Kiinnostus heräsi: tein viime talvena kurssin viktoriaanisen Englannin naiskirjailijoista; kirjastosta
Villette
Charlotte Brontë
2015 (1853)
Harper Collins Publishers
462 sivua
"Fifty miles were then a days's journey, (for I speak of a time gone by: my hair which till a late period withstood the frosts of time, lies now at last, white under a white cap, like snow beneath snow.) Around nine o'clock of a wet February night I reached London." -s.38
Luin Villetten keväällä kirjallisuuden kurssini jälkeen ja kysyin samoihin aikoihin veljiltäni, tuntevatko he Brontën sisaruksia tai Jane Austenia. Kumpikaan ei muistanut kuulleensakaan Brontëista; Jane Austenista toinen oli kuullut minulta, toinen luokkalaisensa esitelmästä. Tämä hämmästytti minua paljon, sillä olin kuvitellut kaikkien tietävän nämä klassikkokirjailijat. Tuntuu hiukan surulliselta, etteivät ensimmäiset tunnetut naiskirjailijat olekaan kaikille tuttuja edes nimeltä, mutta enhän minäkään toisaalta tiedä juuri ketään tubettajaa tai matemaatikkoa.
Villette kattaa Lucyn nuoruuden alkaen teini-iän vierailusta kummitädin luona, sivuuttaen nopeasti seuraavat vuodet ja keskittyen hänen kaksikymppisiinsä. Pääasiassa se näyttää Lucyn elämän tyttökoulun opettajattarena, hänen tutustumisensa englantilaiseen Dr Johniin ja professori Paul Emanueliin ja välinsä koulun omistajan Madame Beckin kanssa, joka vakoilee opettajiensa touhuja. Koko ajan tarinassa on mukana melankolinen pohjavire Lucyn kohdatessa pettymyksiä ja kamppaillessa yksinäisyydessään.
"How long were the September days! How silent, how lifeless! How vast and void seemed the desolate premises! How gloomy the forsaken garden - gray now with the dust of a town-summer departed. [...] A sorrowful indifference to existence often pressed on me - a despairing resignation to reach betimes the end of all things earthly. Alas! When I has full leisure to look on life as life must be looked on by such as me, I found it but a hopeless desert: tawny sands, with no green field, no palm-tree, no well in view. The hopes which are dear to youth, which bear it up and lead it on, I knew not and dared not know." -s.143
Lucy oli mielenkiintoinen hahmo ihan jo luonteeltaan: hän on hillitty, eikä koskaan sano suoraan ajatuksiaan vaan tyytyy seuraamaan tapahtumia sivusta. Lucy on melankolinen ja yksinäinen vailla hyviä ystäviä: hän tarkkailee ympäristöään, panee merkille asioita ja hänellä on syviä masennuksen puuskiakin. Epäluotettavana kertojana hän piilottaa asioita tai kertoo ne vasta myöhemmin. Kuitenkin Lucyssa piilee vahvojakin tunteita, jotka hän peittää ulkokuoren alle. Monsieur Paul kuitenkin näkee hänen lävitseen: "You are one of those beings who must be kept down. I know you! I know you! Other people in this house see you pass, and think that a colourless shadow has gone by. As for me, I scrutinized your face once, and it sufficed." (s. 142) Paul saa myös Lucyn myöhemmin itkemään ahdistuksensa ulos ja hänestä muodostuu pikkuhiljaa tälle tuki.
Lucy on kuitenkin myös spontaani lähtiessään yksin manner-Eurooppaan opettajattareksi. Hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi vieraassa maassa ja kuvailee paikallisten puhuvan outoa maalaista kieltä, mutta kamppailee myös itse muotoillessaan ajatuksiaan ranskaksi. Kirja olikin myös kuvaus asumisesta ulkomailla ja totuttelemasta vieraisiin maisemiin ja kulttuuriin. (Tajusinkin vasta kirjaa lukiessani ettei se kertonutkaan Ranskasta, kuten olin kuvitellut, vaan kuvitteellisesta maasta, jossa satuttiin puhumaan ranskaa ja paikallisia kieliä!)
"'I shall share no man's or woman's life in this world, as you understand sharing. I think I have one friend of my own, but am not sure; and till I am sure, I live solitary.'
'But solitude is sadness.'
'Yes, it's sadness. Life, however, has worse than that. Deeper than melancholy, lies heartbreak.'" -s.398
Lucy ihastuu, kahdesti, mitä todella arvostin. Varsinkaan yksipuoleisen rakkauden kuvailu ei ole (nyky-)kirjallisuudessa se kaikkein suosituin muoto, vaikka se on tosielämässä se realistisin tapahtumien kulku. Lucyn tunteet pitää tosin hiukan lukea rivien välistä: hän todella yrittää piilottaa ne lukijaltakin. Lucy näyttääkin, kuinka kellä tahansa, miehellä tai naisella, voi piillä hillityn ja vakavan, jopa tylsänmielisen tuntuisen ulkokuoren alla vahvat tunteet ja sanomaton kaipaus. Ehkä hän kamppailee rakkauden kaipuun ja yksin pärjäämisen välillä, ei täysin uskalla itselleen toivoa täydellistä onnea?
"Courage, Lucy Snowe! With self-denial and economy now, and steady exertion by-and-by, an object in life need not fail you. Venture not to complain that such an object is too selfish, too limited, and lacks interest; be content to labour for independence until you have proved, by winning that prize, your right to look higher. But afterwards, is there nothing more for me in life - no true home - nothing to be dearer to me than myself, and by its paramount preciousness, to draw from me better things than I care to culture for myself only? Nothing, at whose feet I can willingly lay down the whole burden of human egotism, and gloriously take up the nobler part of labouring and living for others? I suppose, Lucy Snowe, the orb of your life is not to be so rounded; for you the crescent-phase must suffice. Very good. I see a huge mass of my fellow-creatures in no better circumstances. I see that a great many men, and more women, hold their span of life on conditions of denial and privation. I find no reason why I should be of the few favoured. I believe in some blending of hope and sunshine sweetening the worst lots. I believe that this life is not all; neither the beginning nor the end. I believe while I tremble; I trust while I weep." -s.338
Charlotte Brontën kirjat kuvaavat naisen sielunelämän lisäksi myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Lucy tienaa itse rahansa aikana, jolloin naisten työskentely oli merkki varattomuudesta. Hänen sukulaisensa ovat asiasta häkeltyneitä, mutta Lucy on jopa ylpeä työstään. Lucy elää itseään varten ja on päättänyt luottaa vain itseensä. Hänen unelmansa on vuokrata oma asunto ja perustaa oma koulu - hän on todellakin omalla tavallaan naisasialiikkeen edelläkävijöitä. Lucy myös huomauttaa seksuaalisen häirinnän pelostaan öisellä kadulla - seikka jota en esimerkiksi ole Jane Austenin kirjoissa lukenut. 1800-luvun puolivälissä kirja oli huomioiltaan ainutlaatuinen, vaikkakin suhteellisen maltillinen. Esimerkiksi Monsieur Paul oli mielestäni nykyajan mittapuulla osittain seksistinen (toisaalta osittain myös aikaansa edellä), eikä kirja erityisesti toitota naisten oikeuksien puolesta. Kuitenkin rivien välistä voi lukea kritiikkiä ahtaasta naisen muotista ja kaipuuta tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.
Oman särmänsä toi viittaukset nunnan haamuun, jonka Lucy kohtaa useita kertoja, ja tähän liittyvä legenda koulun maille haudatusta nunnasta. Gotiikan piirteitä on tietääkseni läsnä myös Kotiopettajattaren romaanissa ullakolle lukitun mielenvikaisen naisen hahmossa. Nunnan haamu kietookin jotain salaperäisen yliluonnollista tarinaan, vaikka sille löytyykin osittain lopussa realistinen selitys.
Täytyy kuitenkin sanoa, että lukukokemuksena Villette oli aika vaikea. 1800-luvun puolivälin englanti ei ole kaikkein helpoimmasta päästä ja muutenkin kirjoitustyyli oli hidaslukuista. Tarinakaan ei oikeastaan ole kovin ihmeellinen ja etenee hitaasti, välillä tylsästikin. En aina oikein tiennyt, mikä kirjasta tekee klassikon. Lisäksi vähän ärsytti ranskankieliset lauseet tekstin lomassa, joita ei tietenkään oltu käännetty alaviitteeseen. (Olin onneksi lainannut myös suomenkielisen painoksen, jossa ne on suomennettu.) Joka tapauksessa kirjan kieli oli hyvin kaunista ja harkittua, ja vaikka olisin ymmärtänyt suomenkielistä paremmin, oli kiehtova lukea alkuperäisellä vanhalla englannilla. Pidin myös erityisesti pehmeäkantisen niteen kosketuksesta ja sen kannesta, joka kuvasti kirjaa uskomattoman hyvin.
Kokonaisuutena Villette ei ollut ehkä lempikirjani, mutta jotain sen ajankuvasta ja melankolisuudesta jäi mieleeni ja nyt kirjasta kirjoittaessa ymmärrän Lucysta lisää ja samastun häneen. Lucy seuraa sivusta muiden ihmisten onnistuneita huiputuksia tai onnellisia rakkaustarinoita, sillä jopa petkuttajilla käy tuuri. Kurssin professorini mukaan lopun voi tulkita monella tavalla, mutta itse ajattelin vain kaikkia niitä hetkiä, jolloin Lucy jäi tarkkailemaan sivuun muiden säkenöivää onnea.
"'Lived and loved!' said she, 'is that the summit of earthly happiness, the end of life - to love? I don't think it is. It may be the extreme of mortal misery, it may be sheer waste of time, and fruitless torture of feeling. If Schiller had said to be loved, he might have come nearer the truth. Is not that another thing, Lucy, to be loved?'" -s.284
Kirja meni HelMet-lukuhaasteen kohtaan 20. "Kirjassa on ammatti jota ei enää ole tai joka on harvinainen" (seuraneiti, kotiopettajatar) ja Vahvoja naisia -lukuhaasteen kohtaan "Salanimellä kirjoittava nainen" (Charlotte Brontë kirjoitti salanimellä Currer Bell).
