäkantisen niteen kosketuksesta ja sen kannesta, joka kuvasti kirjaa uskomattoman hyvin.

Kokonaisuutena Villette ei ollut ehkä lempikirjani, mutta jotain sen ajankuvasta ja melankolisuudesta jäi mieleeni ja nyt kirjasta kirjoittaessa ymmärrän Lucysta lisää ja samastun häneen. Lucy seuraa sivusta muiden ihmisten onnistuneita huiputuksia tai onnellisia rakkaustarinoita, sillä jopa petkuttajilla käy tuuri. Kurssin professorini mukaan lopun voi tulkita monella tavalla, mutta itse ajattelin vain kaikkia niitä hetkiä, jolloin Lucy jäi tarkkailemaan sivuun muiden säkenöivää onnea.

"'Lived and loved!' said she, 'is that the summit of earthly happiness, the end of life - to love? I don't think it is. It may be the extreme of mortal misery, it may be sheer waste of time, and fruitless torture of feeling. If Schiller had said to be loved, he might have come nearer the truth. Is not that another thing, Lucy, to be loved?'" -s.284       

Kirja meni HelMet-lukuhaasteen kohtaan 20. "Kirjassa on ammatti jota ei enää ole tai joka on harvinainen" (seuraneiti, kotiopettajatar) ja Vahvoja naisia -lukuhaasteen kohtaan "Salanimellä kirjoittava nainen" (Charlotte Brontë kirjoitti salanimellä Currer Bell).