Kiinnostus heräsi: a woman in the library recommended it to me. Thank you, if you somehow happen to read this :)
Dear Mrs. Bird
AJ Pearce
AJ Pearce
2018
320 sivua
Picador
Vuodenvaihteessa 1940-41 Lontoo kärsii suurista pommituksista, ja jokaisen apua tarvitaan. Parikymppinen Em asuu parhaan ystävänsä Buntyn kanssa kaukana kotoa ja työskentelee päivisin kanslistina, öisin vapaaehtoisena paloaseman puhelinvaihteessa. Niin tekee moni muukin hänen ikäisensä tyttö, sillä joka puolella kehotetaan tekemään kaikkensa kotirintaman puolesta ja kestämään vaikeudet. Salaa Emin suurin haave on tulla kuuluisaksi toimittajaksi - ja eräänä päivänä hän huomaakin lehdessä ilmoituksen, johon hän tarttuu empimättä. Pahaksi onneksi työpaikka paljastuukin pienen, kulta-aikojensa ohi ajaneen lehden toimitukseksi ja työnkuva koostuu lähinnä puhtaaksi kirjoittamisesta ja epämiellyttävien kirjeiden erottelusta - naisten kyselypalstaa pitävä Mrs. Bird on nimittäin tarkka siitä, ettei lehteen pääse mitään haihattelevaan romantiikkaan tai ei-patrioottiseen liittyvää ja että huoliansa purkavia käsketään vain painamaan eteenpäin. Em ei kuitenkaan voi katsoa vierestä vaan tahtoo auttaa kaikkia sodan ja rakkauden vuoksi kärsiviä lukijoita. Hän alkaa kirjoittaa heille takaisin Mrs. Birdin nimissä - kai hyvä tarkoitus antaa anteeksi?
Dear Mrs. Bird oli tosiaankin tuntemattoman suosittelema kirja, jonka lainasin hänen mielikseen (ja koska en voi ikinä lukea liikaa sodanajasta) - ja yllätyin todellakin iloisesti. Se oli lyhyesti sanottuna romanttisesti ja kevyesti kirjoitettu, suht realistinen kuvaus kotirintaman ponnisteluista.
Kirjoitustyyli on täynnä ihania vanhanaikaisia brittiläisiä sanoja ja huudahduksia, kuten "I say!" ja "smashing". Se korostaa ehkä myös Emin luonnetta, joka on välillä hiukan romanttisen huoleton mutta kuitenkin empaattinen ja huolehtivainen. Hän tarkoittaa hyvää eikä aina ajattele tulevaisuuden murheita, mutta kuitenkin sopivasti. Hän on tottunut sodan pelontäyteiseen ja epävarmaan arkeen ja tekee parhaansa pysyäkseen reippaana, mutta tietysti miettii samaan aikaan mitä kaikkea voisi tapahtua. Vaikka se tuntuu kuitenkin niin uskomattomalta ennen kuin todella tapahtuu.
"I might not know much, but I know what it's like to be young and a bit at sea --" -s.289
Dear Mrs. Birdin syvimpiä teemoja ovat empaattisuus ja ystävyys mutta myös syyllisyydentunto. Viimeisen käsittely jäi kuitenkin aika valjuksi. Loppupuolella tarinaa Em nimittäin joutuu kokemaan suurta syyllisyyttä tekemästään ja tekemättä jättämisestään, ja tiedän, että ainakin itse olisin kokenut tilanteen vielä paljon pahemmin. Olisin ollut aivan shokissa, enkä olisi luultavasti ikinä toipunut asiasta. Muutenkin loppu, ja miten kaikki yhtäkkiä selvisi muutamassa sekunnissa, oli minulle liian perinteinen ja imelä ratkaisu. Olisin toivonut jotain realistisempaa, joka ei olisi päättänyt kaikkea niin helposti. Kirja oli muuten niin romanttisen realistisen tuntuinen, että loppu pikkiriikkisen pilasi sen. Mutta ei kai tätä voi liikaa kritisoida, kun melkein kaikki kirjat tarjoavat samaa, vai voiko?
Plussaa siitä, että kirjassa oli hippusen romantiikkaa (Charles <3), mutta se ei kuitenkaan ollut pääpaino tarinassa vaan realistinen lisä sodan keskellä. Em mainitseekin sodan aikana rintamalla olevien miesten kanssa kirjoittelun ja romantiikan tuoman piristyksen kauhun keskellä.
"On nights when there wasn't a raid, we were allowed to sleep in the volunteer room so we'd sit on our bunk beds and drink cocoa and talk nonsense. And on the nights when the raids were bad, if we had any breaks we'd talk nonsense even more to take our minds off it. Finding me a husband was perfect on that front." -s.123
Mietin mitä samaa koronatilanteessa ja Blitzkriegissä on, ja tajusin yhden yhtäläisyyden. Em kertoo, kuinka alkuvuodesta 1940 kaikki olivat heti ilmahälytyksen kuultuaan juosseet suoraa päätä pommisuojaan, mutta kuinka vuotta myöhemmin ilmahälytyksen sattuessa elokuvateatterissa kenelläkään ei ollut aikomustakaan jättää elokuvaa kesken, ja monet kävelivät kaduilla ja ajelivat bussilla tai taksilla pommien viheltäessä yläpuolella. Jollakin lailla he turtuivat ainaiseen uhkaan ja kuolemaan pelkoon ja jatkoivat elämää. En ollut ikinä tiennyt tästä mentaliteetista salamasodan aikana. En ole lukenut samanlaista muista romaaneista tai sodanajan päiväkirjoista. Mietin kuitenkin tätä samaa nyt koronan toisen aallon uhatessa - ihmiset eivät jaksa enää pitää turvavälejä ja olla tapaamatta ystäviä tai menemättä ravintoloihin, vaikka keväällä suurin osa totteli kiltisti. Sitäkin enemmän, koska uhka ei ole konkreettinen ja silmien edessä?
"I kept stirring the tea. I was doing anything but a grand job. My kind Czechoslovakian friend was singing in a soft baritone that in another time and world would have its place in a choir. Instead, here he was, looking after a complete stranger for free while having to tell people his nationality in the same breath as hello in case they thought he was a threat.
The world had become ugly and mad."
Pidin eniten Dear Mrs. Birdin ajankuvauksesta. Siitä kuinka Em työskenteli hikihatussa velvollisuuden tunnostaan ja vapaa-aikanaan kävi joskus elokuvissa, kahvilassa tai tanssiaisissa ja matkusti jouluksi kotiin. Eniten minua kiehtoi ja inspiroi hänen työnsä vapaaehtoisena paloasemalla. Em sanoo, ettei hänellä ollut aavistustakaan miten he jaksoivat ja kestivät kaiken työn, univajeen ja alituisen pelon. He vain kestivät.
"On the night like tonight though, it didn't matter if you were sitting next to the Queen of Sheba. There was a very real likelihood that someone was gonna get hit. The worst was if a call came in about a bomb near one of our families or friends. You couldn't do much, just say a quick prayer and get on with it until the end of the shift. We didn't want to let the boys down - after all, they were the ones outside, putting out fires as shrapnel fell about them and the bombs didn't stop." -s.128-129
Aloin lukea tätä romaania jo helmikuussa ennen korona-aikaa (jätin sen maaliskuussa Saksaan lähtiessäni Suomeen) ja luulen, että jotain vapaaehtoisuustyön kuvauksesta jäi kummittelemaan mieleeni, sillä päätin keväällä ilmoittautua auttamaan jotakuta lähellä asuvaa kaupassakäynnissä kerran pari viikossa. Meistä tulikin lopulta hyvät ystävät ja soittelemme edelleen. :) Joka tapauksessa ihailen edelleen heitä, jotka pyhittivät vapaa-ajastaan enemmän kuin pari tuntia viikossa kauppa-apuun, menivät laulamaan vanhainkotien pihalle tai keksivät jonkin muun tempauksen. Kumpa tällainen avunanto ja ihmisten piristäminen jatkuisi!
En ymmärrä miten sodanaikaan ihmiset ovat jaksaneet ikuista pelkoa ja hirveää epävarmuutta. Jo nyt koronavirus tuo epävarmuutta, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä pienen kurkkukivun kanssa, ketä uskaltaa tavata ja kuka voi saada taudin vakavana. Joskus ajattelen, että sodan aikaan ihmisten ei sentään tarvinnut eristäytyä kotiinsa ja vähentää ystävien tapaamista. Elokuvateattereita ei suljettu, vaikka tanssit olivatkin tietääkseni Suomessa kielletty. Mutta sitten yritän miettiä sitä kaikkea kuolemanpelkoa, joka ei lieventynyt vaikka olisikin jäänyt kotiin, koska siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Kuolema uhkasi kaikkialla. Ja samaan aikaan miehiltä ja naisilta vaadittiin melkein epäinhimillisen paljon työtä ja voimia isänmaallisen hengen ylläpitämiseksi.
"I remembered watching William and the boys trying to get the children out of that bombed-out house. I had stood on the pavement scared out of my wits, feeling useless, terrified that one or all of them would get crushed to death. I had been scared as I ran towards Coventry Street, dreading what I might find as the bombs fell on the Café de Paris. And how many timed had I jumped when the phone rang too early in the morning, or very late at night, in case it was bad news?
But I never told anyone, because that's not what one did. The papers and radio and even magazines like ours went on about pluck and bravery and spirit. They talked about battles fought, advances made. They talked about everyone stepping up to the mark, keeping homes going, keeping things the same for when the men came home because that's what they were fighting for. Making sure you still looked nice, what hair to have, how you mustn't let yourself go because that would show Hitler he would never get us down. And on top of keeping the home front going after six months of bombing, we expected our readers to keep a pretty blouse and the last of the rouge ready for special dates and romance when their men came hone on leave.
How often did we say well done to our readers? How often did anyone ever tell women they were doing a good job? That they didn't have to be made out of steel all the time? That it was all right to feel a bit down?" -s.267
Em muistuttaa siitä, että pelkoon ja huoliin ei voi vastata käskemällä vain jatkaa eteenpäin valittamatta. Siihen voi vastata ymmärryksellä ja empatialla ja kuuntelemalla. Kukaan ei ole heikko jos ei jaksakaan.
Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. "Kirja jonka joku toinen valitsee puolestasi" ja oman Kaupunki-haasteeni Lontoon vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti