Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkakertomus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkakertomus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 21. maaliskuuta 2022

Robin Talley: Our own private universe

Kiinnostus heräsi: saman kirjailijan Pulp, yksi viime vuoden suosikeistani


Our own private universe
Robin Talley
2017
373 sivua
HarperCollins

15-vuotias Aki on saapunut pastori-isänsä, parhaan ystävänsä Lorin ja muiden seurakuntanuorten kanssa Meksikoon kesäksi vapaaehtoistöihin. Lori ja Aki päättävät kesän aikana molemmat kokea kevyen kesäromanssin. Etenkin Aki haluaa testata hypoteesiaan biseksuaalisuudestaan käytännössä, vaikkei olekaan kertonut perheelleen asiasta. Leirillä Aki tutustuu heti ensimmäisenä iltana Christaan, joka kertoo olevansa tauolla suhteestaan poikaystäväänsä kesän ajaksi, ja he alkavat tapailla salassa. Mutta riittääkö Akille pelkkä kesäromanssi? Voiko hän lopun ikäänsä valehdella Christalle ja perheelleen?

Our own private universe käsitteli monia aiheita, eniten juuri biseksuaalisuutta. Akin pohtimista oli mielenkiintoista seurata: hän miettii missä menee bin ja lesbon ero tai minkä ikäisenä kuuluu "tuntea" identiteettinsä (vastaus: kuka on lopultakaan täysin valmis?) Kirja kuvaili muuten seksiä todella rohkeasti, ja positiivista oli myös seksivalistus. Välillä se tosin äityi liiankin läpinäkyvän valistavaksi, mutta ainakin suuseksisuojien ja kertakäyttöhansikkaiden käyttö tuli nyt tutuksi!

Oli myös hienoa miten päähenkilö havahtui Meksikossa muiden auttamiseen ja nuorten vaikuttamiseen ja jopa järjesti väittelytilaisuuden. En itse ensin ajatellut sitä vääränä, että valkoiset kristilliset jäsenet tulivat auttamaan köyhää meksikolaista kristittyä kylää, mutta kriittisesti ajateltuna tästä voi löytää myös epäkohtia. (Esimerkiksi tämä artikkeli selitti minulle, kuinka lyhyet vapaaehtoistyöleirit eivät yleensä auta kohdemaita vaan pikemminkin innokkaita auttajia itseään.) Akin leirilläkin lähinnä maalailtiin kirkon seiniä, mutta Aki kuitenkin huomasi kylän puutteelliseen terveydenhuollon ja alkoi kamppailemaan epäkohtia vastaan. Täytyy sanoa, että elämästä Meksikosta ja kulttuurista olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Nyt se rajoittui siihen, kuinka päähenkilö yritti puhua hiukan espanjaa ja voitti nirsoilunsa papuriisiä kohtaan. Kirjaa on kritisoitu myös siksi että Aki on tummaihoinen, toisin kuin kirjailija itse, mutta en itse nähnyt kirjassa suoria ongelmia. Rasismia olisi voinut käsitellä enemmänkin. Ehkä joku BIPOC-lukija osaisi kertoa oman näkökulmansa asiaan.

Yleensä uskontoa käsitellään LGBT+ -kirjoissa negatiivisesti (syystäkin), mutta tässä kirjassa sen läsnäolo oli sangen neutraalia. Toisaalta Akin kirkko oli suhteellisen suvaitsevainen ja esimerkiksi samansukupuolista avioliittoa kohtaan oli mielipiteitä puolin ja toisin. Akin ja Christan omaa uskonnollisuutta ei käsitelty, ja sain kuvan, että he hengailivat seurakuntanuorissa lähinnä uskonnollisten perheidensä vuoksi. Kuitenkaan näidenkään uskonnollisuutta ei käsitelty, eikä kirjassa muutenkaan ollut yhtään puhetta kristinuskon opeista, mikä oli ehkä hiukan epäuskottavaa. Toisaalta kaapista ulostulo oli isona aiheena ja Christalle suuri este juurikin patakonservatiivisten vanhempien tähden. Christan ja Akin perhetilanteet olivat osittain samankaltaiset mutta kuitenkin hyvin erilaiset.

"We were good kids. Preacher's kids.
   Kids like us didn't have secrets. Kids like us knew better.
   Girls like me smiled politely and always did the right thing. Girls like me definitely didn't sneak away at night to do things that would crush their fathers.
   And if they did, girls like me knew how to keep it to themselves." -s.129

Totuuden piilottelu oli kirjassa suuressa osassa, sillä milteinpä jokainen hahmo jätti asioita kertomatta tai valehteli suoraan. Osa näistä oli ymmärrettäviä, mutta en oikein tajunnut, miksei Aki voinut paljastaa Christalle edes lempikappalettaan. Näistä pohdinnoista huolimatta Our own private universe oli kuitenkin hyvin mukavaa luettavaa. Ihan Pulpin tasolle se ei noussut, mutta arvostan sitä silti.

"But maybe no one knew that much. Maybe everyone was making it up as they went along, the same as me." -s. 232

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan, Queer-haasteen kohtaan Identiteetin etsintä, YA-haasteen kohtaan Moninainen YA-kirja, ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Marylandin osavaltiolla (josta Aki on kotoisin).

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Kaksi lowkey-sateenkaariromaania **

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta


The Summer of Us
Cecilia Vinesse
2020
Stephanie Singh
The Summer of Us (2018)
303 sivua
dtv

Kesä päättökokeiden jälkeen on koittanut. Aubrey ja Rae ovat suunnitelleet yhteistä interrail-matkaa jo pienestä pitäen. Vuosien varrella kaveriporukka on tosin kasvanut, ja nyt mukaan ovat myös tulossa Raen salainen ihastus Clara, Aubreyn poikaystävä Jonah, mutta myös Gabe, jota Aubrey on muutama päivä aiemmin suudellut. Kahden viikon ajan London American Schoolia käyneet ystävykset aikovat nähdä Euroopan suurkaupunkeja ja kokea viimeisiä muistoja yhdessä - ennen porukan hajaantumista eri yliopistoihin ympäri maailmaa.

The Summer of Us on matkakertomus, mutta minusta kirjan tapahtumapaikoista olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Huomio kiinnittyi etupäässä itse hahmoihin ja heidän suhteisiinsa. Päähenkilöt ovat kaikki symbolisen hyväosaisia, kansainvälisiä nuoria, jotka ovat kaikki jollain lailla kotoisin USA:sta mutta asuneet teini-ikänsä Lontoossa. Tämä aspekti oli minusta erityisen mielenkiintoinen myös henkilökohtaisesti, vaikken olekaan viettänyt koko nuoruuttani ulkomailla. Samaan aikaan he ovat myös lähdössä opiskelemaan ympäri maailmaa USA:an tai Australiaan asti: heille on koko maailma avoinna. 

Ystäväporukan välit ovat suuressa osassa tarinaa ja alkuasetelman vuoksi draamalta ei voi välttyä. (Voiko ylipäätänsä missään (nuorten-)kirjassa välttyä ihmissuhteiden purkamiselta?) Usein draama kärjistyy hiukan liian yllättäen, enkä tässäkään täysin pysynyt perässä. Joka tapauksessa on hyvin luonnollista, että tunteet kuumenevat matkan aikana, jolloin näkee toiset 24/7 - tästä syystä luokkaretkilläkin menee aina joillakin välit poikki. Tässä kirjassa lisäksi taustalla pyörii stressi epämääräisestä tulevaisuudesta ja tieto kiihtyen lähenevistä jäähyväisistä - kukapa ei tuntisi paineita niiden vuoksi?

Kirja oli ennen kaikkea kasvutarina, vaikka kukaan henkilöistä ei mielestäni niin erityisesti muuttunut. Jokainen kuitenkin löysi itsestään uusia puolia ja ehkä uusia haaveita. Joku keksi mitä haluaa opiskella, joku tajusi tunteidensa viilenneen, joku pohti, haluaako sittenkään lähteä Australiaan asti. Minusta tässä oli hyviä pohdintoja tulevaisuudesta, mutta jäin silti kaipaamaan jotain lisää. Kukaan hahmoista ei esimerkiksi tehnyt radikaalia muutosta elämässään. En ehkä löytänyt kirjasta suoranaista sanomaa, mutta se kertoi mielestäni hiukan nuorten epävarmuudesta. 

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen ja Queer-lukuhaasteen kohtaan "Lasten- tai nuortenkirja". Lisäksi se menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 38. "Kirja on käännetty hyvin". (En osaa ollenkaan arvioida käännöksiä, mutta minusta tämä tavoitti nuorisokielen ihan kelpoisasti. En erityisesti tykkää lukea saksaksi englantilaisia kirjoja, se tuntuu jotenkin turhauttavalta kun haluaisin lukea alkuperäiskielellä, mutta tätä oli kiva lukea.)

***

Kiinnostus heräsi: Jane Austen, kirjastosta, elokuva inspiroi


Der Jane Austen Club
Karen Joy Fowler
2005
Marcus Ingendaay
The Jane Austen Book Club (2004)
320 sivua
Manhattan

Viiden naisen ystäväporukka Jocelyn, Sylvia, Bernadette, Allegra ja Prudie kokoontuvat joka kuukausi puhumaan yhteisestä lempikirjailijastaan Jane Austenista, joka on heille lähestulkoon pyhä. Puhenaisena tunnettu Jocelyn kutsuu myös mukaan Griggin, johon muut suhtautuvat epäluuloisesti, onhan tämä mies, vasta tutustunut Austenin kirjoihin ja kaiken lisäksi puhuu kirjailijasta samaan hengenvetoon scifi-klassikoiden kanssa. Kuukausien aikana jokaisen elämässä tapahtuu murroksia, oli sitten kyseessä parisuhdekriisi, takaisinpaluu, kumppanin löytäminen tai läheisen kuolema. Loppukesästä itse kunkin elämäntilanne on muuttunut.

Olen nähnyt kirjasta tehnyt elokuvan The Jane Austen Book Club (2007) vuosia sitten ja pidin siitä silloin kovasti, vaikken enää muistakaan siitä lähestulkoon mitään. Nyt huomasin kuinka juonikäänteitä oli elokuvassa johdateltu eteenpäin ja dramatisoitu - kirja tuntui sen vuoksi osittain jopa laimealta varsinkin Prudien luvussa. Kuitenkin tietyllä tavalla pidin kirjasta sen vuoksi, että se pysyi realistisena loppuun asti. Kuukausien jälkeen jokaisen elämä oli hiukan järissyt, mutta elämä kuitenkin jatkui. 

Jokainen luku keskittyy siis yhteen henkilöön, tämän taustaan ja nykyhetkeen - tosin loppupuolella tämä jako ei ollut enää kovin selkeää ja esimerkiksi Bernadette jäi etäiseksi (niin että jopa unodin hänen nimensä nyt parin viikon aikana). Samoin jokaisessa luvussa keskusteltiin yhdestä Austenin kirjasta, jotka peilautuivat sitten henkilöiden tarinoissa. En ole lukenut kuin Ylpeys ja ennakkoluulon ja Emman, joten moni viittaus jäi (näistäkin kahdesta kirjasta) huomaamatta. Lisäksi erään orastavan rakkaustarinan tajusin vasta vähän ennen sen selkenemistä, mutta fiksu(mma)t lukijat tajuaisivat sen varmasti jo heti alkumetreillä. 

Mietin myös puolet kirjasta miksi henkilöt ovat niin ärsyttäviä, hiukan pöyhkeitä (kuten Prudie joka heitteli ranskankielisiä lausahduksia) ja ennakkoluuloisiakin, kunnes tajusin että hehän ovat karikatyyrejä siinä missä Austeninkin hahmot! Heidän Austenin palvontansa meni paikoittain vähän yli - tosin en välttämättä itsekään siedä yhtäkään pahaa sanaa idoleistani. :D 

Päähenkilöiden elämäntarinat olivat ihan mielenkiintoista luettavaa mutta mitään erityistä ei jäänyt päähän. Allegran tyttöystävää ja seksuaalisuutta käsiteltiin suhteellisen neutraalisti ja erään hahmon nuoruudessa tapahtunut raiskaus hiukan yllätti. En erityisesti kiintynyt kehenkään, mutta pidin ainakin Sylviasta, sillä hän vaikutti rauhalliselta ja lempeältä.

Kirjassa oli kivaa pohdintaa Jane Austenin kirjoista - vaikken olekaan mikään suuren suuri fani, niin kirjallisuusanalysointia on aina hauska lukea! Kuitenkin tuntui että mihinkään aiheeseen ei todenna syvennytty. Hahmot heittelivät kerhon kokouksissa omia mielipiteitään mutta eivät todella syventyneet pohtimaan jotakin tiettyä aspektia tietyssä romaanissa. Tämä oli hiukan harmi, mutta muuten kerronta oli sujuvaa ja mielenkiinto pysyi koko ajan yllä. Tätä oli mukava lukea!

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Kalifornia. 

Kuva blogista Yöpöydän kirjat

** Oikeastaan en halunnut työntää näitä kirjoja sateenkaarikirjallisuuden lokeroon, mutta en lopulta keksinyt niille muutakaan yhteistä - samalla myös halusin sekä muistuttaa Pride-lukuhaasteesta että siitä, että seksuaalivähemmistöistä saa lukea ihan koko vuoden ympärikin. :)

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Mary Marck: Hyvästi, Eeva!

Kiinnostus heräsi: Eeva-sarja

Hyvästi, Eeva!
Mary Marck
1923
Eeva #4
125s
Otava

Mary Marckin kirjat ovat ensimmäisiä suomalaisia tyttökirjoja 1910-20-luvulta. Muistan löytäneeni joskus monta vuotta sitten kirjaston hyllyltä romaanin Eevan luokka ja Yhteiskoululaisia, jotka ovat Eeva-sarjan ensimmäinen ja kolmas osa. Pari vuotta sitten löydettyäni nämä kirjat uudelleen en yhtään muistanut niiden tapahtumia. Luin Eevan luokan uudestaan kesän 2016 lukumaratonissa, mutta Vähän enemmän Eevasta ja Yhteiskoululaisia joutuivat odottamaan viime vuoden kevääseen. (Taisin silloinkin lukea niitä maratonissa, mikä kertoo näiden kirjojen sopivuudesta lukumaratoneihin!) Nyt oli sitten sarjan neljännen ja viimeisen osan vuoro, Hyvästi, Eeva!

Eevan luokka on päässyt ylioppilaiksi ja hajonnut kukin omille teilleen. Ossi on Pariisissa, Harri pankissa töissä, ja muu luokka pohtii vielä mitä oikein haluaa elämältään. Sitten Eeva saa kutsun lähteä Hertan ja tämän isän kanssa kevääksi Lontooseen! Muu luokka ikävöi heitä hurjasti, ja Eevan ja Hertankin täytyy myöntää, että oma maa se on kuitenkin mansikka. Koti-Helsingissä Harri haaveilee epätoivoissaan maalarin ammatista, niin että on vaarassa menettää työnsä pankissa, ja Eeva ja Hertta saavat kuulla tästä...

Hyvästi, Eeva!:n juoni on aika olematon, sillä siihen kuuluu vain Lontoon matka ja Harrin ongelmien ratkaisu, joka selviää aika käden käänteessä. Muutenkaan sarja ei ehkä loista taidokkailla juonilla, esimerkiksi toisessa osassa puolet kirjasta kuluu siihen, että Eeva saattaa setänsä yhteen naapurin kanssa. Ensimmäisen osan luokan sisäiset välit ja kolmannen osan ylioppilaskirjoitukset olivat muistaakseni mielenkiintoisempia.

