Mary Rubio & Elizabeth Waterson: Writing a life - L.M.Montgomery

Kiinnostus heräsi: kiinnostus L.M. Montgomeryyn, löytyi yliopiston kirjastosta

Writing a life: L.M. Montgomery. A biography of the author of Anne of Green Gables
Mary Rubio & Elizabeth Waterson

1995

133 sivua

ECW press

L.M. Montgomery on kanadalainen tyttökirjojen, runojen ja novellien kirjoittaja, jonka luontokuvaukset, aikanaan epätavalliset sankarittaret ja sadun hohtoa täynnä olevat kertomukset muistetaan edelleen. Kirjojen takaa paljastui kuitenkin myöhemmin nainen, joka kärsi yhteiskunnan vaatimusten kourissa. Maud jätettiin lapsuudessaan isovanhempiensa huomaan, hän joutui kamppailemaan vuosia päästäkseen opiskelemaan ja saadakseen kirjailijan uransa alulle sekä solmi sankarittariensa kohtaloita uhmaten järkiavioliiton. Molempien masennus, asema papinrouvana, menestyksen varjopuolet ja hyvien ystävien kuolemat loivat Maudin elämään tummuutta, jota hän ei päästänyt näkymään uurastuksestaan ja tiukasta hymystään.

Oli mukava palata taas pitkästä aikaa lempikirjailijani elämään ja teoksiin. Olen lukenut Maudin omaelämänkerran Alppipolun, Sisko Ylimartimon teoksen Anna ja muut ystävämme sekä kolme nidettä kootuista päiväkirjoista The Selected Journals of L.M. Montgomery, joten tunnen kirjailijan elämän melko tarkasti. Tiedän hänen rakkaudestaan Prinssi Edwardin saareen, elämän läpi jatkuneesta yksinäisyydestä ja muutosten pelostaan. Kuitenkin varsinkin Maudin viimeisten vuosien vastoinkäymisiä en tiennyt kunnolla, mutta tämä kirja tutustutti niihinkin. Kirja huomautti esimerkiksi siitä kuinka Maud antoi kirjoissaan sankarittarien löytää rakkaansa yllättävien käänteiden takaa mutta paheksui omien poikiensa rakkausseikkailuja ja odotti heiltä paljon. Toisaalta hänen kirjoissaan tapahtuu paljon mitä Maudille ei tosielämässä olisi tullut kysymykseenkään.

Maudin elämä ei ollut kaikkein helpoin, vaikka kirjailijan ura ja toimeentulo toivatkin tietysti menestystä. Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan, ystäviä kuoli ja yhteiskunnan odotukset painoivat päälle. Itsemurhaa kuolinsyynä ei 90-luvulla tiedetty, mutta jo tämä teos viittaa epäsuorasti siihen. Ewanin ja Maudin mielenterveysongelmat ja masennus surettavat, sillä nykyään he olisivat varmasti saaneet paremmin hoitoa, ja stigmaa olisi ollut vähemmän. Maud ei tosiaan kertonut huolistaan tai masennuksestaan lähes kenellekään, edes lähipiirilleen. Hän joutui pitämään Ewanin masennuksen piilossa seurakunnalta ja hymyili itse aina niin säteilevästi, että joku serkku oli huomauttanut: "You always look so happy!" 

Teoksen kirjoitustyyli oli lisäksi kaunis, ja kirja analysoi myös mielenkiintoisella tavalla Maudin romaanien vivahteita hänen elämäänsä vasten, hiukan samoin tavoin kuin Anna ja muut ystävämme. Teokset käsittelevät paljon haaveita, nostalgiaa ja muutoksia. Lempikirjastani Sinisestä linnasta mielenkiintoinen huomio oli, että Barney oli Maudin kirjojen ensimmäinen "vakuuttava" romantiikan kohde, jolla oli luonnetta, sillä muut mieshenkilöt jäävät usein yksipuoleisiksi. Olen itse pohtinut, kuvastaako päähenkilön Valancyn irtiotto yhteiskunnan kahleista Montgomeryn omia toiveunia - ja miksi romaani päättyy miten se päättyy? 

Writing a life on lyhyt elämänkerta, Mary Rubio julkaisi sittemmin laajemman teoksen The Gift of Wings. Teos ammensi paljon päiväkirjoista (jotka ovat muuten myös Rubion ja Watersonin kokoamat) sekä kirjeistä. Nämä paljastavat Maudin sisimpiä ajatuksia, ärtymystä ja turhautumista sekä huolia. Samalla kuitenkin muistutetaan, että nämäkin ovat Maudin itsensä editoimia, jotka hän halusi jättää ne ravistelemaan jälkipolvia. Ne ovat yksi mutteivat koko totuus.

"When she turned from the funny eccentrics of her imagined world to the petty corruptions and small-minded malice of Cavendish, reality must have appeared most frustrating. She must have wished that life would conform to her imagination - even though she sometimes scoffed at the pink sugar fantasies she spun to please her publishers and fans. The tangy undertones of her novels could not armour her against the sourness of a life she tried so hard to control and dignify.

   In fact, both kinds of writing served their author as a "road to yesterday". She used her journals as a path to her own past, a past increasingly darkened by her selective recollections of deprivations, loneliness, enmity, defeat, bad luck, and disappointment. Her novels, on the other hand, provided her with a road to an equally real "yesterday" of brightness, fun, sweetness, and loyalty. The fascinating fact is that both paths begin with the same reality, the same experiences of life - a life not fully captured in either mode, but emerging for observers who study the two together." -s.119

Eikä Maudin elämä ollut pelkkää kurjuutta. Päällisin puolin hänellä oli hyvät olot toimeentulevassa perheessä, hän pääsi opiskelemaan eikä myöhemminkään ollut usein puutetta rahasta. Hänestä tuli maailmankuulu kirjailija, jolle sateli kirjeitä ja joka tapasi useita merkkihenkilöitä. Maudilla oli lopultakin rakkaita ystäviä, joille hän pystyi uskoutumaan. Hän sai viettää suuren osan elämästään rakkaalla Prinssi Edwardin saarella ja hänellä oli kyky kokea luonnon kauneus kaikkialla. Sekä taito kirjoittaa ja sinnikkyys nousta ylös kivikkoista Alppipolkua pitkin.

"Yet the evidence of the novels, as well as the testimony of those who knew Montgomery, suggests strongly that her life had been much happier than she ever confided to her journal. As long as she could write about Anne or Emily, or Jane or Pat, she could reenter a world of beauty, whimsy, wit, and idealism. Writing had always given her access to spiritual ebullience. Her joy had inhered in the act of writing, composing, and reworking material so that conversations could sparkle, people stride or bounce or fly, and landscapes glow in the surreal light of imagined starlight or sunshine. When unhappy, Montgomery would insert dark shadows in her novels, but most of that unhappiness flowed into her journals, leaving her novels to record the lives of women dreaming of blue castles and imagining warm inglesides, harbouring gables, and lanterns on the hills of their personal islands. True tragedy came into her life when she could no longer write - neither fiction not fixative journals." -s.116

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 5. "Kirjassa sairastutaan vakavasti" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseen Prinss Edwardin saarella sekä Ontariolla.

Malinda Lo: Last night at the Telegraph Club (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Malinda Lon novelli samasta päähenkilöstä kokoelmassa All out! The no-longer secret stories of queer teens throughout the ages

Last night at the Telegraph Club

Malinda Lo

2021

409 sivua

Hodder & Stoughton

Lily Hu asuu San Fransiscon suuressa Chinatownissa 50-luvulla kiinalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin välissä. Tutustuessaan paremmin luokkalaiseensa Kathiin Lilylle avautuu toinen maailma heidän käydessään eräänä yönä salaa lesbobaarissa Chinatownin liepeillä. Siellä Lily ei voi saada silmiään irti mieheksi pukeutuneesta laulajasta Tommy Andrewsista. Pian Lily elää melkein kaksoiselämää kuuliaisena tyttönä kiinalaisyhteisössä ja samaan aikaan alkaa kyseenalaistamaan seksuaali-identiteettiään. Kathin ja Lilyn lähentyessä hänen välinsä parhaaseen ystäväänsä Shirleyyn uhkaavat puolestaan viilentyä. Ja entä jos kaikki tuleekin ilmi?

Kuten Robin Talleyn Pulp, myös Last night at the Telegraph Club saa inspiraatiota niin 50-luvun vaarallisista ajoista kuten lesbian pulp fiction -kioskikirjallisuudesta. Myös Lily löytää kioskista kirjan, joka kertoo kahden naisen suhteesta - tietysti päättyen onnettomasti. Vainoista huolimatta lesbobaarit kukoistavat, mutta niissä on aina vaarana joutua ratsian kohteeksi. Butch ja femme olivat tärkeitä identiteettejä 50-luvun maailmassa, joskaan en nähnyt Lilyä täysin perinteisenä femmenäkään, ja tämä binääriys tuntuu aina hiukan jäykältä.

Elämä Chinatownissa amerikankiinalaisena oli hyvin mielenkiintoista luettavaa. Lily tuntui elävän kahden maailman välissä: toisella puolella on Kiinasta muuttaneet vanhemmat, kiinalainen yhteisö ja naapurit. Chinatownissa on joka kulmassa ravintoloita, jotka tarjoavat valkoisille amerikkalaisille eri ruokaa kuin kiinalaisille, oma sairaala ja oma jokavuotinen uudenvuodenkulkuekin. Koulussa on paljon kiinalaistaustaisia ja Lilyn lähimmät ystävät ovat Chinatownista. Kuitenkin hän puhuu englantia äidinkielenään ja viettää sekä joulua että kiinalaista uutta vuotta. Lisäksi Lily on kasvanut Amerikassa eikä tunne kiinalaista kulttuuria ihan täysin omakseen. Chinatown on hänelle samalla turvallinen koti, mutta myös ahdas verkko, jossa jokainen tietää toisensa ja näiden salaisuudet.

