torstai 27. joulukuuta 2018

Oopperan kummitus

15-vuotias minä istui katsomossa toisella puolen maailmaa ja oli aivan haltioissaan. Itki sympatisoidessaan Phantomia; tajusi ensimmäistä kertaa, mikä muita ihmisiä viehättää kauhussa. 

Oopperan kummitus sijoittuu nimensä mukaisesti 1800-luvun loppupuolen oopperan maailmaan. Christine on tanssija, jonka laulajantaidot kuitenkin huomataan ja hän saa pääroolin oopperassa. Opettajanaan hän sanoo olleen "musiikin enkeli", jonka hänen edesmennyt isänsä on luvannut lähettää. Musiikin enkelin takana on kuitenkin salaperäinen Phantom, joka hallitsee oopperaa terrorilla ja jonka taustasta kuiskitaan - ja joka on intohimoisesti rakastunut Christineen. Saadakseen Christinen Phantom on valmis tekemään mitä vain - mutta entä kun tytön nuoruudenrakastettu Raoul saapuu paikalle?

Musiikki on pysäyttävää. Eri teemat, kuten Phantomin dramaattisempi ja Raoulin keveämpi, lomittelevat ja kuvastavat sekä pahuutta että hyvyyttä, intohimoa ja puhdasta romantiikkaa. Esityksen jälkeen, niin vuonna 2016 kuin vuonna 2018, olen joitakin viikkoja kuunnellut kappaleita yhä uudelleen ja uudelleen ja toivonut voivani laulaa duetto-osuudet jonkun kanssa.   

Ensimmäisellä kerralla (linkki vanhempaan postaukseeni) samastuin etupäässä Phantomin onnettomaan rakkauteen, josta tällä kerralla kehittelin erilaisia tulkintoja. Hänen intohimoinen, alistava rakkautensa johtui lapsuuden traumoista ja yrityksestä kätkeä heikkoutensa. Tämän vuoden esityksessä ymmärsin kuitenkin Christineä, joka pelkäsi mielessään kuuluvia ääniä ja ehkä oman mielenterveytensäkin puolesta. Mitä jos Phanton olisikin ehkä ollut vain kuiske hänen mielessään? 

Ajattelin myös, että Christine oli isänsä kuoleman vuoksi jäänyt ilman rakkautta ja suojelua ja etsi siksi tukea Phantomista. Vaikka hän suurimman osan ajasta ei tiennyt, ketä oikein kuuntelisi ja kehen luottaisi, oppi hän lopussa kuuntelemaan omaa sydäntään ja tekemään päätöksen sen mukaan.

Eniten ehkä pidänkin tässä juuri tulkinnasta ja symboliikasta sekä tietysti oopperaan ja nykyaikaisempaan musiikkiin vivahtavammista musikaalikappaleista. Toinen asia, jonka tajusin juurikin ensimmäisellä kerralla, olivat jännityselementit, joista kerrankin pystyin nauttimaan ilman pelkoa. Phantomin teemamusiikki, hänen kammottavatkin yrityksensä saada Christine omakseen, pimeän oopperasalin katon halki kiitävä kattokruunu... Nämä saivat pääasiassa vain pienet väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, ja voin suositella tätä hiukan herkemmillekin.

Tällä kerralla en pystynyt ahdistuneisuuskohtauksen vuoksi nauttimaan musikaalin ensimmäisestä näytöksestä kunnolla, mutta toinen näytös meni paljon paremmin, ja kokonaisuudessaan pidin tästä esityksestä yhtä paljon kuin Kiinankin. Olin iloinen, että esitykset muistuttivat toisiaan, eikä muutoksia juurikaan ollut. Kieli oli täälläkin englanti, mistä voi olla montaa mieltä, mutta itse tykkäsin siitä, ettei vuorosanoja ja lauluja ollut väkisin suomennettu. Ainoa mitä jäin kaipaamaan olivat kyllä kauneimman kohtauksen veneen ympärillä välkkyneet kynttilät. Tämä kohtaus oli oopperan taianomaisin.

Phantom of the Opera on parhaita näkemiäni musikaaleja, ja se on molemmilla kerroilla vaikuttanut minuun paljon. Ja kuitenkin, heti esityksen jälkeen toivoin vain voivani taas istua pimeässä salissa ja kuulla laulun kaikuvan seiniä pitkin...

"All I want is freedom
 A world with no more nights
 And you, always beside me"

Säveltäjä: Andrew Lloyd Webber     Ohjaus Helsingissä: Tiina Pumalainen
Sanoittaja: Charles Hart, Richard Stilgoe
Käsikirjoittajat: Richard Stilgoe, Andrew Lloyd Webber
Perustuu: Gaston Lerouxin kirjaan The Phantom of the Opera (1910)
Christine Daaé: Iida Antola/ Hanna-Liina Võsa
Phantom: Ville Rusanen/ Ilkka Hämäläinen
Raoul: Olli Tuovinen/ Markus Nykänen

maanantai 24. joulukuuta 2018

Marraskuussa löysin vielä kukkivia orvokkeja

Marraskuussa luin edelleen auttamattoman vähän (kolme kirjaa, joista kaksi lopetin kuun lopussa, ja 814 sivua), mutta puolustukseksi täytyy sanoa, että minulla jäi hyvin monta kirjaa kesken. Jossakin vaiheessa luin jopa viittä kirjaa samaan aikaan.

Satu Koskimies & Vilja-Tuulia Huotarinen: Emilia Kent (308 s)
Juhani Aho: Juha (166s)
Becky Albertalli: The Upside of Unrequited (340s)

Emilia Kentiä kuvailisin sanalla mukava. Se oli juuri sopiva jatko-osa Montgomeryn Runotyttö-sarjalle juonenkäänteillään, ongelmillaan ja luonnonkuvauksillaan. Kielikin muistutti Montgomeryn kaunista kieltä. <3

Juhan luimme äidinkielentunnilla ja se osoittautui kiinnostavammaksi kuin olin odottanut. Kieli oli kaunista, vanhanaikaista, ja entisaikojen rajaseutujen kosket ja metsät tulivat tutuiksi. Pidin tarinan psykologisuudesta ja ajankohtaisudesta: hyväksikäyttö, asioista vaikeneminen ja syrjintä ovat tuttuja nykyäänkin. Eniten minua hämmensi ja satutti kirjan naisten käytös: miten he alistuivat niin hurmaajansa ja sieppaajansa pauloissa ja tyytyivät orjan asemaan?
   
The Upside of Unrequited ei Homo sapiens Simonin tapaan keskity LGBT+ -rakkaustarinaan, vaikka päähenkilön sisko saakin uuden tyttöystävän, ja siskokset tulevat sateenkaariperheestä. Oli mukavaa, kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluminen oli tässä kirjassa kuvattu aivan luonnollisesti. Eniten pidin Mollyn ja Cassien sisaruussuhteen kuvauksesta sekä Mollyn epävarmuudesta - hän ei ollut ikinä lähestynyt ihastuksiaan, joita olikin ollut jo 27. Kirja oli todella koukuttava, mutta loppuvaiheessa alkoi ärsyttää tarinan siirappisuus. 



Marraskuussa katsomista elokuvista mieleeni on jäänyt vain Vaaleanpunainen pantteri (1964). Tämä klassikko, ja yksi sarjan parhaimmista, onkin katsottu monta kertaa perheessämme. Ensimmäisessä osassa ketään ei murhata, vaan sekä Peter Sellersin Clouseau että muut toilailevat niin, että välillä ulvoimme naurusta. Ehkä hauskimpia kohtia oli, kun poliisit ajavat kahta gorillaksi pukeutunutta takaa katua ylös ja alas keskellä yötä. Eniten ihastuin hieman mystiseen prinsessa Dalaan, jonka timantti on antanut elokuville nimensä.  



Marraskuu oli, no, pimeä. Eräässä vaiheessa tuntui, ettei aurinko näyttäytynyt pariin viikkoon ollenkaan. Olen aina ajatellut, ettei pimeys vaikuta minuun, mutta ehkä olinkin väärässä. Tämä marraskuu tuntui nimittäin painostavalta, vaikka loppukuusta aurinko pilkahteli useammin, ja hiukan luntakin satoi. Jotenkin kuvaavaa että juuri Mielenterveysviikko tuntui kaikkein rankimmalta, ja opiskelumotivaatio loppui juuri kesken. 

Marraskuussa ilmastonmuutoskin tuntui nousevan yhä ajankohtaisemmaksi. Lunta ei juurikaan vielä ollut, ja kuukauden alussa pystyin eräänä sunnuntaina olemaan hetken paitasillani ulkona +15 asteessa. Miksi, maailma, ja miksi, ihmiset?



Marraskuussa tapahtui kiireestä huolimatta hauskojakin asioita. Olin pitkästä aikaa naapureilla lauluillassa ja eräillä synttäreillä, joilla uskalsin avata suuni rohkeammin kuin aiemmin. Mielenterveysaiheista puhuin enemmän esimerkiksi teemaviikon kirjapostauksessani sekä koulussa. Valkoinen joulukorttimaisemakin ilahdutti jonkin verran sekä kauniit auringonnousut ja -laskut. <3 



Nyt julkaisuajankohtana joulukuu on jo toisella puoliskollaan... Odotin kuukaudeltantietysti joulua ja lomaa. Mutta oikeastaan odotin niitä kokeettomia viikkoja, jolloin pystyi vain aloittamaan yo-kokeisiin lukemisen ja nauttimaan joulunodotuksesta. Joskus odottaminen on melkein hauskempaa kuin itse tapahtuma, joka menee kuitenkin pian ohi.

KK: Millä lailla te odotitte joulua?

Itse viimeistelin lahjatoivelistani, pohdin muille joululahjoja, leivoin piiraita jouluksi ja siemailin glögiä iltaisin... 



Hyvää mieltä ja kauneutta joulukuuhunne <3

torstai 6. joulukuuta 2018

Naisten aakkoset: XYZ - entäpä Miesten aakkoset?

Aiemmin olen kirjoittanut aakkosista ABCDEFGHIJ,
 KLM, NOPQ, RSTU, V ja W.

I Kuka on suosikkikirjailijasi?
- Sisko Ylimartimolta olen lukenut L.M.Montgomerysta kertovan Anna ja muut ystävämme, joka on lempitietokirjani (joita en sattuneesta syystä hirveästi lue). Tämä on sopivan pohtiva ja todella kiinnostava, sillä Montgomeryn elämää verrataan hänen kirjojensa sankarittariin. Yhtä paljon arvostan sitä, kuinka Ylimartimo on kääntänyt suomeksi loputkin Montgomeryn romaanit. Muuten en ehkä koskaan olisi tutustunut Saraan, Patiin ja Marigoldiin.

II Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
- Ieva Zasimauskaitė esiintyi vuoden 2017 Euroviisuissa laulullaan When We're Old, joka sai minut uskaltautumaan esiintymään sillä koulun edessä. Hän laulaa kauniisti ja pehmeästi, ja aikomukseni oli tutustua hänen musiikkiinsa paremminkin. Se kuitenkin vähän jäi, varsinkin, koska hän laulaa paljon liettuan kielellä.

III a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?
- Yuqi Zhang näyttelee vahvaa naispääosaa elokuvassa The Golden Monk, josta en kyllä muuten tykännyt. Olisi kiva nähdä hänet jossain toisessakin elokuvassa.  

Nämä aakkosten loppupään kirjaimet oli pakko tiivistää, ja siltikin oli vaikeuksia keksiä sopivia henkilöitä. Å:ta, Ä:tä ja Ö:tä en tämän vuoksi halua yrittääkään, sillä en saisi niihin varmaan ketään. 

Saan siis lopultakin Naisten aakkoset -haasteen päätökseen, jonka aloitin jo 2,5 vuotta sitten keväällä 2016. Ehkä tästä huomaakin, etteivät kovin pitkät haasteet sovi minulle, sillä motivaatio tuntui jatkuvasti lopahtavan. Haaste oli kuitenkin mielenkiintoinen ja sai esittelemään omia lemppareita sekä miettimään naisten paikkaa julkisuudessa.

Itse tajusin, että vaikka aika monen on luultavasti vaikeampi keksiä tunnettuja naisia (siksi kai tämä haastekin), on minulla tilanne juuri päinvastainen. Ihailen enemmän naisnäyttelijöistä ja naishahmoja ja luen lähes pelkästään naisten kirjoittamia kirjoja. Suurin osa poikkeuksista on koulua varten lukemiani kirjoja, joista varsinkin klassikot ovat lähes poikkeuksetta miesten kirjoittamia.

Tämän voi perustella sillä, että miehet kirjoittavat hyvin vähän lempigenrejäni, kuten romanttisia nuortenkirjoja ja tyttökirjoja tai historiallisia naisista ja tytöistä kertovia romaaneja. (On kyllä pakko mainita pari poikkeusta: Rick Riordanin Percy Jacksonit, Markus Zusakin Kirjavaras ja Erik Erikssonin Kärlek och krig -sarja kuuluvat juurikin tähän kategoriaan ja ovat loistavia.) Tietysti minun kannattaisi lukea enemmän muitakin genrejä, esimerkiksi pojille suunnattuja kirjoja... Ne ovat kuitenkin välillä liiankin vauhdikkaasti kirjoitettuja, kuten Antti Halmeen Mafiakesä.

Jos kuitenkin haasteena olisi ollut Miesten aakkoset, olisin ollut hiukan hukassa monessa kohtaa. Ehkäpä joku samalla tavoin tunteva jaksaa aloittaa Miesten aakkosetkin?

Kiitos haasteesta Margitille

P.S. Hyvää tasa-arvoista itsenäisyyspäivää! Vastahan täytimme sata vuotta...! 

perjantai 30. marraskuuta 2018

Two gay books

Suomennettu nimellä Pako pohjoiseen


Flucht in den Norden
Klaus Mann
2012 (1934)
288 sivua 
Rowohlt Taschenbuch Verlag

Johanna saapuu Suomeen paetessaan Hitlerin valtaanousua ja kommunistivainoja Saksasta. Entisen opiskelukaverinsa Karinin luona maaseudulla hän kohtaa tämän vanhoja aikoja haikailevan äidin, arvostetun suvun velkaantuvan maatilan - ja veljen Ragnarin, joka ei toimi perheensä vaan mielihalujensa mukaan. Johanna ja Ragnar rakastuvat kiihkeästi ja pohtivat, voisivatko he rikkoa perheen asettamia rajoja ja elää yhdessä. Samaan aikaan Johannaa kuitenkin raastaa tieto hänen ystävistään, jotka tarvitsevat häntä Pariisiin mukaan vastarintaliikkeeseen.

Yhteiskunta vai yksilön tunteet? Tästä teemasta olenkin viime aikoina lukenut jonkin verran. Johannan tilanteessa kysymys kuuluu, voiko hän uhrata oman henkilökohtaisen onnensa yhteiselle tulevaisuudelle, yhteiselle onnelle joka ei välttämättä edes tule toteutumaan. Onko taistelu vastarintaliikkeessä hyödyllistä, haluaako hän sitä elämältään? 

Minulle ei ollut varsinaisesti kehuttu tätä romaania, joten aloitin sen vähän skeptisesti. Jokin aiheessa kuitenkin veti puoleensa, tarkemmin sanottuna 1930-luvun Suomi saksalaisen silmin sekä - seksuaalivähemmistöt 30-luvulla

Romaanin alussa Johanna oli Helsingissä, mutta valitettavasti mitään paikannimiä ei mainittu koko tarinan aikana, ja oli vaikea päätellä mitään tarkkoja osoitteita. (Oikeastaan Suomeakaan ei mainita nimeltä, mutta kirjailijan tausta auttaa ymmärtämään erinäisiä asioita...) Loppupuolella henkilöt päätyivät Lappiin, pohjoisimman rautatieasemankin taakse. Oli vähän kummallista, kuinka syrjäisimmistäkin paikoista löytyi aina jonkinlainen hotelli ja vieläpä saksaapuhuvia ihmisiä. Suomalaisten silmiä kuvattiin vinoiksi, mikä tuntui myöskin hassulta, sillä en kuvitellut meidän eroavan ulkonäöltä mitenkään saksalaisista. Muutenkin suomalaiset tavat - aivan lähekkäin tanssiminen, puhumattomuus - ja loppumattomat metsät ja erämaa kuvastivat sitä vierautta, jonka Johanna koki Suomessa.

Klaus Mannilla itsellään oli suhde suomalaiseen mieheen, ja Johanna ja Ragnar on jopa nähty heidän esikuvinaan. Huomasinkin lukiessa, kuinka Johannaa kuvailtiin enemmän miesmäisellä tavalla "koulupojaksi" housuineen ja lyhyine hiuksineen, mutta enemmän minua kiinnosti kuitenkin Karinin ja Johannan suhde. Ennen Ragnarin tapaamista heillä on "herkkä hetki", joka ei kuitenkaan toistu seuraavina päivinä Johannan tutustuttua Ragnariin. Karinin kaipausta kuvaillaan kuitenkin myöhemmin hyvin. On kuitenkin selvää, että Karinilla on tunteita ystäväänsä kohtaan, kun taas Johannan kohdalla kyse oli ehkä ohikiitävästä intohimosta ja läheisyyden kaipuusta. Oli ilahduttavaa lukea 30-luvulla kirjoitettua tarinaa, joka kuvailee homoseksuaalisuutta normaalina ja ymmärtäväisesti. Mitähän aikalaiset ovat ajatelleet tästä?

Pidin myös kirjoitustavasta, joka välillä etääntyi hyvin runolliseksi ja kohtalokkaaksi: 

"Im selben Augenblick spürte sie mit einem Schrecken, der noch stärker war als ihr Glück: daß dies vorüberging, schon entfloh; daß sie nicht in die Macht hatte, diese Sekunde in die Ewigkeit zu verwandeln; daß dieses Glück nur dazu war, um in Schmerz verwandelt zu werden, in Schmerz, Schmerz, immer mehr Schmerz - um seiner Vergänglichkeit willen." -s.122-123

"Samalla hetkellä tunsi hän kauhulla, joka oli vielä voimakkaampi kuin hänen onnensa: että se oli menossa ohi, pakeni jo; ettei hänellä ollut valtaa muuttaa tätä sekuntia ikuisuudeksi; että tämä onni oli olemassa vain muuttuakseen kivuksi, kivuksi, kipua, yhä enemmän kipua - sekunnin katoavaisuuden vuoksi." (oma suomennos)

Ilahduttavana yksityiskohtana kirjassa mainittiin japanilainen Helsingissä työskennellyt diplomaatti. Valitettavasti hän ei kuitenkaan voinut olla julkaisuajankohdan takia oikeastikin Helsingissä 1937 työskennellyt Chiune Sugihara, joka pelasti myöhemmin jopa tuhat juutalaista Liettuassa myöntämällä heille matkustusluvan Venäjän halki Aasiaan. 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 39. "Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama". 

                                       ***

Kiinnostus heräsi: Helmet-hausta löysin


This Book Is Gay
James Dawson
2015 (2014)
264 sivua
Sourcebooks

"This book is dedicated to anyone who has ever wondered."

James Dawsonin kirjoittama opas on kirjoitettu niin homoille, lesboille, biseksuaaleille, transsukupuolisille, heteroille, itsensä määritteleville, itseään pohtiville kuin määrittelystä kieltäytyville. Ja varsinkin niille, jotka ovat kyllästyneet lukemaan sivukaupalla kuivaa teoreettista tekstiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

"So, you may have SEXTHOUGHTS about people of the same gender as you, OR you may have questions regarding your own gender. Loads of people - even people who end up identifying as straight and cis - have these thoughts and questions. I think it's far odder to have NEVER thought about it." -s.16 

Suosittelen tätä kaikille asiaa pohtiville. Kirjasta käy ilmi niin LGBT+ keskeisimmät käsitteet, tavallisimpia syitä homofobiaan, tukipalvelut USA:ssa kuin vaarallisimmat maat seksuaalivähemmistöille. Oli surullista huomata, kuinka monessa maassa homoseksuaalisuus on laitonta, ja siitä voi saada jopa kuolemanrangaistuksen.

Tärkeä tietokappale oli minusta kappale seksivalistuksesta. Terveydentiedon opettajani jätti muistaakseni kertomatta, että saman sukupuolen väliseen seksiinkin tarvitaan kondomia! 

"Be proud. You have kots of different hats. Wear them all with pride. This is such an exciting time to be LGBT* - things are constantly changing and evolving and I, for one, can't wait to see what happens next."-s.232

Pidin siitä, kuinka kirja oli tosiaankin suunnattu ihan kaikille seksuaalisuuttaan pohtiville ja heteroillekin. Kirjassa esiteltiin erilaisia haastateltujen näkemyksiä ja seksuaalisia suuntautumisia, mutta ehkä kuitenkin eniten keskityttiin juuri homo- ja biseksuaalisuuteen sekä transsukupuolisuuteen. Tässä olisi voinut olla enemmän vaihtelua, sillä esimerkiksi muita sukupuolia ei taidettu edes mainita nimeltä.  

Vähän ihmettelin curious-termiä seksuaalisuuttaan pohtivista, mutta ehkä olen vain tottunut enemmän questioning-määritelmään. Curious vähän kuitenkin kolahti omaan mielikuvaani pohtimisesta, uteliaisuus kuulostaa vähän, no, eri asialta. Mutta tämä on vain oma mielipiteeni.

"However you choose to identify, though, no one can ever say your feelings are a choice. I'll say it again: When it comes to who you fancy or who you are, IT IS HOW IT IS and you never, ever have to apologize for this. You were born this way." S.44

Minusta tärkeintä kirjassa oli juuri ajatus, ettei itseään tarvitse määritellä. Ole vain oma itsesi.

"As a final word on all these identities, gay-rights activist Peter Tatchell says he looks forward to a day when all the labels will be redundant and we can all just be human. I think I look forward to that day too." S.34


Suloinen kuva :3

Kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 45. "Palkittu tietokirja" ja Mental health -bingoon kohtaan "a non-fiction book".

lauantai 24. marraskuuta 2018

Mielenterveysviikko: Ann-Helén Laestadius: Tio över ett

Mielenterveysviikon 18.11.-25.11.2018 kunniaksi päätin säästää esiteltäväksi kirjan, jonka lukeminen teki minuun vaikutuksen

Kiinnostus heräsi: sain vanhemmiltani pari vuotta sitten joululahjaksi

Tio över ett
Ann-Helén Laestadius
2016
262 sivua
Rabén & Sjögren

Maja ja hänen paras ystävänsä Julia ovat asuneet naapuritaloissa koko elämänsä, niin että he ovat aina nähneet toistensa talon omasta ikkunastaan. Nyt kaikki kuitenkin uhkaa muuttua. Kiirunan suuri maanalainen kaivos kasvaa koko ajan, ja Majan naapurusto on määrätty purettavaksi. Muutaman kuukauden päästä molemmat perheet joutuvat muuttamaan pois.
   Maja herää joka yö peläten kaivoksen räjäytysten ulottuvan kaupunkiin asti. Hänen perheensä ja jopa Julia ovat jo turhautuneita hänen pelkoihinsa, sillä eihän heillä pitäisi olla mitään hätää. Kuinka pitkään Maja voi jaksaa?

Olin kuullut ruotsin tunnilla Kiirunan kaivoksesta, mutten koskaan ollut tajunnut, kuinka paljon se vaikutti kaupunkilaisten elämään. Ihmiset joutuvat todellakin jättämään kotinsa ja muuttamaan, ja osa lähtee tämän vuoksi Kiirunasta kokonaan. Kuitenkin monen vanhemmat saavat toimeentulonsa kaivoksesta. Kirja käsitteli molempia näkökulmia, mutta kallistui sitten kuitenkin vahvasti muuttamista vastaan. Samoin kuvailtiin myös vähän Kiirunan ympäristöä ja jäätävää talvea. 

Vaikkakin:

"Min mormor gick i skola här. Det var en skola förut. Norrmalmskolan", säger Julia.
   Vi tittar på tegelbyggnaden med två våningar. Nu är det ett hotell och en thairestaurang i byggnaden intill.
   "Kiruna förändras hela tiden. So har det alltid varit. Det är inte farligt."" -s.110-111

Kirjoitustyyli vaikutti ensin aika nahkealta ja yksinkertaiselta,  mutta kehittyi lopulta kiinnostavammaksi. Juoneen kuuluva rakkaustarina oli suloinen, mutta ehkä hiukan stereotyyppinen. Yllätyin useista erikielisistä nimistä - esimerkiksi Majan ihastus taisi olla ulkomaalaistaustainen, mutta sen pystyi päättelemään vain hänen nimensä perusteella. Kiva yksityiskohta oli myös meänkieliset lauseet, Majan sukulaiset olivat nimittäin meänkielisiä.

Mutta syy miksi ylipäätänsä kirjoitan tästä ja juurikin pari kuukautta lukemisen jälkeen. Jos jollakulla on hallitsemattomia pelkoja ja osaa kouluruotsin verran ruotsia... lukekaa tämä kirja. Itselläni on vähän samankaltaisia kokemuksia kuin Majalla, samantyylistä ahdistusta ja pelkoa, joten pystyin samaistumaan häneen hyvin. Esimerkiksi paniikkikohtaukset olivat minusta todenmukaisesti kuvattuja. Samaten kirja näytti hyvin myös ennakkoluulot mielenterveysongelmia kohtaan, sillä Majan vanhemmat eivät pitäneet terapiaa järkevänä ratkaisuna, ja Maja itse kuvitteli saavansa hullun leiman. Oli hämmentävää lukea kirjaa, jonka olin saanut lahjaksi kauan ennen ahdistukseni alkua, mutta kiva huomata, että kirjahyllystäni löytyi jo valmiiksi vertaistukea. 

Kirjan aikana ihmettelin ajatuksissani Majalle, miksi kummassa hän pelkäsi niin paljon. Minkä vuoksi hän heräsi joka yö ihan vain varmuuden vuoksi ja pelkäsi todellakin henkensä puolesta, vaikka kaupunki ei todennäköisesti ikinä räjähtäisi? Ja sitten mietin, miksi minä sitten pelkään kuolemaa, sairauksia ja hätätilanteita. Yhtä turhaan kuin Majakin?

Tämä kirja todella auttoi ainakin hetkeksi kyseenalaistamaan omia pelkoja, ja sen vuoksi suosittelenkin tätä mielenterveysongelmista kärsiville mutta myös kaikille muillekin. Älkää pelätkö ruotsiksi lukemista ja tulkaa kertomaan, jos tämä puhuttelee teitäkin. 

Mitkä kirjat ovat toimineet teille terapiana tai apuna tai ihan vain saaneet ajattelemaan eri tavalla?

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 18. "Kirja kertoo elokuvan tekemisestä" ja #Hyllynlämmittäjä -haasteeseen.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Lokakuu hehkui minulle keltaisena ja harmaana

Lokakuussa luin kolme kirjaa ja 817 sivua:

Klaus Mann: Flucht in den Norden (288s)
Jenny Han: To All the Boys I've Loved Before (355s)
James Dawson: This Book Is Gay (264s)

Flucht in den Norden, Pako pohjoiseen, kertoi yllättäen kansallissosialismia pakenevan saksalaisen saapumisesta Suomeen - tosin koko romaanissa ei edes mainita Suomea nimeltä. Vaikka kirjassa tapahtui aika vähän, pidin sen tunnelmasta, kirjoitustyylistä ja siitä piirteestä, että homoseksuaalisuutta käsiteltiin ymmärtäväisesti ja sympaattisesti (30-luvun kirjassa!). 
   To All The Boys I've Loved Before voisi muistuttaa nuorten hömppäkirjoja ja rakkaustarinoita, mutta pidin kirjan sanomasta ja päähenkilön kehityksestä. Tätä oli muuten tosi mukava lukea englanniksi! 
   Jos haluatte lukea kevyen ja humoristisen oppaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, lukekaa This Book Is Gay. Tätäkin oli hauska lukea, mutta kirja pani myös ajattelemaan. Se painotti erityisesti, ettei kukaan muu voi määritellä sinua puolestasi.



The Truman Shown idean käsittämiseen meni jonkin aikaa - en nimittäin tajunnut heti sen kertovan elokuvan tekemisestä. Tarina oli hauska, mutta kuitenkin ymmärrettävällä tavalla uhkaava ja painostava. Trumankin tajuaa vasta pikku hiljaa, millaisessa maailmassa hän todella elää. Tämä oli kyllä hyvin tehty elokuva!
   Oih, Notting Hillin rakkaustarina against all odds, ja oih, Hugh Grant ja Julia Roberts. Tällä katsomiskerralla havahduin kuitenkin siihen tosiasiaan, että William oli aivan liian hyvä Annalle, joka käytti tätä välillä hyväkseen. Tuntui tosi musertavalta tajuta, että tämä ihailemani hahmo oli melkeinpä inhottava. (Ja tällä oli niin kauniit silmätkin... <3) Joka tapauksessa filmi oli todella hauska ja kaunis.
   Alex Outolempi oli vähän kummallinen elokuva, joka kertoo siis Alexista, joka alkaa pikku hiljaa pohtia seksuaalista suuntaumistaan uudestaan. En oikein pystynyt parittamaan häntä ja Elliottia, ja minusta viimeksi mainittu kyllä ihan selvästi flirttaili hänelle. Elokuvassa oli tyypillistä teinidraamaa, kuten "pakko" harrastaa seksiä ja bilekohtauksia, mutta olihan se ihan hauska.
   Johnny English iskee jälleen -kolmatta osaa oli kehuttu Helsingin Sanomissa, mutta minusta ensimmäiset osat olivat hauskempia. En oikeastaan kertaakaan nauranut elokuvan aikana samalla tavalla kuin esimerkiksi aiemman osan hautajaiskohtauksessa. Tämä osa tuntui toistavan vähän samaa vanhaa ja oli jopa uhkaava näyttäessään nykyteknologian vallan ja häkkeröimisen helppouden. Plussaa kuitenkin siitä, ettei vastustaja ollut brittiläiselokuville stereotyyppinen henkilö.


Suomenlinnasta kaupunkiin päin

Helsingin Q-teatterin esittämän Mount Everestin menimme katsomaan äidinkielenopettajien johdolla. Se oli hyvin tehty ja moderni, ja esityksestä sai paljon mielenkiintoista ja erilaista tulkintaa... mutta kuitenkin. Jos kärsit itse jostain mielenterveysongelmasta, olet herkkä tai et sattuneesta syystä katso kauhuelokuvia... älä mene katsomaan tätä. Itse toivoin oikeastaan koko esityksen ajan sen vain loppuvan ja harkitsin, pitäisikö jäädä toisesta näytöksestä pois. Esitys kertoi siis masennuksesta ja varmaan myös jostain toisestakin mielenterveysongelmasta, sillä päähenkilö näki paljon hallusinaatioita. Tämä oli siis todella hyvin tehty, ja voi olla että joku herkkä tai masentunut kokee valaistumisen tämän vuoksi, ja ehkä sillä oli tarkoitus, että kävimme katsomassa tämän... mutta en oikein hyväksynyt tätä opettajiemme valintaa. Tämä esitys ei oikeastaan helpottanut omaa elämäntilannettani.



Kuun lopussa kävin katsomassa Kansallisteatterin esittämän Mika Waltarin Gabrielin, joka oli synkkyyden häivähdyksestään huolimatta hauska. Tai no, ensimmäisessä näytöksessä lähinnä ärsyynnyin hahmojen ylinäyttelemisestä, mutta toinen näytös muutti mielipiteeni. 50-luvun tyyli oli kivaa vaihtelua moderneihin näyttämöihin, ja huumori puri hyvin, vaikkakin ylinäyttelemistä olisi voinut vähentää. Lempihenkilöni oli kasvattityttö Raili, jolla oli yhdessä vaiheessa kivan näköiset 50-luvun teinivaatteet yllään. Kaikki hahmot yllättivät monesti muuttumalla, ehkä sen vuoksi pidinkin enemmän toisesta näytöksestä, jolloin kaikista paljastui uusia puolia. Ilahduin myös kun Ulriika-neitiä näytellyt Paula Siimes vinkkasi minulle silmää esityksen jälkeen. :)

Pikkulapsi sisälläni tahtoi vain päästä kiipeilemään näillä katoilla!

Lokakuu meni jo aikoja sitten, mutta tämän verran muistan siitä vielä:

- Syysloma oli kivan rento, vaikka yritinkin jo kertailla yo-koeaineitani varten. Kävin kerran elokuvissa ja kerran seuraamassa Helsingin Ilmastomarssia hetken mielijohteesta. Teimme myös yhden yön matkan Tallinnaan, josta mieleen jäi käveleminen (yli 10 kilometriä päivässä!) ja varmaan saman verran syöminen. Viron kieli kuulosti hauskalta, mutta valitettavasti meille puhuttiin sitä vain yhdessä paikassa. Kauneinta oli keltainen ruska vanhoja, harmaita kivimuureja vasten. <3
   

- Syysloman jälkeisenä viikonloppuna olin sitten jälleen Helsingin Kirjamessuilla. Hauskaa oli, ja bloggaajiakin tuli nähtyä, mutta päätin yrittää ensi vuonna vielä kovemmin mennä juttelemaan kaikille tapaamilleni ihmisille, joilla on valkoinen nimilappu vaatteissa. 


Ehkä huomasittekin, mutta marraskuussa on ollut vähemmän aikaa ja motivaatiota blogin kirjoittamiseen. On ollut stressiä ja koulukiireitä, mutta tämän vuoksi odotankin jo joulukuuta. Kuun lopulle on kyllä jo vähän suunnitelmia, kuten ystävän synttärijuhlat ja elokuviin meneminen.

Aurinkoisia päiviä ja jaksamista marraskuulle! (Tänä viikonloppuna olivat ensimmäiset valoisat päivät aikoihin!)


KK: Mikä tuo teille valoa syksyn pimeyteen? Minulle tuovat auringon säteet, jotka saavat kaiken hehkumaan, varsinkin vihreän sammaleen ja siniharmaat vesilätäköt.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Kirjoja ulapalta -koontipostaus

Viime huhtikuussa Nannan kirjakimara aloitti Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, joka loppui 31.10. Haasteeseen oli tarkoitus lukea mereen liittyviä kirjoja.


Luin haasteeseen kaksi kirjaa:

Leena Lander: Tummien perhosten koti
Annika Thor: Näckrosdammen

Lisäksi minulta jäi kesken Erik Erikssonin Den blå stranden.

Huomasin, kuinka kaikissa kirjoissa meri edusti jollakin tavalla eristystä. Tummien perhosten kodissa meri ympäröi saarta ja estää poikakodin asukkaiden liikkumis- ja pakomahdollisuudet. Kaksi kertaa joku henkilöistä yrittää uida mantereelle siinä onnistumatta. Näckrosdammen-kirjassa meri erottaa Göteborgissa koulua käyvän Steffin saarella asuvasta kasvattiperheestä. Saari on hyvin pieni ja sen asukkaat elävät uskonnollisessa, vanhanaikaisessa yhteisössä meren saartamana. Den blå stranden kuvaa myöskin merta, kuinka se erottaa Grisslehamnin Ahvenanmaasta ja myöskin rakastavaiset toisistaan. Näin kaikissa kirjoissa meri näyttäytyy enemmänkin uhkana kuin mahdollisuutena. Toisaalta kuitenkin meri tarjoaa esimerkiksi molempien ruotsalaisten kirjojen perheille elannon.

Tämä oli mielenkiintoinen haaste, joka sai pohtimaan meren symboliikkaa enemmän! Kiitos haasteesta Nannalle!

torstai 1. marraskuuta 2018

Helsingin Kirjamessut 2018

Viime viikonloppuna olin jo toista kertaa Helsingin kirjamessuilla Bloggaajapassilla. Lukion vuoksi pääsin messuille vain viikonloppuna - ja päädyin epäröinnistäni huolimatta viettämään Messukeskuksessa ainakin kuusi tuntia kumpanakin päivänä. Kirjamessut rikkoivat muuten tänä vuonna ennätyksensä 85 600 kävijällä!

Lauantai

Ensimmäisenä messupäivänäni lauantaina sain vanhempani mukaan - en viitsinyt kysyä ketään ystävää, sillä seuraisin kuitenkin omia menojani ja muuttaisin suunnitelmia lennosta. 


En voi varmaan huijata ketään ja väittää, että tämä olisi lauantailta. Liian aurinkoista!

Tarkoitukseni oli tulla ennen kahtatoista, mutta hidastelimme kotona ja ehdimme vasta kahdeksitoista Messukeskukselle. Taas kerran minua jännitti hakea Lehdistöstä Bloggaajapassi: olisi luullut jännityksen hälvenneen vuodessa!

Kiiruhdin ihan ensiksi kuuntelemaan Kallion keskustelua "Jos teiniangsti ei lopu", josta sain uutta pohdittavaa. Voiko mielenterveysongelmia kutsua möröksi, jota vastaan taistellaan ja joka voitetaan, vai voiko ne nähdä normaalina, elämään kuuluvana asiana? Entä onko yhteiskunnassa ongelma, jos stressaaminen ja puurtaminen nähdään suotavana asiana?


Iikka Kivi, Marika Ketola, Elina Marjamäki, Maiju Voutilainen ja Kallion lukion nuoret

Kallion jälkeen olisin mennyt Suomenlinnan saliin kuuntelemaan vuodesta 1918, mutta saliin ei päässytkään myöhässä kuin pelkästään jonkun poistuessa. Palloiltuamme jonkin aikaa kirjakauppojen osastoilla ja äitini tavattua ainakin kolme tuttuaan tunnin aikana (minä en ollut siinä vaiheessa tavannut vielä yhtäkään) suuntasimme yläkertaan Viini ja ruoka -tapahtumaan. Valitsin pitkän pohdinnan jälkeen bubble wafflen lounaaksi - vähän hankalaa syödä kiposta haarukalla mutta ihan hyvää - ja kinusin joulupukinkonttiin kauniin keraamisen raastimen (koska kannattaahan sitä jo hankkia omaan kämppään raastin kaksi vuotta ennen kotoa muuttoa!).



Myöhemmin kävin kuuntelemassa Saksalaisen kirjastoyhdistys ry:n osastolla 6n45 Das deutsche Finnland 1918 -kirjan esittelyn, ja törmäsin samalla opettajaani, joka lahjoi minut parilla kirjalla, joita en ehkä välttämättä olisi tarvinnut... Sen jälkeen kuuntelin jonkin aikaa Töölössä Haluatko kirjailijaksi? -keskustelua, josta mukaan tarttui hiukan tietoa käsikirjoituksen lähettämisestä, esimerkiksi että saatekirjeen kannattaa olla hyvin tiivistetty. Vieressä oli messukartan mukaan bloggaajien piste, jossa ketään ei kuitenkaan valitettavasti näkynyt, toisin kuin viime vuonna. Paikalla oli vain pari pöytää ja tuolia sekä ilmoitustauluilla pieni sarjakuvanäyttely. Missä kaikki bloggaajat olivat?  

Tässä vaiheessa menin vanhempieni kanssa lasilliselle ja sushirullille sekä vielä hetkeksi antikvariaattien pisteille, ennen kuin he lähtivät. Seuraavana minulla oli vuorossa Esplanadille Mari Mannisen haastetteluun tämän kirjasta Kiinalainen juttu. Se oli ihan mielenkiintoinen, ja mieleen tarttui minua vähän hämmentänyt asia: Kiina ei ole kommunistinen. Eikö? Markkinatalouden ja tuloerojen vuoksiko? Itse olen aina ajatellut, että Kiina on osittain kommunistinen, kun se on kerran kommunistisen puolueen johtama. Ehkä tämä ei kuitenkaan ole poliittisesti hyväksyttävä termi, enkä sitä paitsi ole mitenkään Kiinan politiikan tutkija. Tuntuu nololta, kun ei tiedä joitain yksinkertaisia asioita maasta, jossa on kuitenkin asunut kaksi vuotta.

Lopuksi kävin katsomassa kahden euron alennusmyyntejä, kuuntelin vähän Töölön paneelia Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot ja satuin juttelemaan Lasisipulissa-blogin Celestinen, Mustetta paperilla -blogin Marian ja Elina Pitkärannan kanssa. Oli kiva tutustua muihin bloggaajiin!

Lauantaina messuilla oli kuulemma eniten kävijöitä (28 000), mitä ei voinut olla huomaamatta. Illalla ruuhkat hälvenivät, mutta aiemmin päivällä tungoksessa joutui melkein kahlaamaan.

Sunnuntai

Sunnuntaina taisin tulla messuille samaan aikaan kuin lauantainakin, eli kahdentoista jälkeen, ja syöksyin heti Punavuoreen kuuntelemaan Punaisten lyhtyjen Helsinkiä, joka esitteli kahta Helsingin ja Suomen prostituution historiasta kertovaa kirjaa. Puolen aikoihin lähdin kyllä jo etsimään jotain hyvinvointiin liittyvää ohjelmaa, jota en enää itsekään löydä messuohjelmasta, joten ilmankos en löytänyt sitä tuolloinkaan. :D

Menin myös sunnuntaina muutenkin sekaisin ajoista ja paikoista, sillä menin Saksalaisen kirjastoyhdistys ry:n pisteelle liian aikaisin ja päädyin vahingossa kuuntelemaan Nevfel Cumartin haastattelua turkkilaistaustaisesta saksalaisuudesta. (Ei tämä kyllä erityisesti haitannut, mutta minun oli ollut tarkoitus kuunnella Suominaisista maailmalla...) Lisäksi skippasin loppupäivän ohjelmani lyöttäytymällä Celestinen ja hänen ystäviensä joukkoon. Tätä ennen kuitenkin kävin katselemassa antikvariaatteja ja tekemässä jonkin ostoksen sekä syömässä Viini ja ruoka -messuilla seitania ja bataattia sekä "rullattua" jäätelöä.



Tämä oli pettymys: seitan oli vähän kumimaista (kannattaa maistaa seitankebabia, joka maistuu ihan erilaiselta), sekä kukaan ei varoittanut shirachamajoneesin olevan tulista! Spiral ice cream oli puolestaan hyvää! Siinä oli ihan tuoretta banaania ja suklaata.



Loppuiltapäivän suurin saavutus oli varmaankin nauraa 2€:n alennuslaarista ostetulle 90-luvun nuortenromaaniksi puetulle oppaalle, jonka tarkoitus oli kai opastaa teinit internetin ja chattailun saloihin. Luimme siis sitä porukalla ääneen, ja messujen hälinä katosi näin hetkeksi ympäriltä. 

Jäinkin sitten messujen loppuun asti, tein vielä jonkun ostoksen ja rohkenin jäädä keskustelemaan Museoviraston työntekijän kanssa. Pitkän päivän jälkeen olin lopulta niin väsynyt, että olisin voinut suoraan kaatua vuoteeseen.


Ostoksiini kului noin 15 euroa: hankin washi-teippiä ja nuorille (tytöille) suunnatun Ihana minä -kirjan. Ihanaa että nuorillekin on tehty tällainen oma hyvinvoinnin tehtäväkirja! Mukaan tarttui myös Sveitsi-ilmaiskynä ja tietysti opettajaltani saamat kirjat. Ruokaan kului kuitenkin rutkasti enemmän rahaa.

Tykkäsin ehkä ylipäätänsä eniten kojujen kiertelemisestä, ihmisten tapaamisesta ja yläkerran antimista. Olisin ehkä suonut itseni rohkaistuvan vähän enemmän ja etsivän muita kirjabloggaajia, mutta toisaalta tungoksessa oli vaikea kiinnittää huomiota sekä ohjelmiin, kojuihin että vielä valkoisten passien piikkiriikkisiin kirjaimiin. Ehkä ensi vuonna täytyy yrittää tuijottaa häpeämättömästi ihmisten vaatteita, tai ehkä jonkinlainen tehokkaampi bloggaajapiste järjestyisi siihen mennessä... 

Kaiken kaikkiaan Kirjamessuilla oli tänäkin vuonna hauskaa. Kiitos vielä Bloggaajapassista järjestäjille!

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Jenny Han: To all the boys I've loved before + sekalaista kirjamessuista

Kiinnostus heräsi: Netflix-elokuva To all the boys I've loved before (2018)


To all the boys I've loved before
Jenny Han
2016 (2014)
355 sivua
Simon & Schuster

Lara Jean, Margot ja Kitty Song ovat erottamattomat. He ovat pitäneet toisistaan huolta kuusi vuotta äitinsä kuolemasta lähtien. Nyt kuitenkin Margot on lähdössä opiskelemaan Skotlantiin, ja 16-vuotias Lara Jean joutuu ottamaan enemmän vastuuta pikkusiskostaan Kittystä. 

Lara Jean ei ole kertonut kaikkea Margotille: aina ihastuttuaan johonkuhun poikaan hän on kirjoittanut tälle rakkauskirjeen ja säilönyt sen sitten äidiltään saamaansa hatturasiaan. Yksi näitä pojista on ollut myös Margotin poikaystävä Josh. Eräänä päivänä kirjeet tulevat kuitenkin salaperäisellä tavalla lähetetyksi entisille ihastuksille, ja Lara Jeanin elämä muuttuu kertaheitolla...  

To all the boys I've loved before -sanahirviö kirja oli koukuttava niin kuin vain hyvä kirja voi olla: luin sitä syyslomalla parhaimmillaan sata sivua päivässä. Kirjoittelin ylös lähinnä nuorisokielisiä uusia sanoja, luin joskus dialogeja ääneen, opin pikkuhiljaa lisää Lara Jeanin elämästä, samastuin...

"Margot would say she belongs to herself. Kitty would say she belongs to no one. And I guess I would say I belong to my sisters and my dad, but that won't always be true. To belong to someone - I didn't know it, but now that I think about, it seems like that's all I've ever wanted. To really be somebody's, and to have them be mine." -s.190

Vaikka kirjassa oli ehkä jopa hömppämäisiä piirteitä - tunteiden pähkäily monen pojan kanssa, päähenkilöiden sanailu ja äkkinäiset päätökset - löytyi siitä myös syvällisiä ajatuksia ja samastuttavuutta. Päähenkilö oli ehkä nuortenkirjallisuuden ainoita, joka pelkäsi autolla ajamista vaikka olikin suorittanut kortin. Eniten pidin Lara Jeanin kehityksestä itsevarmaksi tytöksi, joka uskalsi kertoa tunteistaan eikä piilottanut niitä hattulaatikon pohjalle.

" "I guess I said no because I was scared." I stare out the window and run my finger along the glass, making an M for Martinez.
  "Of Tommy?"
  "No. I like Tommy. It's not that. It's scary when it's real. When it's not just thinking about a person, but, like, having a real live person in front of you, with, like, expectations. And wants." […] "Even when I liked a boy so much, loved him even, I would always rather be with my sisters, because that's where I belong." " -s.192

Tutustuin siis tarinaan katsomalla ensin elokuvan. Se ei ollut niin humoristinen kuin olisin olettanut, mutta ilahduin sen sanomasta sekä korealaistaustaisista amerikkalaisista päähenkilöistä, joita viihteessä olen harvemmin tavannut. Nyt kirjaa lukiessa teki mieli katsoa tämä uudelleen - ja tarttua jatko-osiinkin. 

Kirjassa oli kuitenkin muitakin teemoja kuin ihastuminen - äidin kuolema, ystävyyssuhteet, aasialaisamerikkalaisuus ja ennen kaikkea sisaruus. Lara Jeanin ja hänen sisartensa suhde oli välillä jopa täydellisyyttä hipova - mutta samalla esimerkillinen. Välillä jäin miettimään, otanko itse yhtä paljon vastuuta sisaruksista ja toiminko heille esimerkkinä, niin kuin Margot ja Lara Jean yrittivät. Tämä korostui kirjassa todella paljon, enkä ollut itse aiemmin ajatellut asiaa. Välillä tästä kyllä koitui myös huonoja puolia, esimerkiksi Margotin reagoidessa hänen kuultuaan Lara Jeanin ihastuksesta Joshiin.

