Helmikuussa luin viisi kirjaa ja 1527 sivua:
1. Samanta Olofsdotter: Rakkauden merellä (192s)
2. Tittamari Marttinen: Sarjarakastuja (224s)
3. Essi Ihonen: Ainoa taivas (239s)
4. Robin Talley: Lies we tell ourselves (368s)
5. Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia (384s)
Luin helmikuussa ihan älyttömästi! Toisaalta en kuun aikana kauhean paljon muuta tehnytkään :D
Rakkauden merellä ei ollut sen kummoisempi historiallisena romaanina mutta sen parempi eroottisena tarinana. Ja kyllä siitä sai hiukan ajatuksia myös naisten paineista astua avioliittoon sekä vaikeuksista jakaa ja saada tietoa muiden kokemuksista homoseksuaalisuuden ollessa tabu. Minusta parhaiten kuvattu oli päähenkilön ystävyys toisten naisten kanssa, jotka eivät aivan täysin ymmärtäneen hänen itsenäisyyden haavettaan mutteivat silti halveksineet häntä.
Sarjarakastuja tarjosi keveää kuvausta nuoren naisen deittailusta milloin kenenkin ehdokkaan kanssa. Ajattelin ensin vain päähenkilön ihastuvan nopeasti, mutta pikkuhiljaa huomasin hänen treffikumppaniensa muistuttavan häntä eikä ainoastaan tässä piirteessä. En kyllä aina käsittänyt miksei hän voinut laittaa peliä poikki ärsyttävimpien deittien kanssa tai miksi heistä annettiin niin yksipuoleinen kuva. Välillä tuntui ettei kirjassa ollut mitään selkeää juonenkaarta mutta se antoi kuitenkin realistisesti kuvan rakkauden ja kipinöiden etsinnästä nyky-yhteiskunnassa.
Ainoa taivas kertoi Ainon kasvusta esikoislestadiolaisessa perheessä, jossa Raamattua kutsutaan Kirjaksi, jota vain isä osaa tulkita, ja jossa hänet halutaan naittaa tuttavaperheen Armolle. Kirjailija on itsekin kasvanut saman suuntauksen perheessä ja halusi kuvata realistisesti myös yhteisön hyviä puolia, kuten yhteisöllisyyttä. Joka tapauksessa uskonnon tulkinnan ja patriarkaalisen järjestelmän negatiiviset puolet korostuvat, ja Aino kamppailee pitkään yhteisönsä arvojen ja oman päätösvaltansa välillä.
Lies we tell ourselves kertoi 50-luvun taistelusta segregaation ja inkluusion välillä ja ensimmäisistä tummaihoisista oppilaista valkoisten kouluissa. Päähenkilöiden kokema syrjintä ja suora väkivalta olivat kammottavaa, ja kirja esittää tarkasti eri näkökulmat segregaatiosta ja inkluusiosta - molempien argumentit pystyi ymmärtämään. Kirjailija on itse valkoihoinen mistä voi olla montaa mieltä mutta itse vakuutuin kyllä tarinasta. Lopussa juoni eteni ja ratkesi aika nopeasti.
Mahdottomia oletuksia oli aito kuvaus hitaasti etenevästä suhteesta, epävarmuudesta, läheisyydestä ja kommunikaation tärkeydestä. Rakastin tätä ehkä syvemmin kuin mitään muuta kirjaa.
Lumikki ja seitsemän jätkää (1953) on vanha suomalainen elokuva, jonka tarina ei ollut heppoinen (liikaa keimailua ja hullunkurista käytöstä eikä tukkiuittoa näytetty sitten ollenkaan) mutta se antoi oikeissa kohdissa hyvät naurut!
Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2009) oli tapansa mukaan vauhdikas ja vaihteeksi täynnä romantiikkaa. Hämmensi kyllä kuinka elokuvan Dumbledore kommentoi Harryn treffikumppaneita. Loppu oli tunteikas, tosin sitä ennen olimme hurjimmassa kohdassa piilotelleet pikkuveljeni kanssa peiton alla. :D
Mismatched 2 jatkoi sympaattista ja realistista kuvausta nuorten kesäkurssista ja toisiinsa lomittuvasta syrjinnästä. Monien henkilöiden tarina syveni ja sai uusia käänteitä. Harsh pehmeni sympaattisella tavalla, opettaja Siddistä lähti hiukan särmää, Celinan käytöstä oli välillä vaikea ymmärtää. Uusia hahmoja tuli myös lisää, pari kertaa hiukan puun takaa, ja Rishi ja Dimple riitelivät aika tavalla koko ajan. Kaiken kaikkiaan henkilöt säilyivät kyllä hyvin uskottavina ja tarina aitona. Tämä on tosiaan yksi lempisarjoistani.
Katsoin paljon Arrested Developmentia veljeni kanssa, sillä se poistuu maaliskuussa Netflixistä. Michaelin itsekeskeinen ja ahne perhe saa monta kertaa repimään hiuksia, enkä voi ymmärtää miten hän ei ole jo jättänyt heitä. Michael on melkeinpä ainoa sympaattinen hahmo poikansa George Michaelin ja tämän serkun Maebyn lisäksi. Sarja on kuitenkin todella hauska ja jopa makaaberi, tosin siinä ei ole samanlaista syvyyttä tai kehitystä kuten HIMYM:ssä tai Brooklyn 99:ssa.
 |
| Kiinalaista ruokaa ehti tulla jo ikävä |
Helmikuun vietin pitkästä aikaa Suomessa perheeni luona ja kerrankin kokonaisen kuukauden ajan. Olin ajatellut ahdistuvani paluusta, mutta sopeuduin Suomeen hyvin vaivattomasti. Kuukausi oli myöskin yllättävän vapaa, välillä tuntui että pitäisi olla ahkerampi, mutta silloin tällöin tekee ihan hyvää lepuuttaa aivojaan. Helmikuuhun kuului paljon lukemista, sukulaisten ja ystävien tapaamista, kävelyitä lumisateisessa illassa Helsingin keskustassa, yhdet bileet ja syviä yhteyksiä.
Helmikuussa opin lisää itsestäni ja elämästä. Kun kuukauden alussa tunsin itseni yhä epävarmaksi, lopussa huomasin saaneeni lisää itseluottamusta ja ehkä vihdoin todella hyväksyneeni sen, että elämässä ollaan aina matkalla eikä koskaan päästä täysin perille. Mutta aina ei tarvitse olla menossa jonnekin, joskus voi vain kulkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti