sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

L.M.Montgomery: Sininen linna

Kiinnostus heräsi: lempikirjani

Sininen linna
L.M.Montgomery
2010 (1930)
I.K. Inha
The Blue Castle (1926)
280 sivua
Karisto

Valancy Stirling, 29-vuotias sukunsa määräilemä vanhapiika, joka saa edes itse päättää huoneensa järjestystä tai juhlapukujensa väriä. Hänellä ei ole koskaan ollut todellista onnen hetkeä, mutta mielikuvituksessaan Valancy on pitkään rakennellut Sinistä linnaansa ja kuvitellut itselleen ihailijan ja unelmamiehen. 

Eräänä päivänä Valancy saa kuulla sairastavansa parantumatonta sydäntautia ja omaavansa enää noin vuoden elinaikaa. Tuolloin hän päättää pitää asian salassa ja päättää sukunsa kauhuksi itse elämästään. Vuoden kuluessa Valancy kehittyy yhä itsenäisemmäksi nuoreksi naiseksi ja saapuu yhä lähemmäksi Sinistä linnaansa...

Sininen linna. Ensimmäisellä kerralla olin kuudesluokkalainen tyttö, joka oli juuri löytänyt Montgomeryn, toisella kerralla henkisesti melkein yhtä pieni kahdeksasluokkalainen. Viime lukukerralla olin juuri Kiinaan saapunut, peruskoulun viimeisellä luokalla. Jokaisen lukukerran jälkeen vakuutuin siitä, kuinka Sininen linna säilyy lempikirjojeni listalla.

Nyt melkein neljän vuoden jälkeen olin jo hiukan unohtamassa tarinan hohdokkuutta... Halusin ulkomaille mukaan jotain tuttua ja mieltä lämmittävää luettavaa, mutten todella ajatellut Sinisen linnan arvoa, millaisena sen nyt taas tajuan. 

Enkä enää edes tiedä, mistä kohdasta romaanissa eniten pidän. Ennen olisin sanonut sen kohdan, kun Valancy on juuri päättänyt oman polkunsa valitsemisesta ja ilkkuu kauhistuneille vanhanaikaisille sukulaisilleen hämmästyttävällä huumorintajullaan. Silloin kirjan loppupuoli tuntui ehkä liian romanttiselta. Nyt kuitenkin luin alkupuolen harmautta ja loppupuolen onnen hetkiä ihan yhtä mielelläni kuin Valancyn päähänpistoja. 

Ehkä ainoa romaanin puute onkin lopetus: se tuntuu hiukan lässähtävän ja arkipäiväistyvän. Myös Valancyn sukulaiset vetävät pidemmän korren, mikä ei minua miellyttänyt. Vai halusiko Montgomery vain näyttää toisaalta suvun tärkeyden sekä katkeran tosiasian, ettei täysin vapaana eläminen ole todella mahdollista? Joka tapauksessa lopussa minun täytyy huokaista haikeana. En olisi tyytynyt niin vähään.

Vähän myös nyt ihmetytti, kuinka nopeasti Valancy hyväksyy sairautensa ja päättää elää oman mielensä mukaan. Eikö häntä ollenkaan jännitä kohdata sukulaisensa? Eikö häntä ollenkaan pelota kuolema? Voiko ihminen tyytyä kohtaloonsa niin nopeasti?

Kuitenkin tajusin erityisesti tällä kerralla, miten uudenaikainen romaanin tarina onkaan ja miten esimerkillinen Valancy sankarittarena onkaan. Nykyhetkestä katsottuna sitä ei välttämättä ymmärrä, mutta Valancyn päätös elää omien arvojensa mukaan ei naiselle ollut 20-luvulla kovinkaan helppoa. Tämä kuvastuukin sukulaisten häpeässä ja kiihkossa, mutta hän itse ei tunne tekevänsä mitään väärin, eikä teekään. Myös Valancyn myöhempi rakastuminen ja ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu ihmeelliseltä: en voi muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan. En itse olisi uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta...

Sininen linna on jotenkin kokonaisuudessaankin rohkea kirja ja tietyllä tavalla poikkeaa Montgomeryn tuotannosta muutenkin kuin tapahtumapaikan ja -ajan vaihdoksella. (20-luvun Ontarion Muskoka autoineen ja elokuvateattereineen PEI:n tilalta. Lisäksi tarina sijoittuu suurelta osin pikkukaupunkiin eikä maaseudulle.) Enkä osaa selittää, mutta minuun todella sattuu ajatella tätä kirjaa. Silmiini tulvahtavat kyyneleet bussissa, kun ajattelen sen tarinaa. En tahtoisi vielä lukea loppua.

Ja kuten Valancy John Fosterin kirjoista, minäkin huomasin muistavani tästä kirjasta pätkiä ulkoa.


   "Valancy katsoi - ja katsoi - ja katsoi vielä kerran. Järvellä oli läpinäkyvää, sinipunertavaa sumua, joka verhosi saaren. Sen läpi häämöttivät tummien tornien tavoin ne kaksi valtavan isoa mäntyä, jotka ikään kuin tarttuivat toisiinsa kiinni majan yläpuolella. Niiden takana oli taivas, joka oli vieläkin ruusunvärinen illan kajastuksessa, ja kalpea uusikuu.
   Valancy värisi kuin puu, jota tuuli äkkiä liikuttaa. Hänen sieluunsa näytti tulvehtivan jotakin.
   "Sininen linnani!" hän sanoi. "Voi, se on sininen linnani!"" -s.174

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 11. "Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa" ja lisäksi Hyllynlämmittäjä #2019, Mennään metsään - ja Montgomery-lukuhaasteeseen.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Tomorrow always brings changes with it, but the changes of yesterday are already gone

Viimeinen kerta jolloin avaan suuren oven ja pujahdan varjoisaan käytävään. Tällä kertaa kuitenkin vaaleanvihreä silkkimekko päälläni ja ilman tiiliskiven kaltaista koulureppua. Pukuhuoneenamme toimii entinen kerhotilani, mikä tuntuu hiukan nostalgiselta. Ympyrä sulkeutuu. Rehtorin puheesta muistan vain, kuinka hän ainoan kerran katsoi meitä suoraan silmiin ja kertoi meidän olevan kuin lehdet puussa, kaikki yhtä tärkeitä. Viimeinen kerta portaita juostessa ja Suvivirttä hoilatessa...

Taas on yksi lukuvuosi vierähtänyt, erityisen nopeasti... Onkohan tämä viimeinen kouluvuoden koostepostaukseni koskaan... Ehkä kirjoitan sitten opiskeluvuosina jälleen. :)

Tämä oli erityinen ja erilainen lukuvuosi monella tapaa. Ensinnäkin sitä seurasivat pitkin vuotta ylioppilaskokeet, niin syksyllä kuin keväälläkin, Hassua että marraskuussa olin jotenkin poikki, mutta keväällä jaksoin yllättävän hyvin. Saattoi johtua juurikin loppuvuodesta aloitetusta terapiasta, joka tuntuu todella vähentäneen ahdistusta. Toivottavasti se ei ole vain väliaikaista.

Joka tapauksessa kevät sujui hyvin, vaikkakin kirjoitin olleeni alkuvuodesta kiireisempi kuin koskaan. Ehdin kyllä harrastaa ja nukkua tarpeeksi ja lukea kirjaa ennen nukkumaanmenoa, mutta muuten vapaa-aika oli todella tiukilla. Nyt se tuntuu niin kaukaiselta, kun sai pari kuukautta päättää itse menoistaan ja heittää motivaation hetkeksi romukoppaan (Kyllä, sitä ei ihan riittänyt. enää pääsykokeisiin lukemiseen. Toisaalta en kyllä hakenutkaan niin vakavasti.)

Toiseksi, tämä oli viimeinen vuoteni koulussa. Viimeinen vuoteni omassa koulussani. Varsinkin keväällä laskin oppitunteja, varsinkin lempiaineissani, koska joutuisin jättämään ne ja koko rakennuksen. En kyllä sitten jättänyt sitä, sillä loppukeväästä vierailin siellä usein ja törmäsin erääseen opettajaan niin monta kertaa, että hän vitsaili minun jo asuvan koululla.

Ylioppilaskokeiden lisäksi  varsinkin keväällä oli monia tärkeitä abivuoden tapahtumia - penkkarit, luokan illalliset, ylioppilasjuhla... En voi sanoa kaikkien menneen täydellisesti tai jättäneen hyviä muistoja. Mutta tulen toivottavasti aina muistamaan miltä tuntui tasapainoilla keikkuvan rekan lavalla ja heitellä karkkia vilkuttaville ihmisille.

Toisaalta tänä vuonna tajusin myös sen, ettei rakas kouluni ja minulle tärkeät opettajat olekaan välttämättä niin täydellisiä kuin aina kuvittelin. Ehkä ahdistavimmalta tuntuu se, ettei varmasti tiedä, onko jotain vikana vai ei. Enkä olisi halunnut tajuta sitä juuri nyt.  

Ihmissuhteet eivät myöskään onnistuneet niin hyvin kuin olisi toivonut, mutta ainakaan ei katkennut välit kenenkään kanssa, vaikka jäinkin välillä hyvin hämmentyneeksi, kehen voi luottaa ja kuka nyt teki oikein ja kuka väärin...

Joka tapauksessa tämä oli monella tapaa ikimuistoinen vuosi, vaikka vähän jäikin harmittamasn pieni tosiasia, etten todella saanut aikaiseksi saavuttaa unelmiani ja muokata elämääni mieleisekseni.


Kesästä... en ole tainnut vielä kertoa? Vietän kokonaiset kaksi ja puoli kuukautta Saksassa kesätöissä. Voitte uskoa ettei päätös ollut helppo, vaikka olenkin jo asunut ulkomailla ja osaan saksaa - olin viimeiset kaksi kuukautta hiukan paniikissa ja pelkäsin kesästä tulevan kamala ja ahdistava. Nyt kaksi viikkoa täällä oltuani voin sanoa viihtyneeni paremmin kuin olisin ikinä kuvitellut.

Työpaikkani on kahvila pikkukylässä, jossa ei toisen kahvilan, leipomon ja loma-asuntojen ohella hirveästi muuta ole. Asun kuitenkin läheisessä (pikku-)kaupungissa, mutta pääkaupunkiseutuun verrattuna olot ovat hiukan erilaiset, minkä huomaa esimerkiksi joukkoliikenteen vuoroissa... En ole päässyt vielä elokuviin, koska elokuvateatteri on naapuripaikkakunnalla, ja viimeinen bussi lähtee ennen näytöksen loppumista. :D

Ehkä kerron kuitenkin lisää kesäkuun koosteessa :)


Yksi lomaviikko tulee minulla joka tapauksessa olemaan (tai no, elokuun loppua ei nyt lasketa): menen äitini kanssa viikoksi Ruotsii heinäkuussa. Viimeisin äiti-tytär -matkamme suuntautui kuusi vuotta sitten Lontooseen, josta jäi todella ihania muistoja, joten uskallan toivoa nyt yhtä hyviä. Aiomme käydä eräässä saaristolaiskylässä, johon liittyviä kirjoja olen lukenut, tietysti Tukholmassa, eräässä linnakaupungissa ja, en pysty sanomaan tätä normaalisti: pääsen Lalehin keikalle!!! Olen toivonut sitä hiukan jo kahden vuoden ajan, mutta nyt viimeisten kuukausien aikana varattuamme liput jo joulukuussa, en ole oikeastaan odottanut mitään muuta samalla innolla pitkään aikaan. 

En tiedä uskallanko tehdä pitävää bucket listaa rajatun ajan ja mahdollisuuksien vuoksi, mutta yritetään. Ystäväni teki minulle to do -listan Saksaa varten, joten tässä tulee:

- Syö döneriä (haha, olen jo kokeillut ja kerron myöhemmin miten kävi)

- ja kreikkalaisessa ravintolassa

- Käy leipomossa

- ... ja jäätelöbaarissa

- Syö schnitzeliä ranskalaisten kanssa ja parsaa perunan ja hollandaisekastikkeen kanssa (saatan kyllä jättää tämän välistä koska en ole niin pihvin tai parsan ystävä. Mutta katsotaan!)

Loput ovat omia keksimiäni:

- Syö kalasämpylää (Fischbrötcheniä) tai leivitettyä kalaa (Backfisch)

- ja vohvelia ja paljon jäätelöä!

- nähdä erästä ystävääni pitkästä aikaa (ehkä Lyypekissä?)

- saada uusia ystäviä

- jutella tuntemattomien kanssa (yhden päivässä? Uskallanko?)

- matkustella paljon (kerron sitten loppukesästä)

- nauttia täysin siemauksin Lalehin keikasta (aivoni eivät kestä sitä, että olen todella menossa sinne! Samalla kuitenkin pelkään odottavani liikoja: voihan olla, että seison liian takana tai hän soittaa kaikki väärät laulut...)

- oppia uusia kieliä (työkavereinani on turkkilainen ja slovakialainen!)

- kokeilla jotain uutta

- oppia jotain uutta

- vähän pelottaa sanoa mutta: ihastua

Katsotaan syksyllä miten kävi :)