Näytetään tekstit, joissa on tunniste tv-ohjelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tv-ohjelmat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Miniarvioita

Mihin lukuhimoni hävisi?

Se haihtui elämänmuutokseen, uuteen katupölyyn ja uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin ja opiskelun kiireisiin.
Uuteen ympäristöön ja sen vaikutteisiin. Olen käynyt varmaan useammassa juhlassa kuin lukenut kirjoja... Lisäksi - ruokapöydässä ei oikein voi lukea kirjaa, ja pitkän päivän jälkeen on vain helpompi katsoa sitcomia kuin avata romaani. Eipä silti, jos minulla on ollut kirja kesken, olen saattanut lukea sitä syödessäkin.

Joka tapauksessa en ole kuopannut lukemista. Sisäisesti suren sitä, kuinka en enää ole se lukutoukka tai runotyttö, joka raahasi aina kirjaa mukanaan kaikkialle. Joka tapauksessa raahasin irjoja mukanani matkalaukussa joulunakin ja hankin paikalliskirjastoon kortin. Se tosin maksaa 10€/6kk, tulee ikävä Suomen kirjastoja... 

Runosuonenikin toivottavasti alkaa pulputa, kunhan saa inspiraatiota, ja päiväkirjalle saattaa tehdä hyvääkin olla levossa. Toisaalta nyt koronan aikaan olen huomannut taas tarvitsevani jotain minne vuodattaa kaiken päässäni pyörivän informaatiotulvan - ja hei, kymmenen vuoden päästä ihmisiä varmasti kiinnostaa lukea tästä poikkeusajasta! Miksi muutenkaan lukisimme sota-ajankaan muistelmia tai päiväkirjoja?

Ja vaikka yhdeksän kuukauden aikana (heinäkuu 2019-maaliskuu 2020) lukemani kirjat voi laskea kahden käden sormilla, olenhan minä jotain lukenut!  

Heinäkuu: -

Elokuu: 
Elena Gorokhova: Goodbye, Leningrad 

Syyskuu:
Nic Stone: Triangel
Markus Zusak: I am the Messenger 

Lokakuu: 
Ursula K. LeGuin: Lavinia

Marraskuu/Joulukuu:
Rainbow Rowell: Fangirl

Joulukuu:
Ebba Hyltmark: Jag kan nästan känna solen

Tammikuu
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Helmikuu: 
Uri Orlev: Ein Königreich für Eljuscha

Maaliskuu:
Margaret Mead: Coming of Age in Samoa
Jeanne Favret-Saada: Ein Wort, ein Zauber, ein Tod

Katsotut elokuvat:
Let it snow
So Young

Aloitetaan - kesän 2019 vietin Saksassa kesätöissä, enkä ehtinyt tai jaksanut lukea paljoakaan. Löysin kuitenkin rautatieasemalla nököttävästä kirjakaapista (Kyllä! Näitä löytyy Saksasta kaikkialta!) Elena Gorokhovan romaanin nimeltä Goodbye, Leningrad, joka on saksannettu teoksesta A Mountain of Crumbs. Se perustuu kirjailijan omiin lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiin Leningradissa, Pietarissa 1900-luvun loppupuolella ja kokonaisuudessaan selittää, mikä sai hänet menemään naimisiin amerikkalaismiehen kanssa ja muuttamaan USA:an. 


Todella rakastuin tähän teokseen! Tämä on juuri sitä mikrohistoriaa, jonka luettua tajuaa vähän paremmin, miltä tuntui jonottaa tuntikausia niitä harvoja kaupan tuotteita tai kun pääsee ensimmäiselle "ulkomaanmatkalleen" Krimille vapauteen ja viettää koko kuukauden rannalla muiden nuorten kanssa yöpyen - koska vain voi. (Tämä luku oli ehkä lempparini!) Ymmärsin vähän paremmin, miltä amerikkalaiset vaihto-oppilaat tai koko USA vaikuttivat neuvostonuorten silmissä ja miten luksusta meillä on, kun kaupasta löytyy jokaista tuotetta viittä eri merkkiä. Olin hämmentynyt kun äitini huomautti, ettei 1980-luvulla Suomessakaan kaupan tarjonta ollut läheskään samaa luokkaa kuin nykypäivänä. Kirja oli todella kiinnostavasti kirjoitettu ja sopi kaltaiselleni herkälle lukijalle, voin vain kiittää onneani, että satuin poimimaan sen kirjakaapista.

"Miten katkera oli äitini täytynyt olla tuona kesäpäivänä kymmenen vuotta sitten, miten voimattomalta ja nöyryytetyltä hänen oli täytynytkään itsensä tuntea. Siitä huolimatta hän vaati ja painosti ja taisteli itselleen niin tyypillisellä tavalla - ainoalla, jolla hänen kokemuksensa mukaan sai jotain aikaiseksi mmeidän maassamme. -- Miksi hän siis edelleen vaikenee, kun Marina kiroaa kiistellyn näytelmän kieltänyttä kulttuuriministeriötä, tai kun minä pilailen oppikirjamme otsikon >English Conversation< absurdien aiheiden kustannuksella? Miksi hän puolustaa puoluetta, joka petti hänet?" -s. 288-289



Syyskuussa puolestaan olin vielä kotona Suomessa ja pohdin melkein ahdistuneena, mitä oikein haluan tältä vuodelta. Tuona aikana minulla oli siis vapaata, joten kaverien tapaamisen, pyöräilyn ja sisällä lamaantumisen ohella ehdin myös lukeakin. Triangel (Odd One Out/ Kolme on parillinen luku) ja I am the Messenger olivat tosi omalaatuisia kirjoja. Ensiksi mainittu oli teinikolmiodraama kahden lapsuudenystävän ja yhden uuden tuttavuuden välillä. Jälkimmäinen on puolestaan Kirjavarkaan kirjoittajan mysteeriromaani (en tiedä, mihin genreen tämän voisi pistää) 19-vuotiaasta taksikuskista, joka alkaa saada kirjelappuina osoitteita, joissa asujat tuntuvat jokainen tarvitsevan jonkinlaista apua. Tämä oli salaperäinen juurikin mysteerimäinen kirja, jonka päähenkilö ei sopinut ainakaan mihinkään tavalliseen (ainakaan nuorten-)kirjan muottiin, olihan hän hiukan köyhemmästä perheestä ja päätynyt koulun jälkeen pelaamaan korttia ja ajamaan taksia sekä haikailemaan parhaan ystävänsä perään. Ei tämä ollutkaan YA-kirjallisuutta vaan enemmän aikuisten kirja. En oikein osaa sanoa tästä mitään järkevää: kiinnostus pysyi koko ajan yllä, ja miljöö sekä tarina olivat ilahduttavan erilaisia, mutta tämä ei ehkä sovi ihan minun tyylisiin kirjoihini, vaikka suosittelenkin tätä eteenpäin.

"When we were younger, he used to take us kids places, like the national park and the beach and a playground miles away that had a huge metal rocket ship. Not like the plastic vomit playgrounds the poor kids have to play on these days. He'd take us to those places and quietly watch us play. We'd look back and he'd be sitting there, happily smoking, maybe dreaming. My first memory is of being four years old and getting a piggyback ride from Gregor Kennedy, my father. That was when the world wasn't so big and I could see everywhere. It was when my father was a hero and not a human." -s. 310

Triangelissa tykkäsin seksuaalivähemmistöjen ja oman identiteetin pohdinnan suurista rooleista sekä ei-niin-tavallisesta tunteiden pohdinnasta, mutta kaikki tuntui menevän vähän yli jokaisen ystävyksen ihastuttua toisiinsa ja draamailtuaan sitä sitten vuorollaan. Siinä kohtaa kun lesbo lupaa parhaalle kaveripojalleen syntymäpäivälahjaksi harrastavansa seksiä tämän kanssa, jotta tämä saa menettää neitsyytensä, oli pakko miettiä, että kenenköhän nuoren päähän tällainenkin olisi sitten pälkähtänyt. Toisaalta oli kiva, ettei kirja kuvannut mitään helppoa höttöistä rakkaustarinaa tai jo useita kertoja läpipuituja ongelmia.

Oi, Lavinia. Luin tämän ensimmäistä kertaa sitten varmaan seitsemännen luokan, jolloin taistelut ja rakastelukohtaukset tuntuivat ehkä vähän ahdistavilta. Nyt ne olivat paljon siedettävämpiä, mutta syy, miksi alunperin tartuinkaan kirjaan uudelleen, oli säilynyt. Lavinian maailman muinaisuus, aika kauan ennen Rooman kukoistavaa valtakuntaa, jolloin suuren kaupungin perustuksilla asuivat vain etruskit, ja Ruma oli yksi Tiburin salaisista pyhistä nimistä. Villit kukkulat, koskemattomat metsät joissa lapsikin pystyi vaeltelemaan turvallisesti, pyhä lehto, kaukainen ulkomaailma. Kuvitelmissani hohtavan valkoiset temppelit, pyhitetty suola ja kuninkaantyttären rituaalit. Tunnen tätä maailmaa kohtaan jotain sanoinkuvaamatonta kaipuuta, ehkä siksi, koska sitä ei voi enää saada takaisin. Täsmälleen samaa kipua tunnen vain Ronja, ryövärintyttären ja 1920-luvun Egyptistä kertovan Prinsessa Tuian amuletin maailmoja kohtaan. Pienet kaupungit, maanviljelijät ja sodassa tai sovussa vieretysten elävät Italian kansat. Ja tietysti Aeneas, joka purjehtii eräänä päivänä kaukaisesta Kreikasta, ja ennustus, joka saa Lavinian päättämään kohtalostaan itse ja aiheuttamaan sodan... 

Fangirl oli ensimmäinen kirja, jonka luin uudessa opiskelupaikassani Saksassa. Luin sen jo toisaalteen yhden vuoden aikana, mutta se tuntui sopivan täysin tilanteeseen. Kirja kertoo siis introvertin Cathin ensimmäisestä lukuvuodesta uudessa yliopistossa, kun hänen kaksoissisarensa ei enää suostu jakamaan huonetta vaan tahtoo löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Tähän kirjaan mahtuu niin Cathin fanfiction-harrastus Harry Potter -tyylisestä kirjasarjasta, sen suloinen poikaparitus (oi miksi en ikinä lukenut Harry/Draco -ficcejä?), sisaruus- ja äitisuhteita, salavihkaa paljastuva mielenterveysongelma, vaihteeksi kunnollinen päähenkilö joka ei käy bileissä, rakkaustarina - ja sosiaalista jännittämistä. Oli kiva huomata, etten itse pelkää yksin ruokalassa kulkemista ja ystäviäkin sain vähän vaivattomammin, mutta jotain samaa minussa ja Cathissa on. Toisaalta ihmettelen, kuinka hän tietyissä tilanteissa oli sitten taas niin rohkea ja itsenäinen. Tämä on kuitenkin todella realistisen tuntuinen kirja.



Jag kan nästan känna solen alkoi kiinnostavasti, mutta en sitten kuitenkaan lopulta lämmennyt tälle kokonaan. Ehkä tuntui vähän turhauttavalta lukea yhdeksäsluokkalaisisten draamailusta, varsinkin tytöstä, joka soluttautui joukkoon, ei harrastanut mitään ja kuunteli musiikkia vain noin kuunnellakseen jotain, eikä tiennyt mitä kirjoittaa aineeseen musiikin merkityksestä. Olisi kiva tietää jonkun yläasteikäisen mietteitä tästä. Tyttörakkaustarina oli joka tapauksessa piristävä, ja on hienoa, kuinka romaanin kirjoittaja on vain 18-vuotias.



Toista maata, tämä on kirja, joka kääntää stereotypiat päälaelleen. Pääosassa on iranilaistaustainen perhe, jonka isä puhuu ruotsia virheettömästi ja vaatii yliopistolla monikulttuurisuuden hehkuttamisen sijasta sulautumista ruotsalaisuuteen, äiti ikävöi takaisin Iraniin ja teini-ikäiset lapset ovat kiinnostuneempia hiphopista kuin sukujuuristaan, kunnes Parisa päättää lähteä kuvaamaan kouluprojektiinsa Iranin ankaran konservatiiviseksi kuvittelemaansa arkea. Samalla sivutaan kuitenkin heidän lähipiiriään alkaen iranilaistaustaisista mummoista päätyen kantaruotsalaiseen maahanmuuttajien järjestön edustajaan, joka ei osaa puhua aiheestaan ilman muistiinpanoja ja joka kannattaa maahanmuuttajien nimittämistä 'mutiaisiksi' (on kai hyvä merkki, etten ole ikinä kuullutkaan tätä haukkumasanaa? Vai?). Tämä kirja herätti ajatuksia ja sai välillä nauramaan, välillä kauhistumaan joissakin juonenkäänteissä. Tätä olisikin pitänyt lukea vaikka johonkin kulttuuriantropologiseen kurssiin muistiinpanoja tehden ja reflektoiden, nyt mieleen jäi vain itsessäni havaitsemani ärsyyntyminen vaaleaihoisena kantasuomalaisena. En ole ihan varma mistä se johtui, ehkä siitä kuinka tämä aihe yleensäkin kritisoi (osittain aiheestakin) kantaeurooppalaisia ja saa syyllisen olon, jos on eri mieltä. Joka tapauksessa kirja ei antanut valmiita vastauksia, vaan kerronta oli ehkä humoristisellakin tavalla kärkästä. Olisi kiva kuulla tästä eritaustaisten mielipiteitä ja näkemyksiä!

"Ja nyt Negar ei päässyt Chamonix'hin tai Aspeniin. Hän kuluui oikeaan yhteiskuntaluokkaan mutta väärään kansallisuuteen. Hän saattoi kuitenkin lähteä Diziniin. Siellä tuntui melkein kuin olisi ollut ulkomailla. Seinille ei maalattu marttyyrinkuvia. Kaduilla ei liikkunut partioita. Eivätkä mitkään pukeutumissäännöt olleet voimassa. Tytöt ja pojat toivat mukanaan pelkät lasketteluvaatteet, vetivät pipot päähänsä ja nousivat hissillä kohti valkeita korkeuksia.
   Tapansa mukaan Mahsa teki mitä voi. Hän toivoi, että tyttärellä olisi mahdollisimman hauskaa ja auttoi antamalla tälle kaikkea, mikä saattoi ehkä edistää asiaa: Oman auton. Kuukausirahan joka muistutti pikemminkin palkkaa. Ja äidin jolla oli aina anteeksi kielensä päällä. Joka ei jankuttanut tulevaisuudensuunnitelmista. 
   Kauan sitten Mahsa oli pitänyt omaa ja Negarin tulevaisuutta kämmenellään, ja kuten kaikki hänen ympärillään väkijoukossa hän oli nostanut kätensä nyrkissä pystyyn ja ajanut shaahin tiehensä.
   Sitten aika oli jatkanut kulkuaan, taistelu oli ajautunut harhateille ja arki oli astunut elämään. Mahsalle jäi vain kadotettu nuoruudenunelma. Kysymys, joka kuului: mitä oikeastaan tapahtui? Ja kauhea tietoisuus siitä, ettei hänellä ollut mitään, mitä jättää perinnöksi Negarille. Ei unelmaa, ei toivoa, ei tulevaisuutta. Vain anteeksipyyntö kaikkien menetysten korvaukseksi." -s. 460-461

Ein Königreich für Eljuscha (englanniksi Homeward from the Steppes of the Sun) kertoo Ukrainan juutalaisten paosta ensin Kazakhstanin jääkylmille aroille, sitten Saksaan ja lopuksi Israelin kibbutziin. Olenkin lukenut juutalaisten paosta milloin Ruotsiin, Iso-Britanniaan, USA:an kuin Shanghaihinkin, mutta tämä oli jotain aivan uutta, kibbutzit esimerkiksi jäivät minun historiantunnillani käsittelemättä. Pienen pojan Eljuschan matkaan kuului niin nälkää, käenpoikasten metsästystä ruoaksi, äidin taro-kortit, lastenkoti, sieppaus kazakhstanilaisen pariskunnan lapseksi, junamatkustusta ja salakuljetus Israeliin. Vähän harmitti kuinka hänen sisarensa jäivät tarinassa selvästi syrjemmälle, mutta tämä olikin Eljuschan tarina. Olisin myös mielelläni lukenut lisää kazakhstanilaisesta elämäntavoista, nyt siihen tuntui kuuluvan vain kamelit ja lastenryöstäminen. Oli kiinnostavaa, kuinka Eljuscha osasi niin pienenä useita kieliä: puolaa, venäjää, ukrainaa ja lopulta kazakkia ja hepreaakin. Muistan myös hänen orvon ystävänsä, joka kertoi viettäneensä koko sodan ajan salamatkustelemalla junalla Kazakhstanista länsirintamalle ja takaisin. Vaikka teos on selvästi suunnattu nuoremmille, on siinä mukana myös joitain lapsille rankkoja kohtia. Luin juuri Wikipediasta, että Uri Orlev selvisi itse lapsena keskitysleiriltä. Miten hän pystyi kirjoittamaan kaiken kokemansa jälkeen?



Coming of Age in Samoa ja Die Wörter, der Zauber, der Tod (ranskaksi Les Mots, la Mort, les Sorts/ englanniksi Deadly Words) luin kulttuurien tutkimuksen opintoja varten. Positiivinen yllätys oli, etteivät nämä olleet lainkaan yhtä kuivia kuin aiemmin lukemamme tieteelliset tutkimukset. Molemmat etenivät melkein tarinana, jälkimmäisessä oli otettu haastateltujen näkökulma huomioon siteeramalla heitä dialogien muodossa ja ensimmäinen taas muistutti paikoin melkein runollista kertomusta (en tosin ole varma, onko se välttämättä antropologisessakaan tutkimuksessa hyvä juttu, vaikka kirjoitustapa voikin kai olla myös rennompi? Ainakin sellaisia on huimasti helpompi ja kivempi lukea!). Minua etenkin kiinnosti Coming of Agen aihe (teini-ikä ja elämä 20-luvun samoalaisella saarella), ja soveltavat loppupäätelmät valinnanvaihtoehtojen ja moraalin stressaavuudesta vaikuttivat erittäin ajankohtaisilta; harmi vain että tutkimustuloksia on myös myöhemmin arvosteltu ja ainakin osittain kumottu. Näin ollen en sitten tiedä mitä ajatella Margaret Meadista, vaikka kovasti haluaisin ihailla häntä ja uskoa hänen tutkimustaan. Favret-Saadan tutkimus noituususkosta 70-luvun ranskalaisella maaseudulla oli myöskin kiinnostavaa ja hämmentävääkin luettavaa, varsinkin kun aiheesta ei löydy ollenkaan tietoa internetistä. Miksi noituususko on säilynyt alueella niin pitkään - entä onko se jäljellä vielä tänä päivänäkin? Tämän kirjan kanssa sattui muuten hassu tapaus, kun keskustelimme siitä opiskelukavereideni kanssa kahvilassa - he kertoivat jälkeenpäin lähettyvillä istujien katsoneen meitä todella kummallisesti. :D

"There is as much difference between one Samoan child and another in the matter of shyness and self-consciousness as is apparent among our children, but where our shyest children avoid the limelight altogether, the Samoan child looks pained and anxious but dances just the same. [...] Fifteen- and sixteen-year-old boys dance with a charm and a complete lack of self-consciousness which is a joy to watch." -s. 118-119

***

Elokuvia en ole yhdeksänkään kuukauden aikana hirveästi katsellut, jollei lasketa Suomessa ollessani perheen kanssa katsottuja viikonloppuisia elokuvia, joista en kylläkään muista lähes mitään. Kaksi elokuvaa olivat kuitenkin vaikuttavia omalla tavallaan. Ensinnäkin katsoin ystäväni kanssa Netflixistä nuortenelokuvan Let It Snow, jossa useampi rakkaustarina kietoutuu yhteiseen tarinaan. Tämä oli kiva höttöinen elokuva, mutta siitä ei erityisesti jäänyt mieleen muuta kuin kahden tytön rakkaustarina, joka oli kyllä mielestäni vähän kökköisesti ja stereotyyppisesti tehty. Parhaiten minulla jäi mieleen kohtaus, jossa tyttö ja poika laulavat kirkossa The Waterboys-bändin The Whole of the Moon, se oli pysäyttävä ja maaginen kohtaus.

Vuoden ajalta parhain mieleen jäänyt elokuva oli Netflixistä löytynyt 90-luvun yliopistoelämästä kertova kiinalainen So Young (
致我们终将逝去的青春). Tästä oli ehkä eniten näkemäni "länsimaalaistyylinen" kiinalainen nuoruuselokuva, johon kuitenkin sekoittuu mielenkiintoisia, hiukan epämääräiseksi jääviä fantasiaelementtejä. Pidän elokuvan juonesta, yliopistoelämän kuvauksesta, rakkaustarinasta, nuorten unelmista ja muista piilevistä teemoista.

Sarjoista olen seurannut How I met Your Motheria ja Brooklyn 99:ia ja nyt olen kummassakin (Netflixissä julkaistuissa) viimeisissä kausissa. HIMYM:in Robinin epävarmuus ja Ted ja hänen romanttisuutensa ovat aina niin samastuttavaa katsottavaa - lisäksi pidän sivuhenkilöistä Norasta ja Quinnista, jotka ovat niin ihania itsenäisiä naisia. Jopa Barney on sarjan loppupuolella kunnon herrasmies. Brooklyn 99 taas ei tunnu ihan yhtä syvälliseltä, mutta rakastan Rosaa, joka on jotenkin niin ihanan epäsosiaalinen ja tasapainottelee tunteidensa ilmaisun kanssa. Tykkään myös sarjan pienistä kannanotoista rasismiin ja homofobiaan.

Kiinaa oppiakseni aloin katsoa Netflix-sarjaa Well-Intended Love, joka kertoo sivuroolinäyttelijän ja rikkaan toimitusjohtajan rakkaustarinan. (Minulle on muuten hirveän vaikeaa oppia kiinaa kuulemalla! Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään joitakin lauseita ja sanoja!) Näin (vain) paria sarjaa katsottuani en ole oikein kiintynyt kiinalaisten elokuvien tyyliin - ne ovat täynnä hidastuksia ja epärealistisia juonenkäänteitä - tai ehkä ne vain ovat vähän erilaisia euroamerikkalaisiin elokuviin verraten. Yritän olla yleistämättä, muttta ihmettelen, kuinka kahdessa ainoassa katsomassani sarjassa on esiintynyt köyhempi nainen, joka haluaa nousta huipulle omalla työllään, ja rikas mies, joka juoksee naisen perässä ja kiusaa tätä, kunnes he lopulta rakastuvat ja mies parantaa tapansa. Joka tapauksessa tykkään Well-Intended Loven vahvasta päähenkilöstä, joka ei tahdo pyrkiä huipulle miehensä avulla - ja viittauksista homoseksuaalisuuteen! Tein jopa analyysin opiskelutyöhöni sarjan asenteista homoseksuaalisuuteen. Vaikka aihe yleensä ignoorataan ja kielletään kiinalaisessa mediassa, oli ainakin minulle kuitenkin yllätys, että siihen nyt edes viitataan ja vieläpä kivan neutraalisti. Lisäksi tykkään myös kahden sivuhenkilöstä ja heidän söpöstä rakkaustarinastaan. :3

Yhden sarjan katsoin loppuunkin asti! Jouluksi kotiin on norjalainen sarja, jossa päähenkilö etsii "sitä oikeaa" väitettyään sukulaisilleen että voi tuoda poikaystävänsä kylään jouluna. Vaikka tämä on tosi kevyttä katsottavaa, oli päähenkilön suhteita kiva seurata ja mahtuipa mukaan naisenkin suuteleminen.(Anteeksi, tajusin juuri, kuinka olen jokaisessa tämän postauksen kirjassa tai elokuvassa hehkuttanut niiden LGBT+ -suhteita. Mutta kun niitä löytyy kaikkialta!) Lisäksi pienenä sivujuonteena oli hoitajan työ ja vanhuksienkin kohtelu. Norjaa oli ihana kuunnella, tajusin ymmärtäväni sitä suht koht hyvin. Poikaystävä/tyttöystävä on muuten norjaksi kjæreste, vähän kuin ruotsin käraste eli rakkain, kuinka ihana sana. Mutta loppu! Ei! Ei voi lopettaa noin!

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Kolme tv-sarjaa, joiden puolesta taistelisin, jos tv päätettäisiin lakkauttaa!

1. Pieni talo preerialla

Pieni talo preerialla -tv-sarjaan tutustuin ensimmäisen kerran 9-vuotiaana kun meillä oli remontti kotona ja asuimme muutaman yön hotellissa. Meillä ei ollut digiboksia kotona, joten hotellissa pääsin pitkästä aikaa katsomaan televisiota! Ensimmäiset jaksot jotka tästä sarjasta näin, kertoivat Pikku naisia -teatteriesityksestä, kiusatusta intiaanipojasta - ja Lauran isosiskon Maryn umpisuolen puhkeamisesta! Tuo viimeinen jakso tuntui ylijännittävältä, varsinkin kun se oli kaksiosainen, enkä nähnyt enää seuraavan päivän jaksoa! Murehdin mitä Marylle kävisi, vaikka kuitenkin tiesin, että hän selviytyisi...

Sain synttärilahjaksi Pieni talo -kirjat ja rakastuin niihin <3 Ja kun meille sittenjoskus hankittiin digiboksi, aloin heti seurata sarjaa nauhoittamalla, koska YLE oli päättänyt pistää sen tulemaan aamupäivällä! Ystäväparkani ei nähnyt sitä kuin lomalla, koska heillä ei ollut tallennuslaitetta :(

Pieni talo preerialla perustuu siis Laura Ingalls Wilderin omaan elämään perustuvaan kirjasarjaan, tosin aika löyhästi. Perhe asuu koko elämänsä Walnut Grovessa (tosiasiassa he muuttivat pois Lauran ollessa noin 12), sarjassa vierailee henkilöitä joita oikeasti ei ole ollut olemassakaan, ja draamaa ja keksittyjä asioita on vähän liiankin. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut eivät siksi tykkäisi siitä. Minulle sarja on kuitenkin tosi rakas <3 Pidän eniten koulussa ja muualla tapahtuvista kommelluksista, hauskoista kohdista, sen ajan elämästä, mutta myös paljon tunteellisista jaksoista. Lempihenkilöitäni on vaikea sanoa, mutta varmaan koko Lauran perhe!

Vaikka ohjelma loppui jo vuosia sitten, katson sitä edelleen, sillä sain kerran joululahjaksi kaikki sarjan tuotantokaudet! Katson niitä järjestyksessä, mutta aika harvoin - olen vasta toisessa kaudessa. Toisen kaverini kanssa olen katsonut niitä aina joskus, kun hän on kylässä. Nauramme, puimme nyrkkiä ja sätimme Harriet Olesonia! :D

Harriet: If God wanted me to speak with my hands, he wouldn't have given me mouth!
Nels: Even God can make mistakes.

2. Murdochin murhamysteerit

Näin Murdochin ensimmäisestä jaksosta pätkän. Ajattelin että näyttää aika tylsältä sarjalta. Nyt kadun ja toivon hartaasti, että olisin nähnyt tämän osan! Siitä on nyt vuosi, ja tämän vuoden aikana olen laskenut tunteja jakson alkuun, katsonut uusinnat, katsonut vielä kerran äidin kanssa Yle Areenasta, kirjoittanut vuoropuheluja muistiin ja rakastunut vuorotelleen kahteen päähenkilöön!

Murdochin murhamysteerit eli Murdoch on rikossarja vuosisadan (1800-1900) vaihteen Torontosta. Tykkään rikossarjoista, myös niiden rikoksien (varsinkin motiivien) ja poliisintyön vuoksi, mutta ennen kaikkea ihmissuhteiden vuoksi! Dr Julia Ogden ja William Murdoch ovat alussakin ihastuneita/rakastuneita toisiinsa, mutta kaikkien vastoinkäymisten ja väärinkäsitysten vuoksi he rakastavat toisiaan yhä enemmän... Samoin konstaapeli George Crabtreen ja Dr. Emily Gracen samantyyppinen suhde on ihana <3

Pidän mahdottomasti kaikista päähenkilöistä, mutta yksi tulee aina ensimmäisenä mieleen: Julia. Ihastuin hänen itsevarmuuteensa, ystävällisyyteensä, vaikuttamiseensa ja pyrkimykseensä uralle. Emily on toiseksi ihanin, samanlainen mutta hiukan erityyppinen, George mahdottoman hauska ja Williamin silmät niin kauniit, mutta Julia oli esikuvani jo aluksi!

Sarja meni tauolle tammikuussa, ja kuinka surinkaan sitä! Mutta (nyt tulee syy siihen miksi tämä postaus kirjoitetaan juuri nyt): SARJA JATKUU TÄNÄÄN!!! Siitä tulee ensin 8. kausi ja sitten kerrataan ensimmäiset kaudet. Ystäväni Lizaahh (joka aloitti katsomisen vähän myöhemmin kuin minä, rakastaa sarjaa yhtä palavasti ja julkaisee toivottavasti vähän samantyyppisen postauksen kuin tämä) ja minä aiomme laskea tänään tunteja ja minuutteja sarjan alkuun, niin pitkään olemme sitä odottaneet!

Inspector Marcel Guillaume: Well, well, I'm impressed.
Julia: That a woman can be a doctor?
Inspector M.G.: That a doctor can be so beautiful.


Julia <3
Emily <3

William <3
3. Neiti Fisherin etsivätoimisto

Tämän sarjan lasken edelleen mukaan vähän haparoiden, sillä katsoin sitä kesä-elokuussa ja vain kolme kautta. (Enempää ei ole :'() Mutta pakko, on tämä sen verran ihana sarja! <3

Neiti Fisher kertoo myös rikoksien ratkomisesta, mutta 20-luvun Australiasta. Se on muutenkin vähän erityylinen kuin Murdoch, ekan jakson katsottuani mietin, että en kyllä halua tätä enää katsoa... Mutta katsoin kuitenkin, ja sitten Lizaahhkin katsoi (ja rakastui :P) ja sitten minäkin rakastuin pikkuhiljaa!

Parasta tässäkin ovat henkilöt ja heidän suhteensa <3 Ensin pidin eniten rauhallisesta Dotista, neiti Fisherin apulaisesta, mutta nyt kun ajattelen, pidän eniten Phryne Fisheristä. Hän on hauska, hyvää ajatteleva, omapäinen, erikoinen, naisellinen muttei kuitenkaan... Suoraan sanottuna erilainen. Eli ihana <3 Pidän kuitenkin hyvin paljon komisario Jack Robinsonista, jolla on vino hymy ja myöskin hauskat kommentit, Dotista edelleen ja konstaapeli Hugh Collinsista!

Ja sitten tämän sarjan tunnari <3, muoti, 20-luvun elämä...

Phryne: So I did the only thing I could in the circumstance...
Jack: You called for help?
Phryne: I stabbed him in the shoulder!



                                                                           ***
P.S. Sitaatit olivat ohjelmien IMDb-sivuita.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Ihastukseni siellä jossain Tarinoiden maailmassa

Sain tämän idean Lizaahilta, ja päätin lainata, koska olen omistanut fiktiivisiä ihastuksia paljon enemmän kuin oikeita.

                       ***
Ensimmäinen suuri ihastukseni oli varmaan yhdestä lempikirjasarjastani, Percy Jacksonista. Aloitin lukemaan niitä ehkä neljännellä luokalla, ja silloin tämä henkilö pisti silmään. Tämä on hyvin erilainen kuin muut, jumalvanhempansa tapaan syrjäänvetäytyvä ja katkera. Tummahiuksinen ja -silmäinen, viihtyy aaveiden kanssa...

Sarjaa lukeneet arvaavat toivottavasti, kenestä on kyse: Nico di Angelosta, Haadeksen pojasta. Varmaan juuri tuo erilaisuus ja eristyneisyys ihastutti häneen niin, että aloin kirjoittamaan omaa tarinaani Haadeksen tyttärestä, johon suunnittelin Nicoa myös sivuhenkilöksi. Nykyäänkin on Nico yksi lempihahmoistani, mutta silloin vain odotin kohtia, joissa hän esiintyi. Kaverini, joka myös rakastaa PJ:tä, tuli varmaan hulluksi kimeästä kiljunnastani: "Niiicooooo!"

Seuraavaksi ihastuin Putous-tv-sarjan hahmoihin. Kaksi vuotta sitten vuorossa oli Sanna-Raipe Helminen, jota esitti Armi Toivanen. Ne jotka eivät tiedä/muista, Sanna-Raipe oli tamperelainen opiskelija, joka puhui hyvin nopeaa murretta tuuhean otsatukkansa takaa. Sanna-Raipe ei voittanut sketsihahmokilpailua, mitä itkin katkerasti hänen pudottuaan.  

Viime vuonna vuorossa oli Jussi Vatasen esittämä Antsku, joka puolestaan voitti ohjelman! Antsku puhui Imatran murretta (jota opettelin sitten itsekin), oli rauhallinen kotirouva joka puheli kokoajan Ukostaan. Antsku pisti minut puhumaan kaverini ja perheeni puolikuoliaiksi, kadehtimaan imatralaisia jotka pääsivät näkemään hänet livenä, sekä haaveilemaan Antsku-postikorteista ja hahmon piipahtamisesta laskiaisjuhlissa! Vielä nykyäänkin taputan samalla tavalla kuin hän.

Vuosi sitten näin Helsingin kaupunginteatterilla näytelmän "Tohtori Zivago", joka perustuu Boris Pasternakin samannimiseen romaaniin Venäjän vallankumouksen ajoilta. Ensin minun oli vaikea sanoa, pidinkö musikaalista vai en, koska sodan ja ampumiskohtauksien vuoksi se oli aika hurja. Mutta päähenkilöiden, tohtori Juri Zivagon ja Lara Antipovan (Eeppisen? Kyllä!) rakkaustarinan vuoksi olisin halunnut nähdä uudelleen. So I fell in love with Lara. Häntä oli kohdeltu kaltoin nuorena, mutta hän oli vahva, ystävällinen ja rakastava. Laraa ja Juria esittivät Annamaija Tuokko ja Tuukka Leppänen, jotka voisin sijoittaa lempinäyttelijöideni joukkoon.
    
Harmittelin, etten ehtinyt nähdä näytelmää uudelleen, mutta onneksi on YouTube, josta olen kuunnellut monta musikaalin lauluista niin suomeksi kuin englanniksikin, kuten tämän. Ne ovat vain niin ihania  ja olen herännyt kuuntelemaan niitä uudestaan <3 Onneksi on myös legendaarinen Tohtori Zivago -elokuva (1965) sekä alkuperäinen kirja, jotka molemmat aion nähdä/lukea lomalla! 

Vuosi sitten aloitin myös katsomaan rikossarjoja iltaisin äidin kanssa, joka on katsellut niitä jo vuosikymmeniä. Kun näin vilauksen ensimmäisestä jaksosta "Murdochin murhamysteereistä" en edes halunnut katsoa sitä (vaikka se kertoi 1800-luvusta!). Nyt vain toivoisin saavani nähdä sen, sekä kaikki muutkin tämän rikossarjan jaksot, joita en ole nähnyt tai sitten olen noin sata kertaa.

Ensimmäisenä en ihastunut siinä kehenkään. Sitten huomioni kiinnittyi päähenkilön, älykkään ylikonstaapeli Murdochin pehmeisiin silmiin... Kuitenkin aloin ihailla heti sen jälkeen tämän rakastettua tohtori Julia Ogdenia. Heitä näyttelevät Yannick Bisson ja Helene Joy. Julia avustaa ylikonstaapelia monissa rikoksissa ja samalla parin tunteet alkavat syventyä. Julia on päässyt pitkälle aikana, jolloin naiset harvoin pääsivät uralle: hän on opiskellut lääketiedettä ja toimii nyt kuolemansyytutkijana, myöhemmin psykologinakin. Samalla hän on vahva ja ystävällinen (niin kuin Lara), päättäväinen ja puolustaa naisten oikeuksia. Vaikka Murdochin murhamysteerit ovat olleet tauolla jo monta kuukautta, ihailuni Juliaa ja muita sarjan henkilöitä kohtaan ei lopu, ja odotan malttamattomana syksyä, jolloin sen pitäisi jatkua.

Keväällä Murdochin tilalle tuli hetkeksi rikossarjasta "George Gentlyn tutkimukset" ylikonstaapeli John Bacchus (John on se vasemmanpuoleinen kuvassa, näyttelijänään Lee Ingleby). Tämän kanssa menin jopa leikisti naimisiin! (Vähänkö olin ylpeä :)) John asuu 1960-luvun Pohjois-Englannissa, on mielestäni komea ja laukoo hauskoja kommentteja silloin tällöin, mutta oikeastaan hän on välillä myös aika typerä. Vielä pari kuukautta sitten pidin hänestä kuitenkin aivan valtavasti: juttelin Hänen kanssaan englantia itsekseni ja hypin onnesta kun sain äänitettyä alkukausien tunnusmusiikin!

                                                              ***
Ihastukseni (joita löytyisi vielä enemmänkin) ovat tuottaneet minulle lukemattomia ihania hetkiä, mutta myös surua ihailun laimenemisesta. Ne ovat opettaneet hirveästi englantia, varsinkin rikossanastoa (kuten Murdochin murhamysteerien jaksot, joiden dialogeja kirjoittelin jossain vaiheessa ylös englanniksi) sekä tuoneet samaistumisen kohteita ja uusia ajatusmaailmoja. Ne samalla heijastavat myös varmasti omia ajatuksiani ja arvomaailmaani. Joka tapauksessa haluan ihastua vielä lukemattomia kertoja fiktiivisiin hahmoihin!