Madeline Miller: Circe

Kiinnostus heräsi: Instagram tai kirjablogit 

Circe

Madeline Miller

2018

416 sivua

Bloomsbury

Kirke tunnetaan Kreikan mytologiassa noitana, joka asustaa palvelijattariensa ja kissapetojensa kanssa Aiaia-saarta ja muuttaa pahaa-aavistamattomia miehiä sioiksi. Romaani Circe (Kirke) antaa hänen taruunsa kuitenkin uuden feministisen näkökulman. 

"“Let us consider," I said, "a boatload of sailors. Among them, some are undoubtedly worse than others. Some exult in rape and piracy, but others are newly come to it and scarcely have their beards. Some would never imagine robbery, except that their families are starving. Some feel shame after, some do it only because their captain commands it, and because they have the crowd of other men there, to hide among."

   "And so," he said, "which do you change, and which do you let go?"

   "I change them all," I said. "They have come to my house. Why should I care what is in their hearts?"

    He had smiled and lifted his cup to me. "Lady, you and I are in accord.”"

Nymfi nimeltä Kirke kasvaa isänsä auringonjumala Helioksen hovissa, jossa nymfien tehtävänä on lähinnä toimia somistuksena ja löytää puoliso. Jo nuorena Kirke kuitenkin huomaa piilevät magian kykynsä, mutta häntä uskotaan vasta hänen veljensä kertoessa omista kyvyistään. Rangaistukseksi rehellisyydestä pelonsekaiset jumalat telkeävät Kirken autiolle saarelle iankaikkisesti. Siellä hänellä ei ole puutetta mistään paitsi vapaudesta.

   Vuosisatojen aikana Kirke kehittää yksinäisyydessään taitojaan erilaisten taikajuomien muodossa. Pian jumalat keksivät lähettää kurittomia tyttäriään hänen luokseen, ja heistä tulee Kirken palvelijattaria. Myös merimiehiä eksyy saarelle myrskyjen mukana, joskus kohtalokkain seurauksin. Eräänä päivänä saapuu itse Odysseus. 

Circe nousi nopeasti yhdeksi tämän hetken lempikirjoistani runollisella kirjoitustyylillään ja symbolisilla teemoillaan. Päällimmäiseksi siitä jäi mieleen moniulotteiset hahmot, joilla on oma kehityksensä ja myös tummat puolensa. Kirke käy läpi hienon psykologisen kaaren hiukan naiivista tytöstä itsenäiseksi, sitkeäksi ja elämänviisautta täynnä olevaksi naiseksi, mutta hänkään ei ole puhtoinen. Tarujen sankarimainen Odysseus on kirjassa juonikas, ja tuo Kirkestä esiin uusia piirteitä. Jokainen Kirken rakastettu opettaa hänelle jotain elämästä. Minusta oli myös mielenkiintoista, kuinka jumalat ja titaanit kuvataan ahneina ja itsekeskeisinä. Jumalat aiheuttavat tarkoituksella ihmisille tuskaa, jotta nämä palvoisivat heitä. 

Tärkeä teema kirjassa on vastakohdat petos ja rehellisyys. Kirke tulee useasti petetyksi ja häntä rangaistaan rehellisyydestä, joten hän kyynistyy. Radikaaliin feministiseen tapaan hän alkaa kostaa miehille. Daedalos on elämänkokemuksensa muokkaama, Odysseuksen vaimo Penelope tarkkaavaisuudessaan viisas, ja Telemachus isänsä vastakohtana aito. Miten luovia ahnaassa ja juonittelevassa ympäristössä? Vähitellen Kirke löytää tasapainon.

“How do you bear it?" he said.
   My eyes gave off a faint light, and by it I could see his face, It was a surprise to realise that he was waiting for an answer. I believed I had one. I thought of another dim room, with another prisoner. He had been a craftsman also. On the foundation of his knowledge, civilisation had been built. Prometheus' words deep-running as roots, had waited in me all this time.
   "We bear it as best we can," I said.”

Kirja sopi vuoden 2023 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan.

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia

Kiinnostus heräsi: Instagramissa? Kirjablogeista? En muista vaikka bongasin tämän juuri helmikuun alussa ja päätin heti lukea

Mahdottomia oletuksia
Juuli Niemi
2022
385 sivua
WSOY

"Mutta sitähän rakastuminen ja koko nuori elämä on, seksin äärellä horjumista. Yksin katolla pilviin asti huutamista, tietämättä varmasti, kuuleeko siellä alhaalla kukaan." -s.6

Juho on 2000-luvun alussa kolmekymppinen suosiota niittänyt tv-sarjan ohjaaja, joka on kiltimpi kuin juron ulkonäkönsä perusteella moni olettaisi. Nora on kaksikymmentävuotias vastavalmistunut juristiopiskelija, joka uskoo ettei romantiikka kuulu hänelle. Hän ei ole koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä. Eräissä bileissä parvekkeella Juho kuitenkin huomaa Noran ja saa hänet houkuteltua treffeille. Heidän välillään alkaa kehittyä suhde, joka kiemurtelee epävarmuuden ja luottamuksen, hiljaisuuden ja puhumisen, rämpimisen ja kellumisen välillä. Pikkuhiljaa molemmat joutuvat kohtaamaan epävarmuutensa ja menneisyytensä haamut.

Vuosia sitten luin Juuli Niemen nuortenkirjan Et kävele yksin. En ihan hirveästi muista sen tapahtumista, mutta muistan vaikuttuneeni sen runollisesta (joskin tuolloin minulle hiukan liian koukeroisesta) kielestä ja päähenkilöiden suhteen realistisesta kaaresta. Mahdottomissa oletuksissa oli paljon samaa haparointeineen ja haavoittuvine henkilöineen, mutta se onnistui koskettamaan minua erityisen syvästi.

Kirja sijoittuu 2000-luvun alkuun jossa ei vielä notkuta älypuhelimilla ja jolloin "puhuttiin paljon siitä, mikä on muodissa". #Metoo-liikettä ole vielä tapahtunut, mutta kertoja viittaa siihen tulevaisuudesta käsin. Tasa-arvoon ja syrjintään suhtaudutaan muuten aika samallalailla kuin nykyäänkin. Juhoa ja Noraa yhdistävät myös lapsuuden duunaritaustainen perhe ja lama-ajan puute.

Sekä prologissa että epilogissa tarinan kertoja pääsee ääneen kommentoimaan rakkautta runollisin metaforin. Muuten kieli on enimmäkseen realistista ja rentoa dialogia, mutta koko ajan taustalla piilevät syvät tunteet. Paikoittain kiihkeissä kohtauksissa se kohoaakin intensiiviseen tajunnanvirtaan. 

"Juho nojautui taaksepäin, levitti käsiään ja sanoi melkein hilpeästi: 

  - Nora sä juoksit mua karkuun ensimmäisten treffien päätteeksi ja kättelit mua toisten treffien päätteeksi. En kai mä nyt oikeesti ajatellut, että sä haluat panna mua kolmansilla treffeillä!" -s.77

Juonen kaari kiertyy Juhon ja Noran henkisen, mutta myös fyysisen lähenemisen ympärille: tarina etenee etappeina kohti yhdyntää. Tämän voi nähdä hyvin, no, yhdyntäkeskeisenä, vaikka oikeastaan asia on päinvastoin: seksillä on tässäkin kirjassa paljon laajempi määritelmä. Ja sitä ennen ja jälkeen puhutaan paljon. 

Noran suojakuori on itsevarma, mutta kokemattomuudesta on muodostunut hänelle identiteetti, jonka hän ei enää uskalla purkaa. Hän analysoi koko ajan toisen liikkeitä ja puheita tehden turhan nopeasti omat johtopäätöksensä. Juho on herkkä ja huomaavainen, täysin toksisen maskuliinisuuden vastakohta. Heidän välinsä ovat välillä yhtä soutamista ja huopaamista, johon Juho onnistuu pikkuhiljaa luomaan turvallisen pohjan avoimelle kommunikaatiolle ja hitaalle etenemiselle. Suhteessa oli silti tietynlaista epätasapainoa Juhon itseluottamuksen ja kokemuksen vuoksi. Tämä tuntui aina päätyvän aina kuuntelemaan ja ymmärtämään, odottamaan kärsivällisesti. Jollekulle kirjassa olisi varmaan liikaa toistoa, mutta minua se ei haitannut. Toisaalta Juhollakin oli lopulta omat epävarmuutensa virheiden tekemisestä, ja kyllä hänkin joskus turhautui Noraan. Toisella lukukerralla tämä tuntui yhä ymmärrettävältä, sillä Nora ei ole helppo kumppani. Hyvin samastuttava kyllä. 

"Juho halusi, että Noralla olisi kaikki hyvin, jotta Juho voisi jatkaa elämäänsä. Jonkun normaalimman naisen kanssa, jonkun joka harrasti seksiä ja puhui siitä jälkeenpäin. Tai ei puhuisi siitä jälkeenpäin? Nora ei edes ollut varma kumpi tapa oli normaali. Hän tiesi olevansa jumissa, miettivänsä epänormaalin paljon sitä mikä on normaalia. Mutta Noralla oli koko ajan tunne, että hän oli törmännyt johonkin seinään sisällään, että hän ei pystynyt jatkamaan eteenpäin, ei hän osannut mennä seinien läpi, hyvä kun löysi edes oven joskus harvoin, mistä tämäkin ajatus tuli, Nora tunsi olevansa koko ajan täynnä poukkoilevia ajatuksia, jotka herättivät hänessä ahdistusta. Juho halusi puhua kaikesta. Nora halusi vain, että voisi olla ikuisesti hiljaa." -s.187

Paineita ja pelkoja on hirveän monella, media ruokkii kuvia täydellisyydestä. Siitä on vaikea puhua jopa ystävien kanssa, jotka saattavat heittää pökköä pesään ja värittää kertomuksiaan. 

