Näytetään tekstit, joissa on tunniste prideviikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste prideviikko. Näytä kaikki tekstit

torstai 30. kesäkuuta 2022

Nina LaCour: Everything leads to you (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Nina LaCourin toinen romaani Välimatkoja (We are okay)


Everything leads to you
Nina LaCour
2014
Penguin Group
307 sivua

Vasta high schoolista valmistuva Emi työskentelee jo Hollywoodin filmiteollisuudessa - harjoittelijana lavastuksesssa. Hänen tulevaisuudenmahdollisuutensa näyttävät hyviltä kunhan hän vain jaksaisi olla kuuliainen lavastajapomolleen, jolla on viimeinen sana. Emi on myös hiljattain eronnut jälleen tyttöystävänsä Morganin kanssa, jonka kanssa hän oli jo viisi kertaa palannut yhteen. Yllättäen hän löytää legendaarisen villin lännen näyttelijän jäämistöistä kirjeen, joka on kirjoitettu tämän avioliiton ulkopuoleiselle tyttärelle. Emi tempautuu parhaan ystävänsä Charlotten kanssa huimaan mysteeriin, jonka seurauksena hän tutustuu Avaan. Ava on valovoimainen ja melkein kuin toisesta maailmasta kuin Emi - onko kaikki johtanut heidän tapaamiseen?

Everything leads to you -romaanissa lavastus ja filmiteollisuus ovat koko ajan tarinan keskiössä. Minulle aukeni ihan uusi puoli elokuvien tekemisessä: lavastaja (production designer) suunnittelee ja hankkii lavastusta elokuvien kohtauksiin, esimerkiksi huonekaluja ja koristeita. Emi on päätynyt harjoittelijaksi veljensä kautta, joka puolestaan etsii sopivia tapahtumapaikkoja elokuviin, ja vaikuttaa olevan ilmiömäisen taitava. En kyllä tiedä miten Emi ehti samalla lukea ylioppilaskokeisiinsa ja kuinka todennäköisesti näin nuori ja kokematon pääsisi tällaiseen työhön. Toisaalta Emin pomon sana määrää viime kädessä, mikä aiheuttaa konflikteja, mutta tästäkin opitaan. Muutenkin kuvailtiin hiukan elokuvientekoprosessia. Emin mukaan myös filmiteollisuudessa työskentely hälventää elokuvien epärealistista taikaa.

"This is what I love about production designing. The writers imagine the story, tell us where people are and what they do and say. The actors embody the characters, give them faces and voices. The directors and producers transform an idea into something real. But the art department, we do the rest. When you see their rooms and you discover that they love a certain band, or that they collect seashells or hang their clothes with equal space between each perfectly ironed shirt or have stacks of papers on their desks or a week's worth of dirty dishes in the sink and bras strewn over brass doorknobs - all of that is us." -s.103

Itse tarina oli sujuvaa luettavaa ja mysteeri todella kutkuttava. Tietysti mukana oli myös rakkaustarina, mutta sitä ennen hiukan toksinen ihmissuhde Emin ja Morganin välillä, joka selvisi mukavasti. LGBT+ -teema oli muuten kivan vaivihkaa mukana tarinassa: Emi ei paljon pohtinut identiteettiään, mutta Ava oli kokenut syrjintää, mikä tuli Emille (kuten minullekin) yllätyksenä. Lisäksi kirjassa sivuttiin myös etuoikeutettua asemaa, onhan Emi saanut työnsä taitojensa lisäksi melkein tarjottimella.

Kuitenkaan kirja ei minusta yltänyt salaperäisyyttä ja runollisuutta huokuneen Välimatkoja -romaanin tasolle. Emin elämästä ja harrastuksista ei kerrottu paljon ja hän jäi aika yksiulotteiseksi hahmoksi, joka vain toimi lavastajana. Lisäksi tarina oli, kuten nimikin sanoo, hiukan liian kohtalonomainen, vaikka painottikin, etteivät elokuvat näytä realistista puolta elämässä. Kannessa oli myös pieni kuvitusvirhe, sillä Emillä oli tummahko iho ja Avalla punaiset hiukset.

"We love films because they make us feel something. They speak to our desires, which are never small. They allow us to escape and to dream and to gaze into eyes that are impossibly beautiful and huge. they fill us with longing.
   But also.
   They tell us to remember; they remind us of life. Remember, they say, how much it hurts to have your heart broken. Remember about death and suffering and the complexities of living. Remember what it is to love someone. Remember how it is to be loved. Remember what you feel in this moment. Remember this. Remember this." -s. 305

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16. "Kirjan luvuilla on nimet", Pride22-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin Los Angelesilla ja Kalifornialla.

tiistai 21. kesäkuuta 2022

Katie Heaney: Would you rather? (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Instagram (?), joululahjaksi pyydetty


Would you rather? A memoir of growing up and coming out
Katie Heaney
2018
235 sivua
Random House

"If you, too, are a person who has ever found herself Googling something like "is it normal if you've never had a relationship" or "can someone realize they're queer when they're kind of old" or "oldest living virgin", if you have ever wondered if it's normal not to feel normal - this one's for you.

xo, Katie"

Miltä tuntuu elää 25 vuotta sinkkuna ja tajuta sitten pitävänsäkin naisista? Vuonna 2014 Katie Heaney oli julkaissut muistelmansa "Never have I ever", jossa hän pohti ongelmaansa löytää parisuhdetta ja ylipäätänsä romanttisen rakkauden asemaa yhteiskunnassa. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi "Would you rather?", joka tarjoaa yhden syyn Katien "ikisinkkuudelle" - hän oli etsinyt väärästä paikasta. 

Oikeastaan tarina ei ole ihan näin simppeli. Katie oli kyllä ihastunut aiemmin poikiin, mutta ei tuntenut heitä suudellessa mitään erityistä ja lisäksi jokainen ehti häippästä ennen potentiaalisen suhteen alkua. Ensimmäisen kerran tyttöihin ihastuminen kävi hänen mielessään vaihdossa L-koodin äärellä, seuraavan kerran yliopistossa hänen tuntiessaan jotain tyttöjä kohtaan. Kuitenkin asia katosi vuosiksi, kunnes hän lopulta alkoi uudelleen ajatella asiaa. Kaikki loksahtaa nopeasti paikalleen, ja yhtäkkiä Katie kääntää katseensa miehistä naisiin. 

"All this time, almost all the way to thirty, I thought dating dread was normal. Everybody I know (and everyone I don't) complains about dating. It's supposed to suck. It's supposed to be agony. You're supposed to feel miserable on most of the first dates you go on, because most people are boring or bad for you. I asked my therapist: Doesn't everyone feel that way? "Not really," she said. Nervousness was normal; thread, though: that was different. Dread is for dentist appointments. Spring cleaning. Family reunions, if you can't or don't drink. Things you do not want to do but must do anyway." -s.65

Katien elämänkaari on mielenkiintoisesti ja sujuvasti kuvattu: kirjassa kuvataan Katien opiskeluvuosia, ensimmäisen kirjan kirjoittamisprosessia, lentopelon voittamista, feminismiajattelun kehittymistä sekä New Yorkiin muuttoa. Esimerkiksi Minnesotan ja New Yorkin eroja sivutaan: "[...] I found their smugness incredibly obnoxious. Obnoxious, despite the fact that the only real difference between New York City pride and Minnesota pride is that the former has three million more people and all of the pop culture backing it." (s.34)

Juuri New Yorkissa Katie alkaakin kiinnostua pääasiassa tytöistä ja päättää kokeilla deittisovellusta. Ja jo ensimmäisen naisen kohdalla tärppää...

"Never before in my life had I made anything resembling "the first move". I was always too nervous, I thought, and too afraid of being rejected. But that night, I realized that wasn't quite it. I was nervous to text Lydia, and also afraid of being rejected, but my desire to talk to her again, as soon as possible, outweighed those fears. So while I stood in my kitchen shoving graham crackers into my face, because we hadn't eaten dinner and I was starving and a little dizzy, I talked to Chiara about what I should say. She suggested I say what she'd texted to Mark (the man she'd eventually marry) after their first date: "Mark! I think you're great. Thanks for the fun night." It's simple and direct, she explained. It says you're interested in them without having to explicitly say you want to see them again. I knew she was right, so I texted Lydia, slowly and carefully: "Lydia! I think you're great. Thanks for the fun night." Then I waited a truly agonizing six minutes, during which time Chiara repeatedly talked me off the ledge. And then Lydia wrote back and asked if I'd want to hang out again. I was so happy all I sent in return was "DUH."" -s.80

Oli mukavaa lukea itsensäetsimistarinaa, joka ei etene samalla tavalla kuin lähes jokainen kaapistaulostulokertomus. Samastuin itse Katieen monin tavoin: itse olen vieläkin enemmän turhaan yrittänyt muistella lapsuuden tyttöihastuksia, sillä suuntautumiseni on kehittynyt vähitellen. Olen myöskin ollut onnekas siinä että lähiympäristöni on niin avoin ja kannustava. Katienkin lähipiirille on ihan sama pitääkö hän tytöistä vai pojista, oikeastaan vain hänen ensimmäinen terapeuttinsa oli hylännyt ensi alkuun koko ajatuksen (syy miksi hänestä tulikin ex-terapeutti). Sekä Katielle ja minulle suora syrjintä ei ole (vielä) ollut arjessa läsnä vaan siihen täytyy erikseen valmistautua. Hänelläkään ei ole ollut queer gangia, jollaista tosin en itse kaipaa samalla lailla.

"It used to be so easy to feel right, which has to be one of the main perks of being twenty-two. It was at that age that I got an equal sign - for feminism, specifically - tattooed on the inside of my right wrist. Not since then have I been remotely as sure that my side of the argument is the right one. Not since then have I believed that most people agree on essential human rights  and values, and all they need to see that is a good, clear presentation of the facts." -s.170

Katie pohtii paljon myös sitä mitä lukijat ajattelevat hänestä luettuaan ensimmäisen kirjan jälkeen seuraavan. Kulmakarvojaan kohotellen "olisi se pitänyt arvata" tai pettyen, etteivät voikaan samastua häneen. Lopulta hän lohduttautuu sillä että ihminen kehittyy aina eteenpäin, eikä hän ole kenellekään mitään velkaa. 

"People want a clear narrative arc. Especially me. We want gay adults to have gay childhoods - the elementary school crushes, the closeted adolescence, the the gradual coming to terms. We want a line, no breaks, no swerving, from point A to point B. But I broke and I swerved plenty. I feel behind, but I truly didn't know how to get here any quicker. I didn't even know where I was trying to go. In every moment leading up to this one, at ages of nine and fourteen and nineteen and twenty-six, I have been as close to myself as I knew how to be. I may know myself better now than I ever have before, but ask me again in a year or two." -s.136

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä" (lähes koko ajan), Pride 2022 -lukuhaasteeseen henkilökohtaisessa Amerikkaa tutkimassa -haasteessani Minnesotan sekä New Yorkin osavaltioihin ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen, vaikka sainkin sen vasta jouluna lahjaksi.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Kaksi lowkey-sateenkaariromaania **

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta


The Summer of Us
Cecilia Vinesse
2020
Stephanie Singh
The Summer of Us (2018)
303 sivua
dtv

Kesä päättökokeiden jälkeen on koittanut. Aubrey ja Rae ovat suunnitelleet yhteistä interrail-matkaa jo pienestä pitäen. Vuosien varrella kaveriporukka on tosin kasvanut, ja nyt mukaan ovat myös tulossa Raen salainen ihastus Clara, Aubreyn poikaystävä Jonah, mutta myös Gabe, jota Aubrey on muutama päivä aiemmin suudellut. Kahden viikon ajan London American Schoolia käyneet ystävykset aikovat nähdä Euroopan suurkaupunkeja ja kokea viimeisiä muistoja yhdessä - ennen porukan hajaantumista eri yliopistoihin ympäri maailmaa.

The Summer of Us on matkakertomus, mutta minusta kirjan tapahtumapaikoista olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Huomio kiinnittyi etupäässä itse hahmoihin ja heidän suhteisiinsa. Päähenkilöt ovat kaikki symbolisen hyväosaisia, kansainvälisiä nuoria, jotka ovat kaikki jollain lailla kotoisin USA:sta mutta asuneet teini-ikänsä Lontoossa. Tämä aspekti oli minusta erityisen mielenkiintoinen myös henkilökohtaisesti, vaikken olekaan viettänyt koko nuoruuttani ulkomailla. Samaan aikaan he ovat myös lähdössä opiskelemaan ympäri maailmaa USA:an tai Australiaan asti: heille on koko maailma avoinna. 

Ystäväporukan välit ovat suuressa osassa tarinaa ja alkuasetelman vuoksi draamalta ei voi välttyä. (Voiko ylipäätänsä missään (nuorten-)kirjassa välttyä ihmissuhteiden purkamiselta?) Usein draama kärjistyy hiukan liian yllättäen, enkä tässäkään täysin pysynyt perässä. Joka tapauksessa on hyvin luonnollista, että tunteet kuumenevat matkan aikana, jolloin näkee toiset 24/7 - tästä syystä luokkaretkilläkin menee aina joillakin välit poikki. Tässä kirjassa lisäksi taustalla pyörii stressi epämääräisestä tulevaisuudesta ja tieto kiihtyen lähenevistä jäähyväisistä - kukapa ei tuntisi paineita niiden vuoksi?

Kirja oli ennen kaikkea kasvutarina, vaikka kukaan henkilöistä ei mielestäni niin erityisesti muuttunut. Jokainen kuitenkin löysi itsestään uusia puolia ja ehkä uusia haaveita. Joku keksi mitä haluaa opiskella, joku tajusi tunteidensa viilenneen, joku pohti, haluaako sittenkään lähteä Australiaan asti. Minusta tässä oli hyviä pohdintoja tulevaisuudesta, mutta jäin silti kaipaamaan jotain lisää. Kukaan hahmoista ei esimerkiksi tehnyt radikaalia muutosta elämässään. En ehkä löytänyt kirjasta suoranaista sanomaa, mutta se kertoi mielestäni hiukan nuorten epävarmuudesta. 

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen ja Queer-lukuhaasteen kohtaan "Lasten- tai nuortenkirja". Lisäksi se menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 38. "Kirja on käännetty hyvin". (En osaa ollenkaan arvioida käännöksiä, mutta minusta tämä tavoitti nuorisokielen ihan kelpoisasti. En erityisesti tykkää lukea saksaksi englantilaisia kirjoja, se tuntuu jotenkin turhauttavalta kun haluaisin lukea alkuperäiskielellä, mutta tätä oli kiva lukea.)

***

Kiinnostus heräsi: Jane Austen, kirjastosta, elokuva inspiroi


Der Jane Austen Club
Karen Joy Fowler
2005
Marcus Ingendaay
The Jane Austen Book Club (2004)
320 sivua
Manhattan

Viiden naisen ystäväporukka Jocelyn, Sylvia, Bernadette, Allegra ja Prudie kokoontuvat joka kuukausi puhumaan yhteisestä lempikirjailijastaan Jane Austenista, joka on heille lähestulkoon pyhä. Puhenaisena tunnettu Jocelyn kutsuu myös mukaan Griggin, johon muut suhtautuvat epäluuloisesti, onhan tämä mies, vasta tutustunut Austenin kirjoihin ja kaiken lisäksi puhuu kirjailijasta samaan hengenvetoon scifi-klassikoiden kanssa. Kuukausien aikana jokaisen elämässä tapahtuu murroksia, oli sitten kyseessä parisuhdekriisi, takaisinpaluu, kumppanin löytäminen tai läheisen kuolema. Loppukesästä itse kunkin elämäntilanne on muuttunut.

Olen nähnyt kirjasta tehnyt elokuvan The Jane Austen Book Club (2007) vuosia sitten ja pidin siitä silloin kovasti, vaikken enää muistakaan siitä lähestulkoon mitään. Nyt huomasin kuinka juonikäänteitä oli elokuvassa johdateltu eteenpäin ja dramatisoitu - kirja tuntui sen vuoksi osittain jopa laimealta varsinkin Prudien luvussa. Kuitenkin tietyllä tavalla pidin kirjasta sen vuoksi, että se pysyi realistisena loppuun asti. Kuukausien jälkeen jokaisen elämä oli hiukan järissyt, mutta elämä kuitenkin jatkui. 

Jokainen luku keskittyy siis yhteen henkilöön, tämän taustaan ja nykyhetkeen - tosin loppupuolella tämä jako ei ollut enää kovin selkeää ja esimerkiksi Bernadette jäi etäiseksi (niin että jopa unodin hänen nimensä nyt parin viikon aikana). Samoin jokaisessa luvussa keskusteltiin yhdestä Austenin kirjasta, jotka peilautuivat sitten henkilöiden tarinoissa. En ole lukenut kuin Ylpeys ja ennakkoluulon ja Emman, joten moni viittaus jäi (näistäkin kahdesta kirjasta) huomaamatta. Lisäksi erään orastavan rakkaustarinan tajusin vasta vähän ennen sen selkenemistä, mutta fiksu(mma)t lukijat tajuaisivat sen varmasti jo heti alkumetreillä. 

Mietin myös puolet kirjasta miksi henkilöt ovat niin ärsyttäviä, hiukan pöyhkeitä (kuten Prudie joka heitteli ranskankielisiä lausahduksia) ja ennakkoluuloisiakin, kunnes tajusin että hehän ovat karikatyyrejä siinä missä Austeninkin hahmot! Heidän Austenin palvontansa meni paikoittain vähän yli - tosin en välttämättä itsekään siedä yhtäkään pahaa sanaa idoleistani. :D 

Päähenkilöiden elämäntarinat olivat ihan mielenkiintoista luettavaa mutta mitään erityistä ei jäänyt päähän. Allegran tyttöystävää ja seksuaalisuutta käsiteltiin suhteellisen neutraalisti ja erään hahmon nuoruudessa tapahtunut raiskaus hiukan yllätti. En erityisesti kiintynyt kehenkään, mutta pidin ainakin Sylviasta, sillä hän vaikutti rauhalliselta ja lempeältä.

Kirjassa oli kivaa pohdintaa Jane Austenin kirjoista - vaikken olekaan mikään suuren suuri fani, niin kirjallisuusanalysointia on aina hauska lukea! Kuitenkin tuntui että mihinkään aiheeseen ei todenna syvennytty. Hahmot heittelivät kerhon kokouksissa omia mielipiteitään mutta eivät todella syventyneet pohtimaan jotakin tiettyä aspektia tietyssä romaanissa. Tämä oli hiukan harmi, mutta muuten kerronta oli sujuvaa ja mielenkiinto pysyi koko ajan yllä. Tätä oli mukava lukea!

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Kalifornia. 

Kuva blogista Yöpöydän kirjat

** Oikeastaan en halunnut työntää näitä kirjoja sateenkaarikirjallisuuden lokeroon, mutta en lopulta keksinyt niille muutakaan yhteistä - samalla myös halusin sekä muistuttaa Pride-lukuhaasteesta että siitä, että seksuaalivähemmistöistä saa lukea ihan koko vuoden ympärikin. :)

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Inspiroivia vanhoja LGBT+ kirjoja (Pride-haaste)

Kiinnostus heräsi: päätin lukea kaikki tyttörakkaustarinat, jotka saan käsiini


Rubyfruit Jungle
Rita Mae Brown 
2015 (1973)
216 sivua
Penguin Random House (Vintage Classics)

Lapsesta asti Molly tietää suutelevansa mieluummin naisia, keksivänsä ennemmin itse omat sääntönsä ja tekevänsä elämässään jotain suurta. Pahaksi onneksi hän asuu Pennsylvanian konservatiivisella maaseudulla, jossa naisen elämä päättyy hänen mentyään naimisiin; adoptioperheeseen, jossa hänen äitinsä syyttää häntä pienestäkin outoudesta tai kommelluksesta. Molly koettelee rajoja leikkien poikien leikkejä, kokeillen suhteita puolin ja toisin ja kieltäytyen lesbonimityksestä, koska haluaa vain olla täysin oma itsensä. Mollyn tie suuntautuu lopulta New Yorkiin mukanaan vain matkalaukku ja 24 dollaria, mutta löytääkö hän sieltäkään täydellistä vapautta ja hyväksyntää?

"At least in New York City I can be more than a breeder of the next generation." -s.193

Rubyfruit Jungle perustuu tiukasti Rita Mae Brownin omaan elämään, muttei ymmärtääkseni ole kokonaan omaelämäkerrallinen. Tämä lienee olevan Amerikassa suhteellisen kuuluisa teos, sillä siitä on jopa oma Sparknotes -sivu, jossa esitellään koululaisille teoksen motiiveja, teemoja ja symboleita. Harmi kun emme lukeneet tätä kirjaa lukiossa!

Kirja siis kertoo Mollyn lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisesta aikuisuudesta, oman pään mukaan toimimisesta ja ihmissuhteista. Tässä kirjassa on paljon seksiä, myönnän, ja jopa nykyajankin tabuaiheita, kuten omalaatuisia seksimieltymyksiä ja fantasioita. Polyamoriasta ja jopa insestistä puhutaan suopeasti, mikä iski itselläni aika lujaa, sillä onhan insesti suuri tabu. Silti olen iloinen siitä etten tiennyt seksuaalisesta sisällöstä ennen kuin aloin lukemaan kirjaa ja että kansi ei ole niin räväkkä kuin tämän sivun esittelemissä painoksissa. Muuten kirja olisi ehkä jäänyt lukematta, sillä tämä kirja ei kuitenkaan ole pelkkää seksuaalista piehtarointia. Itse koin sen kertomuksena homofobisesta Amerikasta 50-60-luvulla, päämääräisestä oman tien kulkemisesta ja omankaltaisen elämän etsimisestä.

Ja inspiroivana! Mollyn hurja ja avoin seksielämä, lähtö New Yorkiin 24 dollaria taskussaan ja intohimo ponnistaa matalista lähtökohdista ylös, kestää kaikki vastoinkäymiset - sekä olla määrittelemättä itseään. Tämä kaikki kiehtoi ja sai toivomaan samanlaista boheemia elämäntapaa, jossa raha yöpaikkaan hankitaan ravintolan tarjoilijan palkalla, kun on ensin nukuttu muutama yö jääkylmässä autossa. Tietysti Mollylla käy hyvä tuuri, mutta on ilo huomata, kuinka hän sai työpaikan ja opiskelupaikan ja kesti loppuun asti.

"I longed to return to the potato patch and raise hell with kids who didn't know the difference between Weejuns and Old Maine trotters. But those kids grew up and wore tons of eye-makeup, iridescent pink fingernail polish and scratched each other's eyes out over the boy with the metalflake, candy apple red '55 Chevy with four on the floor. There was no place to go back to. No place to go to. College was going to be like high school, only worse. But I gotta go. I don't get a degree and I'm another secretary. No thanks. I got to get it and head for the big city. Got to hang on. That's what Carl told me once, you got to hang on." -s. 95-96 

Pidin myös kirjoitustyylistä, joka keskittyi osittain tiettyihin tapahtumiin Mollyn nuoruuden aikana - se koukutti niin etten malttanut lopettaa kirjaa ollenkaan. Kirjan kieli koostui osittain Mollyn murteella ilmaistuista ajatuksista.

Välillä ihmettelin, kuinka kummassa Molly sattui törmäämään "niin" moneen naisista kiinnostuneeseen naiseen, mutta toisaalta hän kyllä etsikin aktiviisesti. Toisaalta oli naisia, jotka olivat vain uteliaita kokeilemaan tai vuosien kuluessa päätyivät pitämään entistä suhdettaan vain nuoruuden hairahduksena. Koskettavinta oli Mollyn tapaaminen kymmenen vuoden jälkeen entisen ihastuksensa kanssa, joka on jumiutunut pyörittämään huushollia ja kieltää koko entisen suhteensa jumalattomana.

Se mikä Mollyssa tosin hiukan ällötti, oli hänen lapsuuden taipumuksensa kiusata muita, ilman mitään näkyvää syytä. Hiukan myös ihmettelin kuinka hän oli romanttisesti ja seksuaalisesti niin "kypsä" jo alakoulussa, 11-vuotiaana! Yläkouluaikana Floridassa puolestaan nuorten vapaa seksi loistaa: Mollyn herkkä serkku Leroykin piiloutuu koviksen maskin taakse ja saattaa tytön raskaaksi, vaikka hänellä olikin ollut teininä seksisuhde miehen kanssa. Kaikki kirjan hahmot olivat jollain tapaa ristiriitaisia. Mollyn äiti on kokenut elämänsä aikana kovia ja kohtelee tytärtään julmasti. Myös hänen lempeästä isästään paljastuu asioita, joita en ehkä ottaisi yhtä kevyesti kuin Molly, tai ainakin ymmärtäisin hänen äitiään paremmin.

Parhaiten tämä kirja inspiroi minua ja maalasi 1960-luvun amerikkalaisen konservatiivisuuden käsinkosketeltavaksi. Kaikki lesbot kuviteltiin miesmäisiksi ja jopa vaarallisiksi, homoseksuaalisuutta yksinkertaisesti yksimielisesti pelättiin, sillä posiitivisia esikuvia ei ollut. Tämä on kuitenkin Brownin esikoiskirja, eikä se ainakaan nähtävästi vaikuttanut hänen kirjailijanuraansa.

"Walking helps me calm down, but when I put the key in my lock I was as upset as when I started. Why does it get to me? Why can't I just write off those people the way they write me off? Why does it always get through and hurt?" -s.171

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti" , Kirjallisen tunnebingon kohtaan "Kirja sai ihoni kihelmöimään" ja Amerikkaa tutkimassa -osavaltioihin Pennsylvania, Florida ja New York; Kaupunki-haasteessa New Yorkiin.

                              ***


Hard Love
Ellen Wittlinger
1999
224 sivua
Simon & Schuster 

"And for everyone whose first love was a hard love.
 -omistuskirjoitus

16-vuotias John on tottunut tukahduttamaan tunteensa eikä puhu asioistaan kenellekään. Hänellä on yksi ystävä maailmassa, eikä hän ole kiinnostunut tytöistä eikä sen puolin pojistakaan. Hänen äitinsä ei ole koskettanut häntä vuosiin ja alkaa tapailla uutta miestä, eikä hänen isänsä välitä hänestä enempää kuin yhden ravintolaillallisen ajan viikossa. Äidilleen John kertoo kuitenkin viettävänsä isän kanssa luppoaikaa koko viikonlopun.

Kun John alkaa kirjoittaa zinea, eräänlaista leikekirjamaista ja omista kirjoituksista koostuvaa lehteä, hän tutustuu Marisoliin, joka kirjoittaa suosittua zinea "Escape Velocity". Marisol on oikean äidinsä hylkäämä, pukeutuu pelkästään mustaan, vihaa kiroilua ja valehtelua ja on kallellaan naisiin päin; asia mitä hänen adoptioäitinsä vain näennäisesti tukee. John ja Marisol jakavat yhteisen harrastuksen lisäksi luottamuksen puutteen, mutta John huomaa, ettei valehtelun lopettaminen ole helppoa kun alkuun pääsee... etenkin kun hän on valehdellut Marisolille jopa nimensä.

Hard Loveen (oikeastaan myös Rubyfruit Jungleen) suhtauduin ensin hiukan varauksella, sillä en tiennyt tarinoista paljon mitään. Kuitenkin tämäkin romaani herätti kiinnostuksen niin vahvasti, että aloitin toisen romaanin vain jotten joutuisi lopettamaan tätä vielä!

Ensinnäkin zinen kirjoittaminen pääosassa oli tosi mielenkiintoinen kirjan aihe, vaikken ensin tajunnut, mikä harrastus tämäkin oli. Wikipedian mukaan näitä kirjoitetaan edelleen netissä, mutta päähenkilöiden käytössä ei ole internetiä, joten he veivät lähimpään kioskiin kopioita lehdistään, joita sitten alan harrastajat voivat käydä hakemassa tai tilata suoraan kirjoittajilta. Tämän kirjat päähenkilöt kirjoittivat niihin oman elämänsä teemoihin liittyviä artikkeleita ja runoja ja koristelivat sivut piirroksilla ja lehtileikkeillä.(Onko kellään hajua, onko tällaisia Suomessa ja millä nimellä niitä kutsutaan suomeksi?) Kirjan aukeamilla oli jopa otteita päähenkilöiden artikkeleista ja piirroksista. Pidin todella kuvituksesta ja teoksen ulkoasusta, se oli omaperäinen.

Eniten pidin ehkä kuitenkin päähenkilöistä ja heidän kehityksestään. Marisol pysyi ehkä koko ajan määrätietoisena, omaperäisenä hiukan etäisenä hahmona, mutta hän ei kuitenkaan ole kliseemäinen salaperäinen ja uniikki tyttö. Johnin identiteetin kehitystä ja ajatuksia on mielenkiintoista seurata. Hän ei pitkään osaa käsitellä tunteitaan ja tuntee vihaa vanhempiansa kohtaan sitä kuitenkaan ilmaisematta. Ennen Marisolia hän ei ole kiinnostunut yhdestäkään ihmisestä ja miettii olevansa ehkä homo. 

Myös Johnin ja Marisolin, pojan ja tytön, välinen ystävyydessä on jännitettä, sillä John ei ehkä täysin ymmärrä Marisolin seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuutta käsitellään kuitenkin kirjassa esimerkillisesti: Marisol on sinut itsensä kanssa ja kaapista ulkona, eikä homofobiaa esiinny muuten kuin ehkä Marisolin äidin pettymyksessä. Muutama Johnin ärtynyt ajatus on ehkä vielä rajalla. Kolmas zinenkirjoittaja, Diana, jää valitettavasti pieneen rooliin, mutta epäilen hänen ja Johnin kirjeenvaihdon jatkuvan vielä myöhemmin. Marisol ja John saavat lohtua toisistaan luottamuksenpuutteessa aikuisiin. Hahmot eivät ilahduttavasti myöskään juopotelleet, vaikka kävivätkin kerran baarissa tanssimassa ja järjestivät pienen selkkauksen.

Kirjassa on upean syvällisiä teemoja ja pohdintoja alkaen normaalin elämän pakenemisesta (Marisolin zinenkin nimi on Escape Velocity) luottamuksen puutteeseen ja sen löytämiseen. Marisolin nimi tarkoittaa kuulemma jollain kielellä kitkerää aurinkoa.

"I want to be her daughter, but later, after I've figured out who Marisol is herself. After I've escaped." -s.45

Hard Love on saanut Michael L. Printz -nuortenkirjanpalkinnon, ja Ellen Wittlinger on kertonut monen nuoren kirjoittaneen hänelle siitä, kuinka he kirjan lukemisen jälkeen ymmärsivät seksuaalivähemmistöjä paremmin. Wikipediaan oli linkattu pdf:änä haastattelu kirjailijan kanssa. Suosittelen romaania kaikille teineille!

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. "Sinua vanhempi kirja", YA-lukuhaasteen kohtaan "LGBTQ+ -aihe", Kaupunki-haasteen kohtaan Boston ja Amerikkaa tutkimassa -haasteen osavaltioon Massachusetts. 

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Newyorkilaisten nuorten rakkaustarinoita (+Pride-haaste)

Yöpöydän kirjat järjestää tänä vuonna koko kesäkuun kestävän Pride-lukuhaasteen. Olen osallistunut Pride-lukuviikkoon kerran ennenkin, ja blogistani voi etsiä teemaan sopivia kirjoja tunnisteilla seksuaalivähemmistöt, sukupuolivähemmistöt tai prideviikko. (Lyhyitä arvioita löytyy myös kuukausikoosteistakin! Ehkä pitäisi tehdä näistä jokin lista erikseen...)

Ensimmäinen tämän postauksen kirjoista on LGBT+ -kirjallisuuden (Suomessa?) tuntemattomampi klassikko, toinen on ihan heterorakkaustarina, joka sopii tähän postaukseen muuten vain romanttisena nuortenromaanina. En tiedä onko muilla haasteeseen osallistujilla vino pino LGBT+ kirjallisuutta säilöttynä kesäkuuta varten, mutta minulla on vain Ellen Wittlingerin Hard love, josta aion postata vielä tämän kuun aikana, sekä ehkä vielä Rita Mae Bwrownin The Rubyfuit Jungle, jos saan sen ajoissa kirjastosta. Ehkä voisin tosiaankin tehdä jonkin listan lukemistani LGBT+ kirjoista ja katsomistani elokuvista. Joka tapauksessa nyt asiaan:

Kiinnostus heräsi: selailin netistä LGBT+ kirjallisuutta


Kansi on kaunis mutta vähän liian enkelimäinen;
 pidän enemmän vuoden 1992 kannesta.

Annie On My Mind

Nancy Garden
2019 (1982)
Farrar Straus Giroux
263 sivua

Lisa on seitsemäntoista; hän asuu omakotitalossa Brooklynissa, käy arvostetun tyttökoulun viimeistä luokkaa ja toimii puheenjohtajana oppilaskunnassa sekä haaveilee arkkitehtuuriopinnoista Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa. Eräänä päivänä museossa Lisa tapaa Annien, joka laulaa upeasti, pukeutuu omaperäisesti ja saa Lisan näyttelemään ritaria ja linnanneitoa. Tytöt ystävystyvät nopeasti, vaikka tulevatkin eri taustoista ja kouluista, mutta pian mukana on muitakin tunteita. Miksi sitten vuoden kuluttua Lisa istuu yksin opiskelija-asunnossaan Massachusettsissa, eikä pysty vastaamaan Annien kirjeeseen? 

Annie on periaatteessa ehkä kaikkein perinteisimpiä ja suloisimpia high school -rakkaustarinoita, joita ennen ja usein nykyäänkin vain heterohahmot kokevat. On mukava lukea vaihteeksi 1980-luvusta ilman kännyköitä ja melkein oman ikäisistä tytöistä, jotka eivät juo, käy bileissä tai esitä aikuisia vaan ovat vain jotenkin nuoria ja aitoja. Ehkä ainoa, mikä jäi vähän harmittamaan oli, kuinka erästä kuukausien kestänyttä käännettä ei kunnolla selitetty, eikä sen tapahtumia kuvattu ollenkaan - ja loppukin jäi vähän kesken. 

Toisaalta Annie on myös edelleen kertomus "yhteiskuntaan sopimattomasta" rakkaudesta ja suvaitsemattomuudesta. Lisa ja Annie eivät pysty seurustelemaan normaalin avoimesti vaan heidän ympäristönsä vaikuttaa heidän suhteeseensa ja pakottaa heidät lopulta ulos kaapista. Samalla heitä ympäröi tiedon puute: homoseksuaalisuus esitetään epänormaalina, siitä ei löydy montakaan kirjaa (paitsi sanakirjassa lääketieteellisenä terminä) eikä homoseksuaalisia esikuvia esiinny televisiossa tai tosielämässäkään. On hienoa nähdä, kuinka muutamassakymmenessä vuodessa on otettu paljon askelia eteenpäin, vaikka kaapista ulostulo on tosi monelle edelleen vaikeaa. (Nancy Garden on muuten myös kirjoittanut novellikokoelman Hear us out!, jossa kerrotaan seksuaalivähemmistöjen tilanteesta eri vuosikymmenillä fiktion ja faktojen avulla.)

Kirjassa tulee kyllä ilmi hyvin monenlaisia suhtautumisia seksuaalivähemmistöihin. Lisan koulumaailma on selkeästi hyvin vanhanaikainen ja "jumalaa pelkäävä" tämän suhteen. Annie ei tunnu pohtivan itseään paljoakaan ja Lisakin, vaikka hämmentyykin identiteetistään, on kuitenkin suhteellisen sinut itsensä kanssa. Lisan vanhemmat ja pikkuveli ovat hyvin mielenkiintoisia suhtautumisessaan, he eivät ole mustavalkoisen homofobisia mutta eivät täysin suvaitsevaisiakaan. He kyllä lupaavat tukea Lisaa mutta kuitenkin ovat järkyttyneitä asiasta eivätkä halua uskoa sitä. Pikkuveli Chad puolustaa Lisaa mutta on asiasta hyvin hämmentynyt ja peloissaankin, hänelle on selkeästi annettu kuva homoseksuaalisuudesta sairaana ja epänormaalina piirteenä.

""But honey, I know it's not fashionable to say this, but - well maybe it's just that I love your mother so much and you and Chad so much that I have to say to you I've never thought gay people can be very happy - no children, for one thing, no real family life. Honey, you are probably going to be a damn good architect - but I want you to be happy in other ways, too, as your mother is - to have a husband and children. I know that you can do both..."
   I am happy, I tried to tell him with my eyes. I'm happy with Annie; she and my work are all I'll ever need; she's happy too - we both were till this happened..." -s.191

En ole varma, mistä vuodesta vuonna 1982 julkaistu kirja tarkalleen kertoo, mutta homoseksuaalisuuden vastaiset lait (aikuisten välillä?) on kumottu New Yorkin osavaltiossa jo vuonna 1980, vahvistettu vuonna 2000. Näin ollen en tiedä, oliko homoseksuaalisuus silloin siis kiellettyä, joka tapauksessa sen paljastumisella näkyy voineen olla syvät seuraukset...

Joka tapauksessa tämä on nuorten LGBT+ -kirjallisuuden klassikoita, joka on kirjoitettu aikana, jolloin homoseksuaaleista ei tosiaankaan kirjoitettu niin paljon kuten nykyään, tai jos kirjoitettiinkin, he kuolivat lopussa tai he edustivat jotain myrkyllistä, ailahtelevaa tai koomista stereotypiaa. Kaipaisin kyllä yhä edelleen lisää tällaisia Annien tapaisia kahden tytön samastuttavia rakkaustarinoita. 

Laitoin kirjan HelMet-lukuhaasteen kohtaan 40. "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja" ja henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin New Yorkiin. Lisäksi kirja on osa Yöpöydän kirjojen emännöimää Pride-lukukuukautta.

***

Kiinnostus heräsi: netistä löytyi



The Geography of You and Me
Jennifer E. Smith
2014
337 sivua
Headline

16-vuotias Lucy on asunut koko elämänsä ajan samassa New Yorkin tornitalossa ja rakastaa New Yorkia sydämestään, Owen puolestaan on juuri muuttanut sinne vastentahtoisesti talonmiehen asuntoon isänsä kanssa äitinsä kuoltua. Lucy ja Owen ovat juuri hississä, kun koko itärannikolla tapahtuva sähkökatkos pakottaa heidät odottamaan pelastajia ja tutustumaan toisiinsa ja huomaamaan heitä molempia yhdistävän matkustelun ja maailman näkemisen kipinän. Parin päivän tuttavuus kuitenkin vie heidät erilleen, kun Lucyn isä saa töitä Iso-Britanniasta ja Owenin isä puolestaan potkut. Lucyn ja Owen yhteys pysyy haparoiden yllä postikorttien avulla - katkeaako se lopulta kokonaan?

Nyt koronan alla tällainen poikkeustila kuin koko rannikon mittainen sähkökatkos tuntui mielenkiintoiselta. Owen ja Lucy ihastelivat hissistä päästessään kirkasta tähtitaivasta, eivätkä varmaan tajunneet, että sähköllä toimivat myös esimerkiksi hengityskoneet. (Tätä ainakin itse ajattelin koko ajan!) Joka tapauksessa oli mielenkiintoista ajatella, miten sähkökatkos vaikuttaisi maailmaan ehkä jopa pahemmin kuin korona. Tähtitaivas olisi kyllä ihana nähdä.

Kirja ei kuitenkaan onneksi käsitellyt poikkeustilaa vaan Owenin ja Lucyn muuttamista paikasta toiseen seuraavien kuukausien aikana ja heidän suhdettaan. Koko kirja onkin eräänlainen matkakertomus, ja tykkäsinkin ehkä kirjassa eniten juuri sen maantieteellisyydestä ja kaupungeista, tekee mieli etsiä kaikki paikat kartalta. Nyt korona-aikaan tuli myös ikävä matkustamista... Kun Lucy pääsee vihdoin matkustelemaan vanhempiensa kanssa Euroopassa, on Owein ja tämän isän roadtrip länteen kunnon irtiotto nykyarjesta - paitsi että he todella etsivät itselleen uutta elämää ja työpaikkaa. Owenin viimeinen lukuvuosi meneekin työn perässä, esimerkiksi tiskaamassa meksikolaisessa ravintolassa Lake Tahoen rannalla Sierra Nevadassa - jotenkin hän oli suorittanut melkein kaikki pakolliset kurssinsa edellisinä vuosina, joten koulujen vaihtuminen vuoden aikana ei näyttänyt olevan ongelma.

"If you could go anywhere in the world, where would it be?" Lucy asked, and Owen felt a flash of recognition; it was a question that was always on his mind, and the first thing he usually wondered about other people, even if he never got around to asking.
  "Everywhere," he said, and she laughed, the sound light and musical. 
  "That's not an answer."
  "Sure it is," he said, because it was true, possibly the truest thing about him. Sometimes it seemed as if his whole life was an exercise in waiting; not waiting to leave, exactly, but simply waiting to go.
[...]
  "What about you?" he asked, and she considered this a moment.
  "Somewhere."" -s.46-47 

Itse en saanut erityisesti mitään irti rakkaustarinasta, mutta pidin päähenkilöiden erilaisista piirteistä ja taustoista. Owenin elämää ja välejä isään varjosti äidin kuolema, Lucy taas tunsi hiukan vanhempiensa nauttivan enemmän ajastaan kahdestaan matkoilla. (Tämä ei kuitenkaan ollut täysin stereotyyppinen lapsen hylkääminen ilman rakkautta -tarina.) Owen oli mielenkiintoinen nuori nykyaikaan, sillä hän ei omistanut älypuhelinta (no juu en minäkään kirjan ilmestymisvuonna 2014 mutta kaikki kaverini kyllä) eikä edes ollut tottunut kirjoittamaan sähköposteja tai muutenkaan pitämään yhteyttä muuten kuin satunnaisten postikorttien avulla. Tämä oli myöskin ihana yksityiskohta maailmassa, jossa harvemmin enää kirjoitetaan postikortteja vaan odotetaan saavansa jokaiseen yhteys heti kun haluaa. Se minua kuitenkin hiukan häiritsikin: vaikka Owen kuinka ei osannut laittaa sähköistä viestiä, miksi hän ei pystynyt sitten lähettämään pitempää kirjettä postikortin sijaan? Lucy mietti että hän ei ehkä ollut niin kirjoittajapersoona, ehkä tämä oli osasyynä, mutta oikeastaan Owen ei halunnut lähettää juurikaan pikaviestejä, jotka olisivat heti toisen luettavissa.

"A rhythm had been established where a postcard from him sparked an e-mail from her and vice versa. His were always lighthearted notes from the places they'd visited, scrawled in the limited space on the back of the cards, whereas hers tended to be longer and slightly rambling, unrestricted by the confines of paper. But sitting there with the cursor blinking at him, he wasn't sure what to say. There was something too immediate about an e-mail, the idea that she might get it in mere moments, that just one click of the mouse would make it appear on her screen in an instant, like magic. He realized how much he preferred the safety of a letter, the physicality of it, the distance it had to cross on its way from here to there, which felt honest and somehow more real." -s. 150

Lucy oli myöskin ihan mielenkiintoinen hahmo, joka viihtyi hyvin yksikseen lukien ja kaupungin katuja tutkien, mutta jonka vanhemmat jättivät ensin yksin lähtiessään matkustelemaan ja joka sai sitten taas kuitenkin helposti ystäviä uudella kotipaikkakunnallaan ja vaikutti itsevarmalta. Hän ei erityisesti samastuttanut minua paitsi seuraavassa kohdassa, joka kuvaa varmaan aika montaa introverttia:

"Being on her own had never been a burden. Instead of weighing her down, it buoyed her up; when she was alone, she was lighter. When she was by herself, she felt untethered and free." -s. 58

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. "Kirjassa on kirjeenvaihtoa", henkilökohtaisissa Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteissani jälleen New Yorkiin (ja moneen muuhunkin kaupunkiin). Lisäksi rastitan sillä YA-kirjallisuusbingon kohdan "Kirja joka sinun oli tarkoitus lukea viime vuonna" (lainasin sen silloin, mutta lukeminen vähän venähti!) ja Sheferijmin Tunnebingon kohtaan "Kirja saa sinut kaipaamaan" (matkustusta).

*** 

Näillä kirjoilla ei ole yhteistä pelkästään rakkaustarina vaan myös päähenkilöiden erilaiset perhetaustat - molemmissa toinen tulee varakkaammasta perheestä, toisen perheessä säästetään tarkemmin. Tässä käyvät kouluerot selviksi, kun Lisa ja Lucy käyvät vanhanaikaisia yksityisiä tyttökouluja ja Owen ja Annie julkisia huonomaineisempia yhteiskouluja. Vielä eräs yhteys löytyy - molemmat romaanit kertovat New Yorkista!

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Pride-viikko: Salla Simukka: Viimeiset

Kiinnostus heräsi: netin suositus, Pride-viikko

Viimeiset
Salla Simukka
2005
179 sivua
WSOY

Kolme lukiolaistyttöä ovat parhaita ystäviä erilaisuudestaan huolimatta. Kun Rauhalla on takanaan hurja menneisyys ja useita lyhyitä seurustelusuhteita, on Venla enemmänkin järkevä ja tiedostava nuori, joka ei syö lihaa ja tahtoo muuttaa maailmaa. Herkkä Milja taas raottaa omista ajatuksistaan ja sisäisestä maailmastaan vain harvalle. Yllättäen he kaikki ovat vielä neitsyitä. Abivuoden alussa tytöt tekevät pilallaan yhteisen sopimuksen, joka kuitenkin muuttuu pikku hiljaa vakavaksi: he kaikki aikovat menettää neitsyytensä jouluun mennessä. Mitä ehtii tapahtua puolen vuoden aikana?

Viimeiset alkaa hyvin, sanotaanko, ärsyttävästi kuvailemalla Rauhan, Venlan ja Miljan ystävyyttä kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Tämä näkökulma toistui välillä kirjan aikana, enkä oikein tykännyt siitä. Oli kuitenkin hienoa, kuinka jokaisella tytöistä oli oma näkökulmansa ja omanlainen kerrontatapansa. Yllättäen en olisi kuitenkaan jaksanut lukea Miljan kaunokirjallisia, herkkiä kuvailuja vaan pidin enemmän Rauhan ja Venlan suorasta toiminnasta ja kerronnasta. 

Kirja keskittyi siis lähinnä vain kolmen tytön pohdintoihin seksistä ja yritykseen menettää neitsyys, ja kyllä, tarkat kuvaukset ylettävät peräkammarinkin puolelle. Tytöt, heidän elämänsä ja pohdintansa olivat hyvin erilaisia, enkä löytänyt yhtäkään täsmälleen minua, mutta lähellä kuitenkin. Parhaiten samastuin jonnekin Miljan ja Venlan välille, mutta yllätyksekseni myös kapinallisesta Rauhasta löytyi tuttuja piirteitä. Tietysti oli hieman kummallista, että juuri tuon syksyn aikana kaikki kolme tyttöä kokivat noin paljon ja juuri tuona syksynä eräs poika päätti lähestyä erästä heistä...

Itse olen iloinen, etten omista noin kapeaa kuvaa seksistä kuin tytöt tarinan alussa. Kaikille tytöistä seksi tarkoitti juuri yhdyntää, eikä Rauha esimerkiksi kokenut harrastaneensa seksiä, vaikka minusta hänen aiemmat kokemuksensa ovat ihan tarpeeksi lähellä. Välillä teki mieli kyllä kysyä, että etkö ole ollenkaan saanut seksuaalivalistusta tai edes tervettä järkeä, varsinkin erään vanhemman miehen houkutellessa suhteeseen... Mutta toisaalta, ei voi tietää varmasti, miten itse reagoisi samassa tilanteessa.

Muita kiinnostavia asioita kirjassa oli juurikin yhden mukavaksi kuvatun henkilön paljastuminen inhottavaksi, sekä yhden tytön seksuaalisen suuntautumisen kehitys. Olin lukenut tästä jo vähän aiemmin kirjablogeista, mutta en muistanut tarkkaa henkilöä, joten olikin mielenkiintoista arvailla, kuka heistä se olisikin. Ihmettelin kuitenkin mainintaa, että itsensä lokeroiminen olisi nykyään (vuonna 2005) ihan out. Onko se? 

Monille tytöille tämän kirjan aiheet ovat varmasti tuttuja jo ennestään, mutta löytyy niitäkin, jotka eivät vain tiedä tai sitten pysty hyväksymään itsessään jotain puolta. Minulle kävi näin, ja oli kiva huomata, kuinka jotkut tyttöjen mainitsemista asioista pätivät omassakin elämässä. Oli myös kiva huomata, ettei kirja päättynyt niin mustavalkoisesti ja helposti.


Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin järjestämään Pride-lukuviikon haasteeseen.

P.S. Blogi täyttää 3,5 vuotta! <3 

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Pride-viikko: Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo

Kiinnostus heräsi: törmäsin netissä ja lisäsin TBR-listalle



Yksinäisyyden kaivo
Radclyffe Hall
2010
Milla Karvonen
The Well of Loneliness (1928)
440 sivua
Basam Books

Vuonna 1928 Iso-Britanniassa siveettömyysoikeudenkäynnin aiheuttanut Yksinäisyyden kaivo kertoo Mortonin kartanon Stephen Gordonista. Tytöstä, joka on aina ollut erilainen, halunnut pukeutua amiraali Nelsoniksi ja ratsastaa hajareisin hevosella. Tytöstä joka ei sovi tytön muottiin ja jumaloi jo varhain talon sisäkköä. Hänen isänsä ymmärtää nopeasti mistä on kyse ja rohkaisee Stepheniä, muttei pysty paljastamaan vaimolleen asian todellista luonnetta.

Aikuistuessaan Stephen huomaa entistä selvemmin, ettei kuulu muiden joukkoon. Hän pukeutuu miesmäisesti, vieroksuu tyttöjen seuraa ja saa pettyä ystävyydessään miesten kanssa. Lopulta suomut putoavat hänen äitinsäkin silmiltä, kun Stephen rakastuu toiseen naiseen.

Yksinäisyyden kaivoa on kehuttu lesbokirjallisuuden klassikkona, toisaalta kritisoitu päähenkilön vaikeuksien ja itseinhon vuoksi. Ymmärrän vähän molempia näkökulmia, mutta haluaisin enemmän paneutua Stephenin identiteettiin lesbona. Jo lapsuudesta asti hänen poikamaisuuttaan ja myöhemmin miehisyyttään pohjustettiin ja korostettiin paljon enemmän kuin naismaisuutta. Vaikka hänestä puhuttiinkin naisena, käytettiin koko ajan Stephen-nimeä, enkä pystynyt oikein ajattelemaan häntä naisena. Minusta hän ei tämän kaiken pohjustamisen perusteella kuulostanut lesbolta vaan transmieheltä.

Ehkä nykyaikana Stephen olisikin määritellyt itsensä transmieheksi. 1900-luvun alussa vallitsi kuitenkin jonkinlainen teoria "inverteistä" (tästä voi lukea englanniksi lisää täältä). Teorian mukaan esimerkiksi lesbonaiset tunsivat sisäisesti itsensä mieheksi, ja tämän vuoksi rakastuivat siis nykyajan heteroseksuaalisuuden mukaisesti naisiin. Teoriaa kannattavaa romaania onkin siksi vähän vaikea lukea tänä päivänä.

Ehkä suurin ristiriita olikin juuri kirjassa homoseksuaalisuuden kuvauksessa. Kirja antoi esimerkiksi olettaa lesbojen olevan miesmäisiä ja muista poikkeavia. En sitten oikein ymmärtänyt, miksi Stephenin myöhempi rakastettu olikin sitten kirjan "normaaliksi" kutsuma. Hänhän rakasti Stepheniä, miksei hän sitten ollut lesbo? Kirja erotteli mielestäni aivan liikaa homoseksuaalisuutta ja "normaaliutta", mutta ehkä sen ymmärtää tuon ajan suvaitsemattomuuden vuoksi. Kirjan sanomana olikin, että homoseksuaalisuus on synnynnäistä eikä sitä voi tuosta noin muuttaa.

Ehkä kaiken tämän kritiikin jälkeen - pidin kirjasta paljon. Se eteni hyvin hitaasti, mutta välillä jäin kuitenkin koukkuun. (Ensimmäisenä iltana olin ajatellut lukea pari tiheärivistä sivua ennen nukkumaanmenoa, mutta luinkin sitten pari lukua.) Stephenin elämässä tapahtui paljon, ja hän tutustuu kaltaisiinsa ihmisiin, joista kuitenkin jokaisella on oma tarinansa ja identiteettinsä. Tämä oli hyvä lisä Stephenin elämään keskittyvään kirjaan, samoin 1900-luvun alun Euroopan ja Pariisin kuvaukset.

Välillä oli onnellisia hetkiä, mutta heti sain jo pelätä, mistä alkaa seuraava pudotus. Ja jokainen pudotus juontui siitä seikasta, ettei maailma hyväksynyt Stepheniä tai tämän kaltaisia.

"Sinä et ole luonnoton, etkä kammottava, etkä hullu, olet yhtä lailla osa sitä, mitä kutsutaan luonnoksi, kuten kaikki muutkin; sinua vain ei ole vielä määritelty - sinulla ei ole omaa paikkaasi luomakunnassa. Mutta jonakin päivänä se tulee, ja sillä aikaa et saa kavahtaa itseäsi, vaan sinun on kohdattava itsesi rauhallisesti ja rohkeasti. Ole rohkea; tee parhaasi taakastasi huolimatta. Mutta ennen kaikkea ole kunniallinen. Pidä kunniastasi kiinni niiden toisten takia, jotka myös kantavat samaa taakkaa. Näytä heidän tähden maailmalle, että sinun ja heidän kaltaiset ihmiset voivat olla aivan yhtä epäitsekkäitä ja hienoja kuin loputkin ihmiskunnasta. Omista elämästäsi sen todistamiselle - siinäpä vasta hieno elämäntyö, Stephen." " -s.155

Tuntuu väärältä ajatella, että tämän kirjan kirjoittaja joutui tuollaiseen oikeudenkäyntiin.

Kaunis vertaus: " - ja hänen äitinsä syvät silmät, siniset kuin kaukaiset vuoret" -s. 163 


Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-viikon lukuhaasteeseen sekä mielestäni Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 20. Taiteilijaelämäkerta. Vaikkakin fiktiohenkilönä, Stephenistä tulee aikuisena kirjailija.