sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Syyskuussa luin pitkästä aikaa päätoimisesti

Syyskuussa luin viisi kirjaa ja sattumalta tasan 1500 sivua!

1. Salla Simukka: Matalapaine/Korkeapaine (144 sivua)
2. Becky Albertalli: Kate in Waiting (393s)
3. Paula Havaste: Kaksi rakkautta (355s)
4. Sara Farizan: If you could be mine (256s) 
5. Saundra Mitchell: All out! The no-longer-secret stories of queer teens throughout the ages (352s)

Syyskuussa luin loppuun enemmän kirjoja kuin koko kesänä! Tajusin myös, etten olisi millään ehtinyt kesällä lukea joka kuukausi 1500 sivua, sillä nyt syyskuussa lukeminen oli kutakuinkin päätoiminen harrastukseni. Elo-syyskuun vaihteessa luin muuten myös sattumalta paljon uutuuskirjoja tältä vuodelta, vaikka yleensä löydän kirjat aina vähintään muutaman vuoden päästä niiden julkaisusta. Becky Albertallin kirjaa olin odottanut, mutta muut uutuuskirjat lainasin ihan huomaamattani luettuani niistä kehuja.


Matalapaine/Korkeapaine
oli ihan mukava kahden tytön suhteesta kertova säe- ja kääntöromaani, joka tuli luettua yhdessä päivässä. Kirjalla oli hyvä juonikäänne ja kivan avoin loppu, mutta sillä ei kuitenkaan ollut minulle mitään uutta tarjottavaa. Olen ehkä lukenut jo tarpeeksi samankaltaisia tarinoita oman identiteetin epäröinnistä.

Kate in Waiting on Becky Albertallin uusin tulokas. Pidin kirjan ystäväsuhteen ja ihastuksen kuvaamisesta, pienistä juonikäänteistä ja etenkin musikaaliteatterin tekemisestä. Kuitenkaan kirja ei yltänyt Simonin, Leahin tai Yes no maybe son rinnalle. Katen kaveriporukka tuntui ehkä vähän naiivimmalta eikä tarinassa löytynyt sellaista ahaa-elämystä, mutta hyvä lukukokemus se oli lopulta.

Kaksi rakkautta kuvasi elämää sota-ajan Suomessa naisen näkökulmasta ja onnistui olemaan hyvin uskollinen ajankuvaukselle. Pidin myös siitä kuinka kirja kuvasi naisen seksuaalisuutta ja yhteiskunnan odotuksia tämän elämälle sekä pohti onnellisuuden käsitettä. Onko tyyni arjen onni vai leiskuva hetken intohimo tavoiteltavampaa?

If you could be mine kertoi myöskin kahden tytön suhteesta mutta tällä kertaa Iranissa. Pidin siitä kuinka kirja oli hyvin realistinen muttei kuitenkaan aivan lohduton vaan tunnelin päässä näkyi valoa. Luin vuosi sitten Deborah Ellisin samanteemaisen romaanin Moon at nine, joka oli rajumpi. If you could be mine näytti Iranin kulttuuria, kuten järjestetyt avioliitot, mutta myös seksuaalivähemmistöjen selviytymiskeinoja ja valotti lisäksi transsukupuolisten arkea - Iranissa transihmisten sukupuolenkorjaukset sallitaan, mutta ne ovat haastavia, ja korjauksen läpikäyneet kohtaavat joka tapauksessa transfobiaa. Tässäkin kirjassa oli ilahduttavan avoin loppu.

All out! oli fiktiivinen novellikokoelma LGBT+ -nuorista entisaikoihin. Oli ihana lukea historiallisia novelleja sateenkaariväestä, varsinkin kun tarinat sijoittuivat laajassa kirjossa keskiajalta 1900-luvun loppuun. Välillä mietin olivatko novellien miljööt ja henkilöt ehkä liiankin suvaitsevaisia, mutta kokoelman tarkoitus on tarjota onnellisia tarinoita ja entisaikaankin on avoimuutta löytynyt enemmän kuin yleensä annetaan olettaa. Osa tarinoista jäi hiukan etäisiksi, mutta osasta tykkäsin todella.

Sainpa kerrankin tehtyä sydämen!

Clueless
-teiniklassikosta (1995) olin kuullut paljon hyvää mutta en nyt kuitenkaan erityisesti vaikuttunut siitä. En kyllä seurannut sitä tarpeeksi hyvin, joten en esimerkiksi huomannut viittauksia Jane Austeniin Emmaan. Vaikka päähenkilö Cher kehittyikin tarinan aikana ja tajusi itse olevansa "clueless", tuntui tarina kuitenkin vähän pinnalliselta. Tain näyttelijä 
Brittany Murphy näytti muuten aivan erilaiselta kuin kymmenen vuotta myöhemmin Love and other disasters -elokuvassa, enkä olisi ikinä tunnistanut häntä. Ehkä tämä elokuva pitää katsoa jonain päivänä uudelleen paremmin keskittyen?

Knives out (2019) oli näppärästi tehty dekkari, joka piti otteessaan, vaikka aluksi katsoinkin sitä vain sivusilmällä. Tarinaan kuului äkkinäisiä juonenkäänteitä ja tihenevä jännitys ja olin viimeiseen asti epävarma, olisiko päähenkilö syytön vai syyllinen. Tämä oli kiva koko perheelle (no ei ihan pienille tai herkille) sopiva dekkari. 

Lentäjä Amelia Earhart on kiehtonut minua jo pitkään, ja olenpa lukenut hänen elämäkertansakin Lost Star kerran. Siksi ilahduin löytäessäni Amelian (2009) DisneyPlussasta. Oli kiehtovaa seurata hänen tarinaansa nyt valkokankaalta. Elokuvassa oli myös pätkiä vanhoista filmimateriaaleista! Amelian ja George Putnamin rakkaustarina oli ihan suloinen, vaikka Putnam vaikuttikin varsinkin aluksi vähän kontrolloivalta. Tarinaan oli myös nähtävästi lisätty avioliiton ulkopuolinen suhde, mikä jäi vähän häiritsemään. Amelia oli kuitenkin hyvin inspiroiva: hän oli jotenkin täysi vastakohtani kohdatessaan pelkojaan kerta toisensa jälkeen ja tahtoessaan elää täysillä loppuun asti. Hän myös vaati säilyttää itsenäisyytensä jopa mennessään naimisiin. Jotkut ilmailuun ja radiotekniikkaan liittyvät asiat jäivät tosin hieman avoimeksi, ja siksi loppukohtauksessa oli vähän vaikea pysyä perässä. Opin Ameliasta uusia asioita, mutta tunnistin myös hänen viimeiset sanansa välittömästi niiden lausumisen jälkeen.

Tove (2020) oli elokuva, josta tiedin pitäväni heti nähtyäni trailerin ja jota olen odottanut jo puolisen vuotta. En ole ikinä ollut ihastunut muumeihin, mutta jotenkin tämän viimeisen puolen vuoden aikana olen kiinnostunut muumien ja Toven maalauksien symboliikasta sekä Tovesta ihmisenä, hänen itsenäisyydestään ja boheemiudestaan. Suurin syy on tosin myös hänen ihmissuhteensa ja rohkeus olla oma itsensä. Ja voi, tiedättekö sen tunteen kun filmin jälkeen tuntee itsekin elävänsä elokuvassa? 
   Kuten Tovea onkin kehuttu, se oli samaan aikaan melankolinen mutta myös elämäniloinen elokuva. Rakastuin Alma Pöystin silmillä näyttelemiseen, Toven tanssikohtauksiin ja seurasin mielenkiinnolla niin suomenruotsalaisia taiteilijapiirejä kuin Toven suhteita Vivikaan ja Aatokseen - sekä Tuulikkikin vilahti mukana. Hiukan jäi häiritsemään Vivikan kuvaus naisten saalistajana, vaikka esimerkiksi kirjekokoelmaa Kirjeitä Tovelta lukiessa käy selville, että heidän tunteensa lopulta laimenivat ja että Tofslan ja Vifslan pysyivät loppuelämänsä hyvinä ystävinä. Joka tapauksessa elokuva piristi ja inspiroi, vähän kuin Colette muutama vuosi takaperin. Erityisen ihanaa oli kuunnella suomenruotsia. (Fun fact: Tove ja Tuulikki olivat Alma Pöystin vanhempien ystäviä ja kävivät heillä kylässä!)

Olen mennyt laskuissa sekaisin kuinka monta kertaa olen vuosien varrella nähnyt perheeni kanssa alkuperäiset Vaaleanpunaiset pantterit. Ainakin parin vuoden välein! Tällä kertaa en muistanut kaikkia yksityiskohtia, mutta viihdyin kuitenkin yhtälailla kuin ennenkin. Nämä elokuvat eivät kyllä ikinä vanhene vaan naurattavat samalla lailla kuin aiemminkin. Varsinkin ensimmäisen v. 1963 elokuvan eeppinen takaa-ajokohtaus lopussa vanhan miehen katsellessa on aivan hulvaton. Minusta elokuva ei myöskään ole erityisen rasistinen tai muuten syrjivä. Prinsessa Dalan hahmo on mielenkiintoinen, mutta tällä kertaa pohdin näyttikö elokuva naiset ehkä liikaa juonittelevina ja tunteidensa varassa toimivina. Charles Lyttonin ja Simonen avoin suhde oli muuten myös mielenkiintoinen. Kakkososa Laukaus pimeässä (1964) on samaten upea, vaikkakin muistan pelänneeni pienenä sen murhakohtauksia. Odotan aina etenkin Clouseaun nudistirantaseikkailua sekä (tosin stereotyyppisesti kuvatun) Caton hyökkäyksiä. Dreyfus on puolestaan aika karmiva, joskaan ei vielä yhtä sekopää kuin seuraavissa elokuvissa. 
   Olen joskus katsonut uusia 2000-luvun versioita Vaaleanpunaisista panttereista, mutta ne aiheuttivat lähinnä vain traumoja. Peter Sellers on ainoa oikea Clouseau!

Aamiainen Tiffanylla (1961) en ollut katsonut ainakaan kymmeneen vuoteen, enkä muistanut siitä kohtauksen kohtausta tai yhtäkään juonenpätkää. Olin aina muistellut etten ollut tykännyt koko elokuvasta. Luulen nyt etten vain pienenä ymmärtänyt sitä, sillä nyt ihastuin tähän. Elokuvaa onkin heteronormativisoitu hurjasti (Truman Capoten kirjassa Paul on homo ja Holly bi, mutta tässä he rakastuvat toisiinsa!), muttei se yllättäen haitannut, koska en ole lukenut kirjaa ja koska rakkaustarina oli niin hienosti rakennettu ja poikkesi itsekin normista. Holly oli mielenkiintoinen hahmo, joka elätti itseään tapailemalla miehiä ja haikailemalla rakkauden sijaan varakasta avioliittoa niin että oli valmis lähtemään sen perässä Brasiliaan. Kuitenkin hän vain pelkäsi sitoutumista niin että ei ollut nimennyt kissaansakaan. Olen niin iloinen että häntä näyttelee Audrey, joka pääsee näyttelemään astetta vieläkin särmikkäämpää hahmoa kuin My Fair Ladyn Eliza. Ja tässä elokuvassa hän myös laulaa itse Moon RiverinElokuvassa oli niin hauskoja kohtauksia kuin surullisiakin, ja kyynel nousi silmäkulmaan lopussa Hollyn etsiessä Kissaa sateessa. Filmi on mahtanut olla pieni sensaatio 60-luvun alussa?


Syyskuun vietin kokonaan Suomessa, mikä näkyy varsinkin luettujen kirjojen määrästä. Olen entistä ylpeämpi määrästä, sillä aloitin vieläpä kaikki luetut kirjat syyskuun aikanakin. Oli kiva saada luettua TBR-listalta kirjoja, joita en löydä Saksan kirjastosta. Huomasin myös lukeneeni suhteellisen monta uutuusromaania, sillä yleensä löydän kirjat vasta vuosien päästä. 



Syyskuu oli aika tasainen kuukausi: kirjojen ohella arkeen kuului motivaation ja keskittymiskyvyn hakemista kurssien lopputöitä varten, sivutöiden hakemista ja epämääräistä netissä surffailua. 
Tapasin kuitenkin myös sukulaisia ja ystäviä, ja kuukauteen kuului mm. päivä Porvoossa, sienestämistä, afganistanilaista ruokaa, Tove-elokuva, erään suosikkikirjailijani tapaaminen ja päivä Münchenissä vanhan Pekingin ystäväni kanssa. 

Porvoo



München


Papalla käydessä ajoin ensimmäistä kertaa traktoria, mistä jäi hieno onnistumisen tunne, ja sillä olikin mukavan helppo körötellä (vaikka ensin melkein törmäsinkin käännöksessä halkopinoon). Ehkä onnellisimpia hetkiä oli leikkiä piilosta puistossa, jossa makasin hipihiljaa pensaan juurella usvaisen hämäränä iltana kenenkään huomaamatta. Vaikka sainkin siitä punkkeja iholle, oli se kuitenkin sen arvoista.


Myös syksyinen sää oli ihana! Puut pukeutuivat pikkuhiljaa leiskuvan punaiseen ja keltaiseen, ja joinakin päivinä tunsin ilman kirpeyden. Aivan kuun lopussa palasin takaisin Saksaan, jossa lehdet ovat vielä hetken vihreitä, mutta aamut jo kylmiä. On aina ihanaa saada kokea jokin vuodenaika uudelleen! 


KK: Mikä syksyn alussa ilahdutti teitä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti