Syksy 2023 tuntui melkein uudelta alulta

Syksyn aikana luin aivan älyttömän vähän, etten edes viitsinyt kirjoittaa erillisiä postauksia. 

Syyskuussa luin yhden kirjan ja 416 sivua. Lokakuussa luin yhden kirjan ja 336 sivua. Samoin marraskuussa, jolloin sivuja kertyi vain 203.

1. Madeline Miller: The Song of Achilles (416s)

2. Lea Melcher: Aber vielleicht wird auch alles gut (336s)

3. Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (203s)

The Song of Achilles kuvaa Troijan sotaa Akhilleen rakastetun Patrokluksen näkökulmasta. Molemmat rakastuvat nuorina ja joutuvat lähtemään sotaan, tietäen ettei Akhilles tule palaamaan sieltä elävänä. Miehet kasvavat sotaa varten, taistelu on hänen kunniansa jalansija, ilman sitä hän ei ole mitään. Patroklus ei kuitenkaan välitä muusta kuin Akhilleesta, uhraa kaiken tämän puolesta, paitsi inhimillisen suhtautumisen muihin ihmisiin. Akhilles puolestaan muistuttaa saman kirjailijan Kirken Telemachuksesta, joka puhuu totuudenmukaisesti ilman piilotettua miekkaa mielessään. Myös Odysseuksesta saa tässä ensin erilaisen kuvan kuin Kirkessä (englanniksi Circe). Molemmissa kirjoissa on hurjan kaunis runollinen, ihmisiä ja elämää pohtiva kirjoitustyyli, mutta Kirke kosketti minua hiukan enemmän.

Aber vielleicht wird auch alles gut kertoo ahdistuneisuushäiriöön sairastuneesta kirjailijasta, joka on linnoittautunut kotiinsa, kunnes päätyy puolivahingossa eksänsä kanssa pariterapiaan. En ehkä itse innostunut kepeästi mielenterveyden ongelmista kirjoitetusta kirjasta tai sitten en vain yksinkertaisesti pystynyt samaistumaan päähenkilöön, eikä hänen ahdistustaan kuvailtu kovin syvällisesti. Myös rakkaustarina oli kovin imelä. Kuitenkin mieleeni jäi terapeutin antama tehtävä, jossa hän pyysi päähenkilöä pohtimaan mitä rakkaus merkitsee juuri hänelle, kuin se ei olisi mikään universaali kokemus vaan yksilöllinen.

Yhden lapsen kansa on Helsingin Sanomien Aasian-kirjeenvaihtajan kirjoittama ja käsittelee Kiinan yhden lapsen politiikkaa tavallisten kansalaisten näkökulmasta. Kirja on ilahduttavan yleistajuisesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu, etenkin haastattelujen kuvaukset ja myös kirjoittajan omat tuntemukset toivat syvyyttä mukaan. Yhden lapsen politiikan vaikutukset esiteltiin hyvin monipuolisesti, sen (harvat) hyvät ja (liian monet) huonot puolet. Luulin itsekin yhden lapsen politiikan vaikuttaneen positiivisesti väestönkasvun hidastumiseen, mutta selvisi että vaikutus on jäänyt jopa puolta väitettyä pienemmäksi. Lisäksi pakkoabortit, kotimaisten adoptio-oikeuksien kiristäminen, etenkin tyttölapsien hylkääminen ja tappaminen, yhden lapsen paineet huolehtia sukulaisistaan ja toteuttaa näiden toiveet ahkerasta opiskelusta, työpaikasta, avioliitosta ja lapsista, sekä ylipäätänsä ihmsarvon polkeminen yksilön elämään ja ihmiskehoon puuttumisella olivat karua. Oikeastaan ainoa näkyvä positiivinen puoli oli, että tytöillä on paremmat mahdollisuudet päästä opiskelemaan. Kirjasta selkeni muitakin väärinymmärryksiä, kuten että kiinalaiset olisivat kyllä halunneet adoptoida lapsia mutta sitä ei sallittu ja kuinka tyttölapset eivät olleet aivan niin epätoivottuja kuin aina on kuvailtu. Voin todella suositella tätä. Mari Manninen kritisoi vastikään juuri lehdessä Jenni Chen-Yestä kertovaa Littana-kirjaa, joka antaa yhden lapsen politiikasta liian yksipuoleisen kuvan.

Olen nyt vihdoin ja viimein alkanut katsoa vapaaehtoisesti Aki Kaurismäen elokuvia ja nauttimaan niistä. Kuolleet lehdet (2023) halusin katsoa myös Hesarissa sympaattisesta näyttelijätyöstä kiitellyn Jussi Vatasen ja Tove-elokuvan Alma Pöystin vuoksi. Kuolleet lehdet oli hienon vähäeleinen ja ajaton - lavastuksessa ja puvustuksessa hehkui vuosikymmenien takaisen maailman henki. Vaikka elokuva ei ollutkaan tragedia, aisti tarinasta kuitenkin elämän murheellisuuden ja tylsyyden. Kohtaus, jossa päähenkilö kuuntelee kivikasvoisten ihmisten keskellä baarissa Maustetyttöjen Syntynyt suruun ja puettu pettymyksiin, oli pysäyttävä.

Lady Chatterleyn rakastaja pohjautuu samannimiseen 20-luvulla julkaistuun erittäin eroottiseen romaaniin. Tietysti rakkaustarina oli elokuvallisen yksinkertaisen onnellinen, mutta päähenkilön alunperin tasa-arvoisen avioliiton hienovarainen kehitys riippuvaiseksi suhteeksi oli hyvin kuvattu.

Simin Zetwal (2022) kertoi mauritiuslaisen miehen ja intialaisen siirtotyöntekijän kohtaamisesta, ensimmäisen etsiessä isäänsä ja kuolleen äitinsä ruumista, toinen pakenee tehtaan huonoja olosuhteita. Elokuvan hidas tunnelma oli kovin vangitseva, samoin uskontoihin viittaava symboliikka. 

Paulette (2012) oli aika väritön komedia ranskalaisesta vanhuksesta, joka ryhtyy myymään huumeita. Muistin kesken elokuvan nähneeni tämän joskus kouluaikoina mutta vain tutuilta näyttävien hahmojen perusteella.

Syksy meni kandintyön valmisteluun (tai sen prokrastinointiin), sivutöihin ja muuhun aktiiviseen toimintaan ja ystävien näkemiseen, tosin myös laiskotteluun. Olin viikonlopun Sveitsissä hiljaisessa mummolaa muistuttavassa talossa kukkuloilla ja alkusyksystä kävin usein metsässä haahuilemassa, vietin Samhainia nuotiolla. Löysin suitsukkeiden polton, ja nyt huoneessani tuoksuu koko ajan huumaavalta. (Älkää kertoko vuokranantajalleni.) Laitoin ruokaa, söin paljon aasialaista ja kävin elokuvissa, luistelin huolettomasti, tuhlasin aikaa kännykällä - tosin ei sielläkään kaikki ole turhaa. Kirjoitin myös tiheämmin runoja kuin koskaan ja aion jatkaa samalla polulla! 

Ajattelin ja analysoin paljon, joskus liian pitkälle liikaa vaatien ja sokeutuen etuoikeuksilta. Pohdin paljon kuka olen ja kuka haluan olla, löysin itsestäni uusia puolia. Mietin kuinka olen aina ollut varovainen ja yrittänyt ratkaista asioita päässäni kokeilematta. Välillä tunnuin seisovani uuden oven edessä, välillä halusin takaisin. Etsin itseäni ymmärtämisen ja omassa mielipiteessä pysymisen väliltä, mietin miksi jotkut näkevät maailman pimeänä ja toiset valoisana. En tiedä mitä kaikkea lopulta tajusin, sillä näen asioissa monia puolia ja kierrän usein kehää. Luin postmodernin aikakauden määritelmän disorientaatio ja tunnistan kovasti itseäni siitä.

Eräänä kauniina päivänä löysin satujen lammen, toisena kiipesin metsän puisen torniin makeita omenoita syöden. 

Kuukauden kysymys: Mitä te pohditte syksyllä?

Kaunista talvea teille <3

Kesä 2023

Kesäkuussa luin yhden kirjan ja 328 sivua. Heinäkuussa en lukenut yhtäkään kirjaa. Elokuussa luin yhden kirjan ja 510 sivua.

1. Rainbow Rowell: Eleanor & Park (328s)

Luin Eleanor & Parkin viimeksi vuonna 2016. Muistin tarinan ja lopun mutten ihan kaikkia twistejä. Tällä kertaa se ei ehkä aiheuttanut yhtä raivoisaa rakastumista kuin 16-vuotiaana. Tarina on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja Park ja Eleanor autenttisia. 

1. Ann-Helén Laestadius: Varkaus (510s)

Varkaus kuvaa hyvin Ruotsin puolen saamelaisten elämää nykypäivänä ja heidän kohtaamaansa syrjintää rakenteelliselle tasolle asti. Heidän elämäntapaansa ei ymmärretä, ympäriinsä kuljeskelevista poroista valitetaan ja niitä jopa tapetaan. Valitettavasti tämä rinnastetaan varkaudeksi, vaikka poroilla on saamelaisille paljon suurempi merkitys, eikä poliisi aloita edes esitutkintaa. Ilmastonmuutos aiheuttaa huolia. Saamelaiset ajautuvat valtaväestöä useammin itsemurhaan. Kirjan tunnelma olikin siksi masentava, ja toivoa pilkahteli harvakseltaan. Arvostin sitä kuinka kirjailija katsoi sisäpiiriläisen silmin myös saamelaisyhteisöä ja sen sisällä tapahtuvaa syrjintää ja patriarkaalisia rakenteita kriittisesti. Teos kuvasi mielenkiintoisesti saamelaisten elämäntapaa poronhoidon ja koulunkäynnin lomittumisesta uskomuksiin ja luonnon kunnioittamiseen. Mieleen jäi kuinka revontulien uskotaan olevan vaarallisia ja kuinka joillakin henkilöillä oli parantajien taitoja.

Kesäkuussa katsoin trilogiaan kuuluvat elokuvat Before Sunrise (1995) ja Before Sunset (2004). Molemmat kertovat kahden henkilön kohtaamisesta yhden päivän aikana ja koostuvat vain heidän välisistään dialogeista. Keskustelut ovat realistisia ja autenttisia sekä hyvin filosofisia. Mielenkiintoista oli kuinka elokuvat kuvattiin kymmenen vuoden aikavälillä samoilla näyttelijöillä.

Heinäkuussa katsoin jälleen kerran yhden lempielokuvistani The Half of It (2020). Se on syvällinen, hauska ja uhmaa kliseitä rakkaustarinoista. Pidin myös neutraalista suhtautumisesta henkisyyteen ja siihen jos ei usko. 

En olisi puolitoista vuotta sitten uskonut katsovani joskus Aki Kaurismäen Leningrad Cowboys Go American jatko-osan ja vieläpä vapaaehtoisesti. Leningrad Cowboys meet Moses (1994) oli minusta aivan yhtä sekava ja järjetön, mutta nyt tarvitsin elokuvaa, joka ei herättäisi ajatuksia, joten se sopi mainiosti. Lisäksi elokuva sai nauramaan.

Ruotsintunnilta muistin elokuvan Vadelmavenepakolainen (2014), joka on paljon rennompi kuin samanniminen kirja. Tämäkin elokuva sai nauramaan ja pohtimaan traumojen vaikutusta identiteettiin. 

Katsoin kesällä paljon Sex education -nuortensarjaa. Pidin sen mutkattomasta tavasta puhua seksistä ja seksuaalisuudesta ja opettaa asioita, joita valitettavasti ei opeteta koulussa tai joista muutenkin vaietaan. Sarja on huvittava ja käsittelee paljon nuorten ongelmia rakkauselämässä.

Katsoin myös loppuun kiinalaisen sarjan Rational Life, joka kuvaa hienosti hierarkiaa ja seksismiä työpaikalla sekä paineita naimisiinmenosta. Pidin etenkin päähenkilön äidin maailmankuvan kehityksestä, vaikka henkilökohtainen mielipiteeni on, että sarja olisi voinut vielä vähän enemmän radikaalisti korostaa yksilön päätöstä omasta elämästään. Tästä tulee kuitenkin hyvin selville miten tärkeää aasialaisessa kulttuurissa on löytää oikeanlainen puoliso ja saada lapsia. Päähenkilön rakkaustarina oli suloinen joskin turhankin söpöstelevä ja pidättyvä, sekä mies oli hiukan liian ylihuolehtiva. Työelämän hektisyys ja päähenkilön uhrautuminen kerta toisensa jälkeen tuntuivat painostavilta, eikä niiden hehkuttaminen ollut minusta hyvä idea.

Toisen kiinalaisen sarjan Unrequited love näin nyt uudestaan. Vähän rasitti tyypillinen rakkauden tunteen kuvaus ikuisena ja kohtalokkaana sekä täydellisen epäitsekkäät hahmot. Päähenkilön ja ihastuksen kohteen eteen tulee useampia esteitä, joista häijyt, itsekkäät kilpakumppanit ovat aika stereotyyppisiä, mutta taas päähenkilön epävarmuus useamman koetun pettymyksen jälkeen oli samastuttavaa. Sarjassa oli myös huumoria ja keveyttä erään sivuhahmon vuoksi, jonka sympaattisuudesta pidin eniten. Eniten minua koskettivat yksipuoleisen rakkauden ketjut, aina joku jäi yksin.

The 90s show oli hassunhauska spin-off The 70s showsta, jonka näyttelijät tekivät comebackin sivuhahmoina. Tästä ei tosiaankaan puutu kohellusta ja hullunkurisia hahmoja. Päähenkilöiden kesä loppui kuitenkin aivan liian nopeasti ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan, ja jotenkin muistelen pitäneeni enemmän alkuperäisestä sarjasta.

Kesän voisi yhdellä sanalla tiivistää tunteiden vuoristoradaksi. Siihen kuului niin seisomista kukkulan huipulla ja maisemien levittymistä eteen kuin myös sankkaa sumua joka peittää kaiken. Kesällä tapahtui paljon enkä kuitenkaan tiedä olenko päässyt eteenpäin vai enkö ole vielä lähtöpisteessäkään. Mutta kaiken kaikkiaan tapahtui paljon hyvää.

Kesään kuului nuotion liekkeihin tuijottamista ja mantramaisten laulujen hoilottamista, auringonpaisteeseen heräämistä, mielenkiintoisia kursseja, liikaa univajetta, joka kostautui, liikaa aivojen rattaiden pyörimistä, joka ei kai sekään ollut hyvästä, hämäräkävelyitä, villiyrttien poimimista, pehmeitä vaaleanpunaisia kukkia, itsetehtyä kamomillateetä, runoja, kalliolta pelkojen huutamista, laivan karaokessa suomalaisten iskelmien kuuntelua, aasialaista ruokaa Pohjoismaissa ja tosi tosi paljon epävarmuutta. 

Kesällä minua puhuttelivat etenkin nämä säkeet:

"Sinä näit että olin kaunis 

 ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.

 Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.

 Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.

 [...]

 Oi, sulje minut syliisi niin lujasti ettei minulta mitään puutu" - Edith Södergran: Rakkaus

"Kuule, tähti putosi helähtäen!

 Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

 puutarhani on sirpaleita täynnä." - Edith Södergran: Tähdet

"Mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,

 se herättää tulevien seikkailujen janon: 

 mikä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin." - Edith Södergran: Ihmeellinen meri

"I'm not a scientist, I just clean the floors here" - Laleh: In the Comet

"Jag fick hålla dig i handen

 när du fick lämna dina drömmer

 och försånas sen med tiden, 

 jag fick se dig tacka livet, trots allt" - Laleh: En stund på jorden

"Jag har frågat alla andra, för jag trodde kanske kanske alla andra förstått mer än mig/ Men alla andra väntar också på nåt" - Laleh: Vänta

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä." - Edith Södergran: Olemisen riemu

Mitä teidän kesäänne kuului?

Toukokuussa söin taas guavaa ja join chaita ruoholla

Toukokuussa luin kaksi kirjaa ja 410 sivua:

1. Ann-Helén Laestadius: Inte längre min (282s)
2. Dess Terentjeva: Ihana (128s)

Inte längre min on jatkoa Kiirunan kaivoksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä kertovalle kirjalle Tio över ett. Nyt Maja on joutunut sopeutumaan uuteen kotiinsa ja parhaan ystävänsä muuttoon Luulajaan. Tässä kirjassa oli enemmän meänkieltä (joka kuulostaa aivan suomelta) ja alueen saamelaisuuttakin sivutaan, esimerkiksi rasismia nimeämisessä ja revontulien symboliikkaa vaarallisen houkuttelevina. Majan elämä on täynnä muutosta ja epävakautta, ja hän tuntee kaikkien jättävän hänet, mutta oppii silti elämään sen kanssa.

Ihanan poimin lukulistaltani muistamatta sen olevan säeromaani, joten se tuli lukaistua päivässä. Petyin kyllä teokseen pahasti. Ehkä säeromaanit eivät muutenkaan ole juttuni, ja olen tainnut lukea ennestään vain Kirsti Kurosen Pöntön, mutta olin odottanut samanlaista runollisempaa otetta. Nyt teksti tuntui vain yksinkertaiselta proosalta joka oli lohkottu säemuotoon, ja kahlasin vain tarinan loppuun niin nopeasti kuin pystyin. En päässyt tarinaankaan tai hahmoihin yhtään sisälle koska se oli niin lyhyt. Panseksuaalisuuden ja muunsukupuolisuuden representaatio oli toki riemastuttavaa.

Toukokuussa aika meni opiskeluun, töihin ja kaikenlaiseen muuhun vapaaehtoiseen toimintaan. Onneksi välillä ehti vastapainoksi vain kökkiä kotona sarjaa katsomassa. Vietin myös vappupiknikiä, poimin kasveja syötäväksi ja olin mukana järjestämässä kokkausiltaa ylijääneistä ruokatarpeista. Eräänä päivänä löysin naapurikaupungista mala tang-keittoa ja guavaa, toisena katselin tähtiä aamukolmeen. Loppukuusta matkustin Suomeen veljen lakkiaisiin, mutta ennätin niitä ennen tapaamaan vanhoja koulukavereita ja viettämään aikaa perheen kanssa.

Paratiisi <3

Xiangguo-pata ja tsekkiläinen valkosipuli-kasviskeitto
olivat mahtavia!

KK: Mitä lomasuunnitelmia teillä on? Minulla lukukausi jatkuu elokuun alkuun asti, joten seurasin kateellisena Suomessa muiden lomahurmosta. Tein nyt kuitenkin pienen bucket listan kesälle: 

1. Istua nuotiolla

2. Nukkua ulkona

3. Kokea seikkailu

4. Oppia jotain 

5. Tehdä interrail tai roadtrip jos mahdollista

Huhtikuussa leikin selviytyjää

Huhtikuussa luin yhden kirjan ja 349 sivua:

1. Nicole Dennis-Benn: Here comes the sun (349s)

Here comes the sun kertoo jamaikalaisesta kylästä ja etenkin naisista, joista kukin yrittää tavoitella parempaa elämää. Valitettavasti vain jonkin toisen kustannuksella, oli sitten kyseessä epätoivoiset katujen tytöt tai oma lapsi. Lopulta lähes kaikkia kohtaan pystyi kokemaan jonkinlaista ymmärrystä, halusi tai ei. Kirja ei minusta ollut liian raskas, mutta näytti realistisesti arkielämän lähtökohdat, valinnanvaran vähyyden ja pyrkimyksen nousta ylös epätoivosta.

Luulin nähneeni Fucking Åmålin (1998) yläasteella ruotsintunnilla, ja minulla oli jopa mielessä eräs kohtaus. Sitä ei koskaan tullut, eli nähtävästi kyseessä oli jokin toinen nuortenelokuva. Fucking Åmål on ruotsalainen LGBT+ -kulttielokuva. Se kertoo syrjitystä Agneksesta, joka on salaa ihastunut luokan suosituimpaan tyttöön Eliniin. Tarinassa esiintyy tyypillistä holtitonta nuortendraamaa, mutta siihen ei kyllästy, niin realistisesti se on esitetty. Elokuvan kohtaukset perustuivat tavalliseen dialogiin. Agnes oli symppis, samoin eräs Eliniin ihastunut poika. Lopun kaapista ulostulo oli myöskin hienon symbolinen.

Huhtikuussa alkoi kesälukukausi, minulla noin neljän kuukauden loman jälkeen. Onnistuin taas haalimaan paljon hommaa että varsinkin kaksi viimeistä viikkoa meni lähinnä töissä, kursseilla ja muussa vapaaehtoisessa toiminnassa. Kuun alussa vietin pääsiäistä brunssilla ja kävin aamukirkossa, jossa pimeyden väistyminen valon edessä teki vaikutuksen. Toisaalta osallistuin myös nepalilaiseen shamanistiseen rituaaliin, joka oli myöskin kiehtova.

Huhtikuussa vietin paljon aikaa luonnossa ja nukuin jopa kahdesti ulkona. Ensimmäisellä kerralla teltassa pakkasyössä, jossa fleecehuopa ja sormikkaat todennäköisesti pelastivat henkeni (ja varpaani paleltumiselta!). Olen edelleen ihmeissäni että nukuin yhtään tuona yönä, pelkkä muisto saa selkäpiin värisemään. :D Toisen kerran oli huomattavasti lämpimämpää, kylmimmillään +8, ja pääsin ihastelemaan ystäväni erätaitoja. Teimme nuotion lyöden puukolla ja taulalla kipinää tuoheen, ja keitimme nuotiolla ruokaa kasviksista ja villiyrteistä. (Kasviskeitto ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä!) Inspiroiduin villiyrteistä niin että kävin myöhemminkin poimimassa nokkosia ja raakana valkosipulilta maistuvaa litulaukkaa (saksaksi Knoblauchsrauke). 

Bodensee

Rheinfall

Telttailun ohella matkustin ystäväni kanssa myös Freiburgiin ja Bodenjärven seudulle. Freiburg sykähdytti kauniilla keskustallaan ja raitiovaunullaan, ja Schwarzwaldin metsäalue muistutti tummine kuusineen Suomesta. Schaffhausen ja Reinin putoukset kuuluvat Sveitsiin, mutta ei poikennut Saksasta ollenkaan niin ettei kaverinikaan muistanut sen olevan eri maata. Konstanzissa löysin taas viime kertani lempisämpyläni, lohella täytetyn saksanpähkinäleivän, pikaruokaketju Nordseestä. Retki oli tosiaan onnistunut!

Schluchsee

KK: Mitä salaperäistä te olette kokeneet viime aikoina?

Maaliskuussa palasin taas takaisin matkan lähtöpisteeseen

Maaliskuussa luin kaksi kirjaa ja 626 sivua: 

1. Wesley King: Sara auf der Suche nach Normal (270s)

2. Rainbow Rowell: Landline (356s)

Sara auf der Suche nach Normal oli ihan mukava kirja 12-vuotiaasta tytöstä joka on koko ikänsä painiskellut paniikkikohtauksien, masennuksen ja harhojen kanssa. (Kerrankin kuvailtiin psykoottisiakin ongelmia!) Kirja käsitteli normaaliutta ja onko sitä edes olemassa. Lopetus oli ehkä yllättävä lastenkirjaan. Seuraava oli kirjan ainoita runollisia kohtia: 

"Wenn du eine Blauwalin fragen würdest, woran sie denkt - vorausgesetzt natürlich, du singst Walisch - , wärst du wahrscheinlich überrascht. Die meisten würden vermuten, es ginge um Krill, diese garnelenartigen Krebstiere, oder um Meeresströmungen oder dass sie vielleicht Luft holen müsse. Aber es könnte genauso gut um ihren Sohn gehen, der vor zwei Jahren davongeschwemmt ist, und ob er eine Freundin gefunden hat. Oder dass Delfine albern sind. Oder vielleicht darum, dass heute Nacht die Sterne selbst unter Wasser schön aussehen. Weil wir sie nicht fragen können, gehen wir einfach davon aus, dass es um Krill geht.

   Tu mir einen Gefallen, selbst wenn es nur für diese Geschichte ist: Geh davon aus, dass sie an die Sterne denkt." -s.15

"Jos kysyisit sinivalaalta, mitä hän ajattelee - olettaen tietysti että laulat valasta - olisit todennäköisesti yllättynyt. Useimmat arvelisivat hänen laulavan krilleistä, noista katkarapumaisista äyriäisistä, tai merivirroista, tai että sen tarvitsisi vetää henkeä. Mutta yhtä helposti kyse voisi olla hänen pojastaan, joka oli pyyhkäisty pois kaksi vuotta sitten, ja siitä onko tämä löytänyt tyttöystävän. Tai siitä että delfiinit ovat typeriä. Tai ehkä siitä, että tänä iltana tähdet näyttävät kauniilta jopa veden alta. Koska emme voi kysyä heiltä, ​​oletamme vain laulun kertovan krilleistä.

   Tee minulle palvelus, vaikka se olisi vain tämän tarinan vuoksi: oleta, että hän ajattelee tähtiä."

Landline oli parisuhderomaani, joka ei yltänyt Rainbow Rowellin nuortenkirjojen tasolle. Kirja keskittyi pelkästään parisuhteeseen, eikä mihinkään muuhun teemaan, eikä kuitenkaan tarjonnut juuri uutta. Parisuhteessa ei riitä pelkästään rakkaus, mutta mitä on rakkaus, sitä ei ikinä selitetty tai kyseenalaistettu. Se oli kuitenkin mukavaa välipalakirja.

""It's like... you're tossing a ball between you, and you're just hoping you can keep it in the air. And it has nothing to do with whether you love each other or not. If you didn't love each other, you wouldn't ne playing this stupid game with the ball. You love each other - and you just hope you can keep the ball in play."" -s.243

So Youngin (2013) katsoin jo ainakin neljättä kertaa. Ensimmäisillä kerroilla olin haltioitunut elokuvan nuoruuden kuvauksesta, joka oli irrationalisuudessaan täysin aikuisuuden vastuullisuuden vastakohta. Nyt kuitenkin ilman kuulokkeita katsoessa elokuvan kohtaukset eivät ehkä kohauttanut samalla lailla, päähenkilön lapsellinen jahtaaminen tuntui rasittavalta ja lopetus hämmensi. Lisäksi olen ehkä nähnyt sen tarpeeksi monta kertaa tai käsitellyt samoja aiheita muilla tahoilla, niin ettei elokuvan antanut enää mitään uutta. Se pysyi kuitenkin edelleen lähellä sydäntäni. 

Kiinalainen sarja The Rational Life (2021) kuvaa ilahduttavan feministisesti kiinalaisen firman sisäistä seksismiä ja paineita. Päähenkilön tuleva ihastus vaikuttaa alusta asti sympaattiselta, toisin kuin muistissani olevien opiskelijasarjojen miespäähenkilöt jotka ovat alussa kiusaavia koviksia...

Maaliskuussa palasin taas Saksaan puolen vuoden jälkeen ja sopeuduin heti takaisin pikkukaupungin opiskelijaelämään. Ystävien kanssa kokkailimme välillä yhdessä, menimme katsomaan auringonnousua joka ei erottunut pilvien takaa, vietimme yhden yön opiskellen kirjastossa - tosin suurin osa ajasta meni syömiseen, höpöttelyyn ja salsan tanssimiseen. Kävin myös kolme kertaa karaokessa, jossa parasta oli laulaa Auroraa ja Elton Johnia ystävän kanssa. Yhtenä päivänä kävin Stuttgartissa päiväretkellä ja osuin sattumalta samaan kuninkaalliseen pariin sekä Rakkaus-näyttelyssä että hautakappelissa, jossa olen halunnut käydä siitä asti kun bongasin sen kukkulan päällä ohi ajaessa. Pistäydyimme tietysti myös kiinalaisessa ravintolassa ja Aasia-kaupassa täydentämässä varastoja. Muuten olin vilustunut, kirjoitin raporttia opiskelijavaihdostani ja äänestin kirjevaaleissa. Maaliskuu oli hyvän mielen kuukausi, vaikka joskus olikin ikävä Taiwaniin ja Suomeen sekä niissä hyvästelemiäni ihmisiä. Täällä päin kukkivat kirsikat ja krookukset, sekä puutkin alkoivat puhjeta vaaleanvihreisiin versoihin.

KK: Mikä oli kauneinta luonnossa maaliskuussa?

Helmikuussa ei aina tarvinnut olla menossa jonnekin

Helmikuussa luin viisi kirjaa ja 1527 sivua:

1. Samanta Olofsdotter: Rakkauden merellä (192s)

2. Tittamari Marttinen: Sarjarakastuja (224s)

3. Essi Ihonen: Ainoa taivas (239s)

4. Robin Talley: Lies we tell ourselves (368s)

5. Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia (384s)

Luin helmikuussa ihan älyttömästi! Toisaalta en kuun aikana kauhean paljon muuta tehnytkään :D

Rakkauden merellä ei ollut sen kummoisempi historiallisena romaanina mutta sen parempi eroottisena tarinana. Ja kyllä siitä sai hiukan ajatuksia myös naisten paineista astua avioliittoon sekä vaikeuksista jakaa ja saada tietoa muiden kokemuksista homoseksuaalisuuden ollessa tabu. Minusta parhaiten kuvattu oli päähenkilön ystävyys toisten naisten kanssa, jotka eivät aivan täysin ymmärtäneen hänen itsenäisyyden haavettaan mutteivat silti halveksineet häntä.

Sarjarakastuja tarjosi keveää kuvausta nuoren naisen deittailusta milloin kenenkin ehdokkaan kanssa. Ajattelin ensin vain päähenkilön ihastuvan nopeasti, mutta pikkuhiljaa huomasin hänen treffikumppaniensa muistuttavan häntä eikä ainoastaan tässä piirteessä. En kyllä aina käsittänyt miksei hän voinut laittaa peliä poikki ärsyttävimpien deittien kanssa tai miksi heistä annettiin niin yksipuoleinen kuva. Välillä tuntui ettei kirjassa ollut mitään selkeää juonenkaarta mutta se antoi kuitenkin realistisesti kuvan rakkauden ja kipinöiden etsinnästä nyky-yhteiskunnassa.

Ainoa taivas kertoi Ainon kasvusta esikoislestadiolaisessa perheessä, jossa Raamattua kutsutaan Kirjaksi, jota vain isä osaa tulkita, ja jossa hänet halutaan naittaa tuttavaperheen Armolle. Kirjailija on itsekin kasvanut saman suuntauksen perheessä ja halusi kuvata realistisesti myös yhteisön hyviä puolia, kuten yhteisöllisyyttä. Joka tapauksessa uskonnon tulkinnan ja patriarkaalisen järjestelmän negatiiviset puolet korostuvat, ja Aino kamppailee pitkään yhteisönsä arvojen ja oman päätösvaltansa välillä.

Lies we tell ourselves kertoi 50-luvun taistelusta segregaation ja inkluusion välillä ja ensimmäisistä tummaihoisista oppilaista valkoisten kouluissa. Päähenkilöiden kokema syrjintä ja suora väkivalta olivat kammottavaa, ja kirja esittää tarkasti eri näkökulmat segregaatiosta ja inkluusiosta - molempien argumentit pystyi ymmärtämään. Kirjailija on itse valkoihoinen mistä voi olla montaa mieltä mutta itse vakuutuin kyllä tarinasta. Lopussa juoni eteni ja ratkesi aika nopeasti.

Mahdottomia oletuksia oli aito kuvaus hitaasti etenevästä suhteesta, epävarmuudesta, läheisyydestä ja kommunikaation tärkeydestä. Rakastin tätä ehkä syvemmin kuin mitään muuta kirjaa.

Lumikki ja seitsemän jätkää (1953) on vanha suomalainen elokuva, jonka tarina ei ollut heppoinen (liikaa keimailua ja hullunkurista käytöstä eikä tukkiuittoa näytetty sitten ollenkaan) mutta se antoi oikeissa kohdissa hyvät naurut!

Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2009) oli tapansa mukaan vauhdikas ja vaihteeksi täynnä romantiikkaa. Hämmensi kyllä kuinka elokuvan Dumbledore kommentoi Harryn treffikumppaneita. Loppu oli tunteikas, tosin sitä ennen olimme hurjimmassa kohdassa piilotelleet pikkuveljeni kanssa peiton alla. :D

Mismatched 2 jatkoi sympaattista ja realistista kuvausta nuorten kesäkurssista ja toisiinsa lomittuvasta syrjinnästä. Monien henkilöiden tarina syveni ja sai uusia käänteitä. Harsh pehmeni sympaattisella tavalla, opettaja Siddistä lähti hiukan särmää, Celinan käytöstä oli välillä vaikea ymmärtää. Uusia hahmoja tuli myös lisää, pari kertaa hiukan puun takaa, ja Rishi ja Dimple riitelivät aika tavalla koko ajan. Kaiken kaikkiaan henkilöt säilyivät kyllä hyvin uskottavina ja tarina aitona. Tämä on tosiaan yksi lempisarjoistani.

Katsoin paljon Arrested Developmentia veljeni kanssa, sillä se poistuu maaliskuussa Netflixistä. Michaelin itsekeskeinen ja ahne perhe saa monta kertaa repimään hiuksia, enkä voi ymmärtää miten hän ei ole jo jättänyt heitä. Michael on melkeinpä ainoa sympaattinen hahmo poikansa George Michaelin ja tämän serkun Maebyn lisäksi. Sarja on kuitenkin todella hauska ja jopa makaaberi, tosin siinä ei ole samanlaista syvyyttä tai kehitystä kuten HIMYM:ssä tai Brooklyn 99:ssa. 

Kiinalaista ruokaa ehti tulla jo ikävä

Helmikuun vietin pitkästä aikaa Suomessa perheeni luona ja kerrankin kokonaisen kuukauden ajan. Olin ajatellut ahdistuvani paluusta, mutta sopeuduin Suomeen hyvin vaivattomasti. Kuukausi oli myöskin yllättävän vapaa, välillä tuntui että pitäisi olla ahkerampi, mutta silloin tällöin tekee ihan hyvää lepuuttaa aivojaan. Helmikuuhun kuului paljon lukemista, sukulaisten ja ystävien tapaamista, kävelyitä lumisateisessa illassa Helsingin keskustassa, yhdet bileet ja syviä yhteyksiä.

Helmikuussa opin lisää itsestäni ja elämästä. Kun kuukauden alussa tunsin itseni yhä epävarmaksi, lopussa huomasin saaneeni lisää itseluottamusta ja ehkä vihdoin todella hyväksyneeni sen, että elämässä ollaan aina matkalla eikä koskaan päästä täysin perille. Mutta aina ei tarvitse olla menossa jonnekin, joskus voi vain kulkea. 

KK: Mikä on tuonut teille viime aikoina itseluottamusta?

Nauttikaa lopputalvesta <3

Tammikuussa sanoin jäähyväiset ehkä ainiaaksi

Tammikuussa luin loppuun kolme kirjaa ja 1089 sivua:

1. Madeline Miller: Circe (416s)

2. Erica Jong: Sappho's Leap (348s)

3. Cecilia Vinesse: Seven days of you (325s)

Circe oli alkuvuonna lukemistani ensimmäinen ja paras teos. Haltioiduin niin runollisesta, etääntyneestä kielestä kuin päähenkilön henkisestä kehityksestä ja maailman ymmärryksestä. Tämä kirja antoi todella paljon.

Circen rinnalla luettu Sappho's Leap ei ihan päässyt loistamaan, vaikka tämäkin oli upea feministinen teos runoilija Sapfon elämänvaiheista. Hänkin oppi koko ajan uutta, ja kirja painotti myös monikulttuurisia kohtaamisia antiikin Kreikan aikaan. 

Seven days of you oli mukaansatempaava rakkaustarina päähenkilön viimeisellä viikolla Tokiossa. Japanilainen kulttuuri olisi voinut tulla enemmänkin esille kuin eksoottisena taustana, mutta kirja antoi minulle uusia ajatuksia viimeisistä päivistä, kuinka jokaisesta sekunnista täytyy pitää kiinni.

Liikkuvan linnan (2004) olin nähnyt vuosia sitten, mutten muistanut siitä muuta kuin joidenkin hahmojen ulkonäön ja yhden kohtauksen. Tarinassa ja hahmojen mielenliikkeissä oli vaikea pysyä perässä, mutta elokuva oli kuitenkin mukavaa katsottavaa. 

Annie (2014) on edelleen suosikki-Annieni, ehkä koska näin sen ensimmäisenä. Mieleeni muistuivat heti kaikkien kappaleiden sanat, ja tarina oli samalla hauska ja sympaattinen. Tällä kertaa pidin eniten fiksusta ja energisestä Anniesta, joka ei koskaan menetä asennettaan elämään. Hänen tuolloin 11-vuotias näyttelijänsä Quvenzhané Wallis on ihan uskomattoman valovoimainen.

Uusi Matilda The Musical (2022) poikkesi hieman kirjasta, ja olin jopa pitkään epävarma, olisiko Matildalla tässä yliluonnollisia kykyjä. Se oli kuitenkin todella hyvä, ja päähenkilö vaikutti aivan eräältä kaveriltani vielä pari vuotta sitten. Musikaalina elokuva ei kyllä ollut hääppöinen, paitsi kappale suureksi ja itseluottavaiseksi kasvamisesta oli koskettava.

Aloimme katsoa ystävien kanssa Cruellaa (2021)  reissussa hotellissa, emmekä pian saaneet silmiämme irti pienen tabletin ruudulta. Tarina piti lievästä trillerimäisyydestään huolimatta (tai juuri siksi) hyvin otteessaan ja yllätti useasti käänteillään. Cruella/Estella itse oli sympaattinen vaikkakin kohteli ystäviään huonosti. Tämä oli katsomisen arvoinen.

American Girl (2021) kertoi taiwanilais-amerikkalaislasten sopeutumisesta Taiwaniin ja äidin syövästä SARS-epidemian aikaan. Kolmetoistavuotiaan kokemukset paluumuutosta aikana ennen älypuhelimia oli hyvin kuvattu, ja oli raivostuttavaa miten häntä kohdeltiin koulussa. Jotenkin tuntui että perheenjäsenet kohtelivat sairasta äitiä aika ymmärtämättömästi.  

The Greatest Showman (2014) oli edelleen koskettava ja laulut veivät mukanaan. Lentokoneen ruudulta katsottuna se ei tosin ollut aivan niin vaikuttava kuin kerran valkokankaalla.

Last Christmas (2019) yllätti perinpohjaisesti useaan otteeseen. Olin nähnyt tästä pari vuotta sitten mainoksia ja luulin tämän olevan perinteinen jouluelokuva. En halua sanoa juonesta paljastamatta liikaa, eikä kannata lukea siitä etukäteen mitään. Aloin katsoessa pikkuhiljaa pohtia mysteereitä ja arvailla hahmojen taustoja, mutta  osuivat ihan metsään, tosin olisi niistäkin voinut syntyä mielenkiintoinen tarina. Oli kiva miten elokuva otti kantaa myös omiin juuriin ja ennakkoluuloihin, olihan päähenkilön perhe Jugoslaviasta ja elokuvassa autettiin kodittomia. (En kyllä tiedä mitä mieltä olen Emma Thompsonin feikki-slaavilaisesta aksentista.) Henry Goulding oli tietysti myös komea.

Tammikuu oli ihanan vapaa. Siihen kuului matkustelua Taiwanissa aina Alishan-vuorelta pieneen Chiayihin, vanhatsa pääkaupungista Tainanista satamakaupunkiin Kaohsiungiin. Alishanilta mieleeni jäivät satoja ja jopa tuhansia vuosia vanhat sypressit sammaleisessa metsässä, tähtien meri autotien laidalla, auringonnousu aikaisin aamulla hotellilta ja korkeat vuoret vehreän metsän keskellä. Chiayista löytyi halpoja kahviloita, ilmaisia sähköbusseja, Netflix-dokumentissa mainittu kalanpääkeittoravintola ja kaunis puisto. Tainanissa oli paljon historiallisia hollantilaisia rakennuksia 1600-luvulta, museoita ja japanilainen tavaratalo 1930-luvulta. Kaohsiungista en nähnyt kuin pienen kolkan mutta ihastuin sen satamamaisemaan ja kukoistaviin näkymiin kukkuloilta. 

Teeviljelmiä ja pilvimeri Alishanin lähellä Shizhuossa

Satoja vuosia vanhoja sypressejä

Tainan

Tavallinen kalasoppa, kun kalanpäät olivat loppu

Sun-shooting tower Chiayissa

Kaohsiung

Muuten Taipeissa elämään kuului yötoreilla käyntiä, vaeltamista, elokuvailtoja, kuumien lähteiden etsimistä ja lempiruokien syömistä. Tietysti mukaan mahtui myös turhautumista ja kulttuurieroja. Tuleva lähtö tuntui surulliselta mutta ei mahdottomalta. Kiinalaisen uuden vuoden aikaan kaikki paikat olivat kiinni ja taiwanilaiset perheidensä luona, joten vietin aaton kokkailemalla ystävän kanssa nuudeleita ja nousemalla yöllä Chiang Kai-shek Memorial Hallille ilotulituksia metsästämään. Muita kauniita muistoja oli esimerkiksi vanhassa teepaikassa käynti, kohtaaminen erään temppelin luona asuvan rouvan kanssa, viimeistä kertaa karaokessa, viimeisen auringonlaskun lämpö.

Jadenväriset rikkilähteet Beitoussa

Rikkilähteitä Beitoussa

Guava on tätänykyä lempihedelmäni

Dihua Street kiinalaisen uudenvuoden aikaan

Tammikuuhun mahtui useita jäähyväisiä, parhaan ystäväni kanssa jopa kolmesti. Onneksi viimeisellä kerralla tuntui kaikkein onnellisimmalta.

KK: Mitä te hyvästelitte tammikuussa?

Joulukuussa odotin jo ensi joulua

Joulukuussa en saanut luettua yhtäkään keskeneräistä kirjaa loppuun, mutta katsoin useamman taiwanilaisen elokuvan. Eternal Summer (盛夏光年, 2006), tytön ja kahden pojan kolmiodraama, oli mielenkiintoisesti kuvattu ja lopetus avoin. Päähenkilöiden nimet olivat käännetty englanniksi, mutta alkuperäiset kiinankieliset nimet viittaavat aurinkoon, Maahan ja komeettaan: Aurinko paistaa ikuisesti, Maa kiertää aurinkoa pystymättä lähestymään sitä ja komeetta tuo yllätysmomentin, mutta kaikki ovat tärkeä osa aurinkokuntaa. Mietin onkohan leffan englanninkielinen nimi otettu Shakespearen sonetista nr. 18...

My best friend's breakfast (我吃了那男孩一整年的早餐 "Söin koko vuoden ajan tuon pojan aamiaisen", 2022) liittyy kirjaimellisesti aamiaisiin, ja olikin onni katsoa sitä Taipeissa ruokaa bongaillen, elokuva oikeastaan tutustutti minut riisipalloihin. Lisäksi elokuvassa isoäiti puhui taiwanin kieltä (hokkienia) ja valitti nuorten huonoa kielitaitoa. Tajusin vasta nyt miespääosan esittäjän olevan tunnettu taiwanilainen laulaja Eric Chou. Naispääosa oli mielenkiintoisesti luonteeltaan ujo mutta ystäviensä kanssa äänekäs ja uskalsi lähestyä ihastustaan. Elokuva painottikin sitä kuinka tärkeää on olla jäämättä vain odottamaan. Toisaalta loppu oli mielestäni hyvin perinteinen.

Blue Gate Crossing (藍色大門， 2002) on yksi ensimmäisistä taiwanilaisia LGBT+ -nuortenelokuvia. Tässäkin oli monimutkainen kolmiodraama puolestaan kahden tytön ja yhden pojan välillä. (Alan ymmärtää miten taiwanilainen ystäväni kuvaili tällaisten kolmiodraamojen kuvausten olevan hyvin tyypillisiä!) Elokuva päättyi kivan realistisesti ja harmonisesti kaikesta huolimatta.

Boo Bitch -minisarjasta jäi monta mielipidettä. Juoni ja sen käänteet olivat nokkelia, tosin ystäväni arvasi ne jo etukäteen, ja päähenkilön itsekeskeinen käytös ärsytti. Tuntui ettei hänen ystävänsä missään vaiheessa saanut arvostusta osakseen.

Tantanmen-ramen

魚香茄子 yuxiangqiezi
kalantuoksuinen munakoiso

Soup dumplings 小籠包 xiaolongbao

Joulukuussa lukukausi lähestyi päätöstään, ja lopputöihin sekä tutkimusharjoitukseen meni enemmän aikaa. Minun täytyi myös muuttaa pois asuntolasta heti joulun jälkeen. Viimeisiin viikkoihin kuului pari joulujuhlaa oppitunneilla, joista toinen oli varsin railakas (opettaja antoi opiskelijoiden juoda itsensä känniin yms...). Viimeinen viikko tuntui nostalgiselta, ja olisin oikeastaan halunnut vielä opiskella pitempään, sillä yliopistolla tapasi ihmisiä ja rytmi pysyi paremmin yllä.

蛋餅 danbing, tyypillinen aamiaislettu

Lämmin päivä kampuksella

Joulukuuhun kuului teen maistelua, hotpotia, Taipei 101:n ostoskeskuksen tutkimusta, itsenäisyyspäivän viettoa Ikeassa, ja saksalaiset joulumarkkinat miltei helteisenä päivänä. Heti sen jälkeen sää tosin viileni, ja Eurooppaan oli vaikea selittää kuinka jäätävältä 10-15 astetta tuntuu kosteuden vuoksi ja miten hytisin kahden peitonkin alla ilman sisälämmitystä. Onneksi en kuitenkaan joutunut nukkumaan kirjastossa kuten pelkäsin. :D Joulunalusviikko tuntui myös haikealta, että tämä oli ensimmäinen jouluni ilman perhettä eikä joulu täällä sitäpaitsi näykään muuten kuin joulukoristeissa, krääsässä ja yliopiston "joulujuhlissa". Onneksi jouluna ei kuitenkaan tarvinnut olla yksin ja odotan sitä suuremmalla syyllä ensi vuotta.

Opiskelijahintainen hotpot

Joulumarkkinat

Vuoden viimeisen viikon vietin matkustelemalla Taiwanin meren äärellä. Hyvän ystäväni kanssa seikkailimme muutamilla autioilla pikkupaikkakunnilla, vaeltamassa "elefanttiheinän" (silver grass) joukossa, japanilaisen tukikohdan raunioissa ja Taiwanin yhdellä suurimmista night marketeista Keelungissa. Oli hyvin tunnelmallista syödä iltapalaa hostellin terassilla myöhään illalla ohikiitävien junien viheltäessä.

Toisen ystävän kanssa kävimme Tarokon kansallispuistossa suuressa kanjonissa. Olin yllättynyt kuinka pitkälle rotkoon ja näköalapaikoille pääsi autolla ja bussilla - taiwanilaiset pitävät vaivattomasta matkustamisesta. Rotkon maisemat ja marmorikivet olivat henkeäsalpaavia, vuorilla ajelehti sumupilviä ja metsän värit muistuttivat alkusyksyä Euroopassa. Itse joki oli kyllä hyvin kuiva. Kävelimme myös ikuiselta tuntuvan ajan pilkkopimeän tunnelin läpi. Hualien oli puolestaan Taipeita hiljaisempi ja kadut leveät kuin mielikuvissani Amerikassa. Emme löytäneet hiekkarantaa, mutta mieleeni jäi siniharmaat pikkukivet ja turkoosi meri.

Kävimme myös syömässä Taiwanin alkuperäiskansojen ravintolassa, jossa varsinkin suolalla ja magao-pippurilla maustettu kala oli todella hyvää!

Viimeisen päivän vietin hotpotilla ja sen jälkeen neljä tuntia Taipei 101:lla vartomassa ilotulituksia. Jostain syystä taiwanilaisten sijaan paikka oli tupaten täynnä ulkomaalaisia, varsinkin kaakkoisaasialaisia. Itse raketit olivat kyllä kauniita, mutta mukavampaa oli olla piknikillä ystävien kanssa - toisin kuin joulun kanssa olin iloinen viettäessäni kerrankin uutta vuotta ilman perhettä :D Keskiyön jälkeen leveillä kaduilla valui ihmismassaa ja metroasemalle oli kymmenien metrien jono, niin että järjestyksenvalvojat viihdyttivät odottajia laulamalla!

KK: Mitä odotitte eniten vuoden alulta?