Tammikuussa lumihanki ja talvi olivat minun kaikkeni

Tammikuussa luin kahdeksan kirjaa ja 1985 sivua:

1. Liz Kessler: Read me like a book (296s)

2. Rainbow Rowell: Midnights (50s)

3. Mary Marck: Hyvästi, Eeva! (124s) (Eeva #4)

4. Becky Albertalli: Love, Creekwood (111s) (Simonverse #4)

5. Kyllikki Villa: Tyttö sodassa. Kenttälotan kirjeitä 1941-1944 (479s)

6. Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Pumpkinheads (209s)

7. Robin Talley: Pulp (407s)

8. Kristen Zimmer: The Gravity Between Us (309s)

Tammikuussa luin jostain syystä enemmän kuin yhtenäkään kuukautena useampaan vuoteen! Siihen oli tosin osittain syynä vuodenvaihteen lukumaraton ja useampi keskeneräinen kirja, mutta ilman näitäkin olisin lukenut tammikuussa enemmän kuin puoleen vuoteen. 

En ehtinyt lukea Read me like a book -kirjaa kokonaan viime kesänä, joten luin tammikuussa oikeastaan vain muutamakymmentä viimeistä sivua, enkä muista tarkasti alun tapahtumia. :D Joka tapauksessa kirja oli suurin piirtein perinteinen coming out -story: tyttö ihastuu samansukupuoliseen ja tajuaa vähitellen, etteivät hänen suhteensa poikien kanssa ole ikinä merkinneet mitään, hämmentyy mutta lopuksi hyväksyy itsensä. Mistä pidin ja mihin myös itse todella samastuin, oli Ashin ihastuminen opettajaansa. Sitä ei tuomittu, mutta sille ei myöskään annettu toivoa - se vain auttoi Ashia kasvamaan ja tajuamaan seksuaalisuutensa. Pidin myös siitä, ettei kirja tarjonnut liian helppoja ratkaisuja homofobian voittamiseen. Mielenkiintoinen näkökulma oli, kuinka Ashin opettaja inspiroi häntä panostamaan kouluun ja lopulta hakemaan yliopistoon. (Englantilainen koulujärjestelmä tuntui muuten A-leveleineen hyvin erilaiselta verrattuna vaikkapa amerikkalaiseen.)

Midnights oli ihan kiva novelli/pienoisromaani uudenvuodenöistä ja hitaasti kehittyvästä rakkaustarinasta, mutta toimisi paremmin romaanina.

Hyvästi, Eeva! oli mielenkiintoinen lopetus Eeva-sarjaan - Eeva ja Hertta pääsevät nimittäin ulkomaille. Pidän kirjojen tyttöjen tasa-arvoisesta asemasta - mitä romanttinen loppu tosin hiukan painoi alaspäin - ja tulevaisuuden ja haaveiden pohtimisesta. Eevakin tuntee paineita siitä, kuinka pitää päättää niin nopeasti koko tulevaisuudesta.

Pienoisromaani Love, Creekwood oli yllättävä jatko-osa Simon-sarjalle, jolle Becky Albertalli ei alun perin aikonut kirjoittaa lopetusta. Oli kiva lukea vielä hahmojen ensimmäisestä yliopistovuodesta, mutta sähköpostimuotoinen kirja ei valitettavasti kertonut niin paljon kuin olisin halunnut saada tietää. Juonen kaarena kulki onneksi osittain Simonin ja Bluen kamppailu long distance -suhteessa, ja kaveripiirin sähköposteja eri yliopistoista oli hauska lukea.

En tiennyt lotista paljon mitään, mutta kirje- ja päiväkirjakokoelma Tyttö sodassa valotti hyvin Kyllikki Villan kokemuksia lottana jatkosodassa. Kyllikki lähti toimistolotaksi vain 17-vuotiaana ja vietti melkein koko sodan samassa toimessa eri paikkakunnilla. Kirjeet ja päiväkirjamerkinnät kertoivat todella käsinkosketeltavasti sodan ajasta - oli sitten kyseessä lottatyttöjen työvuorot, ihastukset, ilonpito tai kaipaus normaaliin elämään. Joillekin tämä tiiliskivi on väsyttävää luettavaa, mutta itse rakastan ihmisten sisimpien ajatuksien lukemista ja ajankuvauksen tulkintaa. Suosittelen tätä kaikille!

