Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti

Kiinnostus heräsi: yksi lempikirjoistani, ensimmäisen kerran luettu ehkä vuonna 2013 ja seuraavan kerran vuonna 2016

Prinsessa Tuian amuletti 

Sara Hylton

1985

The Talisman of Set (1984)

Minna Tarkka

264 sivua

Eletään 20-lukua. Kathryn muuttaa äitinsä kuoleman jälkeen arkeologi-isänsä luota Persian aroilta Englantiin ja varttuu nummilla kauniiksi nuoreksi naiseksi. Mutta samaan aikaan hän näkee todentuntuisia unia antiikin Egyptin prinsessa Tuiasta, joka rakastuu kiellettyyn mieheen ja joutuu valitsemaan pakkoavioliiton, papittaren roolin ja kuoleman välillä. Ja Kathryn huomaa kauhukseen että hänen elämänsä alkaa muistuttaa liikaa prinsessa Tuian kohtaloa. Voiko ratkaisu löytyä Egyptistä, Tuian kotimaasta?

"Lapsuuteni omituiset unet eivät olleet vuosiin häirinneet öitäni tai vaivanneet minua päivisin, ja oli ihme etten ollut unohtanut niitä. Vaikka minua pidettiin melkoisena kaunottarena, en itse ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Minä olin kasvanut pitkäksi ja hoikaksi ja kiiltävät kiharat ulottuivat olkapäilleni. Silmistäni sanottiin, että ne olivat puutarhaorvokin siniset, ja ihoni oli sitä kuulaan vaaleaa lajia, jota punertavahiuksisilla näkee. Miksi ihmeessä minä aina vertasin kasvojani toisiin, jotka olivat posliininhienot ja maalatut, ja silmiäni noihin jadenvihreisiin silmiin? Kun iltaisin harjasin hiuksiani, kaipasin tuota korpinmustaa tukkaa, jota kietoi kultainen kobra nostaen häijyn päänsä puhdaslinjaisen otsan ylle." -s.54

Prinsessa Tuian amuletti on sekoitus mysteeriä, romantiikkaa ja historiallista romaania. Jotkut lokeroisivat tämän viihderomaaniksi, mutta minusta tässä on paljon muutakin. Suurin osa tarinasta tosin sijoittuu Englannin nummille ja muistuttaa paljon kevyttä viihderomaania. Tällä lukukerralla Kathrynin onneton rakkaustarina tuntuikin aika epärealistisen intohimoiselta ja pikaiselta. 

Kun lopulta päästään Egyptiin, on tarina kuitenkin täynnä filosofisia mietteitä uudelleensyntymisestä ja kuvauksia maan kauneudesta. Purppuraisia kukkuloita, kaupungin viliseviä katuja tai Kuolleiden kaupungin aavemaista hiljaisuutta. Hehkuvista kuvauksista ei voi saada kyllikseen.

" -Se johtuu valosta, minä sanoin. -Egyptiläinen valo on niin uskomattoman epätodellista. On vaikea kuvitella itämaisempaa, omalaatuisempaa näkyä kuin mamelukkien haudat ilta-auringon valossa. Se on ihmeellinen näky, kaamea ja ihastuttava samaan aikaan!

   Hän [Ahmed] hyväksyi tunnelmani nyökäten. -Niin, Kathryn, mutta siitä huolimatta tämä on Egypti! Kaunis vain ihmeellisen valon loisteessa, kaunis vain kun katsoo tarpeeksi kaukaa eikä näe epäjärjestystä." -s.169

Tietysti nykyaikana herää kysymys, onko tällainen romantisointi oikeutettua etenkin valkoisen kirjailijan näkökulmasta. Egyptiläisiä työmiehiä kuvaillaan epäluotettavina, taikauskoisina ja kohtaloonsa tyytyvinä. Arkeologi Ahmed Sadek edustaa ehkä "sivistyneitä", islaminuskoisia egyptiläisiä, jotka eivät kuitenkaan täysin lyttää taikauskoa. Erään hahmon mielestä vain brittiläiset ovat tuoneet maahan edistystä. Minusta kuitenkin kirja osoitti myös ymmärrystä eri uskomuksia kohtaan, ja juurikin Ahmed ymmärtää Kathrynin pohdintaa kohtalosta ja uudelleensyntymisestä. Egyptikin kuvataan kaaoksen ja kauneuden sekamelskaksi, ja historian havina on käsin kosketeltavaa.

"Pimeys oli läpitunkematon, mutta nyt huomasin uuden piirteen Afrikassa - hiljaisuus tuntui paljon uhkaavammalta kuin pimeys. Autiomaan hiljaisuus oli korvia huumaavaa, se melkein jyrisi. En ollut ikinä kuvitellut, että täysin kuolleen maailmankolkan hiljaisuus voisi olla niin painostavan täynnä ääntä. Vain autiomaassa saattoi kuvitella, minkälainen maailma oli ollut ennen kuin yhtäkään elollista olentoa oli luotu, ja minkälainen se olisi, kun kaikki elämä olisi kadonnut maan päältä." -s.212-213

Prinsessa Tuian amuletti on kirja, jota löytyy enää tuskin mistään ja joka ei ole erityisen tunnettu. Kukaan bloggaaja ei ole kirjoittanut siitä englanniksikaan, se on saanut Goodreadsissa vain muutaman arvioinnin, eikä kirjailijasta meinaa löytyä mitään tietoa. Onko hän itse käynyt Egyptissä? Vai onko hän tehnyt mikawaltarit?

Prinsessa Tuian amuletti sytytti minulla kaipuun Egyptin raunioille, samanlaisen kuin Pieni talo preerialla loputtomille tasangoille tai Lavinia aikaan ennen Rooman valtakuntaa. Sen kukkuloille, Kuninkaiden laakson jyrkkien kallioiden keskelle, äänettömään autiomaahan. Ja edelleen Karnakin temppeliin.

"Kävelimme museossa, jonka kattona oli taivas ja seininä Theban kukkulat. Tiesin että kantaisin ikuisesti mielessäni Karnakin kauneutta ja aurinkoisuutta, sen surullisuutta ja ikuista ylevyyttä. Mikään ei voisi hävittää mielestäni kukkuloiden ruusunpunaa, kultaista valoa ja sitä miten entinen uljaus oli valunut hiekkaan. Olin nähnyt unia Karnakista, ylpeästä ja kauniista Karnakista Theban tasangolla, ja toisesta elämästä joka oli ollut osa tuota ylevyyttä; nyt minusta tuntui, että tämän jälkeen näkisin unissani yhä uudelleen vain Karnakin rauniot ja hyväksyisin että menneisyys oli kuollut, raunioitunut Karnakin mukana." -s.249-250

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen.

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat & Love, Creekwood

Minun oli oikeastaan tarkoitus lukea Minä, Simon, Homo sapiens/Love, Simon uudelleen ennen tämän postauksen kirjoittamista, mutten ehtinyt lukea sitä ennen Saksaan paluuta. Ensimmäisen lukukokemukseni voi löytää täältä.

Leah on the Offbeat

Becky Albertalli

Simonverse #3

2018

343 sivua

Penguin Random House 

Leah, Simon, Nick ja Abby ovat nyt high schoolin viimeisellä luokalla. Ensi vuonna he tulevat hajaantumaan yliopistoihin ympäri maata ja aloittamaan kaiken alusta. Kuitenkin nyt on vielä aikaa teatterikerholle, promin suunnittelulle ja muille yhteisille hullutuksille. Leah ei ole kuitenkaan kertonut ystävilleen kaikkea: hän on bi ja alkanut tuntemaan jotain kahta eri ystäväänsä kohtaan. Vuoden lähestyessä loppuaan myös kaveriporukan välit alkavat kiristyä.

Luin Leah on the Offbeatin ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä 2018 ja ihastuin jo silloin realistiseen tarinaan. Nyt tunsin kaipaavani uudelleenlukemista ja pidin kirjasta edelleen yhtälailla. Nyt se herätti myös uudenlaisia ajatuksia.

Kirja kertoo Leahin ja hänen ystäväporukkansa seniorivuodesta ennen eroamista eri yliopistoihin. Leah on jollain lailla niin erilainen kuin minä ja kuitenkin pystyin osittain ymmärtämään häntä. Leah on varautunut ja pelkää hyvästien jättämistä sekä tulevaisuutta; Leah ei ole koskaan suudellut tai seurustellut; Leah on jumiutunut pitämään suuntautumisensa salassa ystäviltään, vaikka näitä suvaitsevaisempia ihmisiä saa hakea. Hyvänen aika, osa heistä kuuluu itsekin seksuaalivähemmistöön. Tällä lukukerralla samastuin tässä Leahiin entistä paremmin. Joskus ihminen ei vain enää pysty ottamaan asiaa esille, kun aika kuluu ja muut olettavat hänen olevan jotain. Ei sille ole mitään rationaalista syytä.

"It's the weirdest thing. I'm lying in a room with my gay best friend, who is 100 percent likely to be completely fucking cool about this. Literally risk-free.

   But it's like the words won't come."

Leahilla on muitakin monipuolisia ongelmia, joihin kuuluu ahdistus viimeisestä kouluvuodesta, äidin uusi miesystävä, paineet rahasta ja kehopositiivisuudesta (tärkeä ja liian vähän käsitelty asia kirjallisuudessa ja muuallakin!), ulkopuolisuuden tunne. Lisäksi hän kamppailee tunteidensa kanssa kahta eri ihmistä kohtaan, mikä on todella samastuttavaa. Parasta kirjassa onkin, kuinka Leah vähitellen paljastaa lukijalle, mitä hänen näkökulmastaan on tapahtunut juniorivuonna, jolloin Simon painiskeli omien murheidensa kanssa.

Ja kuitenkin samalla kirjassa pidetään hauskaa: tehdään musikaaliteatteria, syödään koulun jälkeen Waffle Housessa, juhlitaan ja tutustutaan yliopistoihin. Amerikkalainen elämäntapa aivan paistattelee Becky Albertallin kirjoissa hahmojen syödessä vohveleita, Oreoita ja grillattua juustoa sekä eläessä isoissa omakotitaloissa; kaiken huippu on, kun Leah kuvailee silmiään räpäyttämättä Simonin ajavan joka päivä autolla viiden minuutin matkan kouluun jotakuinkin "Simon olisi kyllä voinut kävelläkin muutaman minuutin matkan mutta -". Leah tosin kai jollain lailla tasoittaa keskiluokkaisen vaurasta amerikkalaislähiömiljöötä, sillä hänen autonsa on lainassa äidillä, jolla ei ole varaa korjauttaa omaansa, ja Leah _joutuu_ matkustamaan välillä bussilla keltanokkien kanssa. (Mikä häpeä!) Leah joutuu myös antamaan äidin miesystävän maksaa prom-mekkonsa. Joka tapauksessa kadehdin koko Simonin ja Leahin ystäväporukkaa ja koulumaailmaa ja teatteria - tällainen lukiomuistot kyllä kelpaisivat. Itse asiassa ihmettelin, miksi Leah sanoi Annan ja Morganin olevan tärkeimpiä ystäviään, mutta hehkutti koko ajan Simonia ja Nickiä ja vietti heidän kanssaan enemmän aikaa. Pidin tosin siitä, kuinka kaveriporukkaan kuuluu "eri asteisia" ystäviä, eikä vain jokin parin ihmisen klikki, joka ei päästä lähelleen muita, kuten normaalisti nuortenkirjoissa. Pidin myös Simonin & kumppanien lomittuvista kaverisuhteista ja ihastumisista.

Tällä lukukerralla pari asiaa jäivät pyörimään mieleeni. Ensinnäkin huomasin, että kirjoitustyyli mukailee tyypillistä nuorisokieltä eikä kuvaile ollenkaan. Jotenkin olisin toivonut edes pieniä paikkojen kuvailuja, mutta joka tapauksessa tykkäsin kirjan huumorista ja Leahin ajatusten lukemisesta. 

Viime lukukerralla puolestaan hämmennyin siitä, kuinka Leah syytti ihastustaan "low-key bi" -itsemäärittelystä ja vaati tätä olemaan joko bi tai sitten ei. Leahin tunteet huomioon ottaen jotenkin ymmärrän tämän, sillä hän pelkäsi tulevansa jälleen hylätyksi, mutta kuitenkin tämä niin kutsuttu "queer policing" vähän ärsytti. Muissa arvosteluissa moni on kirjoittanut, kuinka Leahin olisi pitänyt tajuta ongelmallinen lokerointinsa ja pyytää anteeksi. Tällä lukukerralla se ei kuitenkaan pompannut minulla samalla lailla silmään kuin viimeksi.

Viimeinen asia koskee kirjan rasismin käsittelyä ja liittyy tosin yleisemmin erääseen nykykulttuurin ilmiöön. Kirjan puolivälissä eräs henkilöistä väittää suutuspäissään Abbyn tulleen valituksi yliopistoon vain tumman ihonvärinsä vuoksi, jolloin Leah raivostuu ja vaatii ystäväänsä pyytämään anteeksi. On todella hyvä, että kirja nostaa esille rasismin opiskeluelämässä - tämä on ainoa kerta, kun olen koskaan lukenut siitä. Abby selittääkin, kuinka tummempi-ihoisilta vaaditaan usein enemmän kuin valkoisilta ja päälle päätteeksi syytetään suosimisesta ihonvärin perusteella, minkä vuoksi hänellä on paineita olla luokkansa huipulla ja kaikessa täydellinen. Anteeksipyyntö ja oman käytöksen reflektointi olivat todellakin tässä paikallaan, mutta minua jäi häiritsemään, kuinka Leah ei vielä tämänkään jälkeen hyväksynyt anteeksipyyntöä vaan pohti ystävänsä olevan rasistinen ja kylmeni tälle edelleen. Joillekin ihmisille rasistisuus tarkoittaa yksilön leimaa, joillekin kaikki ihmiset ovat rasisteja, sillä rasismi on rakenteellista. Kuitenkin minua on jäänyt mietityttämään yleisesti, miksi kaikki eivät anna toista mahdollisuutta ihmiselle, joka ainakin yrittää tajuta virheensä ja pyytää anteeksi. Mielestäni suora tuomitseminen synnyttää lopulta vain katkeruutta. Tietysti syrjinnän kokeneille asia jää aina mielen päälle, ja kuten sanottu, romaani otti hyvin rasismin puheeksi. 

"I guess it's like, I forgive her, but I don't really know if I can trust her again. Does that make sense?" -Abby

Joka tapauksessa Leah on the Offbeat on minulle tärkeä kirja. Se on minusta realistinen kuvaus epävarmuudesta, ja ennen kaikkea, tarinan kaikki ongelmat eivät ratkea höttöisen onnellisesti. Lopussakaan kaikki langat eivät solmiudu, mutta tärkein kuitenkin. 

"This is not my perfect prom night, and it's not the happy ending I pictured. It's not an ending at all.

   But it's mine.

   This whole moment is mine. This electric-bright pavilion, with music so loud I can feel it. It's mine." -s.336

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 15 "Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Naiskirjailija joka on voittanut palkinnon", Queer-lukuhaasteen kohtaan "Biseksuaali tai panseksuaali päähenkilö", #Hyllynlämmittäjä-haasteeseen johon otan mukaan myös uudelleenluetut ja edelleen Amerikan osavaltioista Georgiaan.

***

Love, Creekwood

Becky Albertalli

Simonverse #4

2020

111 sivua

Penguin Random Books

Sain vasta tänä talvena tietää, että Simonversestä on sittenkin ilmestynyt viime vuonna vielä yksi osa! Tällä kertaa se on kuulemma lopultakin viimeinen. 

Love, Creekwood kertoo kaveriporukan ensimmäisestä yliopistovuodesta ja (koska Simon välttämättä haluaa leikkiä boomeria) heidän toisilleen lähettämistä sähköposteista. Ystävät opiskelevat eri puolilla maata, samoissa tai eri yliopistoissa, kaukosuhteessa tai rakkaansa kanssa. Vuoden aikana sähköpostien kautta välittyvät niin ystävänpäivän tempaukset kuin Simonin ja Bluen matkusteleminen kahden kaupungin välillä.

Kirja on siis pienoisromaani ja koostuu vain ja ainoastaan sähköposteista. Kaikki kaverit Taylorista Garrettiinkin pääsevät sähköposteissa ääneen ja vieläpä omilla kirjoitustyyleillään, jotkut tietysti enemmän kuin toiset. Esimerkiksi Nick jää tässä (kuten minusta koko Simonversessä) muiden päähenkilöiden varjoon. Ystävyksien sutkautuksia ja ajatuksia oli hauska lukea, mutta minusta sähköpostit eivät ehkä olleet oikea muoto kirjoittaa romaani Simonista ja hänen ystävistään. Ne eivät oikein päästäneet lähelle ketään useasta henkilöstä, eikä kirja mennyt tarpeeksi syvälle kenenkään tarinassa. En esimerkiksi oikein tavoittanut Leahin ääntä. Joka tapauksessa ystävysten välit, murheet ja toisistaan huolehtiminen välittyivät kyllä.

Love, Creekwoodista on totta puhuen vaikea sanoa mitään, enkä siksi voi venyttää tätä postausta enempää. Pidin siitä miten kirja kuvaili opiskelua sekä parisuhteita, mutta muuten en paljoa muista sen tapahtumista. Simonin ja Bluen etäsuhde oli realistisesti kuvattu ja muodosti jonkinlaisen juonenkaaren tarinalle - lopulta sille avautui täysin uusi polku. 

