Marraskuussa yritin elää täysillä kaaoksen keskellä

Marraskuussa luin kolme kirjaa ja 628 sivua:

1. Dorothy Stratchey: Olivia (109s)
2. Truman Capote: Breakfast at Tiffany's (and other stories) (159s)

3. Rosamond Lehmann: Dusty Answer (355s)

Kun syyskuussa luin LGBT+ -nuortenkirjoja ja lokakuussa historiallisia tai vakavempia yhteiskunnallisempia romaaneja, oli marraskuussa selvästi vähemmän tunnetumpien klassikoiden vuoro. Tai no, Aamiaisen Tiffanylla tietää varmaan moni nimeltä, mutta Olivia ja Dusty Answer tunnetaan lähinnä kirjallisuuden luennoilta ja LGBT+ -klassikoiden joukosta. 

Olivia oli ihan mielenkiintoinen pienoisromaani tyttökoulusta, jossa päähenkilö ihastuu naisopettajaansa. Toisaalta loppu oli melko traaginen, enkä ihan saanut kiinni kirjan ideasta, se oli vähän liian dramaattinen. Tämä klassikko on muuten filmattu samalla nimellä jo vuonna 1951, ja tarinan asetelma perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.

Breakfast at Tiffany's alkoi kiehtoa kirjanakin ihastuttuani elokuvaan syyskuussa. Kirjassa oli hämmästyttävän paljon samoja kohtauksia kuin elokuvassakin, vaikka loppu olikin aivan eri: Holly ei tosiaankaan päätynyt yhteen nimettömän päähenkilön kanssa. Koska olen nähnyt ensin elokuvan, pidän tietenkin siitä enemmän, mutta kirja oli (rasistisista kommenteista huolimatta) hyvin kirjoitettu ja kiehtova. Teokseen kuului myös muutama lyhyempi novelli: kaikki olivat hiukan melankolisia ja epätavanomaisia ja kertoivat yhteiskunnan hylkiöistä. Kaikki myös päättyivät jollain lailla avoimesti. Voin suositella Capoten kerrontatyyliä!

Dusty Answeria olen lainaillut kesästä asti yliopiston kirjastosta useana viikonloppuna yrittäessäni saada sen loppuun. Ihastuin tähän runollisesti kirjoitettuun kasvukertomukseen täysin. Olen ennestään lukenut Lehmannilta Tanssiinkutsun (Invitation to the Waltz), ja Dusty Answer (Elämänhurman häipyessä) oli vielä sitäkin syvempi ja melankolisempi kuvatessaan nuoren tytön kasvua, rakastumista ja epävarmuutta. Sen loppu oli surumielisyydessään vaikuttava ja sopi odotuksiini täysin. Dorothy Stratcheyn ohella myös Rosamond Lehmann kuului (mm. Virginia Woolfin ohella) 20-luvun Bloomsbury-kirjailijapiiriin, ja heidän kaikkien kirjoissa vilahtelee queer-piirteitä.

Marraskuussa katsoin paljon kiinalaisia elokuvia. Taiwanilaisen You are the apple of my eye (Naxienian, women yiqi zhuide nühai, 那些年，我们一起追的女孩) (2011) löysin tämän syksyn mielenmaisemani, Naxienian -kappaleen avulla. Odotin elokuvalta vähän lempifilmini So Youngin tyylistä realistista kuvausta ja syvää nostalgiaa, mutta jouduin pettymään. Koulupojan ihastus ei ollut kovin ihmeellisesti esitetty ja kyseisen kappaleen säestämät kohtaukset olivat ainoita koskettavia. Lisäksi itsetyydytyskohtaukset olivat jotenkin outo lisä. Elokuvasta siis puuttui toivomani syvyys, mutta ihan kiva katsottava se oli.

Red flowers, green leaves (Honghua, lüye, 红花，绿叶) (2018) kuvasi Hui-muslimien elämää Ningxian maaseudulla ja järjestetyn avioliiton ensivuosia. Elokuva eteni hyvin hitaasti ja rauhallisesti sekä muistutti jotenkin dokumenttia, siitä puuttui siis täysin filmeille tyypillinen dramaattisuus. Myös arkielämä oli harmonisesti kuvattua, ja uskonto esiintyi neutraalissa valossa. Myös järjestetty avioliitto näytettiin ihmetyttävän neutraalisti, jopa positiivisesti, vaikka siihen kuuluikin ongelmia. Mietin oliko Kiinan sensuurin taka-ajatus elokuvan sallimisessa kuvata muslimeja harmonisina vai hiukan takapajuisina, mutta luultavasti yliajattelen liikaa. Elokuvassa tuntui kuitenkin, kuten sanottu, välittyvän hyvin antropologisen neutraali perspektiivi. Tarinassa oli hitaan maailman lumoa.

