torstai 19. toukokuuta 2022

Holly Bourne: It only happens in the movies

Kiinnostus heräsi: tarttui mukaan kirjaston hyllyltä nimen perusteella


It only happens in the movies
Holly Bourne
2021
356 sivua
Houghton Mifflin Harcourt

Audrey tahtoo pysyä kaukana romantiikasta. Hänen vanhempiensa eron likapyykki ja oma ex-poikaystävänsä ovat osoittaneet, miten parisuhteet eivät tosiaankaan ole kuin elokuvissa. Mutta aloitettuaan sivutyön elokuvateatterissa Audreu tapaa Harryn, joka suorastaan henkii hankaluuksia. Harry flirttailee hävyttömästi ja kuulemma vaihtaa tyttöjä nopeasti. Pian Audrey huomaa päätyneensä näyttelemään Harryn amatöörizombielokuvaan ja tuntevansa vastentahtoisesti tätä kohtaan jotain enemmän. Mutta voiko hän todella luottaa Harryyn?

Tämän juoniselostuksen perusteella tästä saa tavanomaisen kuvan nuortenkirjasta, jossa tyttö on valmis unohtamaan pojat ja ryhtymään nunnaksi, kunnes sitten heti ensimmäinen tielle sattuva häikäisevä komistus vie häneltä jalat alta. It only happens in the movies ei kuitenkaan ole tavanomainen rakkaustarina. Se näyttää rakkaustarinoiden rosoisemman puolen, mikä ei yleensä päädy valkokankaalle tai kirjojen sivuille.

Ensinnäkään Audreyn kotiolot eivät ole hulppeat. Hänen isänsä on jättänyt heidät uuden perheen vuoksi ja yrittää pakkolunastaa yhteisen talon, kun taas äidin mielenterveys reistailee eron vuoksi. Äidin mt-ongelmat olivatkin järisyttäviä ja välillä ahdisti kuinka Audrey joutui yksin pitämään tästä huolta veljensä opiskellessa muualla. Miksei kukaan ehdottanut häntä menemään puhumaan jollekulle tai hakemaan apua? Tilanteen ei tosiaan olisi pitänyt olla hänen vastuullaan!

Juuri omien kokemustensa vuoksi Audrey onkin oppinut kritisoimaan elokuvien hempeitä onnellisia loppuja. Tarinan edetessä Audreyn haastattelema parisuhdeterapeutti kertoo, kuinka nuoret sanovat rakkauden olevan sattumaa, kun taas pitkään seurustelleiden mielestä se on valinta. Tämän näkökulman avulla Audrey oivaltaa, että hänen isänsä aktiivisesti valitsi unohtaa perheensä uuden takia ja pystyy lopultakin päästämään tästä irti. Audreyn vanhempien tarina näyttää miten kauniisti alkanut rakkaustarina voikin muuttua ajan myötä likaiseksi.

"My eyes filled up as I thought of earlier. I thought of what Dad must've believed when he got down on one knee, in Rome, and proposed to Mom even though they'd only known each other six months. I thought of how happy they had been to tell everyone that story. Their story, over the years. So pleased they had their own narrative - one that matched the movies. Love at first sight. Beautiful backdrop. Whirlwinds and grand gestures. I thought of all the films we'd watched together on Saturday nights, the messages always the same: Love conquers all. Love is happiness. Love is fireworks. Love is giving you the feels. Love means never having to say you're sorry. Love is easy. Love is unwavering. Love is forever. 
   We watched no films where couples yelled at each other in the kitchen. No films where, ten years after kissing on top of the Eiffel Tower, the couple didn't even sit on the same sofa. No films showing how... bored Dad would look whenever Mom said anything, glazing over like she was the weather forecast, rather than the woman he adored so much he pawned half his stuff for a diamond ring... one he tried to get in the divorce. When my parents' love soured, Dad didn't try to resuscitate it. Because there was no one telling him that was possible. Instead, he jumped ship and started all over again with someone who gave him new feels. -s.123

Ensin olin hiukan epäilevä juonen etenemisestä, sillä olen törmännyt liian moneen juoneen, jotka palaavat lopulta vanhoille tutuille raiteille ja koska Audreyn ja Harryn suhde eteni vuorotellen täsmälleen kuin elokuvissa, vuorotellen persoonallisesti. Se tekikin romaanista kutkuttavan, kun ei voinut olla ihan varma mitä tapahtuu. Sanotaan sen verran että Audrey kasvaa tarinan aikana paljon.

Audreyn pohdinnat romanttisesta rakkauden asemasta mediassa ja yhteiskunnassa olivat todella samaistuttavia, sillä olen pohtinut jo pari vuotta samaa asiaa. Tähän asti ja edelleenkin kuvittelen rakkauden menevän kuten romaaneissa, elokuvissa ja rakkauslauluissa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin edes yrittänyt alkaa kyseenalaistamaan sitä ja pohtimaan sitä kriittisesti. Ja olen alkanut etsimään kirjoja ja elokuvia ja lauluja, jotka suhtautuvat rakkauteen toisin. Lähes kaikki ovat nyt lempikirjojani ja -elokuviani. Moni sanoo että viihteen tehtävänä on tarjota pakopaikka arjesta, niin laulaa jopa Keegan-Michael Key The Prom -musikaalissa. Mutta onko pintapuoleisen glitterin tarjoamisen pakko olla ainoa tehtävä? Eikö tehtävä voisi myös tarjota aitoa samastumispintaa ihmisille, jotka peilaavat itseään ja omia kokemuksiaan ympäröivään maailmaan ja pitävät niitä epänormaaleina, tuntevat ettei kukaan ymmärrä? 

"I stepped over the candles. I left my uniform on the counter and pushed through the doors. The bright spring sunshine disoriented me and hurt my eyes, like it always does when you step out of a cinema. Emerging into the real world. Where the lines aren't scripted, where the characters' motives don't always make sense, where the lightning isn't flattering, where boring days are things you have to endure rather than skip past in a montage, where the couples don't always work it out, where the rain makes your hair frizz, where love is sometimes complicated and hard and dull and painful and gray and ever-changing and compromised and flimsy, rather than only perfect and soul mates and kisses in the rain and knowing they're going to live happily ever after.
   It is both. 
   Every love affair is always a mixture of both.
   You just don't see it in romance movies." 

P.S. Jos etsitte rakkautta ja suhteita hiukan vaihtoehtoisesti käsitteleviä kirjoja ja elokuvia, niin omia suosikkejani ovat mm. Robin Talleyn Pulp, Alice Osemanin Loveless, Rosamond Lehmannin Dusty Answer ja Sara Farizanin If you could me mine, sekä elokuvat Love and other disasters ja The Half of It. Myös It only happens in the movies kuuluu nyt listaan.

Kirja sopii HelMet-haasteen kohtaan 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

tiistai 10. toukokuuta 2022

Huhtikuussa kuljin lumisateessa ja poltin itseni auringossa

 Huhtikuussa luin yhden kirjan ja 201 sivua:

1. Gaston Leroux: The Phantom of the Opera (201s)

Olen nähnyt The Phantom of the Operan sekä teatterissa että vuoden 2004 elokuvana ja rakastunut siihen hurjasti. Siispä päätin vihdoin tarttua vuoden 1911 alkuperäisteokseen. Oli hauska verrata näitä keskenään! Musikaali seuraa monelta osin kirjaa, mutta tarinaa on paljon kehitetty eteenpäin. Esimerkiksi Ericin menneisyydestä tai tunteista ei kirjassa kerrottu aivan yhtä sympaattisesti, mutta kyynel tuli silti silmäkulmaan lopussa. Myös syvemmät symboliikat puuttuivat ja Christinen sijasta Raoul oli ennemmin pääroolissa. Puolestaan Christinen aiempaan elämään syvennyttiin enemmän ja mystisellä "persialaisella" oli suuri rooli. Jännä lisä oli myös kirjailijan omat huomautukset ja lisäykset, joilla hän halusi todistaa tarinan olevan tosi. Edelleen pidän musikaalista ja sen symboliikasta enemmän, mutta kirja oli kiinnostavaa luettavaa.


Huhtikuussa en katsonut yhtäkään elokuvaa, mutta sitäkin enemmän sarjoja. Brooklyn 99:issa katsoin seitsemännen kauden loppuun, joka onkin viimeinen kausi Netflixissä. Sarja on huumoriltaan vieläkin kreisimpi kuin How I Met Your Mother! Siinä ei ole HIMYMin syvyyttä, mutta sydäntä lämmittää hahmojen kehitys, etenkin Jaken, Holtin ja Rosan, ja heidän suhteensa keskenään. Rosa on edelleen lempparini, vaikka olemme täysin vastakohtia, mutta hänen vaikeutensa purkaa tunteitaan avoimesti on samastuttavaa. Jake on kaoottinen mutta sympaattinen, ja hän ja Amy ovat suloisia yhdessä. Myös Holt on rentoutunut ja ihanan huumorintajuinen omalla tavallaan. Andre Braugher näyttelee tämän ilmeitä/ilmeettömyyttä uskomattoman hyvin. Katsoin juuri ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson uudestaan, enkä ollut meinannut muistaa hahmojen täysin erilaisia suhdekiemuroita, Rosan korkeampaa ääntä tai Jaken, Amyn ja Holtin konflikteja!

Heartstopperia ehdotettiin minulle Netflixissä ja huomaamattani aloitin katsomisen juuri sen ilmestymispäivänä. En tunne itse kirjoja, mutta viime vuonna rakastuin Alice Osemanin Lovelessiin. Ensin pidin sitä tavallisena teinisarjana, mutta muutaman jakson jälkeen ihastuin Nickin samastuttaviin pohdintoihin seksuaalisuudestaan (ja ylipäätänsä Kit Connoriin, jonka huomasin näyttelevän Rocketmanissakin) sekä Taon sympaattiseen huoleen ystäväporukan muuttumisesta. Nickin tärkeä rooli koulun cooleimmassa poikaporukassa oli kyllä jotenkin epäuskottava, koska hän ei edes alussa koskaan vaikuttanut kuuluvan siihen vaan oli ihan erilainen kuin muut pojat. Lisäksi Isaacilla ei ollut mitään roolia juonessa vaan hän vain roikkui turhaan mukana, eikä Charlien siskon Torinkaan tausta selvinnyt. Taran ja Darcyn suhde oli söpö mutta he vaikuttivat koko ajan yhdessä pelkästään parhailta ystäviltä. :D Oli kuitenkin hauska bongata easter eggejä kuten Isaac lukemassa Alice Osemanin kirjaa tai kirjailija itse junamatkustajana. (Jotenkin onnistuin tunnistamaan hänet!) Harmi että seuraavaa kautta saa odottaa pitkään!

Sain myös vihdoin loppuun Babysitters Clubin kakkoskauden. Tämä filmatisointi kuuluisasta lasten/nuortenkirjasarjasta oli tosi mukava ja otti myös kantaa ajankohtaisiin aiheisiin. Hahmot ovat samanluonteisia kuin kirjoissa (Kristy (Lisa) on poikamainen johtajatyyppi, Mary Anne (Anne) ujompi, Claudia (Valerie) hiukan kaoottinen yms.) mutta osa heistä ovat sateenkaarevia tai BIPOC-taustaisia. 

Toskana

Huhtikuu oli sekoitus lomaa ja opiskelukiireitä. Kuun alussa olin juuri saanut talvilukukauden kurssin pitkän lopputyön päätökseen, mutta jotenkin hommaa riitti edelleen, vaikka ehdinkin käydä lumisateisena päivänä Stuttgartin etnologisessa museossa ja syödä vietnamilaisessa ravintolassa. Loman oli tarkoitus tarjota viikon Italian matka, mutta valitettavasti siellä ei kaikki mennyt putkeen. Pahimmat ongelmat olivat varmaan lompakon kadottaminen kaikkine mahdollisine kortteineen keskellä Toskanaa ja Airbnb-huijaus (saavuimme Firenzeen keskellä yötä, avainboksissa ei ollut asunnon avainta, asunnon ovi ei kuitenkaan ollut lukossa, sisällä paloi valo, jouduimme etsimään spontaanisti uuden hostellin ja asunnon omistaja ei pitänyt lupaustaan palauttaa rahoja). Onneksi selvisimme kaverin lompakolla ja saimme lopulta rahatkin takaisin usean Airbnb-puhelun jälkeen (onneksi olimme ottaneet valokuvia todisteeksi asunnosta ja tästä edespäin luen arvostelut huolella ja luotan vain supermajoittajiin!). Tämän lisäksi olimme tehneet liian epärealistisia suunnitelmia esimerkiksi vaellukselle Toskanassa (onneksi bussit kulkivat!) ja olimme koko ajan jollain lailla väsyneitä. En ollut ennen tiennyt kuinka eri tavoin voi olla uupunut sekä fyysisesti tai psyykkisesti :D Rasituksesta kertoo kuinka menomatkalla en pystynyt nukkumaan lähes yhtään Flixbusissa mutta paluumatkalla se sujui yllättävän hyvin... Muutenkaan mielialani ei huhtikuussa ollut kovin hääppöinen enkä pystynyt nauttimaan reissusta yhtä paljon kuin toisessa tilanteessa.

Wannabe-Kolosseum



Santa Maria del Fioren katedraali Firenzessä

Firenzen synagoga

TrenItalian teemaväri on kirkkaanpunainen

Joka tapauksessa reissu ei ollut täysin floppi: ensimmäisenä päivänä Roomassa onnistuimme kiertämään lähes koko keskustan, söin ihanaa basilikajäätelöä ja käsintehtyä pastaa. Maistoin reissun aikana useita eri italialaisia erikoisuuksia, kuten cannollineja, cantuccineja vin santon kanssa, lampredottoa. Lisäksi löysimme Firenzestä kiinalaisen korttelin, jonka ravintoloissa tarjottiin edullisesti autenttista kiinalaista ruokaa! Melkein harkitsin jo muuttavani Firenzeen. Toskanan vehreät kukkulat ja laaksot olivat kauniita, ja Venetsian pienet kujat olivat idyllisiä. Ostin nougatia, pistaasilikööriä ja pienen lasisen kultakala-akvaarion Venetsiasta. Venetsiassa näimme Alppien kohoavan mahtavina kuudenkymmenen kilometrin päässä! Seuraavana yönä ajoimme bussilla niiden läpi pimeässä. Lisäksi koimme kanavalla henkeäsalpaavan hetken kuunnellessamme sillalla gondolieerin voimakasta laulua - hänen lopetettuaan kaikki kuuntelijat maissa taputtivat kovaa! 

Bagno Vignoni, rikkipitoisia lähteitä, kalkkikiveä ja Rocca

Liangpi - kiinalaisia kylmiä nuudeleita

Cantuccineja ja vin santo

Venetsia

Alpit häämöttävät 60 kilometrin päässä Venetsiasta :O

Kuulemma kirottu talo 

<3

Kesälukukausi alkoi kiireineen heti Italian matkan jälkeen. Siihen kuului kurssien valintaa, ympäristöjärjestön tapaamisten suunnittelua ja mainostamista, tulevan opiskelijavaihdon byrokratian hoitamista, kadonneen lompakon sisällön uudelleen hankkimista... Rentoja hetkiä oli ilta nuotion ääressä grillaten, "song slam", jossa aloittelevat paikalliset artistit kilpailivat toisiaan vastaan, nokkosten keräily metsässä ja ympäristöjärjestön mainostamistilaisuus. 

Kevätesikko!

KK: Mitä kevään merkkejä bongailitte huhtikuussa? Täällä kevät tuli kohisten jo maaliskuussa, mutta huhtikuussakin oli edelleen kylmiä päiviä. Italian matkan jälkeen huomasin nuoret vehreät lehdetkin ja omenankukat <3


Kauniita keväisiä, vaaleanpunaisia iltoja! <3

perjantai 29. huhtikuuta 2022

Viidennen lukukauden soittolista

Taas on uuden soittolistan aika! "Soittolistoihini" kerään lauluja, jotka ovat merkinneet minulle paljon tietyn ajanjakson aikana. Päätin tällä kertaa luetella kappaleet aikajärjestyksessä, enkä niiden esittäjien mukaan. Linkit johtavat YouTubeen, mahdollisuuksien mukaan artistien omille tileille, vaikka olenkin kuunnellut niitä myös Spotifyssa ja Tidalissa.

Viidennellä lukukaudella en tutustunutkaan kauhean moneen uuteen kappaleeseen enkä ainakaan elokuvien tai tv-sarjojen kautta. Löysin yhden uuden suosikin, 70-80-luvun Carpenters -duon, jota kuuntelin harvinaisen paljon varsinkin joulun jälkeen. Huomaan siirtyneeni etenkin 1900-luvun loppupuolen pop/folk/rockklassikoihin, mutta esimerkiksi Laleh pysyy edelleen suosikkinani. <3


***

Carpenters: Superstar (1971)
            Rainy days and Mondays (1971)

Muistaakseni löysin Carpentersit syksyllä YouTuben suosittelemana ja vähitellen aloin löytämään enemmän heidän kappaleitaan. Pidän niiden vetävistä ja melankolisista sävelmistä sekä tietysti Karenin äänestä. Hän on hurmaava esiintyhä mutta hänen oma elämäntarinansa on hyvin traaginen. Superstar- ja Rainy days and Mondays -kappaleiden sanoilla ei ole suurta merkitystä minulle, mutta ne luovat syksyistä, surumielistä tunnelmaa. Superstar muistelee kaihoisasti menetettyä rakastettua ja Rainy days and Mondays alakuloisia päiviä jotka tulevat ja menevät.

"What I've got they used to call the blues
 Nothin' is really wrong
 Feeling like I don't belong"

  
K-Ci & JoJo: All My Life (1998)

En tunne yhtään R&B-musiikkia, mutta tämän löysin Love, Victor -sarjan toisen kauden viimeisen jakson juhlakohtauksesta, ja nyt se muistuttaa sarjasta. Laulu on kivan hitaan rytmikäs ja tunnelmallinen.


Pauline & Aleksi: Life hits me hard (2021)

Paulinen & Aleksin löysin jo vuotta aiemmin, mutta he julkaisivat lopulta albumin, The Prayer. Albumilla pidin eniten tästä kappaleesta, joka kuulostaa hyvältä myös duettona. Kitaramelodiat ovat värisyttäviä yhdessä yksinkertaisen mutta alati vahventuvan laulun kanssa ja luovat jännitettä. 


Laleh: Minnet av ett hav (2021)

Minnet av ett hav on yksi suosikkejani Lalehin uusimmista kappaleista. Sen sanat ja vahva, elämää suurempi melodia värisyttävät ja saavat lähes joka kerta itkemään. Sävel muistuttaa minua välillä aaltojen jyskystä laivaa vasten tai sitten aurinkoisista tuulettomista päivistä aavalla merellä. Laulu onkin kirjoitettu Utvandrarna -tv-sarjaa varten. Itse tulkitsen sanojen kertovan meren yli selviämisestä, kiitollisuudesta ja sattumanvaraisuudesta kohtalon sijaan. 

"Och vi säger det var meningen
 Men kan man kalla det så?
 När det finns dom som aldrig kom fram
 Ja, vi säger det var meningen
 Ja, vi kallade det så
 Alla vi som står här på land
 Här lever minnet av ett hav
 I oss som blev kvar
 Som får stå på land"
 

Carpenters: Yesterday Once More (1973)

Yesterday once more on nostalginen kappale laulujen herättämistä muistoista menneisiin hetkiin. On ihanaa kuinka joku on pukenut tämän tunteen laulun muotoon, ja sävelkin hehkuu nostalgiaa ja kadotettuja eilisen päiviä.

Tähän lauluun liittyy tarina: olin ystäväni kanssa jouluna laivalla matkalla Suomeen ja istuimme kuuntelemassa muusikkoa, joka otti vastaan laulutoiveita. Pyysin muusikkoa soittamaan tämän laulun ystäväni tietämättä, koska se on hänen lempikappaleitaan. Ystäväni ilahtui kyllä kovasti mutta itki koko laulun ajan, koska se toi hänelle muistot mieleen. :(

"All my best memories
 Come back clearly to me
 Some can even make me cry
 Just like before
 It's yesterday once more"


Elise Ryd & Toni Kakko: Christmas is here/ Julen är här (2014)

Viime vuonna tutustuin hiukan metallimusiikkiin ja myös joululaulujen metallihkoihin versioihin. Ne saavat ihan uutta potkua! Varsinkin Christmas is here on vetävä ja intohimoinen. Toni Kakon laulua rakastan muutenkin, ja se sopii hyvin Elise Rydin kanssa. Molemmat ovat lisäksi laulaneet ruotsinkielisenkin version, aika hienoa kuinka sanat ovat sopineet molemmilla kielillä.