Sain tästä piirteestä sen verran vaikutteita, että päätin auttaa pikkuveljiäni viemällä kerran roskat heidän puolestaan ja toisen kerran korjaamalla heidän unohtamansa asiat pesukoneeseen. Niin pitkälle en kuitenkaan mennyt, että olisin imuroinut heidän huoneensakin. ;)

Kirja sopii Amerikkaa tutkimassa -projektini osavaltioon Virginia sekä Lue itsellesi mielenterveyttä -haasteen kohtaan "a book about emotions".

                            ***

Olen jo toista kertaa menossa Helsingin Kirjamessuille Bloggaajapassilla, kiitos siitä järjestäjille! Aikatauluista johtuen olen messuilla luultavasti lauantaina suurimman osan päivää ja sunnuntainakin aion ainakin piipahtaa (tai sitten jäädä sinne palloilemaan koko päiväksi). Messut siis järjestetään Helsingin Messukeskuksessa Pasilassa torstaista sunnuntaihin 25.-28.10.

Katselin jo ohjelmaa ja kirjoittelin sivun täyteen vähänkin mielenkiintoisia tärppejä, mutten aio listata niitä nyt tässä. Ensimmäinen syy siihen on, että niitä on aika paljon, ja toinen, etten luultavasti kuitenkaan käy edes suurimmassa osassa vaan etenen spontaanisti. Ajattelin myös käydä maistelemassa Viini & ruoka -messujen antimia (olisipa siellä samaa pitsaa kuin viime vuonnakin!) ja käydä kysymässä, löytyisikö tänä vuonna levymessuilta Lalehin levyä. Mitä luultavammin aion ainakin kuunnella lauantaina klo 12-13 Kallion lavan paneelia "Jos teiniangsti ei lopu". Muuten ajattelin painottaa Kiinasta ja ulkomailla asumisesta, hyvinvoinnista, kirjoittamisesta ja kasvisruoasta kertoviin ohjelmanumeroihin. Saa nähdä tarttuuko messuilta uusia kirjoja tai joululahjaostoksia mukaan. 

Tuntuu todella nostalgiselta ajatella viime vuoden messuja, jolloin jännitin muille bloggaajille puhumista ja jopa yksin lehdistön tiloihin menemistä. Toivottavasti tänä vuonna uskallan enemmän. :)Jos bongaatte valkoisen pöllölaukkuni ja minut nyt lyhyemmissä hiuksissa bloggaajapinssi rinnassa - tulkaa ihmeessä juttelemaan! Ilahtuisin todella paljon, eikä yhtään haittaa jos bloggaajanimeni on hankala lausua. :D

Aiotteko te osallistua messuille?     

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat

Kiinnostus heräsi: sain lahjaksi tädiltäni

Leah on the Offbeat
Becky Albertalli
2018
343 sivua
Penguin Random House

Leah käy ystäväporukkansa kanssa high schoolin viimeistä vuotta. Kaikkia heitä jännittää koulun jälkeinen elämä ja yliopiston valinta - sekä lähestyvä ero. Leah on saanut tietää pääsevänsä samaan yliopistoon Abbyn kanssa, johon hänellä ei edelleenkään ole läheiset välit.

Seniorivuonna ystävyysporukka ja suhteet alkavat yllättäen muotoutua uudelleen. Leahin ystävä Simon on jo seurustellut vuoden enemmän tai vähemmän avoimesti pojan kanssa, mutta Leah itse ei ole edelleenkään kertonut biseksuaalisuudestaan ystävilleen. Vuoden aikana hän huomaa pian tuntevansa jotain enemmän kahta eri ihmistä kohtaan...

Jos joku ei vielä hoksannut, Leah on the Offbeat kertoo Minä, Simon, Homo Sapiensin/ Minä, Simonin/ Love, Simonin (rakkaalla lapsella on monta nimeä!) ystäväporukan Leahista, josta saadaan tässä osassa tietää paljon enemmän kuin aiemmin. Seksuaalisuuden ja ihastuksien lisäksi Leahin kotielämää, ystävyyssuhteita ja ajatuksia avataan tarkemmin, sillä Simonissa hän ei paljoa pukahda niistä muille.

En osaa sanoa kummasta kirjasta pidin enemmän. Simonissa minua ehkä ärsytti vähemmän erilaiset asiat, mutta toisaalta Leahin ongelmat puhuttelivat minua enemmän. Molemmissa kirjoissa oli kuitenkin vähän samankaltainen, puoleensavetävä juoni, nuorille sopiva kirjoitustyyli ("I'm just." - onko tämä lause?) ja tietysti yhtenä teemana kaapista ulostulo.

Yllättävää kyllä, Leahin ja Simonin ystäväpiiriin kuuluukin useampi LGBT+ -henkilö, vaikka Simon luuleekin ensin olevansa ainoa. Tämän olen toisaalta todistanut omassa koulussanikin, jossa kuuden hengen kaveriporukassani ainakin kolme ei tällä hetkellä määrittele itseään heteroksi. Minun on nykyään vaikea kuvitella, ettei joku ikinä edes pohtisi suuntautumistaan. Onko LGBT+-ihmisiä kuuluvia todella alle 10% väestöstä? Mitä te ajattelette tästä?

Leah suhtautuu biseksuaalisuuteensa aivan normaalisti, asiaa kummemmin miettimättä, mutta jännittää kuitenkin asiasta kertomista. Oli silti hämmentävää, kuinka hän väittää ystävälleen, ettei ole olemassa määritelmää 'low-key bi': "You're either bi or you're not." Osittain tajuan tämän varsinkin Leahin omien tunteiden vuoksi, mutta onneksi kirjan loppua kohden annetaan ymmärtää, ettei itsensä määrittely ole niin vakavaa. Oli myös kiva, että joku kirjan hahmoista vasta pohti itseään eikä ollut vielä päässyt määritelmiin asti - tai ei ehkä edes halunnut. 

""I mean, yeah, I'm not perfect." A tear rolls down her cheek. "Okay? I'm completely fucking this up. I'm not like you. I don't have it all figured it out. I have no clue what I'm doing, and I'm just really scared right now."" -s. 263

Romaanissa on seksuaalisen suuntautumisen lisäksi paljon muitakin aiheita. Itse samastuin eniten tunteiden pohtimiseen monen ihmisen välillä (yllätys?), mutta Leah tuskailee myös viimeisen kouluvuoden, kehopositiivisuuden, äitinsä poikaystävän ja ystävyysongelmiensa kanssa. Ystävyyssuhteita vähän ihmettelin - ensinnäkin Simon ja Nick vaikuttivat olevan paljon parempia ystäviä Leahille kuin Anna ja Morgan, toiseksi en ymmärrä, miten Leahin ystävän rasistisuus tuli ilmi vasta näin monen vuoden jälkeen.

Joka tapauksessa juuri nämä nuoren ongelmat tekivät kirjan realistiseksi. Joitakin niistä vain hipaistiin, ja toiset vaivasivat kuukausia Leahin mieltä. Lopussa kaikki niistä eivät selvinneet, mutta ehkä se tärkein kuitenkin.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 49. "Vuonna 2018 julkaistu kirja" ja Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltioon Georgia.