sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Tammikuussa pohdin, peittyykö maailma lopulta lumeen

Tammikuussa luin kolme kirjaa ja 984 sivua:

Katarina Eskola & Satu Koskimies: 50-luvun teinit (560s)
Ji-li Jiang: Das Mädchen mit dem roten Tuch (315s)
Edith Södergran (toim. Uuno Kailas): Runoja (109s)

50-luvun teinit luin pitkästä aikaa uudelleen. Näin kolmen ja puolen vuoden jälkeen huomasin, kuten olin epäillytkin, lukevani ja samaistuvani paremmin kaikenlaisiin ihastumisiin ja rakkaussotkuihin - sekä minua kiinnosti myös 50-luvun abivuosi ja kirjoitukset, joista valitettavasti kirjoitettiin varsin vähän. Katan ja Sadun kirjoitustyyli ja -aiheet kehittyvät kumpikin omiin suuntiin, ja ajoittain tunsin itseni kateelliseksi siitä, kuinka oma päiväkirjani ei luultavasti ole yhtä syvällinen ja kypsä kuin heidän. Mutta mistä tiedän, mitä tulevaisuuden maanasukit pitävät arvossa?

"Luen Saima Harmajaa ja köyhdyn hetki hetkeltä. En tule milloinkaan osaamaan kirjoittaa mitään suurta, en voi ajatella, että päiväkirjani joskus julkaistaisiin. Kukaan ei viitsisi lukea sitä. Minulla on taito selata sitä vieraan ihmisen käsin ja lukea sen rivejä objektiivisesti. Ne ovat kuolleita ja niin surkean tavallisia, kylmäkiskoisia ja arkipäiväisiä." - Satu, 1.9.1958 

Das Mädchen mit dem roten Tuch in suomennettu nimellä Punainen huivi - kiinalaistytön tarina. Tämä kertoi Kiinan 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta 12-vuotiaan tytön näkökulmasta, jonka perhettä syytetään kommunisminvastaisesta toiminnasta. Välillä asiat tuntuivat liian rankoilta ja menossa vain pahempaan suuntaan - mutta romaani perustuu kirjailijan omaan lapsuuteen. Oli yllättävää, kuinka päähenkilöt olivat alunperin muslimeja, sillä kovin usein ei tule luettua Kiinan islaminuskoisista. Pidin kyllä romaanista, mutta kaunokirjallisuudessa se ei mielestäni niin loista, vaikka kertoikin havainnollistavasti kulttuurivallankumouksesta.

Edith Södergran. Hän on tähän mennessä minua eniten inspiroinut runoilija, jonka sitaatteja olen kerännyt kalenteriini, jonka säkeitä olen lausunut lähipiirilleni ja jonka värikäs tyyli vaikutti omiin runoihinikin. En ole aikoihin jaksanut saada kokoon kirjapostausta, mutta hänen runoistaan minulla on kirjoitus työn alla...



Tammikuun elokuvista muistan neljä: Jouluprinssi (2017) ja sen jatko-osa Jouluprinssi - Kuninkaalliset häät (2018) lumosivat minut, vaikka periaatteessa pitänyt elokuvista. Niiden epärealistisuus häiritsi - kuka soluttautuu vahingossa linnaan kotiopettajaksi? Amberin ystävän homous oli kivan luonnollisesti esitetty, mutta jatko-osan vaatesuunnittelija tuntui aivan liian stereotyyppiseltä ja muka-hauskalta. Rakkaustarina oli kuitenkin tosi suloinen, varsinkin ensimmäisen elokuvan kosinta, ah <3 Jos romanttiset, jopa siirappiset elokuvat kiinnostavat, eikä vedä liikaa hernettä nenäänsä epärealistisuuden vuoksi, niin suosittelen Jouluprinssejä.

Mona Lisa Smile, en ymmärä miksen ole nähnyt tätä elokuvaa ennen. Pidin Julia Robertsista (tietysti!), vanhoillisen tyttökoulun erilaisista oppilaista, rakkaustarinasta ja ennen kaikkea elokuvan lopetuksesta ja opetuksesta. Elokuva tarjosi ensin perinteisen kapinallista "älä tee sitä, mitä sinulta odotetaan, vaan kehity itsenäiseksi naiseksi" -ideaa. Loppupuolella se alkoi kuitenkin kyseenalaistamaan omaa ideaansa ja tarjosi lopulta yllättäen ajatuksen, joka ei ollut niin perinteisen kapinallinen ja ehkä siksi niin vaikea sisäistää: Eikö tärkeintä ole kuunnella ennen kaikkea itseään ja tehdä päätökset sen mukaan? Elokuvan nimi sopi teemaan ehdottomasti, ja suosittelen tätä todella.

Minulla oli hiukan ennakkoluuloja Maija Poppasen paluuta kohtaan, sillä jatko-osat ovat tunnetusti pilattuja. (Eivät aina!) Eikä se vuoden 1964 elokuvaa, Julie Andrewsia ja Dick Van Dykea voittanutkaan, mutta varsinkin loppua kohden aloin omalla tavallani pitää tästä jatko-osastakin. (Ja saatte arvata, kuka näyttelijöistä teki come-backin eri roolissa!) Osa kohtauksista kyllä ärsytti, kuten piirretyt (olen tosin kyllästynyt niihin alkuperäisessäkin) sekä juoneen sopimaton kylpyammeseikkailu. Eräs takaa-ajokohtaus ei sopinut yhtään tunnelmaan, enkä löytänyt lauluistakaan kuin yhden säväyttävän. Joka tapauksessa tarinan idea oli hyvä, ja sadun hohde oli onnistuttu säilyttämään niin että teki mieli liidellä seinille elokuvateatterista päästyäni. Kuten hyvissä elokuvissä kuuluukin, itkin parissa kohtauksessa, mitä kaverini piti hyvin erikoisena. Lisäksi ihastuin Emily Mortimerin näyttelemään, nyt aikuiseen Janeen, joka oli niin herttainen, kannatti sorrettujen oikeuksia - ja pukeutui housuihin!


Oodissa ensimmäistä kertaa

Luulin jo kertoneeni olleeni tammikuussa hyvin kiireinen, mutta nähtävästi olen kertonut sen siinä koontipostauksen aloituksessa, joka on vahingossa poistunut, sillä tajusin teidän olevan aivan pimennossa siitä, miksi en ole kirjoittanut lähestulkoon mitään koko alkuvuonna. Suurin syy on, että olen ollut kiireisempi kuin varmaan koskaan eläissäni. Tammikuussa oli pari kolme viikkoa, jollon en pystynyt tekemään yhtään mitään aikataulun ulkopuolella ja jollon en nähnyt kertaakaan ystäviäni vapaa-ajalla, vaikka yleensä tapaan jotakuta keskimäärin kerran viikossa. Toinen syy liittyy edelliseen: en vain ole yksinkertaisesti jaksanut lyhyinä vapaahetkinäni alkaa muotoilemaan postauksia (mikä on harmi, sillä olisin halunnut kirjoittaa lukuisista kolmen kuukauden aikana lukemastani kirjasta).


Jaksoin banaanipuuron voimalla :3

Suurin osa kiireistä johtui koulusta, mutta eräs poikkesi tästä: olin syksyllä päättänyt osallistua kouluni musiikkikilpailuun, ja siihen harjoitteluun kului ehkä enemmän aikaa kuin olisi pitänyt. Olin valinnut esittämäni kappaleet huolella, harjoittelin niitä päivittäin ja esiinnyin lauluopettajalleni ja naapureillenikin välttääkseni esiintymisjännityksen. 

No, eiintymisjännitys valtasi minut kuitenkin, eikä esitys mennyt niin hyvin kuin se olisi saattanut mennä. Sain kuitenkin ilahduttavaa ja tasapainoista palautetta tuomareilta ja kuuntelijoilta - kaksi opettajaa tulivat kertomaan itkeneensä itsekirjoittamani kappaleeni kohdalla. (Olin tuskaillut sen kanssa päiväkausia - lauluja on yllättävän vaikea sovittaa -, mutta olin itsekin tyytuväinen lopputulokseen.) Vaikka en päässytkään jatkoon, olin ylpeä itsestäni, koska edes uskalsin yrittää ja sain hiukan lisää laulukokemusta. Olin myös iloinen siitä, ettei minua ahdistanut lavalla, kuten olin etukäteen uumoillut tapahtuvan.



Tammikuussa en paljoa ehtinyt tehdä ylimääräistä, mutta oli mukavaa kahvitella ystäväporukan kanssa kuun alussa ja unohtaa hetkeksi huolet Maija Poppasen satumaisessa maailmassa. Myös lumimyrskyt ja valkoiset hanget ilahduttivat enemmän kuin vähän, vaikken voinut olla ihmettelemättä miten joka ikinen kerta, juuri kun olin ajatellut lunta olevan jo yli ymmärrykseni, sitä pystyi satamaan uuden kerroksen verran lisää...



KK: Mikä oli teistä ihanin asia lumessa? Vai vihasitteko lumentuloa yli kaiken? (Yritän olla kritisoimatta, mutta se on vaikeaa!)

Kaunista helmikuun loppua <3

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Joulukuussa juoksin raketteja pakoon ja löysin joulutunnelman

Vuosi 2019 alkoikin lupaavasti, kun en ole ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa blogiin viikkokausiin. Ehkä näin aluksi pitääkin varoittaa, että tämä tahti saattaa jatkua koko kevään.

Joulukuussa luin neljä kirjaa ja 1058 sivua:

Erik Eriksson: Den blå stranden (Kärlek och krig #2) (299s)
Nina LaCour: Välimatkoja (232s)
Harper Lee: To Kill A Mockingbird (376s)
Riina Mattila: Järistyksiä (151s)

Den blå stranden jatkoi Kärlek och krig -sarjaa kertoen Ruotsin saaristosta 1850-luvulla Krimin sodan jälkeen. Ihan ensimmäisen osan veroinen se ei mielestäni ollut - tämä oli ehkä hiukan synkempi. Oli hauska lukea päähenkilön isoäidistä Johannasta, joka oli ensimmäisen osan päähenkilö, ja vuosikymmenten aikana tapahtuneista muutoksista - optinen lennätin oli kehittynyt sähköiseksi, höyrylaivat olivat ilmestyneet maisemaan ja maailmakin avartui enemmän kuin ennen. Vähän ihmetytti, kuinka Markus oli muuttunut niin inhottavaksi ja ankaraksi, vaikka hän vaikutti lapsena olleen herkemmästä päästä. Tämä sarja on todella hyvää ja realistista kuvausta köyhemmän saariston väen ilosta ja suruista ja sodasta.

"Det var bara kvinnor som pratade om kärlek och om hjärtats sorger. Karlarna drack och någon gång när de var fulla hände det att någon grät och klagade över sin ensamhet.
   Kristina visste inte varför det måste vara på det sättet, men hon kände på sig att hennes egen far nog var en av de där ensamma männen." -s.36-37

Välimatkoja oli mielenkiintoinen: romaania lukiessa yhä enemmän asioita selvisi pikkuhiljaa, ja jotkut niistä yllättivät. Kieli oli unenomaista ja kaunista vaikkakin välillä vähän tavallista. Pidän Välimatkoja-nimestä, se kuvaa teemaa hyvin.

"Mikäli Mabel tarkoitta sitä tyttöä joka halasi häntä hyvästiksi kun hän oli lähdössä Los Angelesiin, tyttöä joka pujotti sormensa hänen sormiensa lomaan kesän viimeisellä rantanuotiolla ja otti vastaan ventovieraiden ihmisten tarjoamat simpukankuoret, tyttöä joka analysoi romaaneja huvikseen ja asui vaarinsa kanssa Sunsetissa vaaleanpunaisessa, vuokrasäännellyssä talossa jossa usein tuoksui vastaleivottu kakku ja joka oli usein täynnä korttia pelaavia ikämiehiä - mikäli hän tarkoittaa sitä tyttöä, niin hän on oikeassa: minä katosin." -s.51-52



To Kill A Mockingbird alkoi vähän hämmentävästi kertoen päähenkilöiden lapsuuden leikeistä, mutta jossain vaiheessa tajusin tarinan idean. Tämä oli kiinnostava kirja ja antoi kuvan 1930-luvun rasistisuudesta amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Välillä se oli lohduton ja jopa karmiva. Tekisi mieli kirjoittaa romaanista enemmänkin, mutta jotenkin olen unohtanut siitä jo paljon.

"Mockingbirds don't do one thing but make music for us to enjoy. They don't eat up people's gardens, don't nest in corncribs, they don't do one thing but sing their hearts out for us. That's why it's a sin to kill a mockingbird." -s.119

Järistyksiä oli ensimmäinen lukemani kirja muista sukupuolista. Kieli oli tässäkin todella kaunista, ehkä vähän ekspressionistista, jos osaan oikein määritellä. Oli vaikeaa kuvitella, kuinka jonkun vanhemmat voisivat olla niin ahdasmielisiä ja inhottavia, mutta enhän ole joutunut kokemaan sellaista... Päähenkilöiden juominen ja tupakointi häiritsi pikkuisen, muttei silti liikaa. 

"Miksi ei vain saanut sanoa, että joo äiti, mulla on joku, tai ei se vielä mun ole mutta mä yritän kovasti uskaltaa.
   Ja miksi äiti sulki jatkuvasti silmänsä ja näki kiinni painuneiden silmäluomiensa takana jonkun ihan toisen.
   Tytön, joka suostui pastelliväreihin ja kosmetologiaikoihin ja astui junasta lupaava pesäpalloilija perässään.
   Ei koskaan minua.
   Ei kertaakaan." -s.64


Vaaleanpunainen pantteri kolmosesta ja nelosesta sanon suoraan, etteivät ne vedä vertoja ensimmäisille osille. Clouseau ei enää pelkästään ole hassu vaan vähän liiankin typerä. Toisessa elokuvassa oli mielenkiintoinen kohtaus homobaarissa, joita ei yleensä 60-luvun elokuvissa näy, oletan.

Colette <3 Ahdistun usein elokuvissa mutta tämän filmin katsoin loppuun asti hymyillen ja kotimatkalla olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Sain siitä inspiraatiota - 1900-luvun vaihteen kirjailijalla oli suhteita naisten ja miesten kanssa, hän esiintyi varieteessa rakastajansa kanssa ja pukeutui mieheksi. Loppupuolella hän itsenäistyi miehestään ja päätti elää kuten tahtoo. Keira Knightley oli ihana Colettena. <3 Ainoa harmillinen asia oli että olin odottanut elokuvan kertovan suurimmasta osasta Coletten elämää eikä vain hänen avioliitostaan Willyn kanssa.

Joulukuun aikana löysin taas uudelleen Olipa kerran -fantasiasarjan, jonka ensimmäisen kauden katsoin viimeksi syksyllä 2012, mutta jätin silloin ohjelman sen mennessä tauolle. Muistelen kuitenkin nähneeni koko sarjan viimeisen jakson vuosi sitten televisiosta, heh. Joka tapauksessa tästä tuli minun ja veljeni yhteistä viihdettä, jota olemme katsoneet välillä päivittäin. Yritän parittaa vähän kaikkia hahmoja, joista kummallisin ja epätodennäköisin paritus taitaa olla Mary Margaret + Emma. (Storybrookessa he näyttävät samanikäisiltä! Tunnen huonoa omaatuntoa tästä parituksesta, kun he nyt sattuvat taikamaailmassa olemaan äiti ja tytär.) Olen kyllä myös täysin Mary Margaretin + Davidinkin puolella. <3 MM on minulle esikuva, ja muistan 12-vuotiaana Lontoossa ilahduttaneeni erästä hotellivirkailijaa kerrottuani hänen näyttävän erään tv-sarjan Lumikilta. Vaikka sarja on vähän sekava ja hiukan liian jännittävä, enkä tiedä mitä ajatella Pahasta kuningattaresta, on se kuitenkin todella koukuttava ja ihana.


Joulukuusta on jo kulunut sen verran aikaa, etten muista siitä enää paljon mitään. Muistan kuitenkin kiireen ja rentoutumisen lomittumisen - oli tarkoitus opiskella, mutta koulun viimeiset viikot tuntuivat menemään erilaisiin tapahtumiin. Joulukuusta mieleeni jäi kuitenkin joulu, joka meni iloisesti ja vähän liian nopeasti ohi, vaikka olinkin jouluaattona jonkin verran kipeänä. Yllätin itseni tekemällä omena-kirsikka-torttuja, ja pikkuveljeni leipoi samassa ajassa ranskalaistyylisen jouluhalon. (Nostan hänelle hattua!) Joulutunnelmaan pääsin vasta aatonaattona touhutessani koko päivän, ja lumisade ja pakkassää vain syvensivät sitä.

Uuden vuoden aattoa päädyin viettämään useamman eri ystävän kanssa eri aikaan päivästä - yhden kanssa tein kävelyn, toinen viipyi meillä vain hetken, ja muiden kanssa katselin raketteja. Vuoden viimeinen hetki oli myös vähän karmivalla tavalla kaikkein "vaarallisin", sillä jäimme juuri silloin kahden ilotulittajan väliin, ja tuulikin puhalsi savua juuri meihin päin! Pelastuimme sitten lopulta juoksemalla metsäistä rinnettä kauemmas. :D Ei tästä onneksi mitään traumoja jäänyt. 

Ehkä ihanimpia hetkiä oli viettää ystävieni kanssa aatonaatonaatonaattoa - lauloimme joululauluja ja teimme muun muassa lyhyitä musiikkivideoita SnapChatissa -, nähdä Oopperan kummitus uudelleen ja pohtia sen symboleita ja käydä katsomassa Colette. Tuona iltana kaikki tuntui hetken ajan olevan hyvin.



Tammikuusta kerron lisää omassa koosteessaan, mutta voin paljastaa sen olevan kokonaisuudessaan hyvin kiireinen. Loppukuusta meno vain jatkuu, mutta ainakin yhtenä iltapäivänä aion rentoutua ja käydä elokuvissa ja tuhlata erään kahvilan lahjakorttini. :)

KK: Mitä asiaa ikävöitte joulussa? 

Valkoista, kaunista maisemaa tammikuuhun! <3

torstai 3. tammikuuta 2019

Listen and follow your heart, not anyone else's - muistoja vuodelta 2018

Vuonna 2018 en löytänyt parasta ystävää tai suurta rakkautta. En löytänyt suuntaa elämälleni, en vapautunut stressistä ja ahdistuksesta, enkä muuttunut avoimeksi ja rohkeaksi persoonaksi, joka jännittäisi tuntuvasti vähemmän.


Vuonna 2018 kuitenkin opin viettämään aikaa vanhojen ystävieni kanssa ja aloin arvostamaan monia ystäviäni enemmän. Tutustuin pariin uuteen ihmiseen, ja uskalsin mennä yksin aivan uusiin paikkoihin ja kokea uusia asioita. Ja ehkä, ainakin hetkeksi, osasin määritellä itseni.


Ehkä ennen vuoden parhaimpien hetkien esittelyä kerron hiukan lukemistani kirjoista. Luin vuonna 2018 56 kirjaa ja 13 280 sivua. Siis hiukan enemmän kuin edellisenä vuonna (49 kirjaa ja 12 497 sivua)! Eniten kirjoja luin yllättäen helmi-  ja huhtikuussa (7) ja sivuja helmikuussa (1437). Vähiten luin loka- ja marraskuussa (kolme kirjaa ja noin 800 sivua). Mielenkiintoisena piirteenä voisin mainita, että 27 kirjaa sijoittuivat menneisyyteen (aikaan ennen 2000-lukua), 35 olivat nuortenkirjallisuutta, ja 40 olivat naisen tai naisoletetun kirjoittamia. Suurimman osan mieskirjailijoidenkin kirjoista olin lukenut koulun vuoksi...

Vuoden lukemisista sen verran, että lopetin L.M.Montgomeryn Anna-sarjan uudelleenlukemisen ja Salla Simukan Tapio & Moona -nuortenkirjasarjan. Kolmea parasta kirjaa en pysty valitsemaan, mutta parhaimmat kirjat olivat varmaankin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, Salla Simukan Kun enkelit katsovat muualle ja Tapio&Moona-sarjaan kuuluva Virhemarginaali, Erik Erikssonin Det brinnande havet sekä Becky Albertallin Simon vs. The Homo Sapiens Agenda ja Leah on the Offbeat. Vaikuttavana kirjana lisään listaan vielä Ann-Helén Laestadiuksen Tio över ett. Jos uudelleenluetut lasketaan mukaan, niin mukaan mahtuvat kyllä myös Montgomeryn Kotikunnaan Rillan ja Jandy Nelsonin I'll Give You the Sun.

Vuoteen 2018 kuuluivat myös HelMet-lukuhaaste - jälleen kerran - , Pride-viikon lukuhaaste, Kirjoja ulapalta - merellinen lukuhaaste ja #Hyllynlämmittäjä 2018. Näistä ensimmäinen ja viimeinen jäivät valitettavasti kesken, mutta keskimmäiset sain suoritettua. Myös omaan Pohjois-Amerikan osavaltioihin ja provinsseihin keskittyvään projektiini Amerikkaa tutkimassa keräsin edelleen lisää kirjoja. Nämä löytyvät Lukuhaasteita-palkista selaamalla alaspäin. Samaten päätin vihdoin Naisten aakkoset -haasteen, hyvä minä! 

Parhaimpia elokuviakin löytyy useampia: ihastuin musikaaleihin The Greatest Showman, Mamma Mia 2! ja Vaiana sekä nuortenelokuva Minä, Simoniin ja tositapahtumiin perustuvaan Coletteen. Teatteriesityksistä puolestaan Oopperan kummitus säilyi yhtenä upeimmista oopperakokemuksista.



Mitä tänä vuonna siis tapahtuikaan? Viime keväänä opin näkemään ystäviäni enemmän ja monipuolisemmin ja pitämään kännykkää paremmin taskussa. Parhaiten alkuvuodesta muistuu mieleen wanhojen tanssit ja niiden jatkot, hiihtoloman laskettelureissu ja pieni seikkailu öisessä metsässä, sekä kävelyt keväisessä luonnossa. <3 Olin hyvin ylpeä itsestäni, kun uskalsin mennä yksin erääseen tilaisuuteen ja jutella siellä tuntemattomien kanssa sekä ilmoittautua laulamaan koulun edessä Open Stage -tapahtumassa!

Kesäloma olikin tapahtumarikas: vietin ensimmäiset kuukaudet Kiinassa, Pride-tapahtumissa ja kesätöissä. Varsinkin Kiinassa olin iloinen siitä, että jaksoin lähteä uusiin paikkoihin ja nähdä monia tuttaviani sekä puhuin hiukan kiinaa ja maistoin uusia ruokiakin. Pride-tapahtumiin lähdin, vaikken ollutkaan varma miten sulautuisin joukkoon, ja vietin aikaa ihan uusien ihmisten kanssa. Kesätöissä oli jännittävää ja stressaavaakin, mutta siitä jäi hyvä mieli, ja vanhusten kanssa seurustelu tuntui mukavalta. Loppukesästä puolestaan juoksin sukulaishäissä, mökillä, papalla ja Ruotsin risteilylläkin.


Nämä rauniokuvat ovat siis kaikki Visbystä :)
    

Syksyn tapahtumista mieleeni on jäänyt (stressin ja ahdistuksen sekä ruotsin yo-kokeen ohella :D) kaksi Tallinnan reissua ja yhteensä viidet synttärijuhlat, mikä on enemmän kuin viimeiseen kolmeen vuoteen. Helsingin Kirjamessuilla oli mukavaa, ja kohtasin syksyn aikana uusia ihmisiä, kuten yhden lempikirjailijoistanikin. Oli myös ihanaa seurata Suomen talvea kohti etenevää luontoa, sumua, punaisia lehtiä ja keltaista ruohoa - ja myöhemmin kieppuvaa lumisadetta. <3

Kuten jo alussa sanoin, olin toivonut vuodelle 2018 suuria muutoksia, kuten jo sitä edeltävälle vuodellekin. Alan ehkä kuitenkin pikku hiljaa huomata, etteivät stressin aiheet, ajatukset ja luonteenpiirteet muutu vuodessa. Tärkeästä ihmisestä irtipäästämiseen voi kulua pidempään kuin vuosi, eikä itsensä kehittäminen onnistu välttämättä kuukausienkaan aikana. Kuitenkin löydän pieniä asioita, joita olen tehnyt toisin ja joissa olen ehkä joskus vähän rohkeampi.

Tälle vuodelle yritän tehdä konkreettisempia tavoitteita. Ensinnäkin herkkujen syöntiä ajatellen yritän keskittyä tammikuussa vain joulusuklaiden loppuun kuluttamiseen - olen ylpeä siitä, kuinka söin tänään kahvilassa vegaanisalaatin. Ympäristön huomioon ottaen päätin, että ostaisin tänä vuonna lähes pelkästään käytettyjä vaatteita ja siirtyisin taas kokeilemaan useampia vegaanisia tuotteita. Muuten tavoitteenani on jatkaa "rohkeiden hetkien keräilyä" ja uusiin paikkoihin menoa - vaikkapa kerran kuukaudessa - sekä ainakin yrittää olla oma itseni jännittämättä liikaa sitä mitä muut ajattelevat.

Tämä vuosi tulee näyttämään, jos ei koko elämäni suuntaa, niin ainakin sen, mihin jatkan lukion loputtua. Uskokaa tai älkää, tällä hetkellä mielessäni pyörii ihan liikaa vaihtoehtoja ja niiden mahdollisuuksia tai ongelmia, mutta yritän antaa ajan näyttää ja uskaltaa. Yritän elää enemmän viime vuonna keksimäni ohjenuoran mukaan, jonka voitte otsikosta lukea.
     
       
Kirjoista puhuen aion yrittää nostaa luettujen määrää ehkä kuuteenkymmeneen. Vaikka kuinka tuntuisi hienolta sanoa, että yrittäisin lukea monipuolisemmin ja kokeilla uusia genrejä, kirjailijoita ja aiheita, taidan kuitenkin pysytellä niidentyyppisten kirjojen parissa, jotka rentouttavat ja tuovat minulle hyvän olon.

Vuodelle 2019 on jo ehtinyt kerääntyä muutama lukuhaaste. Aion osallistua jälleen Helmet-lukuhaasteeseen sekä Montgomery-haasteeseen ja #runo19-haasteeseen. Myös #Hyllynlämmittäjää aion jatkaa, ja Lue itsellesi mielenterveyttä on jo käynnissä. :) 



Mitä teidän vuoteenne kuului? Mitä suunnitelmia tai toiveita teillä on tälle vuodelle?

Paljon unohtumattomia hetkiä ja iloa vuoteen 2019 <3


P.S. Lisäys vielä, että Iltatähden syttyessä täytti vuoden päätteeksi neljä vuotta!

torstai 27. joulukuuta 2018

Oopperan kummitus

15-vuotias minä istui katsomossa toisella puolen maailmaa ja oli aivan haltioissaan. Itki sympatisoidessaan Phantomia; tajusi ensimmäistä kertaa, mikä muita ihmisiä viehättää kauhussa. 

Oopperan kummitus sijoittuu nimensä mukaisesti 1800-luvun loppupuolen oopperan maailmaan. Christine on tanssija, jonka laulajantaidot kuitenkin huomataan ja hän saa pääroolin oopperassa. Opettajanaan hän sanoo olleen "musiikin enkeli", jonka hänen edesmennyt isänsä on luvannut lähettää. Musiikin enkelin takana on kuitenkin salaperäinen Phantom, joka hallitsee oopperaa terrorilla ja jonka taustasta kuiskitaan - ja joka on intohimoisesti rakastunut Christineen. Saadakseen Christinen Phantom on valmis tekemään mitä vain - mutta entä kun tytön nuoruudenrakastettu Raoul saapuu paikalle?

Musiikki on pysäyttävää. Eri teemat, kuten Phantomin dramaattisempi ja Raoulin keveämpi, lomittelevat ja kuvastavat sekä pahuutta että hyvyyttä, intohimoa ja puhdasta romantiikkaa. Esityksen jälkeen, niin vuonna 2016 kuin vuonna 2018, olen joitakin viikkoja kuunnellut kappaleita yhä uudelleen ja uudelleen ja toivonut voivani laulaa duetto-osuudet jonkun kanssa.   

Ensimmäisellä kerralla (linkki vanhempaan postaukseeni) samastuin etupäässä Phantomin onnettomaan rakkauteen, josta tällä kerralla kehittelin erilaisia tulkintoja. Hänen intohimoinen, alistava rakkautensa johtui lapsuuden traumoista ja yrityksestä kätkeä heikkoutensa. Tämän vuoden esityksessä ymmärsin kuitenkin Christineä, joka pelkäsi mielessään kuuluvia ääniä ja ehkä oman mielenterveytensäkin puolesta. Mitä jos Phanton olisikin ehkä ollut vain kuiske hänen mielessään? 

Ajattelin myös, että Christine oli isänsä kuoleman vuoksi jäänyt ilman rakkautta ja suojelua ja etsi siksi tukea Phantomista. Vaikka hän suurimman osan ajasta ei tiennyt, ketä oikein kuuntelisi ja kehen luottaisi, oppi hän lopussa kuuntelemaan omaa sydäntään ja tekemään päätöksen sen mukaan.

Eniten ehkä pidänkin tässä juuri tulkinnasta ja symboliikasta sekä tietysti oopperaan ja nykyaikaisempaan musiikkiin vivahtavammista musikaalikappaleista. Toinen asia, jonka tajusin juurikin ensimmäisellä kerralla, olivat jännityselementit, joista kerrankin pystyin nauttimaan ilman pelkoa. Phantomin teemamusiikki, hänen kammottavatkin yrityksensä saada Christine omakseen, pimeän oopperasalin katon halki kiitävä kattokruunu... Nämä saivat pääasiassa vain pienet väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, ja voin suositella tätä hiukan herkemmillekin.

Tällä kerralla en pystynyt ahdistuneisuuskohtauksen vuoksi nauttimaan musikaalin ensimmäisestä näytöksestä kunnolla, mutta toinen näytös meni paljon paremmin, ja kokonaisuudessaan pidin tästä esityksestä yhtä paljon kuin Kiinankin. Olin iloinen, että esitykset muistuttivat toisiaan, eikä muutoksia juurikaan ollut. Kieli oli täälläkin englanti, mistä voi olla montaa mieltä, mutta itse tykkäsin siitä, ettei vuorosanoja ja lauluja ollut väkisin suomennettu. Ainoa mitä jäin kaipaamaan olivat kyllä kauneimman kohtauksen veneen ympärillä välkkyneet kynttilät. Tämä kohtaus oli oopperan taianomaisin.

Phantom of the Opera on parhaita näkemiäni musikaaleja, ja se on molemmilla kerroilla vaikuttanut minuun paljon. Ja kuitenkin, heti esityksen jälkeen toivoin vain voivani taas istua pimeässä salissa ja kuulla laulun kaikuvan seiniä pitkin...

"All I want is freedom
 A world with no more nights
 And you, always beside me"

Säveltäjä: Andrew Lloyd Webber     Ohjaus Helsingissä: Tiina Pumalainen
Sanoittaja: Charles Hart, Richard Stilgoe
Käsikirjoittajat: Richard Stilgoe, Andrew Lloyd Webber
Perustuu: Gaston Lerouxin kirjaan The Phantom of the Opera (1910)
Christine Daaé: Iida Antola/ Hanna-Liina Võsa
Phantom: Ville Rusanen/ Ilkka Hämäläinen
Raoul: Olli Tuovinen/ Markus Nykänen

maanantai 24. joulukuuta 2018

Marraskuussa löysin vielä kukkivia orvokkeja

Marraskuussa luin edelleen auttamattoman vähän (kolme kirjaa, joista kaksi lopetin kuun lopussa, ja 814 sivua), mutta puolustukseksi täytyy sanoa, että minulla jäi hyvin monta kirjaa kesken. Jossakin vaiheessa luin jopa viittä kirjaa samaan aikaan.

Satu Koskimies & Vilja-Tuulia Huotarinen: Emilia Kent (308 s)
Juhani Aho: Juha (166s)
Becky Albertalli: The Upside of Unrequited (340s)

Emilia Kentiä kuvailisin sanalla mukava. Se oli juuri sopiva jatko-osa Montgomeryn Runotyttö-sarjalle juonenkäänteillään, ongelmillaan ja luonnonkuvauksillaan. Kielikin muistutti Montgomeryn kaunista kieltä. <3

Juhan luimme äidinkielentunnilla ja se osoittautui kiinnostavammaksi kuin olin odottanut. Kieli oli kaunista, vanhanaikaista, ja entisaikojen rajaseutujen kosket ja metsät tulivat tutuiksi. Pidin tarinan psykologisuudesta ja ajankohtaisudesta: hyväksikäyttö, asioista vaikeneminen ja syrjintä ovat tuttuja nykyäänkin. Eniten minua hämmensi ja satutti kirjan naisten käytös: miten he alistuivat niin hurmaajansa ja sieppaajansa pauloissa ja tyytyivät orjan asemaan?
   
The Upside of Unrequited ei Homo sapiens Simonin tapaan keskity LGBT+ -rakkaustarinaan, vaikka päähenkilön sisko saakin uuden tyttöystävän, ja siskokset tulevat sateenkaariperheestä. Oli mukavaa, kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluminen oli tässä kirjassa kuvattu aivan luonnollisesti. Eniten pidin Mollyn ja Cassien sisaruussuhteen kuvauksesta sekä Mollyn epävarmuudesta - hän ei ollut ikinä lähestynyt ihastuksiaan, joita olikin ollut jo 27. Kirja oli todella koukuttava, mutta loppuvaiheessa alkoi ärsyttää tarinan siirappisuus. 



Marraskuussa katsomista elokuvista mieleeni on jäänyt vain Vaaleanpunainen pantteri (1964). Tämä klassikko, ja yksi sarjan parhaimmista, onkin katsottu monta kertaa perheessämme. Ensimmäisessä osassa ketään ei murhata, vaan sekä Peter Sellersin Clouseau että muut toilailevat niin, että välillä ulvoimme naurusta. Ehkä hauskimpia kohtia oli, kun poliisit ajavat kahta gorillaksi pukeutunutta takaa katua ylös ja alas keskellä yötä. Eniten ihastuin hieman mystiseen prinsessa Dalaan, jonka timantti on antanut elokuville nimensä.  



Marraskuu oli, no, pimeä. Eräässä vaiheessa tuntui, ettei aurinko näyttäytynyt pariin viikkoon ollenkaan. Olen aina ajatellut, ettei pimeys vaikuta minuun, mutta ehkä olinkin väärässä. Tämä marraskuu tuntui nimittäin painostavalta, vaikka loppukuusta aurinko pilkahteli useammin, ja hiukan luntakin satoi. Jotenkin kuvaavaa että juuri Mielenterveysviikko tuntui kaikkein rankimmalta, ja opiskelumotivaatio loppui juuri kesken. 

Marraskuussa ilmastonmuutoskin tuntui nousevan yhä ajankohtaisemmaksi. Lunta ei juurikaan vielä ollut, ja kuukauden alussa pystyin eräänä sunnuntaina olemaan hetken paitasillani ulkona +15 asteessa. Miksi, maailma, ja miksi, ihmiset?



Marraskuussa tapahtui kiireestä huolimatta hauskojakin asioita. Olin pitkästä aikaa naapureilla lauluillassa ja eräillä synttäreillä, joilla uskalsin avata suuni rohkeammin kuin aiemmin. Mielenterveysaiheista puhuin enemmän esimerkiksi teemaviikon kirjapostauksessani sekä koulussa. Valkoinen joulukorttimaisemakin ilahdutti jonkin verran sekä kauniit auringonnousut ja -laskut. <3 



Nyt julkaisuajankohtana joulukuu on jo toisella puoliskollaan... Odotin kuukaudeltantietysti joulua ja lomaa. Mutta oikeastaan odotin niitä kokeettomia viikkoja, jolloin pystyi vain aloittamaan yo-kokeisiin lukemisen ja nauttimaan joulunodotuksesta. Joskus odottaminen on melkein hauskempaa kuin itse tapahtuma, joka menee kuitenkin pian ohi.

KK: Millä lailla te odotitte joulua?

Itse viimeistelin lahjatoivelistani, pohdin muille joululahjoja, leivoin piiraita jouluksi ja siemailin glögiä iltaisin... 



Hyvää mieltä ja kauneutta joulukuuhunne <3

torstai 6. joulukuuta 2018

Naisten aakkoset: XYZ - entäpä Miesten aakkoset?

Aiemmin olen kirjoittanut aakkosista ABCDEFGHIJ,
 KLM, NOPQ, RSTU, V ja W.

I Kuka on suosikkikirjailijasi?
- Sisko Ylimartimolta olen lukenut L.M.Montgomerysta kertovan Anna ja muut ystävämme, joka on lempitietokirjani (joita en sattuneesta syystä hirveästi lue). Tämä on sopivan pohtiva ja todella kiinnostava, sillä Montgomeryn elämää verrataan hänen kirjojensa sankarittariin. Yhtä paljon arvostan sitä, kuinka Ylimartimo on kääntänyt suomeksi loputkin Montgomeryn romaanit. Muuten en ehkä koskaan olisi tutustunut Saraan, Patiin ja Marigoldiin.

II Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
- Ieva Zasimauskaitė esiintyi vuoden 2017 Euroviisuissa laulullaan When We're Old, joka sai minut uskaltautumaan esiintymään sillä koulun edessä. Hän laulaa kauniisti ja pehmeästi, ja aikomukseni oli tutustua hänen musiikkiinsa paremminkin. Se kuitenkin vähän jäi, varsinkin, koska hän laulaa paljon liettuan kielellä.

III a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
- Yuqi Zhang näyttelee vahvaa naispääosaa elokuvassa The Golden Monk, josta en kyllä muuten tykännyt. Olisi kiva nähdä hänet jossain toisessakin elokuvassa.  

Nämä aakkosten loppupään kirjaimet oli pakko tiivistää, ja siltikin oli vaikeuksia keksiä sopivia henkilöitä. Å:ta, Ä:tä ja Ö:tä en tämän vuoksi halua yrittääkään, sillä en saisi niihin varmaan ketään. 

Saan siis lopultakin Naisten aakkoset -haasteen päätökseen, jonka aloitin jo 2,5 vuotta sitten keväällä 2016. Ehkä tästä huomaakin, etteivät kovin pitkät haasteet sovi minulle, sillä motivaatio tuntui jatkuvasti lopahtavan. Haaste oli kuitenkin mielenkiintoinen ja sai esittelemään omia lemppareita sekä miettimään naisten paikkaa julkisuudessa.

Itse tajusin, että vaikka aika monen on luultavasti vaikeampi keksiä tunnettuja naisia (siksi kai tämä haastekin), on minulla tilanne juuri päinvastainen. Ihailen enemmän naisnäyttelijöistä ja naishahmoja ja luen lähes pelkästään naisten kirjoittamia kirjoja. Suurin osa poikkeuksista on koulua varten lukemiani kirjoja, joista varsinkin klassikot ovat lähes poikkeuksetta miesten kirjoittamia.

Tämän voi perustella sillä, että miehet kirjoittavat hyvin vähän lempigenrejäni, kuten romanttisia nuortenkirjoja ja tyttökirjoja tai historiallisia naisista ja tytöistä kertovia romaaneja. (On kyllä pakko mainita pari poikkeusta: Rick Riordanin Percy Jacksonit, Markus Zusakin Kirjavaras ja Erik Erikssonin Kärlek och krig -sarja kuuluvat juurikin tähän kategoriaan ja ovat loistavia.) Tietysti minun kannattaisi lukea enemmän muitakin genrejä, esimerkiksi pojille suunnattuja kirjoja... Ne ovat kuitenkin välillä liiankin vauhdikkaasti kirjoitettuja, kuten Antti Halmeen Mafiakesä.

Jos kuitenkin haasteena olisi ollut Miesten aakkoset, olisin ollut hiukan hukassa monessa kohtaa. Ehkäpä joku samalla tavoin tunteva jaksaa aloittaa Miesten aakkosetkin?

Kiitos haasteesta Margitille

P.S. Hyvää tasa-arvoista itsenäisyyspäivää! Vastahan täytimme sata vuotta...! 

perjantai 30. marraskuuta 2018

Two gay books

Suomennettu nimellä Pako pohjoiseen


Flucht in den Norden
Klaus Mann
2012 (1934)
288 sivua 
Rowohlt Taschenbuch Verlag

Johanna saapuu Suomeen paetessaan Hitlerin valtaanousua ja kommunistivainoja Saksasta. Entisen opiskelukaverinsa Karinin luona maaseudulla hän kohtaa tämän vanhoja aikoja haikailevan äidin, arvostetun suvun velkaantuvan maatilan - ja veljen Ragnarin, joka ei toimi perheensä vaan mielihalujensa mukaan. Johanna ja Ragnar rakastuvat kiihkeästi ja pohtivat, voisivatko he rikkoa perheen asettamia rajoja ja elää yhdessä. Samaan aikaan Johannaa kuitenkin raastaa tieto hänen ystävistään, jotka tarvitsevat häntä Pariisiin mukaan vastarintaliikkeeseen.

Yhteiskunta vai yksilön tunteet? Tästä teemasta olenkin viime aikoina lukenut jonkin verran. Johannan tilanteessa kysymys kuuluu, voiko hän uhrata oman henkilökohtaisen onnensa yhteiselle tulevaisuudelle, yhteiselle onnelle joka ei välttämättä edes tule toteutumaan. Onko taistelu vastarintaliikkeessä hyödyllistä, haluaako hän sitä elämältään? 

Minulle ei ollut varsinaisesti kehuttu tätä romaania, joten aloitin sen vähän skeptisesti. Jokin aiheessa kuitenkin veti puoleensa, tarkemmin sanottuna 1930-luvun Suomi saksalaisen silmin sekä - seksuaalivähemmistöt 30-luvulla

Romaanin alussa Johanna oli Helsingissä, mutta valitettavasti mitään paikannimiä ei mainittu koko tarinan aikana, ja oli vaikea päätellä mitään tarkkoja osoitteita. (Oikeastaan Suomeakaan ei mainita nimeltä, mutta kirjailijan tausta auttaa ymmärtämään erinäisiä asioita...) Loppupuolella henkilöt päätyivät Lappiin, pohjoisimman rautatieasemankin taakse. Oli vähän kummallista, kuinka syrjäisimmistäkin paikoista löytyi aina jonkinlainen hotelli ja vieläpä saksaapuhuvia ihmisiä. Suomalaisten silmiä kuvattiin vinoiksi, mikä tuntui myöskin hassulta, sillä en kuvitellut meidän eroavan ulkonäöltä mitenkään saksalaisista. Muutenkin suomalaiset tavat - aivan lähekkäin tanssiminen, puhumattomuus - ja loppumattomat metsät ja erämaa kuvastivat sitä vierautta, jonka Johanna koki Suomessa.

Klaus Mannilla itsellään oli suhde suomalaiseen mieheen, ja Johanna ja Ragnar on jopa nähty heidän esikuvinaan. Huomasinkin lukiessa, kuinka Johannaa kuvailtiin enemmän miesmäisellä tavalla "koulupojaksi" housuineen ja lyhyine hiuksineen, mutta enemmän minua kiinnosti kuitenkin Karinin ja Johannan suhde. Ennen Ragnarin tapaamista heillä on "herkkä hetki", joka ei kuitenkaan toistu seuraavina päivinä Johannan tutustuttua Ragnariin. Karinin kaipausta kuvaillaan kuitenkin myöhemmin hyvin. On kuitenkin selvää, että Karinilla on tunteita ystäväänsä kohtaan, kun taas Johannan kohdalla kyse oli ehkä ohikiitävästä intohimosta ja läheisyyden kaipuusta. Oli ilahduttavaa lukea 30-luvulla kirjoitettua tarinaa, joka kuvailee homoseksuaalisuutta normaalina ja ymmärtäväisesti. Mitähän aikalaiset ovat ajatelleet tästä?

Pidin myös kirjoitustavasta, joka välillä etääntyi hyvin runolliseksi ja kohtalokkaaksi: 

"Im selben Augenblick spürte sie mit einem Schrecken, der noch stärker war als ihr Glück: daß dies vorüberging, schon entfloh; daß sie nicht in die Macht hatte, diese Sekunde in die Ewigkeit zu verwandeln; daß dieses Glück nur dazu war, um in Schmerz verwandelt zu werden, in Schmerz, Schmerz, immer mehr Schmerz - um seiner Vergänglichkeit willen." -s.122-123

"Samalla hetkellä tunsi hän kauhulla, joka oli vielä voimakkaampi kuin hänen onnensa: että se oli menossa ohi, pakeni jo; ettei hänellä ollut valtaa muuttaa tätä sekuntia ikuisuudeksi; että tämä onni oli olemassa vain muuttuakseen kivuksi, kivuksi, kipua, yhä enemmän kipua - sekunnin katoavaisuuden vuoksi." (oma suomennos)

Ilahduttavana yksityiskohtana kirjassa mainittiin japanilainen Helsingissä työskennellyt diplomaatti. Valitettavasti hän ei kuitenkaan voinut olla julkaisuajankohdan takia oikeastikin Helsingissä 1937 työskennellyt Chiune Sugihara, joka pelasti myöhemmin jopa tuhat juutalaista Liettuassa myöntämällä heille matkustusluvan Venäjän halki Aasiaan. 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 39. "Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama". 

                                       ***

Kiinnostus heräsi: Helmet-hausta löysin


This Book Is Gay
James Dawson
2015 (2014)
264 sivua
Sourcebooks

"This book is dedicated to anyone who has ever wondered."

James Dawsonin kirjoittama opas on kirjoitettu niin homoille, lesboille, biseksuaaleille, transsukupuolisille, heteroille, itsensä määritteleville, itseään pohtiville kuin määrittelystä kieltäytyville. Ja varsinkin niille, jotka ovat kyllästyneet lukemaan sivukaupalla kuivaa teoreettista tekstiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

"So, you may have SEXTHOUGHTS about people of the same gender as you, OR you may have questions regarding your own gender. Loads of people - even people who end up identifying as straight and cis - have these thoughts and questions. I think it's far odder to have NEVER thought about it." -s.16 

Suosittelen tätä kaikille asiaa pohtiville. Kirjasta käy ilmi niin LGBT+ keskeisimmät käsitteet, tavallisimpia syitä homofobiaan, tukipalvelut USA:ssa kuin vaarallisimmat maat seksuaalivähemmistöille. Oli surullista huomata, kuinka monessa maassa homoseksuaalisuus on laitonta, ja siitä voi saada jopa kuolemanrangaistuksen.

Tärkeä tietokappale oli minusta kappale seksivalistuksesta. Terveydentiedon opettajani jätti muistaakseni kertomatta, että saman sukupuolen väliseen seksiinkin tarvitaan kondomia! 

"Be proud. You have kots of different hats. Wear them all with pride. This is such an exciting time to be LGBT* - things are constantly changing and evolving and I, for one, can't wait to see what happens next."-s.232

Pidin siitä, kuinka kirja oli tosiaankin suunnattu ihan kaikille seksuaalisuuttaan pohtiville ja heteroillekin. Kirjassa esiteltiin erilaisia haastateltujen näkemyksiä ja seksuaalisia suuntautumisia, mutta ehkä kuitenkin eniten keskityttiin juuri homo- ja biseksuaalisuuteen sekä transsukupuolisuuteen. Tässä olisi voinut olla enemmän vaihtelua, sillä esimerkiksi muita sukupuolia ei taidettu edes mainita nimeltä.  

Vähän ihmettelin curious-termiä seksuaalisuuttaan pohtivista, mutta ehkä olen vain tottunut enemmän questioning-määritelmään. Curious vähän kuitenkin kolahti omaan mielikuvaani pohtimisesta, uteliaisuus kuulostaa vähän, no, eri asialta. Mutta tämä on vain oma mielipiteeni.

"However you choose to identify, though, no one can ever say your feelings are a choice. I'll say it again: When it comes to who you fancy or who you are, IT IS HOW IT IS and you never, ever have to apologize for this. You were born this way." S.44

Minusta tärkeintä kirjassa oli juuri ajatus, ettei itseään tarvitse määritellä. Ole vain oma itsesi.

"As a final word on all these identities, gay-rights activist Peter Tatchell says he looks forward to a day when all the labels will be redundant and we can all just be human. I think I look forward to that day too." S.34


Suloinen kuva :3

Kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 45. "Palkittu tietokirja" ja Mental health -bingoon kohtaan "a non-fiction book".