"Shirley was right; Lily felt those constraints too. And yet she also felt protective of Chinatown. She didn't want anyone to disparage it - not even Shirley. When they were children, Chinatown had seemed wonderfully free to Lily; a neighborhood full of friends, with shopkeepers who would give her candied fruit and lumps of rock sugar. Of course everyone knew each other; it was like a densely packed little village, and her father was the well-respected village doctor. It was safe. Outside Chinatown was a different story. Everybody knew the boundaries. You stayed between California and Broadway, went no farther west than Stockton, and no farther east than Portsmouth Square. It wasn't until junior high, when she had to walk through North Beach to go to school, that Lily became comfortable with leaving Chinatown. Even then, she heard stories about Italian boys who beat up Chinese kids who made the mistake of wandering off Columbus Avenue." -s. 204-205

Kirja sivuaa myös kiinalaistaustaisiin kohdistuvaa syrjintää: Lilyn isää uhataan maasta poistumisella, kun hän ei suostu epäilemään tuttavaansa kommunismiin liittyvästä toiminnasta, vaikka hän on Amerikan kansalainen ja taistellut sodassa USA:n puolella. Lily kohtaa myös arjessaan syrjintää, jota ei nosteta esille, se vain on. Esimerkiksi moni lesbobaareissa ihmettelee, kuinka Lily puhuu täydellisesti englantia, ja Tommy kutsuu tätä "China dolliksi". Oman lisänsä tuovat aikakauden termit eri "roduista" (Caucasian, Negro, Oriental) sekä tekstin lomaan ripotellut mandariinin ja kantoninkieliset sanat. Samoin kirjassa nostetaan esiin intersektionaalinen näkökulma, kuinka aasialaistaustaisia lesboja ei ole paljon esitelty.

"Lily turned to the mirror. She saw a Chinese girl in a characterless grey suit - blank faced, nothing special, even a little boring. Respectable. The word felt square, immovable, like a sturdy box with all four corners equally weighted. A respectable girl was easily categorized, her motivations clear. She wanted a college degree, and then a husband, and then a nice home and adorable children, in that order. She saw her mother smile tightly, as if conscious of the salesgirl hovering behind them, and then Lily understood why her mother had worn the church suit to Macy's. Even if it was ugly, it declared her investment in respectability. Her mother was a real American wife and mother, not a China doll in a cheongsam, relegated to operating the elevator." -s.30

Etenkin aikakauden konservatiivisuuden ja ulkomaalaisvastaisuuden vuoksi Lilyn yhteisö ei siedä poikkeavuutta. Homoseksuaalisuus tietää naimattomuutta ja lapsettomuutta, vainoa ja pahimmillaan ehkä jopa maasta karkoitusta.

"Everything was moving in circles. She couldn't get out of the kitchen; it was only the person she spoke to who changed. Here was her mother sitting down across from her, reaching for her hands and chafing them as if she were frozen. She felt the rub of her mother's wedding ring against her skin, and her mother's face swam into focus, her brown eyes full of sharp worry of love, and Lily thought, You will never look at me like this again." -s.325

Lily kasvaa kuitenkin tarinan aikana hienon vähitellen rohkeammaksi ja uskaltaa toimia oman päänsä mukaan Shirleytä vastaan, joka on ennen päättänyt kaikesta. Hän tosin hyväksyi identiteettinsä aika nopeasti verrattuna siihen ettei ollut ennen ikinä kuullut mitään positiivista homoseksuaalisuudesta. Hänen ja Kathin rakkaustarinakin eteni kivan hitaasti ja luonnollisesti. Juoni piti koko ajan jännitystä yllä ja tarinan loppu oli myöskin todenmukainen. Välillä kerrottiin myös menneisyydestä Lilyn sukulaisten näkökulmasta.

Last night at the Telegraph Club oli tosiaan kaunis ja realistinen tarina, jollaisia lukisin mielelläni lisää. Se onkin ollut yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksista. Plussaa myös kauniin salaperäisestä kannesta, joka muistuttaa kioskikirjallisuudesta.

"Walking home from Union Square later that day, Lily wondered if she'd run into Paula again - or maybe Claire, or even Sal. She realized, with a jolt, that the city must be peppered with women who frequented the Telegraph or similar clubs; women who watched performers like Tommy Andrews, made friends with each other, made girlfriends of each other. At each intersection she cast skittish glances at the women waiting for the light to change, wondering if she was one of them too, or her, or her." -s.275

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Haluaisin olla mukana kirjan tapahtumissa" ja Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltiolla Kalifornia. Sekä tietysti Yöpöydän kirjojen Pride-lukuhaasteeseen!

Truman Capote: Breakfast at Tiffany's

Kiinnostus heräsi: elokuva Breakfast at Tiffany's (1961)

(kansi oli pelkästään ruman punainen, niin en saanut siitä hyvää kuvaa)

Breakfast at Tiffany's

Truman Capote

1964 (1958)

159 sivua

Hamish Hamilton

Breakfast at Tiffany's kertoo takautuvasti nimettömän minäkertojan ystävyydestä New Yorkin naapurinsa Holly Golightlyn kanssa. Holly on suorasukainen, viettää päivänsä tapaamalla milloin ketäkin miestä tai viemällä "säätiedotuksia" vankilassa istuvalle rikolliselle; minäkertoja taas yrittää saada kertomuksiaan lehteen. Hollysta paljastuu pikkuhiljaa uusia asioita ja eräänä päivänä hän lähtee tiehensä.

"Because Holly wanted to know about my childhood. She talked of her own, too; but it was elusive, nameless, placeless, an impressionistic recital, though the impression received was contrary to what one expected, for she gave an almost voluptuous account of swimming and summer, Christmas trees, pretty cousins and parties: in short, happy in a way that she was not, and never, certainly, the background of a child who had run away.

   Or, I asked, wasn't it true that she'd been out on her own since she was fourteen? She rubbed her nose. 'That's true. The other isn't. But really, darling, you made such a tragedy out of your childhood I didn't feel I should compete." -s.52-53

Katsoin Breakfast at Tiffany'sin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden ja yllätyin todella positiivisesti. Luin lyhytromaanin vasta elokuvan jälkeen, minkä vuoksi en pysty olemaan vertailematta näitä kahta. Monet kohtaukset olivat hämmästyttävän samanlaisia, valitettavasti myös rasistisissa viittauksissaan, ja jopa tunnettu sitaatti "A girl doesn't read this sort of thing without her lipstick" löytyi molemmista. Kun kirja kertoo sodan ajasta (Hollyn luksuselämän vuoksi sitä tuskin huomaa), elokuva keskittyy taas 60-lukuun. 

Tämä ei kuitenkaan jää ainoaksi eroksi: elokuvalla oli täysin eri idea ja tarkoitus. Heteronormatisointia ei voinut olla huomaamatta, etenkin kun valkokankaalla Holly ja minäkertoja rakastuvat toisiinsa. Kirjassa puolestaan Holly väittää hallitsevansa gaydarin ja sen jälkeen itsekin pitävänsä myös naisista (tämä ei kyllä muuten tullut mitenkään ilmi). "Fredinkin" (Hollyn kutsumanimi minäkertojalle) voi tulkita homoksi. Kuitenkin myhäilin elokuvaa katsoessa Hollyn vieraillessa yökerhossa ja ottaen aurinkolasit päästään katsoakseen paremmin naistanssijaa. 

"Of course people couldn't help to think I was a bit of a dyke myself. And of course I am. Everyone is: a bit. So what? That never discouraged a man yet; in fact it seems to goad them on." -s.25

Elokuva on kuitenkin selvästi lopussa perinteinen rakkaustarina, kun taas kirja päättyy avoimesti. Kuitenkin elokuvassa on eheämpi juoni ja hahmoilla kunnon kehityskaari. "Fredillä", ei ole kirjassa juuri minkäänlaista luonnetta, eikä mitään suurta juonenkaarta löytynyt. Elokuvan Holly sai minut miettimään: ensin hän tahtoi rikkaisiin naimisiin, mutta lopulta valitsi kuitenkin rakkauden. Hän myös tahtoo olla riippumaton kaikista, mutta lopulta tajuaa (kirjassakin), ettei se ole mahdollista. Holly tuntuukin patoavan paljon sisimpäänsä, mitä ei tahdo näyttää ulospäin.

"She was still hugging the cat. 'Poor slob,' she said, tickling his head, 'poor slob without a name. It's a little inconvenient, his not having a name. But I haven't any right to give him one: he'll have to wait until he belongs to someone. We just sort of took up by the river one day, we don't belong to each other: he's an independent, and so am I. I don't want to own anything until I know I've found the place where me and things belong together. I'm not quite sure where that is just yet. But I know what it's like.' She smiled and let the cat drop to the floor. 'It's like Tiffany's,' she said." -s.39-40

Kirjassa Tiffanylla ei muuten ollut niin suurta osaa kuin elokuvassa, kuitenkin se edustaa Hollylle helpotusta ahdistuksesta:

"'You know those days when you've got the mean reds?'

   'Same as the blues?' 

   'No,' she said slowly. 'No, the blues are because you are getting fat or maybe it's been raining too long. You're sad, that's all. But the mean reds are horrible. You're afraid and you sweat like hell, but you don't know what you're afraid of. Except something bad is going to happen, only you don't know what it is. You've had that feeling?'

   'Quite often. Some people call it angst.'

   'All right. Angst. But what do you do about it?'

   'Well, a drink helps.'

   'I've tried that. I've tried aspirin too. Rusty thinks I should smoke marijuana, and I did for a while, but it only makes me giggle. What I've found does the most good is just to get into a taxi and go to Tiffany's. It calms me down right away, the quietness and the proud look of it; nothing very bad could happen to you there, not with those kind men in their nice suits, and that lovely smell of silver and alligator wallets. If I could find a real-life place that made me feel like Tiffany's, then I'd buy some furniture and give the cat a name.'" -s.40-41

Vaikka elokuvaa onkin pehmitelty 60-luvun valkokankaan kestäväksi, kuvaa sekin rohkeasti naisen seksuaalisuutta. Audrey Hepburn tuo Holly Golithlyyn samaan aikaan tyylikkyyttä, pehmeyttä ja särmää jopa enemmän kuin myöhemmin My Fair Ladyssa. Vaikka Capote ei ollutkaan tyytyväinen häneen Hollyynsa, pystyn kyllä yhdistämään mielessäni kirjan ja elokuvan Hollyt. 

Kokoelmaan kuului myös muita Capoten novelleja: Eräässä tarinassa ilotyttö etsi rakkautta, toisessa vanha miesvanki mieltyi nuorempaan vankiin joka sitten petkuttaa tätä, kolmannessa kuvataan muistellen pikkupojan ja vanhemman naisen jouluvalmisteluja. Kaikki kertoivat yhteiskunnan hylkiöistä ja päättyivät hiukan melankolisen avoimesti.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. "Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä" ja henkilökohtaisiin Amerikkaa tutkimassa sekä Kaupunki-haasteisiini New Yorkilla. 

Khaled Hosseini: A thousand splendid suns

Kiinnostus heräsi: lainassa ystävältä (en muista milloin viimeksi olen lainannut kirjoja tutuilta!)

A thousand splendid suns
Khaled Hosseini

2008 (2007)

419 sivua

Bloomsbury

"Nana said, "Learn this now and learn it well, my daughter: Like a compass needle that points north, a man's accusing finger always finds a woman. Always. You remember that, Mariam." -s.7

A thousand splendid suns (suomeksi Tuhat loistavaa aurinkoa) kertoo Mariamin ja Lailan tarinan. Mariam elää lapsuutensa yksin äitinsä kanssa pienessä mökissä maaseudulla. Tyttö palvoo isäänsä, vaikka tällä on oma perhe Heratissa ja hän vierailee harvoin tyttärensä luona. Tapahtumat seuraavat toisiaan äidin hirtettyä itsensä, ja Mariam joutuu muuttamaan pääkaupunkiin Kabuliin uuden miehensä Rasheedin kanssa, pukeutumaan burkaan ja linnoittautumaan taloonsa.

"I know you're still young, but I want you to understand and learn this now, he said. Marriage can wait, education cannot. You're a very, very bright girl. Truly, you are. You can be anything you want, Laila. I know this about you. And I also know that when this war is over, Afghanistan is going to need you as much as its men, maybe even more. Because a society has no chance of success if its women are uneducated, Laila. No chance." -s.114

   

Ennen sotaa Lailan elämä Kabulissa on suhteessa Mariamiin huoletonta: hän käy koulua ja haaveilee opiskelusta sekä parhaasta ystävästään, Tariqista. Mutta Lailankin kohdalla kohtalo puuttuu peliin, ja hän päätyy toiseksi vaimoksi Rasheedille. Mariamin ja Lailan välejä varjostaa ensin kateus, mutta siitä kehittyy lopulta vahva side, jota ei murra mikään este.

Olen lukenut muutaman Iranista kertovan kirjan, mutta tämä oli ensimmäinen lukukokemukseni Afganistanista. Kirja sopi sattumalta ajankohtaan todella hyvin afganistanilaisen tuttuni puolesta mutta myös Afganistanin kriisin vuoksi. Tämän vuoksi etenkin tarinan toivorikkaita hetkiä olikin erityisen lohdutonta lukea, kun tiesi samaan aikaan historian toistavan itseään.

Kirja seuraa päähenkilöiden elämää aina 1950-luvulta 2000-luvun alkuun ja valottaa Afganistanin historiaa tuolta ajalta. Vallankumous, neuvostoaika, sisällissodat, Talibanin nousu, sota USA:a vastaan ja Talibanin tuhoutuminen. Kurjat ajat seuraavat toisiaan, ja oli vaikea sanoa, toiko mikään aikakausi todellista helpotusta päähenkilöille, paitsi ehkä Talibanista vapautuminen. Vaikka USA:n näkisikin hyökänneen Afganistaniin hyvässä tarkoituksessa, aiheuttaa sota siviileille uskomatonta kärsimystä. Oikeuttaako mikään sotaa?

Ja lopulta kaikki paha heijastuu aina naisiin. Hyökkäysten aikaiset raiskaukset, aviomiehen paha tuuli ja häijy luonne tai Talibanin alistavat määräykset. Naiset joutuvat jäämään kotiin vailla toivoa koulutuksesta eivätkä saa edes kävellä kadulla yksin. Vaikka Mariamilla ja Lailalla on aivan eri lähtökohdat, ovat he lopulta Rasheedin edessä samassa tilanteessa.

Varsinkin Rasheed olikin henkilö, jota ei pystynyt sympatisoida millään, niin hirveitä asioita hän teki. Ehkä riipaisevinta oli, kuinka Mariam hyväksyi tämän niin pitkään. Mariam on henkilö, joka on niin tyytynyt kohtaloonsa ettei kyseenalaista sitä - ennen kuin nousee puolustamaan lähimmäisiään. Mariam on henkilö, joka antaa mitä tahansa toisten onnen hyväksi.

"One could not count the moons that shimmer on her roofs, 

 Or the thousand splendid suns that hide behind her walls" - Saib-e-Tabrizin runosta Kabul

Ja samaan aikaan kirja on ylistyslaulu maalle ja sen ihmisille, jotka ovat joutuneet kestämään kaiken. Se piirtää kuvan Heratin väkeä kuhisevista ja Kabulin pommituksen autioittamista kaduista. Se vilisee kuvausta ihmisten elämästä ja farsinkielisiä sanoja sekä antaa myös uusia näkökulmia burkan käyttöön. Se tulvii nostalgiaa vuosituhansia vanhoja Buddha-patsaita kohtaan, jotka Taliban räjäytti. Se muistuttaa, kuinka valtaapitäjien politiikkaan valjastamalla uskonnolla ja kansan uskolla on valtava ero. 

A Thousand Splendid Suns on lohduton kuvaus naisten elämästä Afganistanin viime vuosikymmenillä, mutta samalla myös tarina uhrautumisesta, toivosta ja solidaarisuuden voimasta.

"Laila watches Mariam glue strands of yarn onto her doll's head. In a few years, this little girl will be a woman who will make small demands on life, who will never burden others, who will never let on that she too has had sorrows, disappointments, dreams that have been ridiculed. A woman who will be like a rock in a riverbed, enduring without complaint, her grace not sullied but shaped by the turbulence that washes over her. Already Laila sees something behind this young girl's eyes, something deep in her core, that neither Rasheed nor the Taliban will be able to break. Something as hard and unyielding as a block of limestone. Something that, in the end, will be her undoing and Laila's salvation." -s.389-390

Kirja sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 28. "Kirja jonka lukemisesta on sinulle jotain hyötyä" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni kaupungilla Kabul.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kiinnostus heräsi: jostakin blogista löydetty, kirjastosta lainattu

Kaksi rakkautta

Paula Havaste

2010

355 sivua

Gummerus 

Suntion tytär Anna kiinnostuu eräänä kesänä veljensä ystävästä Voitosta. Kaikki käy nopeasti, ja syksyllä Anna onkin jo naimisissa ja kotirouvana pienessä maalaiskylässä. Kun vielä sotakin syttyy ja Voitto lähtee rintamalle, täyttyvät Annan päivät ianikuisesta puurtamisesta ja velvollisuuksista. Mihin hävisivät opiskelijariennot Helsingissä ja huoleton nuoruus? Kun kuvaan astuu Voiton valovoimainen näyttelijätärserkku Tuji, on Anna myyty ensi katseesta. Onko hän valmis ottamaan hypyn tuntemattomaan?

En ollut aiemmin törmännyt Paula Havasteen historiallisiin romaaneihin, mikä hiukan kaduttaa. Romaanin kulttuurihistoriallinen anti oli nimittäin suuri: tutuksi tulivat arjen kiireet 30-40-luvun taitteen maaseudulla: milloin ruokittiin eläimiä, milloin pestiin pyykkiä, lämmitettiin silakkalaatikkoa ja ohrapuuroa, käytiin potkukelkalla kaupassa tai parsittiin iltaisin sukkia radiota kuunnellen. Myös opiskelijaelämää sivuttiin Annan venyttäessä opiskeluja vuosikausia, käydessä kiireiltään tenttimässä Helsingissä ja yöpyessä asuntolassa sekä pohtiessa sielutieteen ja psykologian eroa. Opiskelijana tätä oli erityisen kiinnostava lukea, enkä tiennyt että Suomessa on pystynyt jo pitempään tehdä kirjatenttejä ja jopa professorin itsensä kotona. Kahdelle rakkaudelle löytyy muuten jopa jatkoakin, joissa keskitytään Annan sisareen ja tyttäreen.

"Anna sulki oven, lisäsi uuniin puita ja katsahti kelloa. Viimeinen radio-ohjelma oli vielä menossa, ja pian lämpeneään huoneeseen tulvi hiljaa saksalaisia operettisävelmiä. Kun radiosta kuului enää pelkkää suhinaa, Anna tarkisti pimennysverhot, sekoitti puuroa ja sulki keittiön hellan pellit. Hän kohensi olohuoneen uunin tulta ja asettui kipein kynsin kirjoittamaan kirjettä, jossa sanoisi kaiken sen, mitä Tuji hänelle merkitsi. Siitä tulisi ihmeellisen kaunis kirje, täynnä kiitollisuutta ja rakkautta, uhrautumista ja antautumista. Se olisi kaunein kirje, jonka hän koskaan kirjoittaisi, ja hän tiesi jo etukäteen polttavansa sen heti tuhkaksi." -s.280

Myös sodan valtavaa vaikutusta arkeen kuvattiin tarkasti. Kotirintamalla kaikki kaatuu naisten harteille, pikkutytöt käyvät pikkulotissa ja jokaisen odotetaan hakkaavan talkootöissä motteja ja tarjota majoituspaikkaa sotaa pakeville. Kaikki on kortilla, Helsinkiin körötellään häkäpönttöautolla ja pommituksien aikana pelätään kaupungissa asuvien puolesta. Myös sodan aiheuttamat traumat tulevat ilmi Voiton palatessa lomilla muuttuneena, puhumattomana miehenä. Ja kuitenkin eteenpäin täytyy taivaltaa.

"Annan mieleen nousivat vielä hirveämmät kuvat siitä, mitä ihminen saattoi tehdä toiselle, mitä julmat, säälimättömät ihmiset saattoivat tehdä naisille tai lapsille. Hän ei kestänyt enempää vaan huusi unissaan niin kovaa, että sai kiskottua itsensä noista kauheista kuvista kauemmas, huusi sitkeästi ja pinnistellen niin kauan, että sai aikaan todellisen, oikean äänen. Se pieni surkea parahdus oli onneksi tarpeeksi, hän heräsi lopultakin ja syöksyi sydän kauhusta jyskyttäen suoraan ulkoportaille tunteakseen pakkasen kietoutuvan ympärilleen. Tätä ei saanut ajatella, ei voinut. Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ei ikinä saisi enää koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan." -s. 334-335

Jotkut blogit ovat kuvailleet Havasteen kieltä koruttomaksi, mutta minusta se oli täynnä kaunista luontokuvausta ja mielenkiintoista tarkkaa arjenkuvausta. Aika etenee kirjassa epätasaisen pomppien, välillä hypätään monta kuukautta eteenpäin ja välillä kerrotaan usean kappaleen voimin yhdestä päivästä, mutta sekään ei minusta haitannut. 

Anna oli naispäähenkilöksi hienon aktiivinen ja epätäydellinen. Kirja korostaa naisten seksuaalisuutta ja esimerkiksi Voiton suhteen tavanomaiset sukupuoliroolit kääntyvät alussa päälaelleen: Anna viettelee Voiton, mikä on jännä vastakohta yleensä vietellyksi tulevalle passiiviselle naiselle. Kuitenkin Anna päätyy suoraan kotirouvaksi, ja Voitto tajuaa vasta äitinsä huomautuksen jälkeen antaa hänen jatkaa opintojaan. Osittain Anna on ehkä olosuhteiden vanki: nykymaailmassa hänen ei olisi tarvinnut heti astua avioon vaan hän olisi voinut opiskella ja seurustella vapaasti. On mielenkiintoista miten Anna siitä huolimatta viihtyy hetkittäin kotona äitinä maaseudun rauhassa vaikka kaipaakin menoa ja intohimoa. Tämä ristiriita nouseekin kantavaksi teemaksi kirjassa: riittävätkö tasainen arki ja onni vai tarvitseeko ihminen kunnolla elääkseen jotain leimuavaa, kiellettyäkin? Mitä ovat onnellisen elämän rakennuspalikat?

"Tuo avantouinti oli palannut viime aikoina monet kerrat Annan mieleen. Hän muisti yhä pelon, jolla oli astunut avannon kylmään syliin, jäätävän kylmyyden, joka iski jäsenten läpi kuin olisi polttanut. Hän musti huikaisevan vauhdin, jolla noustiin takaisin laiturille, ensimmäiset hyhmäiset läpi koko kehon pakottavat iskut ja niitä miltei silmänräpäyksessä seuranneen autuaan lämmön, kun hän nousi huohottaen, silmät ihmeestä ymmyrkäisinä laiturilla ja keskittyi nauttimaan iholle levinneestä suurenmoisesta kihelmöinnistä ja keveyden tunteesta, joka tuntui nostattavan koko ruumiin leijumaan. [...]

   Enää ei ollut paluuta, hän oli jo laiturilla, oli talvi, ja jäähän hakatussa aukossa odotti hyhmäinen vedenpinta. Siihen ei voinut kuin hypätä, ja siksi hän sulki silmänsä ja tunsi pohjoistuulen sekoittavan hiuksensa." -s.207-208

Arjen yksinkertaisuutta paetakseen Annakin aloittaa epävarman suhteen Tujin kanssa. Tuji on Voitonkin sanojen mukaan ailahteleva tuulihattu, ja välillä todella ihmettelin miksei Anna todella tajunnut suhteen toksisuutta. Tuji on hänelle samalla seksuaaisen intohimon mutta myös rakastumisen kohde. En halua arvostella enempää kirjan homoseksuaalisuuden kuvausta, mutta en ehkä suosittelisi kirjaa konservatiivisesti asennoituneelle lukijalle ensimmäiseksi LGBT+ -kirjaksi, sillä seksuaalivähemmistöistä voi saada hiukan ailahtelevan toksisen kuvan. Joka tapauksessa oli hienoa ettei kirja määritellyt liikaa, ja toiseenkin homoseksuaaliseen suhteeseen viitattiin. Sotaromaanit-sivulla on mainiota pohdintaa kirjasta (spoilaa lopun!!): esimerkiksi Tuula Juvosen mukaan sota-aika on poikkeustila, joka loi tilaa homoseksuaalisuudelle. 

Kahdessa rakkaudessa on todellakin ilahduttavan psykologinen ote, eikä yksikään hahmo ole yksiulotteinen vaan epätäydellinen. Kirjan loppu on toisaalta arvattavissa, toisaalta hyvin yllättävä. Sanotaan sen verran että Anna löytää vihdoin suunnana elämälleen ja oppii ymmärtämään, kuinka rakkautta on useanlaista; ei välttämättä vain yhtä ihmistä, vastakkaista sukupuolta kohtaan tai ylipäätään toista ihmistä kohtaan:

"Ehkä Annan pitisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan." 

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 34. "Kirjassa tarkkaillaan luontoa" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Helsingillä.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Kiinnostus heräsi: lahja ystävältäni, kiitos <3

Loistava ystäväni

Elena Ferrante

2016 

Napoli #1

Helinä Kangas

L'amica geniale (2011)

362 sivua

WSOY

Eletään 50-lukua Napolin syrjäseutujen korttelissa. Elena ja Lila tutustuvat kuusivuotiaina kansakoulussa, jolloin Elena jää Lilan rohkeuskokeiden pauloihin. Elena on tunnollinen oppilas, joka pääsee opettajansa tukemana eteenpäin koulu-uralla. Kuitenkaan hän ei tunnu elävän muita kuin Lilaa varten: Lilasta uhkuu pienestä pitäen määrätietoisuutta, erilaisuutta, häijyyttäkin. Jokainen näkee hänet ensin. Lila ei pääse vanhempiensa vuoksi jatkamaan koulunkäyntiä mutta oppii itsenäisesti nopeammin kuin Elena; nuorena hän on jokaisen pojan huomionkohteena. Mutta kumpi pääsee lopulta pidemmälle, irtaantumaan lapsuuden korttelista?

"Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelin nykyään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen." -s.288 

Olin jo aiemmin hiukan katsellut Loistavaa ystävääni sillä silmällä, mutta sysäyksen lukemiselle sain vasta ystävältäni, joka antoi minulle kirjan lahjaksi. En silti osannut aavistaa että koukuttuisin kirjaan nin paljon. Ja kuitenkin, vaikka kirjan kieli on suurimmaksi osaksi arkipäiväistä ja suoraa, siinä on myös paljon poeettisia kuvailuja ja symboliikkaa. En ehkä edelleenkään täysin tajunnut kirjan klassikkoasemaa, mutta löysin jonkinlaisen ajatuksen.

Kirja kuvailee tyttöjen nuoruutta: heidän leikkejään, perheolojaan, opintietään, ystävyyksiään ja kilpailuaan pojista. Samalla kuvataan koko naapuruston elämää, sillä korttelin jokainen asukas tuntee toisensa ja toistensa perhe-elämät. Miehet ja naiset ovat jämähtäneet paikoilleen elämäänsä käsityöläisinä tai vaimoina, ja naapurien kaunat muistetaan lopun ikää. Tytöt lukevat Pikku naisia ja päättävät tulla suurena kirjailijoiksi ja rikastua. Myöhemmin heitä sitten painostetaan naimisiin varakkaiden poikien kanssa ja löytämään jotain parempaa. Elena kokee perheensä puolelta ristiriitaisia paineita: toisaalta vanhemmat eivät haluaisi kustantaa hänen koulunkäyntiään vaan pistää hänet heti töihin, toisaalta he painostavat tätä nousemaan muiden yläpuolelle. Elenakin alkaa joskus tuntea itsensä ulkopuoliseksi muiden seurassa, kaipaa sivistävää keskustelua ja käyttää kirjakieltä erottuakseen paikallismurteesta - kirjassa tehdään selvä ero, milloin joku puhuu murretta ja milloin kirjakieltä.

