Jean Kwok: Girl in Translation

Kiinnostus heräsi: ostin vuosia sitten Pekingissä kirjakaupasta

Girl in Translation

Jean Kwok

2011 (2010)

Penguin Books

293 sivua

"Recently, I found an envelope and brushed off the dust. I broke open the seal and touched the torn bits of paper inside: here was the tip of an ear, a part of the jaw. My hair had been cut by my mother, unevenly and too short, parted far to the right and swept over my forehead in a boy's hairstyle. The word PROOF covers much of my face and a part of my blue polyester shirt. We hadn't been able to pay for the actual photo, so we'd kept this sample they'd sent home.
   But when I join the ripped pieces of the photo and put together the puzzle, my eyes still gaze directly at the camera, their hope and ambition clear to all who care to look. If only I'd known." -s.2-3

Kimberley Chang saapuu äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin aloittamaan uuden elämän. Uusi alku osoittautuu kuitenkin vieläkin haastavammaksi kuin he olivat kuvitelleet. Kimberleyn tädin hankkima asunto kuhisee torakoita eikä keskuslämmitys toimi talvellakaan. Tädin omistama vaatetehdas Chinatownissa vaatii heitä työskentelemään kellon ympäri laittomalla kappalepalkalla. Heillä ei ole varaa mihinkään, ja koulussa Kimberley kamppailee ymmärtääkseen englantia ja saadakseen ystäviä. Matematiikka on hänen vahvin aineensa, ei pelkästään luonnontieteenä vaan myös siksi, ettei siinä tarvita kielitaitoa. Vasta asuttuaan kaupungissa useamman vuoden hän näkee ensimmäisen kerran Manhattanin.

Vaikeuksista huolimatta Kimberley ponnistelee tavoitellessaan itselleen ja äidilleen parempaa elämää. Hänen menestyksensä koulussa huomataan, ja pikkuhiljaa hänelle aukenee yhä useampia portteja kohti lopullista ulospääsyä vaatetehtaan hikisistä uumenista. Mutta päättääkö kohtalo lopulta toisin?

"There's a Chinese saying that the fates are winds that blow through lives from every angle, urging as along the paths of time. Those who are strong-willed may fight the storm and possibly choose their own road, while the weak must go where they are blown. I say I have not been as much pushed by winds as pulled forward by the force of my decisions." -s.1

Oikeastaan valitsin tämän kirjan muuttaessani itsekin uuteen maahan. Kuitenkin Kimberleyn ja minun olosuhteet eivät voisi olla erilaisempia. Kimberleyn elämää kuvataan raastavan realistisesti. Päivisin hän opiskelee koulussa, iltaisin auttaa äitiään vaatetehtaalla ja iltamyöhään tekee vielä läksynsä. Kummallakaan ei ole vapaata hetkeä. Kesällä edes hammastahnaputkiloa ei voi jättää auki, etteivät torakat hyökkää ruoan perässä. Talvella asunnossa on jäätävän kylmä, ja Kimberley sairastaa flunssan toisensa perään. Joutuessaan maksamaan tädille vuokraa ja velkaa heillä ei ole varaa mihinkään paitsi ruokaan. Kimberley tottuu ajattelemaan tuotteiden hinnan pussitettujen paitojen määrässä. Muut kiinalaistaustaiset asuvat Chinatownissa, eikä hän ei pysty koskaan kunnolla samastumaan valkoisiin amerikkalaisiin, eikä kunnolla tummaihoisiinkaan. Onneksi hän tapaa vihdoin intialaistaustaisen opettajan.

Hänen tätiään oli vaikea sympatisoida, tämä oli yksinkertaisesti kammottava keplotellessaan sukulaisensa huonoihin oloihin, eikä välittänyt, pääsevätkö he elämässään ollenkaan eteenpäin. Kuitenkaan Kimberleyn äiti ei valita, sillä hän tuntee olevansa velkaa sisarelleen vuosien takaa. Lisäksi Chinatownissa kaikki tuntevat toisensa, ja välien katkettua olisi vaikea saada uutta työpaikkaa. Tätä oli kuitenkin vaikea ymmärtää. Äiti muutenkin edustaa kiinalaisia tapoja ja ajatusmalleja, eikä hän ehdi työtaakkansa vuoksi tutustua kehenkään, saati sitten opiskella englantia. Äiti kieltää Kimberleyä käymästä ystävällään kylässä, sillä heillä ei ole varaa vastavuoroisuuteen.

Kimberleyn neuvokkuus ja selviytymistaidot yllättävät useasti. Hän elää kahden maailman välillä, Chinatownin hiostavan vaatetehtaan ja koulun rikkaiden amerikkalaisten. Hän ei kerro äidilleen useinkaan vaikeuksista koulussa. Kun oppitunnilla pyydetään kertomaan kodista tai lukemaan sanomalehtiä, Kimberley sepittää. Kun hän mainitsee ystävälleen työskentelevänsä, tämä sanoo hänen valehtelevan, sillä eihän Amerikassa ole laittomia hikipajoja. (Olisin itse varmasti ollut yhtä epäuskoinen.) Tarina kertoo kuulemma 80-luvusta, mutta minusta se voisi sijoittua minne tahansa 1900-luvun kännykättömälle loppupuolelle ennen Hong Kongin luovutusta Kiinalle. Kulttuurieroja löytyy niin ahkeruudesta kuin vaatetuksestakin, tosin Kimberley onnistuu lopulta ostamaan myös länsimaalaisia alusvaatteitakin.

Kimberley tekee väsymättä töitä ja on uskomattoman taitava koulussa. Jo ennen opittuaan täydellisesti englantia hän yllättää useasti opettajansa fiksuudellaan. Onneksi on myös stipendit ja ilmainen kouluruokailu vähävaraisille oppilaille. Mielestäni entistäkin yllättävää oli, ettei Kimberley ehtinyt paljoa opiskella tehdastyönsä vuoksi, mutta oli kuitenkin paras koulussa. Erikoista oli myös, ettei kulttuurishokeista huolimatta Kimberleyn ikävää Hong Kongiin kuvattu erityisen tarkasti. Myöhemmin Kimberley alkaa myös lievästi "kapinoida" pujahtaessaan ystävänsä kanssa ulos ja hengaillessaan poikien kanssa, mikä oli mielenkiintoista.

"I didn't consider myself pretty at all. With time, I had grown too long-limbed and skinny for Chinese tastes, and despite Annette's best efforts, the intricacies of makeup and clothing remained incomprehensible to me. I was not beautiful and I was not funny, nor was I a good buddy or a particularly good listener. I was none of the things that girls think they need to be for boys to love them. Mostly, I stayed on the call with my eyes closed, listening to the thrum of the phone line underneath our words. I knew what these boys really wanted - freedom. Freedom from their parents, from their own unsurprising selves, from the weight of the expectations that had been placed upon them. I knew because it was what I wanted too. Boys weren't my enemy, they were co-conspirators in a mission to flee. My secret was acceptance." -s.205-206

Kirjan alkupuolella muiden henkilöiden englanniksi puhutut sanat, joita Kimberley ei ymmärtänyt, kirjoitettiin väärin, niin että niitä oli hankala lukea. Tämä ratkaisu näytti hyvin englannin opiskelun hankaluuden. Lisäksi seuraava normaalista poikkeava kuvaus valkoisesta ihosta sai ajattelemaan toisesta näkökulmasta: 

"I was also secretly fascinated by Annette's coloring. Her skin wasn't the opaque white of a sheet or paper that I'd thought white skin would be; it was actually transparent, and the red you saw was the color of the blood underneath. She was like an albino frog I'd seen at a market in Hong Kong when I was very small. Once, she lifted up her sweater to show me her round stomach and I jumped back in surprise. It wasn't smooth and tan like mine. The skin was blotched and reddened by the waistband of her pants, and fine blue veins ran under the surface. I thought that her skin had to be very thin and easily torn. She had blue eyes, which I had only seen in Hong Kong in blind people with cataracts. It was as if I could look into her brains, and I found it strange that she could see out of such light eyes as well as I could from mine." -s.54

Girl in Translation vaikutti ensin "tyypilliseltä" ryysyistä rikkauksiin -maahanmuuttajakertomukselta, mutta juoni pääsi riipaisemaan yllättävillä käänteillään monesti. Oman syvyyden tuo se että kirjailija on kuulemma itsekin työskennellyt Chinatownin hikipajassa ja taistellut loistaakseen koulussa.

"I never want to love someone like that, [...] so that there would be no room left for myself, so much that I wouldn't be able to survive if he left me." -s.266

Kirja sopii kohtaan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 30. "Kirjassa muutetaan uuteen maahan", Kirjahyllyn haasteisiin sekä henkilökohtaisiin Amerikkaa tutkimassa - ja Kaupunki -lukuhaasteisiin.

Khaled Hosseini: A thousand splendid suns

Kiinnostus heräsi: lainassa ystävältä (en muista milloin viimeksi olen lainannut kirjoja tutuilta!)

A thousand splendid suns
Khaled Hosseini

2008 (2007)

419 sivua

Bloomsbury

"Nana said, "Learn this now and learn it well, my daughter: Like a compass needle that points north, a man's accusing finger always finds a woman. Always. You remember that, Mariam." -s.7

A thousand splendid suns (suomeksi Tuhat loistavaa aurinkoa) kertoo Mariamin ja Lailan tarinan. Mariam elää lapsuutensa yksin äitinsä kanssa pienessä mökissä maaseudulla. Tyttö palvoo isäänsä, vaikka tällä on oma perhe Heratissa ja hän vierailee harvoin tyttärensä luona. Tapahtumat seuraavat toisiaan äidin hirtettyä itsensä, ja Mariam joutuu muuttamaan pääkaupunkiin Kabuliin uuden miehensä Rasheedin kanssa, pukeutumaan burkaan ja linnoittautumaan taloonsa.

"I know you're still young, but I want you to understand and learn this now, he said. Marriage can wait, education cannot. You're a very, very bright girl. Truly, you are. You can be anything you want, Laila. I know this about you. And I also know that when this war is over, Afghanistan is going to need you as much as its men, maybe even more. Because a society has no chance of success if its women are uneducated, Laila. No chance." -s.114

   

Ennen sotaa Lailan elämä Kabulissa on suhteessa Mariamiin huoletonta: hän käy koulua ja haaveilee opiskelusta sekä parhaasta ystävästään, Tariqista. Mutta Lailankin kohdalla kohtalo puuttuu peliin, ja hän päätyy toiseksi vaimoksi Rasheedille. Mariamin ja Lailan välejä varjostaa ensin kateus, mutta siitä kehittyy lopulta vahva side, jota ei murra mikään este.

Olen lukenut muutaman Iranista kertovan kirjan, mutta tämä oli ensimmäinen lukukokemukseni Afganistanista. Kirja sopi sattumalta ajankohtaan todella hyvin afganistanilaisen tuttuni puolesta mutta myös Afganistanin kriisin vuoksi. Tämän vuoksi etenkin tarinan toivorikkaita hetkiä olikin erityisen lohdutonta lukea, kun tiesi samaan aikaan historian toistavan itseään.

Kirja seuraa päähenkilöiden elämää aina 1950-luvulta 2000-luvun alkuun ja valottaa Afganistanin historiaa tuolta ajalta. Vallankumous, neuvostoaika, sisällissodat, Talibanin nousu, sota USA:a vastaan ja Talibanin tuhoutuminen. Kurjat ajat seuraavat toisiaan, ja oli vaikea sanoa, toiko mikään aikakausi todellista helpotusta päähenkilöille, paitsi ehkä Talibanista vapautuminen. Vaikka USA:n näkisikin hyökänneen Afganistaniin hyvässä tarkoituksessa, aiheuttaa sota siviileille uskomatonta kärsimystä. Oikeuttaako mikään sotaa?

Ja lopulta kaikki paha heijastuu aina naisiin. Hyökkäysten aikaiset raiskaukset, aviomiehen paha tuuli ja häijy luonne tai Talibanin alistavat määräykset. Naiset joutuvat jäämään kotiin vailla toivoa koulutuksesta eivätkä saa edes kävellä kadulla yksin. Vaikka Mariamilla ja Lailalla on aivan eri lähtökohdat, ovat he lopulta Rasheedin edessä samassa tilanteessa.

Varsinkin Rasheed olikin henkilö, jota ei pystynyt sympatisoida millään, niin hirveitä asioita hän teki. Ehkä riipaisevinta oli, kuinka Mariam hyväksyi tämän niin pitkään. Mariam on henkilö, joka on niin tyytynyt kohtaloonsa ettei kyseenalaista sitä - ennen kuin nousee puolustamaan lähimmäisiään. Mariam on henkilö, joka antaa mitä tahansa toisten onnen hyväksi.

"One could not count the moons that shimmer on her roofs, 

 Or the thousand splendid suns that hide behind her walls" - Saib-e-Tabrizin runosta Kabul

Ja samaan aikaan kirja on ylistyslaulu maalle ja sen ihmisille, jotka ovat joutuneet kestämään kaiken. Se piirtää kuvan Heratin väkeä kuhisevista ja Kabulin pommituksen autioittamista kaduista. Se vilisee kuvausta ihmisten elämästä ja farsinkielisiä sanoja sekä antaa myös uusia näkökulmia burkan käyttöön. Se tulvii nostalgiaa vuosituhansia vanhoja Buddha-patsaita kohtaan, jotka Taliban räjäytti. Se muistuttaa, kuinka valtaapitäjien politiikkaan valjastamalla uskonnolla ja kansan uskolla on valtava ero. 

A Thousand Splendid Suns on lohduton kuvaus naisten elämästä Afganistanin viime vuosikymmenillä, mutta samalla myös tarina uhrautumisesta, toivosta ja solidaarisuuden voimasta.

"Laila watches Mariam glue strands of yarn onto her doll's head. In a few years, this little girl will be a woman who will make small demands on life, who will never burden others, who will never let on that she too has had sorrows, disappointments, dreams that have been ridiculed. A woman who will be like a rock in a riverbed, enduring without complaint, her grace not sullied but shaped by the turbulence that washes over her. Already Laila sees something behind this young girl's eyes, something deep in her core, that neither Rasheed nor the Taliban will be able to break. Something as hard and unyielding as a block of limestone. Something that, in the end, will be her undoing and Laila's salvation." -s.389-390

Kirja sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 28. "Kirja jonka lukemisesta on sinulle jotain hyötyä" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni kaupungilla Kabul.

Ann M. Martin: The Baby-Sitters Club

Kiinnostus heräsi: nostalgialukemista, minisarja The Baby-Sitters Club

Valerie ja ilkeä Janine

Ann M. Martin

1998

Claudia and Mean Janine (1987)

The Baby-Sitters Club #7

Jaana Kapari

149 sivua

Tammi

Poikahullu Susan

1995

Boy-crazy Stacey (1987)

The Baby-Sitters Club #8

150 sivua

Bruno tykkää Annesta!

1996

Logan Likes Mary Anne! (1988)

The Baby-Sitters Club #10

142 sivua

Onni kääntyy, Anne!

1999

Mary Anne's bad-luck mystery (1988)

The Baby-Sitters Club #17

149 sivua

The Baby-Sitters Clubin seitsemännessä osassa Valerie ja ilkeä Janine 13-vuotiaat Lisa, Anne, Valerie, Susan ja Violet ovat jo vuoden pitäneet lastenvahtikerhoa kotikaupungissaan Stoneybrookissa, Connecticutissa. Kesäksi on suunnitteilla kesälomatoimintaa hoidokeille. Valerie on puolestaan saanut tarpeekseen isosisarestaan Janinesta, joka on aina tietäväisempi ja älykkäämpi kaikessa ja jota vanhemmat tuntuvat lellivän. Kun perheen isoäiti Mimi saa yllättäen sydänkohtauksen, joutuu Valerie pohtimaan omia sanojaan mutta myös suhdettaan Janineen. 

Kahdeksannessa osassa Poikahullu Susan pääsevät Susan ja Anne kahdeksi viikoksi Piken perheen kanssa New Jerseyn rannalle Sea Cityyn. Tarkoituksena on vahtia Piken lapsia, mutta pian Susan ihastuu itseään useamman vuoden vanhempaan rantavahtiin, joka kutsuu tätä söpöläiseksi ja pyytää tuomaan limsaa kaupasta. Lastenvahtiminen jää Annen harteille, kun Susan norkoilee Scottin lähellä. Mutta voiko 18-vuotiaalla olla silmiä 13-vuotiaalle?

Kymmenennessä osassa Bruno tykkää Annesta! on jo seuraava syksy ja koulun alku. Luokalle tulee uusi poika nimeltään Bruno, jolla on ihana etelävaltion aksentti ja joka on kiinnostunut lastenvahtimisesta - ja Annesta! Pahaksi onneksi Anne on hyvin ujo ja pelkää huomion keskipisteenä olemista. Voiko hänestä ja Brunosta tulla ikinä mitään? 

Seitsemännessätoista osassa Onni kääntyy, Anne! on halloween. Susan on jossain välissä lähtenyt takaisin New Yorkiin. Huono onni alkaa vainota kerholaisia Annen heitettyä ketjukirjeen roskiin. Anne saa myös postissa kirotun riipuksen, jota hänen on pakko käyttää ettei mitään pahempaa tapahdu. Lopulta kerholaiset saavat kirjeen jossa heidän käsketään menemään hautausmaalle keskiyöllä... 

The Baby-Sitters Club on varmaan tuttu monelle 1980-90-luvun esiteinille. Alkuperäiseen sarjaan kuuluu yli sata (!) kirjaa ja lisäksi useita pitkiä spin-off-sarjoja. Itse löysin sen kolmannella tai neljännellä luokalla (eli noin vuonna 2010) luokkani kirjakaapista. En koskaan lukenut kaikkia suomennettua 24 osaa; en edes muista tarkalleen mitkä osat luin saati sitten niiden yksittäisiä tapahtumia. (Muistan tosin lemppariosani olleen Näytön paikka, Anne!, mutten muista siitäkään juuri mitään.) Joka tapauksessa innostuin nyt talvella katsomaan uutta The Baby-Sitters Club -nuortensarjaa Netflixistä. Minisarja on tosi kiva: se mukailee muutamia kirjoja, mutta on siirretty nykyaikaan ja muutenkin hiukan ehostettu kirjavalla hahmokaartilla ja teemoilla (mm. toisen maailmansodan aikaiset japanilaisamerikkalaisille tarkoitetut internointileirit, joista ei edelleenkään paljoa puhuta). Päätin kuitenkin sen vuoksi nostalgian huumassa lukea muutaman osan alkuperäisiä kirjoja. 

Oli mukava palata takaisin 80-lukulaisen lastenvahtikerhon maailmaan. Kirjat olivat nopealukuisia ja ihan hauskoja, mutta huomasin ettei niiden tapahtumat enää sillä lailla täysin sykähdyttäneet. (Kirjoitustyyliin kuului myös hiukan liikaa sulkuja.) Lapsena minua taisi eniten viehättää (Valerien karkkipiilojen ohella) idea lastenvahtikerhosta, varmaankin koska rakastin kaikenlaisia kerhoja, varsinkin etsivätoimistoja. Nyt kyllä mietin miten nuoria 12-13-vuotiaat tytöt ovat hoitamaan lapsia! En tiedä oliko 80-luvulla huolettomampaa, mutta en ainakaan itse uskaltaisi jättää lapsia esiteinien hoidettavaksi. Tytöt ovat kuitenkin hyvin vastuullisia ja järjestäytyneitä. Kuitenkin huomasin ettei lastenvahtiminen ole tärkein aihe sarjassa vaan siinä käsitellään myös mysteereitä, suhteita perheenjäseniin, tyttöyttä, ystävyyttä ja poikia. 

Tykkäsin näistä osista eniten kahdeksannen osan lomareissusta itärannikon kuvitteelliseen Sea Cityyn (jonka esikuvat ovat suosittuja lomapaikkoja USA:ssa) ja sen romanttisista draamailuista. Susanin ihastus vanhempaan poikaan on normaalia mutta ehdin jo huolestua, ihastuuko tämä takaisin Susaniin - onneksi ei.

Tytöt toimivat vuorotellen kirjoissa kertojina, tosin välillä joku toinen kertoo lastenvahtikeikastaan yhdessä luvussa. Kaikki ovat luonteeötaan erilaisia: Lisa on poikatyttömäinen johtajaluonne, joka inhoaa muutoksia ja vaatteita. Anne on hiljainen ja ujo. Hänen äitinsä on menehtynyt ja isä kontrolloi hänen elämäänsä liikaakin, mutta Anne alkaa kaivata muutosta elämäänsä. Valerie rakastaa taidetta, muttei menesty niin hyvin koulusta. Hän myös piilottelee huoneeseensa karkkia erilaisiin piilopaikkoihin, kuten käsinojan sisälle. Susan on kaikkien mielestä "cool" asuttuaan New Yorkissa, hän rakastaa poikia ja vaatteita ja hänellä on diabetes. Joukkoon liittyvät myös Kaliforniasta kotoisin oleva terveysruokaintoilija Violet ja myöhemmin kaksi nuorempaa harjoittelijajäsentä, parhaat kaverit Mallory ja Jessi. 

Pojilla ja ihastumisella onkin sarjassa suuri sivurooli. Aluksi vain Valerie ja Susan ovat kiinnostuneita pojista ja tapailevat heitä, kun taas Lisaa ja Annea ei ensin voisi vähempää kiinnostaa. Tosin Anne alkaa vähitellen ujoudestaan huolimatta näkemään pojat: kahdeksannessa osassa hän tutustuu Sea Cityssa Alexiin ja kymmenennessä osassa Brunoon, josta hän saa ensimmäisenä kerholaisista vakituisen poikaystävän. Tämä kaikki on nykyäänkin ihan normaalia, mutta huokaisen kuitenkin helpotuksesta kun en itse 13-vuotiaana ajatellut vielä paljoakaan rakkautta. Seurustelu on tosin aika viatonta, Anne ja Bruno eivät näissä osissa suudelleet kertaakaan, mutta Susan saa ensisuudelmansa Sea Cityssa (onneksi omanikäiseltään) pojalta.

Seksuaalivähemmistöjä ei tietysti mainitakaan - mikä on itseasiassa vähän surullista, sillä kirjailija oli itseasiassa yhdessä naisen kanssa. (Spin-off-sarjassa California Diaries on kuitenkin kuulemma poika, jonka annetaan olettaa olevan homo sanomatta sitä ikinä suoraan. Seksuaalivähemmistöjä ei 80-luvulla esiintynyt lähes ollenkaan kirjallisuudessa, saati sitten lastenkirjoissa!) Valerie puolestaan on japanilaistaustainen, Jessin perhe tummaihoisia ja ainakin jotkut osat käsittelevät hiukan heidän kokemaansa rasismia.

Tärkeätä kirjoissa on henkilöiden kehittyminen. Valerie tajuaa, ettei Janinekaan tunne aina kuuluvansa perheeseen ja ettei tämä ole tarkoituksella ilkeä. Susanille selviää, etteivät vanhemmat pojat ole häntä varten. Ehkä näkyvin kehityskaari on Annella, joka Näytön paikka, Anne! -kirjan jälkeen alkaa ottaa enemmän kontrollia elämästään, päättää huoneensa sisustuksesta ja vaatteistaan, mutta pysyy kuitenkin herkkänä. Olen tainnut aina samastua Anneen luonteeseen kaikkein parhaiten.

Kirjoista on myös hauska bongailla viitteitä 1980-luvusta. Tytöt kuvailevat usein pukeutumistaan (varsinkin Susan ja Valerie ovat tarkkoja vaatteistaan) ja melkeinpä jokainen hehkuttaa isoja paitoja ja värejä. Anne tosin käyttää ensin isänsä ostamia poolopaitoja ja hameita, ennen kuin saa itse päättää vaatetyylistään. New Jerseyyn lähdettyään Anne ja Susan kirjoittavat joka päivä postikortteja kotiin; kotona he soittelevat kodin yhteisellä lankapuhelimella. Vain Valeriella on oma puhelin huoneessaan, minkä vuoksi kerholaiset pitävätkin kokoukset Valerien huoneessa. Anne ei saa puhua puhelimessa kymmentä minuuttia kauempaa, joten hän ratkaisee joskus ongelman soittamalla uudelleen kymmenen minuutin kuluttua. 

"Minulla oli kaikki valmiina kuudetta luokkaa varten. Upouusi kansioni oli täynnä puhdasta paperia ja olin pannut siististi nimikoidut välilehdet, yhden jokaista ainetta varten, papereiden väliin. Penaalissani oli kuulakärkikyniä, lyijykyniä, kumi, viivotin ja purkkapaketti. Lompakossa oli ruokarahaa. Cam Gearyn kuva odotti että kiinnittäisin sen lokerooni. (Purukumi oli sitä varten. Koulussa ei nimittäin ole lupa teipata lokeroihin mitään, ja moni kiertää määräyksen kiinnittämällä kuvansa pehmeäksi jauhetulla purkalla." - Bruno tykkää Annesta!, s.17-18

Suomennustyylistä kertoo jotain se, että henkilöiden nimet on muutettu jostain syystä ja vieläpä hyvin erikoisesti - Anne on alkuperäisteoksissa Mary Anne, Valerie on Claudia, Susan Stacey ja Violet Dawn. Logan Bruno on jostain syystä käännetty ympäri Bruno Loganiksi. Keksiikö kukaan järkevää syytä? :D 

Kirjat sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 14. Kirja on osa kirjasarjaa, 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi, 19. Kirjassa leikitään ja 29. Kirjan päähenkilön elämä muuttuu. Lisäksi ne sopivat Amerikkaa tutkimassa -haasteeni osavaltioihin Connecticut ja New Jersey sekä laitan ne yhteisesti Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Kirja naisten välisestä ystävyydestä". 

Inspiroivia vanhoja LGBT+ kirjoja (Pride-haaste)

Kiinnostus heräsi: päätin lukea kaikki tyttörakkaustarinat, jotka saan käsiini

Rubyfruit Jungle
Rita Mae Brown 
2015 (1973)
216 sivua
Penguin Random House (Vintage Classics)

Lapsesta asti Molly tietää suutelevansa mieluummin naisia, keksivänsä ennemmin itse omat sääntönsä ja tekevänsä elämässään jotain suurta. Pahaksi onneksi hän asuu Pennsylvanian konservatiivisella maaseudulla, jossa naisen elämä päättyy hänen mentyään naimisiin; adoptioperheeseen, jossa hänen äitinsä syyttää häntä pienestäkin outoudesta tai kommelluksesta. Molly koettelee rajoja leikkien poikien leikkejä, kokeillen suhteita puolin ja toisin ja kieltäytyen lesbonimityksestä, koska haluaa vain olla täysin oma itsensä. Mollyn tie suuntautuu lopulta New Yorkiin mukanaan vain matkalaukku ja 24 dollaria, mutta löytääkö hän sieltäkään täydellistä vapautta ja hyväksyntää?

"At least in New York City I can be more than a breeder of the next generation." -s.193

Rubyfruit Jungle perustuu tiukasti Rita Mae Brownin omaan elämään, muttei ymmärtääkseni ole kokonaan omaelämäkerrallinen. Tämä lienee olevan Amerikassa suhteellisen kuuluisa teos, sillä siitä on jopa oma Sparknotes -sivu, jossa esitellään koululaisille teoksen motiiveja, teemoja ja symboleita. Harmi kun emme lukeneet tätä kirjaa lukiossa!

Kirja siis kertoo Mollyn lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisesta aikuisuudesta, oman pään mukaan toimimisesta ja ihmissuhteista. Tässä kirjassa on paljon seksiä, myönnän, ja jopa nykyajankin tabuaiheita, kuten omalaatuisia seksimieltymyksiä ja fantasioita. Polyamoriasta ja jopa insestistä puhutaan suopeasti, mikä iski itselläni aika lujaa, sillä onhan insesti suuri tabu. Silti olen iloinen siitä etten tiennyt seksuaalisesta sisällöstä ennen kuin aloin lukemaan kirjaa ja että kansi ei ole niin räväkkä kuin tämän sivun esittelemissä painoksissa. Muuten kirja olisi ehkä jäänyt lukematta, sillä tämä kirja ei kuitenkaan ole pelkkää seksuaalista piehtarointia. Itse koin sen kertomuksena homofobisesta Amerikasta 50-60-luvulla, päämääräisestä oman tien kulkemisesta ja omankaltaisen elämän etsimisestä.

Ja inspiroivana! Mollyn hurja ja avoin seksielämä, lähtö New Yorkiin 24 dollaria taskussaan ja intohimo ponnistaa matalista lähtökohdista ylös, kestää kaikki vastoinkäymiset - sekä olla määrittelemättä itseään. Tämä kaikki kiehtoi ja sai toivomaan samanlaista boheemia elämäntapaa, jossa raha yöpaikkaan hankitaan ravintolan tarjoilijan palkalla, kun on ensin nukuttu muutama yö jääkylmässä autossa. Tietysti Mollylla käy hyvä tuuri, mutta on ilo huomata, kuinka hän sai työpaikan ja opiskelupaikan ja kesti loppuun asti.

"I longed to return to the potato patch and raise hell with kids who didn't know the difference between Weejuns and Old Maine trotters. But those kids grew up and wore tons of eye-makeup, iridescent pink fingernail polish and scratched each other's eyes out over the boy with the metalflake, candy apple red '55 Chevy with four on the floor. There was no place to go back to. No place to go to. College was going to be like high school, only worse. But I gotta go. I don't get a degree and I'm another secretary. No thanks. I got to get it and head for the big city. Got to hang on. That's what Carl told me once, you got to hang on." -s. 95-96 

Pidin myös kirjoitustyylistä, joka keskittyi osittain tiettyihin tapahtumiin Mollyn nuoruuden aikana - se koukutti niin etten malttanut lopettaa kirjaa ollenkaan. Kirjan kieli koostui osittain Mollyn murteella ilmaistuista ajatuksista.

Välillä ihmettelin, kuinka kummassa Molly sattui törmäämään "niin" moneen naisista kiinnostuneeseen naiseen, mutta toisaalta hän kyllä etsikin aktiviisesti. Toisaalta oli naisia, jotka olivat vain uteliaita kokeilemaan tai vuosien kuluessa päätyivät pitämään entistä suhdettaan vain nuoruuden hairahduksena. Koskettavinta oli Mollyn tapaaminen kymmenen vuoden jälkeen entisen ihastuksensa kanssa, joka on jumiutunut pyörittämään huushollia ja kieltää koko entisen suhteensa jumalattomana.

Se mikä Mollyssa tosin hiukan ällötti, oli hänen lapsuuden taipumuksensa kiusata muita, ilman mitään näkyvää syytä. Hiukan myös ihmettelin kuinka hän oli romanttisesti ja seksuaalisesti niin "kypsä" jo alakoulussa, 11-vuotiaana! Yläkouluaikana Floridassa puolestaan nuorten vapaa seksi loistaa: Mollyn herkkä serkku Leroykin piiloutuu koviksen maskin taakse ja saattaa tytön raskaaksi, vaikka hänellä olikin ollut teininä seksisuhde miehen kanssa. Kaikki kirjan hahmot olivat jollain tapaa ristiriitaisia. Mollyn äiti on kokenut elämänsä aikana kovia ja kohtelee tytärtään julmasti. Myös hänen lempeästä isästään paljastuu asioita, joita en ehkä ottaisi yhtä kevyesti kuin Molly, tai ainakin ymmärtäisin hänen äitiään paremmin.

Parhaiten tämä kirja inspiroi minua ja maalasi 1960-luvun amerikkalaisen konservatiivisuuden käsinkosketeltavaksi. Kaikki lesbot kuviteltiin miesmäisiksi ja jopa vaarallisiksi, homoseksuaalisuutta yksinkertaisesti yksimielisesti pelättiin, sillä posiitivisia esikuvia ei ollut. Tämä on kuitenkin Brownin esikoiskirja, eikä se ainakaan nähtävästi vaikuttanut hänen kirjailijanuraansa.

"Walking helps me calm down, but when I put the key in my lock I was as upset as when I started. Why does it get to me? Why can't I just write off those people the way they write me off? Why does it always get through and hurt?" -s.171

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 3. "Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti" , Kirjallisen tunnebingon kohtaan "Kirja sai ihoni kihelmöimään" ja Amerikkaa tutkimassa -osavaltioihin Pennsylvania, Florida ja New York; Kaupunki-haasteessa New Yorkiin.

                              ***

Hard Love
Ellen Wittlinger
1999
224 sivua
Simon & Schuster 

"And for everyone whose first love was a hard love." 
 -omistuskirjoitus

16-vuotias John on tottunut tukahduttamaan tunteensa eikä puhu asioistaan kenellekään. Hänellä on yksi ystävä maailmassa, eikä hän ole kiinnostunut tytöistä eikä sen puolin pojistakaan. Hänen äitinsä ei ole koskettanut häntä vuosiin ja alkaa tapailla uutta miestä, eikä hänen isänsä välitä hänestä enempää kuin yhden ravintolaillallisen ajan viikossa. Äidilleen John kertoo kuitenkin viettävänsä isän kanssa luppoaikaa koko viikonlopun.

Kun John alkaa kirjoittaa zinea, eräänlaista leikekirjamaista ja omista kirjoituksista koostuvaa lehteä, hän tutustuu Marisoliin, joka kirjoittaa suosittua zinea "Escape Velocity". Marisol on oikean äidinsä hylkäämä, pukeutuu pelkästään mustaan, vihaa kiroilua ja valehtelua ja on kallellaan naisiin päin; asia mitä hänen adoptioäitinsä vain näennäisesti tukee. John ja Marisol jakavat yhteisen harrastuksen lisäksi luottamuksen puutteen, mutta John huomaa, ettei valehtelun lopettaminen ole helppoa kun alkuun pääsee... etenkin kun hän on valehdellut Marisolille jopa nimensä.

Hard Loveen (oikeastaan myös Rubyfruit Jungleen) suhtauduin ensin hiukan varauksella, sillä en tiennyt tarinoista paljon mitään. Kuitenkin tämäkin romaani herätti kiinnostuksen niin vahvasti, että aloitin toisen romaanin vain jotten joutuisi lopettamaan tätä vielä!

Ensinnäkin zinen kirjoittaminen pääosassa oli tosi mielenkiintoinen kirjan aihe, vaikken ensin tajunnut, mikä harrastus tämäkin oli. Wikipedian mukaan näitä kirjoitetaan edelleen netissä, mutta päähenkilöiden käytössä ei ole internetiä, joten he veivät lähimpään kioskiin kopioita lehdistään, joita sitten alan harrastajat voivat käydä hakemassa tai tilata suoraan kirjoittajilta. Tämän kirjat päähenkilöt kirjoittivat niihin oman elämänsä teemoihin liittyviä artikkeleita ja runoja ja koristelivat sivut piirroksilla ja lehtileikkeillä.(Onko kellään hajua, onko tällaisia Suomessa ja millä nimellä niitä kutsutaan suomeksi?) Kirjan aukeamilla oli jopa otteita päähenkilöiden artikkeleista ja piirroksista. Pidin todella kuvituksesta ja teoksen ulkoasusta, se oli omaperäinen.

Eniten pidin ehkä kuitenkin päähenkilöistä ja heidän kehityksestään. Marisol pysyi ehkä koko ajan määrätietoisena, omaperäisenä hiukan etäisenä hahmona, mutta hän ei kuitenkaan ole kliseemäinen salaperäinen ja uniikki tyttö. Johnin identiteetin kehitystä ja ajatuksia on mielenkiintoista seurata. Hän ei pitkään osaa käsitellä tunteitaan ja tuntee vihaa vanhempiansa kohtaan sitä kuitenkaan ilmaisematta. Ennen Marisolia hän ei ole kiinnostunut yhdestäkään ihmisestä ja miettii olevansa ehkä homo. 

Myös Johnin ja Marisolin, pojan ja tytön, välinen ystävyydessä on jännitettä, sillä John ei ehkä täysin ymmärrä Marisolin seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuutta käsitellään kuitenkin kirjassa esimerkillisesti: Marisol on sinut itsensä kanssa ja kaapista ulkona, eikä homofobiaa esiinny muuten kuin ehkä Marisolin äidin pettymyksessä. Muutama Johnin ärtynyt ajatus on ehkä vielä rajalla. Kolmas zinenkirjoittaja, Diana, jää valitettavasti pieneen rooliin, mutta epäilen hänen ja Johnin kirjeenvaihdon jatkuvan vielä myöhemmin. Marisol ja John saavat lohtua toisistaan luottamuksenpuutteessa aikuisiin. Hahmot eivät ilahduttavasti myöskään juopotelleet, vaikka kävivätkin kerran baarissa tanssimassa ja järjestivät pienen selkkauksen.

Kirjassa on upean syvällisiä teemoja ja pohdintoja alkaen normaalin elämän pakenemisesta (Marisolin zinenkin nimi on Escape Velocity) luottamuksen puutteeseen ja sen löytämiseen. Marisolin nimi tarkoittaa kuulemma jollain kielellä kitkerää aurinkoa.

"I want to be her daughter, but later, after I've figured out who Marisol is herself. After I've escaped." -s.45

Hard Love on saanut Michael L. Printz -nuortenkirjanpalkinnon, ja Ellen Wittlinger on kertonut monen nuoren kirjoittaneen hänelle siitä, kuinka he kirjan lukemisen jälkeen ymmärsivät seksuaalivähemmistöjä paremmin. Wikipediaan oli linkattu pdf:änä haastattelu kirjailijan kanssa. Suosittelen romaania kaikille teineille!

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. "Sinua vanhempi kirja", YA-lukuhaasteen kohtaan "LGBTQ+ -aihe", Kaupunki-haasteen kohtaan Boston ja Amerikkaa tutkimassa -haasteen osavaltioon Massachusetts. 

Newyorkilaisten nuorten rakkaustarinoita (+Pride-haaste)

Yöpöydän kirjat järjestää tänä vuonna koko kesäkuun kestävän Pride-lukuhaasteen. Olen osallistunut Pride-lukuviikkoon kerran ennenkin, ja blogistani voi etsiä teemaan sopivia kirjoja tunnisteilla seksuaalivähemmistöt, sukupuolivähemmistöt tai prideviikko. (Lyhyitä arvioita löytyy myös kuukausikoosteistakin! Ehkä pitäisi tehdä näistä jokin lista erikseen...)

Ensimmäinen tämän postauksen kirjoista on LGBT+ -kirjallisuuden (Suomessa?) tuntemattomampi klassikko, toinen on ihan heterorakkaustarina, joka sopii tähän postaukseen muuten vain romanttisena nuortenromaanina. En tiedä onko muilla haasteeseen osallistujilla vino pino LGBT+ kirjallisuutta säilöttynä kesäkuuta varten, mutta minulla on vain Ellen Wittlingerin Hard love, josta aion postata vielä tämän kuun aikana, sekä ehkä vielä Rita Mae Bwrownin The Rubyfuit Jungle, jos saan sen ajoissa kirjastosta. Ehkä voisin tosiaankin tehdä jonkin listan lukemistani LGBT+ kirjoista ja katsomistani elokuvista. Joka tapauksessa nyt asiaan:

Kiinnostus heräsi: selailin netistä LGBT+ kirjallisuutta

Kansi on kaunis mutta vähän liian enkelimäinen;
 pidän enemmän vuoden 1992 kannesta.

Annie On My Mind
Nancy Garden
2019 (1982)
Farrar Straus Giroux
263 sivua

Lisa on seitsemäntoista; hän asuu omakotitalossa Brooklynissa, käy arvostetun tyttökoulun viimeistä luokkaa ja toimii puheenjohtajana oppilaskunnassa sekä haaveilee arkkitehtuuriopinnoista Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa. Eräänä päivänä museossa Lisa tapaa Annien, joka laulaa upeasti, pukeutuu omaperäisesti ja saa Lisan näyttelemään ritaria ja linnanneitoa. Tytöt ystävystyvät nopeasti, vaikka tulevatkin eri taustoista ja kouluista, mutta pian mukana on muitakin tunteita. Miksi sitten vuoden kuluttua Lisa istuu yksin opiskelija-asunnossaan Massachusettsissa, eikä pysty vastaamaan Annien kirjeeseen? 

Annie on periaatteessa ehkä kaikkein perinteisimpiä ja suloisimpia high school -rakkaustarinoita, joita ennen ja usein nykyäänkin vain heterohahmot kokevat. On mukava lukea vaihteeksi 1980-luvusta ilman kännyköitä ja melkein oman ikäisistä tytöistä, jotka eivät juo, käy bileissä tai esitä aikuisia vaan ovat vain jotenkin nuoria ja aitoja. Ehkä ainoa, mikä jäi vähän harmittamaan oli, kuinka erästä kuukausien kestänyttä käännettä ei kunnolla selitetty, eikä sen tapahtumia kuvattu ollenkaan - ja loppukin jäi vähän kesken. 

Toisaalta Annie on myös edelleen kertomus "yhteiskuntaan sopimattomasta" rakkaudesta ja suvaitsemattomuudesta. Lisa ja Annie eivät pysty seurustelemaan normaalin avoimesti vaan heidän ympäristönsä vaikuttaa heidän suhteeseensa ja pakottaa heidät lopulta ulos kaapista. Samalla heitä ympäröi tiedon puute: homoseksuaalisuus esitetään epänormaalina, siitä ei löydy montakaan kirjaa (paitsi sanakirjassa lääketieteellisenä terminä) eikä homoseksuaalisia esikuvia esiinny televisiossa tai tosielämässäkään. On hienoa nähdä, kuinka muutamassakymmenessä vuodessa on otettu paljon askelia eteenpäin, vaikka kaapista ulostulo on tosi monelle edelleen vaikeaa. (Nancy Garden on muuten myös kirjoittanut novellikokoelman Hear us out!, jossa kerrotaan seksuaalivähemmistöjen tilanteesta eri vuosikymmenillä fiktion ja faktojen avulla.)

Kirjassa tulee kyllä ilmi hyvin monenlaisia suhtautumisia seksuaalivähemmistöihin. Lisan koulumaailma on selkeästi hyvin vanhanaikainen ja "jumalaa pelkäävä" tämän suhteen. Annie ei tunnu pohtivan itseään paljoakaan ja Lisakin, vaikka hämmentyykin identiteetistään, on kuitenkin suhteellisen sinut itsensä kanssa. Lisan vanhemmat ja pikkuveli ovat hyvin mielenkiintoisia suhtautumisessaan, he eivät ole mustavalkoisen homofobisia mutta eivät täysin suvaitsevaisiakaan. He kyllä lupaavat tukea Lisaa mutta kuitenkin ovat järkyttyneitä asiasta eivätkä halua uskoa sitä. Pikkuveli Chad puolustaa Lisaa mutta on asiasta hyvin hämmentynyt ja peloissaankin, hänelle on selkeästi annettu kuva homoseksuaalisuudesta sairaana ja epänormaalina piirteenä.

""But honey, I know it's not fashionable to say this, but - well maybe it's just that I love your mother so much and you and Chad so much that I have to say to you I've never thought gay people can be very happy - no children, for one thing, no real family life. Honey, you are probably going to be a damn good architect - but I want you to be happy in other ways, too, as your mother is - to have a husband and children. I know that you can do both..."
   I am happy, I tried to tell him with my eyes. I'm happy with Annie; she and my work are all I'll ever need; she's happy too - we both were till this happened..." -s.191

En ole varma, mistä vuodesta vuonna 1982 julkaistu kirja tarkalleen kertoo, mutta homoseksuaalisuuden vastaiset lait (aikuisten välillä?) on kumottu New Yorkin osavaltiossa jo vuonna 1980, vahvistettu vuonna 2000. Näin ollen en tiedä, oliko homoseksuaalisuus silloin siis kiellettyä, joka tapauksessa sen paljastumisella näkyy voineen olla syvät seuraukset...

Joka tapauksessa tämä on nuorten LGBT+ -kirjallisuuden klassikoita, joka on kirjoitettu aikana, jolloin homoseksuaaleista ei tosiaankaan kirjoitettu niin paljon kuten nykyään, tai jos kirjoitettiinkin, he kuolivat lopussa tai he edustivat jotain myrkyllistä, ailahtelevaa tai koomista stereotypiaa. Kaipaisin kyllä yhä edelleen lisää tällaisia Annien tapaisia kahden tytön samastuttavia rakkaustarinoita. 

Laitoin kirjan HelMet-lukuhaasteen kohtaan 40. "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja" ja henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin New Yorkiin. Lisäksi kirja on osa Yöpöydän kirjojen emännöimää Pride-lukukuukautta.

***

Kiinnostus heräsi: netistä löytyi

The Geography of You and Me
Jennifer E. Smith
2014
337 sivua
Headline

16-vuotias Lucy on asunut koko elämänsä ajan samassa New Yorkin tornitalossa ja rakastaa New Yorkia sydämestään, Owen puolestaan on juuri muuttanut sinne vastentahtoisesti talonmiehen asuntoon isänsä kanssa äitinsä kuoltua. Lucy ja Owen ovat juuri hississä, kun koko itärannikolla tapahtuva sähkökatkos pakottaa heidät odottamaan pelastajia ja tutustumaan toisiinsa ja huomaamaan heitä molempia yhdistävän matkustelun ja maailman näkemisen kipinän. Parin päivän tuttavuus kuitenkin vie heidät erilleen, kun Lucyn isä saa töitä Iso-Britanniasta ja Owenin isä puolestaan potkut. Lucyn ja Owen yhteys pysyy haparoiden yllä postikorttien avulla - katkeaako se lopulta kokonaan?

Nyt koronan alla tällainen poikkeustila kuin koko rannikon mittainen sähkökatkos tuntui mielenkiintoiselta. Owen ja Lucy ihastelivat hissistä päästessään kirkasta tähtitaivasta, eivätkä varmaan tajunneet, että sähköllä toimivat myös esimerkiksi hengityskoneet. (Tätä ainakin itse ajattelin koko ajan!) Joka tapauksessa oli mielenkiintoista ajatella, miten sähkökatkos vaikuttaisi maailmaan ehkä jopa pahemmin kuin korona. Tähtitaivas olisi kyllä ihana nähdä.

Kirja ei kuitenkaan onneksi käsitellyt poikkeustilaa vaan Owenin ja Lucyn muuttamista paikasta toiseen seuraavien kuukausien aikana ja heidän suhdettaan. Koko kirja onkin eräänlainen matkakertomus, ja tykkäsinkin ehkä kirjassa eniten juuri sen maantieteellisyydestä ja kaupungeista, tekee mieli etsiä kaikki paikat kartalta. Nyt korona-aikaan tuli myös ikävä matkustamista... Kun Lucy pääsee vihdoin matkustelemaan vanhempiensa kanssa Euroopassa, on Owein ja tämän isän roadtrip länteen kunnon irtiotto nykyarjesta - paitsi että he todella etsivät itselleen uutta elämää ja työpaikkaa. Owenin viimeinen lukuvuosi meneekin työn perässä, esimerkiksi tiskaamassa meksikolaisessa ravintolassa Lake Tahoen rannalla Sierra Nevadassa - jotenkin hän oli suorittanut melkein kaikki pakolliset kurssinsa edellisinä vuosina, joten koulujen vaihtuminen vuoden aikana ei näyttänyt olevan ongelma.

" "If you could go anywhere in the world, where would it be?" Lucy asked, and Owen felt a flash of recognition; it was a question that was always on his mind, and the first thing he usually wondered about other people, even if he never got around to asking.
  "Everywhere," he said, and she laughed, the sound light and musical. 
  "That's not an answer."
  "Sure it is," he said, because it was true, possibly the truest thing about him. Sometimes it seemed as if his whole life was an exercise in waiting; not waiting to leave, exactly, but simply waiting to go.
[...]
  "What about you?" he asked, and she considered this a moment.
  "Somewhere."" -s.46-47 

Itse en saanut erityisesti mitään irti rakkaustarinasta, mutta pidin päähenkilöiden erilaisista piirteistä ja taustoista. Owenin elämää ja välejä isään varjosti äidin kuolema, Lucy taas tunsi hiukan vanhempiensa nauttivan enemmän ajastaan kahdestaan matkoilla. (Tämä ei kuitenkaan ollut täysin stereotyyppinen lapsen hylkääminen ilman rakkautta -tarina.) Owen oli mielenkiintoinen nuori nykyaikaan, sillä hän ei omistanut älypuhelinta (no juu en minäkään kirjan ilmestymisvuonna 2014 mutta kaikki kaverini kyllä) eikä edes ollut tottunut kirjoittamaan sähköposteja tai muutenkaan pitämään yhteyttä muuten kuin satunnaisten postikorttien avulla. Tämä oli myöskin ihana yksityiskohta maailmassa, jossa harvemmin enää kirjoitetaan postikortteja vaan odotetaan saavansa jokaiseen yhteys heti kun haluaa. Se minua kuitenkin hiukan häiritsikin: vaikka Owen kuinka ei osannut laittaa sähköistä viestiä, miksi hän ei pystynyt sitten lähettämään pitempää kirjettä postikortin sijaan? Lucy mietti että hän ei ehkä ollut niin kirjoittajapersoona, ehkä tämä oli osasyynä, mutta oikeastaan Owen ei halunnut lähettää juurikaan pikaviestejä, jotka olisivat heti toisen luettavissa.

"A rhythm had been established where a postcard from him sparked an e-mail from her and vice versa. His were always lighthearted notes from the places they'd visited, scrawled in the limited space on the back of the cards, whereas hers tended to be longer and slightly rambling, unrestricted by the confines of paper. But sitting there with the cursor blinking at him, he wasn't sure what to say. There was something too immediate about an e-mail, the idea that she might get it in mere moments, that just one click of the mouse would make it appear on her screen in an instant, like magic. He realized how much he preferred the safety of a letter, the physicality of it, the distance it had to cross on its way from here to there, which felt honest and somehow more real." -s. 150

Lucy oli myöskin ihan mielenkiintoinen hahmo, joka viihtyi hyvin yksikseen lukien ja kaupungin katuja tutkien, mutta jonka vanhemmat jättivät ensin yksin lähtiessään matkustelemaan ja joka sai sitten taas kuitenkin helposti ystäviä uudella kotipaikkakunnallaan ja vaikutti itsevarmalta. Hän ei erityisesti samastuttanut minua paitsi seuraavassa kohdassa, joka kuvaa varmaan aika montaa introverttia:

"Being on her own had never been a burden. Instead of weighing her down, it buoyed her up; when she was alone, she was lighter. When she was by herself, she felt untethered and free." -s. 58

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. "Kirjassa on kirjeenvaihtoa", henkilökohtaisissa Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteissani jälleen New Yorkiin (ja moneen muuhunkin kaupunkiin). Lisäksi rastitan sillä YA-kirjallisuusbingon kohdan "Kirja joka sinun oli tarkoitus lukea viime vuonna" (lainasin sen silloin, mutta lukeminen vähän venähti!) ja Sheferijmin Tunnebingon kohtaan "Kirja saa sinut kaipaamaan" (matkustusta).

*** 

Näillä kirjoilla ei ole yhteistä pelkästään rakkaustarina vaan myös päähenkilöiden erilaiset perhetaustat - molemmissa toinen tulee varakkaammasta perheestä, toisen perheessä säästetään tarkemmin. Tässä käyvät kouluerot selviksi, kun Lisa ja Lucy käyvät vanhanaikaisia yksityisiä tyttökouluja ja Owen ja Annie julkisia huonomaineisempia yhteiskouluja. Vielä eräs yhteys löytyy - molemmat romaanit kertovat New Yorkista!

Ai Mi: Under the Hawthorn Tree

Kiinnostus heräsi: samanniminen elokuva, jonka näin pari vuotta sitten, sekä kulttuurivallankumous aiheena

Unohdin ottaa kuvan kirjasta ennen palauttamista kirjastoon, mutta sen löytää esimerkiksi täältä.

Under the Hawthorn Tree
Ai Mi
2011 
Anna Holmwood
Shanzhashu zhi lian (2007) 
352 sivua
Virago

Eletään 1970-luvun alkua, kulttuurivallankumouksen jälkipuoliskoa Kiinassa. Jingqiu ei ole vielä edes lopettanut koulua, kun hän saa työkseen matkustaa muutaman koulutoverinsa kanssa pieneen maalaiskylään keräämään tarinoita ja kokemuksia uutta oppikirjaa varten. Jingqiun perhe on köyhä, ja isä ja veli on lähetetty kulttuurivallankumouksen mukana maalle 'uudelleenkasvatettavaksi'. Äiti on huolissaan perheestä ja sen maineesta ja on pienestä pitäen varoittanut tytärtään miehistä. Kuinka ollakaan, Jinqqiu kohtaa kylässä komean kenraalin pojan...

"Jingqiu's mother had always said one slip leads to a road of hardship, but at first she had misunderstood even this simple sentence, thinking her mother had said 'one's lip leads down a road of hardship', and even after the real meaning became clear to her, that one small error could lead to untold misfortune, she still hadn't really understood the meaning of this word, 'slip'. In her opinion, letting a boy know you loved him was a 'slip', because he could boast about it to his friends and destroy your reputation. Jingqiu knew of many such stories, and not just stories, but real girls who had been treated this way. She was always careful not to make that kind of mistake, and the best method, she thought, was to not fall in love - that way you couldn't possibly lose your footing." -s.88

Tätä kirjaa lukiessa tajuaa hyvin seksuaalikasvatuksen merkityksen. Jingqiu, vaikkakin noin 16-20-vuotias tarinan aikana, ei tiennyt mistä vauvat tulevat tai mitä seksi on, sillä kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan sitä hänelle. Välillä hänen naiivi pohdintansa ja asioiden analysointi hämmensi ja ärsytti minua, mutta eihän hän voinut tilanteelle mitään. 

Kirjan kerrontakin oli hiukan naiivia, mutta jotkut kohtaukset (esimerkiksi eräs seksikohtaus) yllättävän suorasti kuvattu, mikä taas ei ehkä sovi omaan lukumakuuni.

Kirja kuvasi hyvin tarkasti naisten huonomman aseman yhteiskunnassa. Esimerkiksi Jingqiun rakastettu käyttäytyi aluksi (minun mielestäni) lähentelevästi ja ahdistavasti, mutta toisaalta hän kehittyi pian paljon hyväksyttävämpään suuntaan. Enemmän kiinnitin huomiota Jingqiun kohteluun naisena työelämässä. Hän joutui tekemään raskasta ja hengenvaarallista työtä tienatakseen perheelle rahaa ja ahkeroi paljon enemmän kuin miehet, mutta silti hänelle naurettiin. Eräässä työpaikassa pomon lähenneltyä Jingqiuta hänen työtoverinsa neuvot antavat hyvän kuvan naisten asemasta seksuaalisen häirinnän tapahtuessa:

"Granny was dismissive. 'Oh, what's the big deal? What could he have possibly done up on that wall? Why get so worked up? You can't be so precious when you're trying to scrape a living through temp work.'
   Surprised and angry, Jingqiu replied, 'How can you say that? If he had done it to you would you have thought it was nothing?'
   'I'm an old woman, he wouldn't waste his energy trying to touch me. I'm afraid you're going to be the one to suffer most out of this. If you had broken your leg jumping off that wall what insurance would you have to fall back on? -" -s.221-222

Onneksi paljon on muuttunut, mutta täytyy muistaa, että samanlaista kohtelua tapahtuu yhä ympäri maailmaa...

Romaani näytti myös hyvin kulttuurivallankumouksen tai miksei muidenkin aikojen nuorten mahdollisuudet elämässä ja unelmien tavoittelussa. Jingqiuta uhkasi rankka 'uudelleenkasvatus' maalla, kuten kaikkia tuon ajan nuoria, mutta hän sai onneksi työpaikan kotikaupungistaan äitinsä koululta. Lisäksi hän teki kesäisin pätkätöitä (temp work) vaarallisilla työmailla. Vaikka kulttuurivallankumouksen aika oli jo väistymässä, heitti se yhä varjon perheen elämään.

"She told her sister to eat. Her sister was overjoyed; grabbing three pears she went to wash them so they could have one each. Jingqiu declined, saying she had already eaten some at the factory. 'That's the thing about pears, if you eat too many you get sick of them.'
   Jingqiu watched her sister read while nibbling at a pear. After half an hour she still hadn't finished. Jingqiu's heart ached, and quietly she made a promise to herself: when I earn some money I will buy a big basket of pears so my sister can eat as many as she pleases, so many that she will never want to eat another pear again." -s.141

Muutenkin tuon ajan yhteiskunta ja tavat erosivat paljon nykyajasta ja Suomesta, varsinkin seksuaalikasvatuksen puutteessa ja tiukassa kurissa. Ehkä erikoisimpia olivat nuorten poikien rakkauskirjeet, joita Jingqiu oli lupautunut korjailemaan ja joissa käytettiin paljon metaforia ja Maon Punaisen kirjan sitaatteja: "Wait until the mountain flowers bloom, and out from the thicket she will smile." Kuulemma vain pahansuovat pojat kysyivät suoraan tyttöä ulos. Jingqiun rakastettua kutsuttiin nimellä Old Third, vaikka hänen oikea nimensä oli Sun Jianxin, eikä hän mitenkään vanha ollut.

Muutenkin Jingqiun ajatusmaailma on hyvin erilainen kuin suurimman osan nuorista tänä päivänä: hän ei aiemmin ajatellutkaan rakastumista tai unelmien toteuttamista vaan tiesi paikkansa yhteiskunnassa ja perheen elättäjänä. Hänellä ei ollut valinnanvaraa. Ehkä tällainen ajatustapa kuuluu kommunismiin mutta myös ylipäätänsä köyhempien perheiden elämään. Joskus mietin, pystyisinkö itse samaan vastuunkantoon ja -tuntoon, jonka kanssa monet nuoret ympäri maailmaa elävät.

"Jingqiu had never before thought of marriage as a way of altering her future; she was going to be sent down and she would never come back, and that was that. Her family was poor, and she did want to change that, but she refused to rely on marriage as a means of improving her situation. She'd rather rob a bank. For her, everything - school, finding work, joining the Youth League and so on - was out of her control. Only her private feelings were her domain, the only area of her life she could govern through her own free will. It was a question of motivation; she could marry out of gratitude, to repay their kindness, and she could save someone out of sympathy, but she couldn't override her emotions in exchange for money or position." -s.90

Ja viimeisenä muttei vähäisempänä: osa teistä tuntee kappaleen Hawthorn Tree suomenkielisen version! Löysin sen tajuttuani elokuvan musiikin kuulostavan tutulta.

Kolmen pisteen vihje: surullinen rakkauslaulu. (Eivätkö kaikki suomalaiset ole?)

Kahden pisteen vihje: kertoo puulajista.

Yhden pisteen vihje: vanha venäläinen sävelmä, jonka Tapio Rautavaara on levyttänyt.

Voitte kuunnella sen täältä :)

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 33. "Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan".

Gloria Whelan: Chu Ju's House

Kiinnostus heräsi: ostin käytettynä Kiinassa

Chu Ju's House
Gloria Whelan
2005 (1.p 2004)
231 sivua
HarperCollins Publishers

Eletään 1900-luvun loppupuolta eteläisen Kiinan maaseudulla. Chu Jun perhe on saamassa toisen lapsen, ja kaikki toivovat sen olevan poika, sillä lain mukaan jokaisessa perheessä saa olla vain kaksi lasta. Toive ei kuitenkaan toteudu, ja Chu Jun nai nai, isoäiti, aikoo lähettää tyttövauvan orpokotiin. Pelastaakseen siskonsa Chu Ju karkaa yöllä kotoa ja lähtee etsimään paikkaa itselleen. Mutta tuleeko hän enää koskaan tapaamaan perhettään?

Jo kirjan asetelma on hyvin mielenkiintoinen - ja hämmentävä. Miten nuori tyttö voi lähteä kotoa yksin tuntemattomaan maailmaan ja selviytyä? Chu Jun tarina on oikea seikkailu, mutta hän löytää aina hyviä ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet. Vaikka yksi henkilöistä kutsuikin Chu Juta urheaksi ja epäitsekkääksi tytöksi, jäi minulle kuitenkin mielikuva, ettei hänelle annettu kirjassa muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoaan. Nykyajassa samantapainen epäitsekäs teko olisi ennenkuulumatonta, sillä eihän kukaan odota nuoren tytön uhrautuvan sisarensa puolesta.

Kirjoituskieli puolestaan on miellyttävää, yksinkertaista ja ehkä vähän vanhahtavaakin englantia, mikä jättää tarinan kivalla tavalla etäiseksi.

"When Wu and the boys returned, we ate our evening rice and fish. There was talk of the next place for fishing, and soon the boat was loosed from its moorings and once again we drifted downstream. The fields and villages became hills and then mountains sliced into green steps. As my ye ye had said, there was no end to where the river might carry you." -s.55

Ehkä eniten kuitenkin tykkäsin romaanissa Kiinan kulttuurin kuvauksesta. Pidän kirjoista, joissa sirotellaan erikielisiä sanoja tekstin lomaan. Chu Ju's House opettaa esimerkiksi kiinan sanat ma ma ja ba ba (äiti ja isä) mutta myös erikoisemman cha hukou (oleskeluluvan tarkistus). Sain myös uuden kuvan maaseudun ihmisistä, jotka eivät ainakaan tuolloin osanneet lukea ja elivät hyvin yksinkertaista elämää. Chu Ju söi tavallisesti ruoakseen pelkkää nuudelia tai riisiä ja ehkä hiukan tofua tai kalaa. Tarinasta myös välittyi hyvin tyttövauvojen surullinen kohtalo: jotta perheellä olisi vielä mahdollisuus poikalapseen, tytöt saatettiin laittaa orpokoteihin, joista heidät puolestaan lähetettiin työskentelemään huonoihin olosuhteisiin.

Chu Ju's House ei kuitenkaan ollut synkkä vaan enemmänkin realistinen ja toiveikas selviytymistarina. Se korostaa yksinkertaista maaseutuelämää suurkaupunkien sijaan ja kuvailee Kiinan maaseutua kauniisti. Kuitenkin siitä löytyy myös pieniä ajatuksia totuudesta. Voiko totuuden paljastaa joka tilanteessa - oli sitten kyse omasta menneisyydestä tai hallituksen epäkohdista?

Kirja sopii HelMetin lukuhaasteen kohtaan 38. "Kirjan kannessa on kulkuneuvo" (hah, puolikas purjevene!) ja #Hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

Tuija Lehtinen: Laura-sarja

Sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Laura, sua kaipaan

Tuija Lehtinen

2006

207 sivua

Otava

Kirjoitin Laurasta ensimmäisen ja ainoan kerran täällä, kolmannen osan Laura menopäällä jälkeen. Tuon osan jälkeen oikeastaan aloin todella tykätä sarjasta, jonka pariin osuin yli kaksi vuotta sitten Kiinassa ystäväni Merimaarian suosituksesta. Nyt olen sitten päässyt sen loppuun, valitettavasti.

Laura-sarja kertoo siis Laura Koiviston teini-iästä jossain Suomen pikkukaupungissa. Laura asuu uusioperheessä, ja hänellä on isoveli Sakke ja kaksi pikkuveljeä Mikko ja Teemu, myöhemmin pikkusiskokin. Sarjan alussa hän on yläasteella parhaan ystävänsä naapurin Jennan kanssa, yrittää vältellä luokkalaisensa huomionosoituksia ja odottaa kuukautisten alkamista.

Lauran kasvaessa hänen elämänsä ja lähipiirinsä muuttuvat vähitellen. Ystävät ja koulu vaihtuvat, Laura aloittaa tanssin ja toimittajantyön nuortenradiossa, saa ensimmäisen poikaystävän ja käy jopa kielikurssilla Englannissa. Sarja päättyy Lauran viimeiseen vuoteen lukiossa ja pohdintoihin tulevaisuuden opinnoista.

Suurin syy, miksi jaksoin lukea tämän kymmenen kirjan sarjan, olivat sen koukuttavat tapahtumat ja kuvaus nuortenelämästä. Lauran elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista aina kielikurssimatkasta ostarilla pyöriviin jengiläisiin. Myös Lauran lähipiirin ihmisiä sivuutetaan: on jengiläinen Tauski, jonka kanssa Lauralla oli joskus pientä säpinää, kympinoppilas Eilaliina ja Jenna, jonka kanssa Laura valitettavasti etääntyy. Tämä kaikki on kerrottu hyvin realistisesti, ja huomaa, kuinka ostarin jengillä oli suuri vaikutus pikkukaupungin nuoriin. Tällaiset jengit eivät omaa elämääni kosketa millään lailla. Sarjassa onkin kiva seurata hiukan samanlaista ja kuitenkin erilaista suomalaistytön elämää.

Henkilöistä pidin ensin Jennasta, joka oli aluksi herkkä ja runollinen tyttö. Sarjan edetessä Jenna kuitenkin muuttuu aika lailla eikä enää juurikaan välitä Lauran kuulumisista ja tekemisistä. Myös muut henkilöt kehittyvät, ja toinen lempparini Niko (pidän jostain syystä aina Nico/Niko-nimisistä hahmoista, hmm!) paljastuu huppupäisestä jurottajasta huumorintajuiseksi ja mukavaksi pojaksi, josta tulee Lauran pari tanssiharrastukseen.

Ainoa henkilö, joka ei kylläkään muuttunut sarjan aikana, tuntui olevan Laura itse. Hän on koko ajan sama itsevarma, sosiaalinen tyttö, joka tutustuu kaikkiin ja johon jokainen poika ihastuu. Olisin toivonut Lauran olevan vähän enemmän samastuttava, mutta ehkä joku samastuu häneenkin. Vaikka Lauran ihailijoista olikin hauska lukea, laskin jossain vaiheessa häneen ihastuneen ainakin seitsemän poikaa! Laura vältteli myös inhottavasti ensi-ihailijaansa Viljamia eikä itse ihastunut juuri kehenkään.

En ole Laurasta samaa mieltä kuin tämän keskustelun kirjoittajat (tuota on muuten hauska lukea :D), mutta välillä sarja on ärsyttänyt minuakin. Loppujen lopuksi kallistuin kuitenkin paljon enemmän positiivisen puolelle. Laura kertoo yhden suomalaistytön nuoruudesta 2000-luvun vaihteesta, jolloin kännykät ja internet vasta alkavat yleistyä. Ehkä jälkipolvet lukevat näitä kirjoja muistoina omasta tai vanhempiensa lapsuudesta.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 5: Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.

Robert Cormier: After the First Death

Kiinnostus heräsi: luin koulua varten

After the First Death

Robert Cormier

2015, 1.p 1985

204 sivua

Cornelsen

Miro on mukana terroristi-iskussa lapsia kuljettavaan bussiin, jossa hänen tehtävänsä on surmata kuljettaja. Kaikki on suunniteltu tarkasti - kunnes paljastuu että kuljettaja onkin nuori nainen Kate. Yhden lapsen kuolema terroristien jakamiin huumausaineisiin muuttaa suunnitelmat lopullisesti. Miron ja muiden terroristien täytyy jättää Kate toistaiseksi henkiin ja jäädä sillalle pitämään lapsia panttivankeinaan, kunnes heidän vaatimuksensa on täytetty. Kuukausia myöhemmin Ben, kenraalin poika, muistelee terroristi-iskua ja omaa osaansa tapahtuneessa.

Kirjaa aloittaessa minulla oli vähän epäröivä käsitys siitä, sillä ystäväni oli sanonut sen olevan vähän outo. Aloin kuitenkin nopeasti koukuttua tapahtumien kulkuun. Niitä kerrottiin hyvin monesta näkökulmasta: joka toinen luku kertoi terroristi-iskun tapahtumista Miro tai Kate kertojinaan, joka toinen luku muutama kuukausi iskun jälkeen Benin tai tämän isän näkökulmasta. Huomasin enemmän kahlaavani Benistä kertovat luvut päästäkseni takaisin "tapahtumiin". Varsinkin Katen ja Miron välillä ollut jännite sai pitämään katseen kirjassa. Mutta toisaalta pidin eniten Benin käyttämästä kuvailevasta, "kohtalokkaaksi" kutsumastani kielestä.

"And Inner Delta was the reason I ended up on the bridge and why a bullet created a tunnel in my chest and why I dream of screaming children at night."  -s.13

Minulla on hyvin kahtalainen näkemys trillereistä ja jännityskirjoista. Osittain ne koukuttavat ja on hienoa tajuta vasta loppupuolella erilaisia käänteitä, joista on jo alussa ollut pieniä vinkkejä. Toinen tällainen kirja oli esimerkiksi E. Lockhartin We were liars. Mutta kuten tuo kirja, myös After the First Death tuli luettua olkapäät jännittyneinä, irroittamatta katsetta kirjasta, välillä itkettyä ja järkyttyä. Juoni oli välillä pelottava, jopa karmiva. Kerron sen verran, että kirjassa tapahtui kidutusta, jota ei kuvattu selkeästi mutta mikä oli ehkä vielä karmivampaa. Moni henkilö, myös lapsia, kuoli tarinan aikana, enkä lopussakaan huokaissut helpotuksesta.

"He would not let himself be filled with anything again. He would keep himself empty, like before." -s.204

Kirjassa olikin hyvin monenlaisia henkilöitä, monenlaisia tarinoita. Miro, joka oli aivopesty ajattelemaan maailman sotana, uskomaan että hänen elämällään oli tarkoitus terroristi-iskuja tehdessä. Mutta hänellä oli kuitenkin myös inhimillisempiä, pehmeämpiä ajatuksia. Oli Benin patrioottinen isä, joka laski kaikessa maansa varaan. Ben, johon ei voinut luottaa, vaikka hän kirjoittikin ajatuksensa itselleen - vai kirjoittiko?  

Ja oli Kate, joka yritti parhaansa.

"Maybe she hadn't been brave, but at least she'd tried, hadn't she? She wished there were somebody here to tell her yes." -s.189

Kirja päätyy Amerikan osavaltioon Massachusetts ja HelMetin haasteen kohtaan 21: Sankaritarina. Minusta kirjan hyvikset olivat todellakin sankareita. Lasken kirjan myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen, sillä Miro oli muuttanut Amerikkaan Lähi-Idästä.