Cecilia Vinesse: Seven days of you

Kiinnostus heräsi: Instagram, joululahja 2021

Seven days of you

Cecilia Vinesse

2017

325 sivua

Little, Brown and Company

Sophia on asunut koko elämänsä vuorotellen Tokiossa, vuorotellen USA:ssa ja lomilla isänsä luona Pariisissa. Nyt 17-vuotiaana hänen täytyy taas sanoa jäähyväiset Tokiolle, jossa hän vihdoin tuntee itsensä kotoisaksi ystäviensä Mikan ja Davidin kanssa. Yhtäkkiä kuukaudet ja viikot ovat vierineet ohi ja jäljellä on enää viimeinen viikko. Yksi viikko aikaa syödä konbineissa, laulaa karaokea ja yrittää sopeutua lähtöön. Ja sitten saapuu Jamie, jonka Sophia tahtoisi vain unohtaa. Jamie jonka muutto Amerikkaan kolme vuotta sitten päättyi hillittömään riitaan. Mutta juuri Jamie näyttää Sophialle, että viimeisistäkin hetkistä voi pitää kiinni...

  "I really, really, really don't want this to end.

   The music stopped as I closed the curtains and lay down. In the quiet darkness, I thought about stars. The ones that aren't stars at all, but memories of ones that burned out millions of years ago. I thought about the stars that had already collapsed and turned into black holes, places where even light can't escape. Places where, from a distance, time seems to stop. [...]

   I lay awake for hours, wishing I could grab the seconds and hold them between my fingers - but only watching as they fell away, and disappeared forever." -s.54

Joillekin Seven days of you on varmasti tyypillinen yhteen viikkoon ahdettu epärealistinen nuorten rakkaustarina. Itse en ole kuitenkaan lukenut montaakaan samantyyppistä romaania, ja tarina piti otteessaan mainiosti. Viikkoon mahtui samalla Tokion paikkoja, draamaa ja käänteitä ystäväpiirissä ja perheessä. Sophia löysi useampaan otteeseen uusia puolia lähipiirissään ja itsestäänkin sekä pohti ajankulua ja kotipaikkaansa.

Vähän kyllä ihmettelin miten Sophia ja useampi hänen kavereistaan ei osannut paljon yhtään japania, vaikka he olivat asuneet maassa vuosikausia. Muutenkin tarinassa oli vahva expattileima: yksikään henkilöistä ei ollut japanilainen, Tokiota kuvattiin hyvin pinnallisesti, kaikilla oli rahaa jatkuvaan ulkona syömiseen ja hauskanpitoon, osa ystävistä asui hulppeissa asunnoissa ja ulkomaalaisina kaverukset saivat anteeksi humalassa toikkaroinnin. Toisaalta tämä on kyllä varsin lähellä esimerkiksi joidenkin Pekingin expattinuorten elämää. Kirjailija on muuten itsekin syntynyt Ranskassa ja muuttanut nuorena USA:n ja Japanin välillä. Muistin vasta nyt lukeneeni puolitoista vuotta sitten hänen kirjansa The Summer of Us! Sen tyyli ja hahmojen kansainväliset taustat olivat hyvin samankaltaisia.

Säästin tämän kirjan opiskelijavaihtoni loppuun, sillä uskoin sen antavan ajatuksia. Ja vaikka en olekaan jättämässä Tokiota vaan Taipein, niin kaupungeissa on paljon samaa: suuret ihmismassat, temppelit, karaoke ja "convenience stores", josta voi ostaa päivittäisiä tavaroita ja valmisruokaa. Tuntui että Sophia jäisi kaipaamaan ystäviään, Tokion tunnelmaa ja tiettyjä pieniä asioita, mutta ei syvällisemmin itse Japania. Itse jään kaipaamaan juurikin Taiwania, sen ruokaa, luontoa ja kulttuuria sekä mahdollisuutta puhua kiinaa, mutta myös kaikkia ihania muistoja. Ja jollain lailla myös laajalti itse tunnelmaa.

Aluksi tunsin tapahtumarikkaan kirjan antavan paineita viimeiselle viikolleni, sillä kukapa ei haluaisi kokea rakkaustarinaa ja juhlia ystäviensä kanssa koko viikkoa. Lopulta tajusin ettei se ollut kirjan sanoma vaan hetkessä eläminen. Pidä viimeisistä sekunneista tiukasti kiinni ja nauti jokaisesta.

"'I think you choose', he whispered. "I think you choose where you belong and those places will always be there to remind you of who you are.'" -s.174

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa" sekä Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen.

Jean Kwok: Girl in Translation

Kiinnostus heräsi: ostin vuosia sitten Pekingissä kirjakaupasta

Girl in Translation

Jean Kwok

2011 (2010)

Penguin Books

293 sivua

"Recently, I found an envelope and brushed off the dust. I broke open the seal and touched the torn bits of paper inside: here was the tip of an ear, a part of the jaw. My hair had been cut by my mother, unevenly and too short, parted far to the right and swept over my forehead in a boy's hairstyle. The word PROOF covers much of my face and a part of my blue polyester shirt. We hadn't been able to pay for the actual photo, so we'd kept this sample they'd sent home.
   But when I join the ripped pieces of the photo and put together the puzzle, my eyes still gaze directly at the camera, their hope and ambition clear to all who care to look. If only I'd known." -s.2-3

Kimberley Chang saapuu äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin aloittamaan uuden elämän. Uusi alku osoittautuu kuitenkin vieläkin haastavammaksi kuin he olivat kuvitelleet. Kimberleyn tädin hankkima asunto kuhisee torakoita eikä keskuslämmitys toimi talvellakaan. Tädin omistama vaatetehdas Chinatownissa vaatii heitä työskentelemään kellon ympäri laittomalla kappalepalkalla. Heillä ei ole varaa mihinkään, ja koulussa Kimberley kamppailee ymmärtääkseen englantia ja saadakseen ystäviä. Matematiikka on hänen vahvin aineensa, ei pelkästään luonnontieteenä vaan myös siksi, ettei siinä tarvita kielitaitoa. Vasta asuttuaan kaupungissa useamman vuoden hän näkee ensimmäisen kerran Manhattanin.

Vaikeuksista huolimatta Kimberley ponnistelee tavoitellessaan itselleen ja äidilleen parempaa elämää. Hänen menestyksensä koulussa huomataan, ja pikkuhiljaa hänelle aukenee yhä useampia portteja kohti lopullista ulospääsyä vaatetehtaan hikisistä uumenista. Mutta päättääkö kohtalo lopulta toisin?

"There's a Chinese saying that the fates are winds that blow through lives from every angle, urging as along the paths of time. Those who are strong-willed may fight the storm and possibly choose their own road, while the weak must go where they are blown. I say I have not been as much pushed by winds as pulled forward by the force of my decisions." -s.1

Oikeastaan valitsin tämän kirjan muuttaessani itsekin uuteen maahan. Kuitenkin Kimberleyn ja minun olosuhteet eivät voisi olla erilaisempia. Kimberleyn elämää kuvataan raastavan realistisesti. Päivisin hän opiskelee koulussa, iltaisin auttaa äitiään vaatetehtaalla ja iltamyöhään tekee vielä läksynsä. Kummallakaan ei ole vapaata hetkeä. Kesällä edes hammastahnaputkiloa ei voi jättää auki, etteivät torakat hyökkää ruoan perässä. Talvella asunnossa on jäätävän kylmä, ja Kimberley sairastaa flunssan toisensa perään. Joutuessaan maksamaan tädille vuokraa ja velkaa heillä ei ole varaa mihinkään paitsi ruokaan. Kimberley tottuu ajattelemaan tuotteiden hinnan pussitettujen paitojen määrässä. Muut kiinalaistaustaiset asuvat Chinatownissa, eikä hän ei pysty koskaan kunnolla samastumaan valkoisiin amerikkalaisiin, eikä kunnolla tummaihoisiinkaan. Onneksi hän tapaa vihdoin intialaistaustaisen opettajan.

Hänen tätiään oli vaikea sympatisoida, tämä oli yksinkertaisesti kammottava keplotellessaan sukulaisensa huonoihin oloihin, eikä välittänyt, pääsevätkö he elämässään ollenkaan eteenpäin. Kuitenkaan Kimberleyn äiti ei valita, sillä hän tuntee olevansa velkaa sisarelleen vuosien takaa. Lisäksi Chinatownissa kaikki tuntevat toisensa, ja välien katkettua olisi vaikea saada uutta työpaikkaa. Tätä oli kuitenkin vaikea ymmärtää. Äiti muutenkin edustaa kiinalaisia tapoja ja ajatusmalleja, eikä hän ehdi työtaakkansa vuoksi tutustua kehenkään, saati sitten opiskella englantia. Äiti kieltää Kimberleyä käymästä ystävällään kylässä, sillä heillä ei ole varaa vastavuoroisuuteen.

Kimberleyn neuvokkuus ja selviytymistaidot yllättävät useasti. Hän elää kahden maailman välillä, Chinatownin hiostavan vaatetehtaan ja koulun rikkaiden amerikkalaisten. Hän ei kerro äidilleen useinkaan vaikeuksista koulussa. Kun oppitunnilla pyydetään kertomaan kodista tai lukemaan sanomalehtiä, Kimberley sepittää. Kun hän mainitsee ystävälleen työskentelevänsä, tämä sanoo hänen valehtelevan, sillä eihän Amerikassa ole laittomia hikipajoja. (Olisin itse varmasti ollut yhtä epäuskoinen.) Tarina kertoo kuulemma 80-luvusta, mutta minusta se voisi sijoittua minne tahansa 1900-luvun kännykättömälle loppupuolelle ennen Hong Kongin luovutusta Kiinalle. Kulttuurieroja löytyy niin ahkeruudesta kuin vaatetuksestakin, tosin Kimberley onnistuu lopulta ostamaan myös länsimaalaisia alusvaatteitakin.

Kimberley tekee väsymättä töitä ja on uskomattoman taitava koulussa. Jo ennen opittuaan täydellisesti englantia hän yllättää useasti opettajansa fiksuudellaan. Onneksi on myös stipendit ja ilmainen kouluruokailu vähävaraisille oppilaille. Mielestäni entistäkin yllättävää oli, ettei Kimberley ehtinyt paljoa opiskella tehdastyönsä vuoksi, mutta oli kuitenkin paras koulussa. Erikoista oli myös, ettei kulttuurishokeista huolimatta Kimberleyn ikävää Hong Kongiin kuvattu erityisen tarkasti. Myöhemmin Kimberley alkaa myös lievästi "kapinoida" pujahtaessaan ystävänsä kanssa ulos ja hengaillessaan poikien kanssa, mikä oli mielenkiintoista.

"I didn't consider myself pretty at all. With time, I had grown too long-limbed and skinny for Chinese tastes, and despite Annette's best efforts, the intricacies of makeup and clothing remained incomprehensible to me. I was not beautiful and I was not funny, nor was I a good buddy or a particularly good listener. I was none of the things that girls think they need to be for boys to love them. Mostly, I stayed on the call with my eyes closed, listening to the thrum of the phone line underneath our words. I knew what these boys really wanted - freedom. Freedom from their parents, from their own unsurprising selves, from the weight of the expectations that had been placed upon them. I knew because it was what I wanted too. Boys weren't my enemy, they were co-conspirators in a mission to flee. My secret was acceptance." -s.205-206

Kirjan alkupuolella muiden henkilöiden englanniksi puhutut sanat, joita Kimberley ei ymmärtänyt, kirjoitettiin väärin, niin että niitä oli hankala lukea. Tämä ratkaisu näytti hyvin englannin opiskelun hankaluuden. Lisäksi seuraava normaalista poikkeava kuvaus valkoisesta ihosta sai ajattelemaan toisesta näkökulmasta: 

"I was also secretly fascinated by Annette's coloring. Her skin wasn't the opaque white of a sheet or paper that I'd thought white skin would be; it was actually transparent, and the red you saw was the color of the blood underneath. She was like an albino frog I'd seen at a market in Hong Kong when I was very small. Once, she lifted up her sweater to show me her round stomach and I jumped back in surprise. It wasn't smooth and tan like mine. The skin was blotched and reddened by the waistband of her pants, and fine blue veins ran under the surface. I thought that her skin had to be very thin and easily torn. She had blue eyes, which I had only seen in Hong Kong in blind people with cataracts. It was as if I could look into her brains, and I found it strange that she could see out of such light eyes as well as I could from mine." -s.54

Girl in Translation vaikutti ensin "tyypilliseltä" ryysyistä rikkauksiin -maahanmuuttajakertomukselta, mutta juoni pääsi riipaisemaan yllättävillä käänteillään monesti. Oman syvyyden tuo se että kirjailija on kuulemma itsekin työskennellyt Chinatownin hikipajassa ja taistellut loistaakseen koulussa.

"I never want to love someone like that, [...] so that there would be no room left for myself, so much that I wouldn't be able to survive if he left me." -s.266

Kirja sopii kohtaan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 30. "Kirjassa muutetaan uuteen maahan", Kirjahyllyn haasteisiin sekä henkilökohtaisiin Amerikkaa tutkimassa - ja Kaupunki -lukuhaasteisiin.

Gaston Leroux: The Phantom of the Opera

Kiinnostus heräsi: Phantom of the Opera -musikaali (1986)

Kappalesuosituksia: Wishing you were somewhere here again, The Music of the Night, The Point of No Return, Think of me

The Phantom of the Opera

Gaston Leroux

1995 (1910?)

201 sivua

Wordsworth

"No one ever sees the Angel; but he is heard by those who are meant to hear him. He often comes when they least expect him, when they feel sad and discouraged. Then their ears suddenly perceive celestial harmonies, a divine voice, which they remember all their lives long. Persons who are visited by the Angel quiver with a thrill unknown to the rest of mankind. And they cannot touch an instrument or open their mouth to sing, without producing sounds that put all other human sounds to shame. Then people who do not know that the Angel has visited these persons say that they have 'genius'.

   Little Christine asked her father if he had heard the Angel of Music. But Daddy Daaé shook his head sadly; and then his eyes lit up, as he said:

   'You will hear him one day, my child! When I am in Heaven, I will send him to you!" -s.36

Christinen isä lupaa ennen kuolemaansa lähettää tytölleen tueksi musiikin enkelin. Ja eräänä päivänä oopperan väki yllättyykin, kun taustalaulajasta on kuoriutunut upea solisti. Tämän huomaa myös Christinen entinen leikkitoveri Raoul, joka pitää tämän puheita musiikin enkelistä kummallisina. Samaan aikaan oopperatalon uudet omistajat pitävät pilkkanaan huhuja kummituksesta, tälle varattavasta omasta aitiosta ja jokakuukautisesta vuokrasta. Pian heille alkaa ilmestyä uhkauskirjeitä ja lopulta karmeita asioita tapahtua oopperassa. Musiikin enkeli alkaa lopulta myös vainota Raoulin ja Christinen suhdetta...

"He kissed her lips; but the night that surrounded them was rent asunder, they fled as at the approach of a storm and their eyes, filled with dread of Erik, showed them, before they disappeared in the forest under the roof, high up above them, an immense nightbird that stared at them with its blazing eyes and seemed to cling to the strings of Apollo's lyre." -s.98

Olen nähnyt Oopperan kummituksen kahdesti oopperassa ja kerran elokuvana. Andrew Lloyd Webberin kappaleet sekoittavat keskenään oopperaa, musikaalia sekä hiukan sähkökitaraakin. Ne ovat upean vahvoja ja tunteikkaita. Tarina huokuu goottista kauhua mutta lähinnä vain saa selkäpiin kihelmöimään jännityksestä. 

Alkuperäinen kirja sukeltaa syvemmin Phantomin menneisyyteen ja seikkailuihin Lähi-Idässä. Tätä kutsutaankin useammin oikealla nimellään Erikiksi. Musikaalissa hädin tuskin mainitut elementit kuten salaperäinen (eksotisoitu) "persialainen" ja kidutuskammio ovat paljon suuremmassa roolissa, ja oopperan väkeä sekä uusien omistajien haasteita kuvataan enemmän. Kirja junnasi ehkä liikaa itselleni tarpeettomissa kuvauksissa, ja päästyäni loppuun tahdoin vain nähdä musikaalin uudelleen.

Mielestäni Christine jää liian taustalle Raoulin ollessa päähenkilö. Christine kuvataan suhteellisen perinteisen passiivisena, kauniina neitona. Musikaalissa roolit ovat nurinkurin: Raoul on herkkä ja vähän väritön ja Phantom salaperäisen kiehtova. Christine on aktiivinen ja puolestaan kasvaa tarinan mukana itsenäisemmäksi. Kuitenkin kirjassakin tämän teko pelastaa lopulta kaikki.

Musikaali tuo tarinan symbolit paremmin esiin ja luo jopa uusia: Raoul edustaa romanttista, viatonta rakkautta; Phantom kiellettyä intohimoa ja epätoivoista pakkomiellettä. Christine taas on ahdistunut isänsä kuoleman jälkeen ja eksyksissä itsensä kanssa. Pohdin miksiköhän tätä tarinaa ei ikinä analysoida koulussa. Samastuin musikaaliin enemmän kuin kirjaan, jossa nämä teemat eivät esiintyneet niin selkeästi. Kirjan luettuani mietin kuitenkin musiikin enkelin kuvastavan jollain lailla sekä puhtasta talenttia tai neroutta että symbolisemmin uskonnon tuomaa hurmiota ja rauhaa - ensimmäinen sitaatti saa ajattelemaan Raamatun enkeleitä tai opetuslapsiin mennyttä Pyhää henkeä. Myös Wishing you were somewhere here again -kappaleen enkelipatsaiden somistama hautausmaa sopii tunnelmaan. Näin ajateltuna Phantom voisi olla langennut enkeli, Lucifer?

"All I wanted was to be loved for myself. If you loved me, I should be as gentle as a lamb; and you could do anything with me that you pleased." -s.163

Oli mielenkiintoista, kuinka kirjailija sekä esipuheessaan että kertojan roolissa yritti koko kirjan ajan itsepintaiseksi vakuuttaa lukijaa tapahtumien todenperäisyydestä. Hän esitteli useita omin silmin näkemiään todisteita Phantomin olemassaolosta. Gaston Leroux oli oikeastikin käynyt Palais Garnierissa ja kuullut juoruja aaveesta - maanalainen vesialue on kuulemma oikeasti olemassa ja kattokruunukin pudonnut kesken esityksen vuonna 1896 (Phantom sijoittuu tosin 1880-luvulle). Luulen kuitenkin vakuuttelun lähinnä vain toimivan kauhun tehokeinona. Kirjassa oli myös pieniä mielenkiintoisia ajankuvauksia. Mahtaakohan seuraava pitää paikkaansa:

"None will ever be a true Parisian who has not learnt to wear a mask of gaiety over his sorrows and one of sadness, boredom, or indifference over his inward joy. You know that one of your friends is in trouble; do not try to console him: he will tell you that he is already comforted; [...] in Paris, our lives are one masked ball [...]" -s.16

Kirja ja musikaali näkevät Phantomin sekä armottomana hirviönä että säälittävänä ihmispolona, joka ei ollut ikinä kokenut rakkautta. Mikä oikeuttaa hirveät teot?

"The reader knows and guesses the rest. It is all keeping with the incredible and yet veracious story. Poor, unhappy Erik! Shall we pity him? Shall we curse him? He asked only to be 'some one,' like everybody else. But he was too ugly! And he had to hide his genius or use it to play tricks with, when, with an ordinary face, he would have been one of the most distinguished of mankind! He had a heart that could have held the empire of the world; and in the end he had to content himself with a cellar. Surely we may pity the Opera ghost!" (s. 200-201). 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Pariisilla.

Julie Ann Peters: Far from Xanadu

Kiinnostus heräsi: Instagram?, saatu joululahjaksi

Far from Xanadu

Julie Ann Peters

2005

282 sivua

Little, Brown and Company

16-vuotias Mary-Elizabeth, jota kutsutaan Mikeksi, on asunut koko elämänsä pikkukaupungissa Kansasissa keskellä vehnäpeltoja. Päivisin hän ajaa rekalla kouluun, nostaa painoja ja loistaa softballin pelaajana; iltaisin hän korjaa naapurien viemäriputkia ja hengailee ystävänsä Jamien kanssa vesitornilla. Vesitornin, jossa hänen isänsä kaksi vuotta aiemmin hyppäsi kuolemaan ja jätti Miken ypöyksin. Jonka jälkeen Miken äiti ei ole puhunut hänelle sanaakaan ja isoveli puhuu mieluummin nyrkeillä. Sitten luokkaan saapuu kaunis, erilainen, kapinoiva Xanadu... johon Mike rakastuu ensisilmäyksellä. Ainoa vain että Xanadu kiinnittää heti huomionsa naapurin poikaan. Mutta ehkä on vain ajan kysymys koska Xanadu tajuaa rakastavansa Mikea?

Tartuin kirjaan toivoen löytäväni syvällistä pohdintaa ja kuvauksia Kansasin preerioista tai edes Miken katselemista auringonlaskuista vesitornilla. Näitä ei valitettavasti löytynyt, ja kuvailu oli ylipäätänsäkin minimissä: Miken ulkonäkö ei tullut selville eikä Xanadustakaan muuta kuin punaiset hiukset. (Pohdin pitkään oliko kannen kuvassa Mike vai Xanadu, luultavasti se on tarkoituksella jätetty avoimeksi?) Toisaalta oli myös mielenkiintoista kuinka henkilöt jäivät vain häivähdyksiksi mieleen eikä katse heihin koskaan kunnolla tarkentunut. 

Myös Miken palava rakastuminen ensisilmäyksellä tuli hiukan puun takaa, olisin luullut sen kehittyvän pikkuhiljaa, enkä ymmärtänyt mitä hän näki sääntöjä rikkovassa, pinnallisessa Xanadussa. Mike odotti joka hetki kuumeisesti Xanadun tajuavan piilevät tunteensa tätä kohtaan, vaikka tämä olikin yhdessä toisen pojan kanssa. Kuitenkin uskon usean nuoren pystyvän ymmärtämään ja samastumaan tähän epätoivoiseen ihastukseen hyvin, eikä vähiten sateenkaarinuorten, jotka toivovat pakahtuen heteroihastustensa silmien aukeavan. Mike myös kaipasi ilmiselvästi rakkautta tuntiessaan koko perheensä hyljänneen hänet. Olin todella tyytyväinen, että painopiste oli Miken kasvukertomuksessa eikä rakkaustarinassa.

Yleensä tykkään lukea itseeni verrattuna samanlaisista nuorista, joilla on samanlaisia mielenkiinnonkohteita ja pohtivia ajatuksia. Mike ja tämän asuinympäristö eivät puolestaan voisi enempää poiketa minusta, mutta tämä oli varsin virkistävää. Mike on hyvin poikamainen ja käytännöllinen osatessaan korjata putkia ja hoitaessaan kuljetustöitä, ja hänelle fyysinen kunto sekä liikunta ovat tärkeitä. Mike on suhteellisen tyypillinen butch-lesbo, joka tuntuu alussa olevan enemmän sinut itsensä kanssa kuin lopulta on. Hän ei kuitenkaan onnen kaupalla joutunut juuri kokemaan syrjintää pikkukaupungissa, vaan kaikki kannustivat häntä softball-uralla. Mike ei kuitenkaan halua ottaa "almuja" vastaan vaan tyytyy sinnittelemään yksin ja ajattelemaan mahdollisimman vähän. Hän toteaakin ettei hänen perheessään ole tapana puhua asioista ja että masennus on lopulta heidän kirouksensa.

Miken välit perheeseensä ovatkin suuressa roolissa tarinaa. Hän joutuu kokemaan kovia äitinsä ignooratessa hänet ja isoveljen haaskattua sekä perheen rahat että Miken mahdollisuudet tulevaisuuteen. Välillä luin silmät ymmyrkäisenä kuvauksia sisarusten kovakouraisista tappeluista ja kuinka Mike ei kuitenkaan ollut niin katkera kuin olisin odottanut hänen olevan, vaan sisimmissään huolissaan äidistään. Hänellä on viha-rakkaussuhde isäänsä: isä on ollut hänelle esikuva ja kannustanut häntä enemmän kuin kukaan muu, mutta samalla Mike tuntee tämän jättäneen hänet. Kirjan aikana hän saa kuitenkin selville, ettei yksikään perheenjäsen ole vastannut täysin hänen kuvaansa. Kuitenkin ajattelen että Mike olisi saanut vaatia vanhemmiltaan enemmän, olihan hän vasta lapsi. Näiden käytös tätä kohtaan ei ollut missään kohtaa hyväksyttävää, eikä Mike voinut olla yksin kaikesta vastuussa. Nyt tarina antoi olettaa, että olisi Miken tehtävä ymmärtää paremmin häntä kaltoin kohtelevia sukulaisia ja Xanadua. Toisaalta kirjan henkilöiden asuinympäristö ja ajatusmaailma eivät olleet aivan suorassa linjassa monen muun nuortenkirjan kanssa, ja ehkä ihan hyväkin niin. Miken ajatusmaailma ja kokemukset eivät ole kaikkein reiluimpia, mutta kaikesta huolimatta vääryys ei muutu katkeruudeksi, katkeruus ei muutu kostoksi.

"Nothing was impossible.

   Did I say that? No. Those weren't my words. Not my philosophy of life. That was Dad. 

   He was wrong. A shadow of doubt clouded everything he'd ever said to me now. He was wrong about life. About living. What did he know about living?

   My life's legacy? Right, Dad. You didn't leave me a legacy. I was your legacy. You left me." -s.109-110

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirjan nimessä on kaupunki, Kirjahyllyn aarteisiin ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Kansasin osavaltiolla.

Mary Rubio & Elizabeth Waterson: Writing a life - L.M.Montgomery

Kiinnostus heräsi: kiinnostus L.M. Montgomeryyn, löytyi yliopiston kirjastosta

Writing a life: L.M. Montgomery. A biography of the author of Anne of Green Gables
Mary Rubio & Elizabeth Waterson

1995

133 sivua

ECW press

L.M. Montgomery on kanadalainen tyttökirjojen, runojen ja novellien kirjoittaja, jonka luontokuvaukset, aikanaan epätavalliset sankarittaret ja sadun hohtoa täynnä olevat kertomukset muistetaan edelleen. Kirjojen takaa paljastui kuitenkin myöhemmin nainen, joka kärsi yhteiskunnan vaatimusten kourissa. Maud jätettiin lapsuudessaan isovanhempiensa huomaan, hän joutui kamppailemaan vuosia päästäkseen opiskelemaan ja saadakseen kirjailijan uransa alulle sekä solmi sankarittariensa kohtaloita uhmaten järkiavioliiton. Molempien masennus, asema papinrouvana, menestyksen varjopuolet ja hyvien ystävien kuolemat loivat Maudin elämään tummuutta, jota hän ei päästänyt näkymään uurastuksestaan ja tiukasta hymystään.

Oli mukava palata taas pitkästä aikaa lempikirjailijani elämään ja teoksiin. Olen lukenut Maudin omaelämänkerran Alppipolun, Sisko Ylimartimon teoksen Anna ja muut ystävämme sekä kolme nidettä kootuista päiväkirjoista The Selected Journals of L.M. Montgomery, joten tunnen kirjailijan elämän melko tarkasti. Tiedän hänen rakkaudestaan Prinssi Edwardin saareen, elämän läpi jatkuneesta yksinäisyydestä ja muutosten pelostaan. Kuitenkin varsinkin Maudin viimeisten vuosien vastoinkäymisiä en tiennyt kunnolla, mutta tämä kirja tutustutti niihinkin. Kirja huomautti esimerkiksi siitä kuinka Maud antoi kirjoissaan sankarittarien löytää rakkaansa yllättävien käänteiden takaa mutta paheksui omien poikiensa rakkausseikkailuja ja odotti heiltä paljon. Toisaalta hänen kirjoissaan tapahtuu paljon mitä Maudille ei tosielämässä olisi tullut kysymykseenkään.

Maudin elämä ei ollut kaikkein helpoin, vaikka kirjailijan ura ja toimeentulo toivatkin tietysti menestystä. Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan, ystäviä kuoli ja yhteiskunnan odotukset painoivat päälle. Itsemurhaa kuolinsyynä ei 90-luvulla tiedetty, mutta jo tämä teos viittaa epäsuorasti siihen. Ewanin ja Maudin mielenterveysongelmat ja masennus surettavat, sillä nykyään he olisivat varmasti saaneet paremmin hoitoa, ja stigmaa olisi ollut vähemmän. Maud ei tosiaan kertonut huolistaan tai masennuksestaan lähes kenellekään, edes lähipiirilleen. Hän joutui pitämään Ewanin masennuksen piilossa seurakunnalta ja hymyili itse aina niin säteilevästi, että joku serkku oli huomauttanut: "You always look so happy!" 

Teoksen kirjoitustyyli oli lisäksi kaunis, ja kirja analysoi myös mielenkiintoisella tavalla Maudin romaanien vivahteita hänen elämäänsä vasten, hiukan samoin tavoin kuin Anna ja muut ystävämme. Teokset käsittelevät paljon haaveita, nostalgiaa ja muutoksia. Lempikirjastani Sinisestä linnasta mielenkiintoinen huomio oli, että Barney oli Maudin kirjojen ensimmäinen "vakuuttava" romantiikan kohde, jolla oli luonnetta, sillä muut mieshenkilöt jäävät usein yksipuoleisiksi. Olen itse pohtinut, kuvastaako päähenkilön Valancyn irtiotto yhteiskunnan kahleista Montgomeryn omia toiveunia - ja miksi romaani päättyy miten se päättyy? 

Writing a life on lyhyt elämänkerta, Mary Rubio julkaisi sittemmin laajemman teoksen The Gift of Wings. Teos ammensi paljon päiväkirjoista (jotka ovat muuten myös Rubion ja Watersonin kokoamat) sekä kirjeistä. Nämä paljastavat Maudin sisimpiä ajatuksia, ärtymystä ja turhautumista sekä huolia. Samalla kuitenkin muistutetaan, että nämäkin ovat Maudin itsensä editoimia, jotka hän halusi jättää ne ravistelemaan jälkipolvia. Ne ovat yksi mutteivat koko totuus.

"When she turned from the funny eccentrics of her imagined world to the petty corruptions and small-minded malice of Cavendish, reality must have appeared most frustrating. She must have wished that life would conform to her imagination - even though she sometimes scoffed at the pink sugar fantasies she spun to please her publishers and fans. The tangy undertones of her novels could not armour her against the sourness of a life she tried so hard to control and dignify.

   In fact, both kinds of writing served their author as a "road to yesterday". She used her journals as a path to her own past, a past increasingly darkened by her selective recollections of deprivations, loneliness, enmity, defeat, bad luck, and disappointment. Her novels, on the other hand, provided her with a road to an equally real "yesterday" of brightness, fun, sweetness, and loyalty. The fascinating fact is that both paths begin with the same reality, the same experiences of life - a life not fully captured in either mode, but emerging for observers who study the two together." -s.119

Eikä Maudin elämä ollut pelkkää kurjuutta. Päällisin puolin hänellä oli hyvät olot toimeentulevassa perheessä, hän pääsi opiskelemaan eikä myöhemminkään ollut usein puutetta rahasta. Hänestä tuli maailmankuulu kirjailija, jolle sateli kirjeitä ja joka tapasi useita merkkihenkilöitä. Maudilla oli lopultakin rakkaita ystäviä, joille hän pystyi uskoutumaan. Hän sai viettää suuren osan elämästään rakkaalla Prinssi Edwardin saarella ja hänellä oli kyky kokea luonnon kauneus kaikkialla. Sekä taito kirjoittaa ja sinnikkyys nousta ylös kivikkoista Alppipolkua pitkin.

"Yet the evidence of the novels, as well as the testimony of those who knew Montgomery, suggests strongly that her life had been much happier than she ever confided to her journal. As long as she could write about Anne or Emily, or Jane or Pat, she could reenter a world of beauty, whimsy, wit, and idealism. Writing had always given her access to spiritual ebullience. Her joy had inhered in the act of writing, composing, and reworking material so that conversations could sparkle, people stride or bounce or fly, and landscapes glow in the surreal light of imagined starlight or sunshine. When unhappy, Montgomery would insert dark shadows in her novels, but most of that unhappiness flowed into her journals, leaving her novels to record the lives of women dreaming of blue castles and imagining warm inglesides, harbouring gables, and lanterns on the hills of their personal islands. True tragedy came into her life when she could no longer write - neither fiction not fixative journals." -s.116

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 5. "Kirjassa sairastutaan vakavasti" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseen Prinss Edwardin saarella sekä Ontariolla.

Nina LaCour: Everything leads to you (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Nina LaCourin toinen romaani Välimatkoja (We are okay)

Everything leads to you

Nina LaCour

2014

Penguin Group

307 sivua

Vasta high schoolista valmistuva Emi työskentelee jo Hollywoodin filmiteollisuudessa - harjoittelijana lavastuksesssa. Hänen tulevaisuudenmahdollisuutensa näyttävät hyviltä kunhan hän vain jaksaisi olla kuuliainen lavastajapomolleen, jolla on viimeinen sana. Emi on myös hiljattain eronnut jälleen tyttöystävänsä Morganin kanssa, jonka kanssa hän oli jo viisi kertaa palannut yhteen. Yllättäen hän löytää legendaarisen villin lännen näyttelijän jäämistöistä kirjeen, joka on kirjoitettu tämän avioliiton ulkopuoleiselle tyttärelle. Emi tempautuu parhaan ystävänsä Charlotten kanssa huimaan mysteeriin, jonka seurauksena hän tutustuu Avaan. Ava on valovoimainen ja melkein kuin toisesta maailmasta kuin Emi - onko kaikki johtanut heidän tapaamiseen?

Everything leads to you -romaanissa lavastus ja filmiteollisuus ovat koko ajan tarinan keskiössä. Minulle aukeni ihan uusi puoli elokuvien tekemisessä: lavastaja (production designer) suunnittelee ja hankkii lavastusta elokuvien kohtauksiin, esimerkiksi huonekaluja ja koristeita. Emi on päätynyt harjoittelijaksi veljensä kautta, joka puolestaan etsii sopivia tapahtumapaikkoja elokuviin, ja vaikuttaa olevan ilmiömäisen taitava. En kyllä tiedä miten Emi ehti samalla lukea ylioppilaskokeisiinsa ja kuinka todennäköisesti näin nuori ja kokematon pääsisi tällaiseen työhön. Toisaalta Emin pomon sana määrää viime kädessä, mikä aiheuttaa konflikteja, mutta tästäkin opitaan. Muutenkin kuvailtiin hiukan elokuvientekoprosessia. Emin mukaan myös filmiteollisuudessa työskentely hälventää elokuvien epärealistista taikaa.

"This is what I love about production designing. The writers imagine the story, tell us where people are and what they do and say. The actors embody the characters, give them faces and voices. The directors and producers transform an idea into something real. But the art department, we do the rest. When you see their rooms and you discover that they love a certain band, or that they collect seashells or hang their clothes with equal space between each perfectly ironed shirt or have stacks of papers on their desks or a week's worth of dirty dishes in the sink and bras strewn over brass doorknobs - all of that is us." -s.103

Itse tarina oli sujuvaa luettavaa ja mysteeri todella kutkuttava. Tietysti mukana oli myös rakkaustarina, mutta sitä ennen hiukan toksinen ihmissuhde Emin ja Morganin välillä, joka selvisi mukavasti. LGBT+ -teema oli muuten kivan vaivihkaa mukana tarinassa: Emi ei paljon pohtinut identiteettiään, mutta Ava oli kokenut syrjintää, mikä tuli Emille (kuten minullekin) yllätyksenä. Lisäksi kirjassa sivuttiin myös etuoikeutettua asemaa, onhan Emi saanut työnsä taitojensa lisäksi melkein tarjottimella.

Kuitenkaan kirja ei minusta yltänyt salaperäisyyttä ja runollisuutta huokuneen Välimatkoja -romaanin tasolle. Emin elämästä ja harrastuksista ei kerrottu paljon ja hän jäi aika yksiulotteiseksi hahmoksi, joka vain toimi lavastajana. Lisäksi tarina oli, kuten nimikin sanoo, hiukan liian kohtalonomainen, vaikka painottikin, etteivät elokuvat näytä realistista puolta elämässä. Kannessa oli myös pieni kuvitusvirhe, sillä Emillä oli tummahko iho ja Avalla punaiset hiukset.

"We love films because they make us feel something. They speak to our desires, which are never small. They allow us to escape and to dream and to gaze into eyes that are impossibly beautiful and huge. they fill us with longing.

   But also.

   They tell us to remember; they remind us of life. Remember, they say, how much it hurts to have your heart broken. Remember about death and suffering and the complexities of living. Remember what it is to love someone. Remember how it is to be loved. Remember what you feel in this moment. Remember this. Remember this." -s. 305

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16. "Kirjan luvuilla on nimet", Pride22-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin Los Angelesilla ja Kalifornialla.

Katie Heaney: Would you rather? (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Instagram (?), joululahjaksi pyydetty

Would you rather? A memoir of growing up and coming out

Katie Heaney

2018

235 sivua

Random House

"If you, too, are a person who has ever found herself Googling something like "is it normal if you've never had a relationship" or "can someone realize they're queer when they're kind of old" or "oldest living virgin", if you have ever wondered if it's normal not to feel normal - this one's for you.

xo, Katie"

Miltä tuntuu elää 25 vuotta sinkkuna ja tajuta sitten pitävänsäkin naisista? Vuonna 2014 Katie Heaney oli julkaissut muistelmansa "Never have I ever", jossa hän pohti ongelmaansa löytää parisuhdetta ja ylipäätänsä romanttisen rakkauden asemaa yhteiskunnassa. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi "Would you rather?", joka tarjoaa yhden syyn Katien "ikisinkkuudelle" - hän oli etsinyt väärästä paikasta. 

Oikeastaan tarina ei ole ihan näin simppeli. Katie oli kyllä ihastunut aiemmin poikiin, mutta ei tuntenut heitä suudellessa mitään erityistä ja lisäksi jokainen ehti häippästä ennen potentiaalisen suhteen alkua. Ensimmäisen kerran tyttöihin ihastuminen kävi hänen mielessään vaihdossa L-koodin äärellä, seuraavan kerran yliopistossa hänen tuntiessaan jotain tyttöjä kohtaan. Kuitenkin asia katosi vuosiksi, kunnes hän lopulta alkoi uudelleen ajatella asiaa. Kaikki loksahtaa nopeasti paikalleen, ja yhtäkkiä Katie kääntää katseensa miehistä naisiin. 

"All this time, almost all the way to thirty, I thought dating dread was normal. Everybody I know (and everyone I don't) complains about dating. It's supposed to suck. It's supposed to be agony. You're supposed to feel miserable on most of the first dates you go on, because most people are boring or bad for you. I asked my therapist: Doesn't everyone feel that way? "Not really," she said. Nervousness was normal; thread, though: that was different. Dread is for dentist appointments. Spring cleaning. Family reunions, if you can't or don't drink. Things you do not want to do but must do anyway." -s.65

Katien elämänkaari on mielenkiintoisesti ja sujuvasti kuvattu: kirjassa kuvataan Katien opiskeluvuosia, ensimmäisen kirjan kirjoittamisprosessia, lentopelon voittamista, feminismiajattelun kehittymistä sekä New Yorkiin muuttoa. Esimerkiksi Minnesotan ja New Yorkin eroja sivutaan: "[...] I found their smugness incredibly obnoxious. Obnoxious, despite the fact that the only real difference between New York City pride and Minnesota pride is that the former has three million more people and all of the pop culture backing it." (s.34)

Juuri New Yorkissa Katie alkaakin kiinnostua pääasiassa tytöistä ja päättää kokeilla deittisovellusta. Ja jo ensimmäisen naisen kohdalla tärppää...

"Never before in my life had I made anything resembling "the first move". I was always too nervous, I thought, and too afraid of being rejected. But that night, I realized that wasn't quite it. I was nervous to text Lydia, and also afraid of being rejected, but my desire to talk to her again, as soon as possible, outweighed those fears. So while I stood in my kitchen shoving graham crackers into my face, because we hadn't eaten dinner and I was starving and a little dizzy, I talked to Chiara about what I should say. She suggested I say what she'd texted to Mark (the man she'd eventually marry) after their first date: "Mark! I think you're great. Thanks for the fun night." It's simple and direct, she explained. It says you're interested in them without having to explicitly say you want to see them again. I knew she was right, so I texted Lydia, slowly and carefully: "Lydia! I think you're great. Thanks for the fun night." Then I waited a truly agonizing six minutes, during which time Chiara repeatedly talked me off the ledge. And then Lydia wrote back and asked if I'd want to hang out again. I was so happy all I sent in return was "DUH."" -s.80

Oli mukavaa lukea itsensäetsimistarinaa, joka ei etene samalla tavalla kuin lähes jokainen kaapistaulostulokertomus. Samastuin itse Katieen monin tavoin: itse olen vieläkin enemmän turhaan yrittänyt muistella lapsuuden tyttöihastuksia, sillä suuntautumiseni on kehittynyt vähitellen. Olen myöskin ollut onnekas siinä että lähiympäristöni on niin avoin ja kannustava. Katienkin lähipiirille on ihan sama pitääkö hän tytöistä vai pojista, oikeastaan vain hänen ensimmäinen terapeuttinsa oli hylännyt ensi alkuun koko ajatuksen (syy miksi hänestä tulikin ex-terapeutti). Sekä Katielle ja minulle suora syrjintä ei ole (vielä) ollut arjessa läsnä vaan siihen täytyy erikseen valmistautua. Hänelläkään ei ole ollut queer gangia, jollaista tosin en itse kaipaa samalla lailla.

"It used to be so easy to feel right, which has to be one of the main perks of being twenty-two. It was at that age that I got an equal sign - for feminism, specifically - tattooed on the inside of my right wrist. Not since then have I been remotely as sure that my side of the argument is the right one. Not since then have I believed that most people agree on essential human rights  and values, and all they need to see that is a good, clear presentation of the facts." -s.170

Katie pohtii paljon myös sitä mitä lukijat ajattelevat hänestä luettuaan ensimmäisen kirjan jälkeen seuraavan. Kulmakarvojaan kohotellen "olisi se pitänyt arvata" tai pettyen, etteivät voikaan samastua häneen. Lopulta hän lohduttautuu sillä että ihminen kehittyy aina eteenpäin, eikä hän ole kenellekään mitään velkaa. 

"People want a clear narrative arc. Especially me. We want gay adults to have gay childhoods - the elementary school crushes, the closeted adolescence, the the gradual coming to terms. We want a line, no breaks, no swerving, from point A to point B. But I broke and I swerved plenty. I feel behind, but I truly didn't know how to get here any quicker. I didn't even know where I was trying to go. In every moment leading up to this one, at ages of nine and fourteen and nineteen and twenty-six, I have been as close to myself as I knew how to be. I may know myself better now than I ever have before, but ask me again in a year or two." -s.136

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä" (lähes koko ajan), Pride 2022 -lukuhaasteeseen henkilökohtaisessa Amerikkaa tutkimassa -haasteessani Minnesotan sekä New Yorkin osavaltioihin ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen, vaikka sainkin sen vasta jouluna lahjaksi.

Malinda Lo: Last night at the Telegraph Club (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Malinda Lon novelli samasta päähenkilöstä kokoelmassa All out! The no-longer secret stories of queer teens throughout the ages

Last night at the Telegraph Club

Malinda Lo

2021

409 sivua

Hodder & Stoughton

Lily Hu asuu San Fransiscon suuressa Chinatownissa 50-luvulla kiinalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin välissä. Tutustuessaan paremmin luokkalaiseensa Kathiin Lilylle avautuu toinen maailma heidän käydessään eräänä yönä salaa lesbobaarissa Chinatownin liepeillä. Siellä Lily ei voi saada silmiään irti mieheksi pukeutuneesta laulajasta Tommy Andrewsista. Pian Lily elää melkein kaksoiselämää kuuliaisena tyttönä kiinalaisyhteisössä ja samaan aikaan alkaa kyseenalaistamaan seksuaali-identiteettiään. Kathin ja Lilyn lähentyessä hänen välinsä parhaaseen ystäväänsä Shirleyyn uhkaavat puolestaan viilentyä. Ja entä jos kaikki tuleekin ilmi?

Kuten Robin Talleyn Pulp, myös Last night at the Telegraph Club saa inspiraatiota niin 50-luvun vaarallisista ajoista kuten lesbian pulp fiction -kioskikirjallisuudesta. Myös Lily löytää kioskista kirjan, joka kertoo kahden naisen suhteesta - tietysti päättyen onnettomasti. Vainoista huolimatta lesbobaarit kukoistavat, mutta niissä on aina vaarana joutua ratsian kohteeksi. Butch ja femme olivat tärkeitä identiteettejä 50-luvun maailmassa, joskaan en nähnyt Lilyä täysin perinteisenä femmenäkään, ja tämä binääriys tuntuu aina hiukan jäykältä.

Elämä Chinatownissa amerikankiinalaisena oli hyvin mielenkiintoista luettavaa. Lily tuntui elävän kahden maailman välissä: toisella puolella on Kiinasta muuttaneet vanhemmat, kiinalainen yhteisö ja naapurit. Chinatownissa on joka kulmassa ravintoloita, jotka tarjoavat valkoisille amerikkalaisille eri ruokaa kuin kiinalaisille, oma sairaala ja oma jokavuotinen uudenvuodenkulkuekin. Koulussa on paljon kiinalaistaustaisia ja Lilyn lähimmät ystävät ovat Chinatownista. Kuitenkin hän puhuu englantia äidinkielenään ja viettää sekä joulua että kiinalaista uutta vuotta. Lisäksi Lily on kasvanut Amerikassa eikä tunne kiinalaista kulttuuria ihan täysin omakseen. Chinatown on hänelle samalla turvallinen koti, mutta myös ahdas verkko, jossa jokainen tietää toisensa ja näiden salaisuudet.

"Shirley was right; Lily felt those constraints too. And yet she also felt protective of Chinatown. She didn't want anyone to disparage it - not even Shirley. When they were children, Chinatown had seemed wonderfully free to Lily; a neighborhood full of friends, with shopkeepers who would give her candied fruit and lumps of rock sugar. Of course everyone knew each other; it was like a densely packed little village, and her father was the well-respected village doctor. It was safe. Outside Chinatown was a different story. Everybody knew the boundaries. You stayed between California and Broadway, went no farther west than Stockton, and no farther east than Portsmouth Square. It wasn't until junior high, when she had to walk through North Beach to go to school, that Lily became comfortable with leaving Chinatown. Even then, she heard stories about Italian boys who beat up Chinese kids who made the mistake of wandering off Columbus Avenue." -s. 204-205

Kirja sivuaa myös kiinalaistaustaisiin kohdistuvaa syrjintää: Lilyn isää uhataan maasta poistumisella, kun hän ei suostu epäilemään tuttavaansa kommunismiin liittyvästä toiminnasta, vaikka hän on Amerikan kansalainen ja taistellut sodassa USA:n puolella. Lily kohtaa myös arjessaan syrjintää, jota ei nosteta esille, se vain on. Esimerkiksi moni lesbobaareissa ihmettelee, kuinka Lily puhuu täydellisesti englantia, ja Tommy kutsuu tätä "China dolliksi". Oman lisänsä tuovat aikakauden termit eri "roduista" (Caucasian, Negro, Oriental) sekä tekstin lomaan ripotellut mandariinin ja kantoninkieliset sanat. Samoin kirjassa nostetaan esiin intersektionaalinen näkökulma, kuinka aasialaistaustaisia lesboja ei ole paljon esitelty.

"Lily turned to the mirror. She saw a Chinese girl in a characterless grey suit - blank faced, nothing special, even a little boring. Respectable. The word felt square, immovable, like a sturdy box with all four corners equally weighted. A respectable girl was easily categorized, her motivations clear. She wanted a college degree, and then a husband, and then a nice home and adorable children, in that order. She saw her mother smile tightly, as if conscious of the salesgirl hovering behind them, and then Lily understood why her mother had worn the church suit to Macy's. Even if it was ugly, it declared her investment in respectability. Her mother was a real American wife and mother, not a China doll in a cheongsam, relegated to operating the elevator." -s.30

Etenkin aikakauden konservatiivisuuden ja ulkomaalaisvastaisuuden vuoksi Lilyn yhteisö ei siedä poikkeavuutta. Homoseksuaalisuus tietää naimattomuutta ja lapsettomuutta, vainoa ja pahimmillaan ehkä jopa maasta karkoitusta.

"Everything was moving in circles. She couldn't get out of the kitchen; it was only the person she spoke to who changed. Here was her mother sitting down across from her, reaching for her hands and chafing them as if she were frozen. She felt the rub of her mother's wedding ring against her skin, and her mother's face swam into focus, her brown eyes full of sharp worry of love, and Lily thought, You will never look at me like this again." -s.325

Lily kasvaa kuitenkin tarinan aikana hienon vähitellen rohkeammaksi ja uskaltaa toimia oman päänsä mukaan Shirleytä vastaan, joka on ennen päättänyt kaikesta. Hän tosin hyväksyi identiteettinsä aika nopeasti verrattuna siihen ettei ollut ennen ikinä kuullut mitään positiivista homoseksuaalisuudesta. Hänen ja Kathin rakkaustarinakin eteni kivan hitaasti ja luonnollisesti. Juoni piti koko ajan jännitystä yllä ja tarinan loppu oli myöskin todenmukainen. Välillä kerrottiin myös menneisyydestä Lilyn sukulaisten näkökulmasta.

Last night at the Telegraph Club oli tosiaan kaunis ja realistinen tarina, jollaisia lukisin mielelläni lisää. Se onkin ollut yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksista. Plussaa myös kauniin salaperäisestä kannesta, joka muistuttaa kioskikirjallisuudesta.

"Walking home from Union Square later that day, Lily wondered if she'd run into Paula again - or maybe Claire, or even Sal. She realized, with a jolt, that the city must be peppered with women who frequented the Telegraph or similar clubs; women who watched performers like Tommy Andrews, made friends with each other, made girlfriends of each other. At each intersection she cast skittish glances at the women waiting for the light to change, wondering if she was one of them too, or her, or her." -s.275

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Haluaisin olla mukana kirjan tapahtumissa" ja Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Kalifornia. Sekä tietysti Yöpöydän kirjojen Pride-lukuhaasteeseen!

Holly Bourne: It only happens in the movies

Kiinnostus heräsi: tarttui mukaan kirjaston hyllyltä nimen perusteella

It only happens in the movies
Holly Bourne
2021
356 sivua
Houghton Mifflin Harcourt

Audrey tahtoo pysyä kaukana romantiikasta. Hänen vanhempiensa eron likapyykki ja oma ex-poikaystävänsä ovat osoittaneet, miten parisuhteet eivät tosiaankaan ole kuin elokuvissa. Mutta aloitettuaan sivutyön elokuvateatterissa Audreu tapaa Harryn, joka suorastaan henkii hankaluuksia. Harry flirttailee hävyttömästi ja kuulemma vaihtaa tyttöjä nopeasti. Pian Audrey huomaa päätyneensä näyttelemään Harryn amatöörizombielokuvaan ja tuntevansa vastentahtoisesti tätä kohtaan jotain enemmän. Mutta voiko hän todella luottaa Harryyn?

Tämän juoniselostuksen perusteella tästä saa tavanomaisen kuvan nuortenkirjasta, jossa tyttö on valmis unohtamaan pojat ja ryhtymään nunnaksi, kunnes sitten heti ensimmäinen tielle sattuva häikäisevä komistus vie häneltä jalat alta. It only happens in the movies ei kuitenkaan ole tavanomainen rakkaustarina. Se näyttää rakkaustarinoiden rosoisemman puolen, mikä ei yleensä päädy valkokankaalle tai kirjojen sivuille.

Ensinnäkään Audreyn kotiolot eivät ole hulppeat. Hänen isänsä on jättänyt heidät uuden perheen vuoksi ja yrittää pakkolunastaa yhteisen talon, kun taas äidin mielenterveys reistailee eron vuoksi. Äidin mt-ongelmat olivatkin järisyttäviä ja välillä ahdisti kuinka Audrey joutui yksin pitämään tästä huolta veljensä opiskellessa muualla. Miksei kukaan ehdottanut häntä menemään puhumaan jollekulle tai hakemaan apua? Tilanteen ei tosiaan olisi pitänyt olla hänen vastuullaan!

Juuri omien kokemustensa vuoksi Audrey onkin oppinut kritisoimaan elokuvien hempeitä onnellisia loppuja. Tarinan edetessä Audreyn haastattelema parisuhdeterapeutti kertoo, kuinka nuoret sanovat rakkauden olevan sattumaa, kun taas pitkään seurustelleiden mielestä se on valinta. Tämän näkökulman avulla Audrey oivaltaa, että hänen isänsä aktiivisesti valitsi unohtaa perheensä uuden takia ja pystyy lopultakin päästämään tästä irti. Audreyn vanhempien tarina näyttää miten kauniisti alkanut rakkaustarina voikin muuttua ajan myötä likaiseksi.

"My eyes filled up as I thought of earlier. I thought of what Dad must've believed when he got down on one knee, in Rome, and proposed to Mom even though they'd only known each other six months. I thought of how happy they had been to tell everyone that story. Their story, over the years. So pleased they had their own narrative - one that matched the movies. Love at first sight. Beautiful backdrop. Whirlwinds and grand gestures. I thought of all the films we'd watched together on Saturday nights, the messages always the same: Love conquers all. Love is happiness. Love is fireworks. Love is giving you the feels. Love means never having to say you're sorry. Love is easy. Love is unwavering. Love is forever. 

   We watched no films where couples yelled at each other in the kitchen. No films where, ten years after kissing on top of the Eiffel Tower, the couple didn't even sit on the same sofa. No films showing how... bored Dad would look whenever Mom said anything, glazing over like she was the weather forecast, rather than the woman he adored so much he pawned half his stuff for a diamond ring... one he tried to get in the divorce. When my parents' love soured, Dad didn't try to resuscitate it. Because there was no one telling him that was possible. Instead, he jumped ship and started all over again with someone who gave him new feels. -s.123

Ensin olin hiukan epäilevä juonen etenemisestä, sillä olen törmännyt liian moneen juoneen, jotka palaavat lopulta vanhoille tutuille raiteille ja koska Audreyn ja Harryn suhde eteni vuorotellen täsmälleen kuin elokuvissa, vuorotellen persoonallisesti. Se tekikin romaanista kutkuttavan, kun ei voinut olla ihan varma mitä tapahtuu. Sanotaan sen verran että Audrey kasvaa tarinan aikana paljon.

Audreyn pohdinnat romanttisesta rakkauden asemasta mediassa ja yhteiskunnassa olivat todella samaistuttavia, sillä olen pohtinut jo pari vuotta samaa asiaa. Tähän asti ja edelleenkin kuvittelen rakkauden menevän kuten romaaneissa, elokuvissa ja rakkauslauluissa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin edes yrittänyt alkaa kyseenalaistamaan sitä ja pohtimaan sitä kriittisesti. Ja olen alkanut etsimään kirjoja ja elokuvia ja lauluja, jotka suhtautuvat rakkauteen toisin. Lähes kaikki ovat nyt lempikirjojani ja -elokuviani. Moni sanoo että viihteen tehtävänä on tarjota pakopaikka arjesta, niin laulaa jopa Keegan-Michael Key The Prom -musikaalissa. Mutta onko pintapuoleisen glitterin tarjoamisen pakko olla ainoa tehtävä? Eikö tehtävä voisi myös tarjota aitoa samastumispintaa ihmisille, jotka peilaavat itseään ja omia kokemuksiaan ympäröivään maailmaan ja pitävät niitä epänormaaleina, tuntevat ettei kukaan ymmärrä? 

"I stepped over the candles. I left my uniform on the counter and pushed through the doors. The bright spring sunshine disoriented me and hurt my eyes, like it always does when you step out of a cinema. Emerging into the real world. Where the lines aren't scripted, where the characters' motives don't always make sense, where the lightning isn't flattering, where boring days are things you have to endure rather than skip past in a montage, where the couples don't always work it out, where the rain makes your hair frizz, where love is sometimes complicated and hard and dull and painful and gray and ever-changing and compromised and flimsy, rather than only perfect and soul mates and kisses in the rain and knowing they're going to live happily ever after.

   It is both. 

   Every love affair is always a mixture of both.

   You just don't see it in romance movies." 

P.S. Jos etsitte rakkautta ja suhteita hiukan vaihtoehtoisesti käsitteleviä kirjoja ja elokuvia, niin omia suosikkejani ovat mm. Robin Talleyn Pulp, Alice Osemanin Loveless, Rosamond Lehmannin Dusty Answer ja Sara Farizanin If you could me mine, sekä elokuvat Love and other disasters ja The Half of It. Myös It only happens in the movies kuuluu nyt listaan.

Kirja sopii HelMet-haasteen kohtaan 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

E. Lockhart: The disreputable history of Frankie Landau-Banks

Kiinnostus heräsi: kaverin suosittelema ja lainaama!

The disreputable history of Frankie Landau-Banks
E. Lockhart

2014 (2008)

345 sivua

Hot Key Books (Bonnier Publishing)

Frankie aloittaa high schoolin toisen luokan kalliissa sisäoppilaitoksessa. Edellisenä vuonna hän on kuulunut nörtteihin, osallistunut väittelykerhoon ja tavannut koulunkerman lähinnä vain isosisarensa esittelemänä. Toisen luokan alussa Frankie kuitenkin saa poikaystäväkseen Matthewin, yhden koulun suosituimmista pojista, ja pääsee mukaan sisäpiiriin. Vai pääseekö sittenkään? Frankie saa huomata, kuinka Matthewilla ja tämän parhaalla ystävällä Alphalla on salaisuuksia, joihin hän ei pääse osalliseksi. Pojilla on nimittäin salaseura, joka suunnittelee koulussa kepposia, joihin tytöillä ei ole asiaa. Mutta vetääkö Frankie kuitenkin lopulta pidemmän korren?

Olin lukenut aiemmin e. lockhartilta We were liars (Me olimme valehtelijoita), josta jäi mieleen henkeäsalpaavasti tihenevä mysteerimäinen juoni. Nuortentrilleri ei ollut minulle liian rankka, vaikka lopun käänne olikin hiukan kylmäävä. Frankie Landau-Banks -nimihirviö on tyyliltään erilainen, ei todellakaan trillerimäinen, mutta mysteeriä tässäkin kirjassa on. Tämä on kuitenkin kevyempi, salakäytävineen ja salaseuroineen oikeastaan seikkailuromaani, mutta käsitteleekin yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta. Kirja oli samaan aikaan hupaisa mutta pisti ajattelemaan.

Kirja kertoo siis Frankiesta, joka pääsee vihdoin koulun sisäpiiriin, kunnes tajuaa olevansa sielläkin lähinnä seinäruusuna. Hän ei kuitenkaan suostu taipumaan osaansa vaan punoo juonen. Seuraa lukuisia hupaisia kohtauksia Frankien tehdessä piloja poikien kustannuksella ja etsiessään salaseuran vanhaa opaskirjaa, joka vetää vertoja Harry Potterin Kelmien kartalle.

Kirja on tosiaan feministinen ja näyttää naisten kohtaaman syrjinnän, etenkin piilosyrjinnän. Frankie huomaa tarinan aikana useaan otteeseen, ettei häntä tyttönä oteta vakavasti, vaan hänen mukava poikaystävänsäkin olettaa hänen olevan "simple and sweet". Valta on koko ajan miespuolisilla. Eikä moni tee sitä välttämättä tietoisesti vaan tottumuksesta, normia kyseenalaistamatta. Ja samalla kuitenkin kertoja muistuttaa, että Frankie on sentään rikas, valkoinen ja hetero, hänelle on koko maailma auki. Vaan ei aivan, koska hän on naispuolinen.

"Matthew had called her harmless. Harmless. And being with him made Frankie feel squashed into a box - a box where she was expected to be sweet and sensitive (but not oversensitive); a box for young and pretty girls who were not as bright or powerful as their boyfriends. A box for people who were forces to be reckoned with.

   Frankie wanted to be a force." -s.214

Pidin myös siitä että kirja on osittain filosofinen verratessaan yhteiskuntaa Michel Foucaultin Panopticon-teoriaan, jonka mukaan ihmiset toimivat sääntöjen ja normien mukaan pelätessään joutuvansa tarkkailun kohteeksi, niin ettei valvontaa itseasiassa edes tarvita. Tärkeä huomio oli myös positiivisen psykologian kritiikki - asiat eivät muutu jos ne vain hyväksyy. Välillä tarina meinasi äityä hiukan liiankin selitteleväksi - osan asioista olisi pystynyt tulkisemaan itsekin - mutta kirja onkin toisaalta suunnattu teineille, ja selvennykset olivat myös tarpeellisia.

Erityisen kuvaavaa kirjassa on myös, kuinka Matthew ja hänen ystävänsä, pojat ja tytöt, eivät edes näytä muistavan nähneensä Frankieta edellisenä vuonna. Hän ei kirjaimellisesti ole ollut olemassa heille ennen kuin nyt.

"Frankie was beginning to realize that the kind of selective memory exhibited by Dean, Star, and their ilk was neither stupidity nor poor recollection. It was a power play - possibly subconscious on the part of the player - but nevertheless intended to discomfit another person who was in some way perceived as a threat. Maybe Star was threatened because Frankie was smart and Star was not; maybe because Star wanted to be the only sophomore girl with the high status of having a boyfriend in Matthew's set; or maybe because Star was generally insecure and suspicious of women and girls who weren't similar to her. In any case, she was threatened by Frankie, so she feigned forgetfulness, just as Dean had done." -s.81

Mielenkiintoista on ettei Frankiekaan ole täysin mustavalkoisen hyvä hahmo. Hänen toimiaan arvostellaan monesti ja hiukan syystäkin. Kuitenkin myös sen vuoksi että hän on tyttö. Samalla lailla käyttäytyville älykkäille ja kunnianhimoisille pojille vihellettäisiin todennäköisemmin arvostavasti. Frankien ja Alphan suhde on myös mielenkiintoinen: he ovat keskenään tasavertaisia kilpailijoita, ja Alpha on ainoa joka ottaa Frankien vakavasti.

Joskus oli myös hiukan vaikea ymmärtää, miksi Frankie halusi lähteä mukaan kaikkiin paikkoihin poikien kanssa. Samastuin esimerkiksi eräässä kohdassa paremmin hänen huonekaveriinsa, joka ei tahtonut lähteä tylsiin bileisiin. Toisaalta taas seinäkukkasen osaansa tyytyvät kaikki muut tytöt tuntuivat hiukan liian "tyhmiltä blondeilta".

"Frankie found her friend's attitude infuriating. By opting out of what the boys were doing in favor of a typically feminine pursuit, Trish had closed a door - the door between herself and that boys' club her brothers had on the beach. Sure, she was still invited. She could open that door again. But another summer spent making crumbles in the kitchen, and the boys would stop asking her to come out. Instead they'd except warm dessert to be waiting for them on their return." -s.68

Muistan kuinka kerran liikuntatunnilla miespuolinen liikunnanopettaja heitti läppää poikien kanssa, kuinka tytöt haluavat samat oikeudet kuin pojilla mutteivat samoja punnerruksia. (Emme vielä silloin tienneet etteivät polvipunnerrukset ole mitään naisten punnerruksia.) Ystäväni ihmetteli miksi otin sen loukkauksena - hänestä se oli vain vitsi, mutta minusta tuntui hiukan epäreilulta. Tämä näyttää kuinka kaikki tytöt eivät ole automaattisesti samaa mieltä kaikesta, niin kuin eivät muidenkaan marginaalisten ryhmien edustajat keskenään.  

Minusta tytöillä saa olla eri mielipiteitä asioista, mutta toisaalta on tärkeää pyrkiä ymmärtämään toisten toiveita. Tasa-arvossa on kuitenkin kysymys siitä, että kaikilla on vapaus tehdä samoja asioita, halusipa tai ei. Frankiekin muistuttaa moneen otteeseen, että pojilla oli salaseurassaan mahdollisuus bondata, luoda keskenään sosiaalisia verkostoja ja hankkia valtaa, mihin tytöille ei annettu tilaisuutta. Kuinka paljon piilosyrjintää löytyy edelleen, jota kukaan ei ole vielä tajunnut tai saanut mahdollisuutta kyseenalaistaa?

"Frankie did not accept life as it was presently occurring. It was a fundamental element of her character. Life as it was presently occurring was not acceptable to her. Were she to mellow out - would she not become obedient? Would she not stay on the path that stretched ahead of her, nicely bricked?" -s.336-337

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua, YA-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa ollaan koulussa" ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Massachusettsin osavaltioon.

Robin Talley: Our own private universe

Kiinnostus heräsi: saman kirjailijan Pulp, yksi viime vuoden suosikeistani

Our own private universe
Robin Talley

2017

373 sivua

HarperCollins

15-vuotias Aki on saapunut pastori-isänsä, parhaan ystävänsä Lorin ja muiden seurakuntanuorten kanssa Meksikoon kesäksi vapaaehtoistöihin. Lori ja Aki päättävät kesän aikana molemmat kokea kevyen kesäromanssin. Etenkin Aki haluaa testata hypoteesiaan biseksuaalisuudestaan käytännössä, vaikkei olekaan kertonut perheelleen asiasta. Leirillä Aki tutustuu heti ensimmäisenä iltana Christaan, joka kertoo olevansa tauolla suhteestaan poikaystäväänsä kesän ajaksi, ja he alkavat tapailla salassa. Mutta riittääkö Akille pelkkä kesäromanssi? Voiko hän lopun ikäänsä valehdella Christalle ja perheelleen?

Our own private universe käsitteli monia aiheita, eniten juuri biseksuaalisuutta. Akin pohtimista oli mielenkiintoista seurata: hän miettii missä menee bin ja lesbon ero tai minkä ikäisenä kuuluu "tuntea" identiteettinsä (vastaus: kuka on lopultakaan täysin valmis?) Kirja kuvaili muuten seksiä todella rohkeasti, ja positiivista oli myös seksivalistus. Välillä se tosin äityi liiankin läpinäkyvän valistavaksi, mutta ainakin suuseksisuojien ja kertakäyttöhansikkaiden käyttö tuli nyt tutuksi!

Oli myös hienoa miten päähenkilö havahtui Meksikossa muiden auttamiseen ja nuorten vaikuttamiseen ja jopa järjesti väittelytilaisuuden. En itse ensin ajatellut sitä vääränä, että valkoiset kristilliset jäsenet tulivat auttamaan köyhää meksikolaista kristittyä kylää, mutta kriittisesti ajateltuna tästä voi löytää myös epäkohtia. (Esimerkiksi tämä artikkeli selitti minulle, kuinka lyhyet vapaaehtoistyöleirit eivät yleensä auta kohdemaita vaan pikemminkin innokkaita auttajia itseään.) Akin leirilläkin lähinnä maalailtiin kirkon seiniä, mutta Aki kuitenkin huomasi kylän puutteelliseen terveydenhuollon ja alkoi kamppailemaan epäkohtia vastaan. Täytyy sanoa, että elämästä Meksikosta ja kulttuurista olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Nyt se rajoittui siihen, kuinka päähenkilö yritti puhua hiukan espanjaa ja voitti nirsoilunsa papuriisiä kohtaan. Kirjaa on kritisoitu myös siksi että Aki on tummaihoinen, toisin kuin kirjailija itse, mutta en itse nähnyt kirjassa suoria ongelmia. Rasismia olisi voinut käsitellä enemmänkin. Ehkä joku BIPOC-lukija osaisi kertoa oman näkökulmansa asiaan.

Yleensä uskontoa käsitellään LGBT+ -kirjoissa negatiivisesti (syystäkin), mutta tässä kirjassa sen läsnäolo oli sangen neutraalia. Toisaalta Akin kirkko oli suhteellisen suvaitsevainen ja esimerkiksi samansukupuolista avioliittoa kohtaan oli mielipiteitä puolin ja toisin. Akin ja Christan omaa uskonnollisuutta ei käsitelty, ja sain kuvan, että he hengailivat seurakuntanuorissa lähinnä uskonnollisten perheidensä vuoksi. Kuitenkaan näidenkään uskonnollisuutta ei käsitelty, eikä kirjassa muutenkaan ollut yhtään puhetta kristinuskon opeista, mikä oli ehkä hiukan epäuskottavaa. Toisaalta kaapista ulostulo oli isona aiheena ja Christalle suuri este juurikin patakonservatiivisten vanhempien tähden. Christan ja Akin perhetilanteet olivat osittain samankaltaiset mutta kuitenkin hyvin erilaiset.

"We were good kids. Preacher's kids.

   Kids like us didn't have secrets. Kids like us knew better.

   Girls like me smiled politely and always did the right thing. Girls like me definitely didn't sneak away at night to do things that would crush their fathers.

   And if they did, girls like me knew how to keep it to themselves." -s.129

Totuuden piilottelu oli kirjassa suuressa osassa, sillä milteinpä jokainen hahmo jätti asioita kertomatta tai valehteli suoraan. Osa näistä oli ymmärrettäviä, mutta en oikein tajunnut, miksei Aki voinut paljastaa Christalle edes lempikappalettaan. Näistä pohdinnoista huolimatta Our own private universe oli kuitenkin hyvin mukavaa luettavaa. Ihan Pulpin tasolle se ei noussut, mutta arvostan sitä silti.

"But maybe no one knew that much. Maybe everyone was making it up as they went along, the same as me." -s. 232

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan, Queer-haasteen kohtaan Identiteetin etsintä, YA-haasteen kohtaan Moninainen YA-kirja, ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Marylandin osavaltiolla (josta Aki on kotoisin).