Joka tapauksessa Eevassa onkin parasta itse hahmot, heidän dialoginsa ja tempauksensa. Eevan luokka on erottamaton ja yhdessä käydään rekiretkellä tanssiaisissa, elokuvissa katsomassa Chaplinia tai Kluuvikadun Fazerilla syömässä leivoksia. (Helsingin paikkojen mainitseminen lämmittää aina sydäntä!) Kirjoissa on paljon huumoria, joka naurattaa edelleen, mutta siellä täällä putkahtelee sanoja kuten intresantti ja tennismatshi

Lontoosta olisi ollut ihana lukea enemmänkin, sillä sen paikkoja kuvailtiin aika niukasti. Lontoon matka on kuitenkin nuorille ylioppilaille isoin tapahtuma heidän elämässään. Vaikka Eeva ja Hertta ihastelevat suurkaupungin väkimäärää ja haaveilevat rikkaan rouvan löytävän heidät ja lahjoittavan heille koko perintönsä, tulee heille kuitenkin ikävä myös "vanhaa Helsinkiä". Vaikka he tutustuvatkin paikallisiin (ja tekevät huomion, kuinka englantilaiset tytöt sädehtivät kaiken aikaa eivätkä ikinä valita), on heidän kielitaidossaan vielä hiomista:

"Kaikki tytöt sanoivat, että hän puhui englantia täysin sujuvasti, ja kun hän oikein ajatteli, oli hän todella sanonut "oh yes" kerran ja "how funny" kaksi kertaa. How funnystä hän oli erikoisen ylpeä, mutta Hertta, joka oli liittynyt seuraan, väitti, että hän oli sanonut sen, kun yksi tytöistä kertoi, että hänen isoäitinsä oli kuollut.
 - Se ei ole totta, sanoi Eeva. Minä alan hallita kieltä vähitellen.
 - Aouieäö? kysyi joku tytöistä. 
 - Oh yes, sanoi Eeva hymyillen epämääräisesti ja veti Hertan mukanaan nurkkaan." -s.81

Jokaisella henkilöllä on oma, yksipuoleinenkin, roolinsa. Hertta on itse palava liekki, ehkä hiukan liiankin täydellisen jännittävä toveri, jonka kanssa ei käy aika pitkäksi. Harri on melkeinpä luokan pelle, joka tosin peittää huolensa sutkautuksien alle. Eeva on pohtiva tyttö, joka kirjoittelee joskus tarinoita ja sopii kuin valettu vakavan ja fiksun Ossin toveriksi. Saarakin on vakava ja aikoo suurena poliitikoksi - Eevan mukaan Saara tulee saamaan paljon aikaan. Inga ja Einari ovat molemmat lähinnä kiinnostuneita ulkonäöstä, Etta taas on pyöreähkö ja valitettavasti sen vuoksi Harrin pilkkaama. Marja on järkevä kiltti tyttö, joka ei tässä osassa melkeinpä mainittukaan, vaikka hän aiemmin on ollut Eevan ja Hertan kanssa parhaita ystäviä. Samoin Rolle jäi kokonaan ulos tarinasta. Liisa Marttilasta taas ei selviä ylipäätänsäkään muuta kuin että hän laulaa ja haluaa köyhän kylän opettajaksi. Ihmettelen aina sitä, kuinka luokka on ensinnäkin niin pieni, ja kuinka Liisa on kuin täytehahmona. 

Minusta Eevoissa on kiinnostavaa yhteiskoulun nuorten kuvaus ja tasa-arvo. Tytöt ja pojat ovat yhdessä tovereita ja opiskelevat yhteiskoulussa samalla viivalla, eikä romantiikkaa esiinny kuin vasta loppumetreillä. Keskiluokkaisten tyttöjen elämäntavoite ei ole vain mennä naimisiin vaan tulla joksikin. Naisasiakin mainitaan, tosin huumorilla:

" - Eläköön! huusi Hertta haltioissaan. Liisa Marttila, minä peruutan sen köyhän kylän. Minä seuraan Saaraa. Otetaanko ohjelmaamme, etteivät mitkään hyväpalkkaiset virat saa olla miesten käsissä?
 - Se olisi vääryyttä, sanoi Etta lujasti. Kaikki miehet eivät ole niinkuin - niinkuin -
 - Niinkuin kuka? kysyi Harri epäluuloisesti.
 - Niinkuin muutamat - minä en tarkoita ketään erikoista - - mutta on kamalia miehiä, sanoi Etta punastuen.
 - Ajatteletko sinä jotakin, jonka tunnet? kysyi Harri katsoen häntä tiukasti.
 - En, en ketään, jota minä yhtään tunnen, vakuutti Etta hätääntyneenä. Mutta Harri, et sinä voi kieltää, että on kamalia miehiä.
 - On suuret joukot, päätti Hertta, ja Saara ja minä aiomme vainota heitä.
 - Ei minulla ole mitään miehiä vastaan, sanoi Saara.
 - Minkätähden sinusta sitten tulee poliitikko?" -s.33

Eeva ja Hertta tietävät, kuinka heillä on äärettömästi mahdollisuuksia: heistä voi tulla opettajia, suomentajia tai lääkäreitäkin (luin Duodecimin sivuilta että ensimmäiset suomalaiset naislääkärit valmistuivat jo 1800-luvun lopussa!). Samalla he haaveilevat myös romanttisesti jonkin suuren tekemisestä tai seikkailuista, oli se sitten taistelua köyhyyttä vastaan tai vaaroja vastaan erämaassa. Osa luokkalaisista tietää jo mitä haluaa, mutta Eeva ja Hertta tuntevat, että tämän vuoden jälkeen on pakko päättää. Mahdollisuudet tuovat mukanaan myös paineita. Tämä kaikki tuntuu nykyään niin samastuttavalta; on ihmeelliseltä, kuinka sata vuotta sitten jotkut nuoret kamppailivat samojen päätösten äärellä.  

" - Hauskaa, sanoi Hertta uneksuvasti ja otti uuden kourallisen pähkinöitä. Ajatelkaa, maailma ja kaikki ihmeellinen! Joskus minusta Amerikka on paras, taistelu olemassaolosta siellä ja pilvenpiirtäjät. Ja joskus minä vielä enemmän tahdon mennä Egyptiin ja seisoa vaipuneena mietteisiin kaikkien pyramidien edessä. Ja kun Eemil setä kertoo Napolista miten sinistä siellä on, niin minä tahdon sinne, ja usein minä tahdon nähdä Pariisin ja Lontoon, tietysti. Vaikka mitä paikkaa ajattelee, niin tahtoo lähteä sinne. Se on pahinta matkoissa ja kaikessa muussakin, ettei mitenkään voi päättää mikä on parasta. 
 - Niin, se on totta, sanoi Eeva. Sama asia on, kun ajattelee elämänuria. Siinä on liian paljon intresanttia valittavana. Sitä lykkää ja lykkää toistaiseksi, sen varalta että uusia vielä parempia uria sukeltaisi esiin.
 - Niin, huusi Hertta, eikä tietysti tahdo pilata koko pitkää tulevaisuutta sillä että valitsee väärin.
   Tulevaisuus. Eeva tunsi aina kuin pienen ihastuksen väreen, kun lausuttiin se sana. Hänestä tuntui siltä, että hän sekunnin verran seisoi vuorella ja näki koko maailman allaan." -s.8-9

P.S. Netistä löytyy lisää hienoja analyyseja Eeva-sarjasta, kuten Anna Amnellin blogista.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 24. "Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Nainen joka ei ole 2000-luvulta" ja omaan Kaupunki-haasteeseeni kaupungeilla Lontoo ja Helsinki.

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Newyorkilaisten nuorten rakkaustarinoita (+Pride-haaste)

Yöpöydän kirjat järjestää tänä vuonna koko kesäkuun kestävän Pride-lukuhaasteen. Olen osallistunut Pride-lukuviikkoon kerran ennenkin, ja blogistani voi etsiä teemaan sopivia kirjoja tunnisteilla seksuaalivähemmistöt, sukupuolivähemmistöt tai prideviikko. (Lyhyitä arvioita löytyy myös kuukausikoosteistakin! Ehkä pitäisi tehdä näistä jokin lista erikseen...)

Ensimmäinen tämän postauksen kirjoista on LGBT+ -kirjallisuuden (Suomessa?) tuntemattomampi klassikko, toinen on ihan heterorakkaustarina, joka sopii tähän postaukseen muuten vain romanttisena nuortenromaanina. En tiedä onko muilla haasteeseen osallistujilla vino pino LGBT+ kirjallisuutta säilöttynä kesäkuuta varten, mutta minulla on vain Ellen Wittlingerin Hard love, josta aion postata vielä tämän kuun aikana, sekä ehkä vielä Rita Mae Bwrownin The Rubyfuit Jungle, jos saan sen ajoissa kirjastosta. Ehkä voisin tosiaankin tehdä jonkin listan lukemistani LGBT+ kirjoista ja katsomistani elokuvista. Joka tapauksessa nyt asiaan:

Kiinnostus heräsi: selailin netistä LGBT+ kirjallisuutta


Kansi on kaunis mutta vähän liian enkelimäinen;
 pidän enemmän vuoden 1992 kannesta.

Annie On My Mind

Nancy Garden
2019 (1982)
Farrar Straus Giroux
263 sivua

Lisa on seitsemäntoista; hän asuu omakotitalossa Brooklynissa, käy arvostetun tyttökoulun viimeistä luokkaa ja toimii puheenjohtajana oppilaskunnassa sekä haaveilee arkkitehtuuriopinnoista Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa. Eräänä päivänä museossa Lisa tapaa Annien, joka laulaa upeasti, pukeutuu omaperäisesti ja saa Lisan näyttelemään ritaria ja linnanneitoa. Tytöt ystävystyvät nopeasti, vaikka tulevatkin eri taustoista ja kouluista, mutta pian mukana on muitakin tunteita. Miksi sitten vuoden kuluttua Lisa istuu yksin opiskelija-asunnossaan Massachusettsissa, eikä pysty vastaamaan Annien kirjeeseen? 

Annie on periaatteessa ehkä kaikkein perinteisimpiä ja suloisimpia high school -rakkaustarinoita, joita ennen ja usein nykyäänkin vain heterohahmot kokevat. On mukava lukea vaihteeksi 1980-luvusta ilman kännyköitä ja melkein oman ikäisistä tytöistä, jotka eivät juo, käy bileissä tai esitä aikuisia vaan ovat vain jotenkin nuoria ja aitoja. Ehkä ainoa, mikä jäi vähän harmittamaan oli, kuinka erästä kuukausien kestänyttä käännettä ei kunnolla selitetty, eikä sen tapahtumia kuvattu ollenkaan - ja loppukin jäi vähän kesken. 

Toisaalta Annie on myös edelleen kertomus "yhteiskuntaan sopimattomasta" rakkaudesta ja suvaitsemattomuudesta. Lisa ja Annie eivät pysty seurustelemaan normaalin avoimesti vaan heidän ympäristönsä vaikuttaa heidän suhteeseensa ja pakottaa heidät lopulta ulos kaapista. Samalla heitä ympäröi tiedon puute: homoseksuaalisuus esitetään epänormaalina, siitä ei löydy montakaan kirjaa (paitsi sanakirjassa lääketieteellisenä terminä) eikä homoseksuaalisia esikuvia esiinny televisiossa tai tosielämässäkään. On hienoa nähdä, kuinka muutamassakymmenessä vuodessa on otettu paljon askelia eteenpäin, vaikka kaapista ulostulo on tosi monelle edelleen vaikeaa. (Nancy Garden on muuten myös kirjoittanut novellikokoelman Hear us out!, jossa kerrotaan seksuaalivähemmistöjen tilanteesta eri vuosikymmenillä fiktion ja faktojen avulla.)

Kirjassa tulee kyllä ilmi hyvin monenlaisia suhtautumisia seksuaalivähemmistöihin. Lisan koulumaailma on selkeästi hyvin vanhanaikainen ja "jumalaa pelkäävä" tämän suhteen. Annie ei tunnu pohtivan itseään paljoakaan ja Lisakin, vaikka hämmentyykin identiteetistään, on kuitenkin suhteellisen sinut itsensä kanssa. Lisan vanhemmat ja pikkuveli ovat hyvin mielenkiintoisia suhtautumisessaan, he eivät ole mustavalkoisen homofobisia mutta eivät täysin suvaitsevaisiakaan. He kyllä lupaavat tukea Lisaa mutta kuitenkin ovat järkyttyneitä asiasta eivätkä halua uskoa sitä. Pikkuveli Chad puolustaa Lisaa mutta on asiasta hyvin hämmentynyt ja peloissaankin, hänelle on selkeästi annettu kuva homoseksuaalisuudesta sairaana ja epänormaalina piirteenä.

""But honey, I know it's not fashionable to say this, but - well maybe it's just that I love your mother so much and you and Chad so much that I have to say to you I've never thought gay people can be very happy - no children, for one thing, no real family life. Honey, you are probably going to be a damn good architect - but I want you to be happy in other ways, too, as your mother is - to have a husband and children. I know that you can do both..."
   I am happy, I tried to tell him with my eyes. I'm happy with Annie; she and my work are all I'll ever need; she's happy too - we both were till this happened..." -s.191

En ole varma, mistä vuodesta vuonna 1982 julkaistu kirja tarkalleen kertoo, mutta homoseksuaalisuuden vastaiset lait (aikuisten välillä?) on kumottu New Yorkin osavaltiossa jo vuonna 1980, vahvistettu vuonna 2000. Näin ollen en tiedä, oliko homoseksuaalisuus silloin siis kiellettyä, joka tapauksessa sen paljastumisella näkyy voineen olla syvät seuraukset...

Joka tapauksessa tämä on nuorten LGBT+ -kirjallisuuden klassikoita, joka on kirjoitettu aikana, jolloin homoseksuaaleista ei tosiaankaan kirjoitettu niin paljon kuten nykyään, tai jos kirjoitettiinkin, he kuolivat lopussa tai he edustivat jotain myrkyllistä, ailahtelevaa tai koomista stereotypiaa. Kaipaisin kyllä yhä edelleen lisää tällaisia Annien tapaisia kahden tytön samastuttavia rakkaustarinoita. 

Laitoin kirjan HelMet-lukuhaasteen kohtaan 40. "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja" ja henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin New Yorkiin. Lisäksi kirja on osa Yöpöydän kirjojen emännöimää Pride-lukukuukautta.

***

Kiinnostus heräsi: netistä löytyi



The Geography of You and Me
Jennifer E. Smith
2014
337 sivua
Headline

16-vuotias Lucy on asunut koko elämänsä ajan samassa New Yorkin tornitalossa ja rakastaa New Yorkia sydämestään, Owen puolestaan on juuri muuttanut sinne vastentahtoisesti talonmiehen asuntoon isänsä kanssa äitinsä kuoltua. Lucy ja Owen ovat juuri hississä, kun koko itärannikolla tapahtuva sähkökatkos pakottaa heidät odottamaan pelastajia ja tutustumaan toisiinsa ja huomaamaan heitä molempia yhdistävän matkustelun ja maailman näkemisen kipinän. Parin päivän tuttavuus kuitenkin vie heidät erilleen, kun Lucyn isä saa töitä Iso-Britanniasta ja Owenin isä puolestaan potkut. Lucyn ja Owen yhteys pysyy haparoiden yllä postikorttien avulla - katkeaako se lopulta kokonaan?

Nyt koronan alla tällainen poikkeustila kuin koko rannikon mittainen sähkökatkos tuntui mielenkiintoiselta. Owen ja Lucy ihastelivat hissistä päästessään kirkasta tähtitaivasta, eivätkä varmaan tajunneet, että sähköllä toimivat myös esimerkiksi hengityskoneet. (Tätä ainakin itse ajattelin koko ajan!) Joka tapauksessa oli mielenkiintoista ajatella, miten sähkökatkos vaikuttaisi maailmaan ehkä jopa pahemmin kuin korona. Tähtitaivas olisi kyllä ihana nähdä.

Kirja ei kuitenkaan onneksi käsitellyt poikkeustilaa vaan Owenin ja Lucyn muuttamista paikasta toiseen seuraavien kuukausien aikana ja heidän suhdettaan. Koko kirja onkin eräänlainen matkakertomus, ja tykkäsinkin ehkä kirjassa eniten juuri sen maantieteellisyydestä ja kaupungeista, tekee mieli etsiä kaikki paikat kartalta. Nyt korona-aikaan tuli myös ikävä matkustamista... Kun Lucy pääsee vihdoin matkustelemaan vanhempiensa kanssa Euroopassa, on Owein ja tämän isän roadtrip länteen kunnon irtiotto nykyarjesta - paitsi että he todella etsivät itselleen uutta elämää ja työpaikkaa. Owenin viimeinen lukuvuosi meneekin työn perässä, esimerkiksi tiskaamassa meksikolaisessa ravintolassa Lake Tahoen rannalla Sierra Nevadassa - jotenkin hän oli suorittanut melkein kaikki pakolliset kurssinsa edellisinä vuosina, joten koulujen vaihtuminen vuoden aikana ei näyttänyt olevan ongelma.

"If you could go anywhere in the world, where would it be?" Lucy asked, and Owen felt a flash of recognition; it was a question that was always on his mind, and the first thing he usually wondered about other people, even if he never got around to asking.
  "Everywhere," he said, and she laughed, the sound light and musical. 
  "That's not an answer."
  "Sure it is," he said, because it was true, possibly the truest thing about him. Sometimes it seemed as if his whole life was an exercise in waiting; not waiting to leave, exactly, but simply waiting to go.
[...]
  "What about you?" he asked, and she considered this a moment.
  "Somewhere."" -s.46-47 

Itse en saanut erityisesti mitään irti rakkaustarinasta, mutta pidin päähenkilöiden erilaisista piirteistä ja taustoista. Owenin elämää ja välejä isään varjosti äidin kuolema, Lucy taas tunsi hiukan vanhempiensa nauttivan enemmän ajastaan kahdestaan matkoilla. (Tämä ei kuitenkaan ollut täysin stereotyyppinen lapsen hylkääminen ilman rakkautta -tarina.) Owen oli mielenkiintoinen nuori nykyaikaan, sillä hän ei omistanut älypuhelinta (no juu en minäkään kirjan ilmestymisvuonna 2014 mutta kaikki kaverini kyllä) eikä edes ollut tottunut kirjoittamaan sähköposteja tai muutenkaan pitämään yhteyttä muuten kuin satunnaisten postikorttien avulla. Tämä oli myöskin ihana yksityiskohta maailmassa, jossa harvemmin enää kirjoitetaan postikortteja vaan odotetaan saavansa jokaiseen yhteys heti kun haluaa. Se minua kuitenkin hiukan häiritsikin: vaikka Owen kuinka ei osannut laittaa sähköistä viestiä, miksi hän ei pystynyt sitten lähettämään pitempää kirjettä postikortin sijaan? Lucy mietti että hän ei ehkä ollut niin kirjoittajapersoona, ehkä tämä oli osasyynä, mutta oikeastaan Owen ei halunnut lähettää juurikaan pikaviestejä, jotka olisivat heti toisen luettavissa.

"A rhythm had been established where a postcard from him sparked an e-mail from her and vice versa. His were always lighthearted notes from the places they'd visited, scrawled in the limited space on the back of the cards, whereas hers tended to be longer and slightly rambling, unrestricted by the confines of paper. But sitting there with the cursor blinking at him, he wasn't sure what to say. There was something too immediate about an e-mail, the idea that she might get it in mere moments, that just one click of the mouse would make it appear on her screen in an instant, like magic. He realized how much he preferred the safety of a letter, the physicality of it, the distance it had to cross on its way from here to there, which felt honest and somehow more real." -s. 150

Lucy oli myöskin ihan mielenkiintoinen hahmo, joka viihtyi hyvin yksikseen lukien ja kaupungin katuja tutkien, mutta jonka vanhemmat jättivät ensin yksin lähtiessään matkustelemaan ja joka sai sitten taas kuitenkin helposti ystäviä uudella kotipaikkakunnallaan ja vaikutti itsevarmalta. Hän ei erityisesti samastuttanut minua paitsi seuraavassa kohdassa, joka kuvaa varmaan aika montaa introverttia:

"Being on her own had never been a burden. Instead of weighing her down, it buoyed her up; when she was alone, she was lighter. When she was by herself, she felt untethered and free." -s. 58

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. "Kirjassa on kirjeenvaihtoa", henkilökohtaisissa Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteissani jälleen New Yorkiin (ja moneen muuhunkin kaupunkiin). Lisäksi rastitan sillä YA-kirjallisuusbingon kohdan "Kirja joka sinun oli tarkoitus lukea viime vuonna" (lainasin sen silloin, mutta lukeminen vähän venähti!) ja Sheferijmin Tunnebingon kohtaan "Kirja saa sinut kaipaamaan" (matkustusta).

*** 

Näillä kirjoilla ei ole yhteistä pelkästään rakkaustarina vaan myös päähenkilöiden erilaiset perhetaustat - molemmissa toinen tulee varakkaammasta perheestä, toisen perheessä säästetään tarkemmin. Tässä käyvät kouluerot selviksi, kun Lisa ja Lucy käyvät vanhanaikaisia yksityisiä tyttökouluja ja Owen ja Annie julkisia huonomaineisempia yhteiskouluja. Vielä eräs yhteys löytyy - molemmat romaanit kertovat New Yorkista!

perjantai 30. marraskuuta 2018

Two gay books

Suomennettu nimellä Pako pohjoiseen


Flucht in den Norden
Klaus Mann
2012 (1934)
288 sivua 
Rowohlt Taschenbuch Verlag

Johanna saapuu Suomeen paetessaan Hitlerin valtaanousua ja kommunistivainoja Saksasta. Entisen opiskelukaverinsa Karinin luona maaseudulla hän kohtaa tämän vanhoja aikoja haikailevan äidin, arvostetun suvun velkaantuvan maatilan - ja veljen Ragnarin, joka ei toimi perheensä vaan mielihalujensa mukaan. Johanna ja Ragnar rakastuvat kiihkeästi ja pohtivat, voisivatko he rikkoa perheen asettamia rajoja ja elää yhdessä. Samaan aikaan Johannaa kuitenkin raastaa tieto hänen ystävistään, jotka tarvitsevat häntä Pariisiin mukaan vastarintaliikkeeseen.

Yhteiskunta vai yksilön tunteet? Tästä teemasta olenkin viime aikoina lukenut jonkin verran. Johannan tilanteessa kysymys kuuluu, voiko hän uhrata oman henkilökohtaisen onnensa yhteiselle tulevaisuudelle, yhteiselle onnelle joka ei välttämättä edes tule toteutumaan. Onko taistelu vastarintaliikkeessä hyödyllistä, haluaako hän sitä elämältään? 

Minulle ei ollut varsinaisesti kehuttu tätä romaania, joten aloitin sen vähän skeptisesti. Jokin aiheessa kuitenkin veti puoleensa, tarkemmin sanottuna 1930-luvun Suomi saksalaisen silmin sekä - seksuaalivähemmistöt 30-luvulla

Romaanin alussa Johanna oli Helsingissä, mutta valitettavasti mitään paikannimiä ei mainittu koko tarinan aikana, ja oli vaikea päätellä mitään tarkkoja osoitteita. (Oikeastaan Suomeakaan ei mainita nimeltä, mutta kirjailijan tausta auttaa ymmärtämään erinäisiä asioita...) Loppupuolella henkilöt päätyivät Lappiin, pohjoisimman rautatieasemankin taakse. Oli vähän kummallista, kuinka syrjäisimmistäkin paikoista löytyi aina jonkinlainen hotelli ja vieläpä saksaapuhuvia ihmisiä. Suomalaisten silmiä kuvattiin vinoiksi, mikä tuntui myöskin hassulta, sillä en kuvitellut meidän eroavan ulkonäöltä mitenkään saksalaisista. Muutenkin suomalaiset tavat - aivan lähekkäin tanssiminen, puhumattomuus - ja loppumattomat metsät ja erämaa kuvastivat sitä vierautta, jonka Johanna koki Suomessa.

Klaus Mannilla itsellään oli suhde suomalaiseen mieheen, ja Johanna ja Ragnar on jopa nähty heidän esikuvinaan. Huomasinkin lukiessa, kuinka Johannaa kuvailtiin enemmän miesmäisellä tavalla "koulupojaksi" housuineen ja lyhyine hiuksineen, mutta enemmän minua kiinnosti kuitenkin Karinin ja Johannan suhde. Ennen Ragnarin tapaamista heillä on "herkkä hetki", joka ei kuitenkaan toistu seuraavina päivinä Johannan tutustuttua Ragnariin. Karinin kaipausta kuvaillaan kuitenkin myöhemmin hyvin. On kuitenkin selvää, että Karinilla on tunteita ystäväänsä kohtaan, kun taas Johannan kohdalla kyse oli ehkä ohikiitävästä intohimosta ja läheisyyden kaipuusta. Oli ilahduttavaa lukea 30-luvulla kirjoitettua tarinaa, joka kuvailee homoseksuaalisuutta normaalina ja ymmärtäväisesti. Mitähän aikalaiset ovat ajatelleet tästä?

Pidin myös kirjoitustavasta, joka välillä etääntyi hyvin runolliseksi ja kohtalokkaaksi: 

"Im selben Augenblick spürte sie mit einem Schrecken, der noch stärker war als ihr Glück: daß dies vorüberging, schon entfloh; daß sie nicht in die Macht hatte, diese Sekunde in die Ewigkeit zu verwandeln; daß dieses Glück nur dazu war, um in Schmerz verwandelt zu werden, in Schmerz, Schmerz, immer mehr Schmerz - um seiner Vergänglichkeit willen." -s.122-123

"Samalla hetkellä tunsi hän kauhulla, joka oli vielä voimakkaampi kuin hänen onnensa: että se oli menossa ohi, pakeni jo; ettei hänellä ollut valtaa muuttaa tätä sekuntia ikuisuudeksi; että tämä onni oli olemassa vain muuttuakseen kivuksi, kivuksi, kipua, yhä enemmän kipua - sekunnin katoavaisuuden vuoksi." (oma suomennos)

Ilahduttavana yksityiskohtana kirjassa mainittiin japanilainen Helsingissä työskennellyt diplomaatti. Valitettavasti hän ei kuitenkaan voinut olla julkaisuajankohdan takia oikeastikin Helsingissä 1937 työskennellyt Chiune Sugihara, joka pelasti myöhemmin jopa tuhat juutalaista Liettuassa myöntämällä heille matkustusluvan Venäjän halki Aasiaan. 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 39. "Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama". 

                                       ***

Kiinnostus heräsi: Helmet-hausta löysin


This Book Is Gay
James Dawson
2015 (2014)
264 sivua
Sourcebooks

"This book is dedicated to anyone who has ever wondered."

James Dawsonin kirjoittama opas on kirjoitettu niin homoille, lesboille, biseksuaaleille, transsukupuolisille, heteroille, itsensä määritteleville, itseään pohtiville kuin määrittelystä kieltäytyville. Ja varsinkin niille, jotka ovat kyllästyneet lukemaan sivukaupalla kuivaa teoreettista tekstiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

"So, you may have SEXTHOUGHTS about people of the same gender as you, OR you may have questions regarding your own gender. Loads of people - even people who end up identifying as straight and cis - have these thoughts and questions. I think it's far odder to have NEVER thought about it." -s.16 

Suosittelen tätä kaikille asiaa pohtiville. Kirjasta käy ilmi niin LGBT+ keskeisimmät käsitteet, tavallisimpia syitä homofobiaan, tukipalvelut USA:ssa kuin vaarallisimmat maat seksuaalivähemmistöille. Oli surullista huomata, kuinka monessa maassa homoseksuaalisuus on laitonta, ja siitä voi saada jopa kuolemanrangaistuksen.

Tärkeä tietokappale oli minusta kappale seksivalistuksesta. Terveydentiedon opettajani jätti muistaakseni kertomatta, että saman sukupuolen väliseen seksiinkin tarvitaan kondomia! 

"Be proud. You have kots of different hats. Wear them all with pride. This is such an exciting time to be LGBT* - things are constantly changing and evolving and I, for one, can't wait to see what happens next."-s.232

Pidin siitä, kuinka kirja oli tosiaankin suunnattu ihan kaikille seksuaalisuuttaan pohtiville ja heteroillekin. Kirjassa esiteltiin erilaisia haastateltujen näkemyksiä ja seksuaalisia suuntautumisia, mutta ehkä kuitenkin eniten keskityttiin juuri homo- ja biseksuaalisuuteen sekä transsukupuolisuuteen. Tässä olisi voinut olla enemmän vaihtelua, sillä esimerkiksi muita sukupuolia ei taidettu edes mainita nimeltä.  

Vähän ihmettelin curious-termiä seksuaalisuuttaan pohtivista, mutta ehkä olen vain tottunut enemmän questioning-määritelmään. Curious vähän kuitenkin kolahti omaan mielikuvaani pohtimisesta, uteliaisuus kuulostaa vähän, no, eri asialta. Mutta tämä on vain oma mielipiteeni.

"However you choose to identify, though, no one can ever say your feelings are a choice. I'll say it again: When it comes to who you fancy or who you are, IT IS HOW IT IS and you never, ever have to apologize for this. You were born this way." S.44

Minusta tärkeintä kirjassa oli juuri ajatus, ettei itseään tarvitse määritellä. Ole vain oma itsesi.

"As a final word on all these identities, gay-rights activist Peter Tatchell says he looks forward to a day when all the labels will be redundant and we can all just be human. I think I look forward to that day too." S.34


Suloinen kuva :3

Kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 45. "Palkittu tietokirja" ja Mental health -bingoon kohtaan "a non-fiction book".

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Gloria Whelan: Chu Ju's House

Kiinnostus heräsi: ostin käytettynä Kiinassa



Chu Ju's House
Gloria Whelan
2005 (1.p 2004)
231 sivua
HarperCollins Publishers

Eletään 1900-luvun loppupuolta eteläisen Kiinan maaseudulla. Chu Jun perhe on saamassa toisen lapsen, ja kaikki toivovat sen olevan poika, sillä lain mukaan jokaisessa perheessä saa olla vain kaksi lasta. Toive ei kuitenkaan toteudu, ja Chu Jun nai nai, isoäiti, aikoo lähettää tyttövauvan orpokotiin. Pelastaakseen siskonsa Chu Ju karkaa yöllä kotoa ja lähtee etsimään paikkaa itselleen. Mutta tuleeko hän enää koskaan tapaamaan perhettään?

Jo kirjan asetelma on hyvin mielenkiintoinen - ja hämmentävä. Miten nuori tyttö voi lähteä kotoa yksin tuntemattomaan maailmaan ja selviytyä? Chu Jun tarina on oikea seikkailu, mutta hän löytää aina hyviä ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet. Vaikka yksi henkilöistä kutsuikin Chu Juta urheaksi ja epäitsekkääksi tytöksi, jäi minulle kuitenkin mielikuva, ettei hänelle annettu kirjassa muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoaan. Nykyajassa samantapainen epäitsekäs teko olisi ennenkuulumatonta, sillä eihän kukaan odota nuoren tytön uhrautuvan sisarensa puolesta.

K
irjoituskieli puolestaan on miellyttävää, yksinkertaista ja ehkä vähän vanhahtavaakin englantia, mikä jättää tarinan kivalla tavalla etäiseksi.

"When Wu and the boys returned, we ate our evening rice and fish. There was talk of the next place for fishing, and soon the boat was loosed from its moorings and once again we drifted downstream. The fields and villages became hills and then mountains sliced into green steps. As my ye ye had said, there was no end to where the river might carry you." -s.55

Ehkä eniten kuitenkin tykkäsin romaanissa Kiinan kulttuurin kuvauksesta. Pidän kirjoista, joissa sirotellaan erikielisiä sanoja tekstin lomaan. Chu Ju's House opettaa esimerkiksi kiinan sanat ma ma ja ba ba (äiti ja isä) mutta myös erikoisemman cha hukou (oleskeluluvan tarkistus). Sain myös uuden kuvan maaseudun ihmisistä, jotka eivät ainakaan tuolloin osanneet lukea ja elivät hyvin yksinkertaista elämää. Chu Ju söi tavallisesti ruoakseen pelkkää nuudelia tai riisiä ja ehkä hiukan tofua tai kalaa. Tarinasta myös välittyi hyvin tyttövauvojen surullinen kohtalo: jotta perheellä olisi vielä mahdollisuus poikalapseen, tytöt saatettiin laittaa orpokoteihin, joista heidät puolestaan lähetettiin työskentelemään huonoihin olosuhteisiin.

Chu Ju's House ei kuitenkaan ollut synkkä vaan enemmänkin realistinen ja toiveikas selviytymistarina. Se korostaa yksinkertaista maaseutuelämää suurkaupunkien sijaan ja kuvailee Kiinan maaseutua kauniisti. Kuitenkin siitä löytyy myös pieniä ajatuksia totuudesta. Voiko totuuden paljastaa joka tilanteessa - oli sitten kyse omasta menneisyydestä tai hallituksen epäkohdista?

Kirja sopii HelMetin lukuhaasteen kohtaan 38. "Kirjan kannessa on kulkuneuvo" (hah, puolikas purjevene!) ja #Hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Kiinnostus heräsi: Kerttu & Mira -sarja (Amsterdam, Anne F. ja minä, Goa, Ganesha ja minä)
Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Terhi Rannela
Kerttu & Mira #3
2010
217 sivua
Otava

17-vuotias Ilari on Goa, Ganesha ja minä -kirjan päähenkilöiden Miran ja Kertun ystävä, joka on päättänyt tehdä kesällä roadtripin Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Mukaan hän pyytää juurikin tyttöparin sekä kuskiksi isoveljensä Valtterin. Seurue kirjoittaa matkan aikana päiväkirjaa, johon kerätään niin matkalaisten ajatuksia kuin matkan tavoitteitakin ja joka aiotaan haudata maahan tulevaisuuden ihmisten löydettäväksi.

Ilari istuu pyörätuolissa liikenneonnettomuuden seurauksena, eikä aina jaksaisi kokea ihmisten suhtautumista pyörätuoliinsa. Hän ei ole kertonut asiasta netti-ihastukselleen Hetalle, jonka kanssa hän on jutellut jo kuukausia. Heta aiotaan poimia mukaan roadtripille Kilpisjärveltä...

Vähän harmitti kun Kerttu ja Mira eivät enää olleet kirjan pääpari, mutta heidän kirjoittamia merkintöjä löytyi ihanan matkapäiväkirjankin sivuilta. Huumoria ja romantiikkaa löytyi onneksi Ilarinkin kerrontatyylistä - mutta myös ainakin toisesta kirjasta poikkeavaa synkkyyttäkin. Ilari kirjoittaa juuri pyörätuolissa istuvan haasteista ja muiden ennakkoluuloista, sekä myös liikenteen vaaroista. Tämä sai hiukan ajattelemaan, varsinkin kun kirjan mukaan 300 ihmistä kuolee Suomessa liikenteessä joka vuosi.

Tässä kirjassa on myös värikäs hahmokaarti: kaksi lesboa (vai olikohan toinen bi?), yksi ujohko nettiaddikti, toinen itsevarmempi liikuntavammainen ja yksi... No, ehkä jätän spoilaamatta.

Jokaisen kanssa taisi kuitenkin löytyä jokin yhteinen asia. Saatan olla yhtä äkkipikainen kuin Kerttu, ujo rakkausasioissa niin kuin Valtteri, ja pidän värikkäistä vaatteista ja päiväkirjoista kuten Hetakin. He ovat minusta esimerkillisiä, sillä eivät joudu humalaan tai pahemmin sekoile matkallaan. Kaiken kaikkiaan heidän väliset dialogit olivat hauskaa luettavaa.

" - Mä en pelaa enää kenenkään kanssa! aina niin hyvänä häviäjänä tunnettu Kerttu melskaa ja heittää setelinipun pöydälle. - Tyhmä peli!
  - Pientä rajaa, Mira kuiskaa tyttöystävälleen. 
  - Pelataan vaan, sanon. - Täällä sisällä on tunnelmaa. Eihän meillä ole kiire minnekään.
  - Mä taidan keittää kahvit. Ottaako joku muukin? Valtteri kysyy.
  - Mä olen pelissä mukana sillä ehdolla, että pinkki pelinappula on mun, Kerttu kiristää. - Ilari pölli sen edellisellä kierroksella, vaikka mä olisin halunnut sen.
  - Voi hyvää päivää! taivastelen. - Olkoon pinkki sitten sun." -s.102

Oli muuten mukavaa, kuinka lopussa kerrottiin henkilöiden tulevaisuudesta. Siinä mainittiin esimerkiksi Kertun äidin Kaarinan kirjoittaneen ystävysten seikkailuista romaaneja. Onko Kaarina ehkä Terhi Rannelan alter ego?

Minua jäi kuitenkin ihmetyttämään tuo kirjan nimen ja takakannen mainitsema jäähyväiset, sillä en ainakaan itse huomannut kirjassa oikein mitään siihen liittyvää.

Roadtripin aikana ystävät näkevät monia asioita, kuten näkymän Saanan huipulta, huomaavat että porojen houkutteleminen sanoilla "porporpor" ei onnistu, räpsivät kuvia kameralla kännykän sijaan ja kokevat yhden vaarallisenkin tilanteen. Tuli kuitenkin into lähteä itse roadtripille - tai ehkä mieluummin vaikka junalla ja linja-autolla matkaamaan ympäri Suomea.

Mummuni on tehnyt tällaisen matkan 60-luvulla, myöskin pohjoisen suunnalla, joten seuraava kuva onkin hänen lähettämästään postikortista, jonka satuin löytämään mökiltä. Onkohan tuosta reissusta valokuviakaan jäljellä...


Kirja sopii HelMetin lukuhaasteen kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Onkohan muuten sattumaa että tämä kohta on nro. 17...?

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Kesälukumaraton II 2017 - koontipostaus

Kesän lukumaratonissa II 8.7.2017 luin yhteensä kaksi kirjaa ja 357 sivua. Maratonia emännöi Jane blogista Kirjan jos toisenkin


Pönttö
Kirsti Kuronen
2017
86 sivua
Karisto
"Kun en pääse tarpeeksi alas vaikka kyykistyn
 kun en näe mustikanvarvun alle
 kun apteekki on purettu
 kun kallio muuttuu kiveksi
 kun tikkari ei enää maistu
 eikä villa kutita

 kun en osaa itkeä vaikka sattuu" -s.63

Pönttö kertoo Lunasta, joka on juuri päässyt ylioppilaaksi. Se koostuu runoista, jotka paljastavat hetken hänen elämästään, muutoksista ja pelosta kasvaa aikuiseksi.

Nimi Pönttö on vähän ruma, eikä se ensin tuntunut kuvaavan kirjaa - kunnes koin sitten ahaa-elämyksen keksiessäni kaksi asiaa, joita pönttö kuvasi kirjassa.

Nimestään huolimatta Pönttö oli kauniisti kerrottu, ja runot olivat oivaltavia. Itse en aivan samanlaisia kirjoita, mutta lukemisen jälkeen ajatukset alkoivat muotoutua vähän samantapaisiksi runoiksi.

Aivan kaikkia runoista en ihan hahmottanut, varsinkin kun en ole lukenut tarinaan liittyviä kirjailijoita. Samastuin kuitenkin Lunaan varsinkin hänen epävarmuudessaan ja tulevaisuudenpelossaan. Moni lainaus sai ajattelemaan, varsinkin seuraava:

"tuleeko minusta mummu
muistanko tytön rantakivellä
muistanko mitä rakentelin
mitä toivoin" -s.23

Laitan tämän HelMetin lukuhaasteeseen kohtaan 13.: Kirja "kertoo sinusta".

***

Huom! Saattaa spoilata hiukan sarjan ensimmäistä osaa Amsterdam, Anne F. ja minä!


Goa, Ganesha ja minä
Terhi Rannela
Kerttu & Mira
2009
271 sivua
Otava

Mira pääsee hetkeksi pois kaoottisesta kodistaan, kun hänen tyttöystävänsä Kertun äiti kutsuu hänet mukaan Goalle, Intiaan. Tytöt ovat odottaneet matkalta paljon, mutta kohtaavat maan ja matkustamisen kurjatkin puolet. Kahden viikon aikana Mira nauttii olostaan meren rannalla ja painaa niin mieleensä kuin luonnoksiinsa Intian moninaisuuden. Samalla hänen ajatuksissaan pyörii myös kotiinpaluu ja toimeen tuleminen äitipuolensa kanssa.

Olen siis lukenut ensimmäisen osan Amsterdam, Anne F. ja minä ihan ensimmäisessä lukumaratonissani blogin alkuaikoina (ja kirjoittanut siitä tyylillä, jota nyt kyllä vähän häpeän... :D). Tuossa kirjassa äänessä on tosin Miran tyttöystävä Kerttu. Mielestäni Goa, Ganesha ja minä voi kuitenkin lukea myös ihan yksinäänkin. 

Minusta tämä ei olisi mikään erikoinen tarina, jollei tässä olisi juurikin tyttöparitusta. Vaikka Intiassa tytöt päättivätkin esittää vain siskoksia, on Kertun ja Miran suhde kuvattu kivan luonnollisesti, ja huomasin odottavani pieniä romanttisia kohtauksia heidän välillään. Heillä oli myös ihana idea kertoa sen hetken olonsa jollakin värisävyllä. Loppupuolella eräästä henkilöstä sai kyllä hiukan sovinistin tai muuten ärsyttävän ihmisen kuvan, mutta hän tuntui muuttuvan vähän liian yllättäen mukavammaksi.

Huumori on myöskin kirjassa ihan mahtavaa erikoisine sanavalintoineen (opin mikä tarkoittaa hoomoilanen) ja hahmojen välisine sutkautuksineen:

" - Sulla on tosi makee rullatuoli, laukaisin.
  - Rullatuoli? Ilari korotti ääntään. - Millä vuosikymmenellä sä oikein elät, urpo? Se on pyörätuoli." -s.79

Mira on puolestaan päähenkilönä erilainen monine eri puolineen: hän on niin absolutisti, vegetaristi kuin pukeutumistyyliltään lolita.
Vaikka en samastukaan hänen taide- enkä muotihulluuteensa, huomasin tänään laittavani päälle pelkkää valkoista - juurikin Miran inspiroimana.

Ja Intia. Osan kirjassa mainituista asioista tiesin paremmin kuin päähenkilöt, muun muassa kuka on Mahatma Gandhi, mutta opin myös vähän lisääkin. Tytöt tajusivat Intian köyhyyden ja kurjuuden esimerkiksi tavatessaan viisitoistavuotiaan teiniäidin kaupittelemassa tavaroita. Valitettavasti tämä ei saanut koskaan tietää, kuinka inspiroi Miraa hänen taiteessaan...

Kirja menee HelMetin lukuhaasteeseen kohtaan 33.: Kirja kertoo Intiasta.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Antti Halme: Mafiakesä

Kiinnostus heräsi: veljeni sai lahjaksi; seikkailu Italiassa


Mafiakesä
Antti Halme
2017
208 sivua
Otava

16-vuotiaan Artun meribiologi-isä saa työkomennuksen Sisiliaan kuukaudeksi. Vaikka mukaan lähteekin isän uusi tyttöystävä Merikukka, lempinimeltään WC-kukka jota Arttu ei voi sietää, odottaa karatea harrastava teinipoika kesältä paljon. Jo ensimmäisenä päivänä hän tutustuu italialaisiin kaksosiin Lucaan ja Lunaan sekä irlantilaistyttö Mollyyn. Hiukan rakkauttakin on ilmassa Artun tavattua isänsä nuoren työtoverin Aleksandran.

Kaksosten mummon ennustuksen jälkeen jo loman alkupäivinä alkaa tapahtua: Arttu pelastaa iltamyöhään laiturilla tytön, jonka mekko oli sytytetty palamaan. Vähitellen tapahtuu yhä vaarallisempia asioita, ja matka muuttuu mysteerien selvittämiseksi. Onko Sisilian kammottu mafia sekaantunut sittenkin Artun lomamatkaan?

Ensin innostuin tästä kirjasta ja seikkailusta ihanassa Italiassa. Minustakin olisi kivaa tutustua lomamatkalla johonkuhun ja kokea jännittäviä hetkiä, vaikka ei tosiaankaan mitään mafiaseikkailua. (Vielä pari vuotta sitten se olisi kyllä vielä saattanut kuulua listalle...) Aloitus oli kuitenkin aika rauhallinen, ja teinien keskusteluja oli kiva lukea. Rakkautta oli ilmassa sopivasti, ja myös Artun näkökulmasta oleva kerrontatapa oli todella hauska.

"Mun päähäni hiipii ajatus, että ainakin itsetunnossa Sisilialaiset voittaa Suomen 6-0. Oman puutarhan rupisinkin pikkutomaatti on varmasti hieno, jos se on aito sisilialainen. Suomalaisella taas saattaa olla takapihallaan vaikka ydinreaktori ja se sanoo vaatimattomasti että "ei tää ny mikään ole, tämmönen räpellys"." -s.20

Alkuinnostuksen jälkeen huomasin kuitenkin, että vaikka olisin saattanut pitää kirjasta enemmän muutama vuosi sitten, nyt se tuntui vähän liian epärealistiselta. No, mafiaseikkailu lomamatkalla ei ole maailman normaalein asia muutenkaan. Kuitenkin kirjassa tapahtui vähän outoja käänteitä: esimerkiksi eräässä vaiheessa Arttu oli vankina, vailla toivoa pakoon pääsystä. Seuraavassa kappaleessa hän onkin sitten yhtäkkiä matkalla kotiin, pakotettuna suorittamaan vangitsijoidensa antama tehtävä. Ja tietenkin hän menee kuin normaalina päivänä heti tapaamaan ystäviään ja kertomaan heille kaiken.

Vaikka kirjassa kuvailtiinkin sisilialaista elämää ja maisemia, muuten tarina eteni todella vauhdilla. Johonkin kohtaukseen saatettiin keskittyä pitkään, mutta heti kokonainen ilta ohitettiin lauseella, ja seuraava hetki oli jo läsnä.

"Ilta on onnistunut. Mä esittelen uuden frendini Mollyn Lunalle ja Lucalle. Yhdessä me kävellään nauraen rantalaituria pitkin, kohti hissin lähtöasemaa. Kuunsilta piirtyy tyyneen veteen. Tähdet tuikkivat taivaalla, joka on kuin mustaa samettia.
   Sitten. Se kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä." -s.42

Mafiakesä oli hauska ja jännittävä, mutta ei kuitenkaan aivan kokonaan minun kirjani. Nuoret, esimerkiksi pojat, saattaisivat tykätä siitä juuri huumorin ja tapahtumavauhdin vuoksi. Hiukan samantapainen kirja oli myös Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, vaikka pidin kyllä enemmän juuri Mafiakesästä. Monet pojat saattaisivat myös samastua Arttuun, joka ei ihan puhtoisimpia ja tunteellisimpia teinejä ollut, mutta kuitenkin hyvää esimerkkiä oikeudentunnollaan.

Ja jos joku haluaa lähteä lomalle Sisiliaan...

"Nyt voi jo erottaa matalat käkkäräiset viiniköynnökset seisomassa rivistöinä rinteillä, äkkijyrkkien kallionseinämien vierellä. Pastellinvärisiä taloja on pystytetty uskomattomiin paikkoihin, ihmetyttää miten sinne edes on nostettu kiviä ja lautoja, satojen metrien korkeuteen vuortenseinämille. Yli kaiken kohoaa majesteettinen tulivuori Etna. Sen laella tuulee kuin hornassa. Eikä se ole vieläkään vaaraton. Se on kuin talviunta nukkuva karhu, eikä kukaan tiedä, millä mielellä se on kun se herää." -s.17

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 49. "Vuoden 2017 uutuuskirja".