"Ajattelin kuinka ristiriitaisesti hän käyttäytyi vihanpuuskineen ja komentelevine eleineen tajuamatta sitä itse. Hän ei ollut halunnut minun käyvän koulua, mutta nyt kun kävin, hän piti minua parempana kuin ikätovereitani, joiden seurassa olin kasvanut, ja tajusi, niin kuin minäin tajusin juuri siinä tilanteessa, että paikkani ei ollut heidän joukossaan. Ja nyt hän vaati minua pysymään vieressään suojatakseen minua ties miltä myrskyiltä, kuiluilta ja rotkoilta, kaikilta niiltä vaaroilta, joita Antonio hänelle edusti. Mutta hänen vieressään pysyminen tarkoitti jäämistä hänen maailmaansa, tulemista kaikessa samanlaiseksi kuin hän. Ja jos minusta tulisi samanlainen kuin hän, kenet muun voisin saada paitsi Antonion?" -s.351

Väkivalta on Elenan ja Lilan elämässä koko ajan läsnä. Lähipiirin ihmisiä on kuollut sairauksiin ja onnettomuuksiin, tai joku on jopa murhattu. Isät lyövät lapsiaan, pojat hakkaavat toisiaan ja jopa naiset ja tytöt tappelevat keskenään tai tulevat hulluksi. Epätoivoisesti rakastunut poika uhkaa tappaa rakastettunsa, joka on ihastunut toiseen. Itse ihmettelin, miten kevyesti Elena tuntui ottavan väkivallan kotona, kuin se vain kuuluisi elämään, ja painotti isien olevan muuten lempeitä. Väkivallan ympäristöstä huolimatta kirja oli kevyt lukea, sillä siinä ei kuvailla paljoa vaan pelkästään mainitaan. Minuun vaikuttivat tosin enemmän Lilan psykologiset tuntemukset, kun hän tunsi esineiden muotojen irtaantuvan ja sai kuparikattilan räjähtämään. Kirjan symboliikkaa oli välillä vaikea ymmärtää, mutta Lila tuntui huomaavan, etteivät ihmiset olleetkaan sitä miltä he näyttivät.

Samoin tytöt eivät ota poikien houkutusta varoen vaan tahtovat ihailua sekä saada rikkaan, vanhemman poikaystävän. Seksuaalista häirintää esiintyy, ja kilteistäkin miehistä paljastuu uusia puolia; kukaan tarinan hahmo ei ole todella "hyvä" ihminen. Romantiikka ja seksuaalisuus ovat loppua kohden yhä tiiviimmin läsnä tarinassa, kun tytöt kilpailevat huomiosta ja pojat tytöistä. Siinäkin Elena jää Lilan varjoon, vaikka moni poika rakastuu häneenkin. Välillä tuntui hiukan ikävältä, kuinka Elena käytti lähes joitain poikia hyväkseen.

Lila on magneettinen hahmo, josta säteilee jotain niin, että jokaisen puhe kääntyy aina häneen. Vaikka Elena etenee kouluasteelta toiseen ja vaikka häneenkin rakastutaan, ei hän kuitenkaan pysty olemaan vertaamatta itseään ystäväänsä ja olemaan tyytyväinen. Ei vaikka Lilan unelmat kirjoittamisesta ja rikastumisesta päivittyvät ja hän löytää uuden tavan edetä elämässään. Elenan obsessio Lilaan olisi voinut tarkoittaa jotain enemmänkin, ainakin pari kohtausta toivat sen mieleen. Mutta tyttöjen välinen kilpailu ja vertailu oli jollain tavalla hyvin samastuttavaa ainakin minulle. Ja kuitenkin Lilakin oli jollain lailla epävarma ja etsii itselleen sopivaa polkua. 

Ihmisten elämää ja kulttuurihistoriaa ei juurikaan kuvattu tarkoituksellisesti, mutta kuitenkin tarinasta välittyi korttelin elämän yksinkertaisuus ja paikalleen jämähtäminen. Kirja käsitteleekin nuorten tyttöjen mahdollisuuksia ja selviytymisstrategioita 50-luvun Napolissa. 

"Ja eräänä iltapäivänä hän sanoi lauseen, joka vaikutti minuun syvästi: "Ilman rakkautta ei vain ihmisten, vaan myös kaupunkien elämä kuihtuu." En muista ihan tarkkaa sananmuotoa, mutta ajatus oli tuo, ja yhdistin sen likaisiin katuihimme, pölyisiin puistoihin, uudisrakennusten tärvelemään maaseutuun, väkivaltaan joka kodissa, joka perheessä." -s.168

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 11 (Kirja kertoo köyhyydestä) ja Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Selviytyjä", henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni tapahtumapaikalla Napoli. Se on myös #Hyllynlämmittäjä!

Historiallisia LGBT+ -nuortenromaaneja

Tässä postauksessa esittelen kaksi sateenkaarevaa nuortenkirjaa, joiden molempien tapahtumat sijoittuvat ainakin osittain historiaan ja kuvaavat aikansa poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Molemmissa kirjoissa kuvataan myös nuorten aktivismia!

***

Kiinnostus heräsi: löysin netistä ja HelMet-kirjastosta

Things a bright girl can do

Sally Nicholls

2017

419 sivua

Andersen

"'No,' she said. 'No, I don't. And even if it's a pipe dream... Teddy, I don't care. I can't know that something is possible, and sit back and not do anything to make it real.'" -s.63, Evelyn 

Eletään vuotta 1914. 

Evelyn on 17-vuotias yläluokkainen nuori nainen, jonka ajatukset ovat tulevassa. Hänen vanhempansa toivovat hänen menevän naimisiin lapsuudenystävän Teddyn kanssa, mutta Evelyn tahtoo päästä opiskelemaan Oxfordiin. Lukea sanomalehteä kuten pojat. Päättää omasta elämästään. Tutustuttuaan suffragetteihin Evelyn päättää taistella oikeuksiensa puolesta hinnalla millä hyvänsä - oli se sitten jakamalla lentolehtisiä tai osallistumalla mielenosoitukseen ja joutumalla vankilaan? Kuinka pitkälle Evelyn voi mennä?

   "Nell had always hated being different.

    But May revelled in it." -s.155, May

Keskiluokkainen 15-vuotias May puolestaan kuuluu äitinsä kanssa rauhanomaisempiin suffragisteihin, sillä kveekareina väkivalta ei kuulu heidän arvoihinsa. May on myös "sapfolainen" ja ylpeä siitä. Kun hän tapaa Nellin, May näkee heidän elämänsä erot mutta myös samankaltaisuudet. Mayn äiti varoittaa häntä satuttamasta Nelliä. Mutta ovatko Nell ja May kuitenkin liian erilaisia?

"Oh, how she loved this. There they were, all those people who spent their lives crushing her and her family: policemen, lawmakers, toffs, men. She swung the nightstick and roared. Perhaps they'd arrest her. She wouldn't care - not her! Nell had never been arrested, but she'd always secretly rather wanted to be." -s.93, Nell

Nell tulee köyhästä East Endistä, puhuu Cockneyn murretta ja on joutunut tottumaan sekä ruoan- ja tilanpuutteeseen että toisten ihmettelyihin ja pilkkaan, koska hän pukeutuu ja käyttäytyy kuin pojat. Suffragetteihin Nell on liittynyt, sillä nämä auttoivat hänen äitiään saamaan töitä ja koska hän janoaa toimintaa. Nell ei kuitenkaan ole kuullutkaan sapfolaisista ennen kuin hän tapaa Mayn.

Sitten syttyy ensimmäinen maailmansota: naiset saavat ryhtyä autonkuljettajiksi, mutta naisasialiike hajoaa sodan ja rauhan kannattajiin. Evelyn joutuu katsomaan kun Teddy lähtee rintamalle. May ryhtyy taistoon patrioottista sodanhimoa vastaan. Nellin perhe kamppailee olemattomien sotakorvauksien kanssa. Sodan raunioittamassa Englannissa tytöt joutuvat miettimään periaatteensa, arvonsa ja tulevaisuudenhaaveensa uudelleen. 

Things a bright girl can do käsittelee hyvin monipuolisia aiheita. Ensinnäkin eräitä 1900-luvun alun isoimpia poliittisia myllerryksiä, eli naisasialiikkeitä ja maailmansotaa, mutta myös naisen asemaa kolmessa eri yhteiskuntaluokassa sekä pasifismia. Evelyn kamppailee yliopistoon pääsemisen ja tasa-arvoisen aseman puolesta nälkälakkoon asti, mutta hänellä on muuten yltäkylläinen elämä. May kuuluu useaan yhteiskuntaliikkeeseen, kuten kveekareihin ja suffragisteihin, joten hänelle periaatteet ovat erityisen tärkeitä. Nell puolestaan kamppailee pohjimmaisten tarpeiden, hyväksytyksi tulemisen ja köyhyyden vähentämisen, puolesta. Hänelle tasa-arvo tarkoittaa ensisijaisesti täyttä vatsaa ja omaa huonetta, mutta myös samoja oikeuksia. Evelyn tarina oli ehkä muista hiukan erillään, mutta eri yhteiskuntaluokkien elämät ja periaatteet kuvattiin todella havainnollistavasti ja intersektionaalisesti.

"The bedroom had a large brass bedstead, in which Nell and Dot and Johnnie slept top and tail with their mother and father. There was a orange-crate cot by the bed for the baby. Bill and Bernie slept on the sofa in the kitchen. The kitchen had no range, but only a cheap gas stove. May knew from her mother's Fabian friends how expensive the gas stoves were, and how more often than not dinners made on them would be left half cooked rather than waste another penny on gas.

   She was invited to share the family tea, but refused politely, saying she'd already eaten. She knew there wouldn't be much food going spare. Tea was bread and dripping and hot, sweat tea for everyone except Bill, who also got a slab of fried ham." -s.106, May

Tärkeä teema on myös naisten asema 1900-luvun alun yhteiskunnassa. Kaikki päähenkilöt tuntevat elämänsä rajoitetuksi ja haluavat toimia jonkin paremman puolesta. Sattumalta olin juuri tänä talvena kirjallisuuskurssilla, jossa luettiin 1800-luvun naisasiasta: epätasa-arvo perusteltiin helposti sillä, että politiikka ja "julkinen" puoli kuului miehille, kun taas koti ja "yksityinen" puoli naisille, jossa he saisivat vaikuttaa miehiinsä. Naisten odotettiin olevan täydellisen moraalisia ja tämän he sisäistivät niin, että osa naisista ei ajanut muutosta. Kuitenkaan osa ei enää jaksanut yksipuolista rooliaan ja painolastia. Suuressa osassa kirjaa onkin naisten turhautuminen elämäänsä, turhautuminen pelkkään naimisiin menemiseen, vierestä seuraamiseen ja muiden ymmärtämättömyyteen. Vaikka Teddy osittain tukeekin Evelynia, ei hän kuitenkaan ymmärrä. Kun sodan jälkeen kaikki miehet ja yli 30-vuotiaat naiset saavat luvan äänestää, tuntee Evelyn edelleen olonsa turhautuneeksi.

Tarinaan on ihastuttavalla tavalla liitetty mukaan sateenkaariteemoja ja vieläpä ilman kaapista ulostuloja tai suoraa homofobiaa. May on omaksunut käsitteen sapfolainen ("Sapphist")kirjasta The Intermediate Sex, jossa homoseksuaalien ajateltiin olevan jotain naisten ja miesten välillä. Hänen äitinsä hyväksyy hänet ja jopa suffragetteihin kuuluu naispareja. Koulussakin on tavallista "harjoitella" romanttisia suhteita tyttöjen kanssa, vaikka niiden uskotaan päättyvän vanhempana. May ja Nell ovat tosin harvinaisen avoimia huomioon ottaen, että homoseksuaalisuus oli tuohon aikaan rikollista ja tabu. Heidän rakkaustarinansa on myös hienon realistisesti kuvattu. 

"It wasn't unusual for girls at May's school to develop feelings for older girls. May herself had had several very interesting encounters with Fifth Former Margaret Howard in the stationary cupboard. But so-called romantic friendships were not quite the same thing as Sapphism. It was understood that they were just something that happened when you were at school and didn't know any boys, and when you grew up and met your future husband, those feelings would be replaced by something 'real'. May knew perfectly well that what she felt for the girl in the flat cap was 'real', but she also knew without being told that this view of things would not be accepted at Brightview. She had never even tried to talk about Sapphism with Barbara and Winifred." s.65-66, May

Vielä kiinnostavampaa on Nellin identiteetti. Nell ei ole koskaan tuntenut itseään tytöksi vaan pukeutuu housuihin ja lakkiin, yrittää etsiä "miesten töitä" ja on jopa pienenä ajatellut itseään Arthurina. Mayn mukaan jopa eräs suffrageteista pukeutuu mieheksi ja häntä kutsutaan miehen nimellä. Tytöillä ei kuitenkaan ole sanoja sukupuolelle, heillä on vain The Intermediate Sex, eikä kukaan pohdi pronomineja saati sitten eri sukupuoli-identiteettejä. Nell taistelee kuitenkin voidakseen olla oma itsensä ja saa hyväksyntää joiltakuilta. Ainakin minusta Nellin kokemus vaikutti autenttiselta 1900-luvun alkuun sijoittuvaksi. Minun mielessäni hän jäi juurikin sapfolaiseksi, naisen ja miehen välimaastoon. Mitenköhän hän määrittelisi itsensä nykyään? 

"Sometimes, as she washed herself in the Public Bathhouse, she'd sneak sideway glances at the other girls as they undressed, then down at her own body, short and squat and awkward. Other girls felt like different species to Nell. She'd decided as a child that she wasn't one of them, and as an adult the feeling had only grown. What are you? strangers said to Nell in the street, and sometimes What is it? which was worse. Nell never knew what to say.

   How could she? She didn't know the answer to their question herself. 

   She just knew that whatever it was, it was a desperately lonely thing to be.

   Until May came along." -s.145-146, Nell

Kirja kuvaa myös havainnollistavasti sodan aikaa ja miten se vaikutti eri yhteiskuntaluokkiin. Suffragetit yrittävät parhaansa mukaan järjestää köyhemmälle väestölle ruokaa ja töitä. Samalla nousee esiin myös harvinaisemmat teemat sodan ajasta puhuttaessa, kuten sodanvastaisuus ja pasifismi. Koko kansa velloo yhtäkkiä sodanhimossa ja isänmaallisuudessa, mikä tuntuu Maysta luotaantyöntävältä. Evelyniä ärsyttää, miksi suffragettien kamppailu nähtiin arvottomana ja torjuttiin, mutta maan puolesta kuoleminen on yhtäkkiä arvokasta. Mayn äiti vastustaa verojen maksamista ja järjestää muiden sodanvastaisten naisasianaisten kanssa rauhanneuvottelua, jonka ei lopulta anneta toteutua. Samalla Nell ja May alkavat liukua kauemmas toisistaan arvojensa takia. Koskettavinta olivat pohdinnat siitä, ketkä muistetaan vielä sadan vuoden päästä. Ketä halutaan muistaa ja ylistää? May on niin vuorenvarma siitä että rauhanneuvottelijat muistetaan.

"'It'll be us they'll remember anyway,' she said. 'In a hundred years. They won't teach the schoolchildren about the munitionettes and the women who threw stones. It'll be the peacemakers who'll be celebrated.

   'Peacemakers!' said Nell, scornfully. 'Ha! It's people like that Emily Wilding Davison and them soldiers what sacrifice themselves to save their founded comrades what get remembered. Except they won't remember Miss Wilding Davison either, I bet. Women fighting men ain't heroes, is they? Fighting for freedom for the government, that's heroic. Fighting for freedom against it - not bloody likely!' She spat on the pavement to show exactly what she thought of those future historians. 'They won't teach about us at all,', she said. 'History ain't folk like us. It's kings and queens and Mr Lloyd George and swells like that.'" -s.418-419

Pidin etenkin siitä, ettei kenenkään päähenkilön tarina päättynyt täysin ruusunpunaisesti. Mukaan mahtuu uupumusta ja sitkeyttä, haaveiden toteutumista ja uusien löytymistä, mutta myös avioliiton realiteetteja, irtipäästämisen vaikeutta ja periaatteiden muuttumista. May samaistutti minua ehkä kaikkein eniten erilaisuuden tavoittelullaan ja pohdinnoillaan, mikä on lopultakin oikea tapa vaikuttaa. Mistä kannattaa päästää irti?

"The older she got, the more May was wondering what sort of difference she wanted to make. A couple of years ago, making a difference meant shouting in the street, telling everyone around you as noisily as you could exactly what was wrong with whatever it was they were wrong about. Now... she wasn't so sure. Deeds not words, Mrs Pankhurst and her Suffragettes had said. May was wondering if there might be something in it. Not ripping up paintings and blowing up houses, obviously. But... May was beginning to wonder if it wasn't better to build a house than shout about how awful it was that people didn't have one." -s.373-4, May

Kirja sopii omaan Kaupunki-haasteeseeni, sillä tapahtumapaikkana on 1900-luvun alun Lontoo.

*** 

Kiinnostus heräsi: netissä, löysin HelMet-kirjastosta

Pulp

Robin Talley

2018

406 sivua

Harper Collins Publishers

Abby on high schoolin viimeisellä luokalla. Hän on juuri eronnut tyttöystävästään Linhistä, joka on samalla hänen parhaita ystäviään, hänen vanhempansa eivät enää puhu toisilleen ja pikkuveli alkaa oireilla. Yllättäen Abby löytää netistä 50-luvun pulp fiction -kirjoja naisparituksella ja uppoutuu niihin senioriprojektiaan varten. Erityisesti häntä kiehtoo aikoinaan huippusuositun Marian Loven viihdekirja "Women of the Twilight Realm" ja itse kirjailija, joka on kadonnut jälkiä jättämättä. Abby ei pian pysty ajattelemaan muuta kuin Marian Lovea. Onko mahdollista selvittää kuka tämä oli? Voiko Abby paeta menneisyyteen omaa elämäänsä? 

Vuoden 1955 Washington DC:ssa Janet työskentelee pikaruokaravintolassa kesällä ennen lähtöä uskonnolliseen yliopistoon. Hänen perheensä on vannoutuneita konservatiiveja, ja huhuja leviää potkut saaneista homoseksuaaleista, joita epäillään kommunisteiksi. Löydettyään kioskilta viihdekirjan naisten välisestä rakkaudesta Janet ymmärtää vähitellen, ettei hän tunne parasta ystäväänsä Marieta kohtaan pelkkää ystävyyttä. Janet alkaa kirjoittaa salaa perheeltään omaa naisten rakkaustarinaansa, jonka aikoo lähettää kustantajalle. Mutta Marie on juuri saanut työpaikan hallitukselta ja yksikin virhe voi koitua hänen kohtalokseen.

Pulp etenee kahdella aikakaudella ja kertoo kaksi tarinaa, jotka lomittuvat toisiinsa, ja lisäksi usean eri (fiktiivisen) viihdekirjan tarinan. Joskus oli vaikea pysyä kärryillä, mistä kirjasta nyt puhuttiin, mutta rakastin erityisesti juonenkäänteitä, jotka liittyivät lomittuviin aikakausiin. 

Kirja näyttää hyvin sateenkaarihistorian ja kehityksen. Nykyajan Washingtonissa Abby on maininnut ohimennen ruokapöydässä pitävänsä tytöistä ja hänen kaveriporukkaansa kuuluu esimerkiksi bi, questioning ja muunsukupuolinen, joka ei määrittelee itseään. (Itseäni lokeroiden suora listaus hiukan ärsytti, mutta oli kiva todeta, että mukaan mahtui useita eri suuntautumisia sekä etnisiä taustoja.) Abby käy mielenosoituksissa kaveriorukkansa kanssa, joka jää muuten hiukan varjoon. Syvennyttyään pulp fictioniin ja Marian Loveen Abby tajuaa kunnolla vasta nyt, kuinka paljon hänen ympäristönsä on muuttunut kuuden-seitsemänkymmenen vuoden aikana. Pystyin samastumaan Abbyn tilanteeseen niin niin hyvin, vaikka on pakko tiedostaakin, ettei monella ole edelleen näin hyvin asiat. Joka tapauksessa oli kiva lukea välillä muustakin kuin homofobiasta tai kaapista ulostulosta (vaikka nekin ovat yhtä lailla tärkeitä teemoja).

Elämä 50-luvun Washingtonissa oli aivan toisenlaista. Kirjassa eletään 50-luvun Lavender Scare -vainojen aikakautta, jolloin homoseksuaaleja vainottiin kommunismin pelon varjolla. Heidän pelättiin joutuvan helpommin kommunistien kiristämäksi. Potkut töistä saaminen saattoi merkitä leimautumista, niin ettei työnhaku enää ollut mahdollista. Työntekijöiden jokaista askelta seurattiin kuin pahimmassa totalitaristisessa valtiossa. Lisäksi koko yhteiskunta piti homoseksuaalisuutta poikkeavana ja pelkäsi sitä. Kun Abby ystävineen määrittelee itsensä mitä kirjavimmin sanoin, ei Janet edes tiennyt että tyttöön ihastuminen on mahdollista, saati että sille olisi sana. Jopa Janetin muuten liberaali isoäiti ei ole joka asiassa suvaitsevainen. Vaikka pidin molemmista kertojista, oli minun vaikeampi samastua Janetiin, ehkä koska hän ei ollut tietoinen asioista. Janet tajuaa vähitellen, että hänen ja Marien täytyy olla hyvin varovaisia, eikä sekään riitä. New York kuitenkin edustaa Janetille huhuttuja lesbobaareja, joissa saa olla oma itsensä ja tavata vertaisiaan.

""Times were different then." Carol lifted her chin. Janet tightened her hold on Marie's hand, remembering the column about Senator Hunt's son. "Well, you should know it's been going on for years. We thought it might stop when they censured McCarthy, but if anything it's gotten worse. They're out to prove they're serious about this business. They have their lists, and the lists are always growing. If the administration gets the slightest whiff that someone working at the department might be a homosexual, or even might know a homosexual, they bring them in for questioning, and from the stories I've heard our interrogators could give the Germans a run for their money. Before they bring you in, they'll talk to everyone you've ever met, every school you've ever gone to, every place you've ever worked. They ask them if anyone ever thought you might be just a little odd. They ask if you ever wore pants, or cut your hair short, or if you ever had a girlfriend who seemed a bit too close. If anyone says yes, if anyone even says maybe, that's the end of it for you."" -s.205

Jokin pelastaa kuitenkin sekä Abbyn että Janetin: viihdekirjat naispareilla. Lesbian pulp fiction, kioskikirjallisuus, kukoisti Amerikassa 1950-60-luvuilla ja oli ainoita teoksia, joissa homoseksuaalisuus edes mainittiin. Tietysti kirjat sensuroitiin niin että lopussa toisen päähenkilön piti kuolla tai tajuta olevansa sittenkin "normaali". Lisäksi kioskikirjallisuus oli paheellista: kannet ja nimet viittasivat vaarallisiin intohimoihin ja varjoihin. Sitä eivät lukeneet kuin ehkä miehet - ja itse seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, joille kirjat saattoivat olla henkireikä. Muutamat kirjailijat olivat itsekin kaappilesboja. Kirjat lohduttavat Abbya ja Janetia ja toimivat heille pakopaikkoina oikealta elämältä. Ne auttavat heitä ymmärtämään itseään ja inspiroivat heitä alkamaan itse kirjoittamaan. Senioriprojektinaan Abby päättää kirjoittaa lesbian pulp fiction -kirjan, jolla on onnellinen loppu.

Vaikka en ihan ymmärtänyt kioskikirjojen vaikutusta varsinkaan Abbyn elämään (luulisi että häntä olisi samastuttanut enemmän nykyaikaiset sateenkaarikirjat?), alkoi minua kuitenkin kiehtoa tämä genre enemmän. Olikohan näitä Suomessakin?

"Because, I mean, kissing is fun. Flirting is fun. Going out on dates is fun. Sex is fun. Holding someone is the best thing ever.

   Except - what if there's this one person you've always loved doing all that stuff with, and then all of a sudden it doesn't feel the same as it used to? Does this mean you don't love the person the same way you did?

   And, well, if it does mean that - if love can change - then how can you be sure it was really love to begin with? Because isn't the whole idea that love lasts forever? Isn't love supposed to be the whole reason all of us are even on this planet in the first place?" -s.177

Eniten ihastuin kuitenkin kirjassa sen realistiseen kerrontaan, joka tiivistyy vähitellen. Etenkin Abby vältteli oman elämänsä vaikeuksia syventymällä Marian Loven kohtaloon, niin että välillä pohdin, eikö hän ollenkaan tajunnut jonkin olevan vialla. Tarinan juonenkäänteet ja lopetus olivat yllättäviä ja niin ilahduttavan ainutlaatuisia, että olen jo jonkin aikaa toivonut löytäväni juuri tällaisia lopetuksia. Abby toivoo vimmatusti onnellisia loppuja ja asioiden paluuta normaaliin, mutta saa huomata, ettei ikuinen rakkaus ole kaikki elämässä. Joskus täytyy aloittaa uusi luku elämässään ja hylätä kaikki vanha. 

"Her future was stretched out ahead of her, with a thousand unknowns waiting to be discovered. 

   Abby wasn't Marian Love. Her story would keep going long past seventeen.

   She didn't have to have everything figured out yet. She could keep searching, for years if she needed to. Maybe forever." -s.349

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 6. "Kirja kertoo rakkaudesta", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Nainen joka ei saa kirjan lopussa miestä" ja Amerikkaa tutkimassa -haasteeni osavaltioon Washington DC (District of Columbia). 

Kyllikki Villa: Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941-1944

Kiinnostus heräsi: Ankin postaus

Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941 - 1944

Kyllikki Villa

2006

479 sivua

Like

"Radio ja lehdet puhuvat vain Yhdysvaltain meille jättämistä muistioista ja Suomen vastauksista. Pakkanen - savut nousevat suoraan kirkkaalle taivaalle. Talvi -. Kuinkahan kauan sotaa vielä kestää? Nykyisin ei kukaan usko sen loppumiseen "ensi kuussa" tai "jouluun mennessä". Odotamme vain - tasaisia, harmaita päiviä - ja teemme suunnitelmiamme siinä mielessä, että sota voi kestää kevääseenkin saakka." -12.11.41, päiväkirjamerkintä

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 lähtee 17-vuotias Kyllikki Villa Kajaanista lotaksi Suomussalmelle. Kaikki odottavat sodan kestävän vain syksyyn asti, mutta toisin käy. Marraskuussa hänet yllättäen komennetaan Sortavalaan, seuraavana keväänä puolestaan kotiin Kajaaniin käymään koulun loppuun sekä hetkeksi Lieksaan. Kesällä 1942 Kyllikki saa vakituisen paikan Tiiksijärvellä, Vienan Karjalassa, jossa hän viipyy sodan loppuun asti, tosin lähtee vuodeksi opiskelemaan Turkuun. Kolmen vuoden aikana "Tipu" joutuu sopeutumaan sotaan, työhön, rajoitettuun elämään ja lyhyisiin lomiin; kaipaamaan rauhaa ja siviiliä, mutta löytämään hauskuutta ja tuntemaan tekevänsä velvollisuutensa.

"Tiedätkö, mistä uneksin iltaisin? En runoista enkö valkolakeista enkä Suuresta Rakkaudesta. Ajattelen, miten ihanaa olisi pukea se tummanpunainen ylleen, uudet kauniit silkkisukat ja kengät jalkaan, pistää puuteria nenälle ja tuoksua hyvälle, istua ilta Maakunnassa pelaamassa Pajazzoa---" -6.9.41, kirjeestä

Tyttö sodassa koostuu Kyllikin ja hänen äitinsä (joka oli itsekin lottatoiminnassa) toisilleen kirjoittamista kirjeistä. Kyllikki kirjoittaa äidilleen välillä parin päivän välein, usein päivittäin. Äiti taas hiukan harvemmin, tai sitten kaikki eivät ole säilyneet tai niitä ei ole julkaistu. (Luin Helsingin Sanomista, että jatkosodan aikana suomalaiset kirjoittivat yli miljardi kirjettä!) Kyllikki kirjoittaa myös päiväkirjaa, mutta harvemmin, tai merkintöjä on varmaan karsittu. Panin merkille, että hänen kirjeissään on eläväinen, pirteämpi sävy, mutta päiväkirjamerkinnöissä hiukan alakuloisempi tai informatiivisempi, jopa masentuneempi. 

Olen kyllä lukenut kotirintamista ympäri maailmaa, mutta lottien työstä en tiennyt paljoakaan. Muistan vain Hiekkalan lasten tarinoiden Aino-tädin, jonka mainittiin lähteneen rintamalle lotaksi. Minulla oli vain ylimalkainen aavistus, mitä lotat ylipäätänsä tekivät. En kuitenkaan ihan Kyllikinkään kirjeistä saanut selville mitä hän tarkalleen päivisin teki: ainakin kirjoitti koneella ja päivysti radiossa tai puhelimessa monta tuntia kerrallaan. Teoksen esipuheessa tai jälkisanoissa olisi vielä voinut valottaa joitain asioita tarkemmin, sillä nyt kirjaa ymmärtää ehkä parhaiten sodan itse kokeneet tai ainakin lottien työstä lukeneet. Vapaa-aikaa tuntuu olevan verraten paljon, mitä Kyllikki valittelee (!), sillä ei ollut oikein muuta tekemistä kuin lukea ja seurustella muiden kanssa.

Kuitenkin aika riittää ystävyyssuhteiden solmimiseen ja hauskanpitoon. Suomussalmella Kyllikki viihtyy erinomaisesti miesten parissa, jotka pitävät häntä kuin kukkaa kämmenellään. Sortavalassa hän tuntee ympäristön jäykäksi ja viralliseksi ja joutuu sopeutumaan pitempään, kunnes saa lopulta ystävistään "Perheen", jonka kanssa jakaa ruokapaketit ja viettää iltaa. Tiiksijärvelläkin ystävien saaminen kestää aikansa, mutta pian Kyllikillä riittää ihailijoita. 

"Minun onnettomuuteni on se, ettei mikään asia ole minulle yksinkertainen tai mutkaton, ja se tekee elämän kovin vaikeaksi joskus. Mutta eihän sille voi mitään." -27.9.41, kirjeestä

Olikin mielenkiintoista lukea ihmissuhteista sodan aikaan. Vaikka Kyllikki Villa huomauttaa esipuheessaan, että seksuaalinen vallankumous tapahtui vasta 60-luvulla ja että lottien suhteet olivat puhtoisia, minusta oli kuitenkin yllättävää seurata myös romanttisten ihastusten ja heilojen paljoutta. Lottia todella pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Tytöt ja pojat seurustelivat, kävivät kuutamokävelyillä ja "säkättivät" puhelimessa työvuorolla, niin että pian puhelinseurustelu rajoitettiin muutamaan minuuttiin. Lottien piti myös olla kaiken aikaa siististi pukeutuneita, kengät ja kaulukset päällä, ja lopulta heidän naimisiinmenonsakin kiellettiin:

"Yhteyslotta on kieltänyt lottien naimisiinmenon täällä ja "seurustelun siinä mielessä". Se tuntuu kovin tyhmältä. Voiko sellaista asiaa mikään ulkopuolinen tekijä määritellä tai määrätä? Eikö se ole luonnonvastaista? Miksi meitä aidataan ja rajoitetaan niin, että tulemme vauhkoiksi ja järjettömiksi? Välistä oikein tuntuu puristavan ja ahdistavan - aina täytyy ajatella: "Se on sopimatonta, tuo on väärin, tätä ei saa tehdä, mitähän tästä ajatellaan, ovatkohan ne nyt vihaisia?"

   Välillä kaipaan siviilivapautta niin hirveästi." 

                                         -17.2.43, päiväkirjasta

Kyllikki tapaa paljon nuoria miehiä ja ihastuu, jopa saksalaisen upseerin kuvaan, samalla pohtien, pitäisikö hänen suunnata uralle vai mennä nuorena naimisiin. Äiti puolestaan on hänestä aluksi huolissaan, mutta loppupuolella tahtoo myös kuulla Kyllikin ihastuksista. Ylipäätänsä Kyllikki ja hänen äitinsä kirjoittivat hyvin avoimesti eri teemoista ja vaikuttivat keskenään hyvin läheisiltä.

"Nyt olisi sinulla tilaisuus päästä hänestä! Minusta tuntuu kun nyt olen tuota miettinyt että varmasti sinulle olisi parempi että olisit poissa sieltä! Ainoastaan koko se olo ja ympäristö siellä olisi minusta ikävä jättää sinne, ne kaikki toiset pojat kun ovat tosi kilttejä sinulle ja pitävät sinusta Kyllikkinä. Kumpa hänkään ei pitäisi muuna eikä muuten!! Kumpa ei vaan sinulle tapahtuisi mitään pahaa! Ainoastaan siitä olen huolissani nyt kaiken jälkeen! Kun en tiedä miten hän sinua käsittelee! Kokeneena tulee aina mieleen pahin mahdollinen!" - lokakuussa 1941, äiti

Esipuheessaan Villa nostaa esille, kuinka ruoasta puhuttiin paljon, sillä säännöstelyn vuoksi sitä ei paljoa saanut. Räiskäleitä paistettiin koko ajan milloin mistäkin ja kaikki kotiväeltä saadut paketit jaettiin tasan. Kuitenkin ihmettelin kuinka tytöt (syksyllä 1941) söivät joskus iltaisin suklaata ja kävivät leivoksilla kahvilassa. Rahasta ei myöskään näyttänyt (vielä?) olevan puute, sillä Kyllikki sai päivärahaa, jolla sitten ostettiin kirjoja, kirjetarpeita ja ruokaa. Esiin pistää myös ihmisten lempinimet ja muut oudot sanaväännökset. Lähes kaikki lotat saivat omat lempinimensä, Suomussalmen komennuspaikkaa kutsutaan Kiinaksi (ja esimiestä kiinalaiseksi!) ja puhutaan söötysestä (suloinen). Hauskanpidon lisäksi myös luonto on tärkeää, ja Kyllikki kalastaa kesäisin ja samoilee metsissä miinojakin uhmaten, rakastuen Vienan Karjalaan.

"Sodan alkamisesta on tänään vuosi. Olin silloin Syvärannassa.

   Millainen vuosi! Siihen on mahtunut niin paljon. Se on vaatinut niin paljon Suomen kansalta, ylivoimaisen paljon - me olemme väsyneitä kaikki. Kaipaamme vain kotia ja rauhaa. Vieläkö meillä on toinen vuosi edessä?" -22.6.42, päiväkirjasta

Kuoleman pelkoa en erityisesti havainnut Kyllikin kirjoituksissa, vaikka hän kirjoitti ystäviensä ja työtoveriensakin menehtymisestä. Enemmän päiväkirjoista välittyi vuoroin ylevä isänmaallisuuden ja velvollisuuden tunto, vuoroin väsymys sotaan ja elämään poikkeustilassa. Vaikka sodan aika usein kuvataan patrioottiseksi kansan yhdistymiseksi, niin silti ihmiset eivät koko ajan paiski töitä ylevässä mielialassa. Kuten esipuheessa sanotaan, ihminen ei elä historiassa vaan omassa nykyhetkessään. Kuitenkin Kyllikki tahtoi antaa poikien rinnalla oman panoksensa - hän ei voinut vain jäädä kotiin.

"Mutta mehän olemme luvanneet lunastaa Karjalan! Me olemme "intoilleet" siitä vuosikausia eikä meillä nyt ole oikeutta nurista -. Mitä merkitsee meidän sukupolvemme rikkinäinen nuoruus, menetetyt hermot jms. Karjalan vapauttamisen rinnalla - tulevien polvien onnen rinnalla? Aina ei vain jaksa ajatella ylevästi ja nähdä asiaa tässä perspektiivissä.-" -24.9.41, kirjeestä

"Lauantaiaamu. Voi kuinka tähän kaikkeen voi väsyä -. Sota, se on tullut arkipäiväiseksi, ja sellaisena se on vaikeinta. Talvisota oli yhtämittaista sankaritarinaa, mutta tämä on aivan toista. On vaikea yhdistää ajatusta lupauksesta "Tahdon uhrata työni ja elämäni Suur-Suomen hyväksi" tähän laiskotteluun, riitelemiseen ja seurusteluun täällä." -27.3.43, päiväkirjasta

Ja samalla kuitenkin Kyllikki on nuori tyttö, hiukan minua nuorempi, joka ei ollut vielä täysi-ikäinen tai edes ylioppilas lähtiessään lotaksi. Hän oli seikkailunhimoinen ja joissain ajatuksissaan hyvin samastuttava.

 

"Niin tulee syksy - ja tuntuu, ettei kesää ole ollutkaan. Kaikkein kesätunnelmaisin muistoni tästä suvesta on kaalinistutusilta Vuottolahdessa. Muita muistoja on kyllä, erikoisia ja unohtumattomia, tunnelmia, joita varmasti ikävöin sitten siviilissä. Ikävöin näitä rantoja, polkuja ja lattiapalkkeja, joita tänä kesänä olen kuljeskellut likaisessa lottapuvussa hihat ylhäällä, kaulus auki, puukko vyöllä, avojaloin, tukka pörröisenä ja nenä kiiltävänä. Ikävöin munkinpaistajaisia, kun olen istunut pöydällä sokeroiden ja syöden pihisevän kuumia munkkeja, aterioita, joilla istun suuren miesjoukon kanssa pirtin suuressa pöydässä, jossa on säilykepurkkeja ja suuri kattila keskellä pöytää, ja lusikat ja puukot heiluvat ja vitsejä lohkeaa yhtämittaa ja riisipuuro sekahedelmäsopan kera täyttää lautaset ja vatsat - ikävöin iltoja, joina Samppa ja Laila istuvat täällä, keitän teetä, liedessä loimahtelevan tulen hehku kuumottaa kasvojani ja häilähtelee pimeässä huoneessa, radiosta tulee musiikkia - ja sitten saatamme tyttöjä metsätietä ja riippusiltaa pitkin, sammakoita hyppii tiellä ja koski kohisee, ja palaamme kotiin hämärässä yössä - ikävöin äitiä, kun teltassa on puolipimeää, miehet kuorsaavat tasaisesti, hyttyset inisevät, makaan selälläni tiukasti huopiin kääriytyneenä katsellen teltan kattoa ja jutellen hiljaa ja unisen tarkoituksettomasti. -- Kaikkea ikävöin - sitten joskus siviilissä, joka on hämärä käsite, istuessani pulpetissa, joka on ihan hullu käsite!" -3.8.41, kirjeestä

Voisin siteerata kirjaa loputtomiin. Kyllikki sanoo kirjoittavansa jälkipolvia ajatellen, ihan kuin hän jo tietäisi, että hänestä tulisi joskus jotain suurta. Niin kuin hänestä tulikin: runoilija, suomentaja ja maailmanympärimatkaaja, joka saneli kokemuksensa rahtilaivoissa matkustamisesta lokikirjoiksi. Hänen päiväkirjansa ja kirjeensä kuitenkin kuvaavat upeasti vielä nuoren tytön kokemuksia ja ajatuksia sotatilassa.

"Seisoin yöllä pihalla ja kuuntelin tykkien etäistä jyskettä. Maisema lepäsi ympärilläni niin rauhallisena taivaan sinisen-hämyisessä valossa, kasteinen ruoho hyväili jalkojani portaanpielessä, oli aivan tyyntä ja etäältä kuului tykkien yhtämittainen, kumea jyske. Vaistomaisesti ristin käteni enkä oikein tiedä mitä kaikkea ajattelin siinä tuokiossa, mutta mieleni oli kovin raskas, kun menin sisälle." -11.8.43, päiväkirjasta

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 46. "Kirjassa syödään herkkuja" ja Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Sotakirja jossa nainen tärkeässä roolissa".