Kirjasta jäi siis jotain puuttumaan, mutta se oli joka tapauksessa mukavaa luettavaa. Oli hauska palata vielä hetkeksi Simonin maailmaan ja lukea kaveriporukan söpöilyistä ja vitseistä, samastua heidän ajatuksiinsa. Love, Creekwood oli kuin jäähyväiset Simonille. 

"It was basically this: When we say we want to freeze time, what we mean is that we want to control our memories. We want to choose which moments we'll keep forever. We want to guarantee the best ones won't slip away from us somehow. So when something beautiful happens, there's this impulse to press pause and save the game. We want to make sure we can find our way back to that moment.

   Simon, you want to know the moment I'd choose for my save point? Last Friday, top of the Ferris wheel. Specifically, the part where you caught me staring at the Tilt-A-Whirl and decided to destroy me with two words. 

   Can we keep that one? Can we please go back there?" -s.82, Blue

"But here's where I landed: I pick now. Like right here in my dorm room, in my golden retriever pajama pants, emailing you from 117 and 1/2 miles away. Because whether I like it or not, my today brain is the only one that has our whole story. I mean, it's the exact same reason Deathly Hallows is my desert island book. All the other books are right there tucked away inside it.

   [Blue], I'll take every single shitty memory without you, if it means I get to keep the whole nesting doll." -s.84, Simon

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 6. "Kirjassa on kaveriporukka", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "LGBT-kirja" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteessani osavaltioilla Georgia ja New York.

***

Becky Albertalli on tämän hetken yksi lempikirjailijoistani, ja kirjojen puutteistakin huolimatta tämä pitää yhä. Odotan jo hänen uusinta romaaniaan Kate in Waiting, joka julkaistaan huhtikuussa. Minusta näistä pitäisi suomentaa paljon useampi kuin pelkkä ensimmäinen Simon. Lisäksi Leahista pitäisi tehdä oma elokuvansa, mutta valitettavasti ensimmäinen filmi pilasi jo etukäteen hänen tarinansa. (Muuten Love, Simon on kyllä ihana <3)

Sananen Becky Albertallin henkilökohtaisista kytköksistä romaaneihinsa: Leahin kirjoittamisen aikaan hän oivalsi myös jotain itsestään, olevansa biseksuaali. Kuitenkin hänen oletettiin olevan hetero, ja jotkut arvostelivat tämän perusteella kirjoja epärealisesti kirjoitetuiksi. Viime vuoden elokuussa hänet painostettiin kaapista ulos, mistä hän kirjoitti enemmän täällä. Itse en voi ymmärtää, miten joku näkisi Albertallin henkilöt ja heidän tarinansa epärealistisina. Minusta hahmokaartit ovat todella monipuolisia ja intersektionaalisia, eivätkä henkilöiden ongelmat ratkea mitenkään maagisesti. Luullessani Albertallin olevan hetero kunnioitin sitä, kuinka hyvin hän kirjoittaa seksuaalivähemmistöistä: hän on osittain noussut tavanomaisten kaapista ulostulo -tarinoiden yläpuolelle ja kirjoittaa vaivihkaa heterorakkaustarinoihinsa LGBT+ -pareja sivuhenkilöiksi, mainitsee muunsukupuolisia henkilöitä - tai kirjoittaa tytöstä, joka on kaapissa LGBT+ -ystävilleen muttei äidilleen. 

Maailmassa olisi todella vähän kirjoja, jos kaikki kirjoittaisivat vain itsestään. Useita hyviä kirjoja ei ikinä julkaistaisi, useille tarinoille ei edes löytyisi kirjoittajia. Lisäksi voi olla, että kirjailijan henkilökuva muuttuu. Tietysti heteroksi itseään kutsuvaa ihmistä saa olettaa heteroksi, mutta pitää myös antaa mahdollisuus sille, ettei hän välttämättä koko elämäänsä kutsu itseään siten. Prosessi on kaikilla erilainen.

Pointtini on kai se, että ei pitäisi tuomita kirjailijoita, jotka eivät kirjoita tasan tarkkaan omasta itsestään - kunhan he tekevät taustatyönsä, lukevat asianomaisten kokemuksia, pyrkivät autenttisuuteen. Eikä pitäisi olettaa että seksuaalinen suuntautuminen on staattinen, kerran elämässä päätettävä asia. Se kehittyy koko ajan.

Ann M. Martin: The Baby-Sitters Club

Kiinnostus heräsi: nostalgialukemista, minisarja The Baby-Sitters Club

Valerie ja ilkeä Janine

Ann M. Martin

1998

Claudia and Mean Janine (1987)

The Baby-Sitters Club #7

Jaana Kapari

149 sivua

Tammi

Poikahullu Susan

1995

Boy-crazy Stacey (1987)

The Baby-Sitters Club #8

150 sivua

Bruno tykkää Annesta!

1996

Logan Likes Mary Anne! (1988)

The Baby-Sitters Club #10

142 sivua

Onni kääntyy, Anne!

1999

Mary Anne's bad-luck mystery (1988)

The Baby-Sitters Club #17

149 sivua

The Baby-Sitters Clubin seitsemännessä osassa Valerie ja ilkeä Janine 13-vuotiaat Lisa, Anne, Valerie, Susan ja Violet ovat jo vuoden pitäneet lastenvahtikerhoa kotikaupungissaan Stoneybrookissa, Connecticutissa. Kesäksi on suunnitteilla kesälomatoimintaa hoidokeille. Valerie on puolestaan saanut tarpeekseen isosisarestaan Janinesta, joka on aina tietäväisempi ja älykkäämpi kaikessa ja jota vanhemmat tuntuvat lellivän. Kun perheen isoäiti Mimi saa yllättäen sydänkohtauksen, joutuu Valerie pohtimaan omia sanojaan mutta myös suhdettaan Janineen. 

Kahdeksannessa osassa Poikahullu Susan pääsevät Susan ja Anne kahdeksi viikoksi Piken perheen kanssa New Jerseyn rannalle Sea Cityyn. Tarkoituksena on vahtia Piken lapsia, mutta pian Susan ihastuu itseään useamman vuoden vanhempaan rantavahtiin, joka kutsuu tätä söpöläiseksi ja pyytää tuomaan limsaa kaupasta. Lastenvahtiminen jää Annen harteille, kun Susan norkoilee Scottin lähellä. Mutta voiko 18-vuotiaalla olla silmiä 13-vuotiaalle?

Kymmenennessä osassa Bruno tykkää Annesta! on jo seuraava syksy ja koulun alku. Luokalle tulee uusi poika nimeltään Bruno, jolla on ihana etelävaltion aksentti ja joka on kiinnostunut lastenvahtimisesta - ja Annesta! Pahaksi onneksi Anne on hyvin ujo ja pelkää huomion keskipisteenä olemista. Voiko hänestä ja Brunosta tulla ikinä mitään? 

Seitsemännessätoista osassa Onni kääntyy, Anne! on halloween. Susan on jossain välissä lähtenyt takaisin New Yorkiin. Huono onni alkaa vainota kerholaisia Annen heitettyä ketjukirjeen roskiin. Anne saa myös postissa kirotun riipuksen, jota hänen on pakko käyttää ettei mitään pahempaa tapahdu. Lopulta kerholaiset saavat kirjeen jossa heidän käsketään menemään hautausmaalle keskiyöllä... 

The Baby-Sitters Club on varmaan tuttu monelle 1980-90-luvun esiteinille. Alkuperäiseen sarjaan kuuluu yli sata (!) kirjaa ja lisäksi useita pitkiä spin-off-sarjoja. Itse löysin sen kolmannella tai neljännellä luokalla (eli noin vuonna 2010) luokkani kirjakaapista. En koskaan lukenut kaikkia suomennettua 24 osaa; en edes muista tarkalleen mitkä osat luin saati sitten niiden yksittäisiä tapahtumia. (Muistan tosin lemppariosani olleen Näytön paikka, Anne!, mutten muista siitäkään juuri mitään.) Joka tapauksessa innostuin nyt talvella katsomaan uutta The Baby-Sitters Club -nuortensarjaa Netflixistä. Minisarja on tosi kiva: se mukailee muutamia kirjoja, mutta on siirretty nykyaikaan ja muutenkin hiukan ehostettu kirjavalla hahmokaartilla ja teemoilla (mm. toisen maailmansodan aikaiset japanilaisamerikkalaisille tarkoitetut internointileirit, joista ei edelleenkään paljoa puhuta). Päätin kuitenkin sen vuoksi nostalgian huumassa lukea muutaman osan alkuperäisiä kirjoja. 

Oli mukava palata takaisin 80-lukulaisen lastenvahtikerhon maailmaan. Kirjat olivat nopealukuisia ja ihan hauskoja, mutta huomasin ettei niiden tapahtumat enää sillä lailla täysin sykähdyttäneet. (Kirjoitustyyliin kuului myös hiukan liikaa sulkuja.) Lapsena minua taisi eniten viehättää (Valerien karkkipiilojen ohella) idea lastenvahtikerhosta, varmaankin koska rakastin kaikenlaisia kerhoja, varsinkin etsivätoimistoja. Nyt kyllä mietin miten nuoria 12-13-vuotiaat tytöt ovat hoitamaan lapsia! En tiedä oliko 80-luvulla huolettomampaa, mutta en ainakaan itse uskaltaisi jättää lapsia esiteinien hoidettavaksi. Tytöt ovat kuitenkin hyvin vastuullisia ja järjestäytyneitä. Kuitenkin huomasin ettei lastenvahtiminen ole tärkein aihe sarjassa vaan siinä käsitellään myös mysteereitä, suhteita perheenjäseniin, tyttöyttä, ystävyyttä ja poikia. 

Tykkäsin näistä osista eniten kahdeksannen osan lomareissusta itärannikon kuvitteelliseen Sea Cityyn (jonka esikuvat ovat suosittuja lomapaikkoja USA:ssa) ja sen romanttisista draamailuista. Susanin ihastus vanhempaan poikaan on normaalia mutta ehdin jo huolestua, ihastuuko tämä takaisin Susaniin - onneksi ei.

Tytöt toimivat vuorotellen kirjoissa kertojina, tosin välillä joku toinen kertoo lastenvahtikeikastaan yhdessä luvussa. Kaikki ovat luonteeötaan erilaisia: Lisa on poikatyttömäinen johtajaluonne, joka inhoaa muutoksia ja vaatteita. Anne on hiljainen ja ujo. Hänen äitinsä on menehtynyt ja isä kontrolloi hänen elämäänsä liikaakin, mutta Anne alkaa kaivata muutosta elämäänsä. Valerie rakastaa taidetta, muttei menesty niin hyvin koulusta. Hän myös piilottelee huoneeseensa karkkia erilaisiin piilopaikkoihin, kuten käsinojan sisälle. Susan on kaikkien mielestä "cool" asuttuaan New Yorkissa, hän rakastaa poikia ja vaatteita ja hänellä on diabetes. Joukkoon liittyvät myös Kaliforniasta kotoisin oleva terveysruokaintoilija Violet ja myöhemmin kaksi nuorempaa harjoittelijajäsentä, parhaat kaverit Mallory ja Jessi. 

Pojilla ja ihastumisella onkin sarjassa suuri sivurooli. Aluksi vain Valerie ja Susan ovat kiinnostuneita pojista ja tapailevat heitä, kun taas Lisaa ja Annea ei ensin voisi vähempää kiinnostaa. Tosin Anne alkaa vähitellen ujoudestaan huolimatta näkemään pojat: kahdeksannessa osassa hän tutustuu Sea Cityssa Alexiin ja kymmenennessä osassa Brunoon, josta hän saa ensimmäisenä kerholaisista vakituisen poikaystävän. Tämä kaikki on nykyäänkin ihan normaalia, mutta huokaisen kuitenkin helpotuksesta kun en itse 13-vuotiaana ajatellut vielä paljoakaan rakkautta. Seurustelu on tosin aika viatonta, Anne ja Bruno eivät näissä osissa suudelleet kertaakaan, mutta Susan saa ensisuudelmansa Sea Cityssa (onneksi omanikäiseltään) pojalta.

Seksuaalivähemmistöjä ei tietysti mainitakaan - mikä on itseasiassa vähän surullista, sillä kirjailija oli itseasiassa yhdessä naisen kanssa. (Spin-off-sarjassa California Diaries on kuitenkin kuulemma poika, jonka annetaan olettaa olevan homo sanomatta sitä ikinä suoraan. Seksuaalivähemmistöjä ei 80-luvulla esiintynyt lähes ollenkaan kirjallisuudessa, saati sitten lastenkirjoissa!) Valerie puolestaan on japanilaistaustainen, Jessin perhe tummaihoisia ja ainakin jotkut osat käsittelevät hiukan heidän kokemaansa rasismia.

Tärkeätä kirjoissa on henkilöiden kehittyminen. Valerie tajuaa, ettei Janinekaan tunne aina kuuluvansa perheeseen ja ettei tämä ole tarkoituksella ilkeä. Susanille selviää, etteivät vanhemmat pojat ole häntä varten. Ehkä näkyvin kehityskaari on Annella, joka Näytön paikka, Anne! -kirjan jälkeen alkaa ottaa enemmän kontrollia elämästään, päättää huoneensa sisustuksesta ja vaatteistaan, mutta pysyy kuitenkin herkkänä. Olen tainnut aina samastua Anneen luonteeseen kaikkein parhaiten.

Kirjoista on myös hauska bongailla viitteitä 1980-luvusta. Tytöt kuvailevat usein pukeutumistaan (varsinkin Susan ja Valerie ovat tarkkoja vaatteistaan) ja melkeinpä jokainen hehkuttaa isoja paitoja ja värejä. Anne tosin käyttää ensin isänsä ostamia poolopaitoja ja hameita, ennen kuin saa itse päättää vaatetyylistään. New Jerseyyn lähdettyään Anne ja Susan kirjoittavat joka päivä postikortteja kotiin; kotona he soittelevat kodin yhteisellä lankapuhelimella. Vain Valeriella on oma puhelin huoneessaan, minkä vuoksi kerholaiset pitävätkin kokoukset Valerien huoneessa. Anne ei saa puhua puhelimessa kymmentä minuuttia kauempaa, joten hän ratkaisee joskus ongelman soittamalla uudelleen kymmenen minuutin kuluttua. 

"Minulla oli kaikki valmiina kuudetta luokkaa varten. Upouusi kansioni oli täynnä puhdasta paperia ja olin pannut siististi nimikoidut välilehdet, yhden jokaista ainetta varten, papereiden väliin. Penaalissani oli kuulakärkikyniä, lyijykyniä, kumi, viivotin ja purkkapaketti. Lompakossa oli ruokarahaa. Cam Gearyn kuva odotti että kiinnittäisin sen lokerooni. (Purukumi oli sitä varten. Koulussa ei nimittäin ole lupa teipata lokeroihin mitään, ja moni kiertää määräyksen kiinnittämällä kuvansa pehmeäksi jauhetulla purkalla." - Bruno tykkää Annesta!, s.17-18

Suomennustyylistä kertoo jotain se, että henkilöiden nimet on muutettu jostain syystä ja vieläpä hyvin erikoisesti - Anne on alkuperäisteoksissa Mary Anne, Valerie on Claudia, Susan Stacey ja Violet Dawn. Logan Bruno on jostain syystä käännetty ympäri Bruno Loganiksi. Keksiikö kukaan järkevää syytä? :D 

Kirjat sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 14. Kirja on osa kirjasarjaa, 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi, 19. Kirjassa leikitään ja 29. Kirjan päähenkilön elämä muuttuu. Lisäksi ne sopivat Amerikkaa tutkimassa -haasteeni osavaltioihin Connecticut ja New Jersey sekä laitan ne yhteisesti Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Kirja naisten välisestä ystävyydestä". 

L.M.Montgomery: Sininen linna

Kiinnostus heräsi: lempikirjani

Sininen linna
L.M.Montgomery
2010 (1930)
I.K. Inha
The Blue Castle (1926)
280 sivua
Karisto

Valancy Stirling, 29-vuotias sukunsa määräilemä vanhapiika, joka ei saa edes itse päättää huoneensa järjestystä tai juhlapukujensa väriä. Hänellä ei ole koskaan ollut todellista onnen hetkeä, mutta mielikuvituksessaan Valancy on pitkään rakennellut Sinistä linnaansa ja kuvitellut itselleen ihailijan ja unelmamiehen. 

Eräänä päivänä Valancy saa kuulla sairastavansa parantumatonta sydäntautia ja omaavansa enää noin vuoden elinaikaa. Tuolloin hän päättää pitää asian salassa ja päättää sukunsa kauhuksi itse elämästään. Vuoden kuluessa Valancy kehittyy yhä itsenäisemmäksi nuoreksi naiseksi ja saapuu yhä lähemmäksi Sinistä linnaansa...

Sininen linna. Ensimmäisellä kerralla olin kuudesluokkalainen tyttö, joka oli juuri löytänyt Montgomeryn, toisella kerralla henkisesti melkein yhtä pieni kahdeksasluokkalainen. Viime lukukerralla olin juuri Kiinaan saapunut, peruskoulun viimeisellä luokalla. Jokaisen lukukerran jälkeen vakuutuin siitä, kuinka Sininen linna säilyy lempikirjojeni listalla.

Nyt melkein neljän vuoden jälkeen olin jo hiukan unohtamassa tarinan hohdokkuutta... Halusin ulkomaille mukaan jotain tuttua ja mieltä lämmittävää luettavaa, mutten todella ajatellut Sinisen linnan arvoa, millaisena sen nyt taas tajuan. 

Enkä enää edes tiedä, mistä kohdasta romaanissa eniten pidän. Ennen olisin sanonut sen kohdan, kun Valancy on juuri päättänyt oman polkunsa valitsemisesta ja ilkkuu kauhistuneille vanhanaikaisille sukulaisilleen hämmästyttävällä huumorintajullaan. Silloin kirjan loppupuoli tuntui ehkä liian romanttiselta. Nyt kuitenkin luin alkupuolen harmautta ja loppupuolen onnen hetkiä ihan yhtä mielelläni kuin Valancyn päähänpistoja. 

Ehkä ainoa romaanin puute onkin lopetus: se tuntuu hiukan lässähtävän ja arkipäiväistyvän. Myös Valancyn sukulaiset vetävät pidemmän korren, mikä ei minua miellyttänyt. Vai halusiko Montgomery vain näyttää toisaalta suvun tärkeyden sekä katkeran tosiasian, ettei täysin vapaana eläminen ole todella mahdollista? Joka tapauksessa lopussa minun täytyy huokaista haikeana. En olisi tyytynyt niin vähään.

Vähän myös nyt ihmetytti, kuinka nopeasti Valancy hyväksyy sairautensa ja päättää elää oman mielensä mukaan. Eikö häntä ollenkaan jännitä kohdata sukulaisensa? Eikö häntä ollenkaan pelota kuolema? Voiko ihminen tyytyä kohtaloonsa niin nopeasti?

Kuitenkin tajusin erityisesti tällä kerralla, miten uudenaikainen romaanin tarina onkaan ja miten esimerkillinen Valancy sankarittarena onkaan. Nykyhetkestä katsottuna sitä ei välttämättä ymmärrä, mutta Valancyn päätös elää omien arvojensa mukaan ei naiselle ollut 20-luvulla kovinkaan helppoa. Tämä kuvastuukin sukulaisten häpeässä ja kiihkossa, mutta hän itse ei tunne tekevänsä mitään väärin, eikä teekään. Myös Valancyn myöhempi rakastuminen ja ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu ihmeelliseltä: en voi muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan. En itse olisi uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta...

Sininen linna on jotenkin kokonaisuudessaankin rohkea kirja ja tietyllä tavalla poikkeaa Montgomeryn tuotannosta muutenkin kuin tapahtumapaikan ja -ajan vaihdoksella. (20-luvun Ontarion Muskoka autoineen ja elokuvateattereineen PEI:n tilalta. Lisäksi tarina sijoittuu suurelta osin pikkukaupunkiin eikä maaseudulle.) Enkä osaa selittää, mutta minuun todella sattuu ajatella tätä kirjaa. Silmiini tulvahtavat kyyneleet bussissa, kun ajattelen sen tarinaa. En tahtoisi vielä lukea loppua.

Ja kuten Valancy John Fosterin kirjoista, minäkin huomasin muistavani tästä kirjasta pätkiä ulkoa.


   "Valancy katsoi - ja katsoi - ja katsoi vielä kerran. Järvellä oli läpinäkyvää, sinipunertavaa sumua, joka verhosi saaren. Sen läpi häämöttivät tummien tornien tavoin ne kaksi valtavan isoa mäntyä, jotka ikään kuin tarttuivat toisiinsa kiinni majan yläpuolella. Niiden takana oli taivas, joka oli vieläkin ruusunvärinen illan kajastuksessa, ja kalpea uusikuu.
   Valancy värisi kuin puu, jota tuuli äkkiä liikuttaa. Hänen sieluunsa näytti tulvehtivan jotakin.
   "Sininen linnani!" hän sanoi. "Voi, se on sininen linnani!"" -s.174

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 11. "Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa" ja lisäksi Hyllynlämmittäjä #2019, Mennään metsään - ja Montgomery-lukuhaasteeseen.

L.M.Montgomery: Kotikunnaan Rilla

Kiinnostus heräsi: Anna-sarjan uudelleenlukuprojektini. Aiemmin olen postannut ensimmäistä osaa lukuunottamatta kirjoista Anna ystävämme, Annan unelmavuodet, Anna opettajana, Anna omassa kodissaan & Annan perhe ja Sateenkaarinotko.  

Kotikunnaan Rilla
L.M.Montgomery
Anna #8
2008 (1962)
Kerttu Piskonen
Rilla of Ingleside (1921)
244 sivua
WSOY

  " - Maistamaan! Minä haluan ahmia sitä, sanoi Rilla nauraen. 
- Haluan kaiken - kaiken, mitä tyttö elämästä voi saada irti. Kuukauden päästä täytän viisitoista, eikä kukaan enää sen jälkeen voi pitää minua lapsena. Olen kerran kuullut jonkun sanovan, että paras aika tytön elämässä on viidestätoista yhdeksääntoista. Minä teen siitä oikean loistoajan, ahdan sen täyteen huvituksia." -s.20

Kotikunnaan kuopus Rilla Blythe odottaa seuraavilta vuosilta lähinnä ilonpitoa ja hauskuutta. Toisin kuin sisarensa, hän ei aio lähteä jatko-opistoon vaan tahtoo tansseja ja ihailijoita. Kun sitten sota syttyy, odottavat monet sen kestävän vain joitakin viikkoja. Vähitellen yhä useampi poika ilmoittautuu rintamalle, joko omasta tahdostaan tai toisten painostuksesta. Rilla joutuu aikuistumaan kertoheitolla ja ottaa huolehdittavakseen sekä Punaisen Ristin nuortenjärjestön että löytämänsä pienen sota-orvon. Kotikunnaan tunnelma on muuttunut, ja kaikki pelkäävät huonoja uutisia taistelutantereelta... Voivatko he kestää sodan loppuun asti?

  " - Vaihtaisitko ne tällä hetkellä kahteen hauskaan vuoteen?
    - En, sanoi Rilla hitaasti. - En vaihtaisi. Omituista, vai mitä? Nämä kaksi vuotta ovat olleet kauheita, mutta siitä huolimatta olen niistä kumman kiitollinen, aivan kuin ne kaiken tuskan ohella olisivat antaneet minulle jotain korvaamatonta. En haluaisi palata ajassa taaksepäin ja olla sama tyttö kuin kaksi vuotta sitten. -- En silti haluaisi kärsiä tämän enempää - Rilla naurahti anteeksipyytävästi - en, vaikka sieluni siitä kuinka kasvaisi." -s.166

Kotikunnaan Rilla on aivan erilainen kirja kuin aiemmat Anna-sarjat. Siinä on kommelluksia, luontokuvauksia ja ripaus romantiikkaakin, hyvä. Mutta jo Sateenkaarinotko on pohjustanut tämän osan synkkyyttä ja surua.

Rillasta ja tämän henkisestä kasvusta oli hauska lukea tässä enemmän kuin aiemmissa osissa, mutta oli jotenkin harmi, että varsinkin Kotikunnaan tytöt lähestulkoon vain mainittiin siellä täällä. Olisipa Montgomery kirjoittanut vielä lisäkirjan heidän mietteistään sodan aikana. Faith ainakin lähti Englantiin vapaaehtoisena ja Dikin olisi tahtonut... Oli myös mielenkiintoista seurata lasten välillä olevia rakkaus- ja ystävyyssuhteita. Kävi ilmi, ettei Rilla niinkään pitänyt Mary Vancesta, mutta oli ollut lapsena hyviä ystäviä pappilan Karlin kanssa. Ehkä surullisin oli Unan onneton rakkaustarina, josta maailma ei tiennyt mitään. 

Minulle tämä oli uudelleenluettuna ehkä sarjan parhaimpia osia Annan unelmavuosien ohella. Pidin historiallisten tapahtumien sivuamisesta - Flander, Verdun, naisten äänioikeus -, joita Montgomery ei yleensä mainitse. Myös sodan arkielämän kuvaus ja henkilöiden mietteet olivat mielenkiintoisia. Huomasin, että ainakin yhden kohdan Montgomery oli ottanut suoraan päiväkirjastaan!

"   "Sit down, child," said Aunt Annie - who never gets excited over anything and so has missed a tremendous amount of trouble and delight in her journey through life.
    "Oh, Aunty", I said, "I have walked this floor for hours in despair and anxiety during these past years. Now let me walk it in joy."" - The Selected Journals of L.M.Montgomery, Volume II, 6.10.1918

Tämä kohtaus oli lähes samoin sanoin Rillassa Saksan ja Itävaltan pyytäessä rauhaa. Montgomeryltä tuttuja olivat myös teknologiamietteet:   " - Tuskinpa lentokoneet tekevät ihmiskuntaa entistä onnellisemmaksi, sanoi neiti Oliver."

Aino on pohtinut blogissaan tarkemmin sitä, onko Rilla sotaa vastaan vai puolesta. Nyt uudelleenluvun jälkeen ehkä sanoisin, että kirja puhuu sodan syttymistä vastaan. Kuitenkin, sodan sitten sytyttyä Rilla ja muut ponnistelevat osansa kotirintaman puolesta ja pysyvät urheina kovimpien kamppailujen aikana. Minusta Blythet odottivat silti itseltään hiukan liikoja, sillä en itse odottaisi itseltäni sellaista luonteenlujuutta ja ahkeruutta. Mutta en olekaan elänyt sota-aikana - eivätkä Blythet tahdo esiintyä marttyyreinä.

Vaikka Kotikunnaan Rilla onkin Anna-kirja, kertoo se sodan vaikutuksesta kanadalaiseen perheeseen ja etenkin Rillaan, jolla on nuoruus edessään. Hiukan romantisoitunakin se näyttää sodan julmuuden, surun ja kuitenkin myös urheuden.

"  - Nauru on hävinnyt maailmasta, sanoi Faith Meredith tullessaan kertomaan Jerryn kirjeestä. - Muistan sanoneeni kerran vanhalle rouva Taylorille, että maailma on täynnä naurua. Mutta ei ole enää." -s.104

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 30. "Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". 

P.S. Ben Stahlin kansi on kaunis ja kuvastaa kirjan tunnelmaa <3 

L.M.Montgomery: Sateenkaarinotko

Kiinnostus heräsi: Anna-sarjan uudelleenlukuprojektini, olen ensimmäistä osaa lukuunottamatta postannut kirjoista Anna ystävämme, Annan unelmavuodet, Anna opettajana ja Anna omassa kodissaan & Annan perhe.

Sateenkaarinotko
L.M.Montgomery
Anna #7
2008 (1925)
Alli Wiherheimo (uud.suom. 1965)
Rainbow Valley (1919)
233 sivua
WSOY

Kotikunnaan pienet lapset ovat tässä osassa jo nuoria tyttöjä ja poikia. 13-vuotias esikoinen Jem aikoo jatko-opistoon, Walter rakastaa Susanin kauhuksi runoja ja vihaa tappeluita, ja kaksoset Nan ja Di näyttävät edelleen aivan erinäköisiltä. Lasten lempipaikka on lähellä sijaitseva Sateenkaarinotko, jonne he kerääntyvät leikkimään, lukemaan ja paistamaan itsepyydystettyä kalaa.

Tuona vuotena Kotikunnaan väki saa ystäviä pappilaan muuttavista äidittömistä lapsista: Jerrystä, vilkkaasta Faithista, herkästä Unasta ja ötököistä kiinnostuneesta Karlista. Lasten isä, pastori Meredith, antaa hajamielisyydessään lastensa olla ulkona niin pitkään kuin he haluavat eikä kiinnitä huomiota heidän päähänpistoihinsa. Vielä pappilan lapsiakin vilkkaampi on kuitenkin orpo Mary Vance, jonka lapset löytävät eräänä päivänä ladosta...

Sateenkaarinotko on (Annan jäähyväisten lisäksi) ainoa osa, jossa pääpaino hyppää Blythen perheestä lähes kokonaan. Vielä romaanin alussa Kotikunnaan lapset ovat pääosassa, mutta loppuvaiheissa kerrotaan lähinnä Meredithien kommelluksista. Ei siinä mitään, heistä oli hauska lukea, mutta ehkä mieluummin jossain toisessa kirjassa. Muutenkin tuntui, ettei kaikista lapsista kerrottu oikein mitään (Shirley, Rilla) tai vähemmän kuin muista (Jerry, Nan, Di, Karl). Mielessäni Jem ja Jerry sekoittuivat yhdeksi pojaksi, enkä tiennyt, mitä eri luonteenpiirteitä heillä oli.

Oli kyllä mielenkiintoista seurata, kuinka Kotikunnaan lapsiin verrattuna pappilalaiset olivat ajattelemattomia ja vilkkaita, mutta Maryyn verratessa taas hyvinkin puhtoisia ja kilttejä. Vaikka Mary olikin aika ärsyttävä luonteeltaan, toi hän jotain uutta sarjaan, joka keskittyy lähinnä hyväosaisiin, keskituloisiin perheisiin.

Huomasin nyt, kuinka monissa tarinoissa toistui kyläyhteisön kritiikki ja sen aiheuttama paine. Varsinkin pappilan lapset saivat aina kuulla muilta käyttäytyneensä huonosti ja aiheuttavansa häpeää perheelleen. Oli hämmästyttävää, kuinka jopa ilman sukkia tuleminen kirkkoon saattoi käynnistää suuren juorumyllyn ja kauhisteluja. Annan hyvä ystävä Cornelia-neiti sortui myöskin tällaiseen juoruiluun. Minusta hiukan tuntui, että Montgomery tahtoi näpäyttää aikansa kylärouvia, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin toisten tekemisten vahtiminen ja paremmin tietäminen.

Kirjan kaikki pienet tarinat olivat kuitenkin mukavaa luettavaa, ja pidin erityisesti eräästä rakkaustarinasta. Myös paikkana Sateenkaarinotko oli ihastuttava. Se yhdisti lapsia ja rakastavaisia ja toimi eräänlaisena symbolina lapsuuden huolettomuudelle.

"Nan ja Di aikoivat lähteä Eurooppaan. Walter haaveili Niilistä, joka huokaili Egyptin hietikoilla, ja halusi saada kerran katsella sfinksiä. Faith arveli hiukan synkästi, että hänen oli varmaan ruvettava lähetyssaarnaajaksi - kuten vanha rouva Taylor oli kehottanut - jotta hän näkisi Intian tai Kiinan, nuo salaperäiset itämaat. Karlin sydän paloi Afrikan viidakkoihin.
  Una ei sanonut mitään. Hänen mielestään oli hauska pysyä vain kotona. Täällä oli kauniimpaa kuin missään muualla. Olisi kauheata, jos he kaikki aikuisiksi tultuaan hajaantuisivat pitkin maailmaa. Pelkkä ajatuskin herätti jo Unassa yksinäisyyden ja koti-ikävän tunteen." -s.202

Sateenkaarinotko on julkaistu 1919, sodan jälkeen, ja kirjassa lapset elävät viimeisiä rauhan vuosia. Laskeskelin kyseessä olevan ehkä vuosi 1906, sillä Kotikunnaan Rillassa Jem on kahdenkymmenenyhden. Sodan varjo alkaa kuitenkin tuntuvasti häälyä heidän yllään Walterin ennustusten myötä.

Luin kirjan viimeiset sivut ääneen veljelleni ja aloin melkein itkeä niiden vuoksi. Loppu on vavahduttava - ja kertoo samalla niin paljon tuon ajan nuorista, jotka eivät olleet koskaan kokeneet sotaa. Seuraava katkelma on kuitenkin hiukan ennen loppua ja tiivistää hyvin Sateenkaarinotkon maailman.

"Niin, Jemistä tulikin kerran sotilas, ja hän näki taistelun, jollaista maailma ei ollut ennen kokenut, mutta se kaikki oli vielä etäisessä tulevaisuudessa. Ja äiti, jonka esikoinen hän oli, katseli usein poikiaan ja kiitti Jumalaa siitä, että entiset sankariajat, joita Jem ikävöi, olivat ainaiseksi takanapäin. Kanadan poikien ei koskaan tarvitsisi ratsastaa taisteluun puolustaakseen isiensä maata.
   Suuren kamppailun kylmä varjo ei ollut vielä laskeutunut kansojen ylle. Pojat, joiden oli kerran taisteltava ja kenties kaaduttava Ranskan ja Flanderin, Gallipolin ja Palestiinan kentillä, olivat vielä vallattomia koulupoikia, joita tuntui odottavan huoleton elämä; neidot, joiden sydäntä suru oli kouristava, olivat vielä pikku tyttöjä, joiden mielissä kimmelsivät toiveet ja unelmat." -s.232

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. "Kirjan nimessä on jokin paikka".

L.M.Montgomery: Anna omassa kodissaan & Annan perhe

Kiinnostus heräsi: Anna-sarjan uudelleenlukuprojektini. Olen jo postannut kirjoista Anna ystävämme, Annan unelmavuodet ja Anna opettajana. (sisältää juonipaljastuksia näistä osista!)

Anna omassa kodissaan          Annan perhe
L.M.Mongomery                  L.M.Montgomery
Anna #5                        Anna #6            
2000                           2008
Hilja Walldén                  Paula Herranen
Anne's House of Dreams (1917)  Anne of Ingleside (1939)
221 sivua                      301 sivua
WSOY                           WSOY

Anna omassa kodissaan kertoo nimensä mukaisesti Annan ensimmäisistä avioliittovuosista hänen uudessa kodissaan Glen St. Maryssa. Heti ensi alkuun Gilbert ja Anna saavat ystäviä miehiä halveksuvasta Cornelia-neidistä, vanhasta merikapteeni Jimistä ja Lesliestä, jonka luottamusta Annan on vaikea voittaa. Onnellinen aviopari todistaa muiden rakkaustarinoita ja elää kokien niin pieniä kuin suuria iloja ja suruja. Jo parin vuoden jälkeen Anna joutuu kuitenkin jättämään Haavemajansa.

Annan perhe puolestaan siirtyy muutaman vuoden eteenpäin Kotikunnaalle. Anna odottaa jo kuudetta lastaan ja rakastaa hellästi Jemiä, Walteria, kaksosia Nania ja Ditä, Shirleytä ja Rillaa. Tämä kirja keskittyy kuitenkin enemmän lasten kommelluksiin: Nan ja Di tulevat vuoronperään ystäviensä huiputtamaksi, Walter joutuu kamppailemaan herkkyytensä vuoksi, Rillan täytyy kuljettaa kakku kylän läpi... Pääosin Kotikunnaalla on kuitenkin rauhallista ja rakastava ilmapiiri - mutta miksi Annasta alkaa yllättäen tuntua, ettei Gilbert enää välitäkään hänestä?

Anna omassa kodissaan muistan lukeneeni joskus yli kolme vuotta sitten ennen blogiani, mutta Annan perheestä kirjoitin keväällä 2015 blogiinikin. Pystyn allekirjoittamaan monta ajatusta kolmen vuoden takaa: esimerkiksi viimeisten sivujen aviokriisi tulee hyvin pohjustamattomana ja loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. Minulla on myös ristiriitaisia ajatuksia Annan siirtymisestä taka-alalle: on hauskaa taas lukea lasten pohdintoja ja ajatuksia, mutta kuitenkin toivoisin Annan olevan enemmän keskiössä, onhan tämä Anna-sarja.

En muista mitä ajattelin ensimmäisellä lukukerralla Anna omassa kodissaan -kirjasta, mutta vaikka se oli hyvä kirja, en pysty tietyllä tavalla samastumaan Annan elämäntilanteeseen. Mielenkiintoisinta kirjassa olikin kapteeni Jimin elämä (hänen tarinoitaan olisi ollut kiva kuulla tarkemmin!) ja Leslien kohtalo, joka katkeroittaa hänen mieltään.

Ristiriitaisin henkilö oli minusta Cornelia-neiti, joka päättää jokaisen mielipiteensä sanoihin: "Mutta sellaisiahan miehet ovat." Ensimmäinen tulkinta hänestä olisi aikansa feministinen hahmo, joka haluaa elää miehistä riippumattomana. Tässä minulle kuitenkin herää nykyaikaisempi kysymys: saisiko mies samalla tavalla kertoa avoimesti halveksuvansa naisia? Minä en ainakaan pitäisi sellaisesta hahmosta (tai ihmisestä). Saako nainen sitten helpommin halveksua miehiä? Vai ajattelenko vain näin, koska olen itse naispuolinen.

Toisella tavalla tulkittuna Cornelia-neiti on kuitenkin enemmän koominen hahmo, joka menettää loppuvaiheessa uskottavuuttaan luopumalla vapaudestaan. Enemmän minusta alkoi tuntua, että Montgomery on luonut hahmon hiukan nauraakseen naisille, jotka haluavat olla riippumattomampia miehistä. Miksiköhän?

Annan perheessä viitataan paljon aiempaan osaan Anna opettajana (1936), sillä Montgomery kirjoitti nuo kirjat vasta parikymmentä vuotta muiden Annojen jälkeen. Ehkä juuri tämän vuoksi Annan ja Gilbertin aviokriisi on häthätää kyhätty mukaan, jotta kirjasta tulisi hiukan dramaattisempi. Toisen maailmansodan kynnyksellä kirjoitettu Annan perhe viittaa muutaman kerran tulevaan suureen sotaan. On surullista lukea Annan kepeä huomautus: "Sodat ovat jo menneisyyttä."

Jos alan pohtia näiden Annojen teemoja, mieleen nousee läheisen ystävyyden ja rakkauden tärkeys sekä omana itsenään eläminen. Anna muistelee Dianan kanssa heidän pitkää, kaunista ystävyyttään, toivoo Leslien pystyvän puhumaan hänen kanssaan avoimesti ja tasapainottelee ajassa, jolloin mielikuvitusta usein väheksyttiin. Anna kuitenkin pystyy säilyttämään sisäisensä lapsensa, Susanin sanoin "pikku tohtorinna" on aina keväisin hitusen höpsähtänyt.

"Vielä vähemmän hän [Susan] välitti kahdesta rupikonnasta, jotka Walter oli tuonut kellariin. Hän heitti toisen niistä ulos eräänä iltana, mutta ei löytänyt toista, ja Walter makasi sängyssään valveilla ja huolissaan.
   "Entä jos ne ovat naimisissa?" Walter ajatteli. "Ehkä ne ovat nyt kauhean yksinäisiä ja surullisia ilman toisiaan. Susan pani ulos sen pienemmän, joka oli varmaankin vaimo. Entä jos se nyt pelkää kuollakseen isolla takapihalla, kun sillä ei ole ketään turvanaan... se on ihan kuin leski."" -s.139, AP

Annan perheessä esille tulee etenkin lasten kohtelu ja kasvatus. Kotikunnaalla lapsia ei lyödä, he saavat käyttää mielikuvitustaan ja Annalla on aina aikaa kuunnella lastensa pieniä huolia eikä naura niille kuin vasta jälkeenpäin Gilbertin kanssa. Osittain Kotikunnaasta saa hyvin kiiltokuvamaisen vaikutelman, sillä lapset eivät ole juuri koskaan tottelemattomia eikä Anna ikinä suutu tai huuda heille. Annan kasvatustapa on kuitenkin hyvin esimerkillinen aikana, jolloin lapsia lyötiin, käskettiin olemaan hiljaa tai heidän kysymyksilleen naurettiin.

 ""Äiti, miksi tuuli ei ole onnellinen?" Walter kysyi eräänä iltana.
  "Koska se muistaa kaikki maailman murheet ammoisista ajoista asti", Anna vastasi." -s.69, AP   

Kirjat sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 1. "Kirjassa muutetaan" ja 19. "Kirja käsittelee vanhemmuutta".

L.M.Montgomery: Anna opettajana

Kiinnostus heräsi: Anna-sarjan uudelleenlukemisprojekti (täältä löytyvät Anna ystävämme ja Annan unelmavuodet)

Anna opettajana
L.M.Montgomery
Anna #4
2002
Paula Herranen
Anne of Windy Poplars(1936)
277 sivua
WSOY

Korkeakoulun jälkeen tuore kandidaatti saa paikan Summersiden koulun rehtorina. Anna onnistuu löytämään ihanan täysihoitopaikan kahden lesken ja Rebecca Dewin luota (jota hän ei yksinkertaisesti pysty kutsumaan pelkällä etunimellä). Anna tutustuu moniin ihmisiin neljän vuoden aikana, saa oppilaistaan hyviä ystäviä ja yrittää piristää naapurin pikku Elizabethia, joka joutuu elämään kahden sukulaisensa vahdittavana ja komenneltavana. Vaikeuksiakin nuori opettaja kohtaa ensin kollegansa Katherine Brooken sekä Pringlen suvun kanssa, johon puolet kaupungista tuntuu kuuluvan. Anna kertoo arkensa pienistä ja suurista tapahtumista kirjeillä Gilbertille, jonka kanssa hän aikoo neljän vuoden jälkeen mennä naimisiin.

"Tosin tästä ei nyt tule rakkauskirjettä. Minulla on kirskahteleva kynä, eikä kirskuvalla kynällä voi kirjoittaa rakkauskirjeitä... eikä liian terävällä... eikä liian lyhyellä kynällä. Saat siis sellaisen kirjeen vain silloin, kun minulla on täsmälleen oikeanlainen kynä." -s.10

Anna opettajana on osittain kirjeromaani, ja se on yksi syy siihen, ettei kirja ole ollut kaikkein lemppareitani. Tuntui hassulta lukea vuorotellen Annasta hän-muodossa ja vuorotellen pitkien kirjeiden kirjoittajana. Lisäksi kirjeistä on "jätetty" ne sivut välistä, jotka kertovat rakkausasioista (joista jokainen Anna-sarjan lukija on varmaan palanut halusta lukea!).

Lisäksi kirjassa toistui se, kuinka Anna joka kerta onnistuu ystävystymään vihamiehiinsä tai muuttamaan jonkun luonteen ja elämän. Ainoastaan kerran tätä kuviota ei tapahdu, sillä Anna ei pysty muuttamaan naapurissa asuvia rouva Campbellia ja Naista. Anna opettajana on kirjoitettu kaksikymmentä vuotta muun Anna-sarjan jälkeen, ja se on varmasti vaikuttanut tähän asiaan. En ole ihan varma, mutta muistaakseni Montgomery ei olisi halunnut kirjoittaa enää sarjaan jatkoa, mutta kustantaja ehdotti kahden "raon" paikkailemista uusilla osilla.

" >>Minä kuuntelin>>, Elizabeth oli selittänyt.

  >>Sinä kuuntelet aivan liikaa>>, Rebecca oli sanonut moittivasti.

  Elizabeth oli hymyillyt vakavasti ja poissaolevasti. (Rebecca Dew ei käyttänyt näitä sanoja, mutta tiesin tarkalleen, miten Elizabeth oli hymyillyt.)

  >>Hämmästyisit jos tietäisit, mitä kaikkea saatan toisinaan kuulla>>, Elizabeth oli sanonut ja saanut sanoillaan kylmät väreet kulkemaan pitkin Rebecca Dewin selkäpiitä..." -s.87

Nyt kun olen listannut kirjan huonot puolet... Kyllä minä myös pidin kovasti tästä sarjan neljännestä osasta. Vaikka Anna esiintyikin vähän liian usein pelastavana enkelinä, pidin erityisesti siitä, kuinka hän toi valoa äitiään uskollisesti hoitavan Pauline Gibsonin elämään. (Tämän äiti oli muuten aivan hirveä.) Oli myös mukava tutustua pikku Elizabethin ajatuksiin - ja lohdutonta lukea pienen pojan kuolemasta, jonka Anna ja hänen oppilaansa olivat vähän aikaa sitten tavanneet.

Törmäsin myös kummallisiin sanoihin: mitä tarkoittavat antimakassi ja kanneluuri? Googlaamalla selvisi, että ensimmäinen tarkoittaa liinaa tuolin selkänojalla (vähän niin kuin bussissa tai lentokoneessa) ja jälkimmäinen pystyuurteita esimerkiksi antiikin doorilaisissa pylväissä.

Anna-sarjan neljännestä osasta löytyi myös tuttuun tapaan kauniita ajatuksia:

"Elizabeth uskoo, että jossain on varmasti Onnen saari, ja siellä ovat ankkurissa kaikki ne laivat, jotka lähtevät eivätkä koskaan palaa, ja hän löytää saaren kun Huominen koittaa." -s.39

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri sekä Amerikkaa tutkimassa Kanadan provinssiin Prinssi Edwardin saari (mihinpä muuhun).

Jandy Nelson: I'll Give You the Sun

Kiinnostus heräsi: uudelleenluettu, yksi lempikirjoistani

I'll Give You the Sun

Jandy Nelson

2015 (1.p 2014 USA:ssa)

432 sivua

Walker Books

Normaalisti en kirjoita blogiin uudelleen kirjasta, josta olen jo aiemmin kirjoittanut. Nyt haluan tehdä poikkeuksen.

Kaksoset Noah ja Jude olivat ennen toisilleen kaikki kaikessa. Kolmetoistavuotiaana Jude sukelteli kalliolta valtamereen ja puolusti Noahia, mutta halusi jo lähteä lyhyissä hameissa ja korkokengissä bileisiin. Noah puolestaan avautui vain harvoille ihmisille, maalasi mielessään ja opetteli piirtämään elävästä mallista taidekoulun ikkunan takana.

Yksi kesä ja sitä seurannut talvi muuttavat kuitenkin kaiken. Kuusitoistavuotiaana taidekouluun päätynyt kaksonen onkin Jude, joka kantaa mukanaan sipulia välttyäkseen sairauksilta; Noah on hylännyt taiteen ja viettää aikaa rannalla kuin "normaali nuori". Kaksoset välttelevät toisiaan, ja ovat, kuten takakansi ilmaisee, "falling for boys they can't have." Mitä on tapahtunut kolmen vuoden aikana?

""Well?" He breathes the word more than says it, and that's when I know he feels it too. I think about those two guys in the sky causing shipwrecks, causing things to burst into flames, just like that with no warning. "It's crazy that it happens", he'd said about them. "But it just does."

   It just does.

   It's happening to us." - s.131-132, Noah

Tällä hetkellä pystyn vain sanomaan, kuinka rakastan näitä sitaatteja. Alun perin halusin siteerata sitä kohtaa, jossa kirjan nimi tulee esille. Tiedän kuitenkin sen tunteen, kun tajuaa keskellä kirjaa, miksi sen nimi on se ja se. Se miksi tämän kirjan nimi on I'll Give You the Sun, liittyy Judeen ja Noahiin ja rakkauteen ja taiteeseen ja vaikuttaa koko tarinaan.

Minun täytyy luntata syksyn 2015 postauksestani, minkä vuoksi oikeastaan ihastuin silloin tähän. Pidin silloin etenkin kerrontatyylistä: kuinka asioita paljastui vähitellen ja kuinka vuorotellen kerrottiin menneisyydestä Noahin näkökulmasta ja tästä hetkestä Juden näkökulmasta. Edelleen pidin molemmista kertojista yhtä paljon, mutta tällä hetkellä samastuin paremmin Judeen, joka pelkää eniten sairauksia ja kerää elämänohjeita. The Guardian -lehden arvio kehottaa lukijaa valmistautumaan keräämään sitaatteja romaanin sivuilta, ja niin minä tein.

   "When people fall in love, they burst into flames." -s.24

   "A broken heart is an open heart." -s.246

Pidin ja pidän myös ehdottomasti kirjan aiheista, jotka sopivat hyvin yhteen: rakkaus, kaikissa muodoissa, taide, taikausko, kuolema, syyllisyydentunto. Itsensä etsiminen ja hyväksyminen. Keventävää on, kuinka kirja voisi olla todella synkkä ja ahdistava, mutta ei vain ole. Tässä on kohtia, jotka saavat hihittämään itsekseen niiden jännitteestä huolimatta.

"I involuntarily jump up, then sit down, then jump up again, because this is what normal people do when someone walks into a room, right? Jude kicks me under the table, gives me a look that says: Stop being a freak, then tries to smile at Brian, but her mouth is too stuffed with pie, so she makes a weird disfigured chipmunk face at him. I certainly can't talk because I'm too busy jumping up and down." -s.309, Noah

Ja kauniita kohtia.

"We stay in this other family's driveway in silence, staring out at the ocean, where the sun has made its gleaming road to the horizon. It looks like there are stars on the water and I want to take a walk on it." -s.289, Noah

Ensimmäisellä lukukerralla englanniksi lukeminen oli hiukan haastavaa aluksi. Nyt kuitenkin, toisaalta ehkä myös usean lukukerran vuoksi, luin kirjaa aika nopeasti liikutellen huuliani varmaan puolet tekstistä. Tajusin joitakin kohtia entistä paremmin ja opettelin jopa uusia sanojakin.

Jos jotain pitäisi kritisoida kirjassa, kritisoisin sen tyyliä käyttää nuorisokieltä. Se kuulostaa hyvältä englanniksi, mutta voin kuvitella, miltä se kuulostaisi suomeksi matkittuna. En haluaisi lukea suomennosta, jossa puhuttaisiin jätkistä ("guy") ja todettaisiin siistiä ("awesome"). Muistan kuinka Percy Jacksonia lukiessani törmäsin "coolin" suomennokseen kuulia. Apua. Mitenköhän kirjan ruotsinnos, Jag ger dig solen, on selviytynyt tästä pulmasta?

"But what if I don't need her permission, her approval, her praise to be who I want to be and do what I love? What if I'm in charge of my own damn light switch?" -s.352, Jude

Tällä lukukerralla myös huomasin sen, kuinka kaikki, kaikki henkilöt olivat tehneet virheitä elämässään ja potivat syyllisyyttä. Ehkä jotkut tekivät vähemmän virheitä, ehkä he olivat liian nuoria ja kokemattomia. Mutta kaikki tekivät virheitä ja kuitenkin myönsivät ne lopulta. Tällä kertaa lopetus oli minusta liian lyhyt, eikä liian pitkä.

"I think about how Mom told Noah it was his responsibility to be true to his heart. Neither of us has been. Why is it so hard? Why is it so hard to know what the truth is?" -s. 410, Jude

Lopuksi: jos pidätte pikkuhiljaa avautuvista mysteereistä, rakkaustarinoista, taiteesta, tai ihan vain kauniista sitaateista ja elämää suurimmista asioista. Silloin lukekaa I'll Give You the Sun.

""Or maybe a person is just made up of a lot of people," I say. "Maybe we're accumulating these new selves all the time." Hauling them in as we make choices, good and bad, as we screw up, step up, lose our minds, find our minds, fall apart, fall in love, as we grieve, grow, retreat from the world, dive into the world, as we make things, as we break things." -s.411, Jude 

Kirja mahtuu ainakin seitsemään HelMet-lukuhaasteen kohtaan, mutta laitan sen kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.