Newyorkilaisten nuorten rakkaustarinoita (+Pride-haaste)

Yöpöydän kirjat järjestää tänä vuonna koko kesäkuun kestävän Pride-lukuhaasteen. Olen osallistunut Pride-lukuviikkoon kerran ennenkin, ja blogistani voi etsiä teemaan sopivia kirjoja tunnisteilla seksuaalivähemmistöt, sukupuolivähemmistöt tai prideviikko. (Lyhyitä arvioita löytyy myös kuukausikoosteistakin! Ehkä pitäisi tehdä näistä jokin lista erikseen...)

Ensimmäinen tämän postauksen kirjoista on LGBT+ -kirjallisuuden (Suomessa?) tuntemattomampi klassikko, toinen on ihan heterorakkaustarina, joka sopii tähän postaukseen muuten vain romanttisena nuortenromaanina. En tiedä onko muilla haasteeseen osallistujilla vino pino LGBT+ kirjallisuutta säilöttynä kesäkuuta varten, mutta minulla on vain Ellen Wittlingerin Hard love, josta aion postata vielä tämän kuun aikana, sekä ehkä vielä Rita Mae Bwrownin The Rubyfuit Jungle, jos saan sen ajoissa kirjastosta. Ehkä voisin tosiaankin tehdä jonkin listan lukemistani LGBT+ kirjoista ja katsomistani elokuvista. Joka tapauksessa nyt asiaan:

Kiinnostus heräsi: selailin netistä LGBT+ kirjallisuutta

Kansi on kaunis mutta vähän liian enkelimäinen;
 pidän enemmän vuoden 1992 kannesta.

Annie On My Mind
Nancy Garden
2019 (1982)
Farrar Straus Giroux
263 sivua

Lisa on seitsemäntoista; hän asuu omakotitalossa Brooklynissa, käy arvostetun tyttökoulun viimeistä luokkaa ja toimii puheenjohtajana oppilaskunnassa sekä haaveilee arkkitehtuuriopinnoista Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa. Eräänä päivänä museossa Lisa tapaa Annien, joka laulaa upeasti, pukeutuu omaperäisesti ja saa Lisan näyttelemään ritaria ja linnanneitoa. Tytöt ystävystyvät nopeasti, vaikka tulevatkin eri taustoista ja kouluista, mutta pian mukana on muitakin tunteita. Miksi sitten vuoden kuluttua Lisa istuu yksin opiskelija-asunnossaan Massachusettsissa, eikä pysty vastaamaan Annien kirjeeseen? 

Annie on periaatteessa ehkä kaikkein perinteisimpiä ja suloisimpia high school -rakkaustarinoita, joita ennen ja usein nykyäänkin vain heterohahmot kokevat. On mukava lukea vaihteeksi 1980-luvusta ilman kännyköitä ja melkein oman ikäisistä tytöistä, jotka eivät juo, käy bileissä tai esitä aikuisia vaan ovat vain jotenkin nuoria ja aitoja. Ehkä ainoa, mikä jäi vähän harmittamaan oli, kuinka erästä kuukausien kestänyttä käännettä ei kunnolla selitetty, eikä sen tapahtumia kuvattu ollenkaan - ja loppukin jäi vähän kesken. 

Toisaalta Annie on myös edelleen kertomus "yhteiskuntaan sopimattomasta" rakkaudesta ja suvaitsemattomuudesta. Lisa ja Annie eivät pysty seurustelemaan normaalin avoimesti vaan heidän ympäristönsä vaikuttaa heidän suhteeseensa ja pakottaa heidät lopulta ulos kaapista. Samalla heitä ympäröi tiedon puute: homoseksuaalisuus esitetään epänormaalina, siitä ei löydy montakaan kirjaa (paitsi sanakirjassa lääketieteellisenä terminä) eikä homoseksuaalisia esikuvia esiinny televisiossa tai tosielämässäkään. On hienoa nähdä, kuinka muutamassakymmenessä vuodessa on otettu paljon askelia eteenpäin, vaikka kaapista ulostulo on tosi monelle edelleen vaikeaa. (Nancy Garden on muuten myös kirjoittanut novellikokoelman Hear us out!, jossa kerrotaan seksuaalivähemmistöjen tilanteesta eri vuosikymmenillä fiktion ja faktojen avulla.)

Kirjassa tulee kyllä ilmi hyvin monenlaisia suhtautumisia seksuaalivähemmistöihin. Lisan koulumaailma on selkeästi hyvin vanhanaikainen ja "jumalaa pelkäävä" tämän suhteen. Annie ei tunnu pohtivan itseään paljoakaan ja Lisakin, vaikka hämmentyykin identiteetistään, on kuitenkin suhteellisen sinut itsensä kanssa. Lisan vanhemmat ja pikkuveli ovat hyvin mielenkiintoisia suhtautumisessaan, he eivät ole mustavalkoisen homofobisia mutta eivät täysin suvaitsevaisiakaan. He kyllä lupaavat tukea Lisaa mutta kuitenkin ovat järkyttyneitä asiasta eivätkä halua uskoa sitä. Pikkuveli Chad puolustaa Lisaa mutta on asiasta hyvin hämmentynyt ja peloissaankin, hänelle on selkeästi annettu kuva homoseksuaalisuudesta sairaana ja epänormaalina piirteenä.

""But honey, I know it's not fashionable to say this, but - well maybe it's just that I love your mother so much and you and Chad so much that I have to say to you I've never thought gay people can be very happy - no children, for one thing, no real family life. Honey, you are probably going to be a damn good architect - but I want you to be happy in other ways, too, as your mother is - to have a husband and children. I know that you can do both..."
   I am happy, I tried to tell him with my eyes. I'm happy with Annie; she and my work are all I'll ever need; she's happy too - we both were till this happened..." -s.191

En ole varma, mistä vuodesta vuonna 1982 julkaistu kirja tarkalleen kertoo, mutta homoseksuaalisuuden vastaiset lait (aikuisten välillä?) on kumottu New Yorkin osavaltiossa jo vuonna 1980, vahvistettu vuonna 2000. Näin ollen en tiedä, oliko homoseksuaalisuus silloin siis kiellettyä, joka tapauksessa sen paljastumisella näkyy voineen olla syvät seuraukset...

Joka tapauksessa tämä on nuorten LGBT+ -kirjallisuuden klassikoita, joka on kirjoitettu aikana, jolloin homoseksuaaleista ei tosiaankaan kirjoitettu niin paljon kuten nykyään, tai jos kirjoitettiinkin, he kuolivat lopussa tai he edustivat jotain myrkyllistä, ailahtelevaa tai koomista stereotypiaa. Kaipaisin kyllä yhä edelleen lisää tällaisia Annien tapaisia kahden tytön samastuttavia rakkaustarinoita. 

Laitoin kirjan HelMet-lukuhaasteen kohtaan 40. "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja" ja henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin New Yorkiin. Lisäksi kirja on osa Yöpöydän kirjojen emännöimää Pride-lukukuukautta.

***

Kiinnostus heräsi: netistä löytyi

The Geography of You and Me
Jennifer E. Smith
2014
337 sivua
Headline

16-vuotias Lucy on asunut koko elämänsä ajan samassa New Yorkin tornitalossa ja rakastaa New Yorkia sydämestään, Owen puolestaan on juuri muuttanut sinne vastentahtoisesti talonmiehen asuntoon isänsä kanssa äitinsä kuoltua. Lucy ja Owen ovat juuri hississä, kun koko itärannikolla tapahtuva sähkökatkos pakottaa heidät odottamaan pelastajia ja tutustumaan toisiinsa ja huomaamaan heitä molempia yhdistävän matkustelun ja maailman näkemisen kipinän. Parin päivän tuttavuus kuitenkin vie heidät erilleen, kun Lucyn isä saa töitä Iso-Britanniasta ja Owenin isä puolestaan potkut. Lucyn ja Owen yhteys pysyy haparoiden yllä postikorttien avulla - katkeaako se lopulta kokonaan?

Nyt koronan alla tällainen poikkeustila kuin koko rannikon mittainen sähkökatkos tuntui mielenkiintoiselta. Owen ja Lucy ihastelivat hissistä päästessään kirkasta tähtitaivasta, eivätkä varmaan tajunneet, että sähköllä toimivat myös esimerkiksi hengityskoneet. (Tätä ainakin itse ajattelin koko ajan!) Joka tapauksessa oli mielenkiintoista ajatella, miten sähkökatkos vaikuttaisi maailmaan ehkä jopa pahemmin kuin korona. Tähtitaivas olisi kyllä ihana nähdä.

Kirja ei kuitenkaan onneksi käsitellyt poikkeustilaa vaan Owenin ja Lucyn muuttamista paikasta toiseen seuraavien kuukausien aikana ja heidän suhdettaan. Koko kirja onkin eräänlainen matkakertomus, ja tykkäsinkin ehkä kirjassa eniten juuri sen maantieteellisyydestä ja kaupungeista, tekee mieli etsiä kaikki paikat kartalta. Nyt korona-aikaan tuli myös ikävä matkustamista... Kun Lucy pääsee vihdoin matkustelemaan vanhempiensa kanssa Euroopassa, on Owein ja tämän isän roadtrip länteen kunnon irtiotto nykyarjesta - paitsi että he todella etsivät itselleen uutta elämää ja työpaikkaa. Owenin viimeinen lukuvuosi meneekin työn perässä, esimerkiksi tiskaamassa meksikolaisessa ravintolassa Lake Tahoen rannalla Sierra Nevadassa - jotenkin hän oli suorittanut melkein kaikki pakolliset kurssinsa edellisinä vuosina, joten koulujen vaihtuminen vuoden aikana ei näyttänyt olevan ongelma.

" "If you could go anywhere in the world, where would it be?" Lucy asked, and Owen felt a flash of recognition; it was a question that was always on his mind, and the first thing he usually wondered about other people, even if he never got around to asking.
  "Everywhere," he said, and she laughed, the sound light and musical. 
  "That's not an answer."
  "Sure it is," he said, because it was true, possibly the truest thing about him. Sometimes it seemed as if his whole life was an exercise in waiting; not waiting to leave, exactly, but simply waiting to go.
[...]
  "What about you?" he asked, and she considered this a moment.
  "Somewhere."" -s.46-47 

Itse en saanut erityisesti mitään irti rakkaustarinasta, mutta pidin päähenkilöiden erilaisista piirteistä ja taustoista. Owenin elämää ja välejä isään varjosti äidin kuolema, Lucy taas tunsi hiukan vanhempiensa nauttivan enemmän ajastaan kahdestaan matkoilla. (Tämä ei kuitenkaan ollut täysin stereotyyppinen lapsen hylkääminen ilman rakkautta -tarina.) Owen oli mielenkiintoinen nuori nykyaikaan, sillä hän ei omistanut älypuhelinta (no juu en minäkään kirjan ilmestymisvuonna 2014 mutta kaikki kaverini kyllä) eikä edes ollut tottunut kirjoittamaan sähköposteja tai muutenkaan pitämään yhteyttä muuten kuin satunnaisten postikorttien avulla. Tämä oli myöskin ihana yksityiskohta maailmassa, jossa harvemmin enää kirjoitetaan postikortteja vaan odotetaan saavansa jokaiseen yhteys heti kun haluaa. Se minua kuitenkin hiukan häiritsikin: vaikka Owen kuinka ei osannut laittaa sähköistä viestiä, miksi hän ei pystynyt sitten lähettämään pitempää kirjettä postikortin sijaan? Lucy mietti että hän ei ehkä ollut niin kirjoittajapersoona, ehkä tämä oli osasyynä, mutta oikeastaan Owen ei halunnut lähettää juurikaan pikaviestejä, jotka olisivat heti toisen luettavissa.

"A rhythm had been established where a postcard from him sparked an e-mail from her and vice versa. His were always lighthearted notes from the places they'd visited, scrawled in the limited space on the back of the cards, whereas hers tended to be longer and slightly rambling, unrestricted by the confines of paper. But sitting there with the cursor blinking at him, he wasn't sure what to say. There was something too immediate about an e-mail, the idea that she might get it in mere moments, that just one click of the mouse would make it appear on her screen in an instant, like magic. He realized how much he preferred the safety of a letter, the physicality of it, the distance it had to cross on its way from here to there, which felt honest and somehow more real." -s. 150

Lucy oli myöskin ihan mielenkiintoinen hahmo, joka viihtyi hyvin yksikseen lukien ja kaupungin katuja tutkien, mutta jonka vanhemmat jättivät ensin yksin lähtiessään matkustelemaan ja joka sai sitten taas kuitenkin helposti ystäviä uudella kotipaikkakunnallaan ja vaikutti itsevarmalta. Hän ei erityisesti samastuttanut minua paitsi seuraavassa kohdassa, joka kuvaa varmaan aika montaa introverttia:

"Being on her own had never been a burden. Instead of weighing her down, it buoyed her up; when she was alone, she was lighter. When she was by herself, she felt untethered and free." -s. 58

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. "Kirjassa on kirjeenvaihtoa", henkilökohtaisissa Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteissani jälleen New Yorkiin (ja moneen muuhunkin kaupunkiin). Lisäksi rastitan sillä YA-kirjallisuusbingon kohdan "Kirja joka sinun oli tarkoitus lukea viime vuonna" (lainasin sen silloin, mutta lukeminen vähän venähti!) ja Sheferijmin Tunnebingon kohtaan "Kirja saa sinut kaipaamaan" (matkustusta).

*** 

Näillä kirjoilla ei ole yhteistä pelkästään rakkaustarina vaan myös päähenkilöiden erilaiset perhetaustat - molemmissa toinen tulee varakkaammasta perheestä, toisen perheessä säästetään tarkemmin. Tässä käyvät kouluerot selviksi, kun Lisa ja Lucy käyvät vanhanaikaisia yksityisiä tyttökouluja ja Owen ja Annie julkisia huonomaineisempia yhteiskouluja. Vielä eräs yhteys löytyy - molemmat romaanit kertovat New Yorkista!

Miniarvioita

Mihin lukuhimoni hävisi?

Se haihtui elämänmuutokseen, uuteen katupölyyn ja uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin ja opiskelun kiireisiin.
Uuteen ympäristöön ja sen vaikutteisiin. Olen käynyt varmaan useammassa juhlassa kuin lukenut kirjoja... Lisäksi - ruokapöydässä ei oikein voi lukea kirjaa, ja pitkän päivän jälkeen on vain helpompi katsoa sitcomia kuin avata romaani. Eipä silti, jos minulla on ollut kirja kesken, olen saattanut lukea sitä syödessäkin.

Joka tapauksessa en ole kuopannut lukemista. Sisäisesti suren sitä, kuinka en enää ole se lukutoukka tai runotyttö, joka raahasi aina kirjaa mukanaan kaikkialle. Joka tapauksessa raahasin irjoja mukanani matkalaukussa joulunakin ja hankin paikalliskirjastoon kortin. Se tosin maksaa 10€/6kk, tulee ikävä Suomen kirjastoja... 

Runosuonenikin toivottavasti alkaa pulputa, kunhan saa inspiraatiota, ja päiväkirjalle saattaa tehdä hyvääkin olla levossa. Toisaalta nyt koronan aikaan olen huomannut taas tarvitsevani jotain minne vuodattaa kaiken päässäni pyörivän informaatiotulvan - ja hei, kymmenen vuoden päästä ihmisiä varmasti kiinnostaa lukea tästä poikkeusajasta! Miksi muutenkaan lukisimme sota-ajankaan muistelmia tai päiväkirjoja?

Ja vaikka yhdeksän kuukauden aikana (heinäkuu 2019-maaliskuu 2020) lukemani kirjat voi laskea kahden käden sormilla, olenhan minä jotain lukenut!  

Heinäkuu: -

Elokuu: 
Elena Gorokhova: Goodbye, Leningrad 

Syyskuu:
Nic Stone: Triangel
Markus Zusak: I am the Messenger 

Lokakuu: 
Ursula K. LeGuin: Lavinia

Marraskuu/Joulukuu:
Rainbow Rowell: Fangirl

Joulukuu:
Ebba Hyltmark: Jag kan nästan känna solen

Tammikuu
Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Helmikuu: 
Uri Orlev: Ein Königreich für Eljuscha

Maaliskuu:
Margaret Mead: Coming of Age in Samoa
Jeanne Favret-Saada: Ein Wort, ein Zauber, ein Tod

Katsotut elokuvat:
Let it snow
So Young

Aloitetaan - kesän 2019 vietin Saksassa kesätöissä, enkä ehtinyt tai jaksanut lukea paljoakaan. Löysin kuitenkin rautatieasemalla nököttävästä kirjakaapista (Kyllä! Näitä löytyy Saksasta kaikkialta!) Elena Gorokhovan romaanin nimeltä Goodbye, Leningrad, joka on saksannettu teoksesta A Mountain of Crumbs. Se perustuu kirjailijan omiin lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiin Leningradissa, Pietarissa 1900-luvun loppupuolella ja kokonaisuudessaan selittää, mikä sai hänet menemään naimisiin amerikkalaismiehen kanssa ja muuttamaan USA:an. 

Todella rakastuin tähän teokseen! Tämä on juuri sitä mikrohistoriaa, jonka luettua tajuaa vähän paremmin, miltä tuntui jonottaa tuntikausia niitä harvoja kaupan tuotteita tai kun pääsee ensimmäiselle "ulkomaanmatkalleen" Krimille vapauteen ja viettää koko kuukauden rannalla muiden nuorten kanssa yöpyen - koska vain voi. (Tämä luku oli ehkä lempparini!) Ymmärsin vähän paremmin, miltä amerikkalaiset vaihto-oppilaat tai koko USA vaikuttivat neuvostonuorten silmissä ja miten luksusta meillä on, kun kaupasta löytyy jokaista tuotetta viittä eri merkkiä. Olin hämmentynyt kun äitini huomautti, ettei 1980-luvulla Suomessakaan kaupan tarjonta ollut läheskään samaa luokkaa kuin nykypäivänä. Kirja oli todella kiinnostavasti kirjoitettu ja sopi kaltaiselleni herkälle lukijalle, voin vain kiittää onneani, että satuin poimimaan sen kirjakaapista.

"Miten katkera oli äitini täytynyt olla tuona kesäpäivänä kymmenen vuotta sitten, miten voimattomalta ja nöyryytetyltä hänen oli täytynytkään itsensä tuntea. Siitä huolimatta hän vaati ja painosti ja taisteli itselleen niin tyypillisellä tavalla - ainoalla, jolla hänen kokemuksensa mukaan sai jotain aikaiseksi mmeidän maassamme. -- Miksi hän siis edelleen vaikenee, kun Marina kiroaa kiistellyn näytelmän kieltänyttä kulttuuriministeriötä, tai kun minä pilailen oppikirjamme otsikon >English Conversation< absurdien aiheiden kustannuksella? Miksi hän puolustaa puoluetta, joka petti hänet?" -s. 288-289

Syyskuussa puolestaan olin vielä kotona Suomessa ja pohdin melkein ahdistuneena, mitä oikein haluan tältä vuodelta. Tuona aikana minulla oli siis vapaata, joten kaverien tapaamisen, pyöräilyn ja sisällä lamaantumisen ohella ehdin myös lukeakin. Triangel (Odd One Out/ Kolme on parillinen luku) ja I am the Messenger olivat tosi omalaatuisia kirjoja. Ensiksi mainittu oli teinikolmiodraama kahden lapsuudenystävän ja yhden uuden tuttavuuden välillä. Jälkimmäinen on puolestaan Kirjavarkaan kirjoittajan mysteeriromaani (en tiedä, mihin genreen tämän voisi pistää) 19-vuotiaasta taksikuskista, joka alkaa saada kirjelappuina osoitteita, joissa asujat tuntuvat jokainen tarvitsevan jonkinlaista apua. Tämä oli salaperäinen juurikin mysteerimäinen kirja, jonka päähenkilö ei sopinut ainakaan mihinkään tavalliseen (ainakaan nuorten-)kirjan muottiin, olihan hän hiukan köyhemmästä perheestä ja päätynyt koulun jälkeen pelaamaan korttia ja ajamaan taksia sekä haikailemaan parhaan ystävänsä perään. Ei tämä ollutkaan YA-kirjallisuutta vaan enemmän aikuisten kirja. En oikein osaa sanoa tästä mitään järkevää: kiinnostus pysyi koko ajan yllä, ja miljöö sekä tarina olivat ilahduttavan erilaisia, mutta tämä ei ehkä sovi ihan minun tyylisiin kirjoihini, vaikka suosittelenkin tätä eteenpäin.

"When we were younger, he used to take us kids places, like the national park and the beach and a playground miles away that had a huge metal rocket ship. Not like the plastic vomit playgrounds the poor kids have to play on these days. He'd take us to those places and quietly watch us play. We'd look back and he'd be sitting there, happily smoking, maybe dreaming. My first memory is of being four years old and getting a piggyback ride from Gregor Kennedy, my father. That was when the world wasn't so big and I could see everywhere. It was when my father was a hero and not a human." -s. 310

Triangelissa tykkäsin seksuaalivähemmistöjen ja oman identiteetin pohdinnan suurista rooleista sekä ei-niin-tavallisesta tunteiden pohdinnasta, mutta kaikki tuntui menevän vähän yli jokaisen ystävyksen ihastuttua toisiinsa ja draamailtuaan sitä sitten vuorollaan. Siinä kohtaa kun lesbo lupaa parhaalle kaveripojalleen syntymäpäivälahjaksi harrastavansa seksiä tämän kanssa, jotta tämä saa menettää neitsyytensä, oli pakko miettiä, että kenenköhän nuoren päähän tällainenkin olisi sitten pälkähtänyt. Toisaalta oli kiva, ettei kirja kuvannut mitään helppoa höttöistä rakkaustarinaa tai jo useita kertoja läpipuituja ongelmia.

Oi, Lavinia. Luin tämän ensimmäistä kertaa sitten varmaan seitsemännen luokan, jolloin taistelut ja rakastelukohtaukset tuntuivat ehkä vähän ahdistavilta. Nyt ne olivat paljon siedettävämpiä, mutta syy, miksi alunperin tartuinkaan kirjaan uudelleen, oli säilynyt. Lavinian maailman muinaisuus, aika kauan ennen Rooman kukoistavaa valtakuntaa, jolloin suuren kaupungin perustuksilla asuivat vain etruskit, ja Ruma oli yksi Tiburin salaisista pyhistä nimistä. Villit kukkulat, koskemattomat metsät joissa lapsikin pystyi vaeltelemaan turvallisesti, pyhä lehto, kaukainen ulkomaailma. Kuvitelmissani hohtavan valkoiset temppelit, pyhitetty suola ja kuninkaantyttären rituaalit. Tunnen tätä maailmaa kohtaan jotain sanoinkuvaamatonta kaipuuta, ehkä siksi, koska sitä ei voi enää saada takaisin. Täsmälleen samaa kipua tunnen vain Ronja, ryövärintyttären ja 1920-luvun Egyptistä kertovan Prinsessa Tuian amuletin maailmoja kohtaan. Pienet kaupungit, maanviljelijät ja sodassa tai sovussa vieretysten elävät Italian kansat. Ja tietysti Aeneas, joka purjehtii eräänä päivänä kaukaisesta Kreikasta, ja ennustus, joka saa Lavinian päättämään kohtalostaan itse ja aiheuttamaan sodan... 

Fangirl oli ensimmäinen kirja, jonka luin uudessa opiskelupaikassani Saksassa. Luin sen jo toisaalteen yhden vuoden aikana, mutta se tuntui sopivan täysin tilanteeseen. Kirja kertoo siis introvertin Cathin ensimmäisestä lukuvuodesta uudessa yliopistossa, kun hänen kaksoissisarensa ei enää suostu jakamaan huonetta vaan tahtoo löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Tähän kirjaan mahtuu niin Cathin fanfiction-harrastus Harry Potter -tyylisestä kirjasarjasta, sen suloinen poikaparitus (oi miksi en ikinä lukenut Harry/Draco -ficcejä?), sisaruus- ja äitisuhteita, salavihkaa paljastuva mielenterveysongelma, vaihteeksi kunnollinen päähenkilö joka ei käy bileissä, rakkaustarina - ja sosiaalista jännittämistä. Oli kiva huomata, etten itse pelkää yksin ruokalassa kulkemista ja ystäviäkin sain vähän vaivattomammin, mutta jotain samaa minussa ja Cathissa on. Toisaalta ihmettelen, kuinka hän tietyissä tilanteissa oli sitten taas niin rohkea ja itsenäinen. Tämä on kuitenkin todella realistisen tuntuinen kirja.

Jag kan nästan känna solen alkoi kiinnostavasti, mutta en sitten kuitenkaan lopulta lämmennyt tälle kokonaan. Ehkä tuntui vähän turhauttavalta lukea yhdeksäsluokkalaisisten draamailusta, varsinkin tytöstä, joka soluttautui joukkoon, ei harrastanut mitään ja kuunteli musiikkia vain noin kuunnellakseen jotain, eikä tiennyt mitä kirjoittaa aineeseen musiikin merkityksestä. Olisi kiva tietää jonkun yläasteikäisen mietteitä tästä. Tyttörakkaustarina oli joka tapauksessa piristävä, ja on hienoa, kuinka romaanin kirjoittaja on vain 18-vuotias.

Toista maata, tämä on kirja, joka kääntää stereotypiat päälaelleen. Pääosassa on iranilaistaustainen perhe, jonka isä puhuu ruotsia virheettömästi ja vaatii yliopistolla monikulttuurisuuden hehkuttamisen sijasta sulautumista ruotsalaisuuteen, äiti ikävöi takaisin Iraniin ja teini-ikäiset lapset ovat kiinnostuneempia hiphopista kuin sukujuuristaan, kunnes Parisa päättää lähteä kuvaamaan kouluprojektiinsa Iranin ankaran konservatiiviseksi kuvittelemaansa arkea. Samalla sivutaan kuitenkin heidän lähipiiriään alkaen iranilaistaustaisista mummoista päätyen kantaruotsalaiseen maahanmuuttajien järjestön edustajaan, joka ei osaa puhua aiheestaan ilman muistiinpanoja ja joka kannattaa maahanmuuttajien nimittämistä 'mutiaisiksi' (on kai hyvä merkki, etten ole ikinä kuullutkaan tätä haukkumasanaa? Vai?). Tämä kirja herätti ajatuksia ja sai välillä nauramaan, välillä kauhistumaan joissakin juonenkäänteissä. Tätä olisikin pitänyt lukea vaikka johonkin kulttuuriantropologiseen kurssiin muistiinpanoja tehden ja reflektoiden, nyt mieleen jäi vain itsessäni havaitsemani ärsyyntyminen vaaleaihoisena kantasuomalaisena. En ole ihan varma mistä se johtui, ehkä siitä kuinka tämä aihe yleensäkin kritisoi (osittain aiheestakin) kantaeurooppalaisia ja saa syyllisen olon, jos on eri mieltä. Joka tapauksessa kirja ei antanut valmiita vastauksia, vaan kerronta oli ehkä humoristisellakin tavalla kärkästä. Olisi kiva kuulla tästä eritaustaisten mielipiteitä ja näkemyksiä!

"Ja nyt Negar ei päässyt Chamonix'hin tai Aspeniin. Hän kuluui oikeaan yhteiskuntaluokkaan mutta väärään kansallisuuteen. Hän saattoi kuitenkin lähteä Diziniin. Siellä tuntui melkein kuin olisi ollut ulkomailla. Seinille ei maalattu marttyyrinkuvia. Kaduilla ei liikkunut partioita. Eivätkä mitkään pukeutumissäännöt olleet voimassa. Tytöt ja pojat toivat mukanaan pelkät lasketteluvaatteet, vetivät pipot päähänsä ja nousivat hissillä kohti valkeita korkeuksia.
   Tapansa mukaan Mahsa teki mitä voi. Hän toivoi, että tyttärellä olisi mahdollisimman hauskaa ja auttoi antamalla tälle kaikkea, mikä saattoi ehkä edistää asiaa: Oman auton. Kuukausirahan joka muistutti pikemminkin palkkaa. Ja äidin jolla oli aina anteeksi kielensä päällä. Joka ei jankuttanut tulevaisuudensuunnitelmista. 
   Kauan sitten Mahsa oli pitänyt omaa ja Negarin tulevaisuutta kämmenellään, ja kuten kaikki hänen ympärillään väkijoukossa hän oli nostanut kätensä nyrkissä pystyyn ja ajanut shaahin tiehensä.
   Sitten aika oli jatkanut kulkuaan, taistelu oli ajautunut harhateille ja arki oli astunut elämään. Mahsalle jäi vain kadotettu nuoruudenunelma. Kysymys, joka kuului: mitä oikeastaan tapahtui? Ja kauhea tietoisuus siitä, ettei hänellä ollut mitään, mitä jättää perinnöksi Negarille. Ei unelmaa, ei toivoa, ei tulevaisuutta. Vain anteeksipyyntö kaikkien menetysten korvaukseksi." -s. 460-461

Ein Königreich für Eljuscha (englanniksi Homeward from the Steppes of the Sun) kertoo Ukrainan juutalaisten paosta ensin Kazakhstanin jääkylmille aroille, sitten Saksaan ja lopuksi Israelin kibbutziin. Olenkin lukenut juutalaisten paosta milloin Ruotsiin, Iso-Britanniaan, USA:an kuin Shanghaihinkin, mutta tämä oli jotain aivan uutta, kibbutzit esimerkiksi jäivät minun historiantunnillani käsittelemättä. Pienen pojan Eljuschan matkaan kuului niin nälkää, käenpoikasten metsästystä ruoaksi, äidin taro-kortit, lastenkoti, sieppaus kazakhstanilaisen pariskunnan lapseksi, junamatkustusta ja salakuljetus Israeliin. Vähän harmitti kuinka hänen sisarensa jäivät tarinassa selvästi syrjemmälle, mutta tämä olikin Eljuschan tarina. Olisin myös mielelläni lukenut lisää kazakhstanilaisesta elämäntavoista, nyt siihen tuntui kuuluvan vain kamelit ja lastenryöstäminen. Oli kiinnostavaa, kuinka Eljuscha osasi niin pienenä useita kieliä: puolaa, venäjää, ukrainaa ja lopulta kazakkia ja hepreaakin. Muistan myös hänen orvon ystävänsä, joka kertoi viettäneensä koko sodan ajan salamatkustelemalla junalla Kazakhstanista länsirintamalle ja takaisin. Vaikka teos on selvästi suunnattu nuoremmille, on siinä mukana myös joitain lapsille rankkoja kohtia. Luin juuri Wikipediasta, että Uri Orlev selvisi itse lapsena keskitysleiriltä. Miten hän pystyi kirjoittamaan kaiken kokemansa jälkeen?

Coming of Age in Samoa ja Die Wörter, der Zauber, der Tod (ranskaksi Les Mots, la Mort, les Sorts/ englanniksi Deadly Words) luin kulttuurien tutkimuksen opintoja varten. Positiivinen yllätys oli, etteivät nämä olleet lainkaan yhtä kuivia kuin aiemmin lukemamme tieteelliset tutkimukset. Molemmat etenivät melkein tarinana, jälkimmäisessä oli otettu haastateltujen näkökulma huomioon siteeramalla heitä dialogien muodossa ja ensimmäinen taas muistutti paikoin melkein runollista kertomusta (en tosin ole varma, onko se välttämättä antropologisessakaan tutkimuksessa hyvä juttu, vaikka kirjoitustapa voikin kai olla myös rennompi? Ainakin sellaisia on huimasti helpompi ja kivempi lukea!). Minua etenkin kiinnosti Coming of Agen aihe (teini-ikä ja elämä 20-luvun samoalaisella saarella), ja soveltavat loppupäätelmät valinnanvaihtoehtojen ja moraalin stressaavuudesta vaikuttivat erittäin ajankohtaisilta; harmi vain että tutkimustuloksia on myös myöhemmin arvosteltu ja ainakin osittain kumottu. Näin ollen en sitten tiedä mitä ajatella Margaret Meadista, vaikka kovasti haluaisin ihailla häntä ja uskoa hänen tutkimustaan. Favret-Saadan tutkimus noituususkosta 70-luvun ranskalaisella maaseudulla oli myöskin kiinnostavaa ja hämmentävääkin luettavaa, varsinkin kun aiheesta ei löydy ollenkaan tietoa internetistä. Miksi noituususko on säilynyt alueella niin pitkään - entä onko se jäljellä vielä tänä päivänäkin? Tämän kirjan kanssa sattui muuten hassu tapaus, kun keskustelimme siitä opiskelukavereideni kanssa kahvilassa - he kertoivat jälkeenpäin lähettyvillä istujien katsoneen meitä todella kummallisesti. :D

"There is as much difference between one Samoan child and another in the matter of shyness and self-consciousness as is apparent among our children, but where our shyest children avoid the limelight altogether, the Samoan child looks pained and anxious but dances just the same. [...] Fifteen- and sixteen-year-old boys dance with a charm and a complete lack of self-consciousness which is a joy to watch." -s. 118-119

***

Elokuvia en ole yhdeksänkään kuukauden aikana hirveästi katsellut, jollei lasketa Suomessa ollessani perheen kanssa katsottuja viikonloppuisia elokuvia, joista en kylläkään muista lähes mitään. Kaksi elokuvaa olivat kuitenkin vaikuttavia omalla tavallaan. Ensinnäkin katsoin ystäväni kanssa Netflixistä nuortenelokuvan Let It Snow, jossa useampi rakkaustarina kietoutuu yhteiseen tarinaan. Tämä oli kiva höttöinen elokuva, mutta siitä ei erityisesti jäänyt mieleen muuta kuin kahden tytön rakkaustarina, joka oli kyllä mielestäni vähän kökköisesti ja stereotyyppisesti tehty. Parhaiten minulla jäi mieleen kohtaus, jossa tyttö ja poika laulavat kirkossa The Waterboys-bändin The Whole of the Moon, se oli pysäyttävä ja maaginen kohtaus.

Vuoden ajalta parhain mieleen jäänyt elokuva oli Netflixistä löytynyt 90-luvun yliopistoelämästä kertova kiinalainen So Young (致我们终将逝去的青春). Tästä oli ehkä eniten näkemäni "länsimaalaistyylinen" kiinalainen nuoruuselokuva, johon kuitenkin sekoittuu mielenkiintoisia, hiukan epämääräiseksi jääviä fantasiaelementtejä. Pidän elokuvan juonesta, yliopistoelämän kuvauksesta, rakkaustarinasta, nuorten unelmista ja muista piilevistä teemoista.

