perjantai 28. syyskuuta 2018

L. Onerva: Etsin suurta tulta

Kiinnostus heräsi: Katja Kirjojen kamarista on suositellut L. Onervaa, ja satuin löytämään tämän kirjastosta


Etsin suurta tulta. Valitut runot 1904-1952
L. Onerva
Toim. Helena Anhava
1984 
266 sivua
Otava

Etsin, etsin suurta tulta
kautta kirjavan elämän.
                    -Etsijä (1904)

Nämä säkeet kuvaavat hyvin L. Onervan runojen kiihkeyttä. Varsinkin kokoelman alkupuolen runot aivan palavat intohimoa ja tunnetta, ja voin vain kuvitella millaisia ajatuksia runoilijalla on ollut normaalisti päässään.

Joka haave haihtuu mun rinnastain,
joka kaipaus karreksi palaa:
en voi minä lempiä niinkuin muut,
en vannoa ikuista valaa.

Olit äsken tuttu, nyt vieras mies,
äh, vältä syytöstä väärää!
Olen lentävä lehti ja vierivä vuo
ja itse en tietäni määrää. 
                     -Geisha (1910)

Vaikka Onerva kirjoittikin rohkeasti ja modernisti, löytyy hänen runoistaan kuitenkin lähes loppuun asti tarkka rytmi ja loppusoinnut. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä runoissa mukaan tulee myös sotateema:

Pois kansat niitetään kuin kypsä heinä.
On pilkkopimeä maapallon seinä,
miss' salakirjoitus vain leimuaa.
                            -Salakirjoitus (1921/22)

Loppupuolen runot ovat ehkä suurimmilta osan rauhallisia ja keskittyvät kuolemaan. Muutenkin runojen sävy on usein surumielinen. Mutta niinhän se kaikilla runoilijoilla taitaa olla; voiko kirjoittaa vaikuttavia, iloisia runoja? Minusta se on ainakin vaikeaa.

Kuten moni on varmaan huomannut, en ole mikään runojenlukija. Etsin suurta tulta on kolmas kokonainen runokokoelmani - ja lasken tähän siis mukaan Montgomeryn Annan jäähyväiset. En jaksaisi lukea montaa tuntia putkeen runoja, ja tämänkin lukemiseen meni useampia kuukausia... Huomasin kuitenkin, että oli mukava lukea näitä joskus yöllä, kun en saanut unta. Tietysti varsinkin aluksi en saanut paljoa irti monista runoista, mutta myöhemmin jo paremmin. Alkupuolelta samastuin esimerkiksi tuohon Geisha-runon pätkään, loppupuolelta jo muutamaan runoon.

Kiinnostuin nyt vähän enemmän runoista, varsinkin suomalaisista runoilijoista, ja voisin lukea vähän tarkemminkin L. Onervan kokoelmia.

Loppupuolelta eräs lempparini:

Miks särkyy hetket multa
                                       niinkuin turhat lelut,
miks kaikki taukoo melut
         ja hiljaa hiipii sieluun kuolon aavistelut? -
Kuin usvapilvi lankee
ja mieli on niin ahdistettu, ankee -
Niin heikost' tuikkii lyhty elämän -
Ma tiedän: kohta tyhjään häviän -
Mut ihme maan on sitä ihanampi
ja vangin tyrmäkin on avarampi - 
Kaikk' enkelitkin taivasharppuineen
vaihtaisin yhteen
                                       sykkiväiseen ihmissydämeen,
mi maja jumaluuden on ja kärsimyksen,
rovio yön, marttyyrein ylistyksen.

Kun katson elämäni hämäryyteen,
ma katson jumaluuteen, iäisyyteen -
Mut sydäntä, ma jota kaipailen,
ma löydä en.
Ma olen yksin kesken miljoonien ihmisten.
                                -Hämärämietteitä (1945)

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 2."Kotimainen runokirja".

2 kommenttia:

  1. Runot ovat tunnelmasta kiinni, joskus jokin säe loksahtaa kohdalleen ja kokee ahaa-elämyksiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Sekä siitä, koskettaako se jotenkin omia kokemuksia ja näkemyksiä.

      Poista