Tämän Lori Liebermanin laulun teki alunperin tunnetuksi Roberta Flack, mutta nyt löysin ensimmäiseksi Perry Comon coverin. Olin kyllä kuullut kappaleen joskus aiemminkin. Laulussa on ihana rauhallisen ja tasaisen surumielinen tunnelma ja se kertoo yksipuoleisesta, menetetystä rakkaudesta.


P!nk ft. Lily Allen: True Love (2012)

Tämän laulun löysin ystävän kautta. Energinen popmusiikki ei soittolistojen perusteella vaikuta olevan lähellä sydäntäni, mutta pidän tästä juuri sen energisyydestä ja oikukkaista sanoista. Tämä laulu saa hyvälle tuulelle!



Ystäväni kuuntelutti minulla tätäkin kappaletta, ja tunnistin tästä vain yhden säkeen sen melodian perusteella: "And so Sally can wait...". Don't look back in anger on menevää rokkia, jonka sanat ovat hyvin monimutkaiset, mutta ajattelen sen ainakin osittain varoittavan olemasta pitkävihainen tai katkeroitumasta. 


Carpenters:  I need to be in love (1976)
             Goodbye to Love (1972)
             Only Yesterday (1975)
             Top of the World (1972)
             The End of the World (1973)

Carpentersien I need to be in love ja Goodbye to Love iskivät minuun myös sanojen puolesta lujaa, sillä ne kertovat rakkauden kaipuusta ja sen unohtamisesta. Tuntui kuin Carpentersit olisivat laulaneet omista ajatuksistani jo viisikymmentä vuotta sitten. Ensimmäinen kertoo rakkauden odottamisesta mutta huomauttaa myös liian korkeista odotuksista elämää ja rakkautta kohtaan. Se oli kuulemma myös Karenin lempikappaleita. Toinen kääntää selkänsä rakkaudelle ja sen kaipuulle, ainakin hetkeksi. 

"I know I need to be in love
 I know I've wasted too much time
 I know I ask perfection of a quite imperfect world
 And fool enough to think that's what I'll find"

Only Yesterdayssa tykkään etenkin rytmikkäästä ja kauniista sävelestä sekä metaforisesta säkeestä: "You were the dawn breaking the night/ The promise of morning light". Seuraava on myös piristävä:

"Tomorrow may be even brighter than today
 Since I threw my sadness away
 Only yesterday

Top of the World puolestaan on piristävän aurinkoinen sekä rytmiltään että sanoiltaan. The End of the World taas on kaihoisa ja alakuloinen laulaessaan sydänsuruista. Samalla se kuitenkin muistuttaa, että maailma jatkaa pyörimistään kaikesta huolimatta.

"Why does the sun go on shining?
 Why does the sea rush to shore?
 Don't they know it's the end of the world
 It ended when you said goodbye"


Laleh: Hallå vänta (2022)
       Socker och vatten (2022)

Sanon aina kuinka kaipaan Lalehin vanhoja kappaleita ja laulutyyliä, sillä hän ei mielestäni laula enää niin intohimoisesti tai kokeile omintakaisia säveliä. Kuitenkin jossain vaiheessa rakastun aina jollain lailla hänen uusiinkin lauluihinsa, niiden vahvoihin melodioihin ja viisaisiin sanoihin. Vaikkeivat vuoden 2020 single Det kommer bli bra ja vuoden 2021 Leopard edelleenkään minua täysin vakuuta, löytävät nekin nyt Vatten-levyn julkaistua (25.3.2022) välillä tiensä kuulokkeisiini. 

Hallå vänta kiehtoi minua jo heti ensisilmäykselläni levynkanteen, sillä yksi lempikappaleistani Lalehilta on nimeltään Vänta. Hallå vänta ei kylläkään muistuta tuosta laulusta, mutta ihastuin siihen silti heti, ehkä koska se on hiukan ainutlaatuisempi tyyliltään. Sävel on rauhallisen rytmikäs ja hiukan alakuloinen. Myös saksofoni on kiva lisä. Sanat kertovat toivosta ja maailmanparantamisesta, mutta muistuttavat myös kuinka itseään ei tarvitse unohtaa. Laleh kertoi eräässä haastattelussa, kuinka laulu toisaalta toistaa hänen isänsä idealistisia haaveita, toisaalta hänen äitinsä maanläheisempää ja järkevämpää suhtautumista.

"Hallå vänta
 Ge det lite tid
 För världen den är vacker
 Har du glömt att det är din?"

Socker och vattenille lämpenin seuraavaksi, se on sopiva aloituskappale levylle melankolisessa vauhdikkuudessaan. Laulu antaa voimaa muistuttaessaan siitä, kuinka aina on mahdollista muuttua ja aloittaa alusta.

"Men jag är, jag är mest socker och vatten
 Och jag kan bli bättre, gör om och gör rätt igen
 Allting är möjligt för socker och vatten"


Backstreet Boys: I want it that way (1999)

Olen kuullut tämän joskus aiemminkin varmaan musiikintunnilla, mutta nyt löysin sen uudelleen tästä Brooklyn 99:n hupaisasta kohtauksesta. Pidin ensin etenkin a cappella -versiosta, mutta pian aloin kyllä kuunnella alkuperäistä versiotakin. Lähinnä minua kiehtoi laulussa sen vetävä, vahva melodia ja kuinka se sopii hyvin a cappellaksi.

***

Löytyikö listalta vanhoja tuttuja? Mitä te olette kuunnelleet viime aikoina? 

torstai 21. huhtikuuta 2022

Maaliskuussa liukastelin jäällä ja söin jäätelöä ruoholla

Maaliskuussa luin neljä kirjaa ja 1076 sivua:

1. Holly Bourne: It only happens in the movies (356s)
2. Aino Vähäpesola: Onnenkissa (192s)
3. Malinda Lo: Last night at the Telegraph Club (409s)
4. Velma Wallis: Zwei alte Frauen (119s)

It only happens in the movies oli raikas vaihtoehtoinen nuorten rakkaustarina. Se toisti omia ajatuksiani romantiikan ja onnellisten rakkaustarinoiden kritisoinnista (vaikka niitä yhä rakastankin ja kaipaankin). Päähenkilön isä ja tämän uusi perhe olivat raivostuttavia ja päähenkilöä itseään kävi sääliksi hänen kamppaillessaan äitinsä mielenterveysongelmien kanssa - miksei kukaan pyytänyt häntä hakemaan apua? 

Onnenkissan tunnistin sen autofiktion, romaanin ja esseen sekoitukseksi. Se oli hyvin filosofinen ja käsitteli monia feministisiä aiheita jotka olivat minulle ennestäänkin tuttuja tai sitten en ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Lisäksi se peilasi päähenkilön ajatuksia Edith Södergranin runoihin ja elämään. Kirjan loppu oli kivan avoin.

Last night at the Telegraph Club oli ihana LGBT+ -nuortenkirja 50-luvun San Fransiscon Chinatownissa - eli vieläpä intersektionaalinen! Pidin todella paljon tarinasta ja lesboklubien sekä Chinatownin elämän kuvauksista. 

Zwei alte Frauen (Kaksi vanhaa naista/ Two old women) kertoi uudelleen Alaskan alkuperäisasukkaiden myytin kahdesta vanhasta naisesta, jotka nälkiintynyt ryhmä jättää jälkeensä ja jotka ihmeen kaupalla selviytyvät kahdestaan jäätävän talven yli. Kirja kuvaili mielenkiintoisesti intiaanien elämäntapaa ja heidän ajatuksiaan. Velma Wallis kuuli itse tarinan äidiltään ja päätti kertoa sen omin sanoin uudelleen.

Maaliskuussa olin Suomessa ja katsoin perheeni kanssa paljon vanhoja elokuvia ja lemppareitamme. Musikaali Laulavat sadepisarat (1952) oli hauska katsoa jälleen kerran, vaikka se ei ehkä enää ole lempimusikaalini. Varsinkin sadetanssikohtaus oli todella hauska, mutta etenkin Gene Kellyn hahmo oli välillä ärsyttävä varsinkin yrittäessään vikitellä Kathya.

Aamiainen Tiffanylla (1961) oli unohtumaton vaikka katsoin sen uudestaan vain puolen vuoden jälkeen. Audrey Hepburnin Holly on samaan aikaan niin keveä ja impulsiivinen, että hän jää kauaksi Sabrinasta tai Loma Roomassa -elokuvan Annista. Vaikka heteronormatisoitu tarina eroaa täysin kirjasta, on se kuitenkin samaan aikaan huvittava ja syvällinen. Pidän Hollyn oikukkaasta hahmosta ja hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa kehittymisestä. Doc Golightlyn sympatisointia en kuitenkaan ollenkaan pysty ymmärtämään.

Sabrinan (1954) katsoin pitkästä aikaa vuosiin, muttei se edelleenkään sykähdyttänyt. Koko tarina oli hyvin yksinkertainen, Sabrina oli aika tylsä ja molemmat mieshahmot olivat rasittavia. Kuten Laulavien sadepisaroiden kanssa tämänkin kohdalla huomasi kuinka seksistisen käyttäytymisen hehkuttamisesta on jo hiukan päästy eteenpäin.

Jos rakastat (2010) oli ensimmäisiä lempielokuviani Mamma Mian ohella ja säilyy edelleen hyvin tärkeänä. Pidän sen neutraalista maahanmuuttajataustan esittämisestä, koskettavasta tarinasta ja huumorista. Välillä lauluja on tungettu liian moneen kohtaukseen, mutta ne ovat edelleen lämminhenkisiä. En pystyisi itse antamaan niin paljon anteeksi, mutta päähenkilön äidin sanat muistuttivat, ettei koston kierteeseen kannata joutua, koska elämä ja lähimmäisenrakkaus ovat tärkeämpiä.

Ensilumi (2020) oli koskettava elokuva turvapaikanhakijaperheestä Suomessa. Se näytti realistisesti heidän normaalin arjen iloja ja suruja, ja oli samaan aikaan toiveikas ja lohduton.

Kukkulan tyttö, sataman poika (2011) oli japanilainen animaatio, josta jäi lähinnä mieleen 60-luvun Japanin elämä ja insestiin liittyvä juonenkäänne, joka kyllä kuitenkin kääntyi uudestaan lopussa. Ihan kelpo elokuva.



Maaliskuussa olin noin kolme viikkoa Suomessa, ja vaikka välillä aika tuntui lähinnä valuvan hiekkana maahan, ehdin kuitenkin tehdä paljon kivoja asioita. Juhlimme pikkuveljen sukulaissynttäreitä ja kävimme Megazonessa sekä helsinkiläisissä uiguuri- ja irakilaisravintoloissa, joissa oli molemmissa tosi hyvät ruoat. Lisäksi näin paria kaveria, olin yötä tädilläni ja serkullani sekä mummolassa, jossa ihastelin vanhoja valokuvia mummoni ja vaarini sekä isäni nuoruudesta. Mummo ja vaari näyttivät niin onnellisilta yhdessä opiskeluaikoinaan <3



Maaliskuuhun kuului myös opiskelutöitä ja sivutyö, jotka tuntuivat vain junnaavan paikallaan. Muutenkaan mieliala ei aina ollut kovin korkealla, ja ahdisti sekä Ukrainan vuoksi että ilman konkreettista syytä. Onneksi kuun lopussa sain kurssin lopputyön valmiiksi ja elämä helpottui hiukan, kun olin viikon ajan puoliksi asunut yliopistolla sitä kirjoittamassa. Saksassa kevät oli jo alkanut, kukat kukkivat ja kansainvälinen ilmastomarssipäivä oli jopa niin kesäinen että söimme jäätelöä vihreällä ruoholla. Kuun lopussa hyvästelin myös kaksi kaveria, joista toinen lähti vuodeksi Japaniin ja toinen jatkaa opintojaan toisessa kaupungissa. Vähitellen kaikki kaverit alkavat taas lähtemään... 



KK: Mikä kaunis teille jäi mieleen maaliskuusta? Minulle jäi mieleen vaaleanpunaisina hehkuvat kirsikankukat <3

Säteileviä päiviä, tuoksuvia kukkia ja paljon nuoria, elämää pursuavia lehtiä!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Pääsiäisen lukumaraton 2022

Saavuin tänään väsyneenä Italian lomalta ja päätin palautua pääsiäispäivinä pienellä lukumaratonilla. Onneksi löysin Pääsiäisen lukumaratonin, jota emännöi tänä vuonna Kirjakissa! 

Iltapäivä tosin kului erinäisten asioiden hoitamisessa, mutta nyt illalla yritän vain rentoutua ja aloitan maratonin nyt varttia yli viisi. Tapani mukaan en kyllä tavoittele huippumääriä, sillä huomennakin on paljon sovittua tekemistä. Kirjapinooni mahtuu kaksi aloitettua kirjaa: Willa Catherin Meine Antonia (My Antonia; Antonia, ystäväni) sekä Gaston Lerouxin Phantom of the Opera (Oopperan kummitus). 

Aloitan nyt, paikallista aikaa 17.15!

Blogista Kirjakissa

21.30 No niin, eteen tulikin kaikkia pieniä touhuja, kuten kokkaaminen, lakanoiden vaihto ja kävelyllä käynti, ja jotenkin aika hujahti. Ehdin lukea sivulta 15 sivulle 30 Phantom of the Operaa. Vuonna 1911 julkaistuna sen kieli on hiukan vanhahtavaa ja arvokasta, ja etenen hitaasti. Tähän asti juoni on edennyt hyvin samankaltaisesti kuin musikaalissa, paitsi että kummituksen naamiosta ei ole ollut puhettakaan, vaan häntä on kuvailtu joko rumana tai näkymättömänä. Lisäksi Christina on hädintuskin päässyt sanomaan mitään mutta muut puhuvat hänestä sitäkin enemmän. Odotan mielenkiinnolla miten kirja käsittelee hänen, Raoulin ja Phantomin rakkaustarinaa, Phantomin taustaa ja Christinan pelkoja, jotka tulevat musikaalissa selkeästi ilmi.

Luettu: 15 sivua

14.00 Hups, oli tarkoitus päivittää vielä illalla tai viimeistään aamulla, mutten muistanut. En ole saanut paljonkaan luetuksi. Illalla söin ja aioin lukea kirjaa ennen nukkumaanmenoa mutta väsähdin heti sänkyyn asti päästessä. Aamulla luin myös hetken, mutta sitten jumituin tekemään aamupalaa ja suunnittelemaan ensi lukukauden kursseja. Ehdin koko aikana lukea 12 sivua ja nyt yritän vielä loppupyrähdyksen.

Luettu: 27 sivua

16.50 No niin, joudun lopettamaan maratonin hiukan aikaisemmin, koska lupasin mennä ystävälle. En sitten ehtinytkään lukea paljoakaan viimeisen parin tunnin aikana kun jumituin kännykälle. Ehdin lukea 14 sivua Phantom of the Operaa. Kirja on kyllä kiinnostava mutta kuten sanottu, kieli on hiukan vaivalloista. 

Ehdin siis lukea maratonissa yhteensä 41 sivua. Taisin ryhtyä maratonille liian etukäteen suunnittelematta, toisaalta viime vuosina en ole oikein pystynyt maratoonaamaan paljoa. Täytyy kokeilla joskus kunnon ajan ja keskittymisen kanssa tai sitten tyytyä maratoonaamaan näin muun homman ohella. Joka tapauksessa kiitos järjestämisestä Kirjakissalle!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti

Kiinnostus heräsi: yksi lempikirjoistani, ensimmäisen kerran luettu ehkä vuonna 2013 ja seuraavan kerran vuonna 2016

Prinsessa Tuian amuletti 
Sara Hylton
1985
The Talisman of Set (1984)
Minna Tarkka
264 sivua

Eletään 20-lukua. Kathryn muuttaa äitinsä kuoleman jälkeen arkeologi-isänsä luota Persian aroilta Englantiin ja varttuu nummilla kauniiksi nuoreksi naiseksi. Mutta samaan aikaan hän näkee todentuntuisia unia antiikin Egyptin prinsessa Tuiasta, joka rakastuu kiellettyyn mieheen ja joutuu valitsemaan pakkoavioliiton, papittaren roolin ja kuoleman välillä. Ja Kathryn huomaa kauhukseen että hänen elämänsä alkaa muistuttaa liikaa prinsessa Tuian kohtaloa. Voiko ratkaisu löytyä Egyptistä, Tuian kotimaasta?

"Lapsuuteni omituiset unet eivät olleet vuosiin häirinneet öitäni tai vaivanneet minua päivisin, ja oli ihme etten ollut unohtanut niitä. Vaikka minua pidettiin melkoisena kaunottarena, en itse ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Minä olin kasvanut pitkäksi ja hoikaksi ja kiiltävät kiharat ulottuivat olkapäilleni. Silmistäni sanottiin, että ne olivat puutarhaorvokin siniset, ja ihoni oli sitä kuulaan vaaleaa lajia, jota punertavahiuksisilla näkee. Miksi ihmeessä minä aina vertasin kasvojani toisiin, jotka olivat posliininhienot ja maalatut, ja silmiäni noihin jadenvihreisiin silmiin? Kun iltaisin harjasin hiuksiani, kaipasin tuota korpinmustaa tukkaa, jota kietoi kultainen kobra nostaen häijyn päänsä puhdaslinjaisen otsan ylle." -s.54

Prinsessa Tuian amuletti on sekoitus mysteeriä, romantiikkaa ja historiallista romaania. Jotkut lokeroisivat tämän viihderomaaniksi, mutta minusta tässä on paljon muutakin. Suurin osa tarinasta tosin sijoittuu Englannin nummille ja muistuttaa paljon kevyttä viihderomaania. Tällä lukukerralla Kathrynin onneton rakkaustarina tuntuikin aika epärealistisen intohimoiselta ja pikaiselta. 

Kun lopulta päästään Egyptiin, on tarina kuitenkin täynnä filosofisia mietteitä uudelleensyntymisestä ja kuvauksia maan kauneudesta. Purppuraisia kukkuloita, kaupungin viliseviä katuja tai Kuolleiden kaupungin aavemaista hiljaisuutta. Hehkuvista kuvauksista ei voi saada kyllikseen.

-Se johtuu valosta, minä sanoin. -Egyptiläinen valo on niin uskomattoman epätodellista. On vaikea kuvitella itämaisempaa, omalaatuisempaa näkyä kuin mamelukkien haudat ilta-auringon valossa. Se on ihmeellinen näky, kaamea ja ihastuttava samaan aikaan!
   Hän [Ahmed] hyväksyi tunnelmani nyökäten. -Niin, Kathryn, mutta siitä huolimatta tämä on Egypti! Kaunis vain ihmeellisen valon loisteessa, kaunis vain kun katsoo tarpeeksi kaukaa eikä näe epäjärjestystä." -s.169

Tietysti nykyaikana herää kysymys, onko tällainen romantisointi oikeutettua etenkin valkoisen kirjailijan näkökulmasta. Egyptiläisiä työmiehiä kuvaillaan epäluotettavina, taikauskoisina ja kohtaloonsa tyytyvinä. Arkeologi Ahmed Sadek edustaa ehkä "sivistyneitä", islaminuskoisia egyptiläisiä, jotka eivät kuitenkaan täysin lyttää taikauskoa. Erään hahmon mielestä vain brittiläiset ovat tuoneet maahan edistystä. Minusta kuitenkin kirja osoitti myös ymmärrystä eri uskomuksia kohtaan, ja juurikin Ahmed ymmärtää Kathrynin pohdintaa kohtalosta ja uudelleensyntymisestä. Egyptikin kuvataan kaaoksen ja kauneuden sekamelskaksi, ja historian havina on käsin kosketeltavaa.

"Pimeys oli läpitunkematon, mutta nyt huomasin uuden piirteen Afrikassa - hiljaisuus tuntui paljon uhkaavammalta kuin pimeys. Autiomaan hiljaisuus oli korvia huumaavaa, se melkein jyrisi. En ollut ikinä kuvitellut, että täysin kuolleen maailmankolkan hiljaisuus voisi olla niin painostavan täynnä ääntä. Vain autiomaassa saattoi kuvitella, minkälainen maailma oli ollut ennen kuin yhtäkään elollista olentoa oli luotu, ja minkälainen se olisi, kun kaikki elämä olisi kadonnut maan päältä." -s.212-213

Prinsessa Tuian amuletti on kirja, jota löytyy enää tuskin mistään ja joka ei ole erityisen tunnettu. Kukaan bloggaaja ei ole kirjoittanut siitä englanniksikaan, se on saanut Goodreadsissa vain muutaman arvioinnin, eikä kirjailijasta meinaa löytyä mitään tietoa. Onko hän itse käynyt Egyptissä? Vai onko hän tehnyt mikawaltarit?

Prinsessa Tuian amuletti sytytti minulla kaipuun Egyptin raunioille, samanlaisen kuin Pieni talo preerialla loputtomille tasangoille tai Lavinia aikaan ennen Rooman valtakuntaa. Sen kukkuloille, Kuninkaiden laakson jyrkkien kallioiden keskelle, äänettömään autiomaahan. ja edelleen Karnakin temppeliin.

"Kävelimme museossa, jonka kattona oli taivas ja seininä Theban kukkulat. Tiesin että kantaisin ikuisesti mielessäni Karnakin kauneutta ja aurinkoisuutta, sen surullisuutta ja ikuista ylevyyttä. Mikään ei voisi hävittää mielestäni kukkuloiden ruusunpunaa, kultaista valoa ja sitä miten entinen uljaus oli valunut hiekkaan. Olin nähnyt unia Karnakista, ylpeästä ja kauniista Karnakista Theban tasangolla, ja toisesta elämästä joka oli ollut osa tuota ylevyyttä; nyt minusta tuntui, että tämän jälkeen näkisin unissani yhä uudelleen vain Karnakin rauniot ja hyväksyisin että menneisyys oli kuollut, raunioitunut Karnakin mukana." -s.249-250

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen.

lauantai 2. huhtikuuta 2022

E. Lockhart: The disreputable history of Frankie Landau-Banks

Kiinnostus heräsi: kaverin suosittelema ja lainaama!


The disreputable history of Frankie Landau-Banks
E. Lockhart
2014 (2008)
345 sivua
Hot Key Books (Bonnier Publishing)

Frankie aloittaa high schoolin toisen luokan kalliissa sisäoppilaitoksessa. Edellisenä vuonna hän on kuulunut nörtteihin, osallistunut väittelykerhoon ja tavannut koulunkerman lähinnä vain isosisarensa esittelemänä. Toisen luokan alussa Frankie kuitenkin saa poikaystäväkseen Matthewin, yhden koulun suosituimmista pojista, ja pääsee mukaan sisäpiiriin. Vai pääseekö sittenkään? Frankie saa huomata, kuinka Matthewilla ja tämän parhaalla ystävällä Alphalla on salaisuuksia, joihin hän ei pääse osalliseksi. Pojilla on nimittäin salaseura, joka suunnittelee koulussa kepposia, joihin tytöillä ei ole asiaa. Mutta vetääkö Frankie kuitenkin lopulta pidemmän korren?

Olin lukenut aiemmin e. lockhartilta We were liars (Me olimme valehtelijoita), josta jäi mieleen henkeäsalpaavasti tihenevä mysteerimäinen juoni. Nuortentrilleri ei ollut minulle liian rankka, vaikka lopun käänne olikin hiukan kylmäävä. Frankie Landau-Banks -nimihirviö on tyyliltään erilainen, ei todellakaan trillerimäinen, mutta mysteeriä tässäkin kirjassa on. Tämä on kuitenkin kevyempi, salakäytävineen ja salaseuroineen oikeastaan seikkailuromaani, mutta käsitteleekin yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta. Kirja oli samaan aikaan hupaisa mutta pisti ajattelemaan.

Kirja kertoo siis Frankiesta, joka pääsee vihdoin koulun sisäpiiriin, kunnes tajuaa olevansa sielläkin lähinnä seinäruusuna. Hän ei kuitenkaan suostu taipumaan osaansa vaan punoo juonen. Seuraa lukuisia hupaisia kohtauksia Frankien tehdessä piloja poikien kustannuksella ja etsiessään salaseuran vanhaa opaskirjaa, joka vetää vertoja Harry Potterin Kelmien kartalle.

Kirja on tosiaan feministinen ja näyttää naisten kohtaaman syrjinnän, etenkin piilosyrjinnän. Frankie huomaa tarinan aikana useaan otteeseen, ettei häntä tyttönä oteta vakavasti, vaan hänen mukava poikaystävänsäkin olettaa hänen olevan "simple and sweet". Valta on koko ajan miespuolisilla. Eikä moni tee sitä välttämättä tietoisesti vaan tottumuksesta, normia kyseenalaistamatta. Ja samalla kuitenkin kertoja muistuttaa, että Frankie on sentään rikas, valkoinen ja hetero, hänelle on koko maailma auki. Vaan ei aivan, koska hän on naispuolinen.

"Matthew had called her harmless. Harmless. And being with him made Frankie feel squashed into a box - a box where she was expected to be sweet and sensitive (but not oversensitive); a box for young and pretty girls who were not as bright or powerful as their boyfriends. A box for people who were forces to be reckoned with.
   Frankie wanted to be a force." -s.214

Pidin myös siitä että kirja on osittain filosofinen verratessaan yhteiskuntaa Michel Foucaultin Panopticon-teoriaan, jonka mukaan ihmiset toimivat sääntöjen ja normien mukaan pelätessään joutuvansa tarkkailun kohteeksi, niin ettei valvontaa itseasiassa edes tarvita. Tärkeä huomio oli myös positiivisen psykologian kritiikki - asiat eivät muutu jos ne vain hyväksyy. Välillä tarina meinasi äityä hiukan liiankin selitteleväksi - osan asioista olisi pystynyt tulkisemaan itsekin - mutta kirja onkin toisaalta suunnattu teineille, ja selvennykset olivat myös tarpeellisia.

Erityisen kuvaavaa kirjassa on myös, kuinka Matthew ja hänen ystävänsä, pojat ja tytöt, eivät edes näytä muistavan nähneensä Frankieta edellisenä vuonna. Hän ei kirjaimellisesti ole ollut olemassa heille ennen kuin nyt.

"Frankie was beginning to realize that the kind of selective memory exhibited by Dean, Star, and their ilk was neither stupidity nor poor recollection. It was a power play - possibly subconscious on the part of the player - but nevertheless intended to discomfit another person who was in some way perceived as a threat. Maybe Star was threatened because Frankie was smart and Star was not; maybe because Star wanted to be the only sophomore girl with the high status of having a boyfriend in Matthew's set; or maybe because Star was generally insecure and suspicious of women and girls who weren't similar to her. In any case, she was threatened by Frankie, so she feigned forgetfulness, just as Dean had done." -s.81

Mielenkiintoista on ettei Frankiekaan ole täysin mustavalkoisen hyvä hahmo. Hänen toimiaan arvostellaan monesti ja hiukan syystäkin. Kuitenkin myös sen vuoksi että hän on tyttö. Samalla lailla käyttäytyville älykkäille ja kunnianhimoisille pojille vihellettäisiin todennäköisemmin arvostavasti. Frankien ja Alphan suhde on myös mielenkiintoinen: he ovat keskenään tasavertaisia kilpailijoita, ja Alpha on ainoa joka ottaa Frankien vakavasti.

Joskus oli myös hiukan vaikea ymmärtää, miksi Frankie halusi lähteä mukaan kaikkiin paikkoihin poikien kanssa. Samastuin esimerkiksi eräässä kohdassa paremmin hänen huonekaveriinsa, joka ei tahtonut lähteä tylsiin bileisiin. Toisaalta taas seinäkukkasen osaansa tyytyvät kaikki muut tytöt tuntuivat hiukan liian "tyhmiltä blondeilta".

"Frankie found her friend's attitude infuriating. By opting out of what the boys were doing in favor of a typically feminine pursuit, Trish had closed a door - the door between herself and that boys' club her brothers had on the beach. Sure, she was still invited. She could open that door again. But another summer spent making crumbles in the kitchen, and the boys would stop asking her to come out. Instead they'd except warm dessert to be waiting for them on their return." -s.68

Muistan kuinka kerran liikuntatunnilla miespuolinen liikunnanopettaja heitti läppää poikien kanssa, kuinka tytöt haluavat samat oikeudet kuin pojilla mutteivat samoja punnerruksia. (Emme vielä silloin tienneet etteivät polvipunnerrukset ole mitään naisten punnerruksia.) Ystäväni ihmetteli miksi otin sen loukkauksena - hänestä se oli vain vitsi, mutta minusta tuntui hiukan epäreilulta. Tämä näyttää kuinka kaikki tytöt eivät ole automaattisesti samaa mieltä kaikesta, niin kuin eivät muidenkaan marginaalisten ryhmien edustajat keskenään.  

Minusta tytöillä saa olla eri mielipiteitä asioista, mutta toisaalta on tärkeää pyrkiä ymmärtämään toisten toiveita. Tasa-arvossa on kuitenkin kysymys siitä, että kaikilla on vapaus tehdä samoja asioita, halusipa tai ei. Frankiekin muistuttaa moneen otteeseen, että pojilla oli salaseurassaan mahdollisuus bondata, luoda keskenään sosiaalisia verkostoja ja hankkia valtaa, mihin tytöille ei annettu tilaisuutta. Kuinka paljon piilosyrjintää löytyy edelleen, jota kukaan ei ole vielä tajunnut tai saanut mahdollisuutta kyseenalaistaa?

"Frankie did not accept life as it was presently occurring. It was a fundamental element of her character. Life as it was presently occurring was not acceptable to her. Were she to mellow out - would she not become obedient? Would she not stay on the path that stretched ahead of her, nicely bricked?" -s.336-337

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua, YA-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa ollaan koulussa" ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Massachusettsin osavaltioon.

maanantai 21. maaliskuuta 2022

Robin Talley: Our own private universe

Kiinnostus heräsi: saman kirjailijan Pulp, yksi viime vuoden suosikeistani


Our own private universe
Robin Talley
2017
373 sivua
HarperCollins

15-vuotias Aki on saapunut pastori-isänsä, parhaan ystävänsä Lorin ja muiden seurakuntanuorten kanssa Meksikoon kesäksi vapaaehtoistöihin. Lori ja Aki päättävät kesän aikana molemmat kokea kevyen kesäromanssin. Etenkin Aki haluaa testata hypoteesiaan biseksuaalisuudestaan käytännössä, vaikkei olekaan kertonut perheelleen asiasta. Leirillä Aki tutustuu heti ensimmäisenä iltana Christaan, joka kertoo olevansa tauolla suhteestaan poikaystäväänsä kesän ajaksi, ja he alkavat tapailla salassa. Mutta riittääkö Akille pelkkä kesäromanssi? Voiko hän lopun ikäänsä valehdella Christalle ja perheelleen?

Our own private universe käsitteli monia aiheita, eniten juuri biseksuaalisuutta. Akin pohtimista oli mielenkiintoista seurata: hän miettii missä menee bin ja lesbon ero tai minkä ikäisenä kuuluu "tuntea" identiteettinsä (vastaus: kuka on lopultakaan täysin valmis?) Kirja kuvaili muuten seksiä todella rohkeasti, ja positiivista oli myös seksivalistus. Välillä se tosin äityi liiankin läpinäkyvän valistavaksi, mutta ainakin suuseksisuojien ja kertakäyttöhansikkaiden käyttö tuli nyt tutuksi!

Oli myös hienoa miten päähenkilö havahtui Meksikossa muiden auttamiseen ja nuorten vaikuttamiseen ja jopa järjesti väittelytilaisuuden. En itse ensin ajatellut sitä vääränä, että valkoiset kristilliset jäsenet tulivat auttamaan köyhää meksikolaista kristittyä kylää, mutta kriittisesti ajateltuna tästä voi löytää myös epäkohtia. (Esimerkiksi tämä artikkeli selitti minulle, kuinka lyhyet vapaaehtoistyöleirit eivät yleensä auta kohdemaita vaan pikemminkin innokkaita auttajia itseään.) Akin leirilläkin lähinnä maalailtiin kirkon seiniä, mutta Aki kuitenkin huomasi kylän puutteelliseen terveydenhuollon ja alkoi kamppailemaan epäkohtia vastaan. Täytyy sanoa, että elämästä Meksikosta ja kulttuurista olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Nyt se rajoittui siihen, kuinka päähenkilö yritti puhua hiukan espanjaa ja voitti nirsoilunsa papuriisiä kohtaan. Kirjaa on kritisoitu myös siksi että Aki on tummaihoinen, toisin kuin kirjailija itse, mutta en itse nähnyt kirjassa suoria ongelmia. Rasismia olisi voinut käsitellä enemmänkin. Ehkä joku BIPOC-lukija osaisi kertoa oman näkökulmansa asiaan.

Yleensä uskontoa käsitellään LGBT+ -kirjoissa negatiivisesti (syystäkin), mutta tässä kirjassa sen läsnäolo oli sangen neutraalia. Toisaalta Akin kirkko oli suhteellisen suvaitsevainen ja esimerkiksi samansukupuolista avioliittoa kohtaan oli mielipiteitä puolin ja toisin. Akin ja Christan omaa uskonnollisuutta ei käsitelty, ja sain kuvan, että he hengailivat seurakuntanuorissa lähinnä uskonnollisten perheidensä vuoksi. Kuitenkaan näidenkään uskonnollisuutta ei käsitelty, eikä kirjassa muutenkaan ollut yhtään puhetta kristinuskon opeista, mikä oli ehkä hiukan epäuskottavaa. Toisaalta kaapista ulostulo oli isona aiheena ja Christalle suuri este juurikin patakonservatiivisten vanhempien tähden. Christan ja Akin perhetilanteet olivat osittain samankaltaiset mutta kuitenkin hyvin erilaiset.

"We were good kids. Preacher's kids.
   Kids like us didn't have secrets. Kids like us knew better.
   Girls like me smiled politely and always did the right thing. Girls like me definitely didn't sneak away at night to do things that would crush their fathers.
   And if they did, girls like me knew how to keep it to themselves." -s.129

Totuuden piilottelu oli kirjassa suuressa osassa, sillä milteinpä jokainen hahmo jätti asioita kertomatta tai valehteli suoraan. Osa näistä oli ymmärrettäviä, mutta en oikein tajunnut, miksei Aki voinut paljastaa Christalle edes lempikappalettaan. Näistä pohdinnoista huolimatta Our own private universe oli kuitenkin hyvin mukavaa luettavaa. Ihan Pulpin tasolle se ei noussut, mutta arvostan sitä silti.

"But maybe no one knew that much. Maybe everyone was making it up as they went along, the same as me." -s. 232

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan, Queer-haasteen kohtaan Identiteetin etsintä, YA-haasteen kohtaan Moninainen YA-kirja, ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Marylandin osavaltiolla (josta Aki on kotoisin).