E. Lockhart: The disreputable history of Frankie Landau-Banks

Kiinnostus heräsi: kaverin suosittelema ja lainaama!

The disreputable history of Frankie Landau-Banks
E. Lockhart

2014 (2008)

345 sivua

Hot Key Books (Bonnier Publishing)

Frankie aloittaa high schoolin toisen luokan kalliissa sisäoppilaitoksessa. Edellisenä vuonna hän on kuulunut nörtteihin, osallistunut väittelykerhoon ja tavannut koulunkerman lähinnä vain isosisarensa esittelemänä. Toisen luokan alussa Frankie kuitenkin saa poikaystäväkseen Matthewin, yhden koulun suosituimmista pojista, ja pääsee mukaan sisäpiiriin. Vai pääseekö sittenkään? Frankie saa huomata, kuinka Matthewilla ja tämän parhaalla ystävällä Alphalla on salaisuuksia, joihin hän ei pääse osalliseksi. Pojilla on nimittäin salaseura, joka suunnittelee koulussa kepposia, joihin tytöillä ei ole asiaa. Mutta vetääkö Frankie kuitenkin lopulta pidemmän korren?

Olin lukenut aiemmin e. lockhartilta We were liars (Me olimme valehtelijoita), josta jäi mieleen henkeäsalpaavasti tihenevä mysteerimäinen juoni. Nuortentrilleri ei ollut minulle liian rankka, vaikka lopun käänne olikin hiukan kylmäävä. Frankie Landau-Banks -nimihirviö on tyyliltään erilainen, ei todellakaan trillerimäinen, mutta mysteeriä tässäkin kirjassa on. Tämä on kuitenkin kevyempi, salakäytävineen ja salaseuroineen oikeastaan seikkailuromaani, mutta käsitteleekin yhteiskunnallisesti tärkeää aihetta. Kirja oli samaan aikaan hupaisa mutta pisti ajattelemaan.

Kirja kertoo siis Frankiesta, joka pääsee vihdoin koulun sisäpiiriin, kunnes tajuaa olevansa sielläkin lähinnä seinäruusuna. Hän ei kuitenkaan suostu taipumaan osaansa vaan punoo juonen. Seuraa lukuisia hupaisia kohtauksia Frankien tehdessä piloja poikien kustannuksella ja etsiessään salaseuran vanhaa opaskirjaa, joka vetää vertoja Harry Potterin Kelmien kartalle.

Kirja on tosiaan feministinen ja näyttää naisten kohtaaman syrjinnän, etenkin piilosyrjinnän. Frankie huomaa tarinan aikana useaan otteeseen, ettei häntä tyttönä oteta vakavasti, vaan hänen mukava poikaystävänsäkin olettaa hänen olevan "simple and sweet". Valta on koko ajan miespuolisilla. Eikä moni tee sitä välttämättä tietoisesti vaan tottumuksesta, normia kyseenalaistamatta. Ja samalla kuitenkin kertoja muistuttaa, että Frankie on sentään rikas, valkoinen ja hetero, hänelle on koko maailma auki. Vaan ei aivan, koska hän on naispuolinen.

"Matthew had called her harmless. Harmless. And being with him made Frankie feel squashed into a box - a box where she was expected to be sweet and sensitive (but not oversensitive); a box for young and pretty girls who were not as bright or powerful as their boyfriends. A box for people who were forces to be reckoned with.

   Frankie wanted to be a force." -s.214

Pidin myös siitä että kirja on osittain filosofinen verratessaan yhteiskuntaa Michel Foucaultin Panopticon-teoriaan, jonka mukaan ihmiset toimivat sääntöjen ja normien mukaan pelätessään joutuvansa tarkkailun kohteeksi, niin ettei valvontaa itseasiassa edes tarvita. Tärkeä huomio oli myös positiivisen psykologian kritiikki - asiat eivät muutu jos ne vain hyväksyy. Välillä tarina meinasi äityä hiukan liiankin selitteleväksi - osan asioista olisi pystynyt tulkisemaan itsekin - mutta kirja onkin toisaalta suunnattu teineille, ja selvennykset olivat myös tarpeellisia.

Erityisen kuvaavaa kirjassa on myös, kuinka Matthew ja hänen ystävänsä, pojat ja tytöt, eivät edes näytä muistavan nähneensä Frankieta edellisenä vuonna. Hän ei kirjaimellisesti ole ollut olemassa heille ennen kuin nyt.

"Frankie was beginning to realize that the kind of selective memory exhibited by Dean, Star, and their ilk was neither stupidity nor poor recollection. It was a power play - possibly subconscious on the part of the player - but nevertheless intended to discomfit another person who was in some way perceived as a threat. Maybe Star was threatened because Frankie was smart and Star was not; maybe because Star wanted to be the only sophomore girl with the high status of having a boyfriend in Matthew's set; or maybe because Star was generally insecure and suspicious of women and girls who weren't similar to her. In any case, she was threatened by Frankie, so she feigned forgetfulness, just as Dean had done." -s.81

Mielenkiintoista on ettei Frankiekaan ole täysin mustavalkoisen hyvä hahmo. Hänen toimiaan arvostellaan monesti ja hiukan syystäkin. Kuitenkin myös sen vuoksi että hän on tyttö. Samalla lailla käyttäytyville älykkäille ja kunnianhimoisille pojille vihellettäisiin todennäköisemmin arvostavasti. Frankien ja Alphan suhde on myös mielenkiintoinen: he ovat keskenään tasavertaisia kilpailijoita, ja Alpha on ainoa joka ottaa Frankien vakavasti.

Joskus oli myös hiukan vaikea ymmärtää, miksi Frankie halusi lähteä mukaan kaikkiin paikkoihin poikien kanssa. Samastuin esimerkiksi eräässä kohdassa paremmin hänen huonekaveriinsa, joka ei tahtonut lähteä tylsiin bileisiin. Toisaalta taas seinäkukkasen osaansa tyytyvät kaikki muut tytöt tuntuivat hiukan liian "tyhmiltä blondeilta".

"Frankie found her friend's attitude infuriating. By opting out of what the boys were doing in favor of a typically feminine pursuit, Trish had closed a door - the door between herself and that boys' club her brothers had on the beach. Sure, she was still invited. She could open that door again. But another summer spent making crumbles in the kitchen, and the boys would stop asking her to come out. Instead they'd except warm dessert to be waiting for them on their return." -s.68

Muistan kuinka kerran liikuntatunnilla miespuolinen liikunnanopettaja heitti läppää poikien kanssa, kuinka tytöt haluavat samat oikeudet kuin pojilla mutteivat samoja punnerruksia. (Emme vielä silloin tienneet etteivät polvipunnerrukset ole mitään naisten punnerruksia.) Ystäväni ihmetteli miksi otin sen loukkauksena - hänestä se oli vain vitsi, mutta minusta tuntui hiukan epäreilulta. Tämä näyttää kuinka kaikki tytöt eivät ole automaattisesti samaa mieltä kaikesta, niin kuin eivät muidenkaan marginaalisten ryhmien edustajat keskenään.  

