Julie Ann Peters: Far from Xanadu

Kiinnostus heräsi: Instagram?, saatu joululahjaksi

Far from Xanadu

Julie Ann Peters

2005

282 sivua

Little, Brown and Company

16-vuotias Mary-Elizabeth, jota kutsutaan Mikeksi, on asunut koko elämänsä pikkukaupungissa Kansasissa keskellä vehnäpeltoja. Päivisin hän ajaa rekalla kouluun, nostaa painoja ja loistaa softballin pelaajana; iltaisin hän korjaa naapurien viemäriputkia ja hengailee ystävänsä Jamien kanssa vesitornilla. Vesitornin, jossa hänen isänsä kaksi vuotta aiemmin hyppäsi kuolemaan ja jätti Miken ypöyksin. Jonka jälkeen Miken äiti ei ole puhunut hänelle sanaakaan ja isoveli puhuu mieluummin nyrkeillä. Sitten luokkaan saapuu kaunis, erilainen, kapinoiva Xanadu... johon Mike rakastuu ensisilmäyksellä. Ainoa vain että Xanadu kiinnittää heti huomionsa naapurin poikaan. Mutta ehkä on vain ajan kysymys koska Xanadu tajuaa rakastavansa Mikea?

Tartuin kirjaan toivoen löytäväni syvällistä pohdintaa ja kuvauksia Kansasin preerioista tai edes Miken katselemista auringonlaskuista vesitornilla. Näitä ei valitettavasti löytynyt, ja kuvailu oli ylipäätänsäkin minimissä: Miken ulkonäkö ei tullut selville eikä Xanadustakaan muuta kuin punaiset hiukset. (Pohdin pitkään oliko kannen kuvassa Mike vai Xanadu, luultavasti se on tarkoituksella jätetty avoimeksi?) Toisaalta oli myös mielenkiintoista kuinka henkilöt jäivät vain häivähdyksiksi mieleen eikä katse heihin koskaan kunnolla tarkentunut. 

Myös Miken palava rakastuminen ensisilmäyksellä tuli hiukan puun takaa, olisin luullut sen kehittyvän pikkuhiljaa, enkä ymmärtänyt mitä hän näki sääntöjä rikkovassa, pinnallisessa Xanadussa. Mike odotti joka hetki kuumeisesti Xanadun tajuavan piilevät tunteensa tätä kohtaan, vaikka tämä olikin yhdessä toisen pojan kanssa. Kuitenkin uskon usean nuoren pystyvän ymmärtämään ja samastumaan tähän epätoivoiseen ihastukseen hyvin, eikä vähiten sateenkaarinuorten, jotka toivovat pakahtuen heteroihastustensa silmien aukeavan. Mike myös kaipasi ilmiselvästi rakkautta tuntiessaan koko perheensä hyljänneen hänet. Olin todella tyytyväinen, että painopiste oli Miken kasvukertomuksessa eikä rakkaustarinassa.

Yleensä tykkään lukea itseeni verrattuna samanlaisista nuorista, joilla on samanlaisia mielenkiinnonkohteita ja pohtivia ajatuksia. Mike ja tämän asuinympäristö eivät puolestaan voisi enempää poiketa minusta, mutta tämä oli varsin virkistävää. Mike on hyvin poikamainen ja käytännöllinen osatessaan korjata putkia ja hoitaessaan kuljetustöitä, ja hänelle fyysinen kunto sekä liikunta ovat tärkeitä. Mike on suhteellisen tyypillinen butch-lesbo, joka tuntuu alussa olevan enemmän sinut itsensä kanssa kuin lopulta on. Hän ei kuitenkaan onnen kaupalla joutunut juuri kokemaan syrjintää pikkukaupungissa, vaan kaikki kannustivat häntä softball-uralla. Mike ei kuitenkaan halua ottaa "almuja" vastaan vaan tyytyy sinnittelemään yksin ja ajattelemaan mahdollisimman vähän. Hän toteaakin ettei hänen perheessään ole tapana puhua asioista ja että masennus on lopulta heidän kirouksensa.

Miken välit perheeseensä ovatkin suuressa roolissa tarinaa. Hän joutuu kokemaan kovia äitinsä ignooratessa hänet ja isoveljen haaskattua sekä perheen rahat että Miken mahdollisuudet tulevaisuuteen. Välillä luin silmät ymmyrkäisenä kuvauksia sisarusten kovakouraisista tappeluista ja kuinka Mike ei kuitenkaan ollut niin katkera kuin olisin odottanut hänen olevan, vaan sisimmissään huolissaan äidistään. Hänellä on viha-rakkaussuhde isäänsä: isä on ollut hänelle esikuva ja kannustanut häntä enemmän kuin kukaan muu, mutta samalla Mike tuntee tämän jättäneen hänet. Kirjan aikana hän saa kuitenkin selville, ettei yksikään perheenjäsen ole vastannut täysin hänen kuvaansa. Kuitenkin ajattelen että Mike olisi saanut vaatia vanhemmiltaan enemmän, olihan hän vasta lapsi. Näiden käytös tätä kohtaan ei ollut missään kohtaa hyväksyttävää, eikä Mike voinut olla yksin kaikesta vastuussa. Nyt tarina antoi olettaa, että olisi Miken tehtävä ymmärtää paremmin häntä kaltoin kohtelevia sukulaisia ja Xanadua. Toisaalta kirjan henkilöiden asuinympäristö ja ajatusmaailma eivät olleet aivan suorassa linjassa monen muun nuortenkirjan kanssa, ja ehkä ihan hyväkin niin. Miken ajatusmaailma ja kokemukset eivät ole kaikkein reiluimpia, mutta kaikesta huolimatta vääryys ei muutu katkeruudeksi, katkeruus ei muutu kostoksi.

"Nothing was impossible.

   Did I say that? No. Those weren't my words. Not my philosophy of life. That was Dad. 

   He was wrong. A shadow of doubt clouded everything he'd ever said to me now. He was wrong about life. About living. What did he know about living?

   My life's legacy? Right, Dad. You didn't leave me a legacy. I was your legacy. You left me." -s.109-110

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirjan nimessä on kaupunki, Kirjahyllyn aarteisiin ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Kansasin osavaltiolla.

Heinäkuulta muistan valojen hehkun hämärässä

 Heinäkuussa luin kaksi kirjaa ja 594 sivua:

1. Elisabeth L. Engebretsen: Queer women in urban China (214s)
2. Petra Häring-Kuan: Meine chinesische Familie (380s)

Queer women in urban China oli koko vuoden kestänyt lukuprojektini, etnografinen teos seksuaalivähemmistöön kuuluvista naisista (lala) Pekingissä. Tieteellistä kirjaa oli suhteellisen yksinkertaista lukea ja tutkija kertoi lukuisia esimerkkejä haastateltavistaan. Hän tosin teki tutkimusta 2000-luvun alussa, jolloin LGBT+ -aktivismi oli Kiinassa paremmalla tolalla kuin nykyään. Pääteeseihin kuului, kuinka lalat joutuvat kohtaamaan jopa enemmän syrjintää kuin homomiehet taloudellisten paineiden ja naisiin kohdistuvien odotusten vuoksi ja että LGBT+ -aktivismi Kiinassa perustuu kompromisseihin.

Meine chinesische Familie kertoi kirjailijan omista kokemuksista avioiduttuaan kiinalaisen miehen kanssa ja tutustuttuaan tämän perheeseen paremmin. Kirjasta oppikin lisää niin kiinalaisesta kulttuurista kuin kulttuurivallankumouksen ja 1900-luvun lopun avautumisen vaikutuksesta yhteiskuntaan ja tavallisiin ihmisiin. Kirja oli lisäksi hauskasti kerrottu, moni kohta sai nauramaan ääneen.

Badhaai Do (2022) oli hindinkielinen elokuva lumeavioliitosta homoseksuaalin miehen ja lesbonaisen välillä, joiden perheet painostavat heitä menemään naimisiin. Tarina oli mielestäni todella hyvin kirjoitettu, samaan aikaan sekä hulvaton että ajatuksia herättävä. Lumeavioliitto vaikutti realistiselta, ja lukemani perusteella osa homomiehistä helposti vaipuu perinteisiin sukupuolirooleihin lumeavioliitossakin. Loppuratkaisukaan ei ollut täysin tuulesta temmattu vaikka olikin progressiivinen. Rajkummar Rao esiintyy myös toisessa intialaisessa LGBT+ -elokuvassa Ek Ladki Ko Dekha Toh Aisa Laga (2019), josta olin myös erityisen otettu. 

Love, Victor 3 oli ihana päätöskausi yhdelle tämän hetken suosikkinuortensarjalleni. Tietysti loppujakso oli aika kliseemäinen, mutta pidän edelleen sarjan suhteellisen realistisesta ihmissuhteiden ja suvaitsevuuden kehityksen kuvauksesta. Tässä kaudessa en kyllä pitänyt erityisesti Pilarista tai Benjistä, ja Mia ärsytti edelleen, mutta Rahim on nyt suosikkini. 

Heinäkuuhun kuului opiskeluja ja epävarmuutta tulevan puolen vuoden suunnitelmista, mikä näkyi sekä kehon että mielen reagoiluna. Vasta loppukuussa asia varmistui ja oma mielikin rauhoittui: olen nyt elokuun lopussa nähtävästi lähdössä Taiwaniin vaihtoon opiskelemaan kiinaa ja tutustumaan kulttuuriin paremmin. Ensi vuoden alkuun mennessä olen siis toivottavasti tutustunut sen eri kolkkiin, oppinut käymään helppoja keskusteluja kiinaksi ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä sekä saanut harjoiteltua etnografisen tutkimuksen tekemistä. Heinäkuun loppupuolella oli kuitenkin aikamoinen kiire saada pakattua tavaroita, hankittua viisumi, tehtyä pakolliset terveystestit ja hoidettua ties mitä muita asioita vaihtoa varten.

Kuun aikana itsevarmuutta, iloa ja rentoutumista toi esimerkiksi ympäristöjärjestön kanssa järjestetty tapahtumapäivä. Lisäksi vietin vielä aikaa ystävien kanssa esimerkiksi läksiäispiknikillä. Yhtenä yönä nukuimme makuupusseissa ulkona kukkulalla. Ilta-aurinko sytytti pilvet tuleen ja myöhemmin ohi suhahteli tähdenlentoja, kaupungin valot tuikkivat, hyttyset pistivät otsat paukamille sekä kuvasimme videoita auringonnoususta Beatlesin soidessa. Koiranulkoiluttajat katsoivat meitä hämmentyneitä ja lienee sanomattakin selvää, ettemme paljoa nukkuneet koko yönä.

Toisena iltana kävelin ympäriinsä kaupungin pimeitä katuja, uskalsin nostaa katseeni ja tunsin itseni kevyen onnelliseksi ja luottavaiseksi. 

KK: Mikä oli onnen hetkenne heinäkuussa?