torstai 26. tammikuuta 2017

"I am lost, trying to get found in an ocean of people "

Tunnen itseni usein niin pieneksi muiden rinnalla.

Teatterikerhossa katson muiden eläytymistä ja mietin, kuinka ihanaa olisi oikeasti tuntea hallitsevansa itsensä lavalla. Rakastan teatteria ja näyttelemistä - mutta älkää vakuuttako minulle että osaisin näytellä, jollette osaa perustella kunnolla.

Luen vaikuttavia postauksia ja ajatustekstejä, kauniisti kirjoitettuja tarinoita ja runoja, ja luon sen jälkeen silmäyksen omaan tyhjyyttä ammottavaan mietemyssyyni. En halua alkaa matkia muita, mutta... Miksen minäkin kirjoita tuollaisia?

Vai kirjotanko jo? Enkö vain itse huomaa sitä?

Luokassani täällä ulkomailla olen se hiljainen tyttö, jota pelottaa liikaa tehdä virhe muiden edessä, joka ei uskalla näyttää kaikkia puolia itsestään kavereilleenkaan. Jonka suurin pelko on, että ihastus saisi tietää eräästä ihailijastaan, että joutuisi juorujen kohteeksi.

Rakastan laulamista, ja perheeni on varmasti saanut kyllikseen samojen kappaleiden hoilaamisestani (veljenikin osaavat ne jo ulkoa...). Laulamiseni on mukavaa kuultavaa, ystäväni ja minäkin ajattelen, ja usein olen oikeasti tyytyväinen.

Mutta sitten kun tapaan jonkun, joka kuuntelee musiikkia, joka osaa myöskin laulaa hyvin. Tämän rinnalla tunnen olevani huono: varsinkin kun samainen ihminen huomauttaa, kuinka laulan taas melodian eri tavalla kuin alkuperäisen biisin laulaja. Jonkun hänen mielestään helpon melodian.

"You asked me why I cut my hair
     And changed myself completely"

Välillä ihmiset vain tuntuvat näyttävän minulle, kuinka väärässä olen, kuinka en osaa jotain, ja kuinka he juuri tietävät sen oikein. Saan sellaisen olon, että he nauraisivat minulle. En ole vielä tähän mennessä pystynyt vakuuttamaan itselleni, ettei niin ole: minulla ei suoraan sanottuna ole kovin hyvä itsetunto. Ettekö te huomaa millainen olo minulle tulee? Ettekö huomaa kuinka herkkä olen?

En pysty rohkaisemaan itseäni olemaan itsevarma vaan tarvitsen muiden kehuja, arvostusta ja ihailua niin paljon, että siitä on tullut minulle pakkomielle.

Voisinko alkaa kuunnella vain itseäni eikä vain odottaa muiden kehuja tai sitten jännittää arvostelua?

"Please don't ask me any questions
 There won't be a valid answer"

Olen kuunnellut muutaman laulun eräältä laulajalta, ja tänään päätin ottaa hänestä enemmän selvää.

Hän on 12-vuotias. Viime kesänä hän voitti America's Got a Talent itsekirjoittamillaan kappaleilla, ukulelella säestäen. Ehkä tiedättekin kenestä on kysymys: tytöstä nimeltä Grace Vander Waal.

Ihailen hänen hiukan sorahtavaa, ainutlaatuista ääntään, joka eroaa muiden laulutyylistä; hänen kappaleensa I Don't Know My Name, (josta tämän tekstin sitaatit ovat peräisin) kosketti minua ensimmäisellä kuuntelukerralla, sillä samastuin siihen. Myös Grace kertoi laulunsa kertovan hänestä itsestään.

Mutta samalla minua latistaa kuulla hänen suosiostaan. Nähdä hänen itkevän lavalla, sädehtivän onnesta ja innostuksesta. Voisi minustakin olla kivaa laulaa yleisön edessä, sulkea silmät ja vain laulaa kaikille. Avata silmät ja hymyillä ystävilleni, aplodeille. 

Haluaisin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa heitä. Olla ihailtu vaikka kuitenkin olisi parempi vain hyväksyä ja ihailla itseään aivan itse, sellaisena kun on. Haluaisin todellakin olla itsevarma, tehdä asiat omalla tavallani ja luottaa siihen.

Juuri nyt en luota.

Mutta on niitäkin hetkiä, jolloin olen sitä, ihan hetken. Esimerkiksi silloin kun improvisoin omaa tanssia YMCA:n tahtiin, ja liikkeet tulevat melkein luonnostaan. Kun melodiat kajahtelevat suihkukopin seinissä, ja kuvittelen laulavani jollekulle tietylle. Tätä postausta kirjoittaessa, kun kuuntelin silmät kiinni samaista Grace Vander Waalin kappaletta ja sain kiinni sävelestä.
 "I'm not trying
 But I'm trying
 To find my way

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti