torstai 24. helmikuuta 2022

Tammikuussa ihailin sinisen ja punaisen eri sävyjä

Tammikuussa luin kolme kirjaa ja 915 sivua:

1. Sandhya Menon: When Dimple met Rishi (380 sivua)
2. Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti (264 sivua)
3. Ding Ling: Miss Sophie's Diary (271 sivua)

When Dimple met Rishin pohjalta on tehty Mismatched-teinisarja. Nuortenkirja oli suloinen ja piristävä, mutta täytyy sanoa että vaikutuin sarjasta enemmän. Kirja käsitteli lähinnä pelkästään Dimplen ja Rishin suhdetta sekä Rishin tulevaisuudensuunnitelmia; sarjaan puolestaan on tuotu lisää aiheita, kuten intersektionaaliset syrjintäkokemukset, ja muita hahmoja, joilla on omat tarinansa ja ongelmansa. Katsoin tammikuussa muuten sarjankin toista kertaa, tällä kertaa veljeni kanssa, joka piti siitä myös. Tämä sarja ei tosiaan ole mustavalkoinen. 

Prinsessa Tuian amuletti on yksi suosikkikirjojani, joka on herättänyt kaipuuni Egyptin raunioille ja aikaan jota ei enää saa takaisin. Kirja on samaan aikaan mystinen ja runollinen, kuvaillen maagisesti Egyptiä.

Miss Sophie's Diary oli novellikokoelma, jonka luin niminovellin vuoksi. Se oli mielenkiintoinen kertomus nimihenkilön seksuaalisuuden heräämisestä mutta en paljon saanut siitä irti. Oli mielenkiintoista miten 20-luvun elämä Shanghaissa vaikutti hyvin länsimaalaiselta elokuvateattereineen ja Sophiekin on saanut nimensä venäläisen vallankumouksellisen mukaan. Loput novellit olivat hyvin kommunistista ideologiaa ylistäviä. Eräässä pariskunta eroaa lopulta eri ideologioiden ja elämäntapojen vuoksi, toisessa kuvataan sankarillisesti kommunistien teloitusta. Pidin eniten maaseudun elämää kuvailevasta tarinasta The Hamlet, jossa perheen entinen tuttu opettaa heille työläisten oikeuksista.

"Big Sister was kept busy all day with three meals, a big basket of washing and shoe soles to stitch if she had any spare time. Miss Tertia helped her to stitch soles. Big Sister liked to talk about her dreams with Miss Tertia. If she were a man, she said, she would have left home long ago. When her younger sister asked where she would go she said with a smile, "You wouldn't understand, and I don't even know myself. Anyhow, I'd want to do something really terrific to show everybody." -s.167-168


Don't look up (2021) oli dramaattinen ja parodinen elokuva lähestyvästä luonnonkatastrofista, johon tutkijoita lukuunottamatta kukaan ei usko. Olin varautunut parodisuuteen, joten siinä mielessä tyyli ei hätkähdyttänyt. Elokuva herätti kuitenkin ajatuksia, tosin myös väittelyä ja erään unettoman yön, joten siitä ei ehkä jälkikäteen jäänyt niin positiivista muistoa.

En ole katsonut paljoa saksalaisia elokuvia, joten päädyin sitten perheeni kanssa kehuttuun komediaan Fack ju Göhte (2013). Täytyy kyllä sanoa että tämän elokuvan tarina ei ihan iskenyt, eikä huumorikaan niin erityisesti naurattanut. Slangia oli muuten myös tosi vaikea kääntää lennosta suomeksi!

Vaaleanpunaisen pantterin (1963) katsoimme jälleen kerran uudestaan, ja nauroimme tapamme mukaan raikuvasti Clouseaun toilailuille. Mietin taas naisten kuvausta: molemmat naispäähenkilöistä kuvataan hiukan juonittelevina ja vain toisilleen solidaarisina, toisaalta myös itsenäisinä eikä vain alistuvana. 

Tyttökuningas (2015) oli vaikuttava elokuva, tammikuun paras. Kuningatar Kristina oli ristiriitainen henkilö jonka itsekeskeisyyttä ja vallanhimoa oli vaikea sulattaa, vaikka hän vain peilasi muiden kuninkaiden käyttäytymistä. Lisäksi hän aikoi lopettaa kolmekymmenvuotisen sodan ja janosi sivistystä ja tietoa. Tarina vilisi myös filosofisia ajatuksia ja esimerkiksi tuon ajan käsitystä rakkaudesta ja tunteista. Kristinan onneton rakkaustarina oli esitetty järisyttävästi ja samastuttavasti.

Näkymättömän tytön tunnustukset (2021) oli ihan kiva brasilialainen teinileffa, mutten löytänyt siitä mitään erityistä. 

Adelen elämän (2013) katsoin vihdoin ja viimein. Kolme tuntia kestävä elokuva oli pakko katsoa kolmena iltana ja muutenkin elokuvan seksikohtauksista tarvitsi palautumisaikaa. Varsinkin elokuvan paljaan seksuaalisuuden takia en oikein lämmennyt sille, eikä tarinakaan oikein sytyttänyt, vaikka sitä onkin kehuttu realistiseksi suhdekuvaukseksi. En oikein pystynyt samastumaan Adeleen ja tämän tekemiin virheisiin. Kuvaustyyli oli erikoinen pitkine kohtauksineen joissa ei välttämättä tapahtunut mitään. Luin että näyttelijät olivat kärsineet ohjaustyylistä ja että monet kohtaukset olivat improvisoituja.


Tammikuun alussa olin vielä Suomessa, huonon koronatilanteen ja oman uupumisen vuoksi en oikein pystynyt tapaamaan tuttuja, mutta kävin ainakin kaupungilla ihmettelemässä kirkkoja ja ostamassa cd-levyjä ja UFF:lta neulepaidan. Viimeisenä päivänä tapasin tätiäni ja kävin vielä uudestaan pulkkailemassa. En saanut kylläkseni pakkaspäivistä, auringon säteilystä ja lumihangista. 



Koronalingosta Saksaan palatessa halusin ensin eristäytyä ja muutenkin saada omaa rauhaa, mutta pian palasin taas aktiiviseen elämään. Muutama esitelmä ja vaihtoon hakeminen pitivät kiireisenä mutta muuten ehdin kuun aikana osallistua tutkimukseen, käydä museossa, syödä hotpotia ja muuten tavata ystäviä. 


Kävin myös pienellä vaellusyrityksellä Bad Urachissa, mutta matka katkesikin jäisiin polkuihin, joita ei uskaltanut lähteä liukastelemaan jyrkillä rinteillä. Näin kuitenkin jälleen vesiputouksen ja söin svaabilaista ruokaa.

Alhaalla laaksossa ei näkynyt hiutalettakaan


Ja eräänä iltana näin punaisena hehkuvan auringonlaskun pimeän mutta pieniä valoja tuikkivan kaupungin yllä. 


Kuukauden kysymys: Mikä rauhoitti teitä tammikuussa? Milloin tunsitte itsenne onnellisiksi?

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Ystävänpäivän lukumaraton 11.-13.2.2022

 Ja taas lukumaratoonataan! Jane blogista Kirjan jos toisenkin päätti järjestää tämänvuotisen Ystävänpäivän lukumaratonin, joka luetaan nyt ystävänpäivää edeltävänä viikonloppuna. 

Itse päätin aloittaa nyt keskiyöllä 13.2 ja jatkaa keskiyöhön 14.2. En olekaan maratoonannut sitten viime vuoden toukokuun. Viime lukumaratoneissani olen ollut aika huono lukemaan, kun olen suorittanut kaikkea muutakin päivän aikana, ja sivumääräni ovat olleet minimaalisia. Jännityksellä odotan mitä tästä kerrasta tulee, mutta en laita korkeita odotuksia.

Aloitan Cho Nam-joon kirjalla Ki Jiyoung, geboren 1982 (Kim Jiyoung, born 1982), mutta jos se tympii niin vaihdan johonkin toiseen kirjastosta löytämääni kirjaan. 

Huom! Kellonajat ovat Saksan aikaa eli tunti aikaisemmin kuin Suomessa.

0:15 Paikoillanne, valmiit, hep!

1.15 Kim Jiyoung, geboren 1982 vaikuttaakin aika mielenkiintoiselta kirjalta joka paneutuu korealaisen naisen elämään ja kokemiin paineisiin. Kirja alkaa nykyhetkestä, jolloin päähenkilö nähtävästi menee sekaisin, ja alkaa sitten kertoa hänen sukunsa tarinaa. Kirjoitustyyli on ehkä vähän liian yksinkertainen ja lakoninen ja hassua kyllä, joihinkin faktapohjaisiin toteamuksiin on jopa merkitty lähde alaviitteeseen. Huomenna jatkuu!

Luettu: 45 sivua

10.30 Heräsin yhdeksän aikoihin ja jatkoin lukemista vielä kolmellakymmenellä sivulla. Tahti onkin ollut hyvä tässä maratonissa. Kirja on kiinnostava vaikka mukaileekin jollain tavalla asiatekstiä. Nyt taidan kuitenkin pitää tauon tekemällä aamiaista ja hoitamalla opiskelujuttuja pois alta.

Luettu: 75 sivua

16.15 No nyt onkin jo iltapäivä pitkällä enkä saanut paljoa tehtyä paitsi hiukan opiskelujuttuja ja siivoiltua. Ehdin kyllä lukea kymmenen sivua eteenpäin aamupalalla ja lounastaessa. Nyt lähden kävelylle kun aurinko paistaa niin täydeltä terältä, ehkä pysähdyn lukemaan jonnekin matkan varrelle.


Yllä näkyy mahdollinen kirjapinoni, vaikka näillä näkymin luen tänään vain Kim Jiyoungia yrittäen saada sen loppuun.

Luettu: 85 sivua

18.45 Palasin vasta takaisin pitkältä kävelyltä. Ulkona oli kirkas auringonpaiste joka hiipui vähitellen kullaten horisontin ja punertaen kaukaiset kukkulat. Pimeä tulikin sitten nopeasti. Löysin myös uuden polun jota aion joku kerta valoisan aikaan tutkia tarkemmin. Luin hetken 10 sivua kun vielä tarkeni auringossa. 

Luettu: 95 sivua

22.45 No nyt aika juoksikin opiskelujuttuja tehdessä ja kokatessa... Ehdin kuitenkin lukea hiukan syödessä. Nyt vielä viimeisen tunnin loppukiri. En kyllä taida saada kirjaa valmiiksi vaikka olinkin toivonut niin.

Luettu: 110 sivua

0.15 Seis!
Ehdin viimeisen puolentoista tunnim aikana lukea suklaan ja teen kera vielä 42 sivua. Kirjasta jäi vielä noin 50 sivua jäljelle. Olisin toivonut tsempanneeni vähän paremmin niin että olisin saanut sen luettua loppuun. Ehdin lukea yllättän paljon ottaen huomioon kuinka luin vain muutaman tunnin ajan, ja olisin voinut lukea vähemmänkin. Kirjoitan lukukokemuksestani vielä lisää huomenna!

Luettu: 152 sivua

Maratonjaloittelua

No niin, en sitten ehtinytkään kirjoittaa aiemmin lukukokemuksestani. Kim Jiyoung, geboren 1982 (Kim Jiyoung, born 1982) kertoo korealaisten naisten elämästä ja haasteista. Se keskittyy kuvitteellisen Jiyoungin elämään ja uralla etenemiseen, mutta myös tämän perheeseen ja ystävien kokemuksiin. Kaikki alkaa siitä kun Jiyoung alkaa yhtäkkiä oireilla alkaen puhua suoraan tuntemiensa naisten suulla.

Kirja kertoo hyvin suoraan korealaisten naisten kokemista vaikeuksista ja syrjinnästä, oli se sitten perheessä, työelämässä tai yksityiselämässä. Osaan asioista varmaan kaikki naiset maailmalla voivat samastua (seksuaalinen häirintä, vaikeudet edetä uralla tai päästä takaisin työelämään raskauden vuoksi), mutta osa liittyy erityisesti Koreaan. Esimerkiksi lapsena Jiyoung on tottunut saamaan ruoan vasta perheen miespuolisten jälkeen ja jakamaan kaiken sisarensa kanssa, mitä taas pikkuveljen ei tarvitse tehdä. 1900-luvun lopulla myös raskaudenkeskeytykset olivat yleisiä, mikäli sikiö oli tyttö, joten poikia on maassa paljon enemmän. Aivan huonosti asiat eivät kuitenkaan ole, mutta tarina näyttääkin, kuinka edistyksestä huolimatta syrjintä on edelleen syvällä rakenteissa. Jiyoungin elämä ei ei ole mustavalkoisen kurjaa mutta hän joutuu kamppailemaan tasa-arvoisen kohtelun puolesta eikä aina pysty käyttämään omaa ääntään puolustautuakseen.

Kirja oli oikeastaan jotain romaanin ja asiatekstin väliltä: tarina oli kuvitteellinen, mutta keskittyi vain ja ainoastaan osoittamaan naisten kohtaamaa syrjintää Jiyoungin lähipiirissä ja esitettyihin faktoihin oli jopa merkitty lähdeviitteet. Pidän enemmän romaaneista jotka tuovat sanomansa esiin vähän epäsuoremmin ja joissa lukija saa itse kokea väläyksiä, mutta tämäkin oli kokeiltavan arvoinen ratkaisu.

torstai 10. helmikuuta 2022

Ystävyksiä Bloomsburysta

Vuonna 2021 luin sattumalta teoksia kolmelta naiskirjailijalta, jotka kaikki kuuluivat 1920-luvulla Bloomsburyn kirjalliseen ryhmään ja tunsivat toisensa hyvin. Kaksi heistä julkaisi 20-luvun modernismin aikaan, kolmas pari vuosikymmentä myöhemmin. Kaikki myös tematisoivat naisten kasvua ja seksuaalisuuden heräämistä niin poikia kuin tyttöjä kohtaan. Etenkin kaksi keskittyy nuoren tytön elämään, kaksi puolestaan sodan vaikutukseen. Heistä Virginia Woolf on nykyään edes nimenä jokaiselle tuttu, mutta myös Rosamond Lehmann ja Dorothy Strachey olivat etenkin aikanaan mutta myös edelleenkin tunnettuja. 

                                  ***

Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
2000 (1925)
182 sivua
Oxford University Press

Mrs. Dalloway (suomennettu samannimisenä) kertoo yhdestä päivästä kahden ihmisen elämässä Lontoossa. Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia ja kiirehtii siksi paikasta toiseen. Päivän aikana hän myös tapaa vuosien jälkeen kaksi nuoruudenystävänsä ja pohtii entisiä tunteitaan heitä kohtaan. Septimus Smith puolestaan kärsii ensimmäisen maailmansodan traumoista niin että näkee hallusinaatioita ja syyttää itseään ystävänsä kuolemasta. Kumpikaan ei tapaa toisiaan kertaakaan, mutta heidän päivänsä kietoutuivat kuitenkin toisiinsa.

En ollut lukenut aiemmin Virginia Woolfia, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Jouduinkin pettymään: tämä yhdenpäivänromaani ei antanut minulle paljoakaan. Kieli ja kirjoitustyyli tajunnanvirtatekniikkoineen oli hyvin vaikeaselkoista, niin että minulla meni paljon ohi. Tälle jäi melkeinpä Goethen Faustkin toiseksi! Ikävä sanoa, mutta tämä lukukokemus oli huonoin näistä kolmesta kirjasta. 

Tämän vuoksi myös kirjan sanomaa oli vaikea ymmärtää. Kirja kuvasi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä yhteiskuntaa, mutta syvälliset teemat jäivät minulle avoimiksi. Clarissan juhlien järjestämisstressi vaikutti ainakin minusta painottavan seurapiirielämän turhuutta. Septimuksen psyykkiset rajut ongelmat näyttivät sodan mielettömyyden - ja kuinka se oli vaikuttanut niin moneen mieleen. Clarissa mietti myös päivän aikana elämäänsä ja miksi oli nainut kenet oli. Nuoruudessaan hän oli ollut Peter Welshin silmäterä ja itse ihastunut ystäväänsä Sally Setoniin. Tuolloin kapinallinen Sally on nyt muuttunut täydelliseksi koti-äitiksi ja seurapiirien keskipisteeksi. Myös Septimuksen suhdetta asetoveriinsa voisi lukea romanttiseksi, minulla se kuitenkin meni hiukan ohi. Lisäksi Clarissan tyttären ystävyys opettajattarensa vaikutti joltain syvemmältä. Mrs. Dalloway onkin täynnä muisteluja mutta myös tragediaa - eräs äkkinäinen käänne hätkähdytti.

                       ***


Dusty Answer
Rosamond Lehmann
1950 (1927)
355 sivua
Chatto & Windus

Tämänkin kirjan tapahtumia on vaikea kuvailla, vaikka sen juoni on paljon eheämpi. Dusty Answer (suomeksi Elämänhurman häipyessä) kertoo lyhyesti sanottuna päähenkilön Judithin nuoruusvuosista. Judith kasvaa yksin maaseudulla yhdessä naapurin serkusten kanssa, jotka kiehtovat häntä vahvasti. Hiukan kömpelö Martin, enkelimäinen Charlie, kevytmielinen Mariella, kyyninen Julian ja etäinen Roddy tuovat jännitystä Judithin lapsuuteen, kunnes yhtäkkiä lähtevät. Vuosien jälkeen he tapaavat jälleen, mutta sota on jättänyt jälkensä kaikkiin, eikä vähiten siksi että Charlie on kuollut ja jättänyt Mariellalle pojan. Opiskellessaan Cambridgessa Judith tutustuu myös muihin tyttöihin, mutta ei saa serkuksia mielestään, etenkään Roddya. Saako hän ikinä ravittua kaipuutaan?

"Oh, what a dusty answer gets a soul/ When hot for certainties in this our life!" - George Meredith

Rosamond Lehmann ei ollut minulle tuiki tuntematon: vuosia sitten luin ja ihastuin hänen romaaniinsa Tanssiinkutsu (Invitation to the Waltz). Dusty Answer oli vieläkin selkeämpi kasvutarina ja sukeltaa syvemmälle. Vaikutuin kirjasta niin paljon että se oli yksi viime vuoden lempikirjojani.

Eniten minuun vaikutti Judithin kasvutarina, johon kuului etenkin rakkauden ja hyväksynnän etsintää. Judith pohtii vuorotellen tunteitaan jokaisen lapsuudenystävänsä kanssa, lähinnä siksi, että Roddy on hänen ulottumattomissaan. Lopulta hän on jollakin lailla valloittanut kaikki heistä muttei kuitenkaan ole saanut yhtäkään omakseen.

Kirja raottaa rohkeasti verhoa paitsi naisen seksuaalisuuden kehittymiseen mutta myös naisten kohteluun ja sukupuolirooleihin. Judith pelkää olevansa liian hävytön flirttaillessaan, ja hänen kokemattomuuttaan myös käytetään hyväksi. Tämän lisäksi romaani näyttää sodan aiheuttamat traumat etenkin Julianin katkeroituessa ja menettäessä elämänilonsa.

Kirjoitustyyli oli Virginia Woolfia selkeämpi ja kuitenkin niin kaunis ja runollinen, siinä oli jotain montgomerymaista, vaikkakin paljon rohkeampaa ja rikkonaisempaa. Vedellä on tärkeä yhteys naisen seksuaalisuuteen ja rakkauskohtauksiin: 

"The water shone mildly as it flowed. She scanned it up and down; it was deserted utterly, it was hers alone. She took off her few clothes and stepped in, dipping rapidly; and the water slipped over her breasts, round her shoulders, covering all her body. The chill water wounded her; her breath came shudderingly, in great gasps; but after a moment she started to swim vigorously down-stream. It was exquisite joy to be naked in the water's sharp clasp. In comparison, the happiness of swimming in a bathing suit was vulgar and contemptible. To swim by moonlight alone was a sacred and passionate mystery. The water was in love with her body. She gave herself to it with reluctance and it embraced her bitterly. She endured it, soon she desired it; she was in love with it." -s.53

Sisäoppilaitoksessa hän puolestaan ystävystyy Jenniferin kanssa, eikä heidänkään suhdetta tarvitse lukea vain platoniseksi. Kirjallisuuden professorini mukaan Judith ei kokemattomuudessaan tunnista tunteitaan eikä kypsempi Jennifer uskalla kertoa. Myös muita homoseksuaalisia suhteita kuvataan: Roddylla on ystävä, joka on "queer", ja myös Roddya kuvaillaan tällä sanalla, nähtävästi heilläkin on suhde. Jennifer kuitenkin edustaa Judithille jotain tavoiteltavaa ja kiehtovaa, ihan kuten naapurin nuoretkin. 20-luvun yliopistoelämä oli muuten mielenkiintoista luettavaa: tytöt kokoontuvat toistensa huoneisiin polttamaan ja juttelemaan, eivät saa kutsua poikia kylään ja ennen kaikkea kilpailevat toistensa huomiosta. Rumaksi kuvailtu köyhä Mabel toivoo häkellyttävän samalla tavalla Judithilta erityisyyttä ystävyyttä ja joutuu puolestaan tämän hylkäämäksi (tyttöjen piirit ovat julmia!). Kaikessa kuvastuvatkin yksipuoleisten tai epätasapainoisten tunteiden loputtomat ketjut.

"Meanwhile, there was Jennifer to be loved with a bitter maternal love, because she was afraid. And because, some day, she might be gone. For Jennifer said "I love you" and fled away. You cried "Come back!" and she heard and returned in anguish, clasping you close but dreading your dependance. One day when you most needed her, she might run away out of earshot, and never come back.
   But there was value in impermanence, in insecurity; it meant an ache and quickening, a perpetual birth; it meant you could never drift into complacence and acceptance and grow old." -s.152-153

Kirja raottaa psykologisen taitavasti eri hahmojen luonteita. Etenkin Judithin luonne ja kasvukertomus on kerrottu erittäin hyvin. Judithilla on vilkas mielikuvitus ja syvälliset ajatukset, mutta samalla hän on hyvin epävarma itsestään ja hakee siksi hyväksyntää kiehtovina pitämiltään ihmisiltä. Hän huolehtii koko ajan puhuvansa tylsästi ja joutuu valikoimaan, mitkä rikkaista tai ahnaista ajatuksistaan uskaltaa paljastaa tulematta naurunalaiseksi. Sillä Judith pelkää sitä mitä niin moni muukin: tulevansa toisten hylkäämäksi. Hän joutuu silti kerta toisensa jälkeen pettymään ja huomaamaan riippuvaisuutensa toisista. Jokaisessa tarinan osassa hän menettää jonkun läheisensä ja lopulta oppii elämään sen kanssa. Loppu on samaan aikaan hiukan karu ja kyyninen mutta myös toiveikas Judithin ottaessa lopulta askeleen itsenäisyyttään kohti. Hän on vihdoin kasvamassa aikuiseksi.

"If only the moment could stay fixed, if their strange and houghtful faces could enclose her safely for ever in their trance of contentment, if she could be able to want nothing from them beyond a share of their impassioned peace: if only these things could be, they would be best. For a moment they seemed possible; for a moment she achieved a summit and clung briefly to it, tasting the cool taste of no desire. But it would not do: it was the taste of being old and past wanting people, - past wanting Roddy who already tasted so sharply and sweetly that she must have more of him and more of him; and whose presence in the circle made collective indifference a pretence too bleak to strive for." -s.98-99

Romaanin keskiössä on myös ajatus, ettei ketään voi lopultakaan koskaan tuntea tai omistaa täysin. Vähitellen Judithkin oppii asettamaan maskin kasvoillensa ja olemaan paljastamatta ajatuksiaan. Onko epävarmuuden piilottaminen askel kohti aikuisuutta, tuoko sen näyttäminen todella pelkkää harmia? 

"Whatever had disturbed Mariella's face then, it had not been happiness. The other faces, even Roddy's, had unaccountably become blurred in the mist; but Mariella's came back again and again, as if to stress the significance of its momentary defenselessness; as if, could it only be solved, there, in a flash, would be the whole clue to Mariella." -s.100

                                               ***


Olivia
Dorothey Strachey
2008 (1949)
109 sivua
Vintage Books London

Olivia (suomennettu v. 1950 samannimisenä) kertoo Dusty Answerin tavoin sisäoppilaitoksesta ja nuoren tytön seksuaalisuuden heräämisestä. Olivia ihastuu koulunsa johtajattareen, jolta saa erityiskohtelua. Koulun kulisseissa kuitenkin kuohuu, ja lukukausi päättyy tragediaan, minkä jälkeen mikään ei ole entisensä. 

Mrs. Dallowayn lailla Oliviakaan ei antanut minulle sitä mitä olin odottanut, vaikka pidin siitä enemmän. Kirja ei keskittynyt oikein muuhun kuin Olivian väleihin opettajattarensa kanssa. Se oli myös kirjoitettu vanhahtavan teatraalisesti, niin että sain vanhan ajan elokuvien teatraalisen vaikutelman. En myöskään ihan pystynyt samastumaan Olivian opettajaihastukseen tai heidän dialogeihinsa. Henkilökunnan sisäiset välit ja juonittelut johtivat lopulta tragediaan, joka veti vertoja Mrs. Dallowaylle

"None of my doubts were ever solved with any certainty. I still sometimes puzzle over them. I am still constantly baffled. Psychological or material objections seem to block the way to every dolution, and yet the solution, we know, exists: it is there, like a lost jewel, close at hand perhaps, if only some power would give us eyes to see it." -s.88-89

1800-luvun loppuun sijoittuvaan tarinaan mahtui kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia: Olivian perhe on ateistinen, ja hän käy ensin uskonnollista alkeiskoulua sillä ehdolla ettei häntä yritetä käännyttää. Tyttökoulu puolestaan on kansainvälinen ja sitä pitää kaksi yhdessä asuvaa naista. Sekä opettajat että oppilaat ovat jommankumman suosikkeja ja jopa kielivalinnatkin - italia ja saksa - tehdään heidän mukaansa. Kun Mlle Cara kutsuu oppilaitaan kahville, Mlle Julie vie suosikkejaan Pariisiin taidenäyttelyihin, nähtävyyksiin ja teatteriin.

Kirjaan mahtuu myös useita erilaisia rakkauden tunteita, jotka pitää hiukan lukea rivien välistä. Millainen suhde Mlle Juliella ja Caralla on toisiinsa? Millaiset välit ovat Mlle Juliella ja hänelle uskollisella italianopettajalla, "Signorinalla"? Entä saksanopettaja Frau Riesenerillä ja Mlle Caralla? Myös muut oppilaat ihailevat ja rakastavat kuka ketäkin opettajaa, mutta Olivian ihastuminen vaikuttaa olevan vahvempaa ja intohimoisempaa. Mlle Juliehin ihastuminen vaikuttaa hänen seksuaalisuuden heräämiseensä, mitä kuvaillaan varsin rohkeasti tuon ajan kirjaksi. Kuitenkin Mlle Julien tunteet vaikuttavat monitukintaisilta, ja koko suhde on hiukan toksinen, varsinkin kun Mlle Juliella on muitakin suosikkeja.

"It was to me she was reading. I knew it. Yes, I understood, but no one else did. Once more that sense of profound intimacy, that communion beyond the power of words or caresses to bestow, gathered me to her heart. I was with her, beside her, for ever close to her, in that infinitely lovely, infinitely distant star, which shed its mingled rays of sorrow, affection and renouncement on the dark cold world below." -s.80

Olivia on julkaistu anonyymisti samalla kirjailijanimellä vuonna 1949, ja 1951 elokuvan käsikirjoituksen teki Colette. Yhteydet Bloomsburyn ryhmään huomaa siinä, kuinka kirja on omistettu Virginia Woolfille, ja ranskankielisen teoksen alkusanat ovat Rosamond Lehmannin kirjoittamat. Strathey oli muuten kirjoittanut teoksen jo 30-luvulla, mutta oli saanut ystävältään tyrmäävän vastaanoton. 

Kirja kuvailee tapahtumia vuosien jälkeen, ja kirjailija kertookin alkusanoissa sen perustuvan osittain tositapahtumiin: "The eyes who would have understood are closed. And besides, it is not my soul but that of a far away little girl of sixteen. One more oblation to the gods! May they grant me not to have profaned a rare and beautiful memory!" Hän mainitsee myös pelänneensä tunteidensa tulevan pilkatuksi vain tavallisena koulutytön ihastuksena. Miksi Virginia Woolf ja Rosamond Lehmann uskalsivat kirjoittaa aiheesta jo vuosikymmeniä aiemmin? Ehkä koska heillä se ei ollut tarinassa pääosassa? Ehkä opettajaan ihastuminen rikkoo vielä enemmän kirjoittamattomia tabuja? 

Täältä löytyy lisää pohdintoja.

***

Yllämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi on vielä jotain mikä yhdistää kaikkia kirjoja: jokainen päättyy enemmän tai vähemmän traagisesti.

Mrs. Dalloway sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirja jossa maailma on muutoksessa, sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Lontoolla. Dusty Answer ja Olivia sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 47. ja 48 "Kaksi kirjaa jotka kertovat samasta aiheesta". 

lauantai 5. helmikuuta 2022

"Nu kan vi säga att vi har varit på jorden" - muistoja vuodelta 2021

No niin, taas yksi vuosi on kulunut ja taas kirjoitan vuosipostausta myöhässä. 

Vuosi 2021 oli kirjojen perusteella tasainen: luin 35 kirjaa ja 9582 sivua. Blogini huippuvuosiin (79 kirjaa) en enää pääse, mutta vuosiin 2019 (19 kirjaa) ja 2020 (32 kirjaa) verrattuna edistystä on tapahtunut (tosin tuolloin luin nipinnapin enemmän sivuja). Jostain syystä luin selvästi eniten tammikuussa, helmikuussa ja syyskuussa, kun taas kesäkuussa luin vähiten (ironista kyllä olin juuri tuolloin ottanut tavoitteeksi lukea kesäkuukausina 1250 sivua kuukaudessa!). Kirjojen jakautumisesta huomaa taas hyvin, mitkä kuukaudet vietin Suomessa. Olen kuitenkin iloinen siitä kuinka luen nyt Saksassakin säännöllisemmin.

Tammikuu: 8 kirjaa, 1985 sivua
Helmikuu: 5 kirjaa, 933 sivua
Maaliskuu: 3 kirjaa, 1109 sivua
Huhtikuu: 3 kirjaa, 1081 sivua
Toukokuu: 1 kirja, 320 sivua
Kesäkuu: 1 kirja, 79 sivua
Heinäkuu: 2 kirjaa, 506 sivua
Elokuu: 1 kirja, 394 sivua
Syyskuu: 5 kirjaa, 1500 sivua
Lokakuu: 2 kirjaa, 776 sivua
Marraskuu: 3 kirjaa, 628 sivua
Joulukuu: 1 kirja, 271 sivua

Vuonna 2021 luin paljon hyviä kirjoja niin HelMet-kirjastosta, Saksan paikalliskirjastosta, omasta tai kaverin hyllystä kuin yliopiston kirjastostakin. Luin erityisen paljon LGBT+ -teemaista nuortenkirjallisuutta, ja lempiteokseni olivat Robin Talleyn Pulp, Alice Osemanin Loveless sekä Rosamond Lehmannin Dusty Answer. Kaikki näistä tarjosivat syvällistä pohdintaa ja vaihtoehtoisia loppuja. Kuitenkin luin myös paljon muitakin vaikuttavia kirjoja, kuten Kyllikki Villan Tyttö sodassa, Elena Ferranten Loistava ystäväni, Charlotte Brontën Villette, Sara Farizanin If you could be mine, Paula Havasteen Kaksi rakkautta, Khaled Hosseinin A thousand splendid suns ja Erik Erikssonin Den sista stormen. Näistä huomaakin minun lukeneeni LGBT+ -kirjojen lisäksi paljon naisten kirjoittamia (historiallisia) (nuorten-)romaaneja.

Elokuvia katsoin myös paljon, ja niistä parhaiksi valikoituivat lempimusikaalini, symboleita täynnä oleva Phantom of the opera, samaan aikaan tavallinen ja kuitenkin epätavallinen romanttinen komedia Love and other disasters sekä elämäkerrallinen Tove. Myös Aamiainen Tiffanylla -elokuvasta vaikutuin vuosien jälkeen. Sarjoja katsoin yllättävän paljon, ja pidin erityisesti Love, Simonin jatkosta Love, Victor, joka käsitteli syvällisemmin itsensä reflektointia sekä virkistävällä tavalla syrjintää kuvailevasta sarjasta Mismatched. 

Laleh säilyi edelleen ykkösenä ylitse muiden, mutta muuten pidin myös etenkin 1900-luvun loppupuolen musiikista. Tutustuin myös esimerkiksi Sonata Arctican mukana hiukan sinfoniseen metallimusiikkiin ja löysin paljon lempikappaleitani elokuvista ja sarjoista sekä ystäviltäni. Vuoden suosikkeja olivat Cat Stevensin How can I tell you (ykkösenä Spotify-listallani), Lalehin Vinterland ja Change (sekä uudelleen Ängeln i rummet ja En stund på jorden), Sufjan Stevensin Mystery of Love, Sonata Arctican Shy ja Last drop falls, Hu Xian Na xie nian sekä Tove Janssonin kirjoittama Höstvisa.


Vuoteen 2021 mahtui paljon tapahtumaa. Korona oli mukana läpi vuoden ja vaikutti siihen milloin enemmän, milloin vähemmän. Vähitellen muuten aiemmat pandemian vaiheet alkoivat tuntua nostalgisilta! Vuoden alussa olinkin juuri Suomessa ja päädyin huonon tautitilanteen vuoksi jäämään maaliskuun alkuun asti, jolloin sain itseni raahattua takaisin Saksaan. Kuukaudet (yhteensä yli vuosi!) pelkässä etäopetuksessa olivat hiukan rasittavia ja muutenkaan en muista tehneeni paljoa talven aikana. Näin kuitenkin joskus ystäviä, piipahdin Rukalla (etäopetuksessa on puolensa!), en saanut kyllikseni lumesta ja luin paljon kirjoja! Tein myös mielenkiintoisen etnografisen tutkimusharjoituksen erään minulle tärkeän luontopaikan merkityksestä lähiseudun asukkaille.



Keväällä olinkin sitten Saksassa, jossa koronatilanne ailahteli mutta lopulta kääntyi kesäksi parempaan suuntaan. Seuraavat puoli vuotta menivätkin milloin missäkin, enkä muista ikinä olleeni niin aktiivinen. Ystävien kanssa tein kaikenlaista hauskaa, oli se sitten auringonlaskun, auringonnousun tai tähtien katsomista.
Päivämatkoillakin kävin ympäri Saksaa ja juhannuksen vietin Bodenjärvellä. Sain ympärilleni niin ruotsin ryhmän kuin pieniä projekteja järjestävän ympäristökerhonkin - ensimmäistä kertaa tunsin todella voivani vaikuttaa!




Elokuussa koitti matkoista ehkä kohokohta lähtiessäni pienelle interrailille Itämeren ympäri kohti Etelä-Suomea. Tätä ennen en ollut koskaan ollut pidemmälle matkalla ystävän kanssa. Matkan aikana tulikin koettua erilaisia Itämeren kaupunkeja, unettomat yöt junissa, hiekkarantoja, kirkkoja, vaellus ja poroja Luostolla. Suomessa puolestaan nautin perhe-elämästä, sienimetsästä ja traktorilla ajamisesta. Huomasin kuitenkin, etten enää täysin tuntenut kuuluvani Suomeen, vaan että elämäni ja ystäväni ovat tällä hetkellä enemmän asuinkaupungissani Saksassa, niin että kutsun asuntoanikin kodiksi.





Syksy Saksassa meni yhtä aktiivisesti kuin kesäkin - minusta tuli yksi ympäristönkerhon vetäjistä, aloitin sivutyön ja sain oman ohjelman pienessä paikallisradiossa, jossa olin aiemmin työharjoittelussa! Siinä sivussa siirryttiin myös lähiopetukseen ja koronatilanteen kiristyttyäkään ei tarvinnut jäädä kotiin. Joulukuussa puolestaan matkustin jälleen Tukholman ja Turun kautta toisen ystäväni kanssa Suomeen joulua viettämään, ja nautimme paksusta lumipeitteestä.

Viime vuoden loppupuolella ahdistuneisuushäiriöni alkoi taas pitkästä aikaa ilmoittelemaan useammin olemastaolostaan, eikä vähiten pandemian laukaisemana. Joinakin hetkinä koko elämä vaikuttaa harmaalta ja pelottavalta, mitä on vaikea uskoa kun nyt näin onnellisena muistelen viime vuotta. Pandemiasta huolimatta pystyin saamaan uusia ystäviä ja lujittamaan suhteita vanhojen kanssa sekä kokemaan heidän kanssaan unohtumattomia hetkiä. Niin päivämatkat kuin interrailkin loistavat vuoden tapahtumien keskeltä. Mietinkin joskus, kuinka olen ehkä sittenkin muuttunut vuosien aikana, vaikkei aina siltä tunnu: muutama vuosi sitten Kiinassa asuessani olin hyvin ujo ja viihdyin päivät pitkät yksin, mutta nyt en melkein malta pysyä kotona. Kuten sanoin, huomasin viime vuoden aikana kotiutuneeni opiskelukaupunkiini täysin ja rakentaneeni sinne elämän. Radiossa puhuminen saa minut joka kerta onnelliseksi ja uskomaan itseeni, ja ympäristökerho antaa tunteen, että olen osana jotain suurempaa kokonaisuutta ja muutosta. Vaikka tunnen edelleen olevani hiukan eksynyt ja etsiväni itseäni sekä elämän tarkoitusta, tunnen samalla kuitenkin eläväni täysillä.

Vuodelta 2022 toivon kauniita muistoja, sielunrauhaa ja pystyväni vaikuttamaan. Toivon myös teidän toiveiden toteutuvan <3