Jäähyväisiä

Viimeinen koulupäivä.

Koulu - tai suurin osa siitä - kokoontuu juhlasaliin, jaetaan palkintoja, katsotaan videoita ja esitetään esityksiä. Meidän luokalta vapaaehtoiset tanssivat rock'n'rollia. En saa sitä paria jonka haluaisin, mutta kuitenkin on mukavaa tanssia rockia.

Luokassa saamme todistukset, ja huomaan kuitenkin parantuneeni vaikka minusta oli tuntunut toisin. Ennen muuttoa olin lähes kympin tyttö, nyt ehkä kahdeksan ja puolen tyttö. Mutta jotenkaan se ei nyt haittaa. Eihän minulta voisi muuta odottaakaan. Ja jollain tavalla olen halunnut saada "värikkään todistuksen", erilaisia numeroita. Ehkä hiukan tuntuu epäreilulta, kuinka Suomessa ystäväni saavat täydellisen päättötodistuksen. Mutta eihän päättötodistus paljoa vaikuta: en hakenut parhaimpiin lukioihin, joten mitä väliä?

Saamme myös vuosikirjat, ja loppupäivä kuluukin muiden kirjoihin kirjoittamiseen. Menen vähän varovasti pyytämään muita kirjoittamaan omaani ja kirjoitan heillekin viestejä. Lopulta olen kerännyt melkein kaikilta tytöiltä viestit ja kolmelta "siedettävältä" pojalta. Siltäkin jonka kanssa halusin tanssia. Eräs tyttö kirjoittaa, että olen "cool". Minäkö?

Suomessa kesälomaa odotetaan jo helmikuussa, ja kukaan ei malta odottaa kevätjuhlan päättymistä ja lomalle pääsyä. Mutta ehkä harvemmin luokalta lähtee joku. Ulkomaillakin lomaa odotetaan jo aikaisin, ja totta kai kaikki iloitsevat vapaudesta. Mutta viimeisenä päivänä luulen kaikkien toivoneen, että olisi vielä yksi päivä ennen hyvästejä...

Minun luokaltani kolme ihmistä lähtevät. L, johon en niin hyvin tutustunut. A, jolle olin lähinnä ainoa ystävä ja jonka kanssa tein parityöt. F, joka on aina niin ystävällinen ja iloinen ja jonka kanssa vietin niin hauskoja hetkiä teatterikerhossa. Lisäksi on vielä L alemmalta luokalta, jonka kanssa opiskelin kiinaa ja jonka kanssa oli aina niin helppoa jutella.

Katson, kun osa halaa toisiaan ja itkee litroittain kyyneliä. Monen paras ystävä, poikaystävä tai pitkäaikainen luokkakaveri muuttaa pois. Itse en itke, mutta tunnen itseni jotenkin hysteeriseksi, sillä tavalla, että pelkään alkavani nauraa vaikka tunnenkin oloni haikeaksi.

Minulla ei ole hyviä ystäviä täällä, niin ajattelen. En tunne ketään hyvin, en ole kunnolla rento kenenkään kanssa. Se on kyllä totta. Mutta miten minusta kuitenkin tuntuu niin surulliselta hyvästellä nämä muutamat ihmiset? Koska he viettivät kanssani vuoden, koska he saivat minut iloiseksi, ja koska koimme ihania hetkiä yhdessä. Tulen ikävöimään teatteriryhmääni, joka hiukan särkyy; tulen ikävöimään juttelua kiinan ryhmässäni. Molemmissa kerhoissa tunsin oloni rennommaksi, varmemmaksi, normaalimmaksi.

Ja vaikka en tutustunut kehenkään todella hyvin, heistä on vuoden aikana tullut minulle tärkeitä. Tuntuu kummalliselta tulla parin kuukauden päästä taas kouluun ilman heitä... Minulla tulee jo heitä ikävä.

Bussissa kotiin istun katsellen ikkunasta ulos. Hyräilen jostain syystä Kerkko Koskinen Kollektiivin Laura Palmeria ja ajattelen tätä päivää, tätä vuotta. Viimeistä koulumatkaani yhdeksännellä, viestejä vuosikirjassani. Ihmisiä jotka hyvästelin. Ja itken hiukan. 

Vielä en pysty ajattelemaan lomaa.