Näytetään tekstit, joissa on tunniste poikatyttö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste poikatyttö. Näytä kaikki tekstit

perjantai 12. elokuuta 2022

Julie Ann Peters: Far from Xanadu

Kiinnostus heräsi: Instagram?, saatu joululahjaksi


Far from Xanadu
Julie Ann Peters
2005
282 sivua
Little, Brown and Company

16-vuotias Mary-Elizabeth, jota kutsutaan Mikeksi, on asunut koko elämänsä pikkukaupungissa Kansasissa keskellä vehnäpeltoja. Päivisin hän ajaa rekalla kouluun, nostaa painoja ja loistaa softballin pelaajana; iltaisin hän korjaa naapurien viemäriputkia ja hengailee ystävänsä Jamien kanssa vesitornilla. Vesitornin, jossa hänen isänsä kaksi vuotta aiemmin hyppäsi kuolemaan ja jätti Miken ypöyksin. Jonka jälkeen Miken äiti ei ole puhunut hänelle sanaakaan ja isoveli puhuu mieluummin nyrkeillä. Sitten luokkaan saapuu kaunis, erilainen, kapinoiva Xanadu... johon Mike rakastuu ensisilmäyksellä. Ainoa vain että Xanadu kiinnittää heti huomionsa naapurin poikaan. Mutta ehkä on vain ajan kysymys koska Xanadu tajuaa rakastavansa Mikea?

Tartuin kirjaan toivoen löytäväni syvällistä pohdintaa ja kuvauksia Kansasin preerioista tai edes Miken katselemista auringonlaskuista vesitornilla. Näitä ei valitettavasti löytynyt, ja kuvailu oli ylipäätänsäkin minimissä: Miken ulkonäkö ei tullut selville eikä Xanadustakaan muuta kuin punaiset hiukset. (Pohdin pitkään oliko kannen kuvassa Mike vai Xanadu, luultavasti se on tarkoituksella jätetty avoimeksi?) Toisaalta oli myös mielenkiintoista kuinka henkilöt jäivät vain häivähdyksiksi mieleen eikä katse heihin koskaan kunnolla tarkentunut. 

Myös Miken palava rakastuminen ensisilmäyksellä tuli hiukan puun takaa, olisin luullut sen kehittyvän pikkuhiljaa, enkä ymmärtänyt mitä hän näki sääntöjä rikkovassa, pinnallisessa Xanadussa. Mike odotti joka hetki kuumeisesti Xanadun tajuavan piilevät tunteensa tätä kohtaan, vaikka tämä olikin yhdessä toisen pojan kanssa. Kuitenkin uskon usean nuoren pystyvän ymmärtämään ja samastumaan tähän epätoivoiseen ihastukseen hyvin, eikä vähiten sateenkaarinuorten, jotka toivovat pakahtuen heteroihastustensa silmien aukeavan. Mike myös kaipasi ilmiselvästi rakkautta tuntiessaan koko perheensä hyljänneen hänet. Olin todella tyytyväinen, että painopiste oli Miken kasvukertomuksessa eikä rakkaustarinassa.

Yleensä tykkään lukea itseeni verrattuna samanlaisista nuorista, joilla on samanlaisia mielenkiinnonkohteita ja pohtivia ajatuksia. Mike ja tämän asuinympäristö eivät puolestaan voisi enempää poiketa minusta, mutta tämä oli varsin virkistävää. Mike on hyvin poikamainen ja käytännöllinen osatessaan korjata putkia ja hoitaessaan kuljetustöitä, ja hänelle fyysinen kunto sekä liikunta ovat tärkeitä. Mike on suhteellisen tyypillinen butch-lesbo, joka tuntuu alussa olevan enemmän sinut itsensä kanssa kuin lopulta on. Hän ei kuitenkaan onnen kaupalla joutunut juuri kokemaan syrjintää pikkukaupungissa, vaan kaikki kannustivat häntä softball-uralla. Mike ei kuitenkaan halua ottaa "almuja" vastaan vaan tyytyy sinnittelemään yksin ja ajattelemaan mahdollisimman vähän. Hän toteaakin ettei hänen perheessään ole tapana puhua asioista ja että masennus on lopulta heidän kirouksensa.

Miken välit perheeseensä ovatkin suuressa roolissa tarinaa. Hän joutuu kokemaan kovia äitinsä ignooratessa hänet ja isoveljen haaskattua sekä perheen rahat että Miken mahdollisuudet tulevaisuuteen. Välillä luin silmät ymmyrkäisenä kuvauksia sisarusten kovakouraisista tappeluista ja kuinka Mike ei kuitenkaan ollut niin katkera kuin olisin odottanut hänen olevan, vaan sisimmissään huolissaan äidistään. Hänellä on viha-rakkaussuhde isäänsä: isä on ollut hänelle esikuva ja kannustanut häntä enemmän kuin kukaan muu, mutta samalla Mike tuntee tämän jättäneen hänet. Kirjan aikana hän saa kuitenkin selville, ettei yksikään perheenjäsen ole vastannut täysin hänen kuvaansa. Kuitenkin ajattelen että Mike olisi saanut vaatia vanhemmiltaan enemmän, olihan hän vasta lapsi. Näiden käytös tätä kohtaan ei ollut missään kohtaa hyväksyttävää, eikä Mike voinut olla yksin kaikesta vastuussa. Nyt tarina antoi olettaa, että olisi Miken tehtävä ymmärtää paremmin häntä kaltoin kohtelevia sukulaisia ja Xanadua. Toisaalta kirjan henkilöiden asuinympäristö ja ajatusmaailma eivät olleet aivan suorassa linjassa monen muun nuortenkirjan kanssa, ja ehkä ihan hyväkin niin. Miken ajatusmaailma ja kokemukset eivät ole kaikkein reiluimpia, mutta kaikesta huolimatta vääryys ei muutu katkeruudeksi, katkeruus ei muutu kostoksi.

"Nothing was impossible.
   Did I say that? No. Those weren't my words. Not my philosophy of life. That was Dad. 
   He was wrong. A shadow of doubt clouded everything he'd ever said to me now. He was wrong about life. About living. What did he know about living?
   My life's legacy? Right, Dad. You didn't leave me a legacy. I was your legacy. You left me." -s.109-110

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirjan nimessä on kaupunki, Kirjahyllyn aarteisiin ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Kansasin osavaltiolla.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Suurten muutosten aikaan (Dear Canada, My Australian Story)

Kiinnostus heräsi: historia, Dear Canada -sarja



A Ribbon of Shining Steel. The Railway Diary of Kate Cameron. Yale, British Columbia, 1882
Julie Lawson
Dear Canada
204 sivua
Scholastic Canada Ltd.

"Last spring Papa said that by fall, the whistle of the "Iron Horse" would be heard throughout the Canyon. And he was right. I love the sound. One day it will echo across the whole Dominion of Canada. And the rails will stretch across the land like a ribbon of shining steel." -s.47

Kate Cameron on muuttanut kaksi vuotta sitten rautatien rakennuksen perässä Yaleen läntisessä Kanadassa. Pikkukaupungin viereisessä kanjonissa räjäytetään radalle tietä ja uutta rakennetaan koko ajan Kanadan poikki. Syrjäisen paikan uhkana ovat vakavat onnettomuudet rakennustöissä ja tulipalot - sekä poikatytöille joutua lähetetyksi hienoille naisille tarkoitettuun kouluun. 

Ehkä vähän tässä kirjassa jäi mietityttämään, miksi entisajoista kertovissa kirjoissa päähenkilöt ovat usein poikatyttöjä. Heistä kyllä keksii varmasti enemmän kerrottavaa. Yleensä tykkään lukea juuri poikamaisista, erilaisista tytöistä mutta tässä kirjassa se hiukan väsytti, kylläkin aluksi vain. 

Katen vuoteen kuuluu kivikkoinen ystävyyssuhde vastamuuttaneen Annen kanssa, mutta myös yhteisten kiinnostusten kohteiden hiipuminen Rachelin kanssa, kun tämä muuttuu aivan täysin pinnalliseksi nuoreksi neidiksi. Annesta sain jotenkin negatiivisen kuvan päiväkirjan sivuilta, vaikka Kate saikin tästä lopulta hyvän ystävän. Oli lohdutonta, kuinka Rachel muuttui valtavasti parin kuukauden aikana, eikä enää hyväksynyt Katea.

Kate kirjoitti päiväkirjassaan paljon Canadian Pacific Railwayn rakentamisesta ja myös sen vaaroista - esimerkiksi paljon kiinalaisia menehtyi töissä, eivätkä loukkaantuneet päässeet yleisiin sairaaloihin. Kate pelkäsikin isälleen käyvän jotain, mutta myös muuttamista taas uuteen paikkaan rautatien perässä. Samaistus heräsikin seuraavassa kohdassa:

"I suppose Mary Beth in Ottawa has forgotten me by now. It is a Trial being Best Friends when you are thousands of miles away.
  Moving is a Trial.
  Moving to Yale was a Trial, but now I like it here." -s.12

  Loppusanoissa kerrotaan Kanadan läpi kulkevan rautatien valmistuneen v.1885 sekä muuta kiinnostavaa lisätietoa.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, Muuttoliikkeessä-haasteeseen, sillä Katen vanhemmat olivat muuttaneet Iso-Britanniasta Kanadaan, ja Kanadan provinsseista Brittiläiseen Kolumbiaan.


                        ***

Kiinnostus heräsi: löysin myöskin kirjastosta


Plagues and Federation. The Diary of Kitty Barnes, The Rocks, Sydney, 1900
Vashti Farrer
My (Australian) Story
172 sivua
Scholastic Australia Pty Ltd

Kitty aloittaa päiväkirjansa vuonna 1900, jolloin tapahtuu paljon Australian historiassa. Ensinnäkin, 1300-luvulla Euroopassa hurjistanut rutto puhkeaa maapallon toisella puolella ja leviää etenkin Sydneyn slummeissa. Kittyn isoveli puolestaan lähtee Afrikkaan sotimaan buurisodissa - australialaisten joukoissa. Samaan aikaan Iso-Britannialle kuuluneet osavaltiot yrittävät saada aikaan päätöksen ja luvan perustaa yhtenäinen liittovaltio.

Kirjaa voisi hyvin käyttää harjoituksena brittienglannin kielioppivirheiden löytämiseen ja korjaamiseen. En tiedä johtuiko se Kittyn köyhästä taustasta vai vain australianenglannista, mutta varsinkin alussa vastaan tulvi vähän outoja sanoja (arvo = afternoon) ja taivutuksia.

 "Miss Collins give me this diary when I tell her I want to be a lady typist in a big office with a typewriter all my own. Or maybe one of them switchboard ladies as plugs in wires for the telephones. I'd like that and I can talk real posh too. 'Just connecting!' I'd say or, 'Sorry he can't talk right now. He's real busy'." -s.5

Tästä kirjasta tuli opittua uutta, esimerkiksi että Uusi-Seelanti oli myöskin harkinnut liittyvänsä uuteen Australian liittovaltioon. En tiennyt, että "step out" tarkoittaa seurustelua, minkä Kitty aloitti varsin aikaisin. Minulle tuli myös yllätyksenä, että englanniksi 20th century alkaakin vasta vuonna 1901 eikä 1900, niin kuin olen aina ajatellut. Tarinan lopussa oli nimittäin suuret juhlat vuodenvaihteessa 1900-1901.

Suurten muutosten aikana Kitty puolestaan kasvoi köyhemmässä kodissa ja pelkäsi joutuvansa töihin täytettyään 13 vuotta. Lopussa hänen tarinansa kuitenkin sai valoisamman suunnan.

"Ma's always talking about when her ship comes in. She says it's loaded up that much with money now it's a wonder it don't sink. I know she don't have a ship but, not really, she's just saying it. Only when I was little I did, and Maisie still does. Sometimes when we're out and Maisie sees something in a shop window she wants she says, 'Ma, can I have it? Please? When your ship comes in?' And Ma only smiles and says, 'We'll see, Maisie. We'll see.'" -s.15

Kirja sopii HelMetin lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Tositarinoita 1800-luvun uudisraivaajista

Luin peräkkäin kaksi kirjaa uudisraivaajista Amerikassa vuosina 1894 ja 1899: toinen kertoi länsirannikosta perustuen tositapahtumiin, toinen oli puolestaan tositarina matkasta Keskilännessä.



Kirja: Our only May Amelia
Kirjailija: Jennifer L. Holm
Julkaisuvuosi: ? (1.painos 1999)
272 sivua
HarperCollins


May Amelia asuu Washingtonin osavaltiossa vuonna 1899 Suomesta muuttaneen perheensä kanssa, johon kuuluu viisi isoveljeä ja serkku. May rakastaa seikkailuja, ja poikien juttuja vaikkakin nukkeaankin, eikä ymmärrä miksi hänen ankara isänsä kieltää häneltä sen, mitä pojat saavat tehdä. Samoin hän toivoo ettei joutuisi olemaan ainoa tyttö koko Naselin jokilaaksossa... Vielä on toivoa saada pikkusisko, sillä hänen äitinsä on raskaana.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten suomennettuna (Jokilaakson ainoa tyttö) ja se nousi hetkeksi yhdeksi lempikirjakseni. Nyt löysin tarinasta myös epärealistisempiakin kohtia. Ehkä Mayn kohtelu ja poikatyttömäisyyden arvostelu tuntui vähän kulutetulta aiheelta, vaikka näitä tarinoita tarvitaankin. Joka tapauksessa ei tullut kovin mukava olo, kun Mayn uusi "hieno neiti" ystävä nauroi Maylle tämän huolimattomuudesta ja epäromanttisuudesta...

Elämä 1800-luvulla oli kuitenkin vaarallista ja vaikeaa. Jokilaaksossa tapahtuu raaka murha, May veljineen hädin tuskin pelastuu puuman kynsistä ja eräs kuolema liittyy juoneen vahvasti. Itse kirjakin olikin aika surullinen ja rankka lastenkirjaksi. Osa näistäkin tapahtumista tuntui vähän epärealistisilta, mutta toisaalta enhän minä itse ole asunut 1800-luvun Lännessä: tiedänkö muka paremmin sen ajan vaarallisuudesta?

Eniten ehkä tykkäsin erinäisistä seikkailuista kirjassa ja ajatuksesta suomalaisesta yhteisöstä pienellä jokilaaksolla. Mayn perheen kerrottiin puhuvan kotona suomea ja koko jokilaakson asukkaiden osaavan suomea, tulivatpa he sitten mistä päin tahansa. Mayn lempiveljellä Wilbertillä oli vaikeuksia oppia englantia koulussa. Mielenkiintoista onkin, että kirjailija sai idean kirjaansa suomensukuisen isotätinsä lapsuuden päiväkirjasta. Mietin kuinka hienoa olisikaan asua tuollaisessa suomalaisessa yhteisössä ulkomailla...ja sitten tajusin että niinhän minä jo asunkin. Vähän samantapainen yhteisö löytyy täältäkin päin Aasiaa, vaikka ei eletäkään sata vuotta sitten jokilaaksossa.

Kirjailijalla ei ollut tapana käyttää repliikeissä lainausmerkkejä, mutta tämä oli muuten tunteikas kohta:

"[...] I started screaming Wilbert Wilbert Wilbert and everybody came running Isaiah Alvin Ivan Pappa Wendell and Kaarlo too but I kept screaming Wilbert Wilbert Wilbert and finally he came in from the barn I guess and said May what's the matter and I screamed so loud my very voice broke, even God could hear me I swear, the words clear from my mouth to the angels in heaven." -s.176

Kirjan tapahtumat sijoittuvat osavaltioon Washington.

*** 

Kirja: On the Way Home. The Diary of a Trip from South Dakota to Mansfield, Missouri, in 1894
Kirjailija: Laura Ingalls Wilder, Rose Wilder Lane (toim.)
Sarja: The Little House
Julkaisuvuosi: 1990 (1.p 1962)
120 sivua
HarperCollins

"Behind us was a covered wagon, behind it another, and another. As far as I could see, covered wagons stood one beyond another in a long, long line. Behind them and over them, high over half the sky, a yellow wave of dust was curling and coming. My mother said to me: "That's your last sight of Dakota."   R.W.L." -s.31

Kesällä 1894 Laura, Manly ja seitsenvuotias Rose Wilder jättävät rakkaansa Etelä-Dakotassa ja lähtevät vankkureissa kohti etelää ja Missouria, samanlaiselle matkalle kuin Laura itse lapsena vanhempiensa muuttaessa paikasta toiseen. Joka päivä hän kirjoittaa jotain pieneen halpaan vihkoon perheen matkatessa kohti tulevaa kotiaan.

Itse päiväkirja ei ole kovinkaan pitkä taikka mielestäni mikään taidonnäyte. Laura kertoo joka päivä lyhyesti matkan etenemisestä, tapaamistaan ihmisistä, lämpötilasta sekä maan ja sadon hinnasta eri paikoissa. Kuvaileepahan hän myös matkan varrella näkyvää luontoakin hiukan. 

Rosen kirjoittamat esipuhe matkalle lähdöstä, selitykset päiväkirjan lomassa ja lopun kertomus ensimmäisestä vuodesta Missourissa olivat ehkä mielenkiintoisempia. Eniten pidinkin kirjassa ajan matkaamisen kuvauksesta, sekä ajatuksesta, että kirja kertoi siitä "oikeasta Laurasta". Tuntui vähän hassulta, että tämä Laura tulisi myöhemmin kirjoittamaan kuuluisat romaanit pohjautuen omaan lapsuuteensa.

""Whistling girls and crowing hens always come to some bad ends", she'd say gaily. She was whistling always. She whistled like a bird whistling a tune, clear and soft, clear and sweet, trilling, chirping, or dropping notes one by one as a meadow lark drops them from the sky. I was pleased to hear her whistling.   [R.W.L.]" -s.89

Saan kirjan Kirjaherbaarioon kasvilla "Rose" eli ruusu (latinaksi rosa) ja Amerikkaa tutkimassa osavaltioon Missouri. Myös HelMet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 29.: "Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja".