Mary Rubio & Elizabeth Waterson: Writing a life - L.M.Montgomery

Kiinnostus heräsi: kiinnostus L.M. Montgomeryyn, löytyi yliopiston kirjastosta

Writing a life: L.M. Montgomery. A biography of the author of Anne of Green Gables
Mary Rubio & Elizabeth Waterson

1995

133 sivua

ECW press

L.M. Montgomery on kanadalainen tyttökirjojen, runojen ja novellien kirjoittaja, jonka luontokuvaukset, aikanaan epätavalliset sankarittaret ja sadun hohtoa täynnä olevat kertomukset muistetaan edelleen. Kirjojen takaa paljastui kuitenkin myöhemmin nainen, joka kärsi yhteiskunnan vaatimusten kourissa. Maud jätettiin lapsuudessaan isovanhempiensa huomaan, hän joutui kamppailemaan vuosia päästäkseen opiskelemaan ja saadakseen kirjailijan uransa alulle sekä solmi sankarittariensa kohtaloita uhmaten järkiavioliiton. Molempien masennus, asema papinrouvana, menestyksen varjopuolet ja hyvien ystävien kuolemat loivat Maudin elämään tummuutta, jota hän ei päästänyt näkymään uurastuksestaan ja tiukasta hymystään.

Oli mukava palata taas pitkästä aikaa lempikirjailijani elämään ja teoksiin. Olen lukenut Maudin omaelämänkerran Alppipolun, Sisko Ylimartimon teoksen Anna ja muut ystävämme sekä kolme nidettä kootuista päiväkirjoista The Selected Journals of L.M. Montgomery, joten tunnen kirjailijan elämän melko tarkasti. Tiedän hänen rakkaudestaan Prinssi Edwardin saareen, elämän läpi jatkuneesta yksinäisyydestä ja muutosten pelostaan. Kuitenkin varsinkin Maudin viimeisten vuosien vastoinkäymisiä en tiennyt kunnolla, mutta tämä kirja tutustutti niihinkin. Kirja huomautti esimerkiksi siitä kuinka Maud antoi kirjoissaan sankarittarien löytää rakkaansa yllättävien käänteiden takaa mutta paheksui omien poikiensa rakkausseikkailuja ja odotti heiltä paljon. Toisaalta hänen kirjoissaan tapahtuu paljon mitä Maudille ei tosielämässä olisi tullut kysymykseenkään.

Maudin elämä ei ollut kaikkein helpoin, vaikka kirjailijan ura ja toimeentulo toivatkin tietysti menestystä. Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan, ystäviä kuoli ja yhteiskunnan odotukset painoivat päälle. Itsemurhaa kuolinsyynä ei 90-luvulla tiedetty, mutta jo tämä teos viittaa epäsuorasti siihen. Ewanin ja Maudin mielenterveysongelmat ja masennus surettavat, sillä nykyään he olisivat varmasti saaneet paremmin hoitoa, ja stigmaa olisi ollut vähemmän. Maud ei tosiaan kertonut huolistaan tai masennuksestaan lähes kenellekään, edes lähipiirilleen. Hän joutui pitämään Ewanin masennuksen piilossa seurakunnalta ja hymyili itse aina niin säteilevästi, että joku serkku oli huomauttanut: "You always look so happy!" 

Teoksen kirjoitustyyli oli lisäksi kaunis, ja kirja analysoi myös mielenkiintoisella tavalla Maudin romaanien vivahteita hänen elämäänsä vasten, hiukan samoin tavoin kuin Anna ja muut ystävämme. Teokset käsittelevät paljon haaveita, nostalgiaa ja muutoksia. Lempikirjastani Sinisestä linnasta mielenkiintoinen huomio oli, että Barney oli Maudin kirjojen ensimmäinen "vakuuttava" romantiikan kohde, jolla oli luonnetta, sillä muut mieshenkilöt jäävät usein yksipuoleisiksi. Olen itse pohtinut, kuvastaako päähenkilön Valancyn irtiotto yhteiskunnan kahleista Montgomeryn omia toiveunia - ja miksi romaani päättyy miten se päättyy? 

Writing a life on lyhyt elämänkerta, Mary Rubio julkaisi sittemmin laajemman teoksen The Gift of Wings. Teos ammensi paljon päiväkirjoista (jotka ovat muuten myös Rubion ja Watersonin kokoamat) sekä kirjeistä. Nämä paljastavat Maudin sisimpiä ajatuksia, ärtymystä ja turhautumista sekä huolia. Samalla kuitenkin muistutetaan, että nämäkin ovat Maudin itsensä editoimia, jotka hän halusi jättää ne ravistelemaan jälkipolvia. Ne ovat yksi mutteivat koko totuus.

"When she turned from the funny eccentrics of her imagined world to the petty corruptions and small-minded malice of Cavendish, reality must have appeared most frustrating. She must have wished that life would conform to her imagination - even though she sometimes scoffed at the pink sugar fantasies she spun to please her publishers and fans. The tangy undertones of her novels could not armour her against the sourness of a life she tried so hard to control and dignify.

   In fact, both kinds of writing served their author as a "road to yesterday". She used her journals as a path to her own past, a past increasingly darkened by her selective recollections of deprivations, loneliness, enmity, defeat, bad luck, and disappointment. Her novels, on the other hand, provided her with a road to an equally real "yesterday" of brightness, fun, sweetness, and loyalty. The fascinating fact is that both paths begin with the same reality, the same experiences of life - a life not fully captured in either mode, but emerging for observers who study the two together." -s.119

Eikä Maudin elämä ollut pelkkää kurjuutta. Päällisin puolin hänellä oli hyvät olot toimeentulevassa perheessä, hän pääsi opiskelemaan eikä myöhemminkään ollut usein puutetta rahasta. Hänestä tuli maailmankuulu kirjailija, jolle sateli kirjeitä ja joka tapasi useita merkkihenkilöitä. Maudilla oli lopultakin rakkaita ystäviä, joille hän pystyi uskoutumaan. Hän sai viettää suuren osan elämästään rakkaalla Prinssi Edwardin saarella ja hänellä oli kyky kokea luonnon kauneus kaikkialla. Sekä taito kirjoittaa ja sinnikkyys nousta ylös kivikkoista Alppipolkua pitkin.

"Yet the evidence of the novels, as well as the testimony of those who knew Montgomery, suggests strongly that her life had been much happier than she ever confided to her journal. As long as she could write about Anne or Emily, or Jane or Pat, she could reenter a world of beauty, whimsy, wit, and idealism. Writing had always given her access to spiritual ebullience. Her joy had inhered in the act of writing, composing, and reworking material so that conversations could sparkle, people stride or bounce or fly, and landscapes glow in the surreal light of imagined starlight or sunshine. When unhappy, Montgomery would insert dark shadows in her novels, but most of that unhappiness flowed into her journals, leaving her novels to record the lives of women dreaming of blue castles and imagining warm inglesides, harbouring gables, and lanterns on the hills of their personal islands. True tragedy came into her life when she could no longer write - neither fiction not fixative journals." -s.116

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 5. "Kirjassa sairastutaan vakavasti" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseen Prinss Edwardin saarella sekä Ontariolla.

Katie Heaney: Would you rather? (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Instagram (?), joululahjaksi pyydetty

Would you rather? A memoir of growing up and coming out

Katie Heaney

2018

235 sivua

Random House

"If you, too, are a person who has ever found herself Googling something like "is it normal if you've never had a relationship" or "can someone realize they're queer when they're kind of old" or "oldest living virgin", if you have ever wondered if it's normal not to feel normal - this one's for you.

xo, Katie"

Miltä tuntuu elää 25 vuotta sinkkuna ja tajuta sitten pitävänsäkin naisista? Vuonna 2014 Katie Heaney oli julkaissut muistelmansa "Never have I ever", jossa hän pohti ongelmaansa löytää parisuhdetta ja ylipäätänsä romanttisen rakkauden asemaa yhteiskunnassa. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi "Would you rather?", joka tarjoaa yhden syyn Katien "ikisinkkuudelle" - hän oli etsinyt väärästä paikasta. 

Oikeastaan tarina ei ole ihan näin simppeli. Katie oli kyllä ihastunut aiemmin poikiin, mutta ei tuntenut heitä suudellessa mitään erityistä ja lisäksi jokainen ehti häippästä ennen potentiaalisen suhteen alkua. Ensimmäisen kerran tyttöihin ihastuminen kävi hänen mielessään vaihdossa L-koodin äärellä, seuraavan kerran yliopistossa hänen tuntiessaan jotain tyttöjä kohtaan. Kuitenkin asia katosi vuosiksi, kunnes hän lopulta alkoi uudelleen ajatella asiaa. Kaikki loksahtaa nopeasti paikalleen, ja yhtäkkiä Katie kääntää katseensa miehistä naisiin. 

"All this time, almost all the way to thirty, I thought dating dread was normal. Everybody I know (and everyone I don't) complains about dating. It's supposed to suck. It's supposed to be agony. You're supposed to feel miserable on most of the first dates you go on, because most people are boring or bad for you. I asked my therapist: Doesn't everyone feel that way? "Not really," she said. Nervousness was normal; thread, though: that was different. Dread is for dentist appointments. Spring cleaning. Family reunions, if you can't or don't drink. Things you do not want to do but must do anyway." -s.65

Katien elämänkaari on mielenkiintoisesti ja sujuvasti kuvattu: kirjassa kuvataan Katien opiskeluvuosia, ensimmäisen kirjan kirjoittamisprosessia, lentopelon voittamista, feminismiajattelun kehittymistä sekä New Yorkiin muuttoa. Esimerkiksi Minnesotan ja New Yorkin eroja sivutaan: "[...] I found their smugness incredibly obnoxious. Obnoxious, despite the fact that the only real difference between New York City pride and Minnesota pride is that the former has three million more people and all of the pop culture backing it." (s.34)

Juuri New Yorkissa Katie alkaakin kiinnostua pääasiassa tytöistä ja päättää kokeilla deittisovellusta. Ja jo ensimmäisen naisen kohdalla tärppää...

"Never before in my life had I made anything resembling "the first move". I was always too nervous, I thought, and too afraid of being rejected. But that night, I realized that wasn't quite it. I was nervous to text Lydia, and also afraid of being rejected, but my desire to talk to her again, as soon as possible, outweighed those fears. So while I stood in my kitchen shoving graham crackers into my face, because we hadn't eaten dinner and I was starving and a little dizzy, I talked to Chiara about what I should say. She suggested I say what she'd texted to Mark (the man she'd eventually marry) after their first date: "Mark! I think you're great. Thanks for the fun night." It's simple and direct, she explained. It says you're interested in them without having to explicitly say you want to see them again. I knew she was right, so I texted Lydia, slowly and carefully: "Lydia! I think you're great. Thanks for the fun night." Then I waited a truly agonizing six minutes, during which time Chiara repeatedly talked me off the ledge. And then Lydia wrote back and asked if I'd want to hang out again. I was so happy all I sent in return was "DUH."" -s.80

Oli mukavaa lukea itsensäetsimistarinaa, joka ei etene samalla tavalla kuin lähes jokainen kaapistaulostulokertomus. Samastuin itse Katieen monin tavoin: itse olen vieläkin enemmän turhaan yrittänyt muistella lapsuuden tyttöihastuksia, sillä suuntautumiseni on kehittynyt vähitellen. Olen myöskin ollut onnekas siinä että lähiympäristöni on niin avoin ja kannustava. Katienkin lähipiirille on ihan sama pitääkö hän tytöistä vai pojista, oikeastaan vain hänen ensimmäinen terapeuttinsa oli hylännyt ensi alkuun koko ajatuksen (syy miksi hänestä tulikin ex-terapeutti). Sekä Katielle ja minulle suora syrjintä ei ole (vielä) ollut arjessa läsnä vaan siihen täytyy erikseen valmistautua. Hänelläkään ei ole ollut queer gangia, jollaista tosin en itse kaipaa samalla lailla.

"It used to be so easy to feel right, which has to be one of the main perks of being twenty-two. It was at that age that I got an equal sign - for feminism, specifically - tattooed on the inside of my right wrist. Not since then have I been remotely as sure that my side of the argument is the right one. Not since then have I believed that most people agree on essential human rights  and values, and all they need to see that is a good, clear presentation of the facts." -s.170

Katie pohtii paljon myös sitä mitä lukijat ajattelevat hänestä luettuaan ensimmäisen kirjan jälkeen seuraavan. Kulmakarvojaan kohotellen "olisi se pitänyt arvata" tai pettyen, etteivät voikaan samastua häneen. Lopulta hän lohduttautuu sillä että ihminen kehittyy aina eteenpäin, eikä hän ole kenellekään mitään velkaa. 

"People want a clear narrative arc. Especially me. We want gay adults to have gay childhoods - the elementary school crushes, the closeted adolescence, the the gradual coming to terms. We want a line, no breaks, no swerving, from point A to point B. But I broke and I swerved plenty. I feel behind, but I truly didn't know how to get here any quicker. I didn't even know where I was trying to go. In every moment leading up to this one, at ages of nine and fourteen and nineteen and twenty-six, I have been as close to myself as I knew how to be. I may know myself better now than I ever have before, but ask me again in a year or two." -s.136

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä" (lähes koko ajan), Pride 2022 -lukuhaasteeseen henkilökohtaisessa Amerikkaa tutkimassa -haasteessani Minnesotan sekä New Yorkin osavaltioihin ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen, vaikka sainkin sen vasta jouluna lahjaksi.

Inspiroivia vanhoja LGBT+ kirjoja (Pride-haaste)

Kiinnostus heräsi: päätin lukea kaikki tyttörakkaustarinat, jotka saan käsiini

Rubyfruit Jungle
Rita Mae Brown 
2015 (1973)
216 sivua
Penguin Random House (Vintage Classics)

Lapsesta asti Molly tietää suutelevansa mieluummin naisia, keksivänsä ennemmin itse omat sääntönsä ja tekevänsä elämässään jotain suurta. Pahaksi onneksi hän asuu Pennsylvanian konservatiivisella maaseudulla, jossa naisen elämä päättyy hänen mentyään naimisiin; adoptioperheeseen, jossa hänen äitinsä syyttää häntä pienestäkin outoudesta tai kommelluksesta. Molly koettelee rajoja leikkien poikien leikkejä, kokeillen suhteita puolin ja toisin ja kieltäytyen lesbonimityksestä, koska haluaa vain olla täysin oma itsensä. Mollyn tie suuntautuu lopulta New Yorkiin mukanaan vain matkalaukku ja 24 dollaria, mutta löytääkö hän sieltäkään täydellistä vapautta ja hyväksyntää?

"At least in New York City I can be more than a breeder of the next generation." -s.193

Rubyfruit Jungle perustuu tiukasti Rita Mae Brownin omaan elämään, muttei ymmärtääkseni ole kokonaan omaelämäkerrallinen. Tämä lienee olevan Amerikassa suhteellisen kuuluisa teos, sillä siitä on jopa oma Sparknotes -sivu, jossa esitellään koululaisille teoksen motiiveja, teemoja ja symboleita. Harmi kun emme lukeneet tätä kirjaa lukiossa!

Kirja siis kertoo Mollyn lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisesta aikuisuudesta, oman pään mukaan toimimisesta ja ihmissuhteista. Tässä kirjassa on paljon seksiä, myönnän, ja jopa nykyajankin tabuaiheita, kuten omalaatuisia seksimieltymyksiä ja fantasioita. Polyamoriasta ja jopa insestistä puhutaan suopeasti, mikä iski itselläni aika lujaa, sillä onhan insesti suuri tabu. Silti olen iloinen siitä etten tiennyt seksuaalisesta sisällöstä ennen kuin aloin lukemaan kirjaa ja että kansi ei ole niin räväkkä kuin tämän sivun esittelemissä painoksissa. Muuten kirja olisi ehkä jäänyt lukematta, sillä tämä kirja ei kuitenkaan ole pelkkää seksuaalista piehtarointia. Itse koin sen kertomuksena homofobisesta Amerikasta 50-60-luvulla, päämääräisestä oman tien kulkemisesta ja omankaltaisen elämän etsimisestä.

Ja inspiroivana! Mollyn hurja ja avoin seksielämä, lähtö New Yorkiin 24 dollaria taskussaan ja intohimo ponnistaa matalista lähtökohdista ylös, kestää kaikki vastoinkäymiset - sekä olla määrittelemättä itseään. Tämä kaikki kiehtoi ja sai toivomaan samanlaista boheemia elämäntapaa, jossa raha yöpaikkaan hankitaan ravintolan tarjoilijan palkalla, kun on ensin nukuttu muutama yö jääkylmässä autossa. Tietysti Mollylla käy hyvä tuuri, mutta on ilo huomata, kuinka hän sai työpaikan ja opiskelupaikan ja kesti loppuun asti.

"I longed to return to the potato patch and raise hell with kids who didn't know the difference between Weejuns and Old Maine trotters. But those kids grew up and wore tons of eye-makeup, iridescent pink fingernail polish and scratched each other's eyes out over the boy with the metalflake, candy apple red '55 Chevy with four on the floor. There was no place to go back to. No place to go to. College was going to be like high school, only worse. But I gotta go. I don't get a degree and I'm another secretary. No thanks. I got to get it and head for the big city. Got to hang on. That's what Carl told me once, you got to hang on." -s. 95-96 

Pidin myös kirjoitustyylistä, joka keskittyi osittain tiettyihin tapahtumiin Mollyn nuoruuden aikana - se koukutti niin etten malttanut lopettaa kirjaa ollenkaan. Kirjan kieli koostui osittain Mollyn murteella ilmaistuista ajatuksista.

Välillä ihmettelin, kuinka kummassa Molly sattui törmäämään "niin" moneen naisista kiinnostuneeseen naiseen, mutta toisaalta hän kyllä etsikin aktiviisesti. Toisaalta oli naisia, jotka olivat vain uteliaita kokeilemaan tai vuosien kuluessa päätyivät pitämään entistä suhdettaan vain nuoruuden hairahduksena. Koskettavinta oli Mollyn tapaaminen kymmenen vuoden jälkeen entisen ihastuksensa kanssa, joka on jumiutunut pyörittämään huushollia ja kieltää koko entisen suhteensa jumalattomana.

Se mikä Mollyssa tosin hiukan ällötti, oli hänen lapsuuden taipumuksensa kiusata muita, ilman mitään näkyvää syytä. Hiukan myös ihmettelin kuinka hän oli romanttisesti ja seksuaalisesti niin "kypsä" jo alakoulussa, 11-vuotiaana! Yläkouluaikana Floridassa puolestaan nuorten vapaa seksi loistaa: Mollyn herkkä serkku Leroykin piiloutuu koviksen maskin taakse ja saattaa tytön raskaaksi, vaikka hänellä olikin ollut teininä seksisuhde miehen kanssa. Kaikki kirjan hahmot olivat jollain tapaa ristiriitaisia. Mollyn äiti on kokenut elämänsä aikana kovia ja kohtelee tytärtään julmasti. Myös hänen lempeästä isästään paljastuu asioita, joita en ehkä ottaisi yhtä kevyesti kuin Molly, tai ainakin ymmärtäisin hänen äitiään paremmin.

Parhaiten tämä kirja inspiroi minua ja maalasi 1960-luvun amerikkalaisen konservatiivisuuden käsinkosketeltavaksi. Kaikki lesbot kuviteltiin miesmäisiksi ja jopa vaarallisiksi, homoseksuaalisuutta yksinkertaisesti yksimielisesti pelättiin, sillä posiitivisia esikuvia ei ollut. Tämä on kuitenkin Brownin esikoiskirja, eikä se ainakaan nähtävästi vaikuttanut hänen kirjailijanuraansa.