Toivoisinkin lisää tällaisia kirjoja, jotka purkavat paineita parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Toivoisin lisää avoimuutta ja empatiaa epävarmuudelle ja kokemattomuudelle, missä kontekstissa tahansa. Miksi me esitämme itsevarmempia kuin olemme? Eikö olisi helpottavampaa vain puhua suoraan ja ymmärtää toisia?

Yksi asia on varma - olen ikuisesti kiitollinen tästä kirjasta. Löysin siitä itseni. 

"[...] on osattava valita välillä tropiikin muisto Itämeren sijaan, vaikka ehkä Itämeri olisikin se joka meitä useimmiten kuvaa." -s.383

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 48. "Kaksi kirjaa joiden tapahtumat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön" (Helsinki).

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kiinnostus heräsi: Edith Södergran on lempirunoilijani (<- postaukseni hänen kootuista runoistaan)

Onnenkissa
Aino Vähäpesola

2019

191 sivua

*Kosmos

"Kun olin tanssinut kymmenen tuntia, uskoin bileisiin. Elämäni oli kuuma harha, ja niin sen kuuluisikin olla. Mutta kumpi oli harha, yöelämä vai päiväelämä? Onko sellaisilla kysymyksillä väliä, jos onnistui hetkisen olemaan pitelemättömän onnellinen? Ei kai. Silloin hetkeksi aukeaa tie maahan jota ei ole." -s.125

Onnenkissan nimetön päähenkilö on nimettömässä pääkaupungissa asuva 24-vuotias kirjallisuudenopiskelija, joka työstää feminististä gradua Edith Södergranista. Yhtä feministisen suorasta ja kriittisestä näkökulmasta hän tarkastelee elämäänsä ja yhteiskuntaa, yliopiston rakenteita ja tieteen tekemistä, arkeaan, sukupuolta, ulkonäköpaineita ja parisuhteitaan.

En voi sanoa lukevani paljon runoutta, mutta Edith Södergran on tähän mennessä ainoa runoilija, joka on useammalla runollaan tehnyt minuun vaikutuksen. En aina ymmärrä hänenkään tekeleitään, mutta niiden leiskuva kieli ja monitulkintaiset, hiukan hämärän peittoon jäävät sanat saivat sydämeni värisemään. Luulin tämän kirjan alun perin olevan romaani, mutta se paljastuikin sekoitukseksi romaania, autofiktiota ja esseetä. Tämä yhdistelmä oli virkistävää vaihtelua. Teoksen kieli oli hyvin runollista ja humorististakin, mutta heti perään akateemista argumentointia, se vaati keskittymään ja ajattelemaan. Lauseet pyrähtelivät pohtimaan aikaa ja kuolemaa, vain lennähtääkseen tieteen tekemiseen tai seksuaalisuuteen. Luin kirjan vuosi sitten, ja muistan sen samalla vastanneeni oman pääkoppani ajatuksiin mutta myös sekoittaneen niitä ennestään.

Kirjassa oli siis vastatusten kaksikymmentäluvun modernistisia runoja kirjoittanut Edith Södergran ja nykyajan feministinen kirjallisuusopiskelija. Joka luvun alussa siteerataan yhtä Södergranin runoa ja myöhemmin samalla runoa analysoiden pohditaan muita aiheita. Samoja teemoja löytyi varsinkin feminiinisyyden ja rajojen rikkomisen puolelta. Södergranin tunnetuimpiin runoihin kuuluu vahvasti naisen emansipaatiota ja sukupuoliroolien rikkomista korostava Vierge Moderne. Hänen runonsa edustavat kompleksisia naisia, miehet ovat sivuhenkilöitä. Kirjan päähenkilö puolestaan on saanut vaikutteita feminismistä ja queer teoriasta, joka korostaa seksuaalisuuden muovautumista ja sukupuolen performanssia biologisuuden sijaan. Itseäni ei-feministinen torjuva asenne kirjallisuuden luennolla sai hämmentymään, sillä en ole tähän mennessä kohdannut yhtäkään samantapaista professoria, päinvastoin. Osa huomioista sai ajattelemaan enemmän, kuten naisen paikka heteroseksissä. Heteroseksuaalinen seksi rakentuu helposti miehen aktiivisen nautinnon ympärille. Naiset, vaikkapa varmaan miehetkin, suostuvat välillä haluttomina seksiin. He antavat luvan mutta eivät nauti. Tutkimuksissa laskeskellaan seksikertoja mutta ei niiden laatua. Tai mikä edes lasketaan seksiksi?

"Kun heteroseksin ytimessä on lopulta aina yhdyntä ja yhdynnässä nainen on väkisinkin passiivisempi osapuoli, ei ole aina helppoa tietää, nauttiiko hän seksistä. Aktiivisen osapuolen tuntemukset kyllä huomaa. Passiivisen nautinto voi näyttää aika lailla samalta kuin ei-nautinto, ja hänen tuntemuksensa täytyy selvittää erikseen. Sitä kaikki eivät jaksa vaivautua tekemään. Jos asiasta vaietaan, tähän tyyliin on mahdollista harrastaa hyvin keskinkertaista seksiä todella pitkään. [...]

   Minun näkökulmastani oli siis todella vaikeaa ymmärtää, miten kukaan voi haluta harrastaa seksiä jonkun kanssa, joka ei ilmaise halua vaan antaa luvan. Vastaus piilee varmaan siinä, että poikaystävä oli seksin suhteen itsenäinen toimija. Hänen seksuaalinen omanarvontuntonsa oli sen verran hyvä, että hän pystyi rohkeasti laukeamaan toisen ihmisen ollessa läsnä, vaikka toinen lähinnä katselisi kattoa liikkumattomana. Minun kiihottumiseni oli kuin rusakko, joka kuunteli koko ajan ympäristöä, tässä tapauksessa poikaystävää. Se luikki tiehensä jos ympäristö ei ollut lämmin ja yhtä lailla halukas." -s.66-68

Onneksi nykyään on enemmän tietoisuutta ja huomaavaisuutta. En ollut ihan samaa mieltä siitä, ettei äärifeminismiä olisi olemassa. Feminismissäkin on radikaaleja liikkeitä, jotka eivät anna tilaa kysymyksille ja pohdinnalle tai jotka ylläpitävät miesvihaa. 

Mietteitä tieteen tekemistä oli myös mielenkiintoista lukea. Kirjallisuustieteiden reflektiivinen lähestymistapa on hyvin samanlainen kuin kulttuurientutkimuksessa. Jokaisen tutkimuksen takana löytyy tutkija, jonka etninen/kulttuurinen tausta, sukupuoli, kasvuympäristö, yhteiskuntaluokka ja arvot vaikuttavat hänen tapaansa katsoa tutkittavaa aihetta. Tutkimus ja sen tulokset eivät ole vain neutraaleja ja objektiivisia. Jo aiheen valinta perustuu tutkijan omiin mielenkiintoihin. Miksi siis pitäisi leikkiä ettei tutkimusaiheella ole mitään yhteyttä omaan henkilökohtaiseen elämään?

Samoin itsereflektio oli päähenkilölle tärkeää, siihenhän koko kirja perustuukin. Itsereflektio on minusta yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ja taidoista, ehkä jopa tärkein. Miten muuten pystymme näkemään virheemme ja ymmärtämään toisia?

"Poikaystävä sanoi, että pelkäsi pienenevänsä, jos ryhtyisi ajattelemaan heikkouksiaan. Minun silmissäni hän pieneni, koska pelkäsi sellaista." -s.55

Kirja keskittyi pääasiassa näihiin aiheisiin, muut aiheet olivat henkilökohtaisempia. Ne sivusivat ahdistusta elämästä, hetkeen tarttumista, pienen huojentavan ajatuksen löytämistä kaoottisen maailman keskellä.

"Kun hän joskus kuolee, aavistus hänestä jää elämään minussa, ehkä siitä on lohduksi. Sillä sitten kun äitiä ei enää ole, sen lähin korvike olen minä itse. Minä olen se henkilö, jota lähemmäs äitiä ei voi päästä." -s.103

Entä onko kirjailijan elämällä lopultakaan mitään tekemistä teoksiensa kanssa? Onko Aino Vähäpesola yhtä kuin tämän kirjailijan päähenkilö? Onko Edith Södergran yhtä runojensa kanssa? Kirja leikkii juuri tällä ikuisuuskysymyksellä vastausta antamatta. Ehkä vastaus ei ole joko tai vaan sekä että.

"Maneki nekon ilme on täydellisen tyytyväinen ja mairea, vilkutus on tasainen ja joka kerta tismalleen saman mittainen. Päässäni alkaa kihelmöidä, kun katselen sitä. Mitä muuta kuin hyvää voisi tuoda se, että niin vähäpätöiset asiat - esineet, joilla on hymyilevä naama ja yksinketainen liikemekanismi - saavat aikaan pienen mutta totaalisen onnentunteen, joka toimii pakopaikkana ja tekee minusta suorastaan omavaraisen. Kaikki voivat vaikka kuolla, talo voi palaa. Siltikin on aina olemassa mahdollisuus, että aivoissa alkaa kihelmöidä ja olo muuttuu hetkeksi hyväksi, jopa sattumalta tai kutsumatta. Näin voi käydä silloinkin, jos joskus kuulen nousevan veden kohinan, joka upottaa tämän rannikkokaupungin kotitalot ja yliopistot, lopulta jääkarhutkin. Vasta kun aivoni lopettavat toimintansa, loppuu pieni ja nopea, kultaisen tulen tikkaus silmieni takana pienessä luolassa, jossa se kimpoilee pitkin poikin kehoa kuin flipperipallo. Onnenkissa, onnenkissa, se minä olen itse." -s.74-75

Kirja meni vuoden 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjassa sekoitetaan faktaa ja fiktiota.

Willa Cather: Meine Ántonia

Kiinnostus heräsi: Sheferijm - ajatuksia kirjoista!

Meine Ántonia

Willa Cather

2009 (1928)

My Ántonia (1918)

Stefanie Kremer

319 sivua

btb

"Sie war jetzt eine vom Leben gezeichnete Frau, kein hübsches Mädchen mehr; doch sie besaß noch immer dieses Etwas, das die Vorstellungskraft in einem schürt, sie konnte einem noch immer für eine Sekunde den Atem rauben, mit einem Blick oder einer Geste, die enthüllten, welche Bedeutung in ganz gewöhnlichen Dingen steckte. [...]

   Sie war ein reicher Quell des Lebens, wie die Urmütter früherer Geschlechter."

"Hän oli nyt elämän merkitsemä nainen, ei enää kaunis tyttö; ja kuitenkin hänessä oli silti vielä se jokin, joka kiihdyttää mielikuvitusta, hän pystyi edelleen sekunniksi salpaamaan hengityksen, katseella tai eleellä, jotka paljastivat täysin arkisissa asioissa piilevän tarkoituksen.[...]

   Hän oli elämän rikas lähde, kuin aikaisempien sukupuolten kantaäidit."

Meine Ántonia (My Ántonia/ Antonia ystäväni) kertoo kymmenvuotiaasta Jimistä, joka matkustaa vanhempiensa kuoltua itärannikolta isovanhempiensa luo Nebraskan vielä harvaan asutulle maaseudulle. Preeriamaisemat lumoavat Jimin loppuiäkseen. Nebraskassa hän myös tutustuu Ántoniaan, jonka nimi lausutaan 'Antoniia (paino ekalla tavulla ja pitkä i). Tämän böömiläinen perhe on juuri muuttanut Amerikkaan ja elää lähes puilla paljailla maakuopassa. Yhdessä he kokevat lapsuuden leikit ja Ántonian perheen vaikeudet hänen isänsä kuoltua. Elämä kuitenkin vie heidät eri lähtökohtien vuoksi eri suuntiin - Jimin opiskelemaan ja kiertämään maailmaa, Ántonian eteen osuu useampikin haaste. Vuosia myöhemmin Jim muistelee sinnikästä ja määrätietoista ystäväänsä.

Willa Catherin kirjoitustapa ja kuvaukset preeriaelämästä saivat minut haltioitumaan samalla lailla kuin Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla. Kirja on tyyliltään vakava ja aikuismainen, vaikka tarinassa sivutaan myös nuorten flirttailuja ja suhteita. Kuten sitaatista huomaa, Ántonia näyttäytyy raskaan työn raatajana, johon sekoittuu myyttistä lumoa. Katse on aikuisen Jimin, jokaiseen hetkeen palataan kaukaa tulevaisuudesta, ja niihin kiertyy huumaavaa nostalgiaa. 

"Damals lagen die Maisfelder noch weit voneinander entfernt, getrennt durch viele Meilen wild wachsenden Weidelandes. Man brauchte auch schon den scharfen, umsichtigen Blick meines Großvaters, um vorauszuschauen, dass die Felder immer mehr und mehr größer werden würden, bis sie nicht mehr die Maisfelder der Shimerdas oder der Bushys sein würden, sondern die Maisfelder der ganzen Welt; dass ihr Ertrag, wie die Weizenernte Russlands, von enormer Bedeutung für die wirtschaftliche Lage der Welt sein würde, die alles menschliche Handeln, im Frieden wie im Krieg, bestimmte." -s.124

"Tuolloin levisivät maissipellot vielä kaukana toisistaan, ja niitä erotti useita maileja villinä kasvavat niityt. Vaati myös jo isoisäni terävän, valppaan katseen ennakoidakseen, että pellot kasvaisivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, kunnes ne eivät enää olisi Shimerdojen tai Bushyjen maissipeltoja, vaan koko maailman maissipeltoja; että niiden tuotto, kuten Venäjän vehnäsato, olisi valtavan tärkeä maailman taloudelliselle tilanteelle, joka määräsi kaiken ihmisen toiminnan, niin rauhassa kuin sodassakin."

Ulkomaalaisia kirja kuvaa usein eri tavoin ajankohdalle tyypillisesti. Tarinaan sisältyi hiukan rasistinen kuvaus mustasta pianonsoittajasta ja halveksuva maininta saamelaisista; intiaaneista taas ei edes puhuta. Esiin pistikin miten muita ulkomaalaistaustaisia, etenkin skandinaavisia ja böömiläisiä tyttöjä sekä heidän panostaan, ylistetään maasta taivaisiin. Pohjoismaalaisia vilisikin tarinan lomassa, sillä lähellä sijaitsi norjalainen siirtokunta ja myös ruotsalaisista ja tanskalaisista tytöistä puhutaan. Norjalaiset tytöt ovatkin ahkeria ja menestyvät elämässään, vaikkakin moni heistä päätyy palvelijattariksi. Muut ihmiset kritisoivat norjalaisen Lena Lindardin moraalitonta elämää, mutta kirjailija näyttää tämän hyvässä valossa: Lenalla on oma ompelimo eikä hän aio ikinä naimisiin, mutta tykkää poikien seurasta. Seikkailunhaluinen Tiny lähtee Alaskaan rikastuakseen. Kuvaavaa on, kuinka amerikkalaisten tyttäret päästetään joko opettajiksi maaseudulle tai he jäävät kotiin.

Norjalaisten lisäksi kirjalla on paljon yhtenäisyyksiä Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan kanssa. 1800-luvun kuvaus tuntuu heti tutulta, mutta päähenkilön elämä vaikuttaa paljon vaivattomalta kuin Pieni talo preerian uudisasukkaiden ongelmat. Toisaalta tarina vilisee hurjia elämäntarinoita eikä Ántonian nuoruus ole tosiaan helppoa, heidänkin perheensä asuu ensin maakuopassa. Kuitenkin tarinan kerronta ja henkilöiden toiminta olivat jollakin tavalla modernimpia, he eivät vaikuta kurkottavan aikakausien takaa kuten Laura Ingalls Wilderin kuvaamina.

Minua sykähdytti etenkin samanlainen kaunis preeriakuvaus, joka oli saksankielisenäkin henkeäsalpaava. Sama Pitkä talvi preerian rankka lumimyrskyinen talvi koettiin tässäkin kirjassa. Vuosia myöhemmin aava villi preeria on täyttynyt pelloista ja teistä, aidoista ja asukkaista. Vasta se oli ollut autiotakin autiompi, silminkantamattomiin huojuvaa punaista ruohoa.

"Es gab nichts außer der schwarzen Erde: Das war nicht einmal ein Land, das war nur der Stoff, aus dem Länder gemacht werden. Nein, es gab nichts außer der Erde - der Boden war leicht gewellt, das wusste ich, weil die Räder oft an der Bremse schleiften, wenn wir in eine kleine Senke fuhren und auf der anderen Seite mit einem Ruck wieder herausrumpelten. Mir war, als hätten wir die Welt hinter uns gelassen, als wären wir über den Rand der Welt hinausgefahren und befänden uns nun außerhalb der Gerichtsbarkeit der Menschen." -s.18

"Mustaa maata lukuunottamatta ei ollut mitään muuta: Se ei edes ollut maata, se oli vain ainetta, josta maat tehdään. Ei, ei ollut mitään muuta kuin maata - maaperä oli hiukan aaltoilevaa, sen tiesin, koska pyörät vetivät usein jarruun, kun ajoimme pieneen notkelmaan ja kömmimme nykäyksellä ylös toiselta puolelta. Minusta tuntui kuin olisimme jättäneet maailman taaksemme, kuin olisimme ajaneet maailman reunan yli ja olisimme nyt ihmisten tuomiovallan ulkopuolella."

Kirja meni 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 31. "Kirjassa on jotain sinulle tärkeää" (preeria) ja Amerikkaa tutkimassa -henkilökohtaiseen haasteeseeni osavaltiolla Nebraska.

Cecilia Vinesse: Seven days of you

Kiinnostus heräsi: Instagram, joululahja 2021

Seven days of you

Cecilia Vinesse

2017

325 sivua

Little, Brown and Company

Sophia on asunut koko elämänsä vuorotellen Tokiossa, vuorotellen USA:ssa ja lomilla isänsä luona Pariisissa. Nyt 17-vuotiaana hänen täytyy taas sanoa jäähyväiset Tokiolle, jossa hän vihdoin tuntee itsensä kotoisaksi ystäviensä Mikan ja Davidin kanssa. Yhtäkkiä kuukaudet ja viikot ovat vierineet ohi ja jäljellä on enää viimeinen viikko. Yksi viikko aikaa syödä konbineissa, laulaa karaokea ja yrittää sopeutua lähtöön. Ja sitten saapuu Jamie, jonka Sophia tahtoisi vain unohtaa. Jamie jonka muutto Amerikkaan kolme vuotta sitten päättyi hillittömään riitaan. Mutta juuri Jamie näyttää Sophialle, että viimeisistäkin hetkistä voi pitää kiinni...

  "I really, really, really don't want this to end.

   The music stopped as I closed the curtains and lay down. In the quiet darkness, I thought about stars. The ones that aren't stars at all, but memories of ones that burned out millions of years ago. I thought about the stars that had already collapsed and turned into black holes, places where even light can't escape. Places where, from a distance, time seems to stop. [...]

   I lay awake for hours, wishing I could grab the seconds and hold them between my fingers - but only watching as they fell away, and disappeared forever." -s.54

Joillekin Seven days of you on varmasti tyypillinen yhteen viikkoon ahdettu epärealistinen nuorten rakkaustarina. Itse en ole kuitenkaan lukenut montaakaan samantyyppistä romaania, ja tarina piti otteessaan mainiosti. Viikkoon mahtui samalla Tokion paikkoja, draamaa ja käänteitä ystäväpiirissä ja perheessä. Sophia löysi useampaan otteeseen uusia puolia lähipiirissään ja itsestäänkin sekä pohti ajankulua ja kotipaikkaansa.

Vähän kyllä ihmettelin miten Sophia ja useampi hänen kavereistaan ei osannut paljon yhtään japania, vaikka he olivat asuneet maassa vuosikausia. Muutenkin tarinassa oli vahva expattileima: yksikään henkilöistä ei ollut japanilainen, Tokiota kuvattiin hyvin pinnallisesti, kaikilla oli rahaa jatkuvaan ulkona syömiseen ja hauskanpitoon, osa ystävistä asui hulppeissa asunnoissa ja ulkomaalaisina kaverukset saivat anteeksi humalassa toikkaroinnin. Toisaalta tämä on kyllä varsin lähellä esimerkiksi joidenkin Pekingin expattinuorten elämää. Kirjailija on muuten itsekin syntynyt Ranskassa ja muuttanut nuorena USA:n ja Japanin välillä. Muistin vasta nyt lukeneeni puolitoista vuotta sitten hänen kirjansa The Summer of Us! Sen tyyli ja hahmojen kansainväliset taustat olivat hyvin samankaltaisia.

Säästin tämän kirjan opiskelijavaihtoni loppuun, sillä uskoin sen antavan ajatuksia. Ja vaikka en olekaan jättämässä Tokiota vaan Taipein, niin kaupungeissa on paljon samaa: suuret ihmismassat, temppelit, karaoke ja "convenience stores", josta voi ostaa päivittäisiä tavaroita ja valmisruokaa. Tuntui että Sophia jäisi kaipaamaan ystäviään, Tokion tunnelmaa ja tiettyjä pieniä asioita, mutta ei syvällisemmin itse Japania. Itse jään kaipaamaan juurikin Taiwania, sen ruokaa, luontoa ja kulttuuria sekä mahdollisuutta puhua kiinaa, mutta myös kaikkia ihania muistoja. Ja jollain lailla myös laajalti itse tunnelmaa.

Aluksi tunsin tapahtumarikkaan kirjan antavan paineita viimeiselle viikolleni, sillä kukapa ei haluaisi kokea rakkaustarinaa ja juhlia ystäviensä kanssa koko viikkoa. Lopulta tajusin ettei se ollut kirjan sanoma vaan hetkessä eläminen. Pidä viimeisistä sekunneista tiukasti kiinni ja nauti jokaisesta.

"'I think you choose', he whispered. "I think you choose where you belong and those places will always be there to remind you of who you are.'" -s.174

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa" sekä Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen.

Jean Kwok: Girl in Translation

Kiinnostus heräsi: ostin vuosia sitten Pekingissä kirjakaupasta

Girl in Translation

Jean Kwok

2011 (2010)

Penguin Books

293 sivua

"Recently, I found an envelope and brushed off the dust. I broke open the seal and touched the torn bits of paper inside: here was the tip of an ear, a part of the jaw. My hair had been cut by my mother, unevenly and too short, parted far to the right and swept over my forehead in a boy's hairstyle. The word PROOF covers much of my face and a part of my blue polyester shirt. We hadn't been able to pay for the actual photo, so we'd kept this sample they'd sent home.
   But when I join the ripped pieces of the photo and put together the puzzle, my eyes still gaze directly at the camera, their hope and ambition clear to all who care to look. If only I'd known." -s.2-3

Kimberley Chang saapuu äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin aloittamaan uuden elämän. Uusi alku osoittautuu kuitenkin vieläkin haastavammaksi kuin he olivat kuvitelleet. Kimberleyn tädin hankkima asunto kuhisee torakoita eikä keskuslämmitys toimi talvellakaan. Tädin omistama vaatetehdas Chinatownissa vaatii heitä työskentelemään kellon ympäri laittomalla kappalepalkalla. Heillä ei ole varaa mihinkään, ja koulussa Kimberley kamppailee ymmärtääkseen englantia ja saadakseen ystäviä. Matematiikka on hänen vahvin aineensa, ei pelkästään luonnontieteenä vaan myös siksi, ettei siinä tarvita kielitaitoa. Vasta asuttuaan kaupungissa useamman vuoden hän näkee ensimmäisen kerran Manhattanin.

Vaikeuksista huolimatta Kimberley ponnistelee tavoitellessaan itselleen ja äidilleen parempaa elämää. Hänen menestyksensä koulussa huomataan, ja pikkuhiljaa hänelle aukenee yhä useampia portteja kohti lopullista ulospääsyä vaatetehtaan hikisistä uumenista. Mutta päättääkö kohtalo lopulta toisin?

"There's a Chinese saying that the fates are winds that blow through lives from every angle, urging as along the paths of time. Those who are strong-willed may fight the storm and possibly choose their own road, while the weak must go where they are blown. I say I have not been as much pushed by winds as pulled forward by the force of my decisions." -s.1

Oikeastaan valitsin tämän kirjan muuttaessani itsekin uuteen maahan. Kuitenkin Kimberleyn ja minun olosuhteet eivät voisi olla erilaisempia. Kimberleyn elämää kuvataan raastavan realistisesti. Päivisin hän opiskelee koulussa, iltaisin auttaa äitiään vaatetehtaalla ja iltamyöhään tekee vielä läksynsä. Kummallakaan ei ole vapaata hetkeä. Kesällä edes hammastahnaputkiloa ei voi jättää auki, etteivät torakat hyökkää ruoan perässä. Talvella asunnossa on jäätävän kylmä, ja Kimberley sairastaa flunssan toisensa perään. Joutuessaan maksamaan tädille vuokraa ja velkaa heillä ei ole varaa mihinkään paitsi ruokaan. Kimberley tottuu ajattelemaan tuotteiden hinnan pussitettujen paitojen määrässä. Muut kiinalaistaustaiset asuvat Chinatownissa, eikä hän ei pysty koskaan kunnolla samastumaan valkoisiin amerikkalaisiin, eikä kunnolla tummaihoisiinkaan. Onneksi hän tapaa vihdoin intialaistaustaisen opettajan.

Hänen tätiään oli vaikea sympatisoida, tämä oli yksinkertaisesti kammottava keplotellessaan sukulaisensa huonoihin oloihin, eikä välittänyt, pääsevätkö he elämässään ollenkaan eteenpäin. Kuitenkaan Kimberleyn äiti ei valita, sillä hän tuntee olevansa velkaa sisarelleen vuosien takaa. Lisäksi Chinatownissa kaikki tuntevat toisensa, ja välien katkettua olisi vaikea saada uutta työpaikkaa. Tätä oli kuitenkin vaikea ymmärtää. Äiti muutenkin edustaa kiinalaisia tapoja ja ajatusmalleja, eikä hän ehdi työtaakkansa vuoksi tutustua kehenkään, saati sitten opiskella englantia. Äiti kieltää Kimberleyä käymästä ystävällään kylässä, sillä heillä ei ole varaa vastavuoroisuuteen.

Kimberleyn neuvokkuus ja selviytymistaidot yllättävät useasti. Hän elää kahden maailman välillä, Chinatownin hiostavan vaatetehtaan ja koulun rikkaiden amerikkalaisten. Hän ei kerro äidilleen useinkaan vaikeuksista koulussa. Kun oppitunnilla pyydetään kertomaan kodista tai lukemaan sanomalehtiä, Kimberley sepittää. Kun hän mainitsee ystävälleen työskentelevänsä, tämä sanoo hänen valehtelevan, sillä eihän Amerikassa ole laittomia hikipajoja. (Olisin itse varmasti ollut yhtä epäuskoinen.) Tarina kertoo kuulemma 80-luvusta, mutta minusta se voisi sijoittua minne tahansa 1900-luvun kännykättömälle loppupuolelle ennen Hong Kongin luovutusta Kiinalle. Kulttuurieroja löytyy niin ahkeruudesta kuin vaatetuksestakin, tosin Kimberley onnistuu lopulta ostamaan myös länsimaalaisia alusvaatteitakin.

Kimberley tekee väsymättä töitä ja on uskomattoman taitava koulussa. Jo ennen opittuaan täydellisesti englantia hän yllättää useasti opettajansa fiksuudellaan. Onneksi on myös stipendit ja ilmainen kouluruokailu vähävaraisille oppilaille. Mielestäni entistäkin yllättävää oli, ettei Kimberley ehtinyt paljoa opiskella tehdastyönsä vuoksi, mutta oli kuitenkin paras koulussa. Erikoista oli myös, ettei kulttuurishokeista huolimatta Kimberleyn ikävää Hong Kongiin kuvattu erityisen tarkasti. Myöhemmin Kimberley alkaa myös lievästi "kapinoida" pujahtaessaan ystävänsä kanssa ulos ja hengaillessaan poikien kanssa, mikä oli mielenkiintoista.

"I didn't consider myself pretty at all. With time, I had grown too long-limbed and skinny for Chinese tastes, and despite Annette's best efforts, the intricacies of makeup and clothing remained incomprehensible to me. I was not beautiful and I was not funny, nor was I a good buddy or a particularly good listener. I was none of the things that girls think they need to be for boys to love them. Mostly, I stayed on the call with my eyes closed, listening to the thrum of the phone line underneath our words. I knew what these boys really wanted - freedom. Freedom from their parents, from their own unsurprising selves, from the weight of the expectations that had been placed upon them. I knew because it was what I wanted too. Boys weren't my enemy, they were co-conspirators in a mission to flee. My secret was acceptance." -s.205-206

Kirjan alkupuolella muiden henkilöiden englanniksi puhutut sanat, joita Kimberley ei ymmärtänyt, kirjoitettiin väärin, niin että niitä oli hankala lukea. Tämä ratkaisu näytti hyvin englannin opiskelun hankaluuden. Lisäksi seuraava normaalista poikkeava kuvaus valkoisesta ihosta sai ajattelemaan toisesta näkökulmasta: 

"I was also secretly fascinated by Annette's coloring. Her skin wasn't the opaque white of a sheet or paper that I'd thought white skin would be; it was actually transparent, and the red you saw was the color of the blood underneath. She was like an albino frog I'd seen at a market in Hong Kong when I was very small. Once, she lifted up her sweater to show me her round stomach and I jumped back in surprise. It wasn't smooth and tan like mine. The skin was blotched and reddened by the waistband of her pants, and fine blue veins ran under the surface. I thought that her skin had to be very thin and easily torn. She had blue eyes, which I had only seen in Hong Kong in blind people with cataracts. It was as if I could look into her brains, and I found it strange that she could see out of such light eyes as well as I could from mine." -s.54

Girl in Translation vaikutti ensin "tyypilliseltä" ryysyistä rikkauksiin -maahanmuuttajakertomukselta, mutta juoni pääsi riipaisemaan yllättävillä käänteillään monesti. Oman syvyyden tuo se että kirjailija on kuulemma itsekin työskennellyt Chinatownin hikipajassa ja taistellut loistaakseen koulussa.

"I never want to love someone like that, [...] so that there would be no room left for myself, so much that I wouldn't be able to survive if he left me." -s.266

Kirja sopii kohtaan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 30. "Kirjassa muutetaan uuteen maahan", Kirjahyllyn haasteisiin sekä henkilökohtaisiin Amerikkaa tutkimassa - ja Kaupunki -lukuhaasteisiin.

Gaston Leroux: The Phantom of the Opera

Kiinnostus heräsi: Phantom of the Opera -musikaali (1986)

Kappalesuosituksia: Wishing you were somewhere here again, The Music of the Night, The Point of No Return, Think of me

The Phantom of the Opera

Gaston Leroux

1995 (1910?)

201 sivua

Wordsworth

"No one ever sees the Angel; but he is heard by those who are meant to hear him. He often comes when they least expect him, when they feel sad and discouraged. Then their ears suddenly perceive celestial harmonies, a divine voice, which they remember all their lives long. Persons who are visited by the Angel quiver with a thrill unknown to the rest of mankind. And they cannot touch an instrument or open their mouth to sing, without producing sounds that put all other human sounds to shame. Then people who do not know that the Angel has visited these persons say that they have 'genius'.

   Little Christine asked her father if he had heard the Angel of Music. But Daddy Daaé shook his head sadly; and then his eyes lit up, as he said:

   'You will hear him one day, my child! When I am in Heaven, I will send him to you!" -s.36

Christinen isä lupaa ennen kuolemaansa lähettää tytölleen tueksi musiikin enkelin. Ja eräänä päivänä oopperan väki yllättyykin, kun taustalaulajasta on kuoriutunut upea solisti. Tämän huomaa myös Christinen entinen leikkitoveri Raoul, joka pitää tämän puheita musiikin enkelistä kummallisina. Samaan aikaan oopperatalon uudet omistajat pitävät pilkkanaan huhuja kummituksesta, tälle varattavasta omasta aitiosta ja jokakuukautisesta vuokrasta. Pian heille alkaa ilmestyä uhkauskirjeitä ja lopulta karmeita asioita tapahtua oopperassa. Musiikin enkeli alkaa lopulta myös vainota Raoulin ja Christinen suhdetta...

"He kissed her lips; but the night that surrounded them was rent asunder, they fled as at the approach of a storm and their eyes, filled with dread of Erik, showed them, before they disappeared in the forest under the roof, high up above them, an immense nightbird that stared at them with its blazing eyes and seemed to cling to the strings of Apollo's lyre." -s.98

Olen nähnyt Oopperan kummituksen kahdesti oopperassa ja kerran elokuvana. Andrew Lloyd Webberin kappaleet sekoittavat keskenään oopperaa, musikaalia sekä hiukan sähkökitaraakin. Ne ovat upean vahvoja ja tunteikkaita. Tarina huokuu goottista kauhua mutta lähinnä vain saa selkäpiin kihelmöimään jännityksestä. 

Alkuperäinen kirja sukeltaa syvemmin Phantomin menneisyyteen ja seikkailuihin Lähi-Idässä. Tätä kutsutaankin useammin oikealla nimellään Erikiksi. Musikaalissa hädin tuskin mainitut elementit kuten salaperäinen (eksotisoitu) "persialainen" ja kidutuskammio ovat paljon suuremmassa roolissa, ja oopperan väkeä sekä uusien omistajien haasteita kuvataan enemmän. Kirja junnasi ehkä liikaa itselleni tarpeettomissa kuvauksissa, ja päästyäni loppuun tahdoin vain nähdä musikaalin uudelleen.

Mielestäni Christine jää liian taustalle Raoulin ollessa päähenkilö. Christine kuvataan suhteellisen perinteisen passiivisena, kauniina neitona. Musikaalissa roolit ovat nurinkurin: Raoul on herkkä ja vähän väritön ja Phantom salaperäisen kiehtova. Christine on aktiivinen ja puolestaan kasvaa tarinan mukana itsenäisemmäksi. Kuitenkin kirjassakin tämän teko pelastaa lopulta kaikki.

Musikaali tuo tarinan symbolit paremmin esiin ja luo jopa uusia: Raoul edustaa romanttista, viatonta rakkautta; Phantom kiellettyä intohimoa ja epätoivoista pakkomiellettä. Christine taas on ahdistunut isänsä kuoleman jälkeen ja eksyksissä itsensä kanssa. Pohdin miksiköhän tätä tarinaa ei ikinä analysoida koulussa. Samastuin musikaaliin enemmän kuin kirjaan, jossa nämä teemat eivät esiintyneet niin selkeästi. Kirjan luettuani mietin kuitenkin musiikin enkelin kuvastavan jollain lailla sekä puhtasta talenttia tai neroutta että symbolisemmin uskonnon tuomaa hurmiota ja rauhaa - ensimmäinen sitaatti saa ajattelemaan Raamatun enkeleitä tai opetuslapsiin mennyttä Pyhää henkeä. Myös Wishing you were somewhere here again -kappaleen enkelipatsaiden somistama hautausmaa sopii tunnelmaan. Näin ajateltuna Phantom voisi olla langennut enkeli, Lucifer?

"All I wanted was to be loved for myself. If you loved me, I should be as gentle as a lamb; and you could do anything with me that you pleased." -s.163

Oli mielenkiintoista, kuinka kirjailija sekä esipuheessaan että kertojan roolissa yritti koko kirjan ajan itsepintaiseksi vakuuttaa lukijaa tapahtumien todenperäisyydestä. Hän esitteli useita omin silmin näkemiään todisteita Phantomin olemassaolosta. Gaston Leroux oli oikeastikin käynyt Palais Garnierissa ja kuullut juoruja aaveesta - maanalainen vesialue on kuulemma oikeasti olemassa ja kattokruunukin pudonnut kesken esityksen vuonna 1896 (Phantom sijoittuu tosin 1880-luvulle). Luulen kuitenkin vakuuttelun lähinnä vain toimivan kauhun tehokeinona. Kirjassa oli myös pieniä mielenkiintoisia ajankuvauksia. Mahtaakohan seuraava pitää paikkaansa:

"None will ever be a true Parisian who has not learnt to wear a mask of gaiety over his sorrows and one of sadness, boredom, or indifference over his inward joy. You know that one of your friends is in trouble; do not try to console him: he will tell you that he is already comforted; [...] in Paris, our lives are one masked ball [...]" -s.16

Kirja ja musikaali näkevät Phantomin sekä armottomana hirviönä että säälittävänä ihmispolona, joka ei ollut ikinä kokenut rakkautta. Mikä oikeuttaa hirveät teot?

"The reader knows and guesses the rest. It is all keeping with the incredible and yet veracious story. Poor, unhappy Erik! Shall we pity him? Shall we curse him? He asked only to be 'some one,' like everybody else. But he was too ugly! And he had to hide his genius or use it to play tricks with, when, with an ordinary face, he would have been one of the most distinguished of mankind! He had a heart that could have held the empire of the world; and in the end he had to content himself with a cellar. Surely we may pity the Opera ghost!" (s. 200-201). 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Pariisilla.

Velma Wallis: Zwei alte Frauen/Kaksi vanhaa naista

Kiinnostus heräsi: löysin lomamatkan Airbnb:n kirjahyllystä ja lainasin myöhemmin kirjastosta. 

Zwei alte Frauen. Eine Legende von Verrat und Tapferkeit

Velma Wallis

2009 (1994)

Two old women (1993)

Christel Dormagen

119s

Piper Verlag

Zwei alte Frauen (Kaksi vanhaa naista, Two old women) pohjautuu vanhaan itäisen Alaskan Athabascoihin kuuluvan Gwich'in-intiaanikansan tarinaan, jonka Velma Wallis kuuli äitinsä kertomana. Kansalla oli tapana jättää nälkäkuoleman uhatessa heikoimmat jäsenensä oman onnensa nojaan. Näin tapahtuu myös eräänä kylmänä talvena heimon vanhimmille, nimeltään Ch'idzigyaak ja Sa', jotka eivät muuta kuin istu ja valita vaivoistaan. Kuitenkin nämä kaksi vanhaa naista uhmaavat pakotettua kohtaloaan ja päättävät olla antamatta periksi. He keräävät viimeiset voimansa ja selviävät taitojensa avulla koko pitkän talven yli matkaten samalla kesäasuinpaikoille joelle.

Tämä oli todella mielenkiintoinen kertomus! Kirja kuvasi hyvin athabascojen elintapoja naisten pyytäessä oravia ja jäniksiä sekä tehdessään itselleen yösijan lumiluolaan. Kesällä he keräävät suuren varaston marjoja, kalaa ja muita metsän antimia seuraavan talven varalle. Oli myös mielenkiintoista seurata henkilöiden tapoja ja ajatuksia, esimerkiksi naiset ystävystyvät toisiinsa paremmin mutta puhuvat keskenään läheisesti vain harvoin. He eivät myöskään ota hylkäämistä itsestäänselvänä vaan tuntevat itsensä petetyiksi ja katkeriksi. Heimon tapa jättää heikoimmat jälkeensä ei muutenkaan ole kyseenalaistamaton, sillä päällikkö empi päätöstään kaikkien ollessa kuolemassa nälkään. Naisten sukulaiset jättävät heille salaa pari työkalua tosin vain osoittaakseen henkisen tukensa. Lopulta naisten neuvokkuus pelastaakin koko heimon ja hylkäysperinne unohdetaan kokonaan.

Tarina painottaa sisua ja periksiantamattomuutta Sa'n ja Ch'idzigyaakin joutuessa valitsemaan joka päivä uudestaan jäädäkö lumihankeen makaamaan. Tarina käsittelee myös vanhentumista ja voimia. Molemmat naiset huomaavat aiemmin vain valittaneensa turhaan, sillä he ovatkin nuorempia ja vahvempia kuin uskoivatkaan. 

Velma Wallis on itsekin juuriltaan Gwich'in ja kasvoi pienessä kylässä Alaskassa lähellä Fort Yukonia. Valmistuttuaan koulusta hän päätti muuttaa yksin mökkiin kauas erämaahan, jossa hän opetteli itse selviytymään luonnon armoilla. Myöhemmin hän matkusti kaupunkiin kirjoittamaan romaaniaan kirjastossa. Alkusanoissa Wallis mainitsee sukunsa naisten työskennelleen aina uutterasti vanhoiksi asti. Hänen äitinsä piirtämä kartta on myös liitetty alkuun paikkojen athabascan- ja englanninkielisillä nimillä.

Mietin paljon sitä kuinka paljon tarinassa on aitoa ja kuinka paljon Wallis on keksinyt itse saadakseen legendan romaanimuotoon. Mutta ainahan tarinoihin lisätään jotain uutta ja omaa, sehän se niiden idea onkin. Tämän lisäksi Wallis tuntee kansansa perinteet ja ajatusmaailman paremmin kuin joku ulkopuolinen. Lopulta kukaan ei voi tietää mikä on "totta" ja mikä ei, mutta se ei ole pääasia. Tärkeintä on tarinan ydinajatus.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 2. "Kirjassa lumi tai jää on tärkeässä roolissa" sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Alaska.

Julie Ann Peters: Far from Xanadu

Kiinnostus heräsi: Instagram?, saatu joululahjaksi

Far from Xanadu

Julie Ann Peters

2005

282 sivua

Little, Brown and Company

16-vuotias Mary-Elizabeth, jota kutsutaan Mikeksi, on asunut koko elämänsä pikkukaupungissa Kansasissa keskellä vehnäpeltoja. Päivisin hän ajaa rekalla kouluun, nostaa painoja ja loistaa softballin pelaajana; iltaisin hän korjaa naapurien viemäriputkia ja hengailee ystävänsä Jamien kanssa vesitornilla. Vesitornin, jossa hänen isänsä kaksi vuotta aiemmin hyppäsi kuolemaan ja jätti Miken ypöyksin. Jonka jälkeen Miken äiti ei ole puhunut hänelle sanaakaan ja isoveli puhuu mieluummin nyrkeillä. Sitten luokkaan saapuu kaunis, erilainen, kapinoiva Xanadu... johon Mike rakastuu ensisilmäyksellä. Ainoa vain että Xanadu kiinnittää heti huomionsa naapurin poikaan. Mutta ehkä on vain ajan kysymys koska Xanadu tajuaa rakastavansa Mikea?

Tartuin kirjaan toivoen löytäväni syvällistä pohdintaa ja kuvauksia Kansasin preerioista tai edes Miken katselemista auringonlaskuista vesitornilla. Näitä ei valitettavasti löytynyt, ja kuvailu oli ylipäätänsäkin minimissä: Miken ulkonäkö ei tullut selville eikä Xanadustakaan muuta kuin punaiset hiukset. (Pohdin pitkään oliko kannen kuvassa Mike vai Xanadu, luultavasti se on tarkoituksella jätetty avoimeksi?) Toisaalta oli myös mielenkiintoista kuinka henkilöt jäivät vain häivähdyksiksi mieleen eikä katse heihin koskaan kunnolla tarkentunut. 

Myös Miken palava rakastuminen ensisilmäyksellä tuli hiukan puun takaa, olisin luullut sen kehittyvän pikkuhiljaa, enkä ymmärtänyt mitä hän näki sääntöjä rikkovassa, pinnallisessa Xanadussa. Mike odotti joka hetki kuumeisesti Xanadun tajuavan piilevät tunteensa tätä kohtaan, vaikka tämä olikin yhdessä toisen pojan kanssa. Kuitenkin uskon usean nuoren pystyvän ymmärtämään ja samastumaan tähän epätoivoiseen ihastukseen hyvin, eikä vähiten sateenkaarinuorten, jotka toivovat pakahtuen heteroihastustensa silmien aukeavan. Mike myös kaipasi ilmiselvästi rakkautta tuntiessaan koko perheensä hyljänneen hänet. Olin todella tyytyväinen, että painopiste oli Miken kasvukertomuksessa eikä rakkaustarinassa.

Yleensä tykkään lukea itseeni verrattuna samanlaisista nuorista, joilla on samanlaisia mielenkiinnonkohteita ja pohtivia ajatuksia. Mike ja tämän asuinympäristö eivät puolestaan voisi enempää poiketa minusta, mutta tämä oli varsin virkistävää. Mike on hyvin poikamainen ja käytännöllinen osatessaan korjata putkia ja hoitaessaan kuljetustöitä, ja hänelle fyysinen kunto sekä liikunta ovat tärkeitä. Mike on suhteellisen tyypillinen butch-lesbo, joka tuntuu alussa olevan enemmän sinut itsensä kanssa kuin lopulta on. Hän ei kuitenkaan onnen kaupalla joutunut juuri kokemaan syrjintää pikkukaupungissa, vaan kaikki kannustivat häntä softball-uralla. Mike ei kuitenkaan halua ottaa "almuja" vastaan vaan tyytyy sinnittelemään yksin ja ajattelemaan mahdollisimman vähän. Hän toteaakin ettei hänen perheessään ole tapana puhua asioista ja että masennus on lopulta heidän kirouksensa.

Miken välit perheeseensä ovatkin suuressa roolissa tarinaa. Hän joutuu kokemaan kovia äitinsä ignooratessa hänet ja isoveljen haaskattua sekä perheen rahat että Miken mahdollisuudet tulevaisuuteen. Välillä luin silmät ymmyrkäisenä kuvauksia sisarusten kovakouraisista tappeluista ja kuinka Mike ei kuitenkaan ollut niin katkera kuin olisin odottanut hänen olevan, vaan sisimmissään huolissaan äidistään. Hänellä on viha-rakkaussuhde isäänsä: isä on ollut hänelle esikuva ja kannustanut häntä enemmän kuin kukaan muu, mutta samalla Mike tuntee tämän jättäneen hänet. Kirjan aikana hän saa kuitenkin selville, ettei yksikään perheenjäsen ole vastannut täysin hänen kuvaansa. Kuitenkin ajattelen että Mike olisi saanut vaatia vanhemmiltaan enemmän, olihan hän vasta lapsi. Näiden käytös tätä kohtaan ei ollut missään kohtaa hyväksyttävää, eikä Mike voinut olla yksin kaikesta vastuussa. Nyt tarina antoi olettaa, että olisi Miken tehtävä ymmärtää paremmin häntä kaltoin kohtelevia sukulaisia ja Xanadua. Toisaalta kirjan henkilöiden asuinympäristö ja ajatusmaailma eivät olleet aivan suorassa linjassa monen muun nuortenkirjan kanssa, ja ehkä ihan hyväkin niin. Miken ajatusmaailma ja kokemukset eivät ole kaikkein reiluimpia, mutta kaikesta huolimatta vääryys ei muutu katkeruudeksi, katkeruus ei muutu kostoksi.

"Nothing was impossible.

   Did I say that? No. Those weren't my words. Not my philosophy of life. That was Dad. 

   He was wrong. A shadow of doubt clouded everything he'd ever said to me now. He was wrong about life. About living. What did he know about living?

   My life's legacy? Right, Dad. You didn't leave me a legacy. I was your legacy. You left me." -s.109-110

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirjan nimessä on kaupunki, Kirjahyllyn aarteisiin ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Kansasin osavaltiolla.

Mary Rubio & Elizabeth Waterson: Writing a life - L.M.Montgomery

Kiinnostus heräsi: kiinnostus L.M. Montgomeryyn, löytyi yliopiston kirjastosta

Writing a life: L.M. Montgomery. A biography of the author of Anne of Green Gables
Mary Rubio & Elizabeth Waterson

1995

133 sivua

ECW press

L.M. Montgomery on kanadalainen tyttökirjojen, runojen ja novellien kirjoittaja, jonka luontokuvaukset, aikanaan epätavalliset sankarittaret ja sadun hohtoa täynnä olevat kertomukset muistetaan edelleen. Kirjojen takaa paljastui kuitenkin myöhemmin nainen, joka kärsi yhteiskunnan vaatimusten kourissa. Maud jätettiin lapsuudessaan isovanhempiensa huomaan, hän joutui kamppailemaan vuosia päästäkseen opiskelemaan ja saadakseen kirjailijan uransa alulle sekä solmi sankarittariensa kohtaloita uhmaten järkiavioliiton. Molempien masennus, asema papinrouvana, menestyksen varjopuolet ja hyvien ystävien kuolemat loivat Maudin elämään tummuutta, jota hän ei päästänyt näkymään uurastuksestaan ja tiukasta hymystään.

Oli mukava palata taas pitkästä aikaa lempikirjailijani elämään ja teoksiin. Olen lukenut Maudin omaelämänkerran Alppipolun, Sisko Ylimartimon teoksen Anna ja muut ystävämme sekä kolme nidettä kootuista päiväkirjoista The Selected Journals of L.M. Montgomery, joten tunnen kirjailijan elämän melko tarkasti. Tiedän hänen rakkaudestaan Prinssi Edwardin saareen, elämän läpi jatkuneesta yksinäisyydestä ja muutosten pelostaan. Kuitenkin varsinkin Maudin viimeisten vuosien vastoinkäymisiä en tiennyt kunnolla, mutta tämä kirja tutustutti niihinkin. Kirja huomautti esimerkiksi siitä kuinka Maud antoi kirjoissaan sankarittarien löytää rakkaansa yllättävien käänteiden takaa mutta paheksui omien poikiensa rakkausseikkailuja ja odotti heiltä paljon. Toisaalta hänen kirjoissaan tapahtuu paljon mitä Maudille ei tosielämässä olisi tullut kysymykseenkään.

Maudin elämä ei ollut kaikkein helpoin, vaikka kirjailijan ura ja toimeentulo toivatkin tietysti menestystä. Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan, ystäviä kuoli ja yhteiskunnan odotukset painoivat päälle. Itsemurhaa kuolinsyynä ei 90-luvulla tiedetty, mutta jo tämä teos viittaa epäsuorasti siihen. Ewanin ja Maudin mielenterveysongelmat ja masennus surettavat, sillä nykyään he olisivat varmasti saaneet paremmin hoitoa, ja stigmaa olisi ollut vähemmän. Maud ei tosiaan kertonut huolistaan tai masennuksestaan lähes kenellekään, edes lähipiirilleen. Hän joutui pitämään Ewanin masennuksen piilossa seurakunnalta ja hymyili itse aina niin säteilevästi, että joku serkku oli huomauttanut: "You always look so happy!" 

Teoksen kirjoitustyyli oli lisäksi kaunis, ja kirja analysoi myös mielenkiintoisella tavalla Maudin romaanien vivahteita hänen elämäänsä vasten, hiukan samoin tavoin kuin Anna ja muut ystävämme. Teokset käsittelevät paljon haaveita, nostalgiaa ja muutoksia. Lempikirjastani Sinisestä linnasta mielenkiintoinen huomio oli, että Barney oli Maudin kirjojen ensimmäinen "vakuuttava" romantiikan kohde, jolla oli luonnetta, sillä muut mieshenkilöt jäävät usein yksipuoleisiksi. Olen itse pohtinut, kuvastaako päähenkilön Valancyn irtiotto yhteiskunnan kahleista Montgomeryn omia toiveunia - ja miksi romaani päättyy miten se päättyy? 

Writing a life on lyhyt elämänkerta, Mary Rubio julkaisi sittemmin laajemman teoksen The Gift of Wings. Teos ammensi paljon päiväkirjoista (jotka ovat muuten myös Rubion ja Watersonin kokoamat) sekä kirjeistä. Nämä paljastavat Maudin sisimpiä ajatuksia, ärtymystä ja turhautumista sekä huolia. Samalla kuitenkin muistutetaan, että nämäkin ovat Maudin itsensä editoimia, jotka hän halusi jättää ne ravistelemaan jälkipolvia. Ne ovat yksi mutteivat koko totuus.

"When she turned from the funny eccentrics of her imagined world to the petty corruptions and small-minded malice of Cavendish, reality must have appeared most frustrating. She must have wished that life would conform to her imagination - even though she sometimes scoffed at the pink sugar fantasies she spun to please her publishers and fans. The tangy undertones of her novels could not armour her against the sourness of a life she tried so hard to control and dignify.

   In fact, both kinds of writing served their author as a "road to yesterday". She used her journals as a path to her own past, a past increasingly darkened by her selective recollections of deprivations, loneliness, enmity, defeat, bad luck, and disappointment. Her novels, on the other hand, provided her with a road to an equally real "yesterday" of brightness, fun, sweetness, and loyalty. The fascinating fact is that both paths begin with the same reality, the same experiences of life - a life not fully captured in either mode, but emerging for observers who study the two together." -s.119

Eikä Maudin elämä ollut pelkkää kurjuutta. Päällisin puolin hänellä oli hyvät olot toimeentulevassa perheessä, hän pääsi opiskelemaan eikä myöhemminkään ollut usein puutetta rahasta. Hänestä tuli maailmankuulu kirjailija, jolle sateli kirjeitä ja joka tapasi useita merkkihenkilöitä. Maudilla oli lopultakin rakkaita ystäviä, joille hän pystyi uskoutumaan. Hän sai viettää suuren osan elämästään rakkaalla Prinssi Edwardin saarella ja hänellä oli kyky kokea luonnon kauneus kaikkialla. Sekä taito kirjoittaa ja sinnikkyys nousta ylös kivikkoista Alppipolkua pitkin.

"Yet the evidence of the novels, as well as the testimony of those who knew Montgomery, suggests strongly that her life had been much happier than she ever confided to her journal. As long as she could write about Anne or Emily, or Jane or Pat, she could reenter a world of beauty, whimsy, wit, and idealism. Writing had always given her access to spiritual ebullience. Her joy had inhered in the act of writing, composing, and reworking material so that conversations could sparkle, people stride or bounce or fly, and landscapes glow in the surreal light of imagined starlight or sunshine. When unhappy, Montgomery would insert dark shadows in her novels, but most of that unhappiness flowed into her journals, leaving her novels to record the lives of women dreaming of blue castles and imagining warm inglesides, harbouring gables, and lanterns on the hills of their personal islands. True tragedy came into her life when she could no longer write - neither fiction not fixative journals." -s.116

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 5. "Kirjassa sairastutaan vakavasti" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseen Prinss Edwardin saarella sekä Ontariolla.

Nina LaCour: Everything leads to you (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Nina LaCourin toinen romaani Välimatkoja (We are okay)

Everything leads to you

Nina LaCour

2014

Penguin Group

307 sivua

Vasta high schoolista valmistuva Emi työskentelee jo Hollywoodin filmiteollisuudessa - harjoittelijana lavastuksesssa. Hänen tulevaisuudenmahdollisuutensa näyttävät hyviltä kunhan hän vain jaksaisi olla kuuliainen lavastajapomolleen, jolla on viimeinen sana. Emi on myös hiljattain eronnut jälleen tyttöystävänsä Morganin kanssa, jonka kanssa hän oli jo viisi kertaa palannut yhteen. Yllättäen hän löytää legendaarisen villin lännen näyttelijän jäämistöistä kirjeen, joka on kirjoitettu tämän avioliiton ulkopuoleiselle tyttärelle. Emi tempautuu parhaan ystävänsä Charlotten kanssa huimaan mysteeriin, jonka seurauksena hän tutustuu Avaan. Ava on valovoimainen ja melkein kuin toisesta maailmasta kuin Emi - onko kaikki johtanut heidän tapaamiseen?

Everything leads to you -romaanissa lavastus ja filmiteollisuus ovat koko ajan tarinan keskiössä. Minulle aukeni ihan uusi puoli elokuvien tekemisessä: lavastaja (production designer) suunnittelee ja hankkii lavastusta elokuvien kohtauksiin, esimerkiksi huonekaluja ja koristeita. Emi on päätynyt harjoittelijaksi veljensä kautta, joka puolestaan etsii sopivia tapahtumapaikkoja elokuviin, ja vaikuttaa olevan ilmiömäisen taitava. En kyllä tiedä miten Emi ehti samalla lukea ylioppilaskokeisiinsa ja kuinka todennäköisesti näin nuori ja kokematon pääsisi tällaiseen työhön. Toisaalta Emin pomon sana määrää viime kädessä, mikä aiheuttaa konflikteja, mutta tästäkin opitaan. Muutenkin kuvailtiin hiukan elokuvientekoprosessia. Emin mukaan myös filmiteollisuudessa työskentely hälventää elokuvien epärealistista taikaa.

"This is what I love about production designing. The writers imagine the story, tell us where people are and what they do and say. The actors embody the characters, give them faces and voices. The directors and producers transform an idea into something real. But the art department, we do the rest. When you see their rooms and you discover that they love a certain band, or that they collect seashells or hang their clothes with equal space between each perfectly ironed shirt or have stacks of papers on their desks or a week's worth of dirty dishes in the sink and bras strewn over brass doorknobs - all of that is us." -s.103

Itse tarina oli sujuvaa luettavaa ja mysteeri todella kutkuttava. Tietysti mukana oli myös rakkaustarina, mutta sitä ennen hiukan toksinen ihmissuhde Emin ja Morganin välillä, joka selvisi mukavasti. LGBT+ -teema oli muuten kivan vaivihkaa mukana tarinassa: Emi ei paljon pohtinut identiteettiään, mutta Ava oli kokenut syrjintää, mikä tuli Emille (kuten minullekin) yllätyksenä. Lisäksi kirjassa sivuttiin myös etuoikeutettua asemaa, onhan Emi saanut työnsä taitojensa lisäksi melkein tarjottimella.

Kuitenkaan kirja ei minusta yltänyt salaperäisyyttä ja runollisuutta huokuneen Välimatkoja -romaanin tasolle. Emin elämästä ja harrastuksista ei kerrottu paljon ja hän jäi aika yksiulotteiseksi hahmoksi, joka vain toimi lavastajana. Lisäksi tarina oli, kuten nimikin sanoo, hiukan liian kohtalonomainen, vaikka painottikin, etteivät elokuvat näytä realistista puolta elämässä. Kannessa oli myös pieni kuvitusvirhe, sillä Emillä oli tummahko iho ja Avalla punaiset hiukset.

"We love films because they make us feel something. They speak to our desires, which are never small. They allow us to escape and to dream and to gaze into eyes that are impossibly beautiful and huge. they fill us with longing.

   But also.

   They tell us to remember; they remind us of life. Remember, they say, how much it hurts to have your heart broken. Remember about death and suffering and the complexities of living. Remember what it is to love someone. Remember how it is to be loved. Remember what you feel in this moment. Remember this. Remember this." -s. 305

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16. "Kirjan luvuilla on nimet", Pride22-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin Los Angelesilla ja Kalifornialla.

Katie Heaney: Would you rather? (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Instagram (?), joululahjaksi pyydetty

Would you rather? A memoir of growing up and coming out

Katie Heaney

2018

235 sivua

Random House

"If you, too, are a person who has ever found herself Googling something like "is it normal if you've never had a relationship" or "can someone realize they're queer when they're kind of old" or "oldest living virgin", if you have ever wondered if it's normal not to feel normal - this one's for you.

xo, Katie"

Miltä tuntuu elää 25 vuotta sinkkuna ja tajuta sitten pitävänsäkin naisista? Vuonna 2014 Katie Heaney oli julkaissut muistelmansa "Never have I ever", jossa hän pohti ongelmaansa löytää parisuhdetta ja ylipäätänsä romanttisen rakkauden asemaa yhteiskunnassa. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi "Would you rather?", joka tarjoaa yhden syyn Katien "ikisinkkuudelle" - hän oli etsinyt väärästä paikasta. 

Oikeastaan tarina ei ole ihan näin simppeli. Katie oli kyllä ihastunut aiemmin poikiin, mutta ei tuntenut heitä suudellessa mitään erityistä ja lisäksi jokainen ehti häippästä ennen potentiaalisen suhteen alkua. Ensimmäisen kerran tyttöihin ihastuminen kävi hänen mielessään vaihdossa L-koodin äärellä, seuraavan kerran yliopistossa hänen tuntiessaan jotain tyttöjä kohtaan. Kuitenkin asia katosi vuosiksi, kunnes hän lopulta alkoi uudelleen ajatella asiaa. Kaikki loksahtaa nopeasti paikalleen, ja yhtäkkiä Katie kääntää katseensa miehistä naisiin. 

"All this time, almost all the way to thirty, I thought dating dread was normal. Everybody I know (and everyone I don't) complains about dating. It's supposed to suck. It's supposed to be agony. You're supposed to feel miserable on most of the first dates you go on, because most people are boring or bad for you. I asked my therapist: Doesn't everyone feel that way? "Not really," she said. Nervousness was normal; thread, though: that was different. Dread is for dentist appointments. Spring cleaning. Family reunions, if you can't or don't drink. Things you do not want to do but must do anyway." -s.65

Katien elämänkaari on mielenkiintoisesti ja sujuvasti kuvattu: kirjassa kuvataan Katien opiskeluvuosia, ensimmäisen kirjan kirjoittamisprosessia, lentopelon voittamista, feminismiajattelun kehittymistä sekä New Yorkiin muuttoa. Esimerkiksi Minnesotan ja New Yorkin eroja sivutaan: "[...] I found their smugness incredibly obnoxious. Obnoxious, despite the fact that the only real difference between New York City pride and Minnesota pride is that the former has three million more people and all of the pop culture backing it." (s.34)

Juuri New Yorkissa Katie alkaakin kiinnostua pääasiassa tytöistä ja päättää kokeilla deittisovellusta. Ja jo ensimmäisen naisen kohdalla tärppää...

"Never before in my life had I made anything resembling "the first move". I was always too nervous, I thought, and too afraid of being rejected. But that night, I realized that wasn't quite it. I was nervous to text Lydia, and also afraid of being rejected, but my desire to talk to her again, as soon as possible, outweighed those fears. So while I stood in my kitchen shoving graham crackers into my face, because we hadn't eaten dinner and I was starving and a little dizzy, I talked to Chiara about what I should say. She suggested I say what she'd texted to Mark (the man she'd eventually marry) after their first date: "Mark! I think you're great. Thanks for the fun night." It's simple and direct, she explained. It says you're interested in them without having to explicitly say you want to see them again. I knew she was right, so I texted Lydia, slowly and carefully: "Lydia! I think you're great. Thanks for the fun night." Then I waited a truly agonizing six minutes, during which time Chiara repeatedly talked me off the ledge. And then Lydia wrote back and asked if I'd want to hang out again. I was so happy all I sent in return was "DUH."" -s.80

Oli mukavaa lukea itsensäetsimistarinaa, joka ei etene samalla tavalla kuin lähes jokainen kaapistaulostulokertomus. Samastuin itse Katieen monin tavoin: itse olen vieläkin enemmän turhaan yrittänyt muistella lapsuuden tyttöihastuksia, sillä suuntautumiseni on kehittynyt vähitellen. Olen myöskin ollut onnekas siinä että lähiympäristöni on niin avoin ja kannustava. Katienkin lähipiirille on ihan sama pitääkö hän tytöistä vai pojista, oikeastaan vain hänen ensimmäinen terapeuttinsa oli hylännyt ensi alkuun koko ajatuksen (syy miksi hänestä tulikin ex-terapeutti). Sekä Katielle ja minulle suora syrjintä ei ole (vielä) ollut arjessa läsnä vaan siihen täytyy erikseen valmistautua. Hänelläkään ei ole ollut queer gangia, jollaista tosin en itse kaipaa samalla lailla.

"It used to be so easy to feel right, which has to be one of the main perks of being twenty-two. It was at that age that I got an equal sign - for feminism, specifically - tattooed on the inside of my right wrist. Not since then have I been remotely as sure that my side of the argument is the right one. Not since then have I believed that most people agree on essential human rights  and values, and all they need to see that is a good, clear presentation of the facts." -s.170

Katie pohtii paljon myös sitä mitä lukijat ajattelevat hänestä luettuaan ensimmäisen kirjan jälkeen seuraavan. Kulmakarvojaan kohotellen "olisi se pitänyt arvata" tai pettyen, etteivät voikaan samastua häneen. Lopulta hän lohduttautuu sillä että ihminen kehittyy aina eteenpäin, eikä hän ole kenellekään mitään velkaa. 

"People want a clear narrative arc. Especially me. We want gay adults to have gay childhoods - the elementary school crushes, the closeted adolescence, the the gradual coming to terms. We want a line, no breaks, no swerving, from point A to point B. But I broke and I swerved plenty. I feel behind, but I truly didn't know how to get here any quicker. I didn't even know where I was trying to go. In every moment leading up to this one, at ages of nine and fourteen and nineteen and twenty-six, I have been as close to myself as I knew how to be. I may know myself better now than I ever have before, but ask me again in a year or two." -s.136

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä" (lähes koko ajan), Pride 2022 -lukuhaasteeseen henkilökohtaisessa Amerikkaa tutkimassa -haasteessani Minnesotan sekä New Yorkin osavaltioihin ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen, vaikka sainkin sen vasta jouluna lahjaksi.