Hi, Mom (Nihao, Li Huanying，你好，李焕英) (2021) kertoi tytöstä, joka äitinsä kuoleman jälkeen tempautuu tämän nuoruuteen ja päättää auttaa tätä saamaan paremman elämän. Draamaelokuvassa oli kiinalaisten filmien tapaan myös komediaa, mutta samalla se oli hyvin koskettava kuvatessaan päähenkilön yritystä olla mieliksi äidilleen - ja lopun käänne sai itkemään. Kiinassa perheen odotukset jälkikasvua kohtaan ovat korkeat, mutta Hi, Mom muistutti, että tärkeintä on toivoa lapsilleen terveyttä ja onnellista elämää. Ehkä vieläkin koskettavampi fakta: Elokuvan ohjaajan Jia Lingin äiti oli myöskin kuollut liikenneonnettomuudessa, ja hän esitti elokuvassa pääosaa.

The Danish Girl (2015) kuvasi 1900-luvun alussa eläneen transnaisen Lili Elben tarinan. En tiennyt etukäteen elokuvasta tai Lili Elbestä juuri mitään, joten tarinan traagisuus yllätti elokuvasalissa. Tapansa mukaan minua vähän häiritsi kuinka elämäkertaelokuvissa faktoja muutetaan fiktioksi, ja esimerkiksi Lili esitettiin aika holtittomana (toisaalta myös epätäydellisenä, tavallisena ihmisenä?). Hänen vaimoaan Gerdaa kävi välillä sääliksi. Välillä oli myös hankala pysyä perässä kuka henkilöistä oli kiinnostunut tai rakastunut keheenkin. Kehodysforia ja sukupuolenkorjausleikkaus tulivat kuitenkin iholle, ja minusta tuntui niin etuoikeutetulta tuntea cis-ihmisenä oloni hyväksi omassa kehossani. Elokuva oli tosiaan vaikuttavasti tehty.

Marraskuussa aloitin, lopetin ja jatkoin useampia sarjoja. Aikuiset (2020-21) katsoin melkeinpä kokonaan Yle Areenasta vilustuneena, kun halusin jotain kevyttä hömppää. Vaikka en erityisesti vakuuttunut sarjan juonesta, olivat hahmot hauskoja ja hellyttäviäkin, vaikka en ymmärtänyt kuinka kaikki pyörivät koko ajan rasittavan Oonan ympärillä. Pidin myös sarjan realistisesta puhekielestä ja näyttelemisestä sekä tietysti oli kiva viipyä hetki Helsingin maisemissa.

Intialaisessa Feels like ISHQ -minisarjassa esitetään joka jaksossa oma rakkaustarinansa. Ne olivat kaikki ihan hellyyttäviä, vaikka osa vähän tylsän stereotyyppisiä ja kevyitä. Intia toi pientä säväystä esimerkiksi kun pohdittiin naimisiinmenoa tai murteen vaikutusta työnhakemiseen. Aktivismijakso oli mielenkiintoinen: toisaalta jakso kannusti aktivismiin, mutta samalla ärsytti aktivistien tapa vetää tuntematon poika mukaan vaikeuksiin. Pidin eniten jaksosta, jossa poika yrittää tutustua karanteenissa olevaan naapurintyttöön, ja toisesta, jossa Airbnb-majoittaminen johtaa kohtaamiseen (jossa näytteli myös Mismatched-sarjasta tuttu Rohit Saraf :3). 

Heilbronnin raatihuone

Marraskuu oli jotenkin täynnä vastakohtia oleva kuukausi, ja sen vieläpä kruunasi hyvin kummallinen päivä, joka päättyi poliisin ovikellon soittoon. Marraskuussa olin jotenkin koko ajan vähän kipeä, joskus ahdisti ja altistuinpa koronallekin ensimmäistä kertaa ja jopa kahdesti. Koronatilanne paheni ja rajoituksia alkoi kohdistua ensin rokottamattomiin, lopulta myös rokotettuihin. 

 

Kuitenkin marraskuussa oli suurimmalta osin hyviä, erittäin tapahtumarikkaita päiviä. Kuun aikana ehdin varata matkan Brysseliin ja perua sen heti seuraavalla viikolla, varata matkan joululomaksi Suomeen, kulkea kaupoissa etsimässä ideoita joululahjoihin, seikkailla, kokata eri ystävien kanssa suomalaista ja aasialaista, käydä päämäärättömällä junamatkalla lähikaupunkiin ja takaisin, kahdesti aamupalalla, kotibileissä ja synttäreillä syömässä raclettea sekä juttelemassa keittiössä kello kolmelta yöllä. Hiukan hiljaisimpina hetkinä katselin elokuvia, kävelin kauniissa yössä nauttien sumusta tai lumisateesta tai laitoin vihdoin postikorttikokoelmani seinälle.

KK: Mikä oli teidän marraskuun seikkailunne? Itse seikkailin jopa kahdesti keskiaikaista linnaa tutkimassa <3