"Walking helps me calm down, but when I put the key in my lock I was as upset as when I started. Why does it get to me? Why can't I just write off those people the way they write me off? Why does it always get through and hurt?" -s.171

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti" , Kirjallisen tunnebingon kohtaan "Kirja sai ihoni kihelmöimään" ja Amerikkaa tutkimassa -osavaltioihin Pennsylvania, Florida ja New York; Kaupunki-haasteessa New Yorkiin.

                              ***

Hard Love
Ellen Wittlinger
1999
224 sivua
Simon & Schuster 

"And for everyone whose first love was a hard love." 
 -omistuskirjoitus

16-vuotias John on tottunut tukahduttamaan tunteensa eikä puhu asioistaan kenellekään. Hänellä on yksi ystävä maailmassa, eikä hän ole kiinnostunut tytöistä eikä sen puolin pojistakaan. Hänen äitinsä ei ole koskettanut häntä vuosiin ja alkaa tapailla uutta miestä, eikä hänen isänsä välitä hänestä enempää kuin yhden ravintolaillallisen ajan viikossa. Äidilleen John kertoo kuitenkin viettävänsä isän kanssa luppoaikaa koko viikonlopun.

Kun John alkaa kirjoittaa zinea, eräänlaista leikekirjamaista ja omista kirjoituksista koostuvaa lehteä, hän tutustuu Marisoliin, joka kirjoittaa suosittua zinea "Escape Velocity". Marisol on oikean äidinsä hylkäämä, pukeutuu pelkästään mustaan, vihaa kiroilua ja valehtelua ja on kallellaan naisiin päin; asia mitä hänen adoptioäitinsä vain näennäisesti tukee. John ja Marisol jakavat yhteisen harrastuksen lisäksi luottamuksen puutteen, mutta John huomaa, ettei valehtelun lopettaminen ole helppoa kun alkuun pääsee... etenkin kun hän on valehdellut Marisolille jopa nimensä.

Hard Loveen (oikeastaan myös Rubyfruit Jungleen) suhtauduin ensin hiukan varauksella, sillä en tiennyt tarinoista paljon mitään. Kuitenkin tämäkin romaani herätti kiinnostuksen niin vahvasti, että aloitin toisen romaanin vain jotten joutuisi lopettamaan tätä vielä!

Ensinnäkin zinen kirjoittaminen pääosassa oli tosi mielenkiintoinen kirjan aihe, vaikken ensin tajunnut, mikä harrastus tämäkin oli. Wikipedian mukaan näitä kirjoitetaan edelleen netissä, mutta päähenkilöiden käytössä ei ole internetiä, joten he veivät lähimpään kioskiin kopioita lehdistään, joita sitten alan harrastajat voivat käydä hakemassa tai tilata suoraan kirjoittajilta. Tämän kirjat päähenkilöt kirjoittivat niihin oman elämänsä teemoihin liittyviä artikkeleita ja runoja ja koristelivat sivut piirroksilla ja lehtileikkeillä.(Onko kellään hajua, onko tällaisia Suomessa ja millä nimellä niitä kutsutaan suomeksi?) Kirjan aukeamilla oli jopa otteita päähenkilöiden artikkeleista ja piirroksista. Pidin todella kuvituksesta ja teoksen ulkoasusta, se oli omaperäinen.

Eniten pidin ehkä kuitenkin päähenkilöistä ja heidän kehityksestään. Marisol pysyi ehkä koko ajan määrätietoisena, omaperäisenä hiukan etäisenä hahmona, mutta hän ei kuitenkaan ole kliseemäinen salaperäinen ja uniikki tyttö. Johnin identiteetin kehitystä ja ajatuksia on mielenkiintoista seurata. Hän ei pitkään osaa käsitellä tunteitaan ja tuntee vihaa vanhempiansa kohtaan sitä kuitenkaan ilmaisematta. Ennen Marisolia hän ei ole kiinnostunut yhdestäkään ihmisestä ja miettii olevansa ehkä homo. 

Myös Johnin ja Marisolin, pojan ja tytön, välinen ystävyydessä on jännitettä, sillä John ei ehkä täysin ymmärrä Marisolin seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuutta käsitellään kuitenkin kirjassa esimerkillisesti: Marisol on sinut itsensä kanssa ja kaapista ulkona, eikä homofobiaa esiinny muuten kuin ehkä Marisolin äidin pettymyksessä. Muutama Johnin ärtynyt ajatus on ehkä vielä rajalla. Kolmas zinenkirjoittaja, Diana, jää valitettavasti pieneen rooliin, mutta epäilen hänen ja Johnin kirjeenvaihdon jatkuvan vielä myöhemmin. Marisol ja John saavat lohtua toisistaan luottamuksenpuutteessa aikuisiin. Hahmot eivät ilahduttavasti myöskään juopotelleet, vaikka kävivätkin kerran baarissa tanssimassa ja järjestivät pienen selkkauksen.

Kirjassa on upean syvällisiä teemoja ja pohdintoja alkaen normaalin elämän pakenemisesta (Marisolin zinenkin nimi on Escape Velocity) luottamuksen puutteeseen ja sen löytämiseen. Marisolin nimi tarkoittaa kuulemma jollain kielellä kitkerää aurinkoa.

"I want to be her daughter, but later, after I've figured out who Marisol is herself. After I've escaped." -s.45

Hard Love on saanut Michael L. Printz -nuortenkirjanpalkinnon, ja Ellen Wittlinger on kertonut monen nuoren kirjoittaneen hänelle siitä, kuinka he kirjan lukemisen jälkeen ymmärsivät seksuaalivähemmistöjä paremmin. Wikipediaan oli linkattu pdf:änä haastattelu kirjailijan kanssa. Suosittelen romaania kaikille teineille!

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. "Sinua vanhempi kirja", YA-lukuhaasteen kohtaan "LGBTQ+ -aihe", Kaupunki-haasteen kohtaan Boston ja Amerikkaa tutkimassa -haasteen osavaltioon Massachusetts. 

Patricia Lauber: Lost Star

Kiinnostuksen herätti: Amelia Earhart, itsenäinen nainen

Kirja: Lost Star. The Story of Amelia Earhart

Kirjailija: Patricia Lauber

Julkaisuvuosi: 1988

106 sivua

Scholastic Inc.

"Amelia Earhart, world-famous flier, was very much like the young girl who once lived in Atchison, Kansas." -s.3

Amelia Earhart syntyi 24.7.1897 tai 1898 - syntymävuosi ei ole varma - Kansasin osavaltiossa.  Jo pienestä pitäen "Meely" piti eniten pojille suunnatuista kirjoista ja puuhista sekä tieteestä. Hänen lapsuutensa oli onnellinen vanhempien ja siskonsa Murielin "Pidgen" kanssa. Idylli kuitenkin alkoi särkyä heidän muutettuaan Iowaan, sillä siellä isä alkoi juoda. Perhe muutti paikasta toiseen, koulusta kouluun, mutta Amelia sai hyviä arvosanoja vaikka olikin koulussa yksin.

Amelia toimi nuoruudessaan vapaaehtoisena sairaanhoitajana Kanadassa ja opiskeli, vaikka ei oikein tiennytkään mihin haluaisi suuntautua. Sitten hän kiinnostui lentokoneista, sai isältään rahaa lentotunteihin ja lopulta osti itse oman lentokoneen.  20-luvun aikana hän teki monia lyhytkestoisia ennätyksiä korkeuslennossa, mutta lentäminen oli vielä kuitenkin hänen harrastuksensa.

1928 Amelia sai puhelun, jossa hänelle tarjottiin lentoa Atlantin yli Eurooppaan maailman ensimmäisenä naisena. Amelia päätti tarttua haasteeseen. Saman vuoden kesällä hän ja kaksi muuta miestä toteuttivat lennon vastoinkäymisistä huolimatta. Amelia oli itse vain koneen kapteeni, mutta hän sai Englannissa ja Amerikassa sankarin vastaanoton.

Atlantin ylityksen jälkeen Ameliasta tuli kuuluisa. Hän alkoi kierrellä ympäri Amerikkaa pitämässä luentoja ja tietenkin lensi. Hän meni naimisiin managerinsa George Putnamin kanssa, mutta säilytti kuitenkin itsenäisyytensä. Hän toteutti myös itselleen tekemänsä lupauksen ja lensi ensimmäisenä naisena yksin Atlantin yli. Mutta samaan aikaan Amelia tiesi ennätysten tekemisen vaikenevan, ja pian oli enää yksi ennätys jäljellä.

"The next morning at 10 A.M. they took off on the most dangerous part of the whole trip, heading for a dot of land in the central Pacific. They never found it." -s.80

Maailmanympäryslennolle lähti Amelian mukana Fred Noonan. Jos he onnistuisivat, Ameliasta tulisi ensimmäinen maailman ympäri lentänyt nainen, ja sen päiväntasaajaa pitkin kiertänyt ihminen. Alussa lentosuunnitelma muuttui kovasti, lento viivästyi, joten he lähtivät vasta kesäkuun alussa 1937. Tarkoitus oli lentää idästä länteen ja tehdä riittävästi välilaskuja matkan aikana. Yksi vaarallisimmista ylityksistä oli pätkä Tyynen valtameren yllä pienelle Howlandin saarelle. Vastassa oli huono sää, polttoaine oli vähissä, eivätkä radioyhteydet toimineet kunnolla. Lentäjät eivät löytäneet perille. Amelian ja Fredin koneesta saatu viimeinen lause kuului: "We are running north and south." Sitten - ikuinen hiljaisuus.

Lost Stariin oli mielestäni kerätty mielenkiintoisia asioita AE:n elämästä, helpolla kielellä ja ytimekkäästi. Oikeastaan olisin voinut lukea sitä pidempäänkin... Lukiessa tuli samalla opittua hiukan yleistietoa sen ajan ilmailun historiasta. Tykkäsin paljon myös visuaalisesti vanhasta kirjasta, sen kannesta ja mustavalkokuvista.

Mutta kirja oli myös tunteikaskin, etenkin lopussa oli erittäin vaikea päästää kirjasta kiinni. Kurkkuani kuristaa ajatella Amelia Earhartin ja Fred Noonanin kohtaloa. Mitä heille tapahtui tuona kesänä 1937 Tyynenmeren yllä? Ehkä yleisimmän teorian mukaan he suistuivat mereen sään ja bensiinihukan vuoksi. Mutta miksi konetta ei löydetty?

Entä jos Fred ja Amelia kääntyivät ja yrittivät laskeutua Mariaanien saarille, joka kuuluivat Japanille? Entä jos heidät otettiin siellä vangeiksi vakoojiksi epäiltyinä ja teloitettiin? Eräs saarelainen nainen, Josephine Blanco Akiyama, väitti nähneensä saarella valkoisen naisen ja miehen, jotka tulivat lentokoneella ja jotka ehkä tapettiin. Amerikkalaiset eivät koskaan päässeet tutkimaan Japanille kuuluvia saaria.

On jollain tavalla salaperäistä, että ihminen katoaa noin yhtäkkiä. Niin ajattelin ennen kirjan lukemista. Onhan se. Mutta kun kuvittelen Amelian läheisiä, jotka elivät loppuelämänsä tietämättä, kokiko tämä kauhean kohtalon vakoojaksi epäiltynä... Tällä hetkellä on myös tutkittu teoriaa, jonka mukaan hän olisi päätynyt autiolle saarelle. Vai kuoliko hän kenties lempipuuhassaan, lentäen? Se olisi ollut Amelian toive.

Amelia Earhart oli varmasti jo eläessään esikuva monille seikkailijoille ja naisille. Hän uskoi naisten olevan yhtä hyviä kuin miehetkin, ja kuinka ihmisten pitäisi tehdä juuri sitä, mitä he haluavatkin. Toteuttumalla näitä ajatuksiaan AE on jäänyt elämään ihmisten mielessä, minun mielessäni.

"She had never believed that all women should have careers. But she did believe that those who wanted careers should have the same opportunities that young men did. She did not think that comfort and security should be goals in life. She felt they kept people from being what they were truly capable of being. She believed that people should "dare to live"." -s.62-64

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23. "Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja" sekä Amerikkaa tutkimassa osavaltioon Kansas.