Gaston Leroux: The Phantom of the Opera

Kiinnostus heräsi: Phantom of the Opera -musikaali (1986)

Kappalesuosituksia: Wishing you were somewhere here again, The Music of the Night, The Point of No Return, Think of me

The Phantom of the Opera

Gaston Leroux

1995 (1910?)

201 sivua

Wordsworth

"No one ever sees the Angel; but he is heard by those who are meant to hear him. He often comes when they least expect him, when they feel sad and discouraged. Then their ears suddenly perceive celestial harmonies, a divine voice, which they remember all their lives long. Persons who are visited by the Angel quiver with a thrill unknown to the rest of mankind. And they cannot touch an instrument or open their mouth to sing, without producing sounds that put all other human sounds to shame. Then people who do not know that the Angel has visited these persons say that they have 'genius'.

   Little Christine asked her father if he had heard the Angel of Music. But Daddy Daaé shook his head sadly; and then his eyes lit up, as he said:

   'You will hear him one day, my child! When I am in Heaven, I will send him to you!" -s.36

Christinen isä lupaa ennen kuolemaansa lähettää tytölleen tueksi musiikin enkelin. Ja eräänä päivänä oopperan väki yllättyykin, kun taustalaulajasta on kuoriutunut upea solisti. Tämän huomaa myös Christinen entinen leikkitoveri Raoul, joka pitää tämän puheita musiikin enkelistä kummallisina. Samaan aikaan oopperatalon uudet omistajat pitävät pilkkanaan huhuja kummituksesta, tälle varattavasta omasta aitiosta ja jokakuukautisesta vuokrasta. Pian heille alkaa ilmestyä uhkauskirjeitä ja lopulta karmeita asioita tapahtua oopperassa. Musiikin enkeli alkaa lopulta myös vainota Raoulin ja Christinen suhdetta...

"He kissed her lips; but the night that surrounded them was rent asunder, they fled as at the approach of a storm and their eyes, filled with dread of Erik, showed them, before they disappeared in the forest under the roof, high up above them, an immense nightbird that stared at them with its blazing eyes and seemed to cling to the strings of Apollo's lyre." -s.98

Olen nähnyt Oopperan kummituksen kahdesti oopperassa ja kerran elokuvana. Andrew Lloyd Webberin kappaleet sekoittavat keskenään oopperaa, musikaalia sekä hiukan sähkökitaraakin. Ne ovat upean vahvoja ja tunteikkaita. Tarina huokuu goottista kauhua mutta lähinnä vain saa selkäpiin kihelmöimään jännityksestä. 

Alkuperäinen kirja sukeltaa syvemmin Phantomin menneisyyteen ja seikkailuihin Lähi-Idässä. Tätä kutsutaankin useammin oikealla nimellään Erikiksi. Musikaalissa hädin tuskin mainitut elementit kuten salaperäinen (eksotisoitu) "persialainen" ja kidutuskammio ovat paljon suuremmassa roolissa, ja oopperan väkeä sekä uusien omistajien haasteita kuvataan enemmän. Kirja junnasi ehkä liikaa itselleni tarpeettomissa kuvauksissa, ja päästyäni loppuun tahdoin vain nähdä musikaalin uudelleen.

Mielestäni Christine jää liian taustalle Raoulin ollessa päähenkilö. Christine kuvataan suhteellisen perinteisen passiivisena, kauniina neitona. Musikaalissa roolit ovat nurinkurin: Raoul on herkkä ja vähän väritön ja Phantom salaperäisen kiehtova. Christine on aktiivinen ja puolestaan kasvaa tarinan mukana itsenäisemmäksi. Kuitenkin kirjassakin tämän teko pelastaa lopulta kaikki.

Musikaali tuo tarinan symbolit paremmin esiin ja luo jopa uusia: Raoul edustaa romanttista, viatonta rakkautta; Phantom kiellettyä intohimoa ja epätoivoista pakkomiellettä. Christine taas on ahdistunut isänsä kuoleman jälkeen ja eksyksissä itsensä kanssa. Pohdin miksiköhän tätä tarinaa ei ikinä analysoida koulussa. Samastuin musikaaliin enemmän kuin kirjaan, jossa nämä teemat eivät esiintyneet niin selkeästi. Kirjan luettuani mietin kuitenkin musiikin enkelin kuvastavan jollain lailla sekä puhtasta talenttia tai neroutta että symbolisemmin uskonnon tuomaa hurmiota ja rauhaa - ensimmäinen sitaatti saa ajattelemaan Raamatun enkeleitä tai opetuslapsiin mennyttä Pyhää henkeä. Myös Wishing you were somewhere here again -kappaleen enkelipatsaiden somistama hautausmaa sopii tunnelmaan. Näin ajateltuna Phantom voisi olla langennut enkeli, Lucifer?

"All I wanted was to be loved for myself. If you loved me, I should be as gentle as a lamb; and you could do anything with me that you pleased." -s.163

Oli mielenkiintoista, kuinka kirjailija sekä esipuheessaan että kertojan roolissa yritti koko kirjan ajan itsepintaiseksi vakuuttaa lukijaa tapahtumien todenperäisyydestä. Hän esitteli useita omin silmin näkemiään todisteita Phantomin olemassaolosta. Gaston Leroux oli oikeastikin käynyt Palais Garnierissa ja kuullut juoruja aaveesta - maanalainen vesialue on kuulemma oikeasti olemassa ja kattokruunukin pudonnut kesken esityksen vuonna 1896 (Phantom sijoittuu tosin 1880-luvulle). Luulen kuitenkin vakuuttelun lähinnä vain toimivan kauhun tehokeinona. Kirjassa oli myös pieniä mielenkiintoisia ajankuvauksia. Mahtaakohan seuraava pitää paikkaansa:

"None will ever be a true Parisian who has not learnt to wear a mask of gaiety over his sorrows and one of sadness, boredom, or indifference over his inward joy. You know that one of your friends is in trouble; do not try to console him: he will tell you that he is already comforted; [...] in Paris, our lives are one masked ball [...]" -s.16

Kirja ja musikaali näkevät Phantomin sekä armottomana hirviönä että säälittävänä ihmispolona, joka ei ollut ikinä kokenut rakkautta. Mikä oikeuttaa hirveät teot?

"The reader knows and guesses the rest. It is all keeping with the incredible and yet veracious story. Poor, unhappy Erik! Shall we pity him? Shall we curse him? He asked only to be 'some one,' like everybody else. But he was too ugly! And he had to hide his genius or use it to play tricks with, when, with an ordinary face, he would have been one of the most distinguished of mankind! He had a heart that could have held the empire of the world; and in the end he had to content himself with a cellar. Surely we may pity the Opera ghost!" (s. 200-201). 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Pariisilla.

Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti

Kiinnostus heräsi: yksi lempikirjoistani, ensimmäisen kerran luettu ehkä vuonna 2013 ja seuraavan kerran vuonna 2016

Prinsessa Tuian amuletti 

Sara Hylton

1985

The Talisman of Set (1984)

Minna Tarkka

264 sivua

Eletään 20-lukua. Kathryn muuttaa äitinsä kuoleman jälkeen arkeologi-isänsä luota Persian aroilta Englantiin ja varttuu nummilla kauniiksi nuoreksi naiseksi. Mutta samaan aikaan hän näkee todentuntuisia unia antiikin Egyptin prinsessa Tuiasta, joka rakastuu kiellettyyn mieheen ja joutuu valitsemaan pakkoavioliiton, papittaren roolin ja kuoleman välillä. Ja Kathryn huomaa kauhukseen että hänen elämänsä alkaa muistuttaa liikaa prinsessa Tuian kohtaloa. Voiko ratkaisu löytyä Egyptistä, Tuian kotimaasta?

"Lapsuuteni omituiset unet eivät olleet vuosiin häirinneet öitäni tai vaivanneet minua päivisin, ja oli ihme etten ollut unohtanut niitä. Vaikka minua pidettiin melkoisena kaunottarena, en itse ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Minä olin kasvanut pitkäksi ja hoikaksi ja kiiltävät kiharat ulottuivat olkapäilleni. Silmistäni sanottiin, että ne olivat puutarhaorvokin siniset, ja ihoni oli sitä kuulaan vaaleaa lajia, jota punertavahiuksisilla näkee. Miksi ihmeessä minä aina vertasin kasvojani toisiin, jotka olivat posliininhienot ja maalatut, ja silmiäni noihin jadenvihreisiin silmiin? Kun iltaisin harjasin hiuksiani, kaipasin tuota korpinmustaa tukkaa, jota kietoi kultainen kobra nostaen häijyn päänsä puhdaslinjaisen otsan ylle." -s.54

Prinsessa Tuian amuletti on sekoitus mysteeriä, romantiikkaa ja historiallista romaania. Jotkut lokeroisivat tämän viihderomaaniksi, mutta minusta tässä on paljon muutakin. Suurin osa tarinasta tosin sijoittuu Englannin nummille ja muistuttaa paljon kevyttä viihderomaania. Tällä lukukerralla Kathrynin onneton rakkaustarina tuntuikin aika epärealistisen intohimoiselta ja pikaiselta. 

Kun lopulta päästään Egyptiin, on tarina kuitenkin täynnä filosofisia mietteitä uudelleensyntymisestä ja kuvauksia maan kauneudesta. Purppuraisia kukkuloita, kaupungin viliseviä katuja tai Kuolleiden kaupungin aavemaista hiljaisuutta. Hehkuvista kuvauksista ei voi saada kyllikseen.

" -Se johtuu valosta, minä sanoin. -Egyptiläinen valo on niin uskomattoman epätodellista. On vaikea kuvitella itämaisempaa, omalaatuisempaa näkyä kuin mamelukkien haudat ilta-auringon valossa. Se on ihmeellinen näky, kaamea ja ihastuttava samaan aikaan!

   Hän [Ahmed] hyväksyi tunnelmani nyökäten. -Niin, Kathryn, mutta siitä huolimatta tämä on Egypti! Kaunis vain ihmeellisen valon loisteessa, kaunis vain kun katsoo tarpeeksi kaukaa eikä näe epäjärjestystä." -s.169

Tietysti nykyaikana herää kysymys, onko tällainen romantisointi oikeutettua etenkin valkoisen kirjailijan näkökulmasta. Egyptiläisiä työmiehiä kuvaillaan epäluotettavina, taikauskoisina ja kohtaloonsa tyytyvinä. Arkeologi Ahmed Sadek edustaa ehkä "sivistyneitä", islaminuskoisia egyptiläisiä, jotka eivät kuitenkaan täysin lyttää taikauskoa. Erään hahmon mielestä vain brittiläiset ovat tuoneet maahan edistystä. Minusta kuitenkin kirja osoitti myös ymmärrystä eri uskomuksia kohtaan, ja juurikin Ahmed ymmärtää Kathrynin pohdintaa kohtalosta ja uudelleensyntymisestä. Egyptikin kuvataan kaaoksen ja kauneuden sekamelskaksi, ja historian havina on käsin kosketeltavaa.

"Pimeys oli läpitunkematon, mutta nyt huomasin uuden piirteen Afrikassa - hiljaisuus tuntui paljon uhkaavammalta kuin pimeys. Autiomaan hiljaisuus oli korvia huumaavaa, se melkein jyrisi. En ollut ikinä kuvitellut, että täysin kuolleen maailmankolkan hiljaisuus voisi olla niin painostavan täynnä ääntä. Vain autiomaassa saattoi kuvitella, minkälainen maailma oli ollut ennen kuin yhtäkään elollista olentoa oli luotu, ja minkälainen se olisi, kun kaikki elämä olisi kadonnut maan päältä." -s.212-213

Prinsessa Tuian amuletti on kirja, jota löytyy enää tuskin mistään ja joka ei ole erityisen tunnettu. Kukaan bloggaaja ei ole kirjoittanut siitä englanniksikaan, se on saanut Goodreadsissa vain muutaman arvioinnin, eikä kirjailijasta meinaa löytyä mitään tietoa. Onko hän itse käynyt Egyptissä? Vai onko hän tehnyt mikawaltarit?

Prinsessa Tuian amuletti sytytti minulla kaipuun Egyptin raunioille, samanlaisen kuin Pieni talo preerialla loputtomille tasangoille tai Lavinia aikaan ennen Rooman valtakuntaa. Sen kukkuloille, Kuninkaiden laakson jyrkkien kallioiden keskelle, äänettömään autiomaahan. Ja edelleen Karnakin temppeliin.

"Kävelimme museossa, jonka kattona oli taivas ja seininä Theban kukkulat. Tiesin että kantaisin ikuisesti mielessäni Karnakin kauneutta ja aurinkoisuutta, sen surullisuutta ja ikuista ylevyyttä. Mikään ei voisi hävittää mielestäni kukkuloiden ruusunpunaa, kultaista valoa ja sitä miten entinen uljaus oli valunut hiekkaan. Olin nähnyt unia Karnakista, ylpeästä ja kauniista Karnakista Theban tasangolla, ja toisesta elämästä joka oli ollut osa tuota ylevyyttä; nyt minusta tuntui, että tämän jälkeen näkisin unissani yhä uudelleen vain Karnakin rauniot ja hyväksyisin että menneisyys oli kuollut, raunioitunut Karnakin mukana." -s.249-250

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen.

Ystävyksiä Bloomsburysta

Vuonna 2021 luin sattumalta teoksia kolmelta naiskirjailijalta, jotka kaikki kuuluivat 1920-luvulla Bloomsburyn kirjalliseen ryhmään ja tunsivat toisensa hyvin. Kaksi heistä julkaisi 20-luvun modernismin aikaan, kolmas pari vuosikymmentä myöhemmin. Kaikki myös tematisoivat naisten kasvua ja seksuaalisuuden heräämistä niin poikia kuin tyttöjä kohtaan. Etenkin kaksi keskittyy nuoren tytön elämään, kaksi puolestaan sodan vaikutukseen. Heistä Virginia Woolf on nykyään edes nimenä jokaiselle tuttu, mutta myös Rosamond Lehmann ja Dorothy Strachey olivat etenkin aikanaan mutta myös edelleenkin tunnettuja. 

                                  ***

Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
2000 (1925)

182 sivua

Oxford University Press

Mrs. Dalloway (suomennettu samannimisenä) kertoo yhdestä päivästä kahden ihmisen elämässä Lontoossa. Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia ja kiirehtii siksi paikasta toiseen. Päivän aikana hän myös tapaa vuosien jälkeen kaksi nuoruudenystävänsä ja pohtii entisiä tunteitaan heitä kohtaan. Septimus Smith puolestaan kärsii ensimmäisen maailmansodan traumoista niin että näkee hallusinaatioita ja syyttää itseään ystävänsä kuolemasta. Kumpikaan ei tapaa toisiaan kertaakaan, mutta heidän päivänsä kietoutuivat kuitenkin toisiinsa.

En ollut lukenut aiemmin Virginia Woolfia, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Jouduinkin pettymään: tämä yhdenpäivänromaani ei antanut minulle paljoakaan. Kieli ja kirjoitustyyli tajunnanvirtatekniikkoineen oli hyvin vaikeaselkoista, niin että minulla meni paljon ohi. Tälle jäi melkeinpä Goethen Faustkin toiseksi! Ikävä sanoa, mutta tämä lukukokemus oli huonoin näistä kolmesta kirjasta. 

Tämän vuoksi myös kirjan sanomaa oli vaikea ymmärtää. Kirja kuvasi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä yhteiskuntaa, mutta syvälliset teemat jäivät minulle avoimiksi. Clarissan juhlien järjestämisstressi vaikutti ainakin minusta painottavan seurapiirielämän turhuutta. Septimuksen psyykkiset rajut ongelmat näyttivät sodan mielettömyyden - ja kuinka se oli vaikuttanut niin moneen mieleen. Clarissa mietti myös päivän aikana elämäänsä ja miksi oli nainut kenet oli. Nuoruudessaan hän oli ollut Peter Welshin silmäterä ja itse ihastunut ystäväänsä Sally Setoniin. Tuolloin kapinallinen Sally on nyt muuttunut täydelliseksi koti-äitiksi ja seurapiirien keskipisteeksi. Myös Septimuksen suhdetta asetoveriinsa voisi lukea romanttiseksi, minulla se kuitenkin meni hiukan ohi. Lisäksi Clarissan tyttären ystävyys opettajattarensa vaikutti joltain syvemmältä. Mrs. Dalloway onkin täynnä muisteluja mutta myös tragediaa - eräs äkkinäinen käänne hätkähdytti.

                       ***

Dusty Answer
Rosamond Lehmann

1950 (1927)

355 sivua

Chatto & Windus

Tämänkin kirjan tapahtumia on vaikea kuvailla, vaikka sen juoni on paljon eheämpi. Dusty Answer (suomeksi Elämänhurman häipyessä) kertoo lyhyesti sanottuna päähenkilön Judithin nuoruusvuosista. Judith kasvaa yksin maaseudulla yhdessä naapurin serkusten kanssa, jotka kiehtovat häntä vahvasti. Hiukan kömpelö Martin, enkelimäinen Charlie, kevytmielinen Mariella, kyyninen Julian ja etäinen Roddy tuovat jännitystä Judithin lapsuuteen, kunnes yhtäkkiä lähtevät. Vuosien jälkeen he tapaavat jälleen, mutta sota on jättänyt jälkensä kaikkiin, eikä vähiten siksi että Charlie on kuollut ja jättänyt Mariellalle pojan. Opiskellessaan Cambridgessa Judith tutustuu myös muihin tyttöihin, mutta ei saa serkuksia mielestään, etenkään Roddya. Saako hän ikinä ravittua kaipuutaan?

"Oh, what a dusty answer gets a soul/ When hot for certainties in this our life!" - George Meredith

Rosamond Lehmann ei ollut minulle tuiki tuntematon: vuosia sitten luin ja ihastuin hänen romaaniinsa Tanssiinkutsu (Invitation to the Waltz). Dusty Answer oli vieläkin selkeämpi kasvutarina ja sukeltaa syvemmälle. Vaikutuin kirjasta niin paljon että se oli yksi viime vuoden lempikirjojani.

Eniten minuun vaikutti Judithin kasvutarina, johon kuului etenkin rakkauden ja hyväksynnän etsintää. Judith pohtii vuorotellen tunteitaan jokaisen lapsuudenystävänsä kanssa, lähinnä siksi, että Roddy on hänen ulottumattomissaan. Lopulta hän on jollakin lailla valloittanut kaikki heistä muttei kuitenkaan ole saanut yhtäkään omakseen.

Kirja raottaa rohkeasti verhoa paitsi naisen seksuaalisuuden kehittymiseen mutta myös naisten kohteluun ja sukupuolirooleihin. Judith pelkää olevansa liian hävytön flirttaillessaan, ja hänen kokemattomuuttaan myös käytetään hyväksi. Tämän lisäksi romaani näyttää sodan aiheuttamat traumat etenkin Julianin katkeroituessa ja menettäessä elämänilonsa.

Kirjoitustyyli oli Virginia Woolfia selkeämpi ja kuitenkin niin kaunis ja runollinen, siinä oli jotain montgomerymaista, vaikkakin paljon rohkeampaa ja rikkonaisempaa. Vedellä on tärkeä yhteys naisen seksuaalisuuteen ja rakkauskohtauksiin: 

"The water shone mildly as it flowed. She scanned it up and down; it was deserted utterly, it was hers alone. She took off her few clothes and stepped in, dipping rapidly; and the water slipped over her breasts, round her shoulders, covering all her body. The chill water wounded her; her breath came shudderingly, in great gasps; but after a moment she started to swim vigorously down-stream. It was exquisite joy to be naked in the water's sharp clasp. In comparison, the happiness of swimming in a bathing suit was vulgar and contemptible. To swim by moonlight alone was a sacred and passionate mystery. The water was in love with her body. She gave herself to it with reluctance and it embraced her bitterly. She endured it, soon she desired it; she was in love with it." -s.53

Sisäoppilaitoksessa hän puolestaan ystävystyy Jenniferin kanssa, eikä heidänkään suhdetta tarvitse lukea vain platoniseksi. Kirjallisuuden professorini mukaan Judith ei kokemattomuudessaan tunnista tunteitaan eikä kypsempi Jennifer uskalla kertoa. Myös muita homoseksuaalisia suhteita kuvataan: Roddylla on ystävä, joka on "queer", ja myös Roddya kuvaillaan tällä sanalla, nähtävästi heilläkin on suhde. Jennifer kuitenkin edustaa Judithille jotain tavoiteltavaa ja kiehtovaa, ihan kuten naapurin nuoretkin. 20-luvun yliopistoelämä oli muuten mielenkiintoista luettavaa: tytöt kokoontuvat toistensa huoneisiin polttamaan ja juttelemaan, eivät saa kutsua poikia kylään ja ennen kaikkea kilpailevat toistensa huomiosta. Rumaksi kuvailtu köyhä Mabel toivoo häkellyttävän samalla tavalla Judithilta erityisyyttä ystävyyttä ja joutuu puolestaan tämän hylkäämäksi (tyttöjen piirit ovat julmia!). Kaikessa kuvastuvatkin yksipuoleisten tai epätasapainoisten tunteiden loputtomat ketjut.

"Meanwhile, there was Jennifer to be loved with a bitter maternal love, because she was afraid. And because, some day, she might be gone. For Jennifer said "I love you" and fled away. You cried "Come back!" and she heard and returned in anguish, clasping you close but dreading your dependance. One day when you most needed her, she might run away out of earshot, and never come back.

   But there was value in impermanence, in insecurity; it meant an ache and quickening, a perpetual birth; it meant you could never drift into complacence and acceptance and grow old." -s.152-153

Kirja raottaa psykologisen taitavasti eri hahmojen luonteita. Etenkin Judithin luonne ja kasvukertomus on kerrottu erittäin hyvin. Judithilla on vilkas mielikuvitus ja syvälliset ajatukset, mutta samalla hän on hyvin epävarma itsestään ja hakee siksi hyväksyntää kiehtovina pitämiltään ihmisiltä. Hän huolehtii koko ajan puhuvansa tylsästi ja joutuu valikoimaan, mitkä rikkaista tai ahnaista ajatuksistaan uskaltaa paljastaa tulematta naurunalaiseksi. Sillä Judith pelkää sitä mitä niin moni muukin: tulevansa toisten hylkäämäksi. Hän joutuu silti kerta toisensa jälkeen pettymään ja huomaamaan riippuvaisuutensa toisista. Jokaisessa tarinan osassa hän menettää jonkun läheisensä ja lopulta oppii elämään sen kanssa. Loppu on samaan aikaan hiukan karu ja kyyninen mutta myös toiveikas Judithin ottaessa lopulta askeleen itsenäisyyttään kohti. Hän on vihdoin kasvamassa aikuiseksi.

"If only the moment could stay fixed, if their strange and houghtful faces could enclose her safely for ever in their trance of contentment, if she could be able to want nothing from them beyond a share of their impassioned peace: if only these things could be, they would be best. For a moment they seemed possible; for a moment she achieved a summit and clung briefly to it, tasting the cool taste of no desire. But it would not do: it was the taste of being old and past wanting people, - past wanting Roddy who already tasted so sharply and sweetly that she must have more of him and more of him; and whose presence in the circle made collective indifference a pretence too bleak to strive for." -s.98-99

Romaanin keskiössä on myös ajatus, ettei ketään voi lopultakaan koskaan tuntea tai omistaa täysin. Vähitellen Judithkin oppii asettamaan maskin kasvoillensa ja olemaan paljastamatta ajatuksiaan. Onko epävarmuuden piilottaminen askel kohti aikuisuutta, tuoko sen näyttäminen todella pelkkää harmia? 

"Whatever had disturbed Mariella's face then, it had not been happiness. The other faces, even Roddy's, had unaccountably become blurred in the mist; but Mariella's came back again and again, as if to stress the significance of its momentary defenselessness; as if, could it only be solved, there, in a flash, would be the whole clue to Mariella." -s.100

                                               ***

Olivia
Dorothey Strachey

2008 (1949)

109 sivua

Vintage Books London

Olivia (suomennettu v. 1950 samannimisenä) kertoo Dusty Answerin tavoin sisäoppilaitoksesta ja nuoren tytön seksuaalisuuden heräämisestä. Olivia ihastuu koulunsa johtajattareen, jolta saa erityiskohtelua. Koulun kulisseissa kuitenkin kuohuu, ja lukukausi päättyy tragediaan, minkä jälkeen mikään ei ole entisensä. 

Mrs. Dallowayn lailla Oliviakaan ei antanut minulle sitä mitä olin odottanut, vaikka pidin siitä enemmän. Kirja ei keskittynyt oikein muuhun kuin Olivian väleihin opettajattarensa kanssa. Se oli myös kirjoitettu vanhahtavan teatraalisesti, niin että sain vanhan ajan elokuvien teatraalisen vaikutelman. En myöskään ihan pystynyt samastumaan Olivian opettajaihastukseen tai heidän dialogeihinsa. Henkilökunnan sisäiset välit ja juonittelut johtivat lopulta tragediaan, joka veti vertoja Mrs. Dallowaylle. 

"None of my doubts were ever solved with any certainty. I still sometimes puzzle over them. I am still constantly baffled. Psychological or material objections seem to block the way to every dolution, and yet the solution, we know, exists: it is there, like a lost jewel, close at hand perhaps, if only some power would give us eyes to see it." -s.88-89

1800-luvun loppuun sijoittuvaan tarinaan mahtui kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia: Olivian perhe on ateistinen, ja hän käy ensin uskonnollista alkeiskoulua sillä ehdolla ettei häntä yritetä käännyttää. Tyttökoulu puolestaan on kansainvälinen ja sitä pitää kaksi yhdessä asuvaa naista. Sekä opettajat että oppilaat ovat jommankumman suosikkeja ja jopa kielivalinnatkin - italia ja saksa - tehdään heidän mukaansa. Kun Mlle Cara kutsuu oppilaitaan kahville, Mlle Julie vie suosikkejaan Pariisiin taidenäyttelyihin, nähtävyyksiin ja teatteriin.

Kirjaan mahtuu myös useita erilaisia rakkauden tunteita, jotka pitää hiukan lukea rivien välistä. Millainen suhde Mlle Juliella ja Caralla on toisiinsa? Millaiset välit ovat Mlle Juliella ja hänelle uskollisella italianopettajalla, "Signorinalla"? Entä saksanopettaja Frau Riesenerillä ja Mlle Caralla? Myös muut oppilaat ihailevat ja rakastavat kuka ketäkin opettajaa, mutta Olivian ihastuminen vaikuttaa olevan vahvempaa ja intohimoisempaa. Mlle Juliehin ihastuminen vaikuttaa hänen seksuaalisuuden heräämiseensä, mitä kuvaillaan varsin rohkeasti tuon ajan kirjaksi. Kuitenkin Mlle Julien tunteet vaikuttavat monitukintaisilta, ja koko suhde on hiukan toksinen, varsinkin kun Mlle Juliella on muitakin suosikkeja.

"It was to me she was reading. I knew it. Yes, I understood, but no one else did. Once more that sense of profound intimacy, that communion beyond the power of words or caresses to bestow, gathered me to her heart. I was with her, beside her, for ever close to her, in that infinitely lovely, infinitely distant star, which shed its mingled rays of sorrow, affection and renouncement on the dark cold world below." -s.80

Olivia on julkaistu anonyymisti samalla kirjailijanimellä vuonna 1949, ja 1951 elokuvan käsikirjoituksen teki Colette. Yhteydet Bloomsburyn ryhmään huomaa siinä, kuinka kirja on omistettu Virginia Woolfille, ja ranskankielisen teoksen alkusanat ovat Rosamond Lehmannin kirjoittamat. Strathey oli muuten kirjoittanut teoksen jo 30-luvulla, mutta oli saanut ystävältään tyrmäävän vastaanoton. 

Kirja kuvailee tapahtumia vuosien jälkeen, ja kirjailija kertookin alkusanoissa sen perustuvan osittain tositapahtumiin: "The eyes who would have understood are closed. And besides, it is not my soul but that of a far away little girl of sixteen. One more oblation to the gods! May they grant me not to have profaned a rare and beautiful memory!" Hän mainitsee myös pelänneensä tunteidensa tulevan pilkatuksi vain tavallisena koulutytön ihastuksena. Miksi Virginia Woolf ja Rosamond Lehmann uskalsivat kirjoittaa aiheesta jo vuosikymmeniä aiemmin? Ehkä koska heillä se ei ollut tarinassa pääosassa? Ehkä opettajaan ihastuminen rikkoo vielä enemmän kirjoittamattomia tabuja? 

Täältä löytyy lisää pohdintoja.

***

Yllämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi on vielä jotain mikä yhdistää kaikkia kirjoja: jokainen päättyy enemmän tai vähemmän traagisesti.

Mrs. Dalloway sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirja jossa maailma on muutoksessa, sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Lontoolla. Dusty Answer ja Olivia sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 47. ja 48 "Kaksi kirjaa jotka kertovat samasta aiheesta". 

Charlotte Brontë: Villette

Kiinnostus heräsi: tein viime talvena kurssin viktoriaanisen Englannin naiskirjailijoista; kirjastosta

Villette

Charlotte Brontë

2015 (1853)

Harper Collins Publishers

462 sivua

Villette, eli suomeksi Syrjästäkatsojan tarina, kertoo takautuvasti 1800-luvun ensimmäisen puoliskon Euroopasta. Lucy Snowe on nuori nainen, jolla on surullinen menneisyys, josta hän ei puhu. Työskenneltyään ensin seuraneitinä hän lähtee yksin Lontooseen ja sieltä kanaalin yli mantereelle Villetten kaupunkiin, jossa päätyy opettajaksi tyttökouluun. 

"Fifty miles were then a days's journey, (for I speak of a time gone by: my hair which till a late period withstood the frosts of time, lies now at last, white under a white cap, like snow beneath snow.) Around nine o'clock of a wet February night I reached London." -s.38

Luin Villetten keväällä kirjallisuuden kurssini jälkeen ja kysyin samoihin aikoihin veljiltäni, tuntevatko he Brontën sisaruksia tai Jane Austenia. Kumpikaan ei muistanut kuulleensakaan Brontëista; Jane Austenista toinen oli kuullut minulta, toinen luokkalaisensa esitelmästä. Tämä hämmästytti minua paljon, sillä olin kuvitellut kaikkien tietävän nämä klassikkokirjailijat. Tuntuu hiukan surulliselta, etteivät ensimmäiset tunnetut naiskirjailijat olekaan kaikille tuttuja edes nimeltä, mutta enhän minäkään toisaalta tiedä juuri ketään tubettajaa tai matemaatikkoa.

Villette kattaa Lucyn nuoruuden alkaen teini-iän vierailusta kummitädin luona, sivuuttaen nopeasti seuraavat vuodet ja keskittyen hänen kaksikymppisiinsä. Pääasiassa se näyttää Lucyn elämän tyttökoulun opettajattarena, hänen tutustumisensa englantilaiseen Dr Johniin ja professori Paul Emanueliin ja välinsä koulun omistajan Madame Beckin kanssa, joka vakoilee opettajiensa touhuja. Koko ajan tarinassa on mukana melankolinen pohjavire Lucyn kohdatessa pettymyksiä ja kamppaillessa yksinäisyydessään.

"How long were the September days! How silent, how lifeless! How vast and void seemed the desolate premises! How gloomy the forsaken garden - gray now with the dust of a town-summer departed. [...] A sorrowful indifference to existence often pressed on me - a despairing resignation to reach betimes the end of all things earthly. Alas! When I has full leisure to look on life as life must be looked on by such as me, I found it but a hopeless desert: tawny sands, with no green field, no palm-tree, no well in view. The hopes which are dear to youth, which bear it up and lead it on, I knew not and dared not know." -s.143

Lucy oli mielenkiintoinen hahmo ihan jo luonteeltaan: hän on hillitty, eikä koskaan sano suoraan ajatuksiaan vaan tyytyy seuraamaan tapahtumia sivusta. Lucy on melankolinen ja yksinäinen vailla hyviä ystäviä: hän tarkkailee ympäristöään, panee merkille asioita ja hänellä on syviä masennuksen puuskiakin. Epäluotettavana kertojana hän piilottaa asioita tai kertoo ne vasta myöhemmin. Kuitenkin Lucyssa piilee vahvojakin tunteita, jotka hän peittää ulkokuoren alle. Monsieur Paul kuitenkin näkee hänen lävitseen: "You are one of those beings who must be kept down. I know you! I know you! Other people in this house see you pass, and think that a colourless shadow has gone by. As for me, I scrutinized your face once, and it sufficed." (s. 142) Paul saa myös Lucyn myöhemmin itkemään ahdistuksensa ulos ja hänestä muodostuu pikkuhiljaa tälle tuki. 

Lucy on kuitenkin myös spontaani lähtiessään yksin manner-Eurooppaan opettajattareksi. Hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi vieraassa maassa ja kuvailee paikallisten puhuvan outoa maalaista kieltä, mutta kamppailee myös itse muotoillessaan ajatuksiaan ranskaksi. Kirja olikin myös kuvaus asumisesta ulkomailla ja totuttelemasta vieraisiin maisemiin ja kulttuuriin. (Tajusinkin vasta kirjaa lukiessani ettei se kertonutkaan Ranskasta, kuten olin kuvitellut, vaan kuvitteellisesta maasta, jossa satuttiin puhumaan ranskaa ja paikallisia kieliä!)

"'I shall share no man's or woman's life in this world, as you understand sharing. I think I have one friend of my own, but am not sure; and till I am sure, I live solitary.'

   'But solitude is sadness.'

   'Yes, it's sadness. Life, however, has worse than that. Deeper than melancholy, lies heartbreak.'" -s.398

Lucy ihastuu, kahdesti, mitä todella arvostin. Varsinkaan yksipuoleisen rakkauden kuvailu ei ole (nyky-)kirjallisuudessa se kaikkein suosituin muoto, vaikka se on tosielämässä se realistisin tapahtumien kulku. Lucyn tunteet pitää tosin hiukan lukea rivien välistä: hän todella yrittää piilottaa ne lukijaltakin. Lucy näyttääkin, kuinka kellä tahansa, miehellä tai naisella, voi piillä hillityn ja vakavan, jopa tylsänmielisen tuntuisen ulkokuoren alla vahvat tunteet ja sanomaton kaipaus. Ehkä hän kamppailee rakkauden kaipuun ja yksin pärjäämisen välillä, ei täysin uskalla itselleen toivoa täydellistä onnea?

"Courage, Lucy Snowe! With self-denial and economy now, and steady exertion by-and-by, an object in life need not fail you. Venture not to complain that such an object is too selfish, too limited, and lacks interest; be content to labour for independence until you have proved, by winning that prize, your right to look higher. But afterwards, is there nothing more for me in life - no true home - nothing to be dearer to me than myself, and by its paramount preciousness, to draw from me better things than I care to culture for myself only? Nothing, at whose feet I can willingly lay down the whole burden of human egotism, and gloriously take up the nobler part of labouring and living for others? I suppose, Lucy Snowe, the orb of your life is not to be so rounded; for you the crescent-phase must suffice. Very good. I see a huge mass of my fellow-creatures in no better circumstances. I see that a great many men, and more women, hold their span of life on conditions of denial and privation. I find no reason why I should be of the few favoured. I believe in some blending of hope and sunshine sweetening the worst lots. I believe that this life is not all; neither the beginning nor the end. I believe while I tremble; I trust while I weep." -s.338

Charlotte Brontën kirjat kuvaavat naisen sielunelämän lisäksi myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Lucy tienaa itse rahansa aikana, jolloin naisten työskentely oli merkki varattomuudesta. Hänen sukulaisensa ovat asiasta häkeltyneitä, mutta Lucy on jopa ylpeä työstään. Lucy elää itseään varten ja on päättänyt luottaa vain itseensä. Hänen unelmansa on vuokrata oma asunto ja perustaa oma koulu - hän on todellakin omalla tavallaan naisasialiikkeen edelläkävijöitä. Lucy myös huomauttaa seksuaalisen häirinnän pelostaan öisellä kadulla - seikka jota en esimerkiksi ole Jane Austenin kirjoissa lukenut. 1800-luvun puolivälissä kirja oli huomioiltaan ainutlaatuinen, vaikkakin suhteellisen maltillinen. Esimerkiksi Monsieur Paul oli mielestäni nykyajan mittapuulla osittain seksistinen (toisaalta osittain myös aikaansa edellä), eikä kirja erityisesti toitota naisten oikeuksien puolesta. Kuitenkin rivien välistä voi lukea kritiikkiä ahtaasta naisen muotista ja kaipuuta tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.        

Oman särmänsä toi viittaukset nunnan haamuun, jonka Lucy kohtaa useita kertoja, ja tähän liittyvä legenda koulun maille haudatusta nunnasta. Gotiikan piirteitä on tietääkseni läsnä myös Kotiopettajattaren romaanissa ullakolle lukitun mielenvikaisen naisen hahmossa. Nunnan haamu kietookin jotain salaperäisen yliluonnollista tarinaan, vaikka sille löytyykin osittain lopussa realistinen selitys.

Täytyy kuitenkin sanoa, että lukukokemuksena Villette oli aika vaikea. 1800-luvun puolivälin englanti ei ole kaikkein helpoimmasta päästä ja muutenkin kirjoitustyyli oli hidaslukuista. Tarinakaan ei oikeastaan ole kovin ihmeellinen ja etenee hitaasti, välillä tylsästikin. En aina oikein tiennyt, mikä kirjasta tekee klassikon. Lisäksi vähän ärsytti ranskankieliset lauseet tekstin lomassa, joita ei tietenkään oltu käännetty alaviitteeseen. (Olin onneksi lainannut myös suomenkielisen painoksen, jossa ne on suomennettu.) Joka tapauksessa kirjan kieli oli hyvin kaunista ja harkittua, ja vaikka olisin ymmärtänyt suomenkielistä paremmin, oli kiehtova lukea alkuperäisellä vanhalla englannilla. Pidin myös erityisesti pehmeäkantisen niteen kosketuksesta ja sen kannesta, joka kuvasti kirjaa uskomattoman hyvin.

Kokonaisuutena Villette ei ollut ehkä lempikirjani, mutta jotain sen ajankuvasta ja melankolisuudesta jäi mieleeni ja nyt kirjasta kirjoittaessa ymmärrän Lucysta lisää ja samastun häneen. Lucy seuraa sivusta muiden ihmisten onnistuneita huiputuksia tai onnellisia rakkaustarinoita, sillä jopa petkuttajilla käy tuuri. Kurssin professorini mukaan lopun voi tulkita monella tavalla, mutta itse ajattelin vain kaikkia niitä hetkiä, jolloin Lucy jäi tarkkailemaan sivuun muiden säkenöivää onnea.

"'Lived and loved!' said she, 'is that the summit of earthly happiness, the end of life - to love? I don't think it is. It may be the extreme of mortal misery, it may be sheer waste of time, and fruitless torture of feeling. If Schiller had said to be loved, he might have come nearer the truth. Is not that another thing, Lucy, to be loved?'" -s.284       

Kirja meni HelMet-lukuhaasteen kohtaan 20. "Kirjassa on ammatti jota ei enää ole tai joka on harvinainen" (seuraneiti, kotiopettajatar) ja Vahvoja naisia -lukuhaasteen kohtaan "Salanimellä kirjoittava nainen" (Charlotte Brontë kirjoitti salanimellä Currer Bell).

Historiallisia LGBT+ -nuortenromaaneja

Tässä postauksessa esittelen kaksi sateenkaarevaa nuortenkirjaa, joiden molempien tapahtumat sijoittuvat ainakin osittain historiaan ja kuvaavat aikansa poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Molemmissa kirjoissa kuvataan myös nuorten aktivismia!

***

Kiinnostus heräsi: löysin netistä ja HelMet-kirjastosta

Things a bright girl can do

Sally Nicholls

2017

419 sivua

Andersen

"'No,' she said. 'No, I don't. And even if it's a pipe dream... Teddy, I don't care. I can't know that something is possible, and sit back and not do anything to make it real.'" -s.63, Evelyn 

Eletään vuotta 1914. 

Evelyn on 17-vuotias yläluokkainen nuori nainen, jonka ajatukset ovat tulevassa. Hänen vanhempansa toivovat hänen menevän naimisiin lapsuudenystävän Teddyn kanssa, mutta Evelyn tahtoo päästä opiskelemaan Oxfordiin. Lukea sanomalehteä kuten pojat. Päättää omasta elämästään. Tutustuttuaan suffragetteihin Evelyn päättää taistella oikeuksiensa puolesta hinnalla millä hyvänsä - oli se sitten jakamalla lentolehtisiä tai osallistumalla mielenosoitukseen ja joutumalla vankilaan? Kuinka pitkälle Evelyn voi mennä?

   "Nell had always hated being different.

    But May revelled in it." -s.155, May

Keskiluokkainen 15-vuotias May puolestaan kuuluu äitinsä kanssa rauhanomaisempiin suffragisteihin, sillä kveekareina väkivalta ei kuulu heidän arvoihinsa. May on myös "sapfolainen" ja ylpeä siitä. Kun hän tapaa Nellin, May näkee heidän elämänsä erot mutta myös samankaltaisuudet. Mayn äiti varoittaa häntä satuttamasta Nelliä. Mutta ovatko Nell ja May kuitenkin liian erilaisia?

"Oh, how she loved this. There they were, all those people who spent their lives crushing her and her family: policemen, lawmakers, toffs, men. She swung the nightstick and roared. Perhaps they'd arrest her. She wouldn't care - not her! Nell had never been arrested, but she'd always secretly rather wanted to be." -s.93, Nell

Nell tulee köyhästä East Endistä, puhuu Cockneyn murretta ja on joutunut tottumaan sekä ruoan- ja tilanpuutteeseen että toisten ihmettelyihin ja pilkkaan, koska hän pukeutuu ja käyttäytyy kuin pojat. Suffragetteihin Nell on liittynyt, sillä nämä auttoivat hänen äitiään saamaan töitä ja koska hän janoaa toimintaa. Nell ei kuitenkaan ole kuullutkaan sapfolaisista ennen kuin hän tapaa Mayn.

Sitten syttyy ensimmäinen maailmansota: naiset saavat ryhtyä autonkuljettajiksi, mutta naisasialiike hajoaa sodan ja rauhan kannattajiin. Evelyn joutuu katsomaan kun Teddy lähtee rintamalle. May ryhtyy taistoon patrioottista sodanhimoa vastaan. Nellin perhe kamppailee olemattomien sotakorvauksien kanssa. Sodan raunioittamassa Englannissa tytöt joutuvat miettimään periaatteensa, arvonsa ja tulevaisuudenhaaveensa uudelleen. 

Things a bright girl can do käsittelee hyvin monipuolisia aiheita. Ensinnäkin eräitä 1900-luvun alun isoimpia poliittisia myllerryksiä, eli naisasialiikkeitä ja maailmansotaa, mutta myös naisen asemaa kolmessa eri yhteiskuntaluokassa sekä pasifismia. Evelyn kamppailee yliopistoon pääsemisen ja tasa-arvoisen aseman puolesta nälkälakkoon asti, mutta hänellä on muuten yltäkylläinen elämä. May kuuluu useaan yhteiskuntaliikkeeseen, kuten kveekareihin ja suffragisteihin, joten hänelle periaatteet ovat erityisen tärkeitä. Nell puolestaan kamppailee pohjimmaisten tarpeiden, hyväksytyksi tulemisen ja köyhyyden vähentämisen, puolesta. Hänelle tasa-arvo tarkoittaa ensisijaisesti täyttä vatsaa ja omaa huonetta, mutta myös samoja oikeuksia. Evelyn tarina oli ehkä muista hiukan erillään, mutta eri yhteiskuntaluokkien elämät ja periaatteet kuvattiin todella havainnollistavasti ja intersektionaalisesti.

"The bedroom had a large brass bedstead, in which Nell and Dot and Johnnie slept top and tail with their mother and father. There was a orange-crate cot by the bed for the baby. Bill and Bernie slept on the sofa in the kitchen. The kitchen had no range, but only a cheap gas stove. May knew from her mother's Fabian friends how expensive the gas stoves were, and how more often than not dinners made on them would be left half cooked rather than waste another penny on gas.

   She was invited to share the family tea, but refused politely, saying she'd already eaten. She knew there wouldn't be much food going spare. Tea was bread and dripping and hot, sweat tea for everyone except Bill, who also got a slab of fried ham." -s.106, May

Tärkeä teema on myös naisten asema 1900-luvun alun yhteiskunnassa. Kaikki päähenkilöt tuntevat elämänsä rajoitetuksi ja haluavat toimia jonkin paremman puolesta. Sattumalta olin juuri tänä talvena kirjallisuuskurssilla, jossa luettiin 1800-luvun naisasiasta: epätasa-arvo perusteltiin helposti sillä, että politiikka ja "julkinen" puoli kuului miehille, kun taas koti ja "yksityinen" puoli naisille, jossa he saisivat vaikuttaa miehiinsä. Naisten odotettiin olevan täydellisen moraalisia ja tämän he sisäistivät niin, että osa naisista ei ajanut muutosta. Kuitenkaan osa ei enää jaksanut yksipuolista rooliaan ja painolastia. Suuressa osassa kirjaa onkin naisten turhautuminen elämäänsä, turhautuminen pelkkään naimisiin menemiseen, vierestä seuraamiseen ja muiden ymmärtämättömyyteen. Vaikka Teddy osittain tukeekin Evelynia, ei hän kuitenkaan ymmärrä. Kun sodan jälkeen kaikki miehet ja yli 30-vuotiaat naiset saavat luvan äänestää, tuntee Evelyn edelleen olonsa turhautuneeksi.

Tarinaan on ihastuttavalla tavalla liitetty mukaan sateenkaariteemoja ja vieläpä ilman kaapista ulostuloja tai suoraa homofobiaa. May on omaksunut käsitteen sapfolainen ("Sapphist")kirjasta The Intermediate Sex, jossa homoseksuaalien ajateltiin olevan jotain naisten ja miesten välillä. Hänen äitinsä hyväksyy hänet ja jopa suffragetteihin kuuluu naispareja. Koulussakin on tavallista "harjoitella" romanttisia suhteita tyttöjen kanssa, vaikka niiden uskotaan päättyvän vanhempana. May ja Nell ovat tosin harvinaisen avoimia huomioon ottaen, että homoseksuaalisuus oli tuohon aikaan rikollista ja tabu. Heidän rakkaustarinansa on myös hienon realistisesti kuvattu. 

"It wasn't unusual for girls at May's school to develop feelings for older girls. May herself had had several very interesting encounters with Fifth Former Margaret Howard in the stationary cupboard. But so-called romantic friendships were not quite the same thing as Sapphism. It was understood that they were just something that happened when you were at school and didn't know any boys, and when you grew up and met your future husband, those feelings would be replaced by something 'real'. May knew perfectly well that what she felt for the girl in the flat cap was 'real', but she also knew without being told that this view of things would not be accepted at Brightview. She had never even tried to talk about Sapphism with Barbara and Winifred." s.65-66, May

Vielä kiinnostavampaa on Nellin identiteetti. Nell ei ole koskaan tuntenut itseään tytöksi vaan pukeutuu housuihin ja lakkiin, yrittää etsiä "miesten töitä" ja on jopa pienenä ajatellut itseään Arthurina. Mayn mukaan jopa eräs suffrageteista pukeutuu mieheksi ja häntä kutsutaan miehen nimellä. Tytöillä ei kuitenkaan ole sanoja sukupuolelle, heillä on vain The Intermediate Sex, eikä kukaan pohdi pronomineja saati sitten eri sukupuoli-identiteettejä. Nell taistelee kuitenkin voidakseen olla oma itsensä ja saa hyväksyntää joiltakuilta. Ainakin minusta Nellin kokemus vaikutti autenttiselta 1900-luvun alkuun sijoittuvaksi. Minun mielessäni hän jäi juurikin sapfolaiseksi, naisen ja miehen välimaastoon. Mitenköhän hän määrittelisi itsensä nykyään? 

"Sometimes, as she washed herself in the Public Bathhouse, she'd sneak sideway glances at the other girls as they undressed, then down at her own body, short and squat and awkward. Other girls felt like different species to Nell. She'd decided as a child that she wasn't one of them, and as an adult the feeling had only grown. What are you? strangers said to Nell in the street, and sometimes What is it? which was worse. Nell never knew what to say.

   How could she? She didn't know the answer to their question herself. 

   She just knew that whatever it was, it was a desperately lonely thing to be.

   Until May came along." -s.145-146, Nell

Kirja kuvaa myös havainnollistavasti sodan aikaa ja miten se vaikutti eri yhteiskuntaluokkiin. Suffragetit yrittävät parhaansa mukaan järjestää köyhemmälle väestölle ruokaa ja töitä. Samalla nousee esiin myös harvinaisemmat teemat sodan ajasta puhuttaessa, kuten sodanvastaisuus ja pasifismi. Koko kansa velloo yhtäkkiä sodanhimossa ja isänmaallisuudessa, mikä tuntuu Maysta luotaantyöntävältä. Evelyniä ärsyttää, miksi suffragettien kamppailu nähtiin arvottomana ja torjuttiin, mutta maan puolesta kuoleminen on yhtäkkiä arvokasta. Mayn äiti vastustaa verojen maksamista ja järjestää muiden sodanvastaisten naisasianaisten kanssa rauhanneuvottelua, jonka ei lopulta anneta toteutua. Samalla Nell ja May alkavat liukua kauemmas toisistaan arvojensa takia. Koskettavinta olivat pohdinnat siitä, ketkä muistetaan vielä sadan vuoden päästä. Ketä halutaan muistaa ja ylistää? May on niin vuorenvarma siitä että rauhanneuvottelijat muistetaan.

"'It'll be us they'll remember anyway,' she said. 'In a hundred years. They won't teach the schoolchildren about the munitionettes and the women who threw stones. It'll be the peacemakers who'll be celebrated.

   'Peacemakers!' said Nell, scornfully. 'Ha! It's people like that Emily Wilding Davison and them soldiers what sacrifice themselves to save their founded comrades what get remembered. Except they won't remember Miss Wilding Davison either, I bet. Women fighting men ain't heroes, is they? Fighting for freedom for the government, that's heroic. Fighting for freedom against it - not bloody likely!' She spat on the pavement to show exactly what she thought of those future historians. 'They won't teach about us at all,', she said. 'History ain't folk like us. It's kings and queens and Mr Lloyd George and swells like that.'" -s.418-419

Pidin etenkin siitä, ettei kenenkään päähenkilön tarina päättynyt täysin ruusunpunaisesti. Mukaan mahtuu uupumusta ja sitkeyttä, haaveiden toteutumista ja uusien löytymistä, mutta myös avioliiton realiteetteja, irtipäästämisen vaikeutta ja periaatteiden muuttumista. May samaistutti minua ehkä kaikkein eniten erilaisuuden tavoittelullaan ja pohdinnoillaan, mikä on lopultakin oikea tapa vaikuttaa. Mistä kannattaa päästää irti?

"The older she got, the more May was wondering what sort of difference she wanted to make. A couple of years ago, making a difference meant shouting in the street, telling everyone around you as noisily as you could exactly what was wrong with whatever it was they were wrong about. Now... she wasn't so sure. Deeds not words, Mrs Pankhurst and her Suffragettes had said. May was wondering if there might be something in it. Not ripping up paintings and blowing up houses, obviously. But... May was beginning to wonder if it wasn't better to build a house than shout about how awful it was that people didn't have one." -s.373-4, May

Kirja sopii omaan Kaupunki-haasteeseeni, sillä tapahtumapaikkana on 1900-luvun alun Lontoo.

*** 

Kiinnostus heräsi: netissä, löysin HelMet-kirjastosta

Pulp

Robin Talley

2018

406 sivua

Harper Collins Publishers

Abby on high schoolin viimeisellä luokalla. Hän on juuri eronnut tyttöystävästään Linhistä, joka on samalla hänen parhaita ystäviään, hänen vanhempansa eivät enää puhu toisilleen ja pikkuveli alkaa oireilla. Yllättäen Abby löytää netistä 50-luvun pulp fiction -kirjoja naisparituksella ja uppoutuu niihin senioriprojektiaan varten. Erityisesti häntä kiehtoo aikoinaan huippusuositun Marian Loven viihdekirja "Women of the Twilight Realm" ja itse kirjailija, joka on kadonnut jälkiä jättämättä. Abby ei pian pysty ajattelemaan muuta kuin Marian Lovea. Onko mahdollista selvittää kuka tämä oli? Voiko Abby paeta menneisyyteen omaa elämäänsä? 

Vuoden 1955 Washington DC:ssa Janet työskentelee pikaruokaravintolassa kesällä ennen lähtöä uskonnolliseen yliopistoon. Hänen perheensä on vannoutuneita konservatiiveja, ja huhuja leviää potkut saaneista homoseksuaaleista, joita epäillään kommunisteiksi. Löydettyään kioskilta viihdekirjan naisten välisestä rakkaudesta Janet ymmärtää vähitellen, ettei hän tunne parasta ystäväänsä Marieta kohtaan pelkkää ystävyyttä. Janet alkaa kirjoittaa salaa perheeltään omaa naisten rakkaustarinaansa, jonka aikoo lähettää kustantajalle. Mutta Marie on juuri saanut työpaikan hallitukselta ja yksikin virhe voi koitua hänen kohtalokseen.

Pulp etenee kahdella aikakaudella ja kertoo kaksi tarinaa, jotka lomittuvat toisiinsa, ja lisäksi usean eri (fiktiivisen) viihdekirjan tarinan. Joskus oli vaikea pysyä kärryillä, mistä kirjasta nyt puhuttiin, mutta rakastin erityisesti juonenkäänteitä, jotka liittyivät lomittuviin aikakausiin. 

Kirja näyttää hyvin sateenkaarihistorian ja kehityksen. Nykyajan Washingtonissa Abby on maininnut ohimennen ruokapöydässä pitävänsä tytöistä ja hänen kaveriporukkaansa kuuluu esimerkiksi bi, questioning ja muunsukupuolinen, joka ei määrittelee itseään. (Itseäni lokeroiden suora listaus hiukan ärsytti, mutta oli kiva todeta, että mukaan mahtui useita eri suuntautumisia sekä etnisiä taustoja.) Abby käy mielenosoituksissa kaveriorukkansa kanssa, joka jää muuten hiukan varjoon. Syvennyttyään pulp fictioniin ja Marian Loveen Abby tajuaa kunnolla vasta nyt, kuinka paljon hänen ympäristönsä on muuttunut kuuden-seitsemänkymmenen vuoden aikana. Pystyin samastumaan Abbyn tilanteeseen niin niin hyvin, vaikka on pakko tiedostaakin, ettei monella ole edelleen näin hyvin asiat. Joka tapauksessa oli kiva lukea välillä muustakin kuin homofobiasta tai kaapista ulostulosta (vaikka nekin ovat yhtä lailla tärkeitä teemoja).

Elämä 50-luvun Washingtonissa oli aivan toisenlaista. Kirjassa eletään 50-luvun Lavender Scare -vainojen aikakautta, jolloin homoseksuaaleja vainottiin kommunismin pelon varjolla. Heidän pelättiin joutuvan helpommin kommunistien kiristämäksi. Potkut töistä saaminen saattoi merkitä leimautumista, niin ettei työnhaku enää ollut mahdollista. Työntekijöiden jokaista askelta seurattiin kuin pahimmassa totalitaristisessa valtiossa. Lisäksi koko yhteiskunta piti homoseksuaalisuutta poikkeavana ja pelkäsi sitä. Kun Abby ystävineen määrittelee itsensä mitä kirjavimmin sanoin, ei Janet edes tiennyt että tyttöön ihastuminen on mahdollista, saati että sille olisi sana. Jopa Janetin muuten liberaali isoäiti ei ole joka asiassa suvaitsevainen. Vaikka pidin molemmista kertojista, oli minun vaikeampi samastua Janetiin, ehkä koska hän ei ollut tietoinen asioista. Janet tajuaa vähitellen, että hänen ja Marien täytyy olla hyvin varovaisia, eikä sekään riitä. New York kuitenkin edustaa Janetille huhuttuja lesbobaareja, joissa saa olla oma itsensä ja tavata vertaisiaan.

""Times were different then." Carol lifted her chin. Janet tightened her hold on Marie's hand, remembering the column about Senator Hunt's son. "Well, you should know it's been going on for years. We thought it might stop when they censured McCarthy, but if anything it's gotten worse. They're out to prove they're serious about this business. They have their lists, and the lists are always growing. If the administration gets the slightest whiff that someone working at the department might be a homosexual, or even might know a homosexual, they bring them in for questioning, and from the stories I've heard our interrogators could give the Germans a run for their money. Before they bring you in, they'll talk to everyone you've ever met, every school you've ever gone to, every place you've ever worked. They ask them if anyone ever thought you might be just a little odd. They ask if you ever wore pants, or cut your hair short, or if you ever had a girlfriend who seemed a bit too close. If anyone says yes, if anyone even says maybe, that's the end of it for you."" -s.205

Jokin pelastaa kuitenkin sekä Abbyn että Janetin: viihdekirjat naispareilla. Lesbian pulp fiction, kioskikirjallisuus, kukoisti Amerikassa 1950-60-luvuilla ja oli ainoita teoksia, joissa homoseksuaalisuus edes mainittiin. Tietysti kirjat sensuroitiin niin että lopussa toisen päähenkilön piti kuolla tai tajuta olevansa sittenkin "normaali". Lisäksi kioskikirjallisuus oli paheellista: kannet ja nimet viittasivat vaarallisiin intohimoihin ja varjoihin. Sitä eivät lukeneet kuin ehkä miehet - ja itse seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, joille kirjat saattoivat olla henkireikä. Muutamat kirjailijat olivat itsekin kaappilesboja. Kirjat lohduttavat Abbya ja Janetia ja toimivat heille pakopaikkoina oikealta elämältä. Ne auttavat heitä ymmärtämään itseään ja inspiroivat heitä alkamaan itse kirjoittamaan. Senioriprojektinaan Abby päättää kirjoittaa lesbian pulp fiction -kirjan, jolla on onnellinen loppu.

Vaikka en ihan ymmärtänyt kioskikirjojen vaikutusta varsinkaan Abbyn elämään (luulisi että häntä olisi samastuttanut enemmän nykyaikaiset sateenkaarikirjat?), alkoi minua kuitenkin kiehtoa tämä genre enemmän. Olikohan näitä Suomessakin?

"Because, I mean, kissing is fun. Flirting is fun. Going out on dates is fun. Sex is fun. Holding someone is the best thing ever.

   Except - what if there's this one person you've always loved doing all that stuff with, and then all of a sudden it doesn't feel the same as it used to? Does this mean you don't love the person the same way you did?

   And, well, if it does mean that - if love can change - then how can you be sure it was really love to begin with? Because isn't the whole idea that love lasts forever? Isn't love supposed to be the whole reason all of us are even on this planet in the first place?" -s.177

Eniten ihastuin kuitenkin kirjassa sen realistiseen kerrontaan, joka tiivistyy vähitellen. Etenkin Abby vältteli oman elämänsä vaikeuksia syventymällä Marian Loven kohtaloon, niin että välillä pohdin, eikö hän ollenkaan tajunnut jonkin olevan vialla. Tarinan juonenkäänteet ja lopetus olivat yllättäviä ja niin ilahduttavan ainutlaatuisia, että olen jo jonkin aikaa toivonut löytäväni juuri tällaisia lopetuksia. Abby toivoo vimmatusti onnellisia loppuja ja asioiden paluuta normaaliin, mutta saa huomata, ettei ikuinen rakkaus ole kaikki elämässä. Joskus täytyy aloittaa uusi luku elämässään ja hylätä kaikki vanha. 

"Her future was stretched out ahead of her, with a thousand unknowns waiting to be discovered. 

   Abby wasn't Marian Love. Her story would keep going long past seventeen.

   She didn't have to have everything figured out yet. She could keep searching, for years if she needed to. Maybe forever." -s.349

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 6. "Kirja kertoo rakkaudesta", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Nainen joka ei saa kirjan lopussa miestä" ja Amerikkaa tutkimassa -haasteeni osavaltioon Washington DC (District of Columbia). 

Pride-viikko: Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo

Kiinnostus heräsi: törmäsin netissä ja lisäsin TBR-listalle

Yksinäisyyden kaivo

Radclyffe Hall

2010

Milla Karvonen

The Well of Loneliness (1928)

440 sivua

Basam Books

Vuonna 1928 Iso-Britanniassa siveettömyysoikeudenkäynnin aiheuttanut Yksinäisyyden kaivo kertoo Mortonin kartanon Stephen Gordonista. Tytöstä, joka on aina ollut erilainen, halunnut pukeutua amiraali Nelsoniksi ja ratsastaa hajareisin hevosella. Tytöstä joka ei sovi tytön muottiin ja jumaloi jo varhain talon sisäkköä. Hänen isänsä ymmärtää nopeasti mistä on kyse ja rohkaisee Stepheniä, muttei pysty paljastamaan vaimolleen asian todellista luonnetta.

Aikuistuessaan Stephen huomaa entistä selvemmin, ettei kuulu muiden joukkoon. Hän pukeutuu miesmäisesti, vieroksuu tyttöjen seuraa ja saa pettyä ystävyydessään miesten kanssa. Lopulta suomut putoavat hänen äitinsäkin silmiltä, kun Stephen rakastuu toiseen naiseen.

Yksinäisyyden kaivoa on kehuttu lesbokirjallisuuden klassikkona, toisaalta kritisoitu päähenkilön vaikeuksien ja itseinhon vuoksi. Ymmärrän vähän molempia näkökulmia, mutta haluaisin enemmän paneutua Stephenin identiteettiin lesbona. Jo lapsuudesta asti hänen poikamaisuuttaan ja myöhemmin miehisyyttään pohjustettiin ja korostettiin paljon enemmän kuin naismaisuutta. Vaikka hänestä puhuttiinkin naisena, käytettiin koko ajan Stephen-nimeä, enkä pystynyt oikein ajattelemaan häntä naisena. Minusta hän ei tämän kaiken pohjustamisen perusteella kuulostanut lesbolta vaan transmieheltä.

Ehkä nykyaikana Stephen olisikin määritellyt itsensä transmieheksi. 1900-luvun alussa vallitsi kuitenkin jonkinlainen teoria "inverteistä" (tästä voi lukea englanniksi lisää täältä). Teorian mukaan esimerkiksi lesbonaiset tunsivat sisäisesti itsensä mieheksi, ja tämän vuoksi rakastuivat siis nykyajan heteroseksuaalisuuden mukaisesti naisiin. Teoriaa kannattavaa romaania onkin siksi vähän vaikea lukea tänä päivänä.

Ehkä suurin ristiriita olikin juuri kirjassa homoseksuaalisuuden kuvauksessa. Kirja antoi esimerkiksi olettaa lesbojen olevan miesmäisiä ja muista poikkeavia. En sitten oikein ymmärtänyt, miksi Stephenin myöhempi rakastettu olikin sitten kirjan "normaaliksi" kutsuma. Hänhän rakasti Stepheniä, miksei hän sitten ollut lesbo? Kirja erotteli mielestäni aivan liikaa homoseksuaalisuutta ja "normaaliutta", mutta ehkä sen ymmärtää tuon ajan suvaitsemattomuuden vuoksi. Kirjan sanomana olikin, että homoseksuaalisuus on synnynnäistä eikä sitä voi tuosta noin muuttaa.

Ehkä kaiken tämän kritiikin jälkeen - pidin kirjasta paljon. Se eteni hyvin hitaasti, mutta välillä jäin kuitenkin koukkuun. (Ensimmäisenä iltana olin ajatellut lukea pari tiheärivistä sivua ennen nukkumaanmenoa, mutta luinkin sitten pari lukua.) Stephenin elämässä tapahtui paljon, ja hän tutustuu kaltaisiinsa ihmisiin, joista kuitenkin jokaisella on oma tarinansa ja identiteettinsä. Tämä oli hyvä lisä Stephenin elämään keskittyvään kirjaan, samoin 1900-luvun alun Euroopan ja Pariisin kuvaukset.

Välillä oli onnellisia hetkiä, mutta heti sain jo pelätä, mistä alkaa seuraava pudotus. Ja jokainen pudotus juontui siitä seikasta, ettei maailma hyväksynyt Stepheniä tai tämän kaltaisia.

" "Sinä et ole luonnoton, etkä kammottava, etkä hullu, olet yhtä lailla osa sitä, mitä kutsutaan luonnoksi, kuten kaikki muutkin; sinua vain ei ole vielä määritelty - sinulla ei ole omaa paikkaasi luomakunnassa. Mutta jonakin päivänä se tulee, ja sillä aikaa et saa kavahtaa itseäsi, vaan sinun on kohdattava itsesi rauhallisesti ja rohkeasti. Ole rohkea; tee parhaasi taakastasi huolimatta. Mutta ennen kaikkea ole kunniallinen. Pidä kunniastasi kiinni niiden toisten takia, jotka myös kantavat samaa taakkaa. Näytä heidän tähden maailmalle, että sinun ja heidän kaltaiset ihmiset voivat olla aivan yhtä epäitsekkäitä ja hienoja kuin loputkin ihmiskunnasta. Omista elämästäsi sen todistamiselle - siinäpä vasta hieno elämäntyö, Stephen." " -s.155

Tuntuu väärältä ajatella, että tämän kirjan kirjoittaja joutui tuollaiseen oikeudenkäyntiin.

Kaunis vertaus: " - ja hänen äitinsä syvät silmät, siniset kuin kaukaiset vuoret" -s. 163 

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-viikon lukuhaasteeseen sekä mielestäni Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 20. Taiteilijaelämäkerta. Vaikkakin fiktiohenkilönä, Stephenistä tulee aikuisena kirjailija.