Minusta tytöillä saa olla eri mielipiteitä asioista, mutta toisaalta on tärkeää pyrkiä ymmärtämään toisten toiveita. Tasa-arvossa on kuitenkin kysymys siitä, että kaikilla on vapaus tehdä samoja asioita, halusipa tai ei. Frankiekin muistuttaa moneen otteeseen, että pojilla oli salaseurassaan mahdollisuus bondata, luoda keskenään sosiaalisia verkostoja ja hankkia valtaa, mihin tytöille ei annettu tilaisuutta. Kuinka paljon piilosyrjintää löytyy edelleen, jota kukaan ei ole vielä tajunnut tai saanut mahdollisuutta kyseenalaistaa?

"Frankie did not accept life as it was presently occurring. It was a fundamental element of her character. Life as it was presently occurring was not acceptable to her. Were she to mellow out - would she not become obedient? Would she not stay on the path that stretched ahead of her, nicely bricked?" -s.336-337

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua, YA-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa ollaan koulussa" ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Massachusettsin osavaltioon.

Robin Talley: Our own private universe

Kiinnostus heräsi: saman kirjailijan Pulp, yksi viime vuoden suosikeistani

Our own private universe
Robin Talley

2017

373 sivua

HarperCollins

15-vuotias Aki on saapunut pastori-isänsä, parhaan ystävänsä Lorin ja muiden seurakuntanuorten kanssa Meksikoon kesäksi vapaaehtoistöihin. Lori ja Aki päättävät kesän aikana molemmat kokea kevyen kesäromanssin. Etenkin Aki haluaa testata hypoteesiaan biseksuaalisuudestaan käytännössä, vaikkei olekaan kertonut perheelleen asiasta. Leirillä Aki tutustuu heti ensimmäisenä iltana Christaan, joka kertoo olevansa tauolla suhteestaan poikaystäväänsä kesän ajaksi, ja he alkavat tapailla salassa. Mutta riittääkö Akille pelkkä kesäromanssi? Voiko hän lopun ikäänsä valehdella Christalle ja perheelleen?

Our own private universe käsitteli monia aiheita, eniten juuri biseksuaalisuutta. Akin pohtimista oli mielenkiintoista seurata: hän miettii missä menee bin ja lesbon ero tai minkä ikäisenä kuuluu "tuntea" identiteettinsä (vastaus: kuka on lopultakaan täysin valmis?) Kirja kuvaili muuten seksiä todella rohkeasti, ja positiivista oli myös seksivalistus. Välillä se tosin äityi liiankin läpinäkyvän valistavaksi, mutta ainakin suuseksisuojien ja kertakäyttöhansikkaiden käyttö tuli nyt tutuksi!

Oli myös hienoa miten päähenkilö havahtui Meksikossa muiden auttamiseen ja nuorten vaikuttamiseen ja jopa järjesti väittelytilaisuuden. En itse ensin ajatellut sitä vääränä, että valkoiset kristilliset jäsenet tulivat auttamaan köyhää meksikolaista kristittyä kylää, mutta kriittisesti ajateltuna tästä voi löytää myös epäkohtia. (Esimerkiksi tämä artikkeli selitti minulle, kuinka lyhyet vapaaehtoistyöleirit eivät yleensä auta kohdemaita vaan pikemminkin innokkaita auttajia itseään.) Akin leirilläkin lähinnä maalailtiin kirkon seiniä, mutta Aki kuitenkin huomasi kylän puutteelliseen terveydenhuollon ja alkoi kamppailemaan epäkohtia vastaan. Täytyy sanoa, että elämästä Meksikosta ja kulttuurista olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Nyt se rajoittui siihen, kuinka päähenkilö yritti puhua hiukan espanjaa ja voitti nirsoilunsa papuriisiä kohtaan. Kirjaa on kritisoitu myös siksi että Aki on tummaihoinen, toisin kuin kirjailija itse, mutta en itse nähnyt kirjassa suoria ongelmia. Rasismia olisi voinut käsitellä enemmänkin. Ehkä joku BIPOC-lukija osaisi kertoa oman näkökulmansa asiaan.

Yleensä uskontoa käsitellään LGBT+ -kirjoissa negatiivisesti (syystäkin), mutta tässä kirjassa sen läsnäolo oli sangen neutraalia. Toisaalta Akin kirkko oli suhteellisen suvaitsevainen ja esimerkiksi samansukupuolista avioliittoa kohtaan oli mielipiteitä puolin ja toisin. Akin ja Christan omaa uskonnollisuutta ei käsitelty, ja sain kuvan, että he hengailivat seurakuntanuorissa lähinnä uskonnollisten perheidensä vuoksi. Kuitenkaan näidenkään uskonnollisuutta ei käsitelty, eikä kirjassa muutenkaan ollut yhtään puhetta kristinuskon opeista, mikä oli ehkä hiukan epäuskottavaa. Toisaalta kaapista ulostulo oli isona aiheena ja Christalle suuri este juurikin patakonservatiivisten vanhempien tähden. Christan ja Akin perhetilanteet olivat osittain samankaltaiset mutta kuitenkin hyvin erilaiset.

"We were good kids. Preacher's kids.

   Kids like us didn't have secrets. Kids like us knew better.

   Girls like me smiled politely and always did the right thing. Girls like me definitely didn't sneak away at night to do things that would crush their fathers.

   And if they did, girls like me knew how to keep it to themselves." -s.129

Totuuden piilottelu oli kirjassa suuressa osassa, sillä milteinpä jokainen hahmo jätti asioita kertomatta tai valehteli suoraan. Osa näistä oli ymmärrettäviä, mutta en oikein tajunnut, miksei Aki voinut paljastaa Christalle edes lempikappalettaan. Näistä pohdinnoista huolimatta Our own private universe oli kuitenkin hyvin mukavaa luettavaa. Ihan Pulpin tasolle se ei noussut, mutta arvostan sitä silti.

"But maybe no one knew that much. Maybe everyone was making it up as they went along, the same as me." -s. 232

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan, Queer-haasteen kohtaan Identiteetin etsintä, YA-haasteen kohtaan Moninainen YA-kirja, ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Marylandin osavaltiolla (josta Aki on kotoisin).

Kristina Aamand: Wenn Worte meine Waffe wären

Kiinnostus heräsi: löytyi kirjaston katalogista 

Wenn Worte meine Waffe wären
Kristina Aamand

2018 

For enden af din pegefinger (2016)

Ulrike Brauns

271 sivua

Dressler Verlag

Sheherazade on kasvanut Tanskassa uskonnollisessa arabialaisessa muslimiyhteisössä, jossa tytölle tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja päästä hyviin naimisiin vanhempien valitseman miehen kanssa. Koulussa Sheherazade joutuu lakkaamatta kuulemaan huomautuksia huivistaan ja stereotypioita muslimeista. Hänen isänsäkin katsoo televisiosta pelkkiä sotauutisia ja joutuu lopulta sairaalaan. Sairaalassa Sheherazade tapaa Thean eikä saa tätä enää mielestään. Uskaltaako Sheherazade kyseenalaistaa yhteisönsä normit ja löytääkö hän tasapainon omassa elämässään?

"Ich begutachte mich. 

   Große braune Augen, lange Wimpern, weiche Lippen und schön geformte Brauen. Ich ziehe die Nadeln aus dem Kopftuch, nehme es ab, löse das Zopfgummi, sodass mir das Haar über die Schultern fällt. Sie ist es, die Thea sieht. Sie, die nackt unter der warmen Decke in der teuren Wohnung in Østerbro lag. Ich betrachte mein Spiegelbild, schaue dem Mädchen in die Augen, das auf Thea steht. Ich fasse die Haare wieder zusammen, mache sie mit dem Gummi auf dem Kopf fest und binde das Kopftuch darüber. Jetzt erkenne ich sie wieder. Sheherazade, die fromme Tochter von Amal und Jamil Jenin."

"Tarkastelen itseäni.

   Suuret ruskeat silmät, pitkät ripset, pehmeät huulet ja kauniisti muotoutuneet kulmakarvat. Vedän neulat huivistani, riisun sen ja otan hiuslenkin pois, niin että hiukseni valahtavat olkapäiden yli. Hän on se, joka näkee Thean. Hän, joka makasi alastomana lämpimän peiton alla kalliissa asunnossa Østerbrossa. Tarkastelen peilikuvaani, katson silmiin sitä tyttöä, joka on ihastunut Theaan. Kerään hiukset taas yhteen, kiinnitän ne hiuslenkillä tiukasti ja sidon huivin niiden päälle. Nyt tunnistan hänet taas. Sheherazade, Amal ja Jamil Jeninin siveellinen tytär." -s.162-163

Wenn Worte meine Waffe wären (tanskaksi For enden af din pegefinger, ruotsiksi Under ditt finger) oli osittain tavanomainen kasvukertomus mutta jotenkin se myös yllätti. Sheherazade on jumissa kotikulttuurinsa moraalikäsitysten ja velvollisuuksien sekä oman identiteettinsä välissä. Lisäksi hän myös joutuu kamppailemaan sekä stereotyyppien että niiden osittaisen toteutumisen kanssa. Tästä olenkin puhunut viime aikoina ystävien kanssa, kuinka stereotypiat ovat kyllä osittain totta, muttei niitä saa yleistää ja kohdella kaikkia niiden perusteella. Ensin pitää tutustua ihmiseen itseensä.

Vaikka own voice -näkökulma ei minusta pitäisi aina olla itsestäänselvyys, oli se kuitenkin sopiva tässä kirjassa, joka käsitteli näin arkaa aihetta. Kirja kritisoi voimakkaasti muslimiyhteisöjä ja niiden vaikenemista. Tietysti voisi myös kysyä miksi kantaeurooppalainen ei saisi kirjoittaa samasta aiheesta, mutta on hyvä että itsekin joku yhteisöön kuuluva ja sen paremmin tunteva nostaa äänensä kuuluviin ja vaatii muutosta. (Tosin jos oikein rautalangasta vääntää voi kysyä kuka sitten lasketaan yhteisöön tai marginaaliin kuuluvaksi, missä kulkee raja?)

Kirja oli myös yllättävän synkkä eikä tätä voi ihan nuorimmille suositella. Varsinkin Sheherazaden ystävän tarina on traaginen ja kertoi paljon yhteisöjä ympäröivästä hiljaisuudesta ja häpeän pelosta. Yhtään normista poikkeamista ei suvaita, sillä se tietäisi häpeää koko perheelle, ei pelkästään yksilölle. Tämä valoittui kirjassa hyvin ja mietin että aika samanlaista Euroopassakin on tainnut ennen olla. (Ja joissain perheissä yhä nykyäänkin!) Kun tämän ymmärtää, on paljon helpompi ymmärtää erilaisuuden pelkoa. Sen muuttaminen on sitten toinen asia.

"Am liebsten würde ich Thea erzählen, dass es in Parkerne von Vorteil ist, Hidschab zu tragen. Wenn ich bedeckt bin, ruft mir kein Mann auf der Straße hinterher. Alle nehmen mich als anständiges Mädchen wahr. Ein anständiges Mädchen fliegt unterm Radar. Je heller du strahlst, desto mehr Augen richten sich auf dich."

"Mieluiten kertoisin Thealle, että Parkernessa on eduksi pukeutua hijabiin. Hunnutettuna kukaan mies ei huuda perääni kadulla. Kaikki pitävät minua säädyllisenä tyttönä. Säädyllinen tyttö ei pistä silmään. Mitä kirkkaammin hehkut, sitä useammat silmät kohdistuvat sinuun." -s.118

Samaten kävi ilmi, etteivät muualta tulleet ihmiset eivät aiemmin välttämättä ole olleet konservatiivisia tai uskonnollisia, mutta takertuvat selviytyäkseen perinteisiin ja yhteisön sääntöihin uudessa vieraassa maassa. Sheherazadelle tuli yllätyksenä, miten hänen äitinsä ei ollut nuorena seurannut pukeutumissääntöjä tai alkoholikieltoa. Tämä kertookin integraation ja uuden kotimaan arvoihin ja ihmisiin tutustumisen merkityksestä. 

Oli tosin ehkä ristiriitaista, miten päähenkilö ensin puolusti stereotypioita vastaan ja sanoi pitävänsä huivia vapaaehtoisesti, mutta lopulta jätti sen kuitenkin pois. Goodreadsissa on myös kysytty miksi juuri kantatanskalainen Thea saa Sheherazaden mielen muuttumaan. Tosin eipä tällä muitakaan esikuvia ollut lähipiirissä. Muutenkin kirjassa olisi ehkä voinut näyttää enemmän erilaisia maahanmuuttajataustaisia. Eräs hahmo oli kyllä suvaitsevainen, mutta se tuli aika puun takaa.

Sheherazade saa voimaa "zineistä", itse kirjoittamistaan ja kuvittamistaan leikekirjoista/lehtisistä, jotka esiintyvät myös Ellen Wittlingerin nuortenkirjassa Hard love. Lopulta sanojen mahti antavat hänelle tien vaikuttaa ja voimaantua.

"Papa nennt mich seinen Pfeil in die Zukunft. Er sagt "Sheherazade, du sollst viele Kinder bekommen. Massen von Kindern. Jedes Mal, wenn ein Kind im Krieg getötet wird, kommt eine neue Seele auf die Welt. Das Leben soll über den Tod siegen. Die Liebe über den Hass. Und du sollst schreiben. Über alles, was du siehst und erlebst. Du sollst die Welt mit deinen Worten verändern.""

"Isä kutsuu minua tulevaisuuden nuolekseen. Hän sanoo "Sheherazade, sinun täytyy hankkia paljon lapsia. Kukkuroittain lapsia. Joka kerta kun joku lapsi tapetaan sodassa, tulee uusi sielu maailmaan. Elämän täytyy voittaa kuolema. Rakkauden viha. Ja sinun täytyy kirjoittaa. Kaikesta mitä näet ja koet. Sinun täytyy muuttaa maailmaa sanoillasi."" -s.33-34

Kirja sopii vuoden 2021 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

Helmikuussa tanssahtelin kadulla kuin kesäillassa

Helmikuussa luin neljä kirjaa ja 1141 sivua:

1. E. Lockhart: The disreputable history of Frankie Landau-Banks (345s)

2. Robin Talley: Our own private universe (373s)

3. Cho Nam-Joo: Kim Jiyoung, geboren 1982 (208s)

4. Gloria Whelan: Die kleinen Revolten der Rosy James (215s)

The disreputable history of Frankie Landau-Banks oli todella oivaltava kirja yhteiskunnan piileviä seksistisistä rakenteista, joita on hyvin vaikea havaita, kun näennäisesti kaikki on hyvin. Sisäoppilaitokseen ja pilojen tekemiseen keskittyvää romaania oli koukuttavaa lukea.

Our own private universe puolestaan kertoi kiinnostavasti kahden tytön ihastumisesta kirkon vapaaehtoistyöleirillä Meksikossa. Biseksuaalisuutta pohdittiin monipuolisesti, samoin kaapista ulostuloa, ja päähenkilö havahtui auttamiseen ja nuoren vaikuttamiseen. Meksikolaista kulttuuria olisi voinut kuvata enemmänkin.

Kim Jiyoung, geboren 1982 (Kim Jiyoung, born 1982) taas kuvasi eteläkorealaisen naisen elämää ja jokaisessa mutkassa piilevää suoraa tai epäsuoraa syrjintää. Tämä kirja kuvasi epäkohtia vielä Frankie Landau-Banksia suoremmin eikä keskittynyt oikeastaan muihin asioihin. Välillä mietin oliko kirja oikeastaan romaani vai fiktiivinen elämäkerta, sillä siinä oli jopa lähdeviitteitä. Opin siitä silti kuitenkin lisää seksistisen syrjinnän muodoista, jotka koskevat joko Etelä-Koreaa tai laajemmin länsimaitakin.

Die kleinen Revolten der Rosy James (Small acts of amazing courage) kertoi siirtomaa-ajan Intiassa asuvasta brittiläistytöstä joka alkaa pitää intialaisten puolia ja tukee näiden itsenäisyyspyrkimyksiä. Huomaan kyllä kasvaneeni jo ulos tämänkaltaisista (esi-)teiniromaaneista, sillä Rosyn seikkailut milloin minkäkin koleraepidemian uhrien auttajana tai intialaisten oikeuksien puolestapuhujana tuntuivat aika epärealistisilta ja loppuratkaisut ennalta-arvattavilta. Muistaakseni pidin Gloria Whelanin Chu Ju's Housesta hiukan enemmän, sillä tämä taisi näyttää paikallista elämäntapaa vähän tarkemmin ja kieli oli kauniimpaa. Tai sitten saksannos ei onnistunut tavoittamaan alkuperäiskielen tunnelmaa? Oli kuitenkin ihan mielenkiintoista lukea asuinmaahansa kiintyneestä nuoresta siirtomaa-aikaan. Rosy ei nimittäin tuntenut itseään kotoisaksi harmaassa Englannissa vaan juurikin värikkäässä Intiassa.

Anonymously Yours (2021) oli yllättävän kiva meksikolainen teinielokuva, jossa vaihtelua toi kahden teinin ihastuminen toisiinsa samaan aikaan sekä anonyymeina tekstarien välityksellä että koulussa. Siinä ei ollut mitään yllättävää juonikäännettä mutta idea oli mielenkiintoinen.

Kiss me Kosher (2020) oli hyvin omaperäinen kertoessaan saksalaisen ja Israelin juutalaisen naisen suhteesta, varsinkin kun israelilainen perhe kyllä hyväksyi lesbosuhteen mutteivat naisen saksalaista taustaa! Tähän mahtui paljon humoristisesti sävytettyä syvällistä ja nurinkuristakin pohdintaa ennakkoluuloista ja kollektiivisen syyllisyyden tunteesta. Elokuva herättikin paljon ajatuksia. 

A Summer in La Goulette (1996) oli vanhahko elokuva eri uskontokuntien elämästä 60-luvun Tunisiassa ja kolmesta ystävästä jotka päättävät menettää neitsyytensä samana päivänä. Valitettavasti elokuvan juoni oli aika sekava, niin etten päässyt kärryille sen tapahtumista enkä eri hahmoistakaan, jotka valkokankaalla vilisivät. En myöskään tuntenut ollenkaan historiallisia taustoja, joten ymmärsin vatsa tuon Hesarin vanhan arvostelun luettuani, että harmoninen yhteiselo tosiaan päättyi lopullisesti tuon kesän jälkeen. Se antaa komedialle aika vakavat raamit. 60-luvun rannikkoelämää oli mielenkiintoista seurata, samoin oli iloinen yllätys nähdä Vaaleanpunaisesta pantterista tuttu kuvankaunis Claudia Cardinale esittämässä omaa itseään palaamassa kotikaupunkiinsa. Tosin 60-luvulle sijoittuvassa elokuvassa hänen olisi kuulunut olla kolmekymppinen eikä kuusikumppinen. :D

Helmikuukin oli osittain henkisesti rankka, mutta onneksi kivoja asioita tapahtui kaikesta huolimatta. Kävin kuuntelemassa Finlandiaa konsertissa, lukumaratoonasin, kävin thaimaalaisessa ja kreikkalaisessa ravintolassa sekä leivoin itse Runebergin torttuja ja laskiaispullia (kumpikaan ei onnistunut ihan täydellisesti mutta ainakin kavereille kelpasi!). Etenkin pienen vaelluksen tekeminen kevättä orastavassa metsässä helpotti oloa ja luin myös enemmän kuin normaalisti. Niin ja kävin Mainzissa viikonloppureissulla tapaamassa ystävääni. Mainz oli kaunis pieni kaupunki Reinin varrella.

Tuhatvuotias St. Martinin tuomiokirkko

Rein

Aikanaan suurin roomalainen teatteri Alppien pohjoispuolella

Flammkuchen - saksalainen pitsa

Helmikuussa olikin samaan aikaan syksyinen ja keväinen ilma: krookukset kukkivat, linnut lauloivat, myrskysi, aurinko paistoi, oli vuoroin kylmä ja hiukan lämpimämpi. Eräänä erityisen lämpimänä iltana osuin kaverieni kanssa pieneen katukonserttiin ja jäimme tanssimaan muiden kanssa keskelle sivukatua. Tästä jäi ihana spontaani ja yhteisöllinen muisto. 

KK: Mikä toi teille lohtua helmikuussa?

Tammikuussa ihailin sinisen ja punaisen eri sävyjä

Tammikuussa luin kolme kirjaa ja 915 sivua:

1. Sandhya Menon: When Dimple met Rishi (380 sivua)
2. Sara Hylton: Prinsessa Tuian amuletti (264 sivua)
3. Ding Ling: Miss Sophie's Diary (271 sivua)

When Dimple met Rishin pohjalta on tehty Mismatched-teinisarja. Nuortenkirja oli suloinen ja piristävä, mutta täytyy sanoa että vaikutuin sarjasta enemmän. Kirja käsitteli lähinnä pelkästään Dimplen ja Rishin suhdetta sekä Rishin tulevaisuudensuunnitelmia; sarjaan puolestaan on tuotu lisää aiheita, kuten intersektionaaliset syrjintäkokemukset, ja muita hahmoja, joilla on omat tarinansa ja ongelmansa. Katsoin tammikuussa muuten sarjankin toista kertaa, tällä kertaa veljeni kanssa, joka piti siitä myös. Tämä sarja ei tosiaan ole mustavalkoinen. 

Prinsessa Tuian amuletti on yksi suosikkikirjojani, joka on herättänyt kaipuuni Egyptin raunioille ja aikaan jota ei enää saa takaisin. Kirja on samaan aikaan mystinen ja runollinen, kuvaillen maagisesti Egyptiä.

Miss Sophie's Diary oli novellikokoelma, jonka luin niminovellin vuoksi. Se oli mielenkiintoinen kertomus nimihenkilön seksuaalisuuden heräämisestä mutta en paljon saanut siitä irti. Oli mielenkiintoista miten 20-luvun elämä Shanghaissa vaikutti hyvin länsimaalaiselta elokuvateattereineen ja Sophiekin on saanut nimensä venäläisen vallankumouksellisen mukaan. Loput novellit olivat hyvin kommunistista ideologiaa ylistäviä. Eräässä pariskunta eroaa lopulta eri ideologioiden ja elämäntapojen vuoksi, toisessa kuvataan sankarillisesti kommunistien teloitusta. Pidin eniten maaseudun elämää kuvailevasta tarinasta The Hamlet, jossa perheen entinen tuttu opettaa heille työläisten oikeuksista.

"Big Sister was kept busy all day with three meals, a big basket of washing and shoe soles to stitch if she had any spare time. Miss Tertia helped her to stitch soles. Big Sister liked to talk about her dreams with Miss Tertia. If she were a man, she said, she would have left home long ago. When her younger sister asked where she would go she said with a smile, "You wouldn't understand, and I don't even know myself. Anyhow, I'd want to do something really terrific to show everybody." -s.167-168

Don't look up (2021) oli dramaattinen ja parodinen elokuva lähestyvästä luonnonkatastrofista, johon tutkijoita lukuunottamatta kukaan ei usko. Olin varautunut parodisuuteen, joten siinä mielessä tyyli ei hätkähdyttänyt. Elokuva herätti kuitenkin ajatuksia, tosin myös väittelyä ja erään unettoman yön, joten siitä ei ehkä jälkikäteen jäänyt niin positiivista muistoa.

En ole katsonut paljoa saksalaisia elokuvia, joten päädyin sitten perheeni kanssa kehuttuun komediaan Fack ju Göhte (2013). Täytyy kyllä sanoa että tämän elokuvan tarina ei ihan iskenyt, eikä huumorikaan niin erityisesti naurattanut. Slangia oli muuten myös tosi vaikea kääntää lennosta suomeksi!

Vaaleanpunaisen pantterin (1963) katsoimme jälleen kerran uudestaan, ja nauroimme tapamme mukaan raikuvasti Clouseaun toilailuille. Mietin taas naisten kuvausta: molemmat naispäähenkilöistä kuvataan hiukan juonittelevina ja vain toisilleen solidaarisina, toisaalta myös itsenäisinä eikä vain alistuvana. 

Tyttökuningas (2015) oli vaikuttava elokuva, tammikuun paras. Kuningatar Kristina oli ristiriitainen henkilö jonka itsekeskeisyyttä ja vallanhimoa oli vaikea sulattaa, vaikka hän vain peilasi muiden kuninkaiden käyttäytymistä. Lisäksi hän aikoi lopettaa kolmekymmenvuotisen sodan ja janosi sivistystä ja tietoa. Tarina vilisi myös filosofisia ajatuksia ja esimerkiksi tuon ajan käsitystä rakkaudesta ja tunteista. Kristinan onneton rakkaustarina oli esitetty järisyttävästi ja samastuttavasti.

Näkymättömän tytön tunnustukset (2021) oli ihan kiva brasilialainen teinileffa, mutten löytänyt siitä mitään erityistä. 

Adelen elämän (2013) katsoin vihdoin ja viimein. Kolme tuntia kestävä elokuva oli pakko katsoa kolmena iltana ja muutenkin elokuvan seksikohtauksista tarvitsi palautumisaikaa. Varsinkin elokuvan paljaan seksuaalisuuden takia en oikein lämmennyt sille, eikä tarinakaan oikein sytyttänyt, vaikka sitä onkin kehuttu realistiseksi suhdekuvaukseksi. En oikein pystynyt samastumaan Adeleen ja tämän tekemiin virheisiin. Kuvaustyyli oli erikoinen pitkine kohtauksineen joissa ei välttämättä tapahtunut mitään. Luin että näyttelijät olivat kärsineet ohjaustyylistä ja että monet kohtaukset olivat improvisoituja.

Tammikuun alussa olin vielä Suomessa, huonon koronatilanteen ja oman uupumisen vuoksi en oikein pystynyt tapaamaan tuttuja, mutta kävin ainakin kaupungilla ihmettelemässä kirkkoja ja ostamassa cd-levyjä ja UFF:lta neulepaidan. Viimeisenä päivänä tapasin tätiäni ja kävin vielä uudestaan pulkkailemassa. En saanut kylläkseni pakkaspäivistä, auringon säteilystä ja lumihangista. 

Koronalingosta Saksaan palatessa halusin ensin eristäytyä ja muutenkin saada omaa rauhaa, mutta pian palasin taas aktiiviseen elämään. Muutama esitelmä ja vaihtoon hakeminen pitivät kiireisenä mutta muuten ehdin kuun aikana osallistua tutkimukseen, käydä museossa, syödä hotpotia ja muuten tavata ystäviä. 

Kävin myös pienellä vaellusyrityksellä Bad Urachissa, mutta matka katkesikin jäisiin polkuihin, joita ei uskaltanut lähteä liukastelemaan jyrkillä rinteillä. Näin kuitenkin jälleen vesiputouksen ja söin svaabilaista ruokaa.

Alhaalla laaksossa ei näkynyt hiutalettakaan

Ja eräänä iltana näin punaisena hehkuvan auringonlaskun pimeän mutta pieniä valoja tuikkivan kaupungin yllä. 

Kuukauden kysymys: Mikä rauhoitti teitä tammikuussa? Milloin tunsitte itsenne onnellisiksi?

Ystävänpäivän lukumaraton 11.-13.2.2022

 Ja taas lukumaratoonataan! Jane blogista Kirjan jos toisenkin päätti järjestää tämänvuotisen Ystävänpäivän lukumaratonin, joka luetaan nyt ystävänpäivää edeltävänä viikonloppuna. 

Itse päätin aloittaa nyt keskiyöllä 13.2 ja jatkaa keskiyöhön 14.2. En olekaan maratoonannut sitten viime vuoden toukokuun. Viime lukumaratoneissani olen ollut aika huono lukemaan, kun olen suorittanut kaikkea muutakin päivän aikana, ja sivumääräni ovat olleet minimaalisia. Jännityksellä odotan mitä tästä kerrasta tulee, mutta en laita korkeita odotuksia.

Aloitan Cho Nam-joon kirjalla Ki Jiyoung, geboren 1982 (Kim Jiyoung, born 1982), mutta jos se tympii niin vaihdan johonkin toiseen kirjastosta löytämääni kirjaan. 

Huom! Kellonajat ovat Saksan aikaa eli tunti aikaisemmin kuin Suomessa.

0:15 Paikoillanne, valmiit, hep!

Blogista Kirjan jos toisenkin

1.15 Kim Jiyoung, geboren 1982 vaikuttaakin aika mielenkiintoiselta kirjalta joka paneutuu korealaisen naisen elämään ja kokemiin paineisiin. Kirja alkaa nykyhetkestä, jolloin päähenkilö nähtävästi menee sekaisin, ja alkaa sitten kertoa hänen sukunsa tarinaa. Kirjoitustyyli on ehkä vähän liian yksinkertainen ja lakoninen ja hassua kyllä, joihinkin faktapohjaisiin toteamuksiin on jopa merkitty lähde alaviitteeseen. Huomenna jatkuu!

Luettu: 45 sivua

10.30 Heräsin yhdeksän aikoihin ja jatkoin lukemista vielä kolmellakymmenellä sivulla. Tahti onkin ollut hyvä tässä maratonissa. Kirja on kiinnostava vaikka mukaileekin jollain tavalla asiatekstiä. Nyt taidan kuitenkin pitää tauon tekemällä aamiaista ja hoitamalla opiskelujuttuja pois alta.

Luettu: 75 sivua

16.15 No nyt onkin jo iltapäivä pitkällä enkä saanut paljoa tehtyä paitsi hiukan opiskelujuttuja ja siivoiltua. Ehdin kyllä lukea kymmenen sivua eteenpäin aamupalalla ja lounastaessa. Nyt lähden kävelylle kun aurinko paistaa niin täydeltä terältä, ehkä pysähdyn lukemaan jonnekin matkan varrelle.

Yllä näkyy mahdollinen kirjapinoni, vaikka näillä näkymin luen tänään vain Kim Jiyoungia yrittäen saada sen loppuun.

Luettu: 85 sivua

18.45 Palasin vasta takaisin pitkältä kävelyltä. Ulkona oli kirkas auringonpaiste joka hiipui vähitellen kullaten horisontin ja punertaen kaukaiset kukkulat. Pimeä tulikin sitten nopeasti. Löysin myös uuden polun jota aion joku kerta valoisan aikaan tutkia tarkemmin. Luin hetken 10 sivua kun vielä tarkeni auringossa. 

Luettu: 95 sivua

22.45 No nyt aika juoksikin opiskelujuttuja tehdessä ja kokatessa... Ehdin kuitenkin lukea hiukan syödessä. Nyt vielä viimeisen tunnin loppukiri. En kyllä taida saada kirjaa valmiiksi vaikka olinkin toivonut niin.

Luettu: 110 sivua

0.15 Seis!

Ehdin viimeisen puolentoista tunnim aikana lukea suklaan ja teen kera vielä 42 sivua. Kirjasta jäi vielä noin 50 sivua jäljelle. Olisin toivonut tsempanneeni vähän paremmin niin että olisin saanut sen luettua loppuun. Ehdin lukea yllättän paljon ottaen huomioon kuinka luin vain muutaman tunnin ajan, ja olisin voinut lukea vähemmänkin. Kirjoitan lukukokemuksestani vielä lisää huomenna!

Luettu: 152 sivua

Maratonjaloittelua

No niin, en sitten ehtinytkään kirjoittaa aiemmin lukukokemuksestani. Kim Jiyoung, geboren 1982 (Kim Jiyoung, born 1982) kertoo korealaisten naisten elämästä ja haasteista. Se keskittyy kuvitteellisen Jiyoungin elämään ja uralla etenemiseen, mutta myös tämän perheeseen ja ystävien kokemuksiin. Kaikki alkaa siitä kun Jiyoung alkaa yhtäkkiä oireilla alkaen puhua suoraan tuntemiensa naisten suulla.

Kirja kertoo hyvin suoraan korealaisten naisten kokemista vaikeuksista ja syrjinnästä, oli se sitten perheessä, työelämässä tai yksityiselämässä. Osaan asioista varmaan kaikki naiset maailmalla voivat samastua (seksuaalinen häirintä, vaikeudet edetä uralla tai päästä takaisin työelämään raskauden vuoksi), mutta osa liittyy erityisesti Koreaan. Esimerkiksi lapsena Jiyoung on tottunut saamaan ruoan vasta perheen miespuolisten jälkeen ja jakamaan kaiken sisarensa kanssa, mitä taas pikkuveljen ei tarvitse tehdä. 1900-luvun lopulla myös raskaudenkeskeytykset olivat yleisiä, mikäli sikiö oli tyttö, joten poikia on maassa paljon enemmän. Aivan huonosti asiat eivät kuitenkaan ole, mutta tarina näyttääkin, kuinka edistyksestä huolimatta syrjintä on edelleen syvällä rakenteissa. Jiyoungin elämä ei ei ole mustavalkoisen kurjaa mutta hän joutuu kamppailemaan tasa-arvoisen kohtelun puolesta eikä aina pysty käyttämään omaa ääntään puolustautuakseen.

Kirja oli oikeastaan jotain romaanin ja asiatekstin väliltä: tarina oli kuvitteellinen, mutta keskittyi vain ja ainoastaan osoittamaan naisten kohtaamaa syrjintää Jiyoungin lähipiirissä ja esitettyihin faktoihin oli jopa merkitty lähdeviitteet. Pidän enemmän romaaneista jotka tuovat sanomansa esiin vähän epäsuoremmin ja joissa lukija saa itse kokea väläyksiä, mutta tämäkin oli kokeiltavan arvoinen ratkaisu.

Ystävyksiä Bloomsburysta

Vuonna 2021 luin sattumalta teoksia kolmelta naiskirjailijalta, jotka kaikki kuuluivat 1920-luvulla Bloomsburyn kirjalliseen ryhmään ja tunsivat toisensa hyvin. Kaksi heistä julkaisi 20-luvun modernismin aikaan, kolmas pari vuosikymmentä myöhemmin. Kaikki myös tematisoivat naisten kasvua ja seksuaalisuuden heräämistä niin poikia kuin tyttöjä kohtaan. Etenkin kaksi keskittyy nuoren tytön elämään, kaksi puolestaan sodan vaikutukseen. Heistä Virginia Woolf on nykyään edes nimenä jokaiselle tuttu, mutta myös Rosamond Lehmann ja Dorothy Strachey olivat etenkin aikanaan mutta myös edelleenkin tunnettuja. 

                                  ***

Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
2000 (1925)

182 sivua

Oxford University Press

Mrs. Dalloway (suomennettu samannimisenä) kertoo yhdestä päivästä kahden ihmisen elämässä Lontoossa. Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia ja kiirehtii siksi paikasta toiseen. Päivän aikana hän myös tapaa vuosien jälkeen kaksi nuoruudenystävänsä ja pohtii entisiä tunteitaan heitä kohtaan. Septimus Smith puolestaan kärsii ensimmäisen maailmansodan traumoista niin että näkee hallusinaatioita ja syyttää itseään ystävänsä kuolemasta. Kumpikaan ei tapaa toisiaan kertaakaan, mutta heidän päivänsä kietoutuivat kuitenkin toisiinsa.

En ollut lukenut aiemmin Virginia Woolfia, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Jouduinkin pettymään: tämä yhdenpäivänromaani ei antanut minulle paljoakaan. Kieli ja kirjoitustyyli tajunnanvirtatekniikkoineen oli hyvin vaikeaselkoista, niin että minulla meni paljon ohi. Tälle jäi melkeinpä Goethen Faustkin toiseksi! Ikävä sanoa, mutta tämä lukukokemus oli huonoin näistä kolmesta kirjasta. 

Tämän vuoksi myös kirjan sanomaa oli vaikea ymmärtää. Kirja kuvasi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä yhteiskuntaa, mutta syvälliset teemat jäivät minulle avoimiksi. Clarissan juhlien järjestämisstressi vaikutti ainakin minusta painottavan seurapiirielämän turhuutta. Septimuksen psyykkiset rajut ongelmat näyttivät sodan mielettömyyden - ja kuinka se oli vaikuttanut niin moneen mieleen. Clarissa mietti myös päivän aikana elämäänsä ja miksi oli nainut kenet oli. Nuoruudessaan hän oli ollut Peter Welshin silmäterä ja itse ihastunut ystäväänsä Sally Setoniin. Tuolloin kapinallinen Sally on nyt muuttunut täydelliseksi koti-äitiksi ja seurapiirien keskipisteeksi. Myös Septimuksen suhdetta asetoveriinsa voisi lukea romanttiseksi, minulla se kuitenkin meni hiukan ohi. Lisäksi Clarissan tyttären ystävyys opettajattarensa vaikutti joltain syvemmältä. Mrs. Dalloway onkin täynnä muisteluja mutta myös tragediaa - eräs äkkinäinen käänne hätkähdytti.

                       ***

Dusty Answer
Rosamond Lehmann

1950 (1927)

355 sivua

Chatto & Windus

Tämänkin kirjan tapahtumia on vaikea kuvailla, vaikka sen juoni on paljon eheämpi. Dusty Answer (suomeksi Elämänhurman häipyessä) kertoo lyhyesti sanottuna päähenkilön Judithin nuoruusvuosista. Judith kasvaa yksin maaseudulla yhdessä naapurin serkusten kanssa, jotka kiehtovat häntä vahvasti. Hiukan kömpelö Martin, enkelimäinen Charlie, kevytmielinen Mariella, kyyninen Julian ja etäinen Roddy tuovat jännitystä Judithin lapsuuteen, kunnes yhtäkkiä lähtevät. Vuosien jälkeen he tapaavat jälleen, mutta sota on jättänyt jälkensä kaikkiin, eikä vähiten siksi että Charlie on kuollut ja jättänyt Mariellalle pojan. Opiskellessaan Cambridgessa Judith tutustuu myös muihin tyttöihin, mutta ei saa serkuksia mielestään, etenkään Roddya. Saako hän ikinä ravittua kaipuutaan?

"Oh, what a dusty answer gets a soul/ When hot for certainties in this our life!" - George Meredith

Rosamond Lehmann ei ollut minulle tuiki tuntematon: vuosia sitten luin ja ihastuin hänen romaaniinsa Tanssiinkutsu (Invitation to the Waltz). Dusty Answer oli vieläkin selkeämpi kasvutarina ja sukeltaa syvemmälle. Vaikutuin kirjasta niin paljon että se oli yksi viime vuoden lempikirjojani.

Eniten minuun vaikutti Judithin kasvutarina, johon kuului etenkin rakkauden ja hyväksynnän etsintää. Judith pohtii vuorotellen tunteitaan jokaisen lapsuudenystävänsä kanssa, lähinnä siksi, että Roddy on hänen ulottumattomissaan. Lopulta hän on jollakin lailla valloittanut kaikki heistä muttei kuitenkaan ole saanut yhtäkään omakseen.

Kirja raottaa rohkeasti verhoa paitsi naisen seksuaalisuuden kehittymiseen mutta myös naisten kohteluun ja sukupuolirooleihin. Judith pelkää olevansa liian hävytön flirttaillessaan, ja hänen kokemattomuuttaan myös käytetään hyväksi. Tämän lisäksi romaani näyttää sodan aiheuttamat traumat etenkin Julianin katkeroituessa ja menettäessä elämänilonsa.

Kirjoitustyyli oli Virginia Woolfia selkeämpi ja kuitenkin niin kaunis ja runollinen, siinä oli jotain montgomerymaista, vaikkakin paljon rohkeampaa ja rikkonaisempaa. Vedellä on tärkeä yhteys naisen seksuaalisuuteen ja rakkauskohtauksiin: 

"The water shone mildly as it flowed. She scanned it up and down; it was deserted utterly, it was hers alone. She took off her few clothes and stepped in, dipping rapidly; and the water slipped over her breasts, round her shoulders, covering all her body. The chill water wounded her; her breath came shudderingly, in great gasps; but after a moment she started to swim vigorously down-stream. It was exquisite joy to be naked in the water's sharp clasp. In comparison, the happiness of swimming in a bathing suit was vulgar and contemptible. To swim by moonlight alone was a sacred and passionate mystery. The water was in love with her body. She gave herself to it with reluctance and it embraced her bitterly. She endured it, soon she desired it; she was in love with it." -s.53

Sisäoppilaitoksessa hän puolestaan ystävystyy Jenniferin kanssa, eikä heidänkään suhdetta tarvitse lukea vain platoniseksi. Kirjallisuuden professorini mukaan Judith ei kokemattomuudessaan tunnista tunteitaan eikä kypsempi Jennifer uskalla kertoa. Myös muita homoseksuaalisia suhteita kuvataan: Roddylla on ystävä, joka on "queer", ja myös Roddya kuvaillaan tällä sanalla, nähtävästi heilläkin on suhde. Jennifer kuitenkin edustaa Judithille jotain tavoiteltavaa ja kiehtovaa, ihan kuten naapurin nuoretkin. 20-luvun yliopistoelämä oli muuten mielenkiintoista luettavaa: tytöt kokoontuvat toistensa huoneisiin polttamaan ja juttelemaan, eivät saa kutsua poikia kylään ja ennen kaikkea kilpailevat toistensa huomiosta. Rumaksi kuvailtu köyhä Mabel toivoo häkellyttävän samalla tavalla Judithilta erityisyyttä ystävyyttä ja joutuu puolestaan tämän hylkäämäksi (tyttöjen piirit ovat julmia!). Kaikessa kuvastuvatkin yksipuoleisten tai epätasapainoisten tunteiden loputtomat ketjut.

"Meanwhile, there was Jennifer to be loved with a bitter maternal love, because she was afraid. And because, some day, she might be gone. For Jennifer said "I love you" and fled away. You cried "Come back!" and she heard and returned in anguish, clasping you close but dreading your dependance. One day when you most needed her, she might run away out of earshot, and never come back.

   But there was value in impermanence, in insecurity; it meant an ache and quickening, a perpetual birth; it meant you could never drift into complacence and acceptance and grow old." -s.152-153

Kirja raottaa psykologisen taitavasti eri hahmojen luonteita. Etenkin Judithin luonne ja kasvukertomus on kerrottu erittäin hyvin. Judithilla on vilkas mielikuvitus ja syvälliset ajatukset, mutta samalla hän on hyvin epävarma itsestään ja hakee siksi hyväksyntää kiehtovina pitämiltään ihmisiltä. Hän huolehtii koko ajan puhuvansa tylsästi ja joutuu valikoimaan, mitkä rikkaista tai ahnaista ajatuksistaan uskaltaa paljastaa tulematta naurunalaiseksi. Sillä Judith pelkää sitä mitä niin moni muukin: tulevansa toisten hylkäämäksi. Hän joutuu silti kerta toisensa jälkeen pettymään ja huomaamaan riippuvaisuutensa toisista. Jokaisessa tarinan osassa hän menettää jonkun läheisensä ja lopulta oppii elämään sen kanssa. Loppu on samaan aikaan hiukan karu ja kyyninen mutta myös toiveikas Judithin ottaessa lopulta askeleen itsenäisyyttään kohti. Hän on vihdoin kasvamassa aikuiseksi.

"If only the moment could stay fixed, if their strange and houghtful faces could enclose her safely for ever in their trance of contentment, if she could be able to want nothing from them beyond a share of their impassioned peace: if only these things could be, they would be best. For a moment they seemed possible; for a moment she achieved a summit and clung briefly to it, tasting the cool taste of no desire. But it would not do: it was the taste of being old and past wanting people, - past wanting Roddy who already tasted so sharply and sweetly that she must have more of him and more of him; and whose presence in the circle made collective indifference a pretence too bleak to strive for." -s.98-99

Romaanin keskiössä on myös ajatus, ettei ketään voi lopultakaan koskaan tuntea tai omistaa täysin. Vähitellen Judithkin oppii asettamaan maskin kasvoillensa ja olemaan paljastamatta ajatuksiaan. Onko epävarmuuden piilottaminen askel kohti aikuisuutta, tuoko sen näyttäminen todella pelkkää harmia? 

"Whatever had disturbed Mariella's face then, it had not been happiness. The other faces, even Roddy's, had unaccountably become blurred in the mist; but Mariella's came back again and again, as if to stress the significance of its momentary defenselessness; as if, could it only be solved, there, in a flash, would be the whole clue to Mariella." -s.100

                                               ***

Olivia
Dorothey Strachey

2008 (1949)

109 sivua

Vintage Books London

Olivia (suomennettu v. 1950 samannimisenä) kertoo Dusty Answerin tavoin sisäoppilaitoksesta ja nuoren tytön seksuaalisuuden heräämisestä. Olivia ihastuu koulunsa johtajattareen, jolta saa erityiskohtelua. Koulun kulisseissa kuitenkin kuohuu, ja lukukausi päättyy tragediaan, minkä jälkeen mikään ei ole entisensä. 

Mrs. Dallowayn lailla Oliviakaan ei antanut minulle sitä mitä olin odottanut, vaikka pidin siitä enemmän. Kirja ei keskittynyt oikein muuhun kuin Olivian väleihin opettajattarensa kanssa. Se oli myös kirjoitettu vanhahtavan teatraalisesti, niin että sain vanhan ajan elokuvien teatraalisen vaikutelman. En myöskään ihan pystynyt samastumaan Olivian opettajaihastukseen tai heidän dialogeihinsa. Henkilökunnan sisäiset välit ja juonittelut johtivat lopulta tragediaan, joka veti vertoja Mrs. Dallowaylle. 

"None of my doubts were ever solved with any certainty. I still sometimes puzzle over them. I am still constantly baffled. Psychological or material objections seem to block the way to every dolution, and yet the solution, we know, exists: it is there, like a lost jewel, close at hand perhaps, if only some power would give us eyes to see it." -s.88-89

1800-luvun loppuun sijoittuvaan tarinaan mahtui kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia: Olivian perhe on ateistinen, ja hän käy ensin uskonnollista alkeiskoulua sillä ehdolla ettei häntä yritetä käännyttää. Tyttökoulu puolestaan on kansainvälinen ja sitä pitää kaksi yhdessä asuvaa naista. Sekä opettajat että oppilaat ovat jommankumman suosikkeja ja jopa kielivalinnatkin - italia ja saksa - tehdään heidän mukaansa. Kun Mlle Cara kutsuu oppilaitaan kahville, Mlle Julie vie suosikkejaan Pariisiin taidenäyttelyihin, nähtävyyksiin ja teatteriin.

Kirjaan mahtuu myös useita erilaisia rakkauden tunteita, jotka pitää hiukan lukea rivien välistä. Millainen suhde Mlle Juliella ja Caralla on toisiinsa? Millaiset välit ovat Mlle Juliella ja hänelle uskollisella italianopettajalla, "Signorinalla"? Entä saksanopettaja Frau Riesenerillä ja Mlle Caralla? Myös muut oppilaat ihailevat ja rakastavat kuka ketäkin opettajaa, mutta Olivian ihastuminen vaikuttaa olevan vahvempaa ja intohimoisempaa. Mlle Juliehin ihastuminen vaikuttaa hänen seksuaalisuuden heräämiseensä, mitä kuvaillaan varsin rohkeasti tuon ajan kirjaksi. Kuitenkin Mlle Julien tunteet vaikuttavat monitukintaisilta, ja koko suhde on hiukan toksinen, varsinkin kun Mlle Juliella on muitakin suosikkeja.

"It was to me she was reading. I knew it. Yes, I understood, but no one else did. Once more that sense of profound intimacy, that communion beyond the power of words or caresses to bestow, gathered me to her heart. I was with her, beside her, for ever close to her, in that infinitely lovely, infinitely distant star, which shed its mingled rays of sorrow, affection and renouncement on the dark cold world below." -s.80

Olivia on julkaistu anonyymisti samalla kirjailijanimellä vuonna 1949, ja 1951 elokuvan käsikirjoituksen teki Colette. Yhteydet Bloomsburyn ryhmään huomaa siinä, kuinka kirja on omistettu Virginia Woolfille, ja ranskankielisen teoksen alkusanat ovat Rosamond Lehmannin kirjoittamat. Strathey oli muuten kirjoittanut teoksen jo 30-luvulla, mutta oli saanut ystävältään tyrmäävän vastaanoton. 

Kirja kuvailee tapahtumia vuosien jälkeen, ja kirjailija kertookin alkusanoissa sen perustuvan osittain tositapahtumiin: "The eyes who would have understood are closed. And besides, it is not my soul but that of a far away little girl of sixteen. One more oblation to the gods! May they grant me not to have profaned a rare and beautiful memory!" Hän mainitsee myös pelänneensä tunteidensa tulevan pilkatuksi vain tavallisena koulutytön ihastuksena. Miksi Virginia Woolf ja Rosamond Lehmann uskalsivat kirjoittaa aiheesta jo vuosikymmeniä aiemmin? Ehkä koska heillä se ei ollut tarinassa pääosassa? Ehkä opettajaan ihastuminen rikkoo vielä enemmän kirjoittamattomia tabuja? 

Täältä löytyy lisää pohdintoja.

***

Yllämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi on vielä jotain mikä yhdistää kaikkia kirjoja: jokainen päättyy enemmän tai vähemmän traagisesti.

Mrs. Dalloway sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirja jossa maailma on muutoksessa, sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Lontoolla. Dusty Answer ja Olivia sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 47. ja 48 "Kaksi kirjaa jotka kertovat samasta aiheesta".