Sarjoista olen seurannut How I met Your Motheria ja Brooklyn 99:ia ja nyt olen kummassakin (Netflixissä julkaistuissa) viimeisissä kausissa. HIMYM:in Robinin epävarmuus ja Ted ja hänen romanttisuutensa ovat aina niin samastuttavaa katsottavaa - lisäksi pidän sivuhenkilöistä Norasta ja Quinnista, jotka ovat niin ihania itsenäisiä naisia. Jopa Barney on sarjan loppupuolella kunnon herrasmies. Brooklyn 99 taas ei tunnu ihan yhtä syvälliseltä, mutta rakastan Rosaa, joka on jotenkin niin ihanan epäsosiaalinen ja tasapainottelee tunteidensa ilmaisun kanssa. Tykkään myös sarjan pienistä kannanotoista rasismiin ja homofobiaan.

Kiinaa oppiakseni aloin katsoa Netflix-sarjaa Well-Intended Love, joka kertoo sivuroolinäyttelijän ja rikkaan toimitusjohtajan rakkaustarinan. (Minulle on muuten hirveän vaikeaa oppia kiinaa kuulemalla! Nyt vasta olen alkanut ymmärtämään joitakin lauseita ja sanoja!) Näin (vain) paria sarjaa katsottuani en ole oikein kiintynyt kiinalaisten elokuvien tyyliin - ne ovat täynnä hidastuksia ja epärealistisia juonenkäänteitä - tai ehkä ne vain ovat vähän erilaisia euroamerikkalaisiin elokuviin verraten. Yritän olla yleistämättä, muttta ihmettelen, kuinka kahdessa ainoassa katsomassani sarjassa on esiintynyt köyhempi nainen, joka haluaa nousta huipulle omalla työllään, ja rikas mies, joka juoksee naisen perässä ja kiusaa tätä, kunnes he lopulta rakastuvat ja mies parantaa tapansa. Joka tapauksessa tykkään Well-Intended Loven vahvasta päähenkilöstä, joka ei tahdo pyrkiä huipulle miehensä avulla - ja viittauksista homoseksuaalisuuteen! Tein jopa analyysin opiskelutyöhöni sarjan asenteista homoseksuaalisuuteen. Vaikka aihe yleensä ignoorataan ja kielletään kiinalaisessa mediassa, oli ainakin minulle kuitenkin yllätys, että siihen nyt edes viitataan ja vieläpä kivan neutraalisti. Lisäksi tykkään myös kahden sivuhenkilöstä ja heidän söpöstä rakkaustarinastaan. :3

Yhden sarjan katsoin loppuunkin asti! Jouluksi kotiin on norjalainen sarja, jossa päähenkilö etsii "sitä oikeaa" väitettyään sukulaisilleen että voi tuoda poikaystävänsä kylään jouluna. Vaikka tämä on tosi kevyttä katsottavaa, oli päähenkilön suhteita kiva seurata ja mahtuipa mukaan naisenkin suuteleminen.(Anteeksi, tajusin juuri, kuinka olen jokaisessa tämän postauksen kirjassa tai elokuvassa hehkuttanut niiden LGBT+ -suhteita. Mutta kun niitä löytyy kaikkialta!) Lisäksi pienenä sivujuonteena oli hoitajan työ ja vanhuksienkin kohtelu. Norjaa oli ihana kuunnella, tajusin ymmärtäväni sitä suht koht hyvin. Poikaystävä/tyttöystävä on muuten norjaksi kjæreste, vähän kuin ruotsin käraste eli rakkain, kuinka ihana sana. Mutta loppu! Ei! Ei voi lopettaa noin!

Kesän 2020 bucket list

No juu... Tänä kesänä ei voi (eikä uskalla, ainakaan minä en) tehdä kunnolla mitään koronaviruksen takia ja lisäksi yliopistoni lukukauteni kestää koko kesän ajan. Joka tapauksessa lomafiilis on muiden mukana tarttunut minuunkin ja kehittelin tapani mukaan bucket listan kesäksi!

Lue 2500 sivua 
- Ajattelin etten ota paineita kirjoista vaan sivumääristä?

Kirjoita jotain tarinaa
- Enpä ole kirjoitellut mitään fiktiota aikoihin, paitsi joitakin runoja, joita olisi myöskin kiva kirjoittaa enemmän. Joka tapauksessa päässäni kehkeytyy tasaisin väliajoin erilaisia romaanin juonia, joten olisi mukava tarttua johonkin ja kokeilla kirjoittaa edes muutama sivu.

Tee pyöräretki(ä)
Ainakin mökillä olisi hauska päästä pyöräilemään, en ole ikinä pyöräillyt siellä. Katsoin tosin juuri Google Mapsista eikä sielläpäin näytä olevan sopivia lenkkejä tai nähtävää, mutta ehkä kokeilen jos vain saan jonkun pyörän mökille.

Tee juhannustaika
- En selitä!

Tee jotain uutta ystävien kanssa
Oli se sitten piknik tai levyraati!

Opi jotain uutta

Matkusta jonnekin 

Laske montako jäätelöä söit

Kokkaa tai leivo jotain (uutta)

Syö mansikoita ja mustikoita ja muita marjoja metsästä

Tee jotain kesäherkkua
Tämän voisi korkata jo tänään, olen nimittäin juuri tekemässä jääkahvia. (Laitoin vaan kylmää kahvia, maitovaahtoa, vaniljasokeria ja hunajaa mukiin ja pistin jääkaappiin, katsotaan mitä siitä syntyy.)

Lähetä jollekulle paketti, postikortti ja kirje

Pidä netitön päivä

Rentoudu!

Päivitän ehkä listaa nyt kesän aikana :) Mitä teidän ämpärilistaan kuuluu?

Helatorstain lukumaraton 21.-24.5.2020 - päivittyvä

Tämä onkin jo vuoden kolmas lukumaratonini :) Tekeekin hyvää lukea taas pitkästä aikaa kunnolla. Kuunnellut äänikirjat -blogi kutsui nyt maratoonaamaan helatorstaina tai nyt sen jälkeisenä viikonloppuna, mukaan voi edelleen liittyä ex tempore! Maratonissa siis luetaan tai kuunnellaan 24h kirjoja, tauot mukaan laskettuna. Tänään aurinkoinen sää sallii myös pihalla lukemisen, huomenna taas (ainakin meillä päin) luvataan pilvistä tai sadetta, jolloin voi vain kökkiä sohvannurkassa suklaalevyn kanssa ja iloita sadepisaroista ikkunalla. 

Itse ajattelin opiskella vielä hetken ja aloittaa maratonin joskus iltapäivällä tai alkuillasta. Hain juuri tällä viikolla kauan odotettuja varauksia kirjastosta, ja hipelöin niitä jo tänään yrittäessäni päättää minkä lukisin ensiksi. En ole vielä 100% varma lukuvalinnasta, mutta suunnittelen lukevani ainakin Rainbow Rowellin lyhytromaanin Kindred Spirits. 

Lähde: Kuunnellut äänikirjat

19:30 
En sitten ehtinytkään aloittaa maratonia aikaisemmin opiskelun ja kaupassakäynnin vuoksi, mutta nyt pääsen lopulta Kindred spirit -kirjan kimppuun. Myös veljeni pitää epävirallisesti maratonia - Himoshoppaajan toisella osalla :D Start!


21:30 
Päätin sitten lukea Kindred Spiritsiä veljelleni ääneen että saan HelMet-lukuhaasteen kohdan 19 täytettyä. Kirja vaikuttaa hitusen samankaltaiselta fanitytön rakkaustarinalta kuin Rainbow Rowellin Fangirl (paitsi että Elena on sosiaalisuudessaan melkein Cathin vastakohta), harmittaa että tässä on vain 64 sivua. Koska veljeni haluavat alkaa katsoa elokuvaa, siirryn johonkin toiseen kirjaan ja jatkan tätä sitten huomenna.

Luettu: 32 sivua

1:40
Hups, nyt venähtikin pitkäksi. Katsoin illalla samalla elokuvaa ja luin Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluuloa, jota olen jatkanut nyt vuoteessakin. Olen sivulla 103, mutta tämä on isotekstinen 750-sivuinen versio (kirjastossa ei ollut muita, kun pandemian alkaessa syöksyimme hamstraamaan kirjoja), joten olen vasta alussa. 

Luettu: 135 sivua

12:00
Sivulla 143 Y&E:ssä! En tiedä miten etenen iltapäivällä, kun pitäisi kirjoittaa eräs aine, nähdä ystävää ja ehkä katsoa elokuvaakin...

Luettu: 175 sivua

Tein aamupalaksi
 banaanilettuja

16:45 
Hups, jäin sitten pelaamaan joksikin aikaa Play Stationilla Slyta (pitkästä aikaa, mutta muistimme edelleen vuosia sitten keksimämme aivoitukset :D) ja kirjoittamaan aineen Han-dynastian konfutselaisesta yhteiskuntamallista ja vielä toisenkin sen ajan ystävyyden määritelmästä. Olen edennyt vain sivulle 148 asti Y&E:ssä. Ihanaa että tänäänkin on lämmin ilma, luen nyt ulkona kalpeassa auringossa.

Luettu: 180 sivua

19:30 Seis!

Viimeisten tuntien aikana luin ensin Y&E:tä sivulle 160, tein kävelyn ystäväni ja jäätelön kanssa ja luin veljelleni Kindred Spiritin loppuun - eli sivulle 64.

Yhteensä luin siis maratonin aikana 224 sivua. Olin hapuillut ehkä kolmeasataa, mutta toisaalta tiesin haluavani tehdä viikonloppuna muutakin kuin lukea. Joka tapauksessa ehdin katsoa elokuvan ja tehdä koulutöitä, aamiaista ja kävelynkin. :)

Kiitos maratonista Satulle! Päivitän tähän myöhemmin pienen koosteen maratonissa luetuista kirjoista. :)

***

Luin siis kokonaan loppuun Rainbow Rowellin lyhytromaanin Kindred spirits, joka on julkaistu World Book Day 2016 varten. Se kertoo Elenasta, jolle Star Wars on enemmän kuin elämä ja joka päättää jonottaa neljä päivää elokuvateatterin oven edessä ennen uuden jatko-osan julkaisua - hän on kuitenkin kuvitellut paikalla olevan muitakin kuin kaksi ihmistä hänen lisäkseen... 

Tämä tarina oli kiinnostava ja se sopi ihan hyvin ääneen luettavaksikin, kahdessa tunnin pätkässä. Se oli kuitenkin lähinnä vain raapaisu Elenan elämästä eikä tapahtumissa päästy juuri pintaa.syvemmälle, lisäksi melkein kaikki oli dialogia. Fanityttöys on roolissa myös Rowellin Fangirl-roolissa, mutta tässä sen rooli oli jotenkin pienempi. Vaikken suuri Star Wars -fani olekaan, olisin ehkä toivonut vielä vähän enemmän Star Wars -keskusteluja. Ja jotenkin vain enemmän sisältöä tarinaan. Joka tapauksessa se oli mukava, ja plussaa Elenan vietnamilaisuustaustasta ja sen luontevasta esittämisestä. Sekä siitä että kerrankin kirjassa on 18-vuotias päähenkilö! (Aina ne ovat 16-vuotiaita...)

Samastun tähän sitaattiin, vaikka nolottaa myöntää toiveeni olla uniikki lumihiutale:

""Everybody likes Star Wars," he said. "Everybody likes everything these days. The whole world is a nerd."
   "Are you mad because other people like Star Wars? Are you mad because people like me like Star Wars?"
   Gabe glowered at her. "Maybe."" -s.30

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulosta teen ehkä myöhemmin oman postauksensa. Se oli hitaampaa ajatuksella luettavaa, mutta nautin sen huumorista aina kun vain tajusin. Darcyn valkenevaa ihastusta Elizabethiin on ihana seurata, samoin kuin 1800-luvun alun elämää. Kumpa Jane Austen olisi maininnut mitä romaaneja siihen aikaan luettiin! Ihmettelen kyllä, miksi hahmot puhuvat niin paljon toistensa luonteista. :D

Huhtikuussa kohtasin krookuksia ja räntää ja valkovuokkoja ja vielä vähän rakeita

Huhtikuussa luin viisi kirjaa ja 1370 sivua:

1. Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat (Himoshoppaaja #1) (335s)
2. Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta (Eeva #2)(127 sivua)
3. Sophie Kinsella: Shopaholic to the Stars (Himoshoppaaja #7)(502 sivua)
4. Mary Marck: Yhteiskoululaisia (Eeva #3)(143 sivua)
5. Nancy Garden: Annie on my Mind (263 sivua)

Voisin niputtaa suoraan Himoshoppaajat yhteen. Beckyn kommelluksia on hauska seurata, vaikka välillä ärsyttääkin hänen naiiviutensa ja tapansa lakaista huolet maton alle odottamaan. Himoshoppaajan salaisissa unelmissa on ihana seurata Luken ja Beckyn tutustumista ja rakkaustarinaa <3 Shopaholic to the Stars on jo sarjan seitsemäs osa, mutta sen hehku ei ole laantunut. Los Angeles tapahtumapaikkana viherpirtelöineen tuo kontrastia Englannille ja teekupposille, ja Hollywoodista on mielenkiintoista lukea - filmitähtien pinnallisuus ja toisten hyväksikäyttäminen saavat pettymään, vaikka ovatkin varmasti ihan totta. (Kertokaa minulle etteivät ole!) Huomaa selvästi kuinka Becky elää ylemmän keskiluokan ja yläluokan välistä hulppeaa elämää, onhan hänen miehensä miljonääriyrittäjä ja ystävänsä aatelisia, vaikka hän onkin itse kotoisin keskiluokkaisesta perheestä ja joutunut aiemmissa osissa luottovaikeuksiin. Becky näyttää aina lopulta omalla määrätietoisuudellaan ja havainnoinnillaan, että velat voi saada maksettua ja ongelmat ratkaistua.

Eeva-sarja puolestaan on nopeaa ja kevyttä lukemista - sadan vuoden takaisia yhteiskoululaisten dialogeja on edelleen hyvittava lukea. Hauska on myös bongailla Helsinkiä - Fazerin kahvila ja Kaivopuisto! - ja 1900-luvun alun elämää, meneväthän Eeva tovereineen katsomaan Chaplinia elokuvissa, ja "koko Suomi" seuraa heidän ylioppilaskirjoituksiaan, eihän silloin monikaan valmisutnut ylioppilaaksi. Kielikin on samaan aikaan nykyaikaista ja vanhanaikaista - kutsuvathan he toisiaan "lapsiksi" (niin kuin teinit nykyäänkin) - mutta sitten taas sanovat mielenkiintoisia asioita "intresanteiksi". Myös tyttöjen elämän ja hyvien tekojen pohdinta ei ehkä poikkea nykyajasta mutta on muuttanut muotoaan. 

Annie on My Mind on rakkaustarina, jollaisia ystäväni - ja varmasti kaikki tytöistä tykkäävät tytöt - haluaisivat lukea mutta joita on edelleen niukasti. Se, että tämä on kirjoitettu 1980-luvulla, tekee siitä vielä suuremman asian. Harmi kyllä kirja loppuu nopeasti ja vähän kesken, olisin halunnut tietää mitä seuraavaksi käy.

Huhtikuussa katsoin kaksi vaikuttavaa elokuvaa. Rocketmaniin suhtauduin ensin samanlaisilla ennakkoluuloilla kuin Bohemian Rhapsodyyn - en tiennyt Elton Johnista yhtään mitään ja vasta elokuvaa katsoessa tunnistin pari laulua. Jo ensi minuuteilla en enää saanut silmiäni irti ruudusta Eltonin lapsuuden takauman alettua. Koko elokuvan ajan esiintyvät lapsuuden takaumat toivat jännitettä, ja Eltonia pikkupoikana esittävän Matthew Illesleyn katse vangitsi mukaan, melkein kuin olisi seurannut jännäriä, sillä lopussa jännite laukesi. Muutenkin pidin tarinasta ja Eltonin seksuaalisuuden esitystavasta, vaikka juonenkaari olikin aika samankaltainen kuin Bohemian Rhapsodyssa ja paljon oli varmasti muuteltukin. Tämä on kuitenkin elokuva, jonka voi katsoa paremmin kuin hyvin, vaikkei tuntisikaan artistia. Lauluista vaikuttavimmat olivat varmaan Your song, Goodbye Yellow Brick Road ja Sorry seems to be the hardest word.

Viulunsoittaja katolla olen nähnyt vuosina 2012-2013 kaksi kertaa Helsingin kaupunginteatterilla, jolloin rakastuin siihen syvästi. Itse asiassa meillä oli maaliskuun loppuun varattuna liput Vaasan ruotsinkieliseen teatteriin juuri tähän esitykseen, mutta korona tuli sitten väliin. Joka tapauksessa elokuva oli suurin piirtein yhtä hyvä kuin näytelmäkin - eniten samastuin Tevjeen, joka puhui Jumalan kanssa monologeja, vastusti muutoksia, mutta halusi kuitenkin tyttärilleen parasta. Pitäytyi perinteissä, ettei kaikki turvallinen sortuisi ympäriltä. Ukrainan juutalaisten arkielämä ja sapatti kuvataan kauniisti, ja koko yleistunnelma on samalla traaginen ja surumielinen sekä kevyt ja huumorintajuinen. Tästä on vaikea sanoa lempikappaletta, ehkä lopun riipaiseva Anatevka (jota muistelin muuttaessamme Kiinaan) tai Miracle. Jotain elokuvaversiosta jäi kuitenkin puuttumaan - teatterisalin tunnelma sekä viimeinen kohtaus, jossa Tevje lausui hepreankielisen rukouksen...

Huhtikuun vietin kokonaan Suomessa, oikeastaan yhtä lailla kotona kuin meistä suurin osa. Tai vielä enemmän, koska enpä koko kuukauden aikana käynyt muualla kuin kaupassa, hakemassa take-away-lounaita tai -kahveja kahvilasta ja tapaamassa naapurin ystäväporukkani.
Huhtikuussa alkoi toinen lukukauteni, etänä, mikä toi omia haasteita mukanaan mutta on sujunut ihan hyvin. Harmittaa hiukan, kuinka koko toisen lukukauden aikana ei voi tutustua uusiin ihmisiin, kulkea kaikuvissa rakennuksissa ja jutella luentojen aikaan ja niiden jälkeen tutuille, tehdä itselle ruokaostokset ja ruokaa, käydä baarissa tai kahvilassa tai ihan vain kävellä pienen keskiaikaisen kaupungin katuja. Mutta sitten taas on ihanaa olla taas Suomessa, syödä isän laittamaa ruokaa, vitsailla perheen kanssa eikä ikävöidä.

Kävin tapaamassa pappaani (pellon päähän) ja soittelin isovanhemmilleni kun vain ehdin. Hain ystävieni kanssa kahvia ja istuin pihalla tai puistossa. Sosiaalisten kontaktien määrä ei ollut huima, mutta mistä olin yhtä mieltä naapurini kanssa: olen nähtävästi niin introvertti, etten edes kaivannut ystävien näkemistä. Vaikka Saksassa ja normaalisti Suomessakin tapaan eri ystäviä joka viikko, oli ajatus lomasta Suomessa hiukan uuvuttanut minua maaliskuussa, kun ajattelin joutuvani tapaamaan kaikki ystäväni ja lähisukulaiseni kahden viikon aikana. No, alkuperäinen suunnitelmani venyi sitten vähän (en edelleenkään tiedä, koska palaan takaisin enkä totta puhuen hirveästi ajattelekaan asiaa), mutta oudolla tavalla tuntuu hyvältä pysyä kotona ja nähdä vain muutamaa ystävää. 

Kasvatin myös basilikaa ja korianteria, tässä näkyy basilikan kasvu :)
Pikkuruiset taimet ovat niin suloisia!

Huhtikuussa leivoin pääsiäisruokia ja kokkasin maksalaatikkoa. En tiedä mikä salaperäinen ainesosa kaupan laatikoissa on vai teinkö jotain väärin, mutta joka tapauksessa aion pitäytyä tästä lähin kaupan laatikoissa - nyt tiedän miksi ne ovat säilyttäneet suosionsa jo yli kuusikymmentä vuotta! Kumpa niitä saisi ulkomailtakin :( (Toisaalta olen ylpeä siitä että suomalaisilla on edes joku oma ruokansa, samantapaista makaronilaatikkoa ja hernekeittoa syödään muuten Saksassakin.)

Entä mitä muuta tein huhtikuussa? Kirjoitin loppuun viime lukukauden kurssini lopputyön ja aloitin uusia kursseja. Luin enemmän kirjoja (lukumaratonien avulla) kuin koko alkuvuonna, kirjoitin päiväkirjaa, katsoin elokuvia perheeni kanssa. Tein kävelyitä, seurasin luonnon valmistautumista kevääseen ja taistelua takatalvea vastaan. Oli ihana elää kevät kaksi kertaa, Saksassa se eteni joka tapauksessa liian nopeasti. Hyvänen aika, krookukset kukkivat siellä jo helmikuussa.

Juhlin pääsiäistä leipomalla ja syömällä suklaamunia. Hassua kuinka juhlat tuntuivat poikkeustilan keskellä entistä enemmän kohokohdilta, koska mitään muuta ei ollut. En tosin jotenkaan paljon mitään muuta kaivannutkaan. Lähinnä suljin poikkeustilan mielestäni enkä ahdistunut siitä, mutta silti toivoin ettei tätä kaikkea olisi tapahtunut. Keräilin ylös koronan hyviä puolia: saan olla taas pitkään perheeni kanssa ja Suomessa, luonto kiittää ja vuoret näkyvät Intiassa taas saastepilviltä, puolueiden asetelmat muuttuivat kannatuskyselyissä... Ehkä näitä tulee vielä lisää.

Kuukauden kysymys: Mikä oli teidän päivän piristyksenne huhtikuussa? Oliko se pitkät kävelyt, auringonpaisteessa istuminen vai Netflixin oman listan loppuunkatsominen?

"Jag har väntat hela livet på nån, jag har väntat hela livet på nåt" - vuosi 2019

Tiedän, olen myöhässä. Tosi myöhässä. Joka tapauksessa päätin nyt yhtäkkiä haluta kirjoittaa koosteen vuodesta 2019, lähinnä siksi että voin rauhoittaa järjestelmällistä luonnettani, vertailla ja muistella elämäni vuosiani ja osoittaa näin nykyajan muistamisen kulttuurin ja muistibuumin syvät vaikutukset omassakin elämässäni rikkoa hiukan blogini liikkumatonta tyventä ja kertoa mitä minulle tapahtui viime vuonna ja ehkä selittää miksi en ole kirjoittanut tämän enempää. 

(Tuo yliviivattu on muuten oikeasti totta, minulla on kummallinen tapa lueskella postauksiani (ja päiväkirjojani) uudelleen ja muistella aiempia kokemuksiani, tunteitani ja arkeani ja miettiä mitä on muuttunut. Muistibuumia? Entä onko se huono asia? En vielä tiedä - muistamisen kulttuurin kurssini on vasta alkanut.)

Ensin kirjoihin. Koska en ole kirjoittanut kuukausikoosteita kesän jälkeen, ajattelin tallettaa muistiinmerkitsemäni luvut taulukoksi:

Tammikuu: 3 kirjaa (984s)
Helmikuu: 2 kirjaa (479s)
Maaliskuu: 1 kirja (459s)
Huhtikuu: 3 kirjaa (619s)
Toukokuu: 3 kirjaa (614s)
Kesäkuu: 1 kirja (280s)
Heinäkuu: -
Elokuu: 1 kirja (416s)
Syyskuu: 2 kirjaa (797s)
Lokakuu: 1 kirja (325 s)
Marras-joulukuu: 1 kirja (459s)
Joulukuu: 1 kirja (250s)

Vuosi 2019 oli huonoin kirjavuosi koskaan - tavoitteeni oli ollut lukea 60 kirjaa kuten usein aiemminkin, mutta lopullinen saavutukseni oli vain 19 kirjaa ja 5682 sivua. Eniten luin, outoa kyllä, kirjoittain tammikuussa ja syyskuussa (vähiten heinäkuussa) ja sivumäärittäin tammikuussa. Vuosi oli näet täynnä kiirettä sille hyvin epätavallisina ajankohtina, esimerkiksi keväällä en ehtinyt kirjoitusten vuoksi ja heinäkuussa kesätyön vuoksi lukea yhtään, mutta sitten taas loppukeväästä kirjoitusten jälkeen oli huiman vapaata. Syksyn lukemattomuutta en kuitenkaan voi perustella muulla kuin koko elämäntavan muutoksella: muutettuani opiskelemaan ulkomaille toisaalta halusin kyllä koko ajan lukea, mutta päädyin sitten kuitenkin katsomaan Netflixiä tai lähtemään ulos kavereiden kanssa.

Mieleeni parhaiksi ja vaikuttavimmiksi kirjoiksi on jäänyt Edith Södergranin Runoja-kokoelma (ei hänen ensimmäisensä vaan Uuno Kailaan kokoama), Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, Rainbow Rowellin Fangirl ja Elena Gorokhovan Goodbye, Leningrad. Jos uudelleenluetut lasketaan mukaan, otan mukaan myös Montgomeryn Sinisen linnan ja Ursula K. LeGuinin Lavinian. Ai Min Under the Hawthorn Treehen en puolestaan niin kiintynyt, mutta se tarjosi uusia ajatuksia ja näkökulmia. Sitä vastoin ehkä oudoimmat kirjat koko vuonna oli Nic Stonen Triangel ja Bertolt Brechtin Der gute Mensch von Sezuan.

En millään muista kaikkia katsomiani elokuvia, mutta mieleenpainuvimmat (ja ehkä tämän hetken lempparini) olivat suurmusikaalit Aladdin ja Bohemian Rhapsody (tai ehkä tämä on enemmän musiikkielokuva?), draama Mona Lisa Smile ja kiinalainen nuorten unelmista kertova So Young. Kävin kuitenkin vain vähän elokuvissa, vuoden toisen puoliskon aikana ehkä vain kolme kertaa, ja ehkä kerran teatterissa. 

Musiikin puolella kaikkien aikojen suosikkini Laleh säilyi - yllätys yllätys - korkeimmalla huipulla. Kesällä kuuntelin lähinnä vain hänen Vänta-albumiaan ja talvella yllätyksenä julkaistun Postcards-albumin covereita. Toisaalta pysyin myös Lana Del Reyn uskollisena puolifanina ja tutustuin Queeniin ja saksalaiseen Jonas Monariin, mutta muuten musiikkimakuni ei kyllä oikeastaan laajentunut mihinkään suuntaan. Välillä oli aikoja, jolloin en oikeastaan kuunnellut paria laulua lukuunottamatta yhtään mitään musiikkia. 

Joka tapauksessa ehkä vuoden tärkein laulu oli Lalehin Vänta, joka on teksteiltään hirveän tärkeä ja muistuttaa melodialtaankin Lalehin entisestä tyylistä sekä teemaltaan odottamisesta ja keskeneräisyydestä. Tämänkaltaisia teemoja etsin aina lauluista, esimerkiksi Christina Perrin Sad song ja Ed Sheeranin I'm a Mess kuuluvat samaan kategoriaan. Tietysti myös useampi kappale Vänta-albumilta muistuttaa kesästä, mutta sen muita lemppareita on vaikeampi nimetä, tykkään melkein kaikista. Sitä vastoin muita vuodelta mieleen jääneitä kappaleita ovat kevään tuttavuudet Queenin Love of my Life ja Lana Del Reyn Change. Viimeksi mainittu liittyi pohdintoihini oikeista teoista, muiden tukemisesta ja tasapainoisuudesta. Tykkään Lanan surumielisistä, jopa musertavista, melodioista ja monitulkintaisista, hajanaisten ajatuksien tapaisista lyriikoista.

Ja Lalehin vanhat kappaleet Hide Away ja November sekä Lady Gagan & Bradley Cooperin Shallow, jotka muistuttavat kesästä Saksassa. <3

***

Vuosi 2019 oli minulle muutosten vuosi. Pienet muutokset johtuivat kai suuremmista: luin vähemmän kirjoja, joskus päiväkirjani oli vaiti parisen viikkoa, runosuoneni ei pulpunnut sitten yhtään. Suuria muutoksia olikin sitten vaikka muille jakaa. Vuoden aikana ehdin ensin vilkutella rekan lavalla ympäri Esplanadia, selvitä kirjoituksista ja päästä ylioppilaaksi, lähteä ensimmäistä kertaa ulkomaille töihin ja lopulta tehdä suurin päätökseni ikinä ja muuttaa opiskelemaan samaan maahan. (En vieläkään tiedä, miten pystyin päättämään tästä, kun en edelleenkään ole päättänyt, olenko oikeassa paikassa vai en, mistä huomaakin päättämättömyyteni.) Onneksi kaikki muutokset taisivat olla kuitenkin enemmän positiivisia, vaikka kouluun onkin ollut välillä edelleen ikävä. 

Vuosi 2019 oli ehkä myös hyvästelyjen vuosi. Koulun, opettajien, koko entisen arkirytmin. Perheen, tuttujen ystävien ja maisemien. Onneksi kaikki hyvästelyt eivät olleet lopullisia. Eivät varsinkaan nyt korona-aikaan, kun olen jo toista kuukautta takaisin Suomessa odottelemassa tilanteen helpottavan. :) Joillekin kavereille sanoin mielessäni vihdoin hyvästit kokonaan, ja ehkä hyväkin niin, mutta toisille taas en: juuri tällä viikolla istuin hyvän naapurinystäväni kanssa puistossa juuri samanlaisena kevätiltana kuin joskus kauan sitten, ja ajattelin, että ehkä pysymme sittenkin vielä pitkään läheisinä välimatkoista huolimatta.

Vaikka pelkäsin ensin, mitä ulkomaille muutostani oikein tulee, on se kuitenkin kääntynyt hyvin rauhoittavaksi vaihtoehdoksi. 
Opiskelupaikassani olen viihtynyt ja sopeutunut siihen paremmin kuin ikinä uskalsin toivoa - ainoat syyt miksi sitä ylipäätänsä edelleen pohdin, on koti-ikävä, ajatus että pitäisi opiskella jotain 'järkevämpää' tai muuta minua kiinnostavaa tai muiden yliopistojen mielenkiintoisemmat painopisteet ja kurssit. Ehkä vain olen sellainen, etten pysty päättämään mitään kunnolla, vaan pohdin aina, olisiko jossain toisessa paikassa asiat sittenkin vieläkin paremmin.

Käännetään katseet kuitenkin vielä yksityiskohtaisemmin viime vuoteen, jolloin tapahtuikin vaikka mitä mieleenpainuvia asioita ja hetkiä. Keväällä tuskailin kirjoitusten kanssa, mutta en onneksi uuvuttanut itseäni loppuun, löysin tieni pariin ilmastomielenosoitukseen ja sijaisopettamaan ala-asteelle (minulla on edelleen ikävä ihanan rauhallisia kakkosluokkalaisia!) Muistan myös jokavuotisen laskettelureissun, oman pääsykoe-/lomamatkani Ouluun ja viikonlopun mummolassa. Ja tietysti lakkiaiset, jotka tuntuvat jo samaan aikaan kaukaisilta ja juuri vasta koetuilta...

Uspenskin katedraali vappuaattona

Lakkiaisissa ja sen jälkeen tapahtui ensimmäinen hyvästely, kun lähdin kesätöihin Saksan rannikolle. Vaikka työskentely kahvilassa oli välillä rankkaa ja työmatkoihin kului ihan liikaa aikaa, jäi koko kesästä kuitenkin pääasiassa hyvät muistot - oli kyseessä sitten pyöräily peltojen keskellä, luonnonpuistossa samoilu, vohvelin ja jäätelön syöminen kojusta tai kahvilassa, helmenharmaan meren äärellä istuskelu, parvekkeella istuskelu ja ylilentelevien hanhiparvien kaakatuksen kuuntelu ja kerran parvekkeella yöpyminenkin. Oli upeaa pyöräillä kerran aamuvarhaisella töihin ja jutella joskus jonkun paikallisen kanssa - pyörävuokraamossakin opittiin kai tuntemaan minut. Lisäksi rakastuin Stralsundin keskiaikaiseen hansakaupunkiin.

Kesän toinen kohokohta oli matka Ruotsiin - junalla Linköpingiin, jossa tapasin äitini, pari päivää Vadstenassa, toiset pienessä Grisslehamnin kylässä ja yksi Tukholmassa. Ihastuin Vadstenan luostarikaupunkiin, mutta suurin syy vierailuun oli Lalehin keikka, jota olin odottanut jo kuukausia. Keikkaakin parempaa oli nähdä hänet sitä ennen yllättäen kadulla! Grisslehamnista olen taas kiitollinen, että sain tavata ihka oikean kirjailijan ja saada yksityiskierroksen hänen kirjojensa tapahtumapaikoille.

Vadstenan upea jylhä linna

Grisslehamnin Skatuddenilta Ahvenanmaalle päin

Palatessani takaisin Suomeen olin jonkin aikaa sekaisin ja ahdistunut siitä, minne seuraavaksi suuntaisin. Joka tapauksessa päädyin sitten palaamaan Saksaan, eri kaupunkiin tosin, opiskelemaan. Loppuvuodelta muistankin ensimmäiset tunnit ja epämääräisen yliopiston rytmin löytämisen ja koko uuden elämän hahmottamisen, ihmisiin tutustumisen ja heidän kanssaan juhlissa ja joulumarkkinoilla käymisen. Oli myös ihanaa kun äitini tuli joulun alla käymään tai kun pidin suomalaiset pikkujoulut uusille ystävilleni. Ja kun kävelin pimeällä mukulakivikatuja ja kuulin vanhasta kirkosta kaikuvan laulun. <3

Suomessa minulla ei ollut paljoa tekemistä, joten kulutin aikaa
pyöräilemällä ja kiertelemällä second-hand-kauppoja

Näkymä instituutiltani

Paras ilta opiskelukaupungissani oli kuitenkin, kun keitimme kaakaota,
teimme omenahyvettä ja juttelimme yömyöhään

Vuosi 2019 oli täynnä epävarmuutta ja muutosta. Kuitenkin, vaikka en sitä viime vuonna aivan täysin tajunnut vaikka vähän aavistelinkin, oli se kuitenkin ahdistuksesta vapaa onnellinen vuosi, jolloin koin paljon uutta ja seikkailin ympäri maailmaa. Vaikka toivoinkin odottamisen olevan joskus ohi, täytyy minun kai yrittää hyväksyä, että odotan aina jotain lisää, jotain mullistavaa ja vapauttavaa - niinhän ihmiset tekevät.

Mitä te muistatte vielä vuodelta 2019?