sunnuntai 27. joulukuuta 2020

The Prom & The Half of It (2020)

Tässä postauksessa aion esitellä kaksi tämänvuotista sateenkaariteemaista elokuvaa, jotka sattumalta molemmat sijoittuvat USA:n maaseudulle. Toinen niistä jättää toivomisen varaa, mutta toinen on ehkä yksi parhaita näkemiäni elokuvia. 

***

The Prom alkaa suoraan musikaalinumerolla ja Hollywood-glamourilla, kun filmitähdet Dee Dee ja Barry juhlivat ensi-iltaansa, kunnes pöyristyvät kuulleessaan elokuvansa saaneen negatiiviset arvostelut. Yhdessä vähemmän tunnettujen esiintyjien Angien ja Trentin kanssa he löytävät uutisen koulusta, jonka prom on peruutettu erään tytön haluttua ottaa tyttöystävänsä parikseen tansseihin. Dee Dee ja Barry päättävät puhdistaa maineensa itserakkaina ja omahyväisinä diivoina lähtemällä pelastamaan Emmaa ja varmistamaan tälle ikimuistoiset tanssit. Samaan aikaan Indianassa Emmaa kiusataan koulussa hänen aiheutettuaan tahattomasti päättäjäistanssien peruuntumisen. Koulun rehtori pitää Emman puolta ja saa puolelleen lain tuen, mutta vanhempainyhdistys ja koulun oppilaat haraavat vastaan. Emman tyttöystävä Alyssa on kuitenkin edelleen kaapissa - ja vanhempainyhdistyksen ahdasmielisen puheenjohtajan tytär. 

The Prom perustuu samannimiseen Broadwayllakin esitettyyn musikaaliin vuodelta 2016, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin. En ollut ikinä kuullutkaan tästä, mutta odotin LGBT+ -teemaiselta musikaalilta suuria. Jouduin kuitenkaan pettymään pahoin. Löysin netistä useita kriittisiä arvosteluja, esimerkiksi tämän, joiden lukeminen on paljon viihdyttävämpää ja tiedostavampaa.

Aloin pelkäämään pahinta jo alussa, kun DeeDee ja Barry laulavat lähtevänsä pelastamaan lesboparan, halusipa tämä tai ei, ja diivailivat ympäriinsä. Vähitellen paljastui, että heidänkin kasvutarinansa kuului juoneen, mutta hahmojen yliampuva karikatyyrimäisyys ei väistynyt missään vaiheessa elokuvaa. DeeDee ja Barry olivat koko ajan ärsyttävän over-the-top, eivätkä missään vaiheessa kunnolla "kasvaneet", vaikka se kai oli tarkoitus. Emma oli hymyilevä tyttö, josta ei paljastunut oikein mitään syvällisempää. Hänen vanhempansa olivat kuulemma heittäneet hänet ulos saatuaan tietää hänen pitävän tytöistä, mutta tätä taustaa ei olisi ikinä voinut lukea hänen olemuksestaan. Emma ja Alyssa eivät muuten yhtään näyttäneet 17-18-vuotiailta ja Ariana DeBose onkin 29-vuotias. Oikeastaan pidin vain rehtori Tomista, joka oli mukavan symppis.

Myös sateenkaariväen representaatio jätti toivomisen varaa. Emma ja Alyssa olivat ihan suloisia yhdessä, ja homoseksuaalin Barryn kokema syrjintä oli koskettavaa. Emma ja Alyssa hukkuivat kuitenkin täysin julkkisten, varsinkin DeeDeen, hössötyksen alle. Tuntui että valokeila haluttiin heittää juuri näihin Hollywoodin kuuluisimpien tähtien näyttelemiin rooleihin. Omasta puolestani en ymmärtänyt, miten Meryl Streep on päätynyt laadukkaista elokuvista tähän rooliin. DeeDeen ja Tomin rakkaustarina oli tosin suloinen, mutta peitti melkein tyttöparin alleen. Yhtä lailla ärsytti, kuinka kukaan ei tuntunut ensin kuuntelevan Emmaa ja hänen toiveitaan edes prom-mekosta saati sitten oikeuksiensa puolesta taistelusta. Toisaalta filmi kyllä kallistui sen suuntaan, että "syrjittyjen" oma ääni ja päätösvalta ovat painavimpia. Oli kuitenkin outoa, miksi elokuva kuitenkin painotti karikatyyrimäisten julkkisten tarinaa enemmän. 

Ihmettelin myös hiukan, miten Emmaa kutsuttiin lesboksi vain tämän tyttöystävän vuoksi. Jo ensimmäisessä kappaleessa lesbo-sanaa toistettiin lukemattomia kertoja ja ja tätä nimitystä toitotettiin useamman kerran elokuvaa, vaikkei Emma koskaan tainnut sanoa olevansa lesbo. Tätä olen kyllä tavannut useissa yhteyksissä: samaan sukupuoleen ihastuvat yhdistetään heti esimerkiksi lehtiartikkeleissa suoraan lesboiksi tai homoiksi, vaikka he kuinka ihastuisivat useampaan sukupuoleen tai eivät edes määrittele itseään millään sanalla.

Olisin odottanut sentään pitäväni musiikista. Vähän yli kahden tunnin elokuvaan (kyllä) oli kuitenkin ahdettu yhdeksäntoista laulukohtausta (kyllä!), joista mikään ei oikein saanut kuuntelemaan haltioituneena. Niiden sävelet olivat kaikki samanlaisia sävelettömiä ylipirteitä voimalauluja tai biletyskappaleita, eikä oikein yksikään kappale erottunut joukosta. Ne eivät olleet todella kauniita tai herkkiä tai edes sanoitettu hyvin. Jokainen laulu tuntui toitottavan täsmälleen samoin sanoin, kuinka tärkeää on saada olla oma itsensä ja hyväksyä muut. Kun tätä toistui joka seitsemäs minuutti lähes samalla melodialla ja tyylillä, en oikein innostunut yhdestäkään laulusta. Esimerkiksi Emma lauloi voimakappaleessaan pirteällä äänensävyllä vetämään syvää henkeä ja kestämään syrjinnän, koska high school nyt vain on tällaista. Niin siis mitä? Toisessa kappaleessa Trent muistuttaa ihan nokkelasti nuoria siitä, ettei Raamatun muitakaan käskyjä noudateta ihan kirjaimellisesti, mutta itse laulukohtaus oli lähinnä naurettava.

Hyvä on, pari kappaletta jäivät mieleeni positiivisestikin. Dance with you -kohtaus oli suloinen, ja laulu kertoo hyvin, etteivät Emma ja Alyssa halunneet muuta kuin saada tanssia yhdessä kuten kaikki muutkin. Lopun Simply Love on todella riipaiseva osoittaessaan sanansa kaikille sateenkaarinuorten vanhemmille ja erottuu tyylillään joukosta. Dee Deen laulama It's not about me puolestaan oli kohtauksena hauska ja nauroin sen ironisille lausahduksille "I didn't come here to make a scene" tai "It's not about me, although I'm rich and famous". Muut laulut sekoittuivat mielessäni puuroksi, enkä muista niistä yhtäkään.

En tiedä, olenko vain kasvamassa tämänlaisten stereotyyppisten musikaalien ja romcomien yli. Ehkä olisin aiemmin tai jossain toisessa tilanteessa tykännytkin tästä. Monessa elokuvassa on samantyyliset kappaleet tai karikatyyriset hahmot ja täydellinen loppu. Ehkä en vaan jaksa enää uutta samanlaista elokuvaa. Täytyy myös myöntää, etten pysty samastumaan Emmaan tai Alyssaan oman etuoikeutetun ympäristöni vuoksi. Kuitenkin elokuva ei oikein kunnolla yrittänytkään samastuttaa minua heihin, vaan heidän taustansa jäi taka-alalle. Vähän kyllä ymmärsin paremmin, ja tuntuu pahalta tajuta, että oma elämäni on niin kaukana siitä, mikä on monelle nuorelle arkipäivää. Nuoret, jotka eivät uskalla kertoa vanhemmilleen itsestään tai jotka heitetään rohkeutensa vuoksi kadulle. Ehkä tämä elokuva onkin tarkoitettu niille, jotka eivät ole eläissään nähnyt yhtään LGBT+ -sisältöä ja kipuilevat oman ympäristönsä kanssa.

Joka tapauksessa elokuvan loppu pilasi minusta tämänkin näkökulman. Filmi tuntui olettavan, että kun vähän laulaa, niin kaikista ahdasmielisistä teineistä tulee suvaitsevaisia ja kaikkein homofobisinkin vastustaja muuttaa lennossa mielensä, hyväksyy tyttärensä ja liittyy mukaan sateenkaaribileisiin. Ei, ei ja vielä kerran ei. Tekee mieli itkeä tälle amerikkalaistyyliselle hattaraiselle lopulle. Jos joku katsoja onkin samastunut Emman kamppailuun, voi hän vain irvistää sille, kuinka lopussa kaikki huolet hälvenevät kuin pilvet taivaalla. 

Minusta on ihana idea tehdä musikaali seksuaalivähemmistöistä ja omistaa sen jokainen laulu sateenkaarirakkaudelle. Tällä olisi tosiaan ollut potentiaalia. Joka tapauksessa kappaleet eivät oikein säväyttäneet ja tarina jätti epärealistisuudessaan toivomisen varaa. Ehkä tämä toimii ihmisillä, jotka ovat kokeneet samaa kuin Emma tai joilla on ennakkoluuloja. Jos kuitenkin etsitte ihan vaan realistista LGBT+-rakkaustarinaa tai -kuvausta katsottavaksi, en suosittele kääntymään tämän elokuvan pariin.

"Will you disown the girl you say you love
 Like my mother did 'cause she couldn't see, that
 Love is simply love
 There's no judgement and no shame
 The only thing to understand
 Is that all of our hearts beat the same
 Love is simply love
 So what are you frightened of?"

Ohjaaja: Ryan Murphy      Käsikirjoitus: Bob Martin, Chad Beguelin
Perustuu: The Prom (2018) (Chad Beguelin, Bob Martin, Matthew Sklar)
Näyttelijät: Jo Ellen Pellman, Ariana DeBose, Meryl Streep, James Corden, Keegan-Michael Key, Kerry Washington, Nicole Kidman, Andrew Rannels

***

Tietäisitpä vain (The Half of It) -elokuvan Ellie Chu elää Washingtonin osavaltion Squahamishin syrjäisessä uskonnollisessa pikkukaupungissa. Hänen yliopiston käynyt isänsä on saapunut Kiinasta vuosia sitten, päätynyt töihin syrjäiselle juna-asemalle ja opettelee edelleen englantia television avulla. Ellie on introvertti mutta fiksu ja välttää enemmän kiusaamisen kirjoittamalla maksusta esseitä luokkalaistensa puolesta. Eräänä päivänä hänen luokkalaisensa Paul lähestyy häntä erikoinen motiivi mielessään - hän pyytää Ellietä kirjoittamaan hänen puolestaan rakkauskirjeitä koulun kauneimmalle tytölle, Asterille. Paulilla ja Asterilla ei vain tunnu olevan mitään yhteistä, eikä Paul ole itse hyvä sanojen kanssa. Ellie suostuu lopulta, vaikka hänellä onkin toinen ongelma - hän on itsekin ihastunut Asteriin.

Katsoin The Half of It (suomenkieliseltä nimeltään Tietäisitpä vain) ensimmäisen kerran heti toukokuussa sen ilmestymisen jälkeen. Silloin elokuva sai hymyn huulille, mutten osannut sanoa siitä vielä mitään. Pitkin vuotta aloin jotenkin ajatella sitä entistä enemmän, katsoin marraskuussa uudelleen - ja rakastuin. 

Elokuvan asetelma vaikuttaa ehkä ihan tavalliselta nuortenelokuvalta vanhanaikaisine ympäristöineen ja syrjittyine päähenkilöineen - paitsi että missä elokuvassa tyttö auttaa poikaa tavoittelemaan heidän molempien yhteistä ihastusta? Missä elokuvassa päähenkilö on sekä aasialaistaustainen että queer ja vieläpä ilman että siihen kiinnitetään erityistä huomiota? Mikä nuortenelokuva kaiken tämän lisäksi - anteeksi spoilaus - ei pääty rakkaustarinaan?

Eniten rakastan juuri tarinan realistisuutta. Elokuva ei ole perinteinen nuorten rakkaustarina vaan enemmänkin kehitystarina, jossa päähenkilöt oppivat lisää rakkaudesta ja erilaisuudesta. Kun olen koko elämäni ajan katsonut nuorten rakkaustarinoita, oli tämä elokuva jotain ainutlaatuista. Tämä ei tuntunut höttöiseltä vaaleanpunaiselta pilveltä, jossa kaikki pääsevät lopussa yhteen jonkun kanssa. Kuitenkin elokuva ei ole missään tapauksessa vakava vaan juurikin huumorintajuinen. Toivon todella tällaisia filmejä tulevan lisää.

Elokuvassa on paljon eri teemoja, eikä erilaisuuden kuvaus jää stereotyyppiseksi. Vaikka pikkukaupungissa on vaikea olla oma itsensä, Ellien tarina ei myöskään ole perinteinen kaapista ulostulo -tarina, vaan se on vain pieni osa juonta. Hän ei pohdi tai kipuile seksuaalisuuttaan eikä edes missään kohtaa määrittele itseään. Hän vain sattuu ihastumaan tyttöön. Myös aasialaisamerikkalaisuus on realistisesti näytetty, ja kiinalaistaustaisen ystäväni mielestä Ellien hahmo välttää stereotyyppisten aasialaisten hahmojen piirteet. Itse pidin myös siitä, kuinka luonnollisesti Ellie ja hänen isänsä keskustelivat keskenään kiinaksi. Heidänkin suhteellaan oli paikkansa tarinassa. 

Ellie on muutenkin sympaattinen, introvertti päähenkilö, johon pitää ensin tutustua paremmin ennen kuin huomaa tämän sanavalmiin ja syvällisen luonteen. Elokuvassa on paljon kauniita ajatuksia, symboleita ja lausahduksia. Samastuin myös Pauliin, sillä en ole itsekään niin hyvä muotoilemaan ajatuksiani varsinkaan puhuessa. 

Pidin myös uskonnollisuuden kuvauksesta ja kuinka sitä ei näytetty kaiken pahan alkuna ja juurena. Ellie ei ole uskovainen mutta toteaa sen jättävän elämän tyhjäksi. Tähän Aster vastaa toivovansa Ellien löytävän elämältään jotain muuta mihin uskoa. Vaikka uskonto on monissa tapauksissa edelleen uhka seksuaalivähemmistöille, ei sitä kuitenkaan tässä elokuvassa esitetä uhkaavana vaan lähinnä perinteisenä, vanhanaikaisena ympäristönä.

Toisella katsomiskerralla ihastuin elokuvan soundtrackiin, joka on täynnä vanhaa musiikkia. Aster laulaa kuorossa John Denverin Annie's Song (You fill up my senses), ja Ellien ja Asterin kelluessa lammessa radiossa soi Chicagon If you leave me now. Nämä tunnelmalliset kappaleet sopivat täydellisesti elokuvan ruskeisiin metsämaisemiin ja vakaviin teemoihin, ja niistä tulee mieleen oman syksyni värit.

Syvemmin The Half of It käsittelee elämää syrjäisessä pikkukaupungissa, joukosta erottumista ja pohdintaa tulevan suhteen. Ellie, Paul ja Aster joutuvat tekemään päätöksiä, mitä he haluavat elämältään. Jäädäkö Squahamishiin ehkä loppuiäkseen vai lähteäkö avaraan, ehkä suvaitsevampaan maailmaan? Samaan aikaan se käsittelee nuoruutta, ystävyyttä ja rakkauden pohdintaa. Ellie suhtautuu elämään ja romantiikkaan hiukan kyynisesti, mutta tajuaa lopulta, kuinka yksi siveltimen sipaisu voi olla se kaikkein rohkein.  

Ehkä parasta on elokuvan loppu: se ei pääty happily ever after, vaan toiveikkaasti. The Half of It ei ole mustavalkoinen vaan täynnä sävyjä. 

"Love isn't patient and kind and humble. Love is... love is... love is messy. And horrible and selfish and... bold."

Ohjaaja ja käsikirjoitus: Alice Wu, joka on itse sateenkaariväestöön kuuluva kiinalais-amerikkalainen ja ohjannut aiemmin vain yhden elokuvan, Saving Face (2004), jonka olen halunnut katsoa jo ennen kuin kuulin The Half of It -elokuvasta
Perustuu löyhästi Edmond Rostandin näytelmään Cyrano de Bergerac (1897)
Näyttelijät: Leah Lewis, Daniel Diemer, Alexxis Lemire, Collin Chou, Wolfgang Novogratz

maanantai 21. joulukuuta 2020

Koronakesän ja -syksyn soittolista

Kesällä ja syksyllä olin taas ahkera löytämään uusia laulajia ja kappaleita. Kokosin tähän soittolistaan kuuntelemiani lauluja kesäkuusta joulukuun alkuun. Varsinkin syksyllä löysin paljon yksittäisiä kappaleita, jotka saivat liikuttumaan, inspiroitumaan tai nostalgisoimaan. Käännyin myös entistä enemmän vanhemman musiikin puoleen. Kaikki linkit johtavat YouTubeen, laulajien omille kanaville jos mahdollista.


***

AURORA: Exist for love

        Daydreamer

Tutustuin muistaakseni AURORAAN aivan touko-kesäkuun vaihteessa ihan vain etsimällä Wikipediasta LGBT+-laulajia ja kiinnittämällä huomiota hänen nimeensä. Harvoin etsin musiikkia tällä tapaa, let alone alan todella kuunnella lauluja! Joka tapauksessa aloin heti kokeilla eri lauluja jokaiselta kolmelta levyltä ja pidin lähes kaikista!

AURORAN musiikki on inspiroivaa, jotain niin erilaista. Hänen sävelmänsä ovat samaan aikaan pehmeitä ja vahvoja, mutta hänen tyylinsä kokeileva, jopa elektronisia soundeja yhdistelevä. AURORAn sanoitukset ovat erikoisia, soljuvan kauniita ja filosofisen monitulkintaisia. Hän laulaa ihmisyydestä ja rakkaudesta, luonnosta, ja lukuisista muista aiheista, jopa myrkyllisistä suhteista ja verhotun kielikuvin pahoinpitelystä. Hänen persoonansa on puolestaan omalaatuinen ja erittäin hippimäinen: osittain todella ihailen hänen omaperäisyyttään, luonnonläheisyyttään ja avoimuuttaan, osittain mietin onko osa hänen tyyliään vain imagoa ja mitä mieltä olen kaikista hänen lausahduksistaan. 

Exist for Love (2020) oli varmaan ensimmäinen kuuntelemani laulu häneltä. Se on erityisen pehmeä ja romanttisuudessaan hekumoiva, ja AURORAN laulutyyli muistuttaa 40-luvun romanttisten elokuvien kappaleita! Laulun voisi kyynisesti sanoa ylistävän heterorakkautta, tosin AURORA on itse myös kallellaan naisiin päin, joten sanotaan tämän ylistävän naisen ja miehen välistä rakkautta tai ihan vain romantiikkaa ylipäätänsä. 

"I can't imagine how it is
 To be forbidden from loving"

Tämä säe saa aina ajattelemaan.

Daydreamer-laulussa pidän nopeammasta temposta ja kauniista melodiasta sekä sitäkin enemmän sen sanomasta. Se kannustaa tekemään jotain, vaikka kuinka olisi vain pieni ihminen: unelmoimaan suuria, puhumaan syvällisiä ja vaikuttamaan.

"I know I'm just a girl, but can I change lives?
 If I am nothing, if I am trying, I think I can"

Infections of a Different Kind -kappaleeseen tutustuin vasta elokuussa mutta rakastuin siihen heti. Siinä on kevyt ja herkkä sävel, mietiskelevä tyyli - mutta sanat. Ne ovat niin viisaat ja paljonpuhuvat. Laulu muistuttaa inhimillisyydestä ja rakkauden tärkeydestä. Ajattelen tämän laulun kohdalla erityisesti ilmastonmuutosta ja taistelua hyvyyden puolesta. Tämä laulu on samannimisen levyn viimeisenä kappaleena.

"If I am the world the why would I hurt
 all that is living?
 And if there is a God, would he then believe in us?
 And if there is a God, I think he can't hear all of us"

Muita hyviä lauluja AURORA:lta ovat The River, Dance on the Moon, Forgotten Love, It happened Quiet...


Laleh: Ett Slag

Lalehilta ilmestyi tänä kesänä kolmen kappaleen muodostama single-julkaisu Vatten. Pidin myös nimikkokappaleen innokkuudesta ja sanoista, mutta Ett Slag oli minusta rauhallisuudessaan jotenkin vaikuttavampi. Sanoista löytyy hiukan liikaa toistoa, mutta ne ovat määrätietoiset ja inspiroivat uskaltamaan tehdä edes jotain pientä hyvää. Samoin sävel orkesterisoittimineen on ihanan matala ja voimakas ja antaa sanoille painoa.

"Och ingen kommer va perfekt, men
 Man kan väl ändå göra nånting rätt -
 Ett slag, jag slår ett slag i luften, när ingen tittar på
 Låt gå, jag tror jag ändå känner, jag känner lite hopp"


Yun Fei: Zai na yaoyuan de difang (在那遥远的地方)

Tämän kiinalaisen folkklassikon "In that Faraway Place" löysin Mestari Cheng -elokuvasta Chu Pak Hongin esittämänä. Yun Fein versio on myöskin kaunis ja rauhallinen, se muistuttaa oman isäni kitaransoitosta. Pidän sävelestä ja sanoista, jotka ovat viattomat mutta niitä voi tulkita hyvin mielenkiintoisella tavalla. :D Alkuperäinen Wang Luobinin kappale on kirjoitettu 1930-luvulla Länsi-Kiinassa ja sen sävel on peräisin kazakkilaisesta kansanlaulusta. 


Dodie: She

Tietysti Shen tunsivat ennestään kaikki muut paitsi minä. She on kappale, joka pitkästä aikaa samastutti todella todella paljon. Vielä enemmän sen vuoksi, että kappale kertoo ihastumisesta tyttöön. Ja yksipuoleisesta rakkaudesta, oli syy mikä hyvänsä. Laulussa on ihanan rauhallinen melodia ja kitaran näppäily, se on yksinkertaisuudessaan hyvin kaunis. 

"And she tastes like birthday cakes and story time and fall
 But to her I taste of nothing at all"


Pauline & Aleksi: Another World (löytyy Spotifysta)

Another World on jotain popin, folkin ja jazzin väliltä, niin kaunis, kaihoisa ja rauhallinen. Tätä oli mukava kuunnella ennen nukkumaanmenoa. Jotenkin olen alkusyksystä tykästynyt alitajuntaisesti kitaran näppäilyyn, sillä sitä löytyy tästäkin kappaleesta.



Olin kuullut tämän klassikon aiemminkin, mutta eräänä syksyisenä iltana se tuli radiosta ja sopi täsmälleen mielialaani. Tämä on toinen tähän syksyyn liittämäni kappale. Rakastan sanoja, jotka aivan tihkuvat tunnetta ja turhautumista, ja ylipäätänsä räiskyvää tyyliä.

"I dont know what to do and I'm always in the dark
 We're living in a powder keg and giving off sparks
 I really need you tonight
 Forever's gonna start tonight
 Forever's gonna start tonight"
 

Tegan and Sara: Divided

Divided-laulua rakasti Nina LaCourin ja David Levithanin kirjan You know me well kirjan toinen päähenkilö. Pidän tosin juurikin tästä akustisesta versiosta. Sanat ovat mielenkiintoisia, en osaa oikein tulkita niitä, ja sävelessä on samaan aikaan rentoutta ja hiukan jännitettä.

"I don't want to live my life like a movie
 Always thinking I could have been something"



Tämä on ehkä kappale numero yksi loppusyksyltäni. Löysin tämän (ja kaksi seuraavaa kappaletta) Tietäisitpä vain -nuortenelokuvasta, jonka kohtausta ajattelen tätä laulua kuunnellessani. Sanoitukset eivät liity mitenkään elämääni, mutta rakastan taustamusiikin melodioita, kitaraa (!) ja ylipäätänsä koko tyyliä, joka saa nostalgisoimaan. Tässä on syksyn tunnelmaa, ja se saa muistamaan harmaanruskean kuolleen metsän, kaukaiset sinertävät vuoret ja kaupungin valot pimeässä syysillassa.


John Denver: Annie's Song

Annie's Song on rauhallinen, kaunis laulu. Sen sävel on niin puhdas, sanat kielikuvalliset ja koko laulun tunnelma on yksinkertaisuudessaan samaan aikaan herkkä ja vakaa.

"You fill up my senses
 Like a night in a forest
 Like the mountains in springtime
 Like a walk in the rain"


Gordon Lightfood: If you could read my mind

Tässä kappaleessa on myös kaunis, surumielinen ja nostalginen sävel sekä sanat. Kuten ylläolevat, se vie jonnekin vuosikymmenien taakse, aikaan jota en ikinä elänyt.


Googosh: Behesht

Behesht on herkkä kappale kielletystä rakkaudesta, pidän sen surumielisyydestä ja hillitystä tunteikkuudesta. Behesht tarkoittaa farsiksi paratiisia. Musiikkivideo on samaan aikaan ihanan suloinen, hauska ja koskettava - tekee mieli itkeä ja nauraa. Sen tarkoitus paljastuu oivaltavasti vasta lopussa. 


Faye Wong (Wang Fei): Zhi Qingchun (致青春)

Zhi Qingchun on yhden lempielokuvani So Youngin tunnuskappale, mutta kiinnitin siihen vasta nyt huomiota. Se on niin herkkä ja ammentaa nostalgisuutta. Elokuvan So Young -kohtauksista koostettu musiikkivideo on myöskin upea ja saa itkemään muistaessani filmin. Sekä elokuva että laulu ovat melkein nuoruuden katoavaisuuden ruumiillistumia.



Sinuun minä jään on vavahduttava, en tiedä miten löysin tämän vasta nyt. Vesala laulaa niin yksinkertaisen herkästi ja tahallisen rikkinäisesti. Kappaleen tyyli on kaunis, mutta samalla siinä on jonkinlainen painostava jännite taustalla. Tuntuu kuin laulu pidättäisi koko ajan henkeään odottaessaan jotain tapahtuvan.

Pidin ensin sanoja perinteisinä viattomina rakkauslaulun lyriikkoina, enkä ymmärtänyt sävelen jännitettä. Vasta sitten kuuntelin sanat uudelleen kunnolla ja tajusin niiden kielikuvien tarkoituksen. Yhtäkkiä minulle valkeni koko laulun piilevä sanoma, joka muistuttaa Eino Leinon runoista ja suomalaisesta mielenmaisemasta. Se on jotenkin pakahduttava ja värisyttävä, ja aivan upeasti tehty.

"Nään taivaalla kun putoo tähti pimeään"


Mitä lauluja te kuuntelitte viime aikoina? Onko teille tärkeämpää sanat vai sävel?

tiistai 15. joulukuuta 2020

Tuntuu että marraskuussa ei oikein tapahtunut mitään

Lokakuussa olin juuri käynyt kirjastossa lockdownia varten, ja marraskuussa luin jostain syystä juurikin kaikki lainaamani saksankieliset nuortenkirjat. Kai kaipasin jotain rentoa lukemista. Marraskuussa luin siis kolme kirjaa ja 729 sivua:

1. Maike Stein: Wir sind unsichtbar (192s)
2. Deborah Ellis: Wenn der Mond am Himmel steht, denke ich an dich (253s)
3. Kari Ehrhardt: Giraffen in Finnland (284s)

Wir sind unsichtbar kertoo Leskasta, joka tutustuu ja ihastuu tyttöön, joka kuitenkin haluaa piilottaa heidän suhteensa. Tämä kirja ei ollut mielestäni erityisen ihmeellinen: se kertoi hienosti taistelusta suvaitsevaisuuden puolesta koulumaailmassa, mutta vaikutti pinnalliselta ja loppui yksioikoisen onnellisesti. 

Wenn der Mond am Himmel steht, denke ich an dich (alunperin englanniksi Moon at nine) kertoo kahden tytön rakkaustarinan Iranin vallankumouksen jälkeen 1980-luvulla. Tämäkin kirja on suunnattu yläasteikäisille, mikä sopii kirjoitustyyliin ja alun rakkaustarinaan. Kuitenkin tunnelma tiivistyy ja osa kirjasta on paljon rankempi kuin olisin aluksi odottanut. Traagisinta on, että romaani perustuu tositapahtumiin. Kirja ei kirjoitustyyliltään oikein vakuuttanut minua, mutta antoi ehkä ajateltavaa seksuaalivähemmistöjen tilanteesta ympäri maailmaa. Olen todella etuoikeutettu oman elinympäristöni ja avointen ihmisten vuoksi... 

Luulin Giraffen in Finnland liittyvän jotenkin Suomeen, mutta nimi viittasikin kahteen kirjan Finn-nimiseen henkilöön. Romaani käsittelee kahden kodin välillä kulkemista, ystävyysongelmia ja rakkausongelmia. Päähenkilön paras ystävä on onnettomasti rakastunut internetissä ja hän itse kipuilee, kun ei tunne kuuluvansa täysin kumpaakaan kotiinsa. Päähenkilö itse oli jotenkin täysin omanlaisensa nykyajan "poikatyttö", joka skeittaa, viettää aikaa poikien kanssa, eikä ylidramatisoi, mutta myös seurustelee ja ajattelee poikia. Pidin myös erityisesti kirjan avoimesta lopusta ja muutenkin stereotyyppien välttelystä. Vähän ihmettelin, miksi päähenkilöt olivat noin 16-vuotiaita mutta vaikuttivat draamailussaan vielä (stereotyyppisiltä) yläasteikäisiltä; myös kirjoitustyylin perusteella sijoittaisin tämänkin kirjan vielä yläasteelle.  

Marraskuun alussa katsoin jostain syystä paljon elokuvia varsinkin toista kertaa. Easy A:n katsoin hetken mielijohteesta, eikä se vaikuttanut parantuneen vuosien varrella. Koko elokuva on vain minun makuuni liian siirappinen, epäaito ja seksiin painottuva. Tietäisitpä vain oli puolestaan edelleen yhtä ihana ja realistinen kuin viime toukokuussakin. Ihastuminen tyttöön esitellään niin luonnollisesti ja lokeroimatta ja elokuvan lopetus on on kivan avoin. Tällä kertaa rakastuin elokuvan kappaleisiin ja kuuntelin sitten sen jälkeen Chicagoa ja John Denveriä. 



Ek Ladki Ko Dekha Toh Aisa Laga oli toinen positiivinen yllätys. Tämä hindinkielinen nimihirviö ("How I felt when I saw that girl") käsittelee upeasti seksuaalivähemmistöjen asemaa Intiassa. Siihen kuuluu Bollywoodin tyyliin huumoria ja karikatyyrisiä hahmoja, musikaalikohtauksia, rakkaustarinoita - ja syvä sanoma. Päähenkilön rakkaustarina on hyvin suloinen, hän on niin samastuttava, ja itse tarina on hyvin rakennettu. Ennakkoluulot ja sukupuoliroolit tulevat hyvin ilmi - perheen isoäiti kieltää poikaansa astumasta keittiöön, vaikka tämä rakastaa kokkaamista, ja molemmat tuomitsevat homoseksuaalisuuden. Elokuva ei myöskään ollut yliampuva tai ylidramaattinen, vaan monet kohtaukset ovat upean koskettavia ja samaistuttavia. Seksuaalivähemmistöt ja sukupuoliroolit esitetään mielestäni todella edistyksellisesti, myös miehen ja naisen ystävyys on suuressa roolissa. Pohjimmainen sanoma tiivistyy juonessa ja itse elokuvassa: asenteita voi muuttaa esimerkiksi taiteen avulla, antamalla esikuvia. Tämä on kuulemma ensimmäisiä LGBT+ -Bollywood-elokuvia - kumpa kaikki voisivat katsoa tämän! (Mielenkiintoisen analyysin elokuvan taustoista voi lukea Guardianista.)



The Imitation Gamen halusin katsoa jo sen ilmestymisvuonna, mutta katsoin silloin sen sijaan Kaiken teorian. Yhdistän nämä kaksi elokuvaa aina toisiinsa, vaikka toinen kertoo matemaatikosta, toinen fyysikosta; toinen toisesta maailmansodasta, toinen koko elämänkaaren. Joka tapauksessa The Imitation Game piti otteessaan ja oli historiallisessa ajankuvauksessaan mielenkiintoinen. Tositapahtumia oli tosin (kuten arvata saattaa) muutettu, ja esimerkiksi Alan Turingin ja Joan Clarken ystävyyttä oli paisutettu ja romantisoitu, vaikka se olikin ihana. 



Türkisch für Anfängeriä katsoin viimeksi seitsemännen luokan saksan tunnilla! Muistan meidän rakastaneen tätä, vaikka sarja onkin suunnattu vähän vanhemmille teineille ja tuntuu koostuvan pääasiassa draamailusta ja seksistä. Myös nytkin alkaessani katsoa tätä uudelleen hämmennyin sen yliampuvuudesta ja karikatyyrisistä hahmoista. Saksalais-turkkilaisen uusperheen elämää käsittelevä ohjelma on kuin pahimpia nuorten saippuasarjoja. Toisen kauden loppupuoli oli varsinkin mielestäni vähän floppi: Ulla tuntui todella päälleliimatulta hahmolta ja muutkin juonenkäänteet ja hahmot muuttuivat, jos mahdollista, yhä epärealistisimmiksi. Kuitenkin viimeisen kauden aikana aloin löytää pinnan alta muutakin: ennakkoluulojen voittamista, erilaisia maailmankatsomuksia ja nuoruutta. Yağmurin hahmo (jota esittää ihana Pegah Ferydoni) on kaikkein onnistunein kamppaillessaan tiukan uskonnollisuuden ja teiniyden välillä ja rikkoessaan stereotyyppejä. Hänen rakkaustarinansa on kaikkein sympaattisin. Edelleen en voi sanoa ihan rakastavani sarjaa, mutta se on todella hauska, ja ymmärrän lopultakin hiukan paremmin, miksi se on voittanut useita palkintoja.



Raspberry turnovers,
 joista loppui vadelmahillo kesken

Marraskuu tuntui menevän hyvin tasaisesti. Lukukausi alkoi vihdoin kolmen kuukauden ylipitkän "loman" jälkeen, joka meni minulla työharjoitteluun ja kurssien lopputöihin. Tunsin oloni rennommaksi kuin koko loman aikana. Mitään ei oikein tapahtunut ja kaikki paikat kauppoja ja kirjastoja lukuunottamatta olivat kiinni, mutta ei se jotenkaan erityisesti haitannut. (Hyvä minun on tosin puhua kaikkien työttömäksi jääneiden tai sosiaalisempien ihmisten puolesta...) Kuukausi tuntuu menneen pelkästään opiskeluun, kokkaamiseen tai leipomiseen, netissä pyörimiseen, Netflixin katsomiseen - katsoin Türkisch für Anfängeriä kaksi kokonaista kautta ja Ritaakin koko neljännen kauden, en halua edes laskea, montako jaksoa se tekee per päivä - ja kävelyyn! Aurinkoisina päivinä kävelin ympäri asuinkaupunkiani, etsin näköalapaikkoja, painoin mieleeni uusia reittejä ja soittelin samalla sukulaisilleni.



En lukenut niin paljoa kuin olin aikonut, mutta joka tapauksessa enemmän kuin aiemmin! Ehkä se tästä kohenee. Lisäksi tapasin joskus ystäviä, menin heidän kanssaan kävelylle tai katsoimme elokuvaa ja juttelimme. Ahdistuin hiukan koronasta ja tv-lupamaksusta (joka onneksi lopulta selvisi) ja yritin muistaa, kuinka hyvin kaikki oikeastaan on.


Mitä värejä te muistatte marraskuulta?

tiistai 8. joulukuuta 2020

Lokakuussa rakastuin vihreän ja oranssin hehkuun

Lokakuussa ehdin vihdoin taas lukea muutakin kuin kurssikirjoja, ja tartuin Suomen kirjastoista raahaamien romaanieni pariin. Luin kuun aikana kaksi kirjaa ja 350 sivua.

1. Nina LaCour & David Levithan: You know me well (250s)
2. Raili Mikkanen: Aavikoiden seikkailija (100s)

You know me well on yhteisromaani kahdelta tunnetulta amerikkalaiselta kirjailijalta, joista Nina Courilta olen aiemminkin lukenut jotain. (Välimatkoja on niin upean haikea!) You know me well ei kuitenkaan ihan ylttänyt sen rinnalle. En tiedä mikä siinä edes mättäsi, ehkä olen vain kyllästynyt tavanomaisiin YA-romaaneihin ja niiden kirjoitustyyliin. Katen ja Markin nopea ystävystyminen oli epätavallista, enkä pystynyt tajuamaan toisen uskomatonta rakkaustarinaa ja toisen nopeaa ylitse pääsemistä.  Kuitenkaan heidän tarinansa eivät olleet ihan perinteisiäkään: niihin kuului ystävyyksien hiipumista ja yksipuoleista rakkautta, mitkä samaistuttivat. Oli muuten mielenkiintoista, kuinka jokainen kirjan hahmoista taisi kuulua sateenkaariväkeen.

Aavikoiden seikkailija oli tositapahtumiin perustuva fiktiivinen kertomus Yrjö Wallinin tutkimusmatkoista Arabian niemimaalla 1800-luvulla. Tämä opiskeli arabiaa, soluttautui arabimieheksi pukeutuneena Mekkaan, teki muistiinpanoja itämaisesta elämäntavasta ja kartoitti laajoja alueita Lähi-Idässä. Tajusin liian myöhään, että kirja oli tarkoitettu selvästi nuoremmille, ehkä yläasteikäisille. Kirjoitustyyli ja tarina olivat vähän yksinkertaistettuja, ja minusta koko kirjalla olisi ollut paljon enemmän potentiaalia. Se kuvasi tosin arabialaisten beduiinien elämää ja aavikoiden vaaroja, mutta koko tarina olisi voinut olla pidempi ja syvempi. En kuitenkaan muista itsekään edes kuulleeni Yrjö Wallinista, joten kirjalla oli hyvä tarkoitus valistaa yhdestä ensimmäisistä suomalaisista tutkimusmatkailijoista.


Lokakuussa katsoin kuubalais-sveitsiläisen elokuvan Insumisas, joka oli todella vaikuttava. Sen aihe oli jo vähintäänkin moniulotteinen: 1800-luvun alussa lääkäri matkustaa Kuubaan, vastustaa orjatyötä, rakastuu huoraksi kutsuttuun naiseen - ja paljastuu itsekin naiseksi. Pidin etenkin elokuvan tunnelmasta: henkilöt puhuvat verkkaisesti kaunista espanjaa ja vain viidakon puut rapisevat taustalla. Maisemat ovat jotenkin esteettisen kauniin puhtaita ja siniharmaita. Enrico on ihanan rauhallinen ja kuitenkin päättäväinen ja niin niin rohkea. Itse tarina oli traaginen - ja perustuu tositapahtumiin. Suosittelen tätä todella.


Taru Sormusten herrasta: Kaksi tornia olen katsonut joskus aikoja sitten sivusilmällä perheeni kanssa, enkä muistanut siitä juurikaan mitään paitsi Legolaksen surffaamassa kilvellä Helmin syvänteessä ja Gandalfin ylösnousemuksen. Elokuva oli kuitenkin koko ajan mielenkiintoinen, ja vaikken voi sanoa olevani LOTR-fani, tykkäsin kuitenkin tarinasta ja hahmoista. Kirjojen lukemista pakoilen edelleen, vaikka veljeni yrittää minua aika ajoin pakottaa siihen. :D Legolas oli edelleen ihan söpö, mutta hänestä puuttuu syvyyttä, jota on esimerkiksi vähän enemmän Eowynissa ja Aragornissa. Eowynin yksipuoleinen ihastuminen on sympaattista, kuten myös Aragornin Arwenin ikävöinti. Juu, kuten tästä huomaa, kiinnitän paljon paremmin huomiota hahmojen suhteisiin ja tunteisiin kuin itse juoneen...


Lokakuussa löysin Netflix-listalleni juuttuneen tanskalaisen sarjan, kun halusin katsoa jotain rentoa ja ajatukset pois vievää. Rita kertoo opettajasta, jota ei voisi aikuisten mielipiteet vähempää kiinnostaa ja joka sanoo ajatuksensa suoraan, harrastaa irtosuhteita ja välittää oppilaistaan enemmän kuin kenestäkään muusta. Pidän sarjassa eniten siitä, ettei se ole mustavalkoinen vaan jokaisessa henkilössä on hyvät puolensa ja virheensä. Ritalla on monet puolensa, ja hän joutuu aina välillä pohtimaan onko hänen tapansa sittenkään oikein. Helle on ihana hahmo, jonka luulin ensin olevan "pahis", mutta hän kehittyy matkan aikana symppikseksi. Hänen ja Ritan suhde on myös ihanan monipuolinen. Ritan ja hänen lastensa ihmissuhteet ovat keskiosassa, mutta myös kouluelämä ja oppilaiden ongelmat on läsnä. Sarja keskittyykin juuri henkilöidensä taustoihin ja sosiaalisiin ongelmiin. Olen yllättävää kyllä jo neljännessä kaudessa, joka sivuaa lopultakin Ritan nuoruutta, ja häntä 16-vuotiaana näyttelevä Tessa Hoder sopii rooliin niiiin hyvin. Voisin kirjoittaa tästä sarjasta vielä pitempäänkin, se on täynnä huumoria, realistisia ongelmia ja (epä-)täydellisiä loppuja. Ihmettelen erästä yksityiskohtaa: miksi opettajat koskevat ja halailevat koko ajan oppilaitaan? Onko tämä jokin erikoispiirre tanskalaisessa kulttuurissa vai kuuluuko tämä pelkästään tähän sarjaan? Itse en ole ikinä koskenutkaan opettajiini sitten ekojen luokkien, jollen sitten jostain syystä halannut kevätjuhlissa. Joka tapauksessa olin todella positiivisesti yllättynyt tästä sarjasta, joka ei ole ihan pelkkää perinteistä romanttista hömppää.

Kahvihetki ystävän luona syksyisenä päivänä

Kuukakkuja...

Ja luoteiskiinalaista zhuanfan/plov-riisiä

Lokakuussa olin edelleen kiireinen työharjoitteluni parissa, mutta nyt oli sentään kurssien lopputyöt tehtynä ja aikaa jäi muuhunkin. Loppukuun tiukentuneet koronarajoitukset eivät (vielä) rajoittaneet omaa elämääni. Kuun aikana vietin kiinalaista keskisyksyn juhlaa syömällä luoteiskiinalaista riisiä porkkanan ja lampaan kanssa (zhuanfan/plov) sekä kuukakkuja. Tai seikkailin ystäväni kanssa metsässä ja hedelmäpelloilla päätyen lopulta tuttujen luo juomaan teetä ja sitten yömyöhään kuppilaan syömään lettuja. Pääsin myös pitkästä aikaa kiireiltäni "matkustamaan". Eräänä aurinkoisena päivänä kiipesin kukkulalla sijaitsevalle Burgruine Hohenstaufenille ja sen jälkeen "patikoin" alas metsään etsimään Linsenholzsee-järveä. Patikointi oli ihanaa, mutta Google Maps piirteli metsään omia polkujaan, emmekä meinanneet löytää koko järveä. Emme olleet myöskään tajunneet kaverini kanssa googlata paikkaa kunnolla: vasta järvelle saapuessamme tajusimme, ettei sitä ollut! Se oli jostain syystä kuivatettu... Joka tapauksessa päivä oli ihana ja mieleen jäivät uskomattomat maisemat. Toisena päivänä puolestaan "reissasin" lähikaupunkiin sushille ja Starbucksiin. :D

Hohenstaufenin linnanrauniot olivat tuhat vuotta vanhoja!






Ehkä tunnelmallisinta oli juoda eräänä iltana maitoteetä ja katsoa ystäväni lempielokuvaa Kaksi tornia. Tai katsella vihreänä hehkuvia peltoja, punaruskeita metsäisiä kukkuloita ja sinertäviä vuoria horisontissa...



Millaisia maisemia tai tunnelmia teidän syksyynne kuului?

lauantai 21. marraskuuta 2020

Syksyinen lukumaraton!

Vaikka lukemiseni onkin ihan hiukan kohentunut viime talven määristä - jolloin luin välillä vain kirjan per kuukausi - olen silti edelleen pettynyt lukutahtiini. En nyt marraskuisen Saksan lockdownin iskiessä alkanutkaan lukemaan enemmän vaan sitä vastoin katsomaan enemmän Netflixiä. Lainasin jopa kuun alussa kirjastosta kymmenisen opusta, mutta olen lukenut niistä vasta kaksi nopealukuisinta.

Tänä viikonloppuna onkin hyvä hetki korjata asia. Ajattelin pitää pitkästä aikaa pienen rennon maratonin ja keskittyä taas paremmin rakkaaseen laiminlyötyyn harrastukseeni. Aion ottaa rennosti ja lukea vain lukemisen ilosta - opiskeluhommat, raitis ilma ja ruoanlaitto vievät kyllä osan ajasta. Yritän kuitenkin olla juuttumatta someen tai Netflixiin, ehkä pidän jopa kokonaan lakon niistä.

Aloitan varmaan myöhään tänä iltana ja jatkan huomeniltaan asti. Lukupinossani on kaksi hyvin erilaista nuortenkirjaa: Giraffen in Finnland jostain syystä hiukan nolottaa esitellä, ehkä koska se on aika lailla täydellistä aivot-narikkaan-heittävää yläastedraamaa, jonka nappasin lähinnä kiinnostavan nimen takia. (Tähän mennessä kirjassa ei ole vielä mainittukaan Suomea, mutta sitä vastoin kolme eri Finn-nimistä henkilöä mukaan lukien päähenkilö itse.) Sofies Welt (Sofian maailma) puolestaan tuntuu tähän verrattuna liiankin filosofiselta, mutta jotenkin kaipaan myös jotain syvällistä luettavaa, muutakin kuin rakkaussotkuja. Olen niin suuri rakkaustarinoiden suurkuluttaja, että tekee hyvää lukea pohdintaa myös kaikista muistakin elämän aiheista.

Mukaan saa tulla, jos ehtii näin spontaanisti! :)


22:15 Aion aloittaa noin klo 22:30 (Saksan aikaa), haudutan jo teetä valmiiksi :)

1:40 Olen lukenut jo kolme tuntia, tosin välillä eksyin lukemaan nettilehtiä tai tekemään nettitestejä. Olen nyt sivulla 142 Giraffen in Finnland -kirjassa - jossa ei ole edelleenkään maimittu Suomea, enkä enää oletakaan sitä. Aloitin kuitenkin sivulta 70, joten olen nyt lukenut 66 sivua maratomin aikana. Samalla join maitoteetä ja mussutin itsetehtyä kurpitsakakkua, jotka sopivat täydellisesti lukuiltaan. En muista koska viimeksi olen lukenut näin pitkään putkeen... 

Luettu: 66 sivua

Hyvää yötä!

10:40 Heräsin vasta tunnin herätyskellon pirinän jälkeen, nähtävästi minulla on hiukan univajetta... Nyt jatkan hiukan Giraffen in Finnland ennen aamupalaa.

12:35 Nyt olen syönyt jo aamupalaakin ja lukenut sivulle 165 asti. Nyt tosin aion pitää määrittelemättömän kokoisen tauon ja mennä ulos kävelylle ja sitten jatkaa erästä projektia entistä työharjoittelupaikkaani varten. 

Luettu: 95 sivua

17:15 Kävelyni venyikin sitten useamman tunnin pituiseksi, kun en löytänyt sopivia oikopolkuja, ja samalla soittelin perheeni kanssa. Kuuntelin myös loppuun erään podcast-luennon. Oli jotenkin tunnelmallista kävellä ruskeanharmaassa metsässä ja kuunnella tulkintoja Humisevan harjun naiskuvasta. (Otin tällä lukukaudella kirjallisuusluennon 1800-luvun naiskirjailijoista itkettyäni sitä, etten voi ottaa toista sivuainetta.)

Äsken söin hiukan lounasta ja jatkoin Giraffen in Finnland -kirjaa sivulle 188 asti. Alan olla sitä mieltä ettei tämä olekaan aivan täysin perinteistä yläastedraamaa, siitä pitää huolen Finnin poikatyttömäisyys ja perhesuhteet. Joka tapauksessa on hämmentävää, kuinka niin monessa nuortenromaanissa päähenkilöiden ikähaarukka on viidentoista kuudentoista välillä, mutta päähenkilöt vaikuttavat paljon nuoremmilta ja itse romaania lukisi tosielämässäkin ehkä 13-14-vuotiaat.

Luettu: 113 sivua

21:35 Tunti jäljellä! Viiden jälkeen intouduin imuroimaan pitkästä aikaa, pesemään pyykkiä, tekemään leipätaikinan ja aloittamaan projektini, niin että aloin vasta puoli yhdeksän aikoihin taas lukemaan. Olen nyt sivulla 220. Joka tapauksessa en tule saamaan kunnon loppukiriä viimeisen tunnin aikana, sillä leipä pitäisi vielä paistaa ja ehkä jatkaa projektiani, jollen sitten lykkää sitä loppuiltaan.

Luettu: 150 sivua

"22:30" (tosiasiassa 14:00 seuraavana päivänä) Voi ei, unohdin kokonaan päivittää! Luin viimeisen tunnin aikana enää 21 sivua, sillä aloin siinä kymmenen aikaan paistamaan leipää. Onneksi se ei kummastuttanut ketään, sillä kämppikseni L kävi kysymässä vanukasjauhetta ja päätyi sitten lainaamaan sitä kämppikseltäni S, koska oli juuri saanut päähänpiston kokeilla vanukkaan tekoa. Kai kokkausinnon syttyminen kello kymmenen aikaan yöllä on ihan normaalia! :D 

Luettu: 171 sivua

***

Tässä(kään) maratonissa en valitettavasti saanut paljoa luettua, mutta kuitenkin selvästi enemmän kuin normaaleina arkipäivinä. Joulun alla pitäisi kyllä pitää kunnon joulumaraton suklaarasiat ja glögilasi nenän edessä. Nyt tosin keitin maitoteetä ja mussuttelin kurpitsapiirakkaa sekä hiukan suklaatakin. (Minulla on huono tapa napostella aina kirjan tai Netflixin ääressä...) Lisäksi ehdin leipoa, siivota, tehdä pitkän kävelyn ja edes aloittaa hiukan erästä projektiani.

Ehdin onneksi lukea 171 sivua Kari Ehrhardtin nuortenkirjasta Giraffen in Finnland. Sofian maailman pariin en sitten jaksanut paneutua, vaan halusin vain heittää aivot narikkaan ja lukea jotain "helppoa". Aluksi olin pitänyt Giraffen in Finnland -kirjaa vähän tylsänä, mutta se tuntui edetessään hiukan paranevan ja syvenevän. Kerron siitä sitten lisää kuukauden koosteessa! 

Aiotteko te pitää lukumaratoneja nyt syksyllä tai talvella?

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Syyskuussa olin kiireinen, rohkea ja onnellinen

Syyskuussa luin kaksi kirjaa ja 451 sivua:

1. Margaret Trawick: Notes on Love in a Tamil Family (260s)
2. Samuel J. Kramer (toim.): Poetry for Future. 45 Texte für übermorgen (191s)

Notes on Love in a Tamil Family on etnografinen tutkimus sukujärjestelmistä (kinship systems?) ja perhe-elämästä Tamil Nadussa, eteläisessä Intiassa. Hiukan petyin, kuinka kirja ei käsitellytkään romanttista tai seksuaalista rakkautta, olin nimittäin olettanut sitä. Itse kirjaan ja kirjoitustyyliin en kuitenkaan pettynyt: se oli niin konkreettinen ja jopa huumorintajuinen kuvaillessaan kenttätyössään tamililaisen perheen arkea. Kirjailija painotti myös paljon omaa näkökulmaansa ja liitti itsensä osaksi tarinaa, mikä oli todella mielenkiintoista luettavaa. Liian moni monografia on niin vaikea, teoreettinen ja kuiva, niin että tätä oli todella ilo lukea ja se sopii ihan kaikille lukijoille.

Poetry for Future inspiroi ihan valtavasti. Kirjaan oli siis koottu poetry slam -tekstejä liittyen ilmastonmuutokseen, lajien sukupuuttoon ja saastumiseen. Mikään ei ollut vain kuivaa faktaa, vaan tekstit olivat tunnelatautuneita, osittain runoutta, osittain jotain esseen tyylisiä. Useampi teksti antoi ajateltavaa tulevaisuudesta. Eniten inspiroiduin ehkä Jean-Philippe Kindlerin positiivisen ajattelutavan kritiikistä. Joitakin tekstejä pystyi jopa kuuntelemaan QR-koodin takaa netistä!

En ole ikinä nähnyt kauniimpaa kakkupöytää

Syyskuussa en katsonut elokuvia, mutta seurasin kiinalaista sarjaa nimeltä Unrequited Love (Àn liàn), joka tuntui kolmeen aiempaan katsomaani kiinalaiseen sarjaan verrattuna jotenkin uudelta näkökulmalta nuorten rakkaustarinoihin. Tai sitten ei, hyvin pian kävi nimittäin selväksi, että kyseessä ei sittenkään ole ainutlaatuinen yksipuoleinen rakkaustarina. Joka tapauksessa Luo Zhin tunteet ovat todella samastuttavia, ja hänen ja Sheng Huainanin suhde suloinen, tosin vähän ärsyttävän monimutkainen. Tietysti mukana on stereotyyppisesti myös paha ex-tyttöystävä ja tämän kätyrit. Rakastan sivuhahmoja, kuten päähenkilöiden kaveriporukkaa, joiden rentoa sanailua on niin hauska seurata. Myös heillä on omat ongelmansa ja mielenkiintoiset rakkaustarinansa, joista ainakin Zhang Mingruin on vähän ainutlaatuisempi kuin itse päähenkilöiden (hän on muutenkin tosi sympaattinen ja hauska hahmo!).

Syyskuun maisemia




Syyskuu oli lomakuukausistani selvästi kiireisempi kuin elokuu: aloitin nimittäin vapaaehtoisen työharjoittelun itsenäisellä paikallisella radioasemalla! Hämmästyksekseni olin saanut täältä ensin kutsun työhaastatteluun, joka paljastui ihan vain jutteluksi, ja sitten myöntävän pyynnön. Pohdin elokuussa pitkään ehdinkö ja uskallanko, kunnes lopulta lempilaulajani Lalehin radiopodcastin kuunneltuani tajusin, että nyt haluan olla rohkea ja vahva ja  kokeilla jotain uutta. Vieläkin hämmästyttävämpää oli, kuinka aksenttini, kielioppivirheeni ja ujouteni eivät haitanneet ketään, ja minut laitettiin heti avustamaan uutislähetykseen! Lisäksi kirjoittelin nettisivulle artikkeleja, joita pomoni sitten korjaili, luin uutisia radiossa ja tein äänitettyjä pätkiä eri aiheista ja tapahtumista. Radiomme oli koko ajan ihan uskomattoman avoin ja rento ja vapaa, sillä sain tehdä lähes millaisia äänitteitä vain mistä aiheista halusin, eivätkä virheetkään haitanneet ketään. Tosin radion itsenäisellä/riippumattomalla asemalla oli tässä hyvin suuri rooli, isommissa radioissa en tosiaankaan odottaisi samanlaista toimintaa. Myös työtä oli hiki hatussa, ja harjoittelu oli enemmänkin harrastusperiaatteella. Joka tapauksessa viihdyin työharjoittelussa paremmin kuin missään muussa työssä ikinä. Voisin oikeastaan jättää opiskelut kesken ja jäädä sinne...

Tattaria ja sieniä

Ystävän tekemää pho-keittoa

Kiinalaista kotiruokaa

Kuukausi tuntui todellakin menevän vain työn lomassa, sillä vapaa-aikoina tuskailin lähinnä kurssin lopputöideni parissa. Kun elokuussa vitkastelin, niin syyskuun lopussa kirjoitin lopulta noin sivun päivässä ja sain ne vihdoin lähetettyä deadline-päivänä. Ehdin kuitenkin silloin tällöin tehdä muutakin: olin kaverin synttärijuhlissa - kurssitöiden vuoksi lähdin tosin niistäkin aikaisin  - ja juhlin toisen tutun yllätyssynttäreitä kello kahdeltatoista yöllä aidon intialaisen ruoan ja Schwarzwaldin tortun voimin. Kävin radion vuoksi ja omasta mielenkiinnosta teatterissa, mielenosoituksessa ja lukuisassa muussa tapahtumassa, jopa vanhalla juutalaisella hautausmaalla. Pyöräilin tai kävelin myös usein töihin lämpimänä syyspäivänä. Teinköhän oikeasti yhtään mitään muuta?

Juutalaisella hautausmaalla


Mikä oli teidän syksyn älynväläyksenne tai suuri päätöksenne?