The Prom & The Half of It (2020)

Tässä postauksessa aion esitellä kaksi tämänvuotista sateenkaariteemaista elokuvaa, jotka sattumalta molemmat sijoittuvat USA:n maaseudulle. Toinen niistä jättää toivomisen varaa, mutta toinen on ehkä yksi parhaita näkemiäni elokuvia. 

***

The Prom alkaa suoraan musikaalinumerolla ja Hollywood-glamourilla, kun filmitähdet Dee Dee ja Barry juhlivat ensi-iltaansa, kunnes pöyristyvät kuulleessaan elokuvansa saaneen negatiiviset arvostelut. Yhdessä vähemmän tunnettujen esiintyjien Angien ja Trentin kanssa he löytävät uutisen koulusta, jonka prom on peruutettu erään tytön haluttua ottaa tyttöystävänsä parikseen tansseihin. Dee Dee ja Barry päättävät puhdistaa maineensa itserakkaina ja omahyväisinä diivoina lähtemällä pelastamaan Emmaa ja varmistamaan tälle ikimuistoiset tanssit. Samaan aikaan Indianassa Emmaa kiusataan koulussa hänen aiheutettuaan tahattomasti päättäjäistanssien peruuntumisen. Koulun rehtori pitää Emman puolta ja saa puolelleen lain tuen, mutta vanhempainyhdistys ja koulun oppilaat haraavat vastaan. Emman tyttöystävä Alyssa on kuitenkin edelleen kaapissa - ja vanhempainyhdistyksen ahdasmielisen puheenjohtajan tytär. 

The Prom perustuu samannimiseen Broadwayllakin esitettyyn musikaaliin vuodelta 2016, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin. En ollut ikinä kuullutkaan tästä, mutta odotin LGBT+ -teemaiselta musikaalilta suuria. Jouduin kuitenkaan pettymään pahoin. Löysin netistä useita kriittisiä arvosteluja, esimerkiksi tämän, joiden lukeminen on paljon viihdyttävämpää ja tiedostavampaa.

Aloin pelkäämään pahinta jo alussa, kun DeeDee ja Barry laulavat lähtevänsä pelastamaan lesboparan, halusipa tämä tai ei, ja diivailivat ympäriinsä. Vähitellen paljastui, että heidänkin kasvutarinansa kuului juoneen, mutta hahmojen yliampuva karikatyyrimäisyys ei väistynyt missään vaiheessa elokuvaa. DeeDee ja Barry olivat koko ajan ärsyttävän over-the-top, eivätkä missään vaiheessa kunnolla "kasvaneet", vaikka se kai oli tarkoitus. Emma oli hymyilevä tyttö, josta ei paljastunut oikein mitään syvällisempää. Hänen vanhempansa olivat kuulemma heittäneet hänet ulos saatuaan tietää hänen pitävän tytöistä, mutta tätä taustaa ei olisi ikinä voinut lukea hänen olemuksestaan. Emma ja Alyssa eivät muuten yhtään näyttäneet 17-18-vuotiailta ja Ariana DeBose onkin 29-vuotias. Oikeastaan pidin vain rehtori Tomista, joka oli mukavan symppis.

Myös sateenkaariväen representaatio jätti toivomisen varaa. Emma ja Alyssa olivat ihan suloisia yhdessä, ja homoseksuaalin Barryn kokema syrjintä oli koskettavaa. Emma ja Alyssa hukkuivat kuitenkin täysin julkkisten, varsinkin DeeDeen, hössötyksen alle. Tuntui että valokeila haluttiin heittää juuri näihin Hollywoodin kuuluisimpien tähtien näyttelemiin rooleihin. Omasta puolestani en ymmärtänyt, miten Meryl Streep on päätynyt laadukkaista elokuvista tähän rooliin. DeeDeen ja Tomin rakkaustarina oli tosin suloinen, mutta peitti melkein tyttöparin alleen. Yhtä lailla ärsytti, kuinka kukaan ei tuntunut ensin kuuntelevan Emmaa ja hänen toiveitaan edes prom-mekosta saati sitten oikeuksiensa puolesta taistelusta. Toisaalta filmi kyllä kallistui sen suuntaan, että "syrjittyjen" oma ääni ja päätösvalta ovat painavimpia. Oli kuitenkin outoa, miksi elokuva kuitenkin painotti karikatyyrimäisten julkkisten tarinaa enemmän. 

Ihmettelin myös hiukan, miten Emmaa kutsuttiin lesboksi vain tämän tyttöystävän vuoksi. Jo ensimmäisessä kappaleessa lesbo-sanaa toistettiin lukemattomia kertoja ja ja tätä nimitystä toitotettiin useamman kerran elokuvaa, vaikkei Emma koskaan tainnut sanoa olevansa lesbo. Tätä olen kyllä tavannut useissa yhteyksissä: samaan sukupuoleen ihastuvat yhdistetään heti esimerkiksi lehtiartikkeleissa suoraan lesboiksi tai homoiksi, vaikka he kuinka ihastuisivat useampaan sukupuoleen tai eivät edes määrittele itseään millään sanalla.

Olisin odottanut sentään pitäväni musiikista. Vähän yli kahden tunnin elokuvaan (kyllä) oli kuitenkin ahdettu yhdeksäntoista laulukohtausta (kyllä!), joista mikään ei oikein saanut kuuntelemaan haltioituneena. Niiden sävelet olivat kaikki samanlaisia sävelettömiä ylipirteitä voimalauluja tai biletyskappaleita, eikä oikein yksikään kappale erottunut joukosta. Ne eivät olleet todella kauniita tai herkkiä tai edes sanoitettu hyvin. Jokainen laulu tuntui toitottavan täsmälleen samoin sanoin, kuinka tärkeää on saada olla oma itsensä ja hyväksyä muut. Kun tätä toistui joka seitsemäs minuutti lähes samalla melodialla ja tyylillä, en oikein innostunut yhdestäkään laulusta. Esimerkiksi Emma lauloi voimakappaleessaan pirteällä äänensävyllä vetämään syvää henkeä ja kestämään syrjinnän, koska high school nyt vain on tällaista. Niin siis mitä? Toisessa kappaleessa Trent muistuttaa ihan nokkelasti nuoria siitä, ettei Raamatun muitakaan käskyjä noudateta ihan kirjaimellisesti, mutta itse laulukohtaus oli lähinnä naurettava.

Hyvä on, pari kappaletta jäivät mieleeni positiivisestikin. Dance with you -kohtaus oli suloinen, ja laulu kertoo hyvin, etteivät Emma ja Alyssa halunneet muuta kuin saada tanssia yhdessä kuten kaikki muutkin. Lopun Simply Love on todella riipaiseva osoittaessaan sanansa kaikille sateenkaarinuorten vanhemmille ja erottuu tyylillään joukosta. Dee Deen laulama It's not about me puolestaan oli kohtauksena hauska ja nauroin sen ironisille lausahduksille "I didn't come here to make a scene" tai "It's not about me, although I'm rich and famous". Muut laulut sekoittuivat mielessäni puuroksi, enkä muista niistä yhtäkään.

En tiedä, olenko vain kasvamassa tämänlaisten stereotyyppisten musikaalien ja romcomien yli. Ehkä olisin aiemmin tai jossain toisessa tilanteessa tykännytkin tästä. Monessa elokuvassa on samantyyliset kappaleet tai karikatyyriset hahmot ja täydellinen loppu. Ehkä en vaan jaksa enää uutta samanlaista elokuvaa. Täytyy myös myöntää, etten pysty samastumaan Emmaan tai Alyssaan oman etuoikeutetun ympäristöni vuoksi. Kuitenkin elokuva ei oikein kunnolla yrittänytkään samastuttaa minua heihin, vaan heidän taustansa jäi taka-alalle. Vähän kyllä ymmärsin paremmin, ja tuntuu pahalta tajuta, että oma elämäni on niin kaukana siitä, mikä on monelle nuorelle arkipäivää. Nuoret, jotka eivät uskalla kertoa vanhemmilleen itsestään tai jotka heitetään rohkeutensa vuoksi kadulle. Ehkä tämä elokuva onkin tarkoitettu niille, jotka eivät ole eläissään nähnyt yhtään LGBT+ -sisältöä ja kipuilevat oman ympäristönsä kanssa.

Joka tapauksessa elokuvan loppu pilasi minusta tämänkin näkökulman. Filmi tuntui olettavan, että kun vähän laulaa, niin kaikista ahdasmielisistä teineistä tulee suvaitsevaisia ja kaikkein homofobisinkin vastustaja muuttaa lennossa mielensä, hyväksyy tyttärensä ja liittyy mukaan sateenkaaribileisiin. Ei, ei ja vielä kerran ei. Tekee mieli itkeä tälle amerikkalaistyyliselle hattaraiselle lopulle. Jos joku katsoja onkin samastunut Emman kamppailuun, voi hän vain irvistää sille, kuinka lopussa kaikki huolet hälvenevät kuin pilvet taivaalla. 

Minusta on ihana idea tehdä musikaali seksuaalivähemmistöistä ja omistaa sen jokainen laulu sateenkaarirakkaudelle. Tällä olisi tosiaan ollut potentiaalia. Joka tapauksessa kappaleet eivät oikein säväyttäneet ja tarina jätti epärealistisuudessaan toivomisen varaa. Ehkä tämä toimii ihmisillä, jotka ovat kokeneet samaa kuin Emma tai joilla on ennakkoluuloja. Jos kuitenkin etsitte ihan vaan realistista LGBT+-rakkaustarinaa tai -kuvausta katsottavaksi, en suosittele kääntymään tämän elokuvan pariin.

"Will you disown the girl you say you love

 Like my mother did 'cause she couldn't see, that

 Love is simply love

 There's no judgement and no shame

 The only thing to understand

 Is that all of our hearts beat the same

 Love is simply love

 So what are you frightened of?"

Ohjaaja: Ryan Murphy      Käsikirjoitus: Bob Martin, Chad Beguelin

Perustuu: The Prom (2018) (Chad Beguelin, Bob Martin, Matthew Sklar)

Näyttelijät: Jo Ellen Pellman, Ariana DeBose, Meryl Streep, James Corden, Keegan-Michael Key, Kerry Washington, Nicole Kidman, Andrew Rannels

***

Tietäisitpä vain (The Half of It) -elokuvan Ellie Chu elää Washingtonin osavaltion Squahamishin syrjäisessä uskonnollisessa pikkukaupungissa. Hänen yliopiston käynyt isänsä on saapunut Kiinasta vuosia sitten, päätynyt töihin syrjäiselle juna-asemalle ja opettelee edelleen englantia television avulla. Ellie on introvertti mutta fiksu ja välttää enemmän kiusaamisen kirjoittamalla maksusta esseitä luokkalaistensa puolesta. Eräänä päivänä hänen luokkalaisensa Paul lähestyy häntä erikoinen motiivi mielessään - hän pyytää Ellietä kirjoittamaan hänen puolestaan rakkauskirjeitä koulun kauneimmalle tytölle, Asterille. Paulilla ja Asterilla ei vain tunnu olevan mitään yhteistä, eikä Paul ole itse hyvä sanojen kanssa. Ellie suostuu lopulta, vaikka hänellä onkin toinen ongelma - hän on itsekin ihastunut Asteriin.

Katsoin The Half of It (suomenkieliseltä nimeltään Tietäisitpä vain) ensimmäisen kerran heti toukokuussa sen ilmestymisen jälkeen. Silloin elokuva sai hymyn huulille, mutten osannut sanoa siitä vielä mitään. Pitkin vuotta aloin jotenkin ajatella sitä entistä enemmän, katsoin marraskuussa uudelleen - ja rakastuin. 

Elokuvan asetelma vaikuttaa ehkä ihan tavalliselta nuortenelokuvalta vanhanaikaisine ympäristöineen ja syrjittyine päähenkilöineen - paitsi että missä elokuvassa tyttö auttaa poikaa tavoittelemaan heidän molempien yhteistä ihastusta? Missä elokuvassa päähenkilö on sekä aasialaistaustainen että queer ja vieläpä ilman että siihen kiinnitetään erityistä huomiota? Mikä nuortenelokuva kaiken tämän lisäksi - anteeksi spoilaus - ei pääty rakkaustarinaan?

Eniten rakastan juuri tarinan realistisuutta. Elokuva ei ole perinteinen nuorten rakkaustarina vaan enemmänkin kehitystarina, jossa päähenkilöt oppivat lisää rakkaudesta ja erilaisuudesta. Kun olen koko elämäni ajan katsonut nuorten rakkaustarinoita, oli tämä elokuva jotain ainutlaatuista. Tämä ei tuntunut höttöiseltä vaaleanpunaiselta pilveltä, jossa kaikki pääsevät lopussa yhteen jonkun kanssa. Kuitenkin elokuva ei ole missään tapauksessa vakava vaan juurikin huumorintajuinen. Toivon todella tällaisia filmejä tulevan lisää.

Elokuvassa on paljon eri teemoja, eikä erilaisuuden kuvaus jää stereotyyppiseksi. Vaikka pikkukaupungissa on vaikea olla oma itsensä, Ellien tarina ei myöskään ole perinteinen kaapista ulostulo -tarina, vaan se on vain pieni osa juonta. Hän ei pohdi tai kipuile seksuaalisuuttaan eikä edes missään kohtaa määrittele itseään. Hän vain sattuu ihastumaan tyttöön. Myös aasialaisamerikkalaisuus on realistisesti näytetty, ja kiinalaistaustaisen ystäväni mielestä Ellien hahmo välttää stereotyyppisten aasialaisten hahmojen piirteet. Itse pidin myös siitä, kuinka luonnollisesti Ellie ja hänen isänsä keskustelivat keskenään kiinaksi. Heidänkin suhteellaan oli paikkansa tarinassa. 

Ellie on muutenkin sympaattinen, introvertti päähenkilö, johon pitää ensin tutustua paremmin ennen kuin huomaa tämän sanavalmiin ja syvällisen luonteen. Elokuvassa on paljon kauniita ajatuksia, symboleita ja lausahduksia. Samastuin myös Pauliin, sillä en ole itsekään niin hyvä muotoilemaan ajatuksiani varsinkaan puhuessa. 

Pidin myös uskonnollisuuden kuvauksesta ja kuinka sitä ei näytetty kaiken pahan alkuna ja juurena. Ellie ei ole uskovainen mutta toteaa sen jättävän elämän tyhjäksi. Tähän Aster vastaa toivovansa Ellien löytävän elämältään jotain muuta mihin uskoa. Vaikka uskonto on monissa tapauksissa edelleen uhka seksuaalivähemmistöille, ei sitä kuitenkaan tässä elokuvassa esitetä uhkaavana vaan lähinnä perinteisenä, vanhanaikaisena ympäristönä.

Toisella katsomiskerralla ihastuin elokuvan soundtrackiin, joka on täynnä vanhaa musiikkia. Aster laulaa kuorossa John Denverin Annie's Song (You fill up my senses), ja Ellien ja Asterin kelluessa lammessa radiossa soi Chicagon If you leave me now. Nämä tunnelmalliset kappaleet sopivat täydellisesti elokuvan ruskeisiin metsämaisemiin ja vakaviin teemoihin, ja niistä tulee mieleen oman syksyni värit.

Syvemmin The Half of It käsittelee elämää syrjäisessä pikkukaupungissa, joukosta erottumista ja pohdintaa tulevan suhteen. Ellie, Paul ja Aster joutuvat tekemään päätöksiä, mitä he haluavat elämältään. Jäädäkö Squahamishiin ehkä loppuiäkseen vai lähteäkö avaraan, ehkä suvaitsevampaan maailmaan? Samaan aikaan se käsittelee nuoruutta, ystävyyttä ja rakkauden pohdintaa. Ellie suhtautuu elämään ja romantiikkaan hiukan kyynisesti, mutta tajuaa lopulta, kuinka yksi siveltimen sipaisu voi olla se kaikkein rohkein.  

Ehkä parasta on elokuvan loppu: se ei pääty happily ever after, vaan toiveikkaasti. The Half of It ei ole mustavalkoinen vaan täynnä sävyjä. 

"Love isn't patient and kind and humble. Love is... love is... love is messy. And horrible and selfish and... bold."

Ohjaaja ja käsikirjoitus: Alice Wu, joka on itse sateenkaariväestöön kuuluva kiinalais-amerikkalainen ja ohjannut aiemmin vain yhden elokuvan, Saving Face (2004), jonka olen halunnut katsoa jo ennen kuin kuulin The Half of It -elokuvasta

Perustuu löyhästi Edmond Rostandin näytelmään Cyrano de Bergerac (1897)

Näyttelijät: Leah Lewis, Daniel Diemer, Alexxis Lemire, Collin Chou, Wolfgang Novogratz

Miniarvioita

Mihin lukuhimoni hävisi?

Se haihtui elämänmuutokseen, uuteen katupölyyn ja uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin ja opiskelun kiireisiin.
Uuteen ympäristöön ja sen vaikutteisiin. Olen käynyt varmaan useammassa juhlassa kuin lukenut kirjoja... Lisäksi - ruokapöydässä ei oikein voi lukea kirjaa, ja pitkän päivän jälkeen on vain helpompi katsoa sitcomia kuin avata romaani. Eipä silti, jos minulla on ollut kirja kesken, olen saattanut lukea sitä syödessäkin.

Joka tapauksessa en ole kuopannut lukemista. Sisäisesti suren sitä, kuinka en enää ole se lukutoukka tai runotyttö, joka raahasi aina kirjaa mukanaan kaikkialle. Joka tapauksessa raahasin irjoja mukanani matkalaukussa joulunakin ja hankin paikalliskirjastoon kortin. Se tosin maksaa 10€/6kk, tulee ikävä Suomen kirjastoja... 

Runosuonenikin toivottavasti alkaa pulputa, kunhan saa inspiraatiota, ja päiväkirjalle saattaa tehdä hyvääkin olla levossa. Toisaalta nyt koronan aikaan olen huomannut taas tarvitsevani jotain minne vuodattaa kaiken päässäni pyörivän informaatiotulvan - ja hei, kymmenen vuoden päästä ihmisiä varmasti kiinnostaa lukea tästä poikkeusajasta! Miksi muutenkaan lukisimme sota-ajankaan muistelmia tai päiväkirjoja?

Ja vaikka yhdeksän kuukauden aikana (heinäkuu 2019-maaliskuu 2020) lukemani kirjat voi laskea kahden käden sormilla, olenhan minä jotain lukenut!  

Heinäkuu: -

Elokuu: 
Elena Gorokhova: Goodbye, Leningrad 

Syyskuu:
Nic Stone: Triangel
Markus Zusak: I am the Messenger 

Lokakuu: 
Ursula K. LeGuin: Lavinia

Marraskuu/Joulukuu:
Rainbow Rowell: Fangirl

Joulukuu:
Ebba Hyltmark: Jag kan nästan känna solen

Tammikuu
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Helmikuu: 
Uri Orlev: Ein Königreich für Eljuscha

Maaliskuu:
Margaret Mead: Coming of Age in Samoa
Jeanne Favret-Saada: Ein Wort, ein Zauber, ein Tod

Katsotut elokuvat:
Let it snow
So Young

Aloitetaan - kesän 2019 vietin Saksassa kesätöissä, enkä ehtinyt tai jaksanut lukea paljoakaan. Löysin kuitenkin rautatieasemalla nököttävästä kirjakaapista (Kyllä! Näitä löytyy Saksasta kaikkialta!) Elena Gorokhovan romaanin nimeltä Goodbye, Leningrad, joka on saksannettu teoksesta A Mountain of Crumbs. Se perustuu kirjailijan omiin lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiin Leningradissa, Pietarissa 1900-luvun loppupuolella ja kokonaisuudessaan selittää, mikä sai hänet menemään naimisiin amerikkalaismiehen kanssa ja muuttamaan USA:an. 

Todella rakastuin tähän teokseen! Tämä on juuri sitä mikrohistoriaa, jonka luettua tajuaa vähän paremmin, miltä tuntui jonottaa tuntikausia niitä harvoja kaupan tuotteita tai kun pääsee ensimmäiselle "ulkomaanmatkalleen" Krimille vapauteen ja viettää koko kuukauden rannalla muiden nuorten kanssa yöpyen - koska vain voi. (Tämä luku oli ehkä lempparini!) Ymmärsin vähän paremmin, miltä amerikkalaiset vaihto-oppilaat tai koko USA vaikuttivat neuvostonuorten silmissä ja miten luksusta meillä on, kun kaupasta löytyy jokaista tuotetta viittä eri merkkiä. Olin hämmentynyt kun äitini huomautti, ettei 1980-luvulla Suomessakaan kaupan tarjonta ollut läheskään samaa luokkaa kuin nykypäivänä. Kirja oli todella kiinnostavasti kirjoitettu ja sopi kaltaiselleni herkälle lukijalle, voin vain kiittää onneani, että satuin poimimaan sen kirjakaapista.

"Miten katkera oli äitini täytynyt olla tuona kesäpäivänä kymmenen vuotta sitten, miten voimattomalta ja nöyryytetyltä hänen oli täytynytkään itsensä tuntea. Siitä huolimatta hän vaati ja painosti ja taisteli itselleen niin tyypillisellä tavalla - ainoalla, jolla hänen kokemuksensa mukaan sai jotain aikaiseksi mmeidän maassamme. -- Miksi hän siis edelleen vaikenee, kun Marina kiroaa kiistellyn näytelmän kieltänyttä kulttuuriministeriötä, tai kun minä pilailen oppikirjamme otsikon >English Conversation< absurdien aiheiden kustannuksella? Miksi hän puolustaa puoluetta, joka petti hänet?" -s. 288-289

Syyskuussa puolestaan olin vielä kotona Suomessa ja pohdin melkein ahdistuneena, mitä oikein haluan tältä vuodelta. Tuona aikana minulla oli siis vapaata, joten kaverien tapaamisen, pyöräilyn ja sisällä lamaantumisen ohella ehdin myös lukeakin. Triangel (Odd One Out/ Kolme on parillinen luku) ja I am the Messenger olivat tosi omalaatuisia kirjoja. Ensiksi mainittu oli teinikolmiodraama kahden lapsuudenystävän ja yhden uuden tuttavuuden välillä. Jälkimmäinen on puolestaan Kirjavarkaan kirjoittajan mysteeriromaani (en tiedä, mihin genreen tämän voisi pistää) 19-vuotiaasta taksikuskista, joka alkaa saada kirjelappuina osoitteita, joissa asujat tuntuvat jokainen tarvitsevan jonkinlaista apua. Tämä oli salaperäinen juurikin mysteerimäinen kirja, jonka päähenkilö ei sopinut ainakaan mihinkään tavalliseen (ainakaan nuorten-)kirjan muottiin, olihan hän hiukan köyhemmästä perheestä ja päätynyt koulun jälkeen pelaamaan korttia ja ajamaan taksia sekä haikailemaan parhaan ystävänsä perään. Ei tämä ollutkaan YA-kirjallisuutta vaan enemmän aikuisten kirja. En oikein osaa sanoa tästä mitään järkevää: kiinnostus pysyi koko ajan yllä, ja miljöö sekä tarina olivat ilahduttavan erilaisia, mutta tämä ei ehkä sovi ihan minun tyylisiin kirjoihini, vaikka suosittelenkin tätä eteenpäin.

"When we were younger, he used to take us kids places, like the national park and the beach and a playground miles away that had a huge metal rocket ship. Not like the plastic vomit playgrounds the poor kids have to play on these days. He'd take us to those places and quietly watch us play. We'd look back and he'd be sitting there, happily smoking, maybe dreaming. My first memory is of being four years old and getting a piggyback ride from Gregor Kennedy, my father. That was when the world wasn't so big and I could see everywhere. It was when my father was a hero and not a human." -s. 310

Triangelissa tykkäsin seksuaalivähemmistöjen ja oman identiteetin pohdinnan suurista rooleista sekä ei-niin-tavallisesta tunteiden pohdinnasta, mutta kaikki tuntui menevän vähän yli jokaisen ystävyksen ihastuttua toisiinsa ja draamailtuaan sitä sitten vuorollaan. Siinä kohtaa kun lesbo lupaa parhaalle kaveripojalleen syntymäpäivälahjaksi harrastavansa seksiä tämän kanssa, jotta tämä saa menettää neitsyytensä, oli pakko miettiä, että kenenköhän nuoren päähän tällainenkin olisi sitten pälkähtänyt. Toisaalta oli kiva, ettei kirja kuvannut mitään helppoa höttöistä rakkaustarinaa tai jo useita kertoja läpipuituja ongelmia.

Oi, Lavinia. Luin tämän ensimmäistä kertaa sitten varmaan seitsemännen luokan, jolloin taistelut ja rakastelukohtaukset tuntuivat ehkä vähän ahdistavilta. Nyt ne olivat paljon siedettävämpiä, mutta syy, miksi alunperin tartuinkaan kirjaan uudelleen, oli säilynyt. Lavinian maailman muinaisuus, aika kauan ennen Rooman kukoistavaa valtakuntaa, jolloin suuren kaupungin perustuksilla asuivat vain etruskit, ja Ruma oli yksi Tiburin salaisista pyhistä nimistä. Villit kukkulat, koskemattomat metsät joissa lapsikin pystyi vaeltelemaan turvallisesti, pyhä lehto, kaukainen ulkomaailma. Kuvitelmissani hohtavan valkoiset temppelit, pyhitetty suola ja kuninkaantyttären rituaalit. Tunnen tätä maailmaa kohtaan jotain sanoinkuvaamatonta kaipuuta, ehkä siksi, koska sitä ei voi enää saada takaisin. Täsmälleen samaa kipua tunnen vain Ronja, ryövärintyttären ja 1920-luvun Egyptistä kertovan Prinsessa Tuian amuletin maailmoja kohtaan. Pienet kaupungit, maanviljelijät ja sodassa tai sovussa vieretysten elävät Italian kansat. Ja tietysti Aeneas, joka purjehtii eräänä päivänä kaukaisesta Kreikasta, ja ennustus, joka saa Lavinian päättämään kohtalostaan itse ja aiheuttamaan sodan... 

Fangirl oli ensimmäinen kirja, jonka luin uudessa opiskelupaikassani Saksassa. Luin sen jo toisaalteen yhden vuoden aikana, mutta se tuntui sopivan täysin tilanteeseen. Kirja kertoo siis introvertin Cathin ensimmäisestä lukuvuodesta uudessa yliopistossa, kun hänen kaksoissisarensa ei enää suostu jakamaan huonetta vaan tahtoo löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Tähän kirjaan mahtuu niin Cathin fanfiction-harrastus Harry Potter -tyylisestä kirjasarjasta, sen suloinen poikaparitus (oi miksi en ikinä lukenut Harry/Draco -ficcejä?), sisaruus- ja äitisuhteita, salavihkaa paljastuva mielenterveysongelma, vaihteeksi kunnollinen päähenkilö joka ei käy bileissä, rakkaustarina - ja sosiaalista jännittämistä. Oli kiva huomata, etten itse pelkää yksin ruokalassa kulkemista ja ystäviäkin sain vähän vaivattomammin, mutta jotain samaa minussa ja Cathissa on. Toisaalta ihmettelen, kuinka hän tietyissä tilanteissa oli sitten taas niin rohkea ja itsenäinen. Tämä on kuitenkin todella realistisen tuntuinen kirja.

Jag kan nästan känna solen alkoi kiinnostavasti, mutta en sitten kuitenkaan lopulta lämmennyt tälle kokonaan. Ehkä tuntui vähän turhauttavalta lukea yhdeksäsluokkalaisisten draamailusta, varsinkin tytöstä, joka soluttautui joukkoon, ei harrastanut mitään ja kuunteli musiikkia vain noin kuunnellakseen jotain, eikä tiennyt mitä kirjoittaa aineeseen musiikin merkityksestä. Olisi kiva tietää jonkun yläasteikäisen mietteitä tästä. Tyttörakkaustarina oli joka tapauksessa piristävä, ja on hienoa, kuinka romaanin kirjoittaja on vain 18-vuotias.

Toista maata, tämä on kirja, joka kääntää stereotypiat päälaelleen. Pääosassa on iranilaistaustainen perhe, jonka isä puhuu ruotsia virheettömästi ja vaatii yliopistolla monikulttuurisuuden hehkuttamisen sijasta sulautumista ruotsalaisuuteen, äiti ikävöi takaisin Iraniin ja teini-ikäiset lapset ovat kiinnostuneempia hiphopista kuin sukujuuristaan, kunnes Parisa päättää lähteä kuvaamaan kouluprojektiinsa Iranin ankaran konservatiiviseksi kuvittelemaansa arkea. Samalla sivutaan kuitenkin heidän lähipiiriään alkaen iranilaistaustaisista mummoista päätyen kantaruotsalaiseen maahanmuuttajien järjestön edustajaan, joka ei osaa puhua aiheestaan ilman muistiinpanoja ja joka kannattaa maahanmuuttajien nimittämistä 'mutiaisiksi' (on kai hyvä merkki, etten ole ikinä kuullutkaan tätä haukkumasanaa? Vai?). Tämä kirja herätti ajatuksia ja sai välillä nauramaan, välillä kauhistumaan joissakin juonenkäänteissä. Tätä olisikin pitänyt lukea vaikka johonkin kulttuuriantropologiseen kurssiin muistiinpanoja tehden ja reflektoiden, nyt mieleen jäi vain itsessäni havaitsemani ärsyyntyminen vaaleaihoisena kantasuomalaisena. En ole ihan varma mistä se johtui, ehkä siitä kuinka tämä aihe yleensäkin kritisoi (osittain aiheestakin) kantaeurooppalaisia ja saa syyllisen olon, jos on eri mieltä. Joka tapauksessa kirja ei antanut valmiita vastauksia, vaan kerronta oli ehkä humoristisellakin tavalla kärkästä. Olisi kiva kuulla tästä eritaustaisten mielipiteitä ja näkemyksiä!

"Ja nyt Negar ei päässyt Chamonix'hin tai Aspeniin. Hän kuluui oikeaan yhteiskuntaluokkaan mutta väärään kansallisuuteen. Hän saattoi kuitenkin lähteä Diziniin. Siellä tuntui melkein kuin olisi ollut ulkomailla. Seinille ei maalattu marttyyrinkuvia. Kaduilla ei liikkunut partioita. Eivätkä mitkään pukeutumissäännöt olleet voimassa. Tytöt ja pojat toivat mukanaan pelkät lasketteluvaatteet, vetivät pipot päähänsä ja nousivat hissillä kohti valkeita korkeuksia.
   Tapansa mukaan Mahsa teki mitä voi. Hän toivoi, että tyttärellä olisi mahdollisimman hauskaa ja auttoi antamalla tälle kaikkea, mikä saattoi ehkä edistää asiaa: Oman auton. Kuukausirahan joka muistutti pikemminkin palkkaa. Ja äidin jolla oli aina anteeksi kielensä päällä. Joka ei jankuttanut tulevaisuudensuunnitelmista. 
   Kauan sitten Mahsa oli pitänyt omaa ja Negarin tulevaisuutta kämmenellään, ja kuten kaikki hänen ympärillään väkijoukossa hän oli nostanut kätensä nyrkissä pystyyn ja ajanut shaahin tiehensä.
   Sitten aika oli jatkanut kulkuaan, taistelu oli ajautunut harhateille ja arki oli astunut elämään. Mahsalle jäi vain kadotettu nuoruudenunelma. Kysymys, joka kuului: mitä oikeastaan tapahtui? Ja kauhea tietoisuus siitä, ettei hänellä ollut mitään, mitä jättää perinnöksi Negarille. Ei unelmaa, ei toivoa, ei tulevaisuutta. Vain anteeksipyyntö kaikkien menetysten korvaukseksi." -s. 460-461

Ein Königreich für Eljuscha (englanniksi Homeward from the Steppes of the Sun) kertoo Ukrainan juutalaisten paosta ensin Kazakhstanin jääkylmille aroille, sitten Saksaan ja lopuksi Israelin kibbutziin. Olenkin lukenut juutalaisten paosta milloin Ruotsiin, Iso-Britanniaan, USA:an kuin Shanghaihinkin, mutta tämä oli jotain aivan uutta, kibbutzit esimerkiksi jäivät minun historiantunnillani käsittelemättä. Pienen pojan Eljuschan matkaan kuului niin nälkää, käenpoikasten metsästystä ruoaksi, äidin taro-kortit, lastenkoti, sieppaus kazakhstanilaisen pariskunnan lapseksi, junamatkustusta ja salakuljetus Israeliin. Vähän harmitti kuinka hänen sisarensa jäivät tarinassa selvästi syrjemmälle, mutta tämä olikin Eljuschan tarina. Olisin myös mielelläni lukenut lisää kazakhstanilaisesta elämäntavoista, nyt siihen tuntui kuuluvan vain kamelit ja lastenryöstäminen. Oli kiinnostavaa, kuinka Eljuscha osasi niin pienenä useita kieliä: puolaa, venäjää, ukrainaa ja lopulta kazakkia ja hepreaakin. Muistan myös hänen orvon ystävänsä, joka kertoi viettäneensä koko sodan ajan salamatkustelemalla junalla Kazakhstanista länsirintamalle ja takaisin. Vaikka teos on selvästi suunnattu nuoremmille, on siinä mukana myös joitain lapsille rankkoja kohtia. Luin juuri Wikipediasta, että Uri Orlev selvisi itse lapsena keskitysleiriltä. Miten hän pystyi kirjoittamaan kaiken kokemansa jälkeen?

Coming of Age in Samoa ja Die Wörter, der Zauber, der Tod (ranskaksi Les Mots, la Mort, les Sorts/ englanniksi Deadly Words) luin kulttuurien tutkimuksen opintoja varten. Positiivinen yllätys oli, etteivät nämä olleet lainkaan yhtä kuivia kuin aiemmin lukemamme tieteelliset tutkimukset. Molemmat etenivät melkein tarinana, jälkimmäisessä oli otettu haastateltujen näkökulma huomioon siteeramalla heitä dialogien muodossa ja ensimmäinen taas muistutti paikoin melkein runollista kertomusta (en tosin ole varma, onko se välttämättä antropologisessakaan tutkimuksessa hyvä juttu, vaikka kirjoitustapa voikin kai olla myös rennompi? Ainakin sellaisia on huimasti helpompi ja kivempi lukea!). Minua etenkin kiinnosti Coming of Agen aihe (teini-ikä ja elämä 20-luvun samoalaisella saarella), ja soveltavat loppupäätelmät valinnanvaihtoehtojen ja moraalin stressaavuudesta vaikuttivat erittäin ajankohtaisilta; harmi vain että tutkimustuloksia on myös myöhemmin arvosteltu ja ainakin osittain kumottu. Näin ollen en sitten tiedä mitä ajatella Margaret Meadista, vaikka kovasti haluaisin ihailla häntä ja uskoa hänen tutkimustaan. Favret-Saadan tutkimus noituususkosta 70-luvun ranskalaisella maaseudulla oli myöskin kiinnostavaa ja hämmentävääkin luettavaa, varsinkin kun aiheesta ei löydy ollenkaan tietoa internetistä. Miksi noituususko on säilynyt alueella niin pitkään - entä onko se jäljellä vielä tänä päivänäkin? Tämän kirjan kanssa sattui muuten hassu tapaus, kun keskustelimme siitä opiskelukavereideni kanssa kahvilassa - he kertoivat jälkeenpäin lähettyvillä istujien katsoneen meitä todella kummallisesti. :D

"There is as much difference between one Samoan child and another in the matter of shyness and self-consciousness as is apparent among our children, but where our shyest children avoid the limelight altogether, the Samoan child looks pained and anxious but dances just the same. [...] Fifteen- and sixteen-year-old boys dance with a charm and a complete lack of self-consciousness which is a joy to watch." -s. 118-119

***

Elokuvia en ole yhdeksänkään kuukauden aikana hirveästi katsellut, jollei lasketa Suomessa ollessani perheen kanssa katsottuja viikonloppuisia elokuvia, joista en kylläkään muista lähes mitään. Kaksi elokuvaa olivat kuitenkin vaikuttavia omalla tavallaan. Ensinnäkin katsoin ystäväni kanssa Netflixistä nuortenelokuvan Let It Snow, jossa useampi rakkaustarina kietoutuu yhteiseen tarinaan. Tämä oli kiva höttöinen elokuva, mutta siitä ei erityisesti jäänyt mieleen muuta kuin kahden tytön rakkaustarina, joka oli kyllä mielestäni vähän kökköisesti ja stereotyyppisesti tehty. Parhaiten minulla jäi mieleen kohtaus, jossa tyttö ja poika laulavat kirkossa The Waterboys-bändin The Whole of the Moon, se oli pysäyttävä ja maaginen kohtaus.

Vuoden ajalta parhain mieleen jäänyt elokuva oli Netflixistä löytynyt 90-luvun yliopistoelämästä kertova kiinalainen So Young (致我们终将逝去的青春). Tästä oli ehkä eniten näkemäni "länsimaalaistyylinen" kiinalainen nuoruuselokuva, johon kuitenkin sekoittuu mielenkiintoisia, hiukan epämääräiseksi jääviä fantasiaelementtejä. Pidän elokuvan juonesta, yliopistoelämän kuvauksesta, rakkaustarinasta, nuorten unelmista ja muista piilevistä teemoista.

Sarjoista olen seurannut How I met Your Motheria ja Brooklyn 99:ia ja nyt olen kummassakin (Netflixissä julkaistuissa) viimeisissä kausissa. HIMYM:in Robinin epävarmuus ja Ted ja hänen romanttisuutensa ovat aina niin samastuttavaa katsottavaa - lisäksi pidän sivuhenkilöistä Norasta ja Quinnista, jotka ovat niin ihania itsenäisiä naisia. Jopa Barney on sarjan loppupuolella kunnon herrasmies. Brooklyn 99 taas ei tunnu ihan yhtä syvälliseltä, mutta rakastan Rosaa, joka on jotenkin niin ihanan epäsosiaalinen ja tasapainottelee tunteidensa ilmaisun kanssa. Tykkään myös sarjan pienistä kannanotoista rasismiin ja homofobiaan.

Kiinaa oppiakseni aloin katsoa Netflix-sarjaa Well-Intended Love, joka kertoo sivuroolinäyttelijän ja rikkaan toimitusjohtajan rakkaustarinan. (Minulle on muuten hirveän vaikeaa oppia kiinaa kuulemalla! Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään joitakin lauseita ja sanoja!) Näin (vain) paria sarjaa katsottuani en ole oikein kiintynyt kiinalaisten elokuvien tyyliin - ne ovat täynnä hidastuksia ja epärealistisia juonenkäänteitä - tai ehkä ne vain ovat vähän erilaisia euroamerikkalaisiin elokuviin verraten. Yritän olla yleistämättä, muttta ihmettelen, kuinka kahdessa ainoassa katsomassani sarjassa on esiintynyt köyhempi nainen, joka haluaa nousta huipulle omalla työllään, ja rikas mies, joka juoksee naisen perässä ja kiusaa tätä, kunnes he lopulta rakastuvat ja mies parantaa tapansa. Joka tapauksessa tykkään Well-Intended Loven vahvasta päähenkilöstä, joka ei tahdo pyrkiä huipulle miehensä avulla - ja viittauksista homoseksuaalisuuteen! Tein jopa analyysin opiskelutyöhöni sarjan asenteista homoseksuaalisuuteen. Vaikka aihe yleensä ignoorataan ja kielletään kiinalaisessa mediassa, oli ainakin minulle kuitenkin yllätys, että siihen nyt edes viitataan ja vieläpä kivan neutraalisti. Lisäksi tykkään myös kahden sivuhenkilöstä ja heidän söpöstä rakkaustarinastaan. :3

Yhden sarjan katsoin loppuunkin asti! Jouluksi kotiin on norjalainen sarja, jossa päähenkilö etsii "sitä oikeaa" väitettyään sukulaisilleen että voi tuoda poikaystävänsä kylään jouluna. Vaikka tämä on tosi kevyttä katsottavaa, oli päähenkilön suhteita kiva seurata ja mahtuipa mukaan naisenkin suuteleminen.(Anteeksi, tajusin juuri, kuinka olen jokaisessa tämän postauksen kirjassa tai elokuvassa hehkuttanut niiden LGBT+ -suhteita. Mutta kun niitä löytyy kaikkialta!) Lisäksi pienenä sivujuonteena oli hoitajan työ ja vanhuksienkin kohtelu. Norjaa oli ihana kuunnella, tajusin ymmärtäväni sitä suht koht hyvin. Poikaystävä/tyttöystävä on muuten norjaksi kjæreste, vähän kuin ruotsin käraste eli rakkain, kuinka ihana sana. Mutta loppu! Ei! Ei voi lopettaa noin!

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda

Kiinnostus heräsi: halusin ennen elokuvan näkemistä lukea kirjan.

Simon vs. The Homo Sapiens Agenda
Becky Albertalli
2018 (1.p 2015)
303 sivua
Penguin Random House

Simon Spier on tavallinen seitsemäntoista vuotta täyttävä high schoolia käyvä poika. Hänellä on mukava perhe ja läheinen kaveriporukka, josta Nickin ja Leahin hän on tuntenut jo vuosia. Myös vasta Atlantaan muuttaneesta Abbysta on tullut osa porukkaa, vaikka Leah ei näytäkään hyväksyvän tätä. Mutta kukaan heistä ei tiedä Simonin salaisuutta: hän on homo ja kirjoittelee sähköposteja koulun nettisivuilla kaapista ulostulleen pojan kanssa, joka käyttää nimimerkkiä Blue.

Kun koulun teatterikerhosta tuttu Martin näkee Simonin sähköpostit, alkaa hän kiristämään tätä voidakseen itse tutustua paremmin Abbyyn. Vähitellen myös Bluen ja Simonin välit lähenevät sähköpostien myötä. Mutta kuka Blue on, ja antaisiko hän ikinä anteeksi, jos heidän väliset keskustelunsa tulisivat julki?

Ensinnäkin - tartuin Simoniin kovin odotuksin. Olin jonottanut kirjaa parisen kuukautta kirjastossa ja pelännyt filmin lähtevän elokuvateatterista ennen kuin saisin sen luettua. Ja vaikka luin kirjan niin tarkasti, että hiukan arvasin Bluen henkilöllisyyden, ei se vähentänyt lukunautintoa. Luin englanninkielisen romaanin muutamassa päivässä.

Simon oli todella symppis henkilö ja sopiva teinipoika - ei äijämäinen eikä kuitenkaan mitenkään tyttömäinenkään. Varsinkin hänen näytelmäharkoistaan oli ihana lukea, olenhan itsekin teatterikerhossa. Ja hänen sähköpostinsa Bluen kanssa - ja niiden otsikot - olivat hulvattomia! En ehkä kaikkiin heidän ajatuksiin samastunut, mutta tässä Simonin ja tämän vanhempien keskustelussa on hiukan perää:

  ""I'm sorry," she says. "Did we make it a big deal?"
   "Oh my God. Seriously? You guys make everything a big deal."
   "Really?" she says.
   "When I started drinking coffee. When I started shaving. When I got a girlfriend."
   "That stuff is exciting," she says. 
   "It's not that exciting," I say. "It's like - I don't know. You guys are so freaking obsessed with everything I do. It's like I can't change my socks without someone mentioning it."" -s.248

Toinen asia, mistä todella tykkäsin kirjassa, oli Simonin perhe ja ystävät. Kaikki ovat todella ihania ja suvaitsevaisia, ja porukalla on todellakin hauskaa ja rentoa yhdessä. Tämä on suurin syy, miksi laitan Simonin Helmet-lukuhaasteen kohtaan "Haluaisit olla kirjan päähenkilö". Ehkä lempihenkilöni kirjassa olivat samastuttava Leah ja ulospäinsuuntautunut Abby. Pidin myös porukan välisistä ystävyys- ja ihmissuhteista, jotka olivat mielestäni realistisia. Tämä oli ihastunut tuohon, joka pitikin sitten tästä, ja ainakin kolme taisi olla ihastunut Abbyyn...

Oli hauska lukea amerikkalaisesta koulumaailmasta. Eniten pisti silmään, kuinka paljon nuoret söivät roskaruokaa! Missään vaiheessa ei syöty salaattia, vaan Simon kavereineen kävi koulun jälkeen kantapaikassaan Waffle Housessa, ja söi illalliseksi grillattua juustoa ja Oreo-keksejä. (Oreot mainitaan useammin kuin kerran, ja kyllä, kirjan ollessa vielä kesken minäkin söin niitä.) Homecoming, koulun suuri jalkapallo-ottelu ja nolot muistot middle schoolista kuuluivat myöskin USA:n kouluihin ja toivat kivan high school -tunnelman. Georgiasta taas paljastui sen verran, että siellä ei ollut talvellakaan erityisen kylmä.

Kävin myös tällä viikolla vihdoin katsomassa elokuvankin, Minä, Simon tai Love, Simon. (Pidän tästä nimestä paljon enemmän kuin alkuperäisestä, jota en oikeastaan tajunnut.) Joissain kohtauksissa henkilöiden herkistyessä aloin itsekin itkeä ja muissa kohdissa naurahtelin ainoana salissa. Simonin ystävät ja Simon itse olivat tässäkin ihania, ja elokuva oli välillä vain niin suloinen. Ihmettelin kuitenkin, miksi joitakin yksityiskohtia oli muuteltu. Leahin ihastus oli muuttunut (miksi?), ja hetken pelkäsin, että Bluen henkilöllisyyskin paljastetaan katsojille jo alussa. Entä miksi hahmot olivat jo high schoolin senioreita eli viimeisellä luokalla? Olisin toivonut, että jatko-osa Leah on the Offbeat olisi myöskin voitu filmata, mutta muutoksien takia tämä olisi hiukan hankalaa...  Mielestäni kirja ja elokuva olivat molemmat hyviä, mutta suosittelen lukemaan kirjan ensin.

Molemmat Simonit sisälsivät syvällisiä ja osuvia ajatuksia homoseksuaalisuudesta ja kaapista ulostulosta. Avautuminen maailmalle voi olla huojentavaa mutta samalla kuitenkin pelottavaa, kuin astuisi jonkin rajan yli, eikä voisi enää palata takaisin. Tärkeintä on kuitenkin olla oma itsensä, kuten Simonin äiti sanoo elokuvassa:

"As soon as you came out, you said, "Mom, I'm still me." I need you to hear this: You are still you, Simon. You are still the same son who I love to tease and who your father depends on for just about everything. And you're the same brother who always complements his sister on her food, even when it sucks. You get to exhale now, Simon. You get to be more you than you have been in... in a very long time. You deserve everything you want." 

Kirja sopii Amerikkaa tutkimassa -nimiseen omaan haasteeseeni osavaltioon Georgia sekä Helmet-haasteen kohtaan 48. "Haluaisit olla kirjan päähenkilö". Toinen syy on tietysti se, että Simon kokee suloisen rakkaustarinan!

The Greatest Showman (2017)

Enpä ole kirjoittanut täällä elokuvista aikoihin! Vaikka blogin kuvauksessa lukeekin luku- ja elokuvakokemuksia, kirjoitin filmipostauksia lähinnä blogin ensimmäisenä vuonna. Nyt saatte kuitenkin lukea tämän vuoden tähän mennessä parhaasta elokuvakokemuksestani.

Kuva Finnkinon nettisivuilta

Ohjaaja: Michael Gracey     Käsikirjoittajat: Jenny Bicks, Bill Condon
Musiikki: John Debney, Joseph Trapanese
Sanoittajat: Benj Pasek, Justin Paul
Elokuvayhtiö: 20th Century Fox
Barnum: Hugh Jackman     Charity: Michelle Williams
Phillip Carlyle: Zac Efron     Anne Wheeler: Zendaya
Jenny Lind: Rebecca Ferguson, Loren Allred (lauluääni)
Barnumin tyttäret: Austyn Johnson, Cameron Seely

The Greatest Showman perustuu löyhästi amerikkalaisen P.T.Barnumin elämään. Tämä järjesti 1800-luvulla "kummajaisnäytöksiä" ja kehitteli lopulta nykyaikaisen sirkuksen. Elokuva alkaa kuitenkin Barnumin köyhästä lapsuudesta, jolloin hän tutustuu rikkaan perheen tyttäreen Charityyn. Vaikka heidät ajetaan erilleen, Barnum työskentelee ahkerasti ja palaa vuosien jälkeen pyytämään Charityn vaimokseen, tämän vanhempien paheksuessa liittoa. 

Vaikka he saavat kaksi tytärtä ja Charity vakuuttaa olevansa onnellinen, Barnum ei ole tyytyväinen heidän osaansa. Lopulta hän päättää ottaa riskin ja perustaa ensin näyttelyn, sitten shown erilaisille ihmisille. Hänen tavoitteenaan on saada parempi elämä tyttärilleen, mutta entä kun hyvä ajatus lähtee lopulta käsistä?

Laulut. Musikaali oli se sana, jonka vuoksi elokuvaa menin katsomaankin, ja laulut olivat parhaita asioita koko elokuvassa. Mitä muutakaan olisi odottanut La La Landin musiikintekijöiltä! Jo heti alku, jossa näytetään laulun verran sirkusnäytöstä ennen siirtymistä Barnumin lapsuuteen, sai vaikuttavuudellaan minulle kyynelet silmiin. (Herkistyin varmaan jokaisen kymmenen kappaleen kohdalla, sillä ne iskeytyivät tajuntaan elokuvateatterissa.) Olen hyräillyt kappaleita vuorotellen tämän viimeisen viikonlopun ajan.

Lemppareitani olivat ainakin voimalaulu This Is Me, unelmista kertova A Million Dreams sekä rakkaudesta ja rohkeudesta kertova Rewrite the Stars. Pidin myös Jenny Lindin, 1800-luvun ruotsalaisen oopperatähden laulamasta Never Enough, joka oli ystäväni suosikkikappale. Tightrope samaistutti minua eniten ja toi mieleen nuorallatanssijasymbolin, jota olen pohtinut: "Hand in my hand and you promised to never let go/ We're walking the tightrope". Kappaleet olivat kyllä hyvin samantyylisiä, lukuun ottamatta miespääosien duettoa The Other Side, joka oli hauskan menevä ja humoristinen.

"'Cause every night I lie in bed
 The brightest colors fill my head
 A million dreams are keeping me awake"

Myös (laulu-) kohtaukset ja tanssikoreografiat olivat näyttävästi tehtyjä. Erityisen vaikuttavia olivat This Is Me -laulukohtaus, jolloin sirkusväki osoitti mieltään muuta maailmaa vastaan, ja Rewrite the Stars, jonka Barnumin sirkukseen houkuttelema Phillip Carlyle ja sirkusväkeen kuuluva Anne Wheeler esittivät trapetsilla taiteillen. (Heidän rakkaustarinansa oli ihana, ja Anne todella kaunis <3) Kohtauksessa on varmasti ollut suuri työ! Mietinkin, millaista oli tehdä kohtauksia, jotka editoitiin pieninä paloina valkokankaalle upeiksi spektaakkeleiksi. Oliko näyttelijöillä ollut sama tunnelma kuin meillä teatterisalissa?

Vaikka olenkin (lähes) sokaistunut upeista kappaleista ja kohtauksista, voi musikaalista kuitenkin löytää myös pieniä säröjä. Ensinnäkin se oli aika stereotyyppinen - kuinka moni elokuva kertoo unelmoinnista ja erilaisuuden hyväksymisestä ja noudattaa samaa juonen kaarta onnettomuuksista sadun onnelliseen loppuun? Itse pidän tällaisista elokuvista, mutta objektiivisena kritiikkinä voisi sanoa, ettei elokuvassa ollut sillä saralla oikein mitään uutta. 

Myös Barnumin elämää on muuteltu ja kaunisteltu sadunomaiseksi. Helsingin Sanomien mukaan oikea Barnum ei ollut niin puhtoinen kuin elokuva antaa olettaa, vaan käytti jopa ihmisiä ja eläimiä hyväkseen. Puolustukseksi voin kyllä sanoa, ettei elokuvassakaan Barnum ollut virheetön vaan käyttäytyi hetkittäin aika inhottavaksi sirkusväkeä kohtaan. Itseäni jäi myös mietityttämään, kuinka Barnum oikein onnistui menestymään ja rikastumaan niin nopeasti, eikä missään vaiheessa (paitsi lapsena) ollut köyhä vastoinkäymisistä huolimatta.

Voi olla, että unelmat ja erilaisuus ovat stereotyyppisiä elokuvien sanomia. Joka tapauksessa luulen, että niistä täytyy vähän väliä muistuttaa ihmisiä, jotka elävät yhteiskunnan paineessa ja joutuvat vähätellyiksi ja kiusatuiksi. Minuun vaikuttivat juurikin nuo yllä luettelemani lempparikappaleet, ja toivon muidenkin katsojien saaneen niistä rohkeutta ja uusia ajatuksia. This Is Me puhuu oman itsensä kunnioittamisesta, mistä moni tarvitsisi muistutusta. Rewrite the Stars puolestaan rohkaisee rakastamaan rohkeasti muiden mielipiteistä välittämättä. 

"It's up to you and it's up to me
 No one can say what we get to be
 So why don't we rewrite the stars
 Maybe the world could be ours
 Tonight" 

Tulen morsian (2016)

Milloinkohan olen viimeksi kirjoittanut elokuvapostauksen - en enää muista...

"Tulen morsian" kertoo ahvenanmaalaisen suomen- ja ruotsinkielisen kylän elämästä vuonna 1666. Kylään on tullut tuomari valvomaan uuden lain noudatusta: kaikenlainen magian käyttäminen on kiellettyä. Kätilö ja parantaja Valpuri otetaan heti silmätikuksi, samoin hänen ottotyttärensä Anna. Kyläläisten keskuudessa syntyy kierre, kun vuoron perään viittä naista syytetään noituudesta.

Erästä tyttöä naitetaan sukulaiselleen; toinen löytää hetkeksi onnen ja menettää sen aivan yhtä nopeasti.

Samaan aikaan Anna itse on kasvamassa tytöstä naiseksi, alkaa kokea rakkautta ja himoa. Tietäen hyvin sen olevan muiden silmissä väärin hän uhmaa ajan normeja ja päättää saada naimisissa olevan miehen omakseen.

Tämä oli yksi näistä hiukan mieltä järisyttäneistä filmeistä, niistä jotka jäävät yhdeksi iltapäiväksi päähän, niin että alkaa miettiä omaa elämäänsä siihen verraten.

Alussa oli hiukan vaikeaa pysyä perässä tapahtumista ja niihin liittyvistä ihmisistä, sillä kohtaukset vilahtelivat pätkissä ja olivat kuvattu hämärässä. Tämä kuitenkin vain lisäsi salaperäisyyttä, ja vähitellen kaikki selkeni. En muuttaisi lopusta mitään.

Tiedättekö sen tunteen, kun vaikuttavan elokuvan jälkeen kaikki jää mieleen pyörimään, pohtii syvällisiä elokuvan tyyliin ja teemaan sopivasti? Mietteet saavat siitä vaikutteita ja alkaa ajatella omankin elämänsä tarinana.

Sillä filmi todellakin herätti ajatuksia. Se itketti, ja joitakin raa'impia kohtia en vain pystynyt katsomaan. Joka tapauksessa suosittelen "Tulen morsianta" herkillekin, ihmisille jotka haluavat hiukan pohdittavaa pahuudesta, ihmisten virheistä ja vääryydestä.

Millainen ihminen Anna oli? Tekikö hän todella väärin vietellessään naimisissa olevan miehen? Vai oliko se vain nuoren tytön ailahtelua, kaipuuta saada huomiota ja rakkautta?

 1600-luvun maailma oli rankka: vain harvat tytöt saivat omakseen elämänsä rakkauden. Kuinka moni saa sen nykyään?

Entä arvostettu mies, joka valehteli, esitti hurskasta -  ja raiskasi nuoren naisen. Se on hirveä teko, ja mies inhotti minua. Mutta elokuvaa katsoessa aloin miettiä, kuinka paha kiertää. Entä jos mies oli pakotettu ammattiinsa poikana, entä jos häntä oli kohdeltu kaltoin, käytetty hyväksi, ja opetettu tekemään pahaa? Entä jos hänet oli hirveyksillä muutettu kiltistä lapsesta sairaaksi mieheksi?

En tiedä, tarina ei kertonut. Ehkä hän vain oli paha.

Elokuva oli omistettu naisille, jotka olivat oikeasti tuomittu noituudesta kuolemaan Ahvenanmaalla noihin aikoihin. Mitä heille on käynyt, miten heidän tarinansa satoja vuosia sitten oikein meni? Tiedän, että he joutuivat kärsimään, pelkäämään, kuulemaan jonkun lausuvan hirveän tuomion ja nähdä muiden katseet. Kuolemaan syyttöminä jonkun ihmisen teon tai tekemättä jättämän vuoksi. Ehkä he olivat omistaneet elämänsä parantamaan perinteisillä vanhan kansan konsteillaan kuten Valpuri. Ehkä heille kävi juuri niin kuin filmin naisille, ehkä ei.

Katsoessa iski huojennus siitä, että noitavainot tapahtuivat satoja vuosia sitten. Ettei minulle voisi käydä kuten Ahvenanmaan naisille, ettei minua voida syyttää jostain mitä en ole tehnyt, ettei minua voida tuomita kuolemaan 16-vuotiaana. En joudu kuolemaan syytettynä noituudesta, hyljeksittynä, tietäen ainoana totuuden. Olen turvassa, eihän sellaista tapahdu enää.

Mutta tapahtui kerran.

Jossain päin maailmaa edelleen.


Ohjaaja: Saara Cantell      Käsikirjoittaja: Saara Cantell, Leena Virtanen  
Tuotantoyhtiö: Periferia Productions Oy
Anna: Tuulia Eloranta      Rakel: Elin Petersdottir
Valpuri: Kaija Pakarinen  Elias: Lauri Tanskanen
Nils Psilander: Magnus Krepper

P.S. En saanut puhelimella kursiivia, siitä lainausmerkit

Joulun aikaan katsottuja

Joulun aikaan katsoin myös monta elokuvaa, kaksi vanhaa musikaalia ja kaksi vähän uudempaa filmiä.

    Nanny McPhee ja suuri pamaus (2010)

Norman, Megsie ja Vincent asuvat äitinsä kanssa vanhalla maatilalla, jota heidän enonsa yrittää suostutella myymään. Eräänä päivänä heidän luokseen sotaa pakoon saapuvat hemmotellut serkut, ja lapset ovat pian toistensa kimpussa. Yllättäen Nanny McPheetä tarvitaan taas...

Tämä on siis jatko-osa elokuvalle Nanny McPhee - satumainen lastenvahti, joka ei ehkä maailman paras elokuva ole, mutta kuitenkin todella koskettava ja hauska. Suuri pamaus ei mielestäni vetänyt sille vertoja ollenkaan. Elokuva vaikutti jotenkin todella teennäiseltä ja väkisin tehdyltä. Esiosassa lapset oikeasti olivat tuhmia (mm. väittivät syöneensä vauvan), tässä lähinnä vain riehakkaita. Norman, Megsie ja Vincent eivät ainakaan olleet mihinkään syypäitä vaan hemmotellut, kiusaavat kaupunkilaislapset.

Oli elokuva kuitenkin jollakin lailla hauska, ja sain kohtauksen kun lopussa paljastui, kuka eräs naapurin mummo tosi asiassa oli... Yksi aiemman elokuvan lapsista aikuiseksi kasvaneena!!

 Ohjaaja: Susanna White     Käsikirjoittaja: Emma Thompson

Tuotantoyhtiö: Universal Pictures, Studio Canal, Relativity Media, Working Title Films, Three Strange Angels

Alkuperäinen: Nanny McPhee and the Big Bang (2010)

Perustuu: Christianna Brandin Nurse Matilda -kirjat

Nanny Mcphee: Emma Thompson     Norman: Asa Butterfield

Megsie: Lil Woods               Vincent: Oscar Steer

Curil: Eros Vlahos              Celia: Rosie Taylor-Ritson

        Vaaleanpunainen pantteri (2006)

Tästä elokuvasta en oikein muuta osaa sanoa, kuin että kesken jalkapallo-ottelun tehdään murha, timantti nimeltä Vaaleanpunainen pantteri katoaa ja tapaus annetaan Jacques Clouseaun tutkittavaksi... Päätelkää itse loput! :P

Koska tämä oli komediaa, jossa esiintyy aina toilaileva Clouseau, elokuva oli todella hauska. En muista olenko nähnyt tätä osaa aiemmin, mutta sekoitin tämän ensin Vaaleanpunainen pantteri 2:een, joka oli muistaakseni vähän karmea... Olin myös vähän epäluuloinen filmin suhteen, koska tämä on "uusia Vaaleanpunaisia panttereita" eikä niitä vanhoja 1960-80-luvun, joissa esiintyi Peter Sellers... Niillä säilyy aina paikka sydämessäni, mutta onneksi tämä uudempikin oli onnistunut.

Ohjaaja: Shawn Levy     Käsikirjoittaja: Len Blum & Steve Martin

Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox, Colombia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer

Alkuperäinen: The Pink Panther (2006)

Clouseau: Steve Martin     Dreyfus: Kevin Kline

Xania: Beyoncé Knowles     Nicole: Emily Mortimer

               Grease (1978)

Sandy ja Danny tapaavat lomalla ja rakastuvat, mutta kesän jälkeen Sandy sanoo palaavansa Australiaan ja Danny Chicagoon. Sandyn suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, ja hänkin tulee Chicagoon, tietämättään samaan high schooliin kuin Danny! Siellä hän huomaa Dannyn olevan teinijengin johtaja ja kovis kaikkien muiden läsnäollessa. Kumman täytyy muuttua, jotta he saisivat toisensa?

Tästä elokuvasta on vähän vaikea sanoa mitään... ehkä koska en seurannut koko aikaa mukana. :P Huono se ei ollut, mutta ei ihan ihmeellisinkään. Pidin joistain lauluista (niin, tämä oli musikaali), varsinkin laulusta Summer times. Kuitenkin ärsytti, kuinka kaikki hahmot, paitsi Sandy, olivat joko tupakoivia koviksia tai "vamppeja".

Ohjaaja: Randal Kleiser   Käsikirjoittaja: Bronte Woodard, Allan Carr                      Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures

Perustuu: musikaaliin Grease

Danny Zuko: John Travolta   Sandy Olsson: Olivia Newton-John

         Maija Poppanen (1964)

Taas yksi lastenhoitaja Annan ja Mikon perheeseen... Mutta Maija Poppanen ei olekaan normaali lastenhoitaja. Hän osaa tehdä työstä leikkiä, hänen kanssaan elämästä tulee satua. Voivatko hänen opetuksensa vaikuttaa myös perheen isään, yrmeään herra Pankkiin?

Tuon juoniselostuksen jälkeen alkaa kuulostaa ihan The Sound of Musicilta (Julie Andrews muuten siinäkin!), eikö vain? Maija Poppanen on kuitenkin aivan muuta, eikä hän varasta herra Pankkia palvovalta vaimoltaan, joka on mielenkiintoisesti naisten oikeuksien puolestapuhuja. ;)

Maija Poppanen on edelleen yhtä ihana kuin ennen! <3 Elin joka kohdan täysillä, loilotin laulut mukana (niin hauskan Supercalifragilistiexpialidocious'in kuin ihanankauniin Feed the Birds, tosin lähinnä suomeksi dubattuna), yritin tanssia steppauskohdat, nauroin olipa sitten hauska juttu tai ei ja särjin sydämeni lopussa, kun Maija lähti... Ei...

Julie Andrews sekä Dick Van Dyke ovat aivan ihania päärooleissa hymyilevänä Maijana ja hauskana nuohooja/katupiirtäjä/leijanmyyjä-Perttuna! Aiemmilla katselukerroilla minulla on ollut tasan yksi kohta, jossa olen aina kyllästynyt... Nimittäin se, jossa he ovat kahvilla maalauksessa piirrettyjen eläinten kanssa. Nyt pidin siitäkin kohtauksesta, sillä se tuo esille lisää heidänkin suhteestaan! <3

Ainoa aavistuksen miinus on, että alkuperäisen Maija Poppasen luoja P.L.Travers olisi varmasti mieluummin kuollut kuin hyväksynyt täydellisesti tämän uuden, sydämellisen Maijan. Mutta mitä menettäisimmekään, jos emme olisi saaneet tutustua tähän!

Ohjaaja: Robert Stevenson     Käsikirjoittaja: Bill Walsh & Don DaGradi                       Tuotantoyhtiö: Walt Disney
Säveltäjät: Richard M. Sherman & Robert B. Sherman
Perustuu: P.L.Traversin kirjasarjaan Maija Poppanen
Maija: Julie Andrews          Perttu: Dick Van Dyke
Anna: Karen Dotrice           Mikko: Matthew Garber
Herra Pankki: David Tomlinson Rouva Pankki: Glynis John

                  

                 

Kuvat ottanut äitini, kiitos hänelle! <3

Varastetut lapset/ Rabbit-Proof Fence (2002)

Elokuva on suomeksi nimeltään Varastetut lapset, mutta käytän englanninkielistä nimeä, sillä se kuulostaa mielestäni paljon paremmalta.

Rabbit-Proof Fence kertoo 1930-luvun Australiasta. Molly, Daisy ja Gracie ovat kolme puoliveristä aboriginaalityttöä, jotka siepataan ja kuljetetaan Moore Riverin leirille pois äitinsä ja isoäitinsä luota. Hallitus näet haluaa kitkeä aboriginaalilasten perinteet ja "eurooppalaistaa" heidät. (Onko se sana?) Molly päättää kuitenkin karata leiriltä Daisyn ja Gracien kanssa. He lähtevät kävelemään yli kahdentuhannen kilometrin matkaa kotiinsa, seuraten aitaa, joka halkoo koko Länsi-Australian, Rabbit-proof fencea.

Elokuva oli mielestäni yksinkertaisesti upea. Eniten siihen vaikutti tunnelma. Filmi perustuu tositapahtumiin, ja esimerkiksi epilogissa esiintyivät oikeat Molly ja Daisy, mikä toi mielenkiintoisen näkökulman. Mutta vaikka juuri tämä tarina ei olisikaan oikeasti tapahtunut, on niin monta samanlaista tarinaa aboriginaalilapsista, jotka kuuluvat Stolen generation'iin eli varastettuihin lapsiin, jotka eivät ehkä koskaan enää tavanneet vanhempiaan.

Muutenkin elokuva oli kuvattu ja näytelty hyvin todenmukaisesti, ja vaikka katsoimme sen koulussa, missä ei tee mieli itkeä muiden nähden, tuli kuitenkin kyynelet silmiin. Tyttöjen tarina ja sen toteutus elokuvana oli todellakin tunteellinen. Ja varsinkin lapsinäyttelijät olivat todella aitoja rooleissaan, heidän valitsemistaan ja "koulutustaan" oli mielenkiintoista seurata extroista.

Rabbit-Proof Fence kosketti valtavasti, ja aion katsoa sen uudestaan.

Ohjaaja: Phillip Noyce
Käsikirjoittaja: Christine Olsen
Perustuu: Doris Pilkington Garimaran kirjaan Follow the Rabbit-Proof Fence, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin
Molly: Evelyn Sampi     Daisy: Tianna Sansbury
Gracie: Laura Monaghan  A.O.Neville: Kenneth Branagh
Moodoo: David Gulpilil

Frozen - Huurteinen seikkailu (2013)

Kuninkaantytär Elsa omistaa voiman, jota kenelläkään muulla ei ole - muuttaa esineet ja ympäristön jääksi. Kun tämä voima meinaa vahingoittaa Elsan sisarta, Annaa, hänen vanhempansa päättävät pitää sen salassa. Annan muisti pyyhitään, ja linnan ovet suljetaan, jottei kukaan saisi tietää tästä voimasta, eikä Elsa voisi vahingossa satuttaa ketään. Eräänä päivänä koittavat kuitenkin hänen kruunajaisensa, ja portit avataan...

Frozenin (en oikein pidä tuosta suomalaisesta lisäyksestä nimeen) näin ekan kerran vuosi tai pari sitten ja tykkäsin kovasti. Nyt pidin siitä varmaan vieläkin enemmän! Eniten rakastan elokuvan tunteellisuutta. Siinä on monia kohtia, joissa tekee mieli ajatella tilannetta ja itkeä. (Ja niin itkinkin, tosin vähän oudoissa kohdissa: alussa kunnolla, keskellä hiukan ja lopussa en sitten yhtään...) Tottakai myös hauskoja kohtia on, pienempiä naurattava hahmojen sekoilu ei minusta niin hauskaa ollut, mutta hilpeitäkin kohtia löytyi monta.

Anna: Lunta! Se ei sitten voinut olla trooppinen taikavoima, joka heittää rannoille valkoista hiekkaa...

Lempihenkilöitäni olivat Elsa, Anna sekä myöhemmin kuvaan astuva Kristoff, mutta jos yksi pitäisi sanoa niin se olisi kyllä Elsa. Hän on ihanan vahva ja itsenäinen :) Muutenkin tämä elokuva on hienon tasa-arvoinen: vaikka mieshenkilöt pelastavat Annan pari kertaa, tytöt tekevät rohkeita päätöksiä ja ovat itsenäisiä. Romantiikkaa löytyy elokuvasta <3, mutta sisarusrakkauskin tekee ihmeitä...

Muita ihania asioita elokuvassa ovat laulut (Let it go sekä For the first time in Forever <3) sekä talvinen tunnelma talven rakastajalle. Suosittelen Frozenia kaikille!

Ohjaaja: Chris Buck & Jennifer Lee
Käsikirjoittajat: Chris Buck, Jennifer Lee & Shane Morris
Perustuu: H.C.Andersenin satuun Lumikuningatar
Elsa: Idina Menzel/Katja Sirkiä     Anna: Kristen Bell/Saara Aalto
Hans: Santino Fontana/Tuukka Leppänen  Kristoff: Jonathan Groff/ Axl Smith      Olaf: Josh Gad/Tero Koponen 

Anna ja Elsa