Se haihtui elämänmuutokseen, uuteen katupölyyn ja uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin ja opiskelun kiireisiin.
Uuteen ympäristöön ja sen vaikutteisiin. Olen käynyt varmaan useammassa juhlassa kuin lukenut kirjoja... Lisäksi - ruokapöydässä ei oikein voi lukea kirjaa, ja pitkän päivän jälkeen on vain helpompi katsoa sitcomia kuin avata romaani. Eipä silti, jos minulla on ollut kirja kesken, olen saattanut lukea sitä syödessäkin.
Joka tapauksessa en ole kuopannut lukemista. Sisäisesti suren sitä, kuinka en enää ole se lukutoukka tai runotyttö, joka raahasi aina kirjaa mukanaan kaikkialle. Joka tapauksessa raahasin irjoja mukanani matkalaukussa joulunakin ja hankin paikalliskirjastoon kortin. Se tosin maksaa 10€/6kk, tulee ikävä Suomen kirjastoja...
Runosuonenikin toivottavasti alkaa pulputa, kunhan saa inspiraatiota, ja päiväkirjalle saattaa tehdä hyvääkin olla levossa. Toisaalta nyt koronan aikaan olen huomannut taas tarvitsevani jotain minne vuodattaa kaiken päässäni pyörivän informaatiotulvan - ja hei, kymmenen vuoden päästä ihmisiä varmasti kiinnostaa lukea tästä poikkeusajasta! Miksi muutenkaan lukisimme sota-ajankaan muistelmia tai päiväkirjoja?
Ja vaikka yhdeksän kuukauden aikana (heinäkuu 2019-maaliskuu 2020) lukemani kirjat voi laskea kahden käden sormilla, olenhan minä jotain lukenut!
Heinäkuu: -
Elokuu:
Elena Gorokhova: Goodbye, Leningrad
Syyskuu:
Nic Stone: Triangel
Markus Zusak: I am the Messenger
Lokakuu:
Ursula K. LeGuin: Lavinia
Marraskuu/Joulukuu:
Rainbow Rowell: Fangirl
Joulukuu:
Ebba Hyltmark: Jag kan nästan känna solen
Tammikuu
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata
Helmikuu:
Uri Orlev: Ein Königreich für Eljuscha
Maaliskuu:
Margaret Mead: Coming of Age in Samoa
Jeanne Favret-Saada: Ein Wort, ein Zauber, ein Tod
Katsotut elokuvat:
Let it snow
So Young
Aloitetaan - kesän 2019 vietin Saksassa kesätöissä, enkä ehtinyt tai jaksanut lukea paljoakaan. Löysin kuitenkin rautatieasemalla nököttävästä kirjakaapista (Kyllä! Näitä löytyy Saksasta kaikkialta!) Elena Gorokhovan romaanin nimeltä Goodbye, Leningrad, joka on saksannettu teoksesta A Mountain of Crumbs. Se perustuu kirjailijan omiin lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiin Leningradissa, Pietarissa 1900-luvun loppupuolella ja kokonaisuudessaan selittää, mikä sai hänet menemään naimisiin amerikkalaismiehen kanssa ja muuttamaan USA:an.
Todella rakastuin tähän teokseen! Tämä on juuri sitä mikrohistoriaa, jonka luettua tajuaa vähän paremmin, miltä tuntui jonottaa tuntikausia niitä harvoja kaupan tuotteita tai kun pääsee ensimmäiselle "ulkomaanmatkalleen" Krimille vapauteen ja viettää koko kuukauden rannalla muiden nuorten kanssa yöpyen - koska vain voi. (Tämä luku oli ehkä lempparini!) Ymmärsin vähän paremmin, miltä amerikkalaiset vaihto-oppilaat tai koko USA vaikuttivat neuvostonuorten silmissä ja miten luksusta meillä on, kun kaupasta löytyy jokaista tuotetta viittä eri merkkiä. Olin hämmentynyt kun äitini huomautti, ettei 1980-luvulla Suomessakaan kaupan tarjonta ollut läheskään samaa luokkaa kuin nykypäivänä. Kirja oli todella kiinnostavasti kirjoitettu ja sopi kaltaiselleni herkälle lukijalle, voin vain kiittää onneani, että satuin poimimaan sen kirjakaapista.
"Miten katkera oli äitini täytynyt olla tuona kesäpäivänä kymmenen vuotta sitten, miten voimattomalta ja nöyryytetyltä hänen oli täytynytkään itsensä tuntea. Siitä huolimatta hän vaati ja painosti ja taisteli itselleen niin tyypillisellä tavalla - ainoalla, jolla hänen kokemuksensa mukaan sai jotain aikaiseksi mmeidän maassamme. -- Miksi hän siis edelleen vaikenee, kun Marina kiroaa kiistellyn näytelmän kieltänyttä kulttuuriministeriötä, tai kun minä pilailen oppikirjamme otsikon >English Conversation< absurdien aiheiden kustannuksella? Miksi hän puolustaa puoluetta, joka petti hänet?" -s. 288-289
Syyskuussa puolestaan olin vielä kotona Suomessa ja pohdin melkein ahdistuneena, mitä oikein haluan tältä vuodelta. Tuona aikana minulla oli siis vapaata, joten kaverien tapaamisen, pyöräilyn ja sisällä lamaantumisen ohella ehdin myös lukeakin. Triangel (Odd One Out/ Kolme on parillinen luku) ja I am the Messenger olivat tosi omalaatuisia kirjoja. Ensiksi mainittu oli teinikolmiodraama kahden lapsuudenystävän ja yhden uuden tuttavuuden välillä. Jälkimmäinen on puolestaan Kirjavarkaan kirjoittajan mysteeriromaani (en tiedä, mihin genreen tämän voisi pistää) 19-vuotiaasta taksikuskista, joka alkaa saada kirjelappuina osoitteita, joissa asujat tuntuvat jokainen tarvitsevan jonkinlaista apua. Tämä oli salaperäinen juurikin mysteerimäinen kirja, jonka päähenkilö ei sopinut ainakaan mihinkään tavalliseen (ainakaan nuorten-)kirjan muottiin, olihan hän hiukan köyhemmästä perheestä ja päätynyt koulun jälkeen pelaamaan korttia ja ajamaan taksia sekä haikailemaan parhaan ystävänsä perään. Ei tämä ollutkaan YA-kirjallisuutta vaan enemmän aikuisten kirja. En oikein osaa sanoa tästä mitään järkevää: kiinnostus pysyi koko ajan yllä, ja miljöö sekä tarina olivat ilahduttavan erilaisia, mutta tämä ei ehkä sovi ihan minun tyylisiin kirjoihini, vaikka suosittelenkin tätä eteenpäin.
"When we were younger, he used to take us kids places, like the national park and the beach and a playground miles away that had a huge metal rocket ship. Not like the plastic vomit playgrounds the poor kids have to play on these days. He'd take us to those places and quietly watch us play. We'd look back and he'd be sitting there, happily smoking, maybe dreaming. My first memory is of being four years old and getting a piggyback ride from Gregor Kennedy, my father. That was when the world wasn't so big and I could see everywhere. It was when my father was a hero and not a human." -s. 310
Triangelissa tykkäsin seksuaalivähemmistöjen ja oman identiteetin pohdinnan suurista rooleista sekä ei-niin-tavallisesta tunteiden pohdinnasta, mutta kaikki tuntui menevän vähän yli jokaisen ystävyksen ihastuttua toisiinsa ja draamailtuaan sitä sitten vuorollaan. Siinä kohtaa kun lesbo lupaa parhaalle kaveripojalleen syntymäpäivälahjaksi harrastavansa seksiä tämän kanssa, jotta tämä saa menettää neitsyytensä, oli pakko miettiä, että kenenköhän nuoren päähän tällainenkin olisi sitten pälkähtänyt. Toisaalta oli kiva, ettei kirja kuvannut mitään helppoa höttöistä rakkaustarinaa tai jo useita kertoja läpipuituja ongelmia.
Oi, Lavinia. Luin tämän ensimmäistä kertaa sitten varmaan seitsemännen luokan, jolloin taistelut ja rakastelukohtaukset tuntuivat ehkä vähän ahdistavilta. Nyt ne olivat paljon siedettävämpiä, mutta syy, miksi alunperin tartuinkaan kirjaan uudelleen, oli säilynyt. Lavinian maailman muinaisuus, aika kauan ennen Rooman kukoistavaa valtakuntaa, jolloin suuren kaupungin perustuksilla asuivat vain etruskit, ja Ruma oli yksi Tiburin salaisista pyhistä nimistä. Villit kukkulat, koskemattomat metsät joissa lapsikin pystyi vaeltelemaan turvallisesti, pyhä lehto, kaukainen ulkomaailma. Kuvitelmissani hohtavan valkoiset temppelit, pyhitetty suola ja kuninkaantyttären rituaalit. Tunnen tätä maailmaa kohtaan jotain sanoinkuvaamatonta kaipuuta, ehkä siksi, koska sitä ei voi enää saada takaisin. Täsmälleen samaa kipua tunnen vain Ronja, ryövärintyttären ja 1920-luvun Egyptistä kertovan Prinsessa Tuian amuletin maailmoja kohtaan. Pienet kaupungit, maanviljelijät ja sodassa tai sovussa vieretysten elävät Italian kansat. Ja tietysti Aeneas, joka purjehtii eräänä päivänä kaukaisesta Kreikasta, ja ennustus, joka saa Lavinian päättämään kohtalostaan itse ja aiheuttamaan sodan...
Fangirl oli ensimmäinen kirja, jonka luin uudessa opiskelupaikassani Saksassa. Luin sen jo toisaalteen yhden vuoden aikana, mutta se tuntui sopivan täysin tilanteeseen. Kirja kertoo siis introvertin Cathin ensimmäisestä lukuvuodesta uudessa yliopistossa, kun hänen kaksoissisarensa ei enää suostu jakamaan huonetta vaan tahtoo löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Tähän kirjaan mahtuu niin Cathin fanfiction-harrastus Harry Potter -tyylisestä kirjasarjasta, sen suloinen poikaparitus (oi miksi en ikinä lukenut Harry/Draco -ficcejä?), sisaruus- ja äitisuhteita, salavihkaa paljastuva mielenterveysongelma, vaihteeksi kunnollinen päähenkilö joka ei käy bileissä, rakkaustarina - ja sosiaalista jännittämistä. Oli kiva huomata, etten itse pelkää yksin ruokalassa kulkemista ja ystäviäkin sain vähän vaivattomammin, mutta jotain samaa minussa ja Cathissa on. Toisaalta ihmettelen, kuinka hän tietyissä tilanteissa oli sitten taas niin rohkea ja itsenäinen. Tämä on kuitenkin todella realistisen tuntuinen kirja.
Jag kan nästan känna solen alkoi kiinnostavasti, mutta en sitten kuitenkaan lopulta lämmennyt tälle kokonaan. Ehkä tuntui vähän turhauttavalta lukea yhdeksäsluokkalaisisten draamailusta, varsinkin tytöstä, joka soluttautui joukkoon, ei harrastanut mitään ja kuunteli musiikkia vain noin kuunnellakseen jotain, eikä tiennyt mitä kirjoittaa aineeseen musiikin merkityksestä. Olisi kiva tietää jonkun yläasteikäisen mietteitä tästä. Tyttörakkaustarina oli joka tapauksessa piristävä, ja on hienoa, kuinka romaanin kirjoittaja on vain 18-vuotias.
Toista maata, tämä on kirja, joka kääntää stereotypiat päälaelleen. Pääosassa on iranilaistaustainen perhe, jonka isä puhuu ruotsia virheettömästi ja vaatii yliopistolla monikulttuurisuuden hehkuttamisen sijasta sulautumista ruotsalaisuuteen, äiti ikävöi takaisin Iraniin ja teini-ikäiset lapset ovat kiinnostuneempia hiphopista kuin sukujuuristaan, kunnes Parisa päättää lähteä kuvaamaan kouluprojektiinsa Iranin ankaran konservatiiviseksi kuvittelemaansa arkea. Samalla sivutaan kuitenkin heidän lähipiiriään alkaen iranilaistaustaisista mummoista päätyen kantaruotsalaiseen maahanmuuttajien järjestön edustajaan, joka ei osaa puhua aiheestaan ilman muistiinpanoja ja joka kannattaa maahanmuuttajien nimittämistä 'mutiaisiksi' (on kai hyvä merkki, etten ole ikinä kuullutkaan tätä haukkumasanaa? Vai?). Tämä kirja herätti ajatuksia ja sai välillä nauramaan, välillä kauhistumaan joissakin juonenkäänteissä. Tätä olisikin pitänyt lukea vaikka johonkin kulttuuriantropologiseen kurssiin muistiinpanoja tehden ja reflektoiden, nyt mieleen jäi vain itsessäni havaitsemani ärsyyntyminen vaaleaihoisena kantasuomalaisena. En ole ihan varma mistä se johtui, ehkä siitä kuinka tämä aihe yleensäkin kritisoi (osittain aiheestakin) kantaeurooppalaisia ja saa syyllisen olon, jos on eri mieltä. Joka tapauksessa kirja ei antanut valmiita vastauksia, vaan kerronta oli ehkä humoristisellakin tavalla kärkästä. Olisi kiva kuulla tästä eritaustaisten mielipiteitä ja näkemyksiä!
"Ja nyt Negar ei päässyt Chamonix'hin tai Aspeniin. Hän kuluui oikeaan yhteiskuntaluokkaan mutta väärään kansallisuuteen. Hän saattoi kuitenkin lähteä Diziniin. Siellä tuntui melkein kuin olisi ollut ulkomailla. Seinille ei maalattu marttyyrinkuvia. Kaduilla ei liikkunut partioita. Eivätkä mitkään pukeutumissäännöt olleet voimassa. Tytöt ja pojat toivat mukanaan pelkät lasketteluvaatteet, vetivät pipot päähänsä ja nousivat hissillä kohti valkeita korkeuksia.
Tapansa mukaan Mahsa teki mitä voi. Hän toivoi, että tyttärellä olisi mahdollisimman hauskaa ja auttoi antamalla tälle kaikkea, mikä saattoi ehkä edistää asiaa: Oman auton. Kuukausirahan joka muistutti pikemminkin palkkaa. Ja äidin jolla oli aina anteeksi kielensä päällä. Joka ei jankuttanut tulevaisuudensuunnitelmista.
Kauan sitten Mahsa oli pitänyt omaa ja Negarin tulevaisuutta kämmenellään, ja kuten kaikki hänen ympärillään väkijoukossa hän oli nostanut kätensä nyrkissä pystyyn ja ajanut shaahin tiehensä.
Sitten aika oli jatkanut kulkuaan, taistelu oli ajautunut harhateille ja arki oli astunut elämään. Mahsalle jäi vain kadotettu nuoruudenunelma. Kysymys, joka kuului: mitä oikeastaan tapahtui? Ja kauhea tietoisuus siitä, ettei hänellä ollut mitään, mitä jättää perinnöksi Negarille. Ei unelmaa, ei toivoa, ei tulevaisuutta. Vain anteeksipyyntö kaikkien menetysten korvaukseksi." -s. 460-461
Ein Königreich für Eljuscha (englanniksi Homeward from the Steppes of the Sun) kertoo Ukrainan juutalaisten paosta ensin Kazakhstanin jääkylmille aroille, sitten Saksaan ja lopuksi Israelin kibbutziin. Olenkin lukenut juutalaisten paosta milloin Ruotsiin, Iso-Britanniaan, USA:an kuin Shanghaihinkin, mutta tämä oli jotain aivan uutta, kibbutzit esimerkiksi jäivät minun historiantunnillani käsittelemättä. Pienen pojan Eljuschan matkaan kuului niin nälkää, käenpoikasten metsästystä ruoaksi, äidin taro-kortit, lastenkoti, sieppaus kazakhstanilaisen pariskunnan lapseksi, junamatkustusta ja salakuljetus Israeliin. Vähän harmitti kuinka hänen sisarensa jäivät tarinassa selvästi syrjemmälle, mutta tämä olikin Eljuschan tarina. Olisin myös mielelläni lukenut lisää kazakhstanilaisesta elämäntavoista, nyt siihen tuntui kuuluvan vain kamelit ja lastenryöstäminen. Oli kiinnostavaa, kuinka Eljuscha osasi niin pienenä useita kieliä: puolaa, venäjää, ukrainaa ja lopulta kazakkia ja hepreaakin. Muistan myös hänen orvon ystävänsä, joka kertoi viettäneensä koko sodan ajan salamatkustelemalla junalla Kazakhstanista länsirintamalle ja takaisin. Vaikka teos on selvästi suunnattu nuoremmille, on siinä mukana myös joitain lapsille rankkoja kohtia. Luin juuri Wikipediasta, että Uri Orlev selvisi itse lapsena keskitysleiriltä. Miten hän pystyi kirjoittamaan kaiken kokemansa jälkeen?
Coming of Age in Samoa ja Die Wörter, der Zauber, der Tod (ranskaksi Les Mots, la Mort, les Sorts/ englanniksi Deadly Words) luin kulttuurien tutkimuksen opintoja varten. Positiivinen yllätys oli, etteivät nämä olleet lainkaan yhtä kuivia kuin aiemmin lukemamme tieteelliset tutkimukset. Molemmat etenivät melkein tarinana, jälkimmäisessä oli otettu haastateltujen näkökulma huomioon siteeramalla heitä dialogien muodossa ja ensimmäinen taas muistutti paikoin melkein runollista kertomusta (en tosin ole varma, onko se välttämättä antropologisessakaan tutkimuksessa hyvä juttu, vaikka kirjoitustapa voikin kai olla myös rennompi? Ainakin sellaisia on huimasti helpompi ja kivempi lukea!). Minua etenkin kiinnosti Coming of Agen aihe (teini-ikä ja elämä 20-luvun samoalaisella saarella), ja soveltavat loppupäätelmät valinnanvaihtoehtojen ja moraalin stressaavuudesta vaikuttivat erittäin ajankohtaisilta; harmi vain että tutkimustuloksia on myös myöhemmin arvosteltu ja ainakin osittain kumottu. Näin ollen en sitten tiedä mitä ajatella Margaret Meadista, vaikka kovasti haluaisin ihailla häntä ja uskoa hänen tutkimustaan. Favret-Saadan tutkimus noituususkosta 70-luvun ranskalaisella maaseudulla oli myöskin kiinnostavaa ja hämmentävääkin luettavaa, varsinkin kun aiheesta ei löydy ollenkaan tietoa internetistä. Miksi noituususko on säilynyt alueella niin pitkään - entä onko se jäljellä vielä tänä päivänäkin? Tämän kirjan kanssa sattui muuten hassu tapaus, kun keskustelimme siitä opiskelukavereideni kanssa kahvilassa - he kertoivat jälkeenpäin lähettyvillä istujien katsoneen meitä todella kummallisesti. :D
"There is as much difference between one Samoan child and another in the matter of shyness and self-consciousness as is apparent among our children, but where our shyest children avoid the limelight altogether, the Samoan child looks pained and anxious but dances just the same. [...] Fifteen- and sixteen-year-old boys dance with a charm and a complete lack of self-consciousness which is a joy to watch." -s. 118-119
***
Elokuvia en ole yhdeksänkään kuukauden aikana hirveästi katsellut, jollei lasketa Suomessa ollessani perheen kanssa katsottuja viikonloppuisia elokuvia, joista en kylläkään muista lähes mitään. Kaksi elokuvaa olivat kuitenkin vaikuttavia omalla tavallaan. Ensinnäkin katsoin ystäväni kanssa Netflixistä nuortenelokuvan Let It Snow, jossa useampi rakkaustarina kietoutuu yhteiseen tarinaan. Tämä oli kiva höttöinen elokuva, mutta siitä ei erityisesti jäänyt mieleen muuta kuin kahden tytön rakkaustarina, joka oli kyllä mielestäni vähän kökköisesti ja stereotyyppisesti tehty. Parhaiten minulla jäi mieleen kohtaus, jossa tyttö ja poika laulavat kirkossa The Waterboys-bändin The Whole of the Moon, se oli pysäyttävä ja maaginen kohtaus.
Vuoden ajalta parhain mieleen jäänyt elokuva oli Netflixistä löytynyt 90-luvun yliopistoelämästä kertova kiinalainen So Young (致我们终将逝去的青春). Tästä oli ehkä eniten näkemäni "länsimaalaistyylinen" kiinalainen nuoruuselokuva, johon kuitenkin sekoittuu mielenkiintoisia, hiukan epämääräiseksi jääviä fantasiaelementtejä. Pidän elokuvan juonesta, yliopistoelämän kuvauksesta, rakkaustarinasta, nuorten unelmista ja muista piilevistä teemoista.
Sarjoista olen seurannut How I met Your Motheria ja Brooklyn 99:ia ja nyt olen kummassakin (Netflixissä julkaistuissa) viimeisissä kausissa. HIMYM:in Robinin epävarmuus ja Ted ja hänen romanttisuutensa ovat aina niin samastuttavaa katsottavaa - lisäksi pidän sivuhenkilöistä Norasta ja Quinnista, jotka ovat niin ihania itsenäisiä naisia. Jopa Barney on sarjan loppupuolella kunnon herrasmies. Brooklyn 99 taas ei tunnu ihan yhtä syvälliseltä, mutta rakastan Rosaa, joka on jotenkin niin ihanan epäsosiaalinen ja tasapainottelee tunteidensa ilmaisun kanssa. Tykkään myös sarjan pienistä kannanotoista rasismiin ja homofobiaan.
Kiinaa oppiakseni aloin katsoa Netflix-sarjaa Well-Intended Love, joka kertoo sivuroolinäyttelijän ja rikkaan toimitusjohtajan rakkaustarinan. (Minulle on muuten hirveän vaikeaa oppia kiinaa kuulemalla! Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään joitakin lauseita ja sanoja!) Näin (vain) paria sarjaa katsottuani en ole oikein kiintynyt kiinalaisten elokuvien tyyliin - ne ovat täynnä hidastuksia ja epärealistisia juonenkäänteitä - tai ehkä ne vain ovat vähän erilaisia euroamerikkalaisiin elokuviin verraten. Yritän olla yleistämättä, muttta ihmettelen, kuinka kahdessa ainoassa katsomassani sarjassa on esiintynyt köyhempi nainen, joka haluaa nousta huipulle omalla työllään, ja rikas mies, joka juoksee naisen perässä ja kiusaa tätä, kunnes he lopulta rakastuvat ja mies parantaa tapansa. Joka tapauksessa tykkään Well-Intended Loven vahvasta päähenkilöstä, joka ei tahdo pyrkiä huipulle miehensä avulla - ja viittauksista homoseksuaalisuuteen! Tein jopa analyysin opiskelutyöhöni sarjan asenteista homoseksuaalisuuteen. Vaikka aihe yleensä ignoorataan ja kielletään kiinalaisessa mediassa, oli ainakin minulle kuitenkin yllätys, että siihen nyt edes viitataan ja vieläpä kivan neutraalisti. Lisäksi tykkään myös kahden sivuhenkilöstä ja heidän söpöstä rakkaustarinastaan. :3
Yhden sarjan katsoin loppuunkin asti! Jouluksi kotiin on norjalainen sarja, jossa päähenkilö etsii "sitä oikeaa" väitettyään sukulaisilleen että voi tuoda poikaystävänsä kylään jouluna. Vaikka tämä on tosi kevyttä katsottavaa, oli päähenkilön suhteita kiva seurata ja mahtuipa mukaan naisenkin suuteleminen.(Anteeksi, tajusin juuri, kuinka olen jokaisessa tämän postauksen kirjassa tai elokuvassa hehkuttanut niiden LGBT+ -suhteita. Mutta kun niitä löytyy kaikkialta!) Lisäksi pienenä sivujuonteena oli hoitajan työ ja vanhuksienkin kohtelu. Norjaa oli ihana kuunnella, tajusin ymmärtäväni sitä suht koht hyvin. Poikaystävä/tyttöystävä on muuten norjaksi kjæreste, vähän kuin ruotsin käraste eli rakkain, kuinka ihana sana. Mutta loppu! Ei! Ei voi lopettaa noin!