Tammikuussa luin ensimmäistä kertaa sarjakuvaromaania! Pumpkinheads oli ihan mukava kertomus kahden kurpitsatilalla työskentelevän nuoren viimeisestä illasta ja rakkaussotkuista. Taustojen syksyiset värit ja hiljalleen hämärtyvä ilta olivat muuten todella kauniisti piirretty, nostan hattua Faith Erin Hicksille. Päätin välittömästi käydä kurpitsatilalla kun seuraavan kerran käyn Nebraskassa.

Pulp oli hiukan erilainen nuortenkirja, joka kulki kahdessa eri aikakaudessa ja sekoitteli eri elämäntarinoita keskenään. Pidin todella seksuaalivähemmistöjen historian koskettavasta kuvauksesta, lesbian pulp fiction -kirjallisuuslajin esittelystä ja ennen kaikkea loppuratkaisuista, jotka eivät yksikään olleet stereotyyppisiä. Tämä oli sykähdyttävä nuortenkirja, tähän asti vuoden parhaita lukemisiani.

The Gravity Between Us oli jotenkin hiukan ärsyttävä romaani - päähenkilöiden glamour oli jotenkin niin ylitsepursuavaa, mutta oli mielenkiintoista kurkistaa tähtien julkisivun taakse ja huomata että ne ovat tosiaankin välillä vain julkisivuja. Päähenkilöiden suhde oli myös minun makuuni hiukan liian seksuaalinen, enkä ihan samastunut heidän ihastukseensa. Kuitenkin tämä oli luettava ja ihan koukuttava kirja.

Katsoin Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994) ensimmäistä kertaa, ja pidin huumorista sekä siitä, miten tarina paljasti pikkuhiljaa uusia asioita. Vaikka marginaalisten henkilöiden traagisia loppuja kritisoidaankin, oli se minusta tässä elokuvassa kuitenkin paikallaan, sillä kohtaus oli esitetty niin koskettavasti ja sympaattisesti.

   Mestari Chengin (2019) näin jo toisen kerran ja rakastin edelleen sen rakkaustarinaa, Vesa-Matti Loirin ja Chu Pak Hongin esittämiä kappaleita sekä suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin lomittumista.

Ja ennen kaikkea Lapin kesäyön valoisaa hämärää. Joskus tosin tuntui että elokuva oli tarkoitettu Suomen turistimainokseksi ja kiinalaisten ravintoloiden mainosvideoksi, mutta annan sen anteeksi.

   Vaikken olekaan Star Wars -fani, niin Imperiumin vastaisku (1980) oli edelleen kivaa katsottavaa. Han tuntui kyllä tässä elokuvassa jotenkin ahdistelevalta, ja hänen lähentely-yrityksiään on aika lailla romantisoitu. Kuitenkin hänen ja Leian naljailut ovat hauskoja. Unohtumattomin kohta: "I love you." "I know."

   Maija Poppasen paluun (2018) katsoin uudelleen parin vuoden jälkeen (viimeksi taisi olla juuri ylioppilaskirjoitusten jälkeen!). Ei tämä ihan legendaarista Julie Andrewsin klassikkoa voita, ja tässä on ihan liikaa elokuvan lumoon sopimattomia kohtauksia kuten takaa-ajokohtaus ja kylpyammekohtaus, sekä jotkut kohtaukset matkivat liikaa alkuperäsversiota. Kuitenkin pidin pääasiassa juonesta, ja rakastin edelleen Janea, joka seuraa äitinsä aktivismia ja pukeutuu housuihin. Eräs comeback-rooli oli myös ihana!

    My Fair Lady (1964) oli lähestulkoon yhtä ihana kuin ennenkin! En edes muista koska olen katsonut tämän aiemmin, mutta pikkuveljeni ei ainakaan muistanut koko elokuvaa. Pidin varsinkin elokuvan huumorista ja tietysti Eliza Doolittlestä. Audrey on niin tähtisilmäinen laulaessaan I could have danced all night - paitsi ettei hän laulanut sitä itse. Kappaleissa Show me ja Without you hän puolestaan näyttää ihailtavasti kyntensä vuoroin Freddielle, vuoroin Henry Higginsille. Toisaalta huomasin nyt ensimmäistä kertaa, kuinka hirveän naisvastainen ja itsekäs Higgins on - tuntui kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. Vaikka hän onkin tarkoituksella karikatyyri, ei hän saanut lopussa minkäänlaista rangaistusta tai kehittynyt ollenkaan parempaan suuntaan. Tämä oli jotenkin todella lannistavaa katsottavaa, ja näkee hyvin millaisia roolimalleja miehet ja naiset ovat 60-luvulla saaneet.

   Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003) -elokuvan olen aina toivonut näkeväni, muttei siihen ikinä ollut tilaisuutta. Nyt kuitenkin katsoin sen perheeni kanssa. Elokuva oli jotenkin paljon koomisempi kuin olin kuvitellut, mikä saman tien huvitti ja hämmensi. Will ja Jack olivat ihania <3 Kuolleen miehen kirstu (2006) taas oli juoneltaan sekavampi, sillä tipuin kärryiltä ensimmäisen vartin aikana enkä ikinä päässyt kunnolla takaisin. Pidän siitä kuinka tarinassa on mukana useita eri ryhmittymiä, jotka ovat vuoroin kenenkin puolella tai ketäkin vastaan ja kuinka Jack, Will ja Elizabeth poukkoilevat villeinä kortteina niiden välillä. (Tai no, onko Jack ikinä kenenkään puolella?)

Dash & Lily (2020) on jouluinen nuortensarja, mutta ehdin katsoa sen vasta nyt. Koko sarjan idea on siirappinen ja vähän erikoinen mutta ihana. Pidin sekä luovasta, erilaisesta Lilystä kuin kyynisemmästä mutta aidosta Dashista. Lilyn veli ja Dashin ex-tyttöystävä Sofia toivat mutkikkuutta matkaan.(Rakastin Sofian aksenttia, mutta en ikinä tunnistanut sitä!) Lilyn japanilais-amerikkalainen perhe ja sen tavat olivat myöskin luonnollisesti esitetty. Lisäksi sympatisoin Lilya muutenkin paljon. Ainoa mikä todella ärsytti, oli kuinka eräs äkillinen muuttopäätös ulkomaille esiteltiin aivan normaalina, eikä kyseiselle hahmolle ikinä tarjottu siitä kunnolla sympatiaa. Nuoren mielipidettä pitäisi aina kuunnella asiassa eikä jättää kertomatta tällaisia asioita ennen kuin viime hetkessä.

   Aloin katsoa The Baby-Sitters Club -Netflix-sarjaa, sillä olen lukenut samaa kirjasarjaa ala-asteella. (Varasin myös muutaman osan kirjastosta nostagiseksi uudelleenlukemiseksi, ja niin näyttää moni muukin tehneen!) Minisarja on päivitetty tähän päivään, ja taustalla pyörivät esimerkiksi lukuisat samansukupuoliset parit, transtaustainen tyttö ja feminismi. Hiukan harmitti kuinka kirjojen tarina on niin lyhennetty puolen tunnin jaksoissa. Joka tapauksessa sarjaa on ollut kiva seurata ja lapsinäyttelijät ovat ihanan innostavia!

Tammikuussa tuntui siltä, etten meinannut ehtiä tehdä mitään. Tuntui että ehdin vain opiskella ja olla tietokoneella ja lukea. Tämä johtui keskittymisen puutteesta ja väsymyksestä etäkouluun, minkä vuoksi jokainen tehtävä tuntui vievän ikuisuuden. Välillä jumituin vain sisälle lukemaan sanomalehtiä ja ahdistumaan maailmasta. 

Kuitenkin kuun aikana tapahtui myös ihania pieniä asioita. Tammikuussa söin joulusuklaata varmaan yhtä paljon kuin joulukuussakin, pelasin Unoa ja Cluedoa, kävelin merenrannalla lumisateessa, join kahvia ystävälläni, tein sushia, laskin pulkalla hämärässä, nauroin ja kiljahtelin. Rakastin lunta, kuunsirppiä kalpenevalla taivaalla, jolla leijuu auringonlaskun hehku, sinisiä iltoja ja vaaleansinisen valkoisia päiviä, joita en valitettavasti saanut ikuistettua näihin kuviin. Talvinen maisema ja lumi tuntuivat olevan oikea henkireikä. Toivottavasti tämä ei ollut viimeisiä todella lumisia talvia.

Mikä paikka tai asia ilahdutti teitä vuoden alussa?