Mielenterveysviikko: Ann-Helén Laestadius: Tio över ett

Mielenterveysviikon 18.11.-25.11.2018 kunniaksi päätin säästää esiteltäväksi kirjan, jonka lukeminen teki minuun vaikutuksen

Kiinnostus heräsi: sain vanhemmiltani pari vuotta sitten joululahjaksi

Tio över ett

Ann-Helén Laestadius

2016

262 sivua

Rabén & Sjögren

Maja ja hänen paras ystävänsä Julia ovat asuneet naapuritaloissa koko elämänsä, niin että he ovat aina nähneet toistensa talon omasta ikkunastaan. Nyt kaikki kuitenkin uhkaa muuttua. Kiirunan suuri maanalainen kaivos kasvaa koko ajan, ja Majan naapurusto on määrätty purettavaksi. Muutaman kuukauden päästä molemmat perheet joutuvat muuttamaan pois.

   Maja herää joka yö peläten kaivoksen räjäytysten ulottuvan kaupunkiin asti. Hänen perheensä ja jopa Julia ovat jo turhautuneita hänen pelkoihinsa, sillä eihän heillä pitäisi olla mitään hätää. Kuinka pitkään Maja voi jaksaa?

Olin kuullut ruotsin tunnilla Kiirunan kaivoksesta, mutten koskaan ollut tajunnut, kuinka paljon se vaikutti kaupunkilaisten elämään. Ihmiset joutuvat todellakin jättämään kotinsa ja muuttamaan, ja osa lähtee tämän vuoksi Kiirunasta kokonaan. Kuitenkin monen vanhemmat saavat toimeentulonsa kaivoksesta. Kirja käsitteli molempia näkökulmia, mutta kallistui sitten kuitenkin vahvasti muuttamista vastaan. Samoin kuvailtiin myös vähän Kiirunan ympäristöä ja jäätävää talvea. 

Vaikkakin:

"  "Min mormor gick i skola här. Det var en skola förut. Norrmalmskolan", säger Julia.
   Vi tittar på tegelbyggnaden med två våningar. Nu är det ett hotell och en thairestaurang i byggnaden intill.
   "Kiruna förändras hela tiden. So har det alltid varit. Det är inte farligt."" -s.110-111

Kirjoitustyyli vaikutti ensin aika nahkealta ja yksinkertaiselta,  mutta kehittyi lopulta kiinnostavammaksi. Juoneen kuuluva rakkaustarina oli suloinen, mutta ehkä hiukan stereotyyppinen. Yllätyin useista erikielisistä nimistä - esimerkiksi Majan ihastus taisi olla ulkomaalaistaustainen, mutta sen pystyi päättelemään vain hänen nimensä perusteella. Kiva yksityiskohta oli myös meänkieliset lauseet, Majan sukulaiset olivat nimittäin meänkielisiä.

Mutta syy miksi ylipäätänsä kirjoitan tästä ja juurikin pari kuukautta lukemisen jälkeen. Jos jollakulla on hallitsemattomia pelkoja ja osaa kouluruotsin verran ruotsia... lukekaa tämä kirja. Itselläni on vähän samankaltaisia kokemuksia kuin Majalla, samantyylistä ahdistusta ja pelkoa, joten pystyin samaistumaan häneen hyvin. Esimerkiksi paniikkikohtaukset olivat minusta todenmukaisesti kuvattuja. Samaten kirja näytti hyvin myös ennakkoluulot mielenterveysongelmia kohtaan, sillä Majan vanhemmat eivät pitäneet terapiaa järkevänä ratkaisuna, ja Maja itse kuvitteli saavansa hullun leiman. Oli hämmentävää lukea kirjaa, jonka olin saanut lahjaksi kauan ennen ahdistukseni alkua, mutta kiva huomata, että kirjahyllystäni löytyi jo valmiiksi vertaistukea. 

Kirjan aikana ihmettelin ajatuksissani Majalle, miksi kummassa hän pelkäsi niin paljon. Minkä vuoksi hän heräsi joka yö ihan vain varmuuden vuoksi ja pelkäsi todellakin henkensä puolesta, vaikka kaupunki ei todennäköisesti ikinä räjähtäisi? Ja sitten mietin, miksi minä sitten pelkään kuolemaa, sairauksia ja hätätilanteita. Yhtä turhaan kuin Majakin?

Tämä kirja todella auttoi ainakin hetkeksi kyseenalaistamaan omia pelkoja, ja sen vuoksi suosittelenkin tätä mielenterveysongelmista kärsiville mutta myös kaikille muillekin. Älkää pelätkö ruotsiksi lukemista ja tulkaa kertomaan, jos tämä puhuttelee teitäkin. 

Mitkä kirjat ovat toimineet teille terapiana tai apuna tai ihan vain saaneet ajattelemaan eri tavalla?

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 18. "Kirja kertoo elokuvan tekemisestä" ja #Hyllynlämmittäjä -haasteeseen.

Lokakuu hehkui minulle keltaisena ja harmaana

Lokakuussa luin kolme kirjaa ja 817 sivua:

Klaus Mann: Flucht in den Norden (288s)
Jenny Han: To All the Boys I've Loved Before (355s)
James Dawson: This Book Is Gay (264s)

Flucht in den Norden, Pako pohjoiseen, kertoi yllättäen kansallissosialismia pakenevan saksalaisen saapumisesta Suomeen - tosin koko romaanissa ei edes mainita Suomea nimeltä. Vaikka kirjassa tapahtui aika vähän, pidin sen tunnelmasta, kirjoitustyylistä ja siitä piirteestä, että homoseksuaalisuutta käsiteltiin ymmärtäväisesti ja sympaattisesti (30-luvun kirjassa!). 
   To All The Boys I've Loved Before voisi muistuttaa nuorten hömppäkirjoja ja rakkaustarinoita, mutta pidin kirjan sanomasta ja päähenkilön kehityksestä. Tätä oli muuten tosi mukava lukea englanniksi! 
   Jos haluatte lukea kevyen ja humoristisen oppaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, lukekaa This Book Is Gay. Tätäkin oli hauska lukea, mutta kirja pani myös ajattelemaan. Se painotti erityisesti, ettei kukaan muu voi määritellä sinua puolestasi.

The Truman Shown idean käsittämiseen meni jonkin aikaa - en nimittäin tajunnut heti sen kertovan elokuvan tekemisestä. Tarina oli hauska, mutta kuitenkin ymmärrettävällä tavalla uhkaava ja painostava. Trumankin tajuaa vasta pikku hiljaa, millaisessa maailmassa hän todella elää. Tämä oli kyllä hyvin tehty elokuva!
   Oih, Notting Hillin rakkaustarina against all odds, ja oih, Hugh Grant ja Julia Roberts. Tällä katsomiskerralla havahduin kuitenkin siihen tosiasiaan, että William oli aivan liian hyvä Annalle, joka käytti tätä välillä hyväkseen. Tuntui tosi musertavalta tajuta, että tämä ihailemani hahmo oli melkeinpä inhottava. (Ja tällä oli niin kauniit silmätkin... <3) Joka tapauksessa filmi oli todella hauska ja kaunis.
   Alex Outolempi oli vähän kummallinen elokuva, joka kertoo siis Alexista, joka alkaa pikku hiljaa pohtia seksuaalista suuntaumistaan uudestaan. En oikein pystynyt parittamaan häntä ja Elliottia, ja minusta viimeksi mainittu kyllä ihan selvästi flirttaili hänelle. Elokuvassa oli tyypillistä teinidraamaa, kuten "pakko" harrastaa seksiä ja bilekohtauksia, mutta olihan se ihan hauska.
   Johnny English iskee jälleen -kolmatta osaa oli kehuttu Helsingin Sanomissa, mutta minusta ensimmäiset osat olivat hauskempia. En oikeastaan kertaakaan nauranut elokuvan aikana samalla tavalla kuin esimerkiksi aiemman osan hautajaiskohtauksessa. Tämä osa tuntui toistavan vähän samaa vanhaa ja oli jopa uhkaava näyttäessään nykyteknologian vallan ja häkkeröimisen helppouden. Plussaa kuitenkin siitä, ettei vastustaja ollut brittiläiselokuville stereotyyppinen henkilö.

Suomenlinnasta kaupunkiin päin

Helsingin Q-teatterin esittämän Mount Everestin menimme katsomaan äidinkielenopettajien johdolla. Se oli hyvin tehty ja moderni, ja esityksestä sai paljon mielenkiintoista ja erilaista tulkintaa... mutta kuitenkin. Jos kärsit itse jostain mielenterveysongelmasta, olet herkkä tai et sattuneesta syystä katso kauhuelokuvia... älä mene katsomaan tätä. Itse toivoin oikeastaan koko esityksen ajan sen vain loppuvan ja harkitsin, pitäisikö jäädä toisesta näytöksestä pois. Esitys kertoi siis masennuksesta ja varmaan myös jostain toisestakin mielenterveysongelmasta, sillä päähenkilö näki paljon hallusinaatioita. Tämä oli siis todella hyvin tehty, ja voi olla että joku herkkä tai masentunut kokee valaistumisen tämän vuoksi, ja ehkä sillä oli tarkoitus, että kävimme katsomassa tämän... mutta en oikein hyväksynyt tätä opettajiemme valintaa. Tämä esitys ei oikeastaan helpottanut omaa elämäntilannettani.

Kuun lopussa kävin katsomassa Kansallisteatterin esittämän Mika Waltarin Gabrielin, joka oli synkkyyden häivähdyksestään huolimatta hauska. Tai no, ensimmäisessä näytöksessä lähinnä ärsyynnyin hahmojen ylinäyttelemisestä, mutta toinen näytös muutti mielipiteeni. 50-luvun tyyli oli kivaa vaihtelua moderneihin näyttämöihin, ja huumori puri hyvin, vaikkakin ylinäyttelemistä olisi voinut vähentää. Lempihenkilöni oli kasvattityttö Raili, jolla oli yhdessä vaiheessa kivan näköiset 50-luvun teinivaatteet yllään. Kaikki hahmot yllättivät monesti muuttumalla, ehkä sen vuoksi pidinkin enemmän toisesta näytöksestä, jolloin kaikista paljastui uusia puolia. Ilahduin myös kun Ulriika-neitiä näytellyt Paula Siimes vinkkasi minulle silmää esityksen jälkeen. :)

Pikkulapsi sisälläni tahtoi vain päästä kiipeilemään näillä katoilla!

Lokakuu meni jo aikoja sitten, mutta tämän verran muistan siitä vielä:

- Syysloma oli kivan rento, vaikka yritinkin jo kertailla yo-koeaineitani varten. Kävin kerran elokuvissa ja kerran seuraamassa Helsingin Ilmastomarssia hetken mielijohteesta. Teimme myös yhden yön matkan Tallinnaan, josta mieleen jäi käveleminen (yli 10 kilometriä päivässä!) ja varmaan saman verran syöminen. Viron kieli kuulosti hauskalta, mutta valitettavasti meille puhuttiin sitä vain yhdessä paikassa. Kauneinta oli keltainen ruska vanhoja, harmaita kivimuureja vasten. <3
   

- Syysloman jälkeisenä viikonloppuna olin sitten jälleen Helsingin Kirjamessuilla. Hauskaa oli, ja bloggaajiakin tuli nähtyä, mutta päätin yrittää ensi vuonna vielä kovemmin mennä juttelemaan kaikille tapaamilleni ihmisille, joilla on valkoinen nimilappu vaatteissa. 

Ehkä huomasittekin, mutta marraskuussa on ollut vähemmän aikaa ja motivaatiota blogin kirjoittamiseen. On ollut stressiä ja koulukiireitä, mutta tämän vuoksi odotankin jo joulukuuta. Kuun lopulle on kyllä jo vähän suunnitelmia, kuten ystävän synttärijuhlat ja elokuviin meneminen.

Aurinkoisia päiviä ja jaksamista marraskuulle! (Tänä viikonloppuna olivat ensimmäiset valoisat päivät aikoihin!)

KK: Mikä tuo teille valoa syksyn pimeyteen? Minulle tuovat auringon säteet, jotka saavat kaiken hehkumaan, varsinkin vihreän sammaleen ja siniharmaat vesilätäköt.

Kirjoja ulapalta -koontipostaus

Viime huhtikuussa Nannan kirjakimara aloitti Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, joka loppui 31.10. Haasteeseen oli tarkoitus lukea mereen liittyviä kirjoja.

Luin haasteeseen kaksi kirjaa:

Leena Lander: Tummien perhosten koti
Annika Thor: Näckrosdammen

Lisäksi minulta jäi kesken Erik Erikssonin Den blå stranden.

Huomasin, kuinka kaikissa kirjoissa meri edusti jollakin tavalla eristystä. Tummien perhosten kodissa meri ympäröi saarta ja estää poikakodin asukkaiden liikkumis- ja pakomahdollisuudet. Kaksi kertaa joku henkilöistä yrittää uida mantereelle siinä onnistumatta. Näckrosdammen-kirjassa meri erottaa Göteborgissa koulua käyvän Steffin saarella asuvasta kasvattiperheestä. Saari on hyvin pieni ja sen asukkaat elävät uskonnollisessa, vanhanaikaisessa yhteisössä meren saartamana. Den blå stranden kuvaa myöskin merta, kuinka se erottaa Grisslehamnin Ahvenanmaasta ja myöskin rakastavaiset toisistaan. Näin kaikissa kirjoissa meri näyttäytyy enemmänkin uhkana kuin mahdollisuutena. Toisaalta kuitenkin meri tarjoaa esimerkiksi molempien ruotsalaisten kirjojen perheille elannon.

Tämä oli mielenkiintoinen haaste, joka sai pohtimaan meren symboliikkaa enemmän! Kiitos haasteesta Nannalle!

Helsingin Kirjamessut 2018

Viime viikonloppuna olin jo toista kertaa Helsingin kirjamessuilla Bloggaajapassilla. Lukion vuoksi pääsin messuille vain viikonloppuna - ja päädyin epäröinnistäni huolimatta viettämään Messukeskuksessa ainakin kuusi tuntia kumpanakin päivänä. Kirjamessut rikkoivat muuten tänä vuonna ennätyksensä 85 600 kävijällä!

Lauantai

Ensimmäisenä messupäivänäni lauantaina sain vanhempani mukaan - en viitsinyt kysyä ketään ystävää, sillä seuraisin kuitenkin omia menojani ja muuttaisin suunnitelmia lennosta. 

En voi varmaan huijata ketään ja väittää, että tämä olisi lauantailta. Liian aurinkoista!

Tarkoitukseni oli tulla ennen kahtatoista, mutta hidastelimme kotona ja ehdimme vasta kahdeksitoista Messukeskukselle. Taas kerran minua jännitti hakea Lehdistöstä Bloggaajapassi: olisi luullut jännityksen hälvenneen vuodessa!

Kiiruhdin ihan ensiksi kuuntelemaan Kallion keskustelua "Jos teiniangsti ei lopu", josta sain uutta pohdittavaa. Voiko mielenterveysongelmia kutsua möröksi, jota vastaan taistellaan ja joka voitetaan, vai voiko ne nähdä normaalina, elämään kuuluvana asiana? Entä onko yhteiskunnassa ongelma, jos stressaaminen ja puurtaminen nähdään suotavana asiana?

Iikka Kivi, Marika Ketola, Elina Marjamäki, Maiju Voutilainen ja Kallion lukion nuoret

Kallion jälkeen olisin mennyt Suomenlinnan saliin kuuntelemaan vuodesta 1918, mutta saliin ei päässytkään myöhässä kuin pelkästään jonkun poistuessa. Palloiltuamme jonkin aikaa kirjakauppojen osastoilla ja äitini tavattua ainakin kolme tuttuaan tunnin aikana (minä en ollut siinä vaiheessa tavannut vielä yhtäkään) suuntasimme yläkertaan Viini ja ruoka -tapahtumaan. Valitsin pitkän pohdinnan jälkeen bubble wafflen lounaaksi - vähän hankalaa syödä kiposta haarukalla mutta ihan hyvää - ja kinusin joulupukinkonttiin kauniin keraamisen raastimen (koska kannattaahan sitä jo hankkia omaan kämppään raastin kaksi vuotta ennen kotoa muuttoa!).

Myöhemmin kävin kuuntelemassa Saksalaisen kirjastoyhdistys ry:n osastolla 6n45 Das deutsche Finnland 1918 -kirjan esittelyn, ja törmäsin samalla opettajaani, joka lahjoi minut parilla kirjalla, joita en ehkä välttämättä olisi tarvinnut... Sen jälkeen kuuntelin jonkin aikaa Töölössä Haluatko kirjailijaksi? -keskustelua, josta mukaan tarttui hiukan tietoa käsikirjoituksen lähettämisestä, esimerkiksi että saatekirjeen kannattaa olla hyvin tiivistetty. Vieressä oli messukartan mukaan bloggaajien piste, jossa ketään ei kuitenkaan valitettavasti näkynyt, toisin kuin viime vuonna. Paikalla oli vain pari pöytää ja tuolia sekä ilmoitustauluilla pieni sarjakuvanäyttely. Missä kaikki bloggaajat olivat?  

Tässä vaiheessa menin vanhempieni kanssa lasilliselle ja sushirullille sekä vielä hetkeksi antikvariaattien pisteille, ennen kuin he lähtivät. Seuraavana minulla oli vuorossa Esplanadille Mari Mannisen haastetteluun tämän kirjasta Kiinalainen juttu. Se oli ihan mielenkiintoinen, ja mieleen tarttui minua vähän hämmentänyt asia: Kiina ei ole kommunistinen. Eikö? Markkinatalouden ja tuloerojen vuoksiko? Itse olen aina ajatellut, että Kiina on osittain kommunistinen, kun se on kerran kommunistisen puolueen johtama. Ehkä tämä ei kuitenkaan ole poliittisesti hyväksyttävä termi, enkä sitä paitsi ole mitenkään Kiinan politiikan tutkija. Tuntuu nololta, kun ei tiedä joitain yksinkertaisia asioita maasta, jossa on kuitenkin asunut kaksi vuotta.

Lopuksi kävin katsomassa kahden euron alennusmyyntejä, kuuntelin vähän Töölön paneelia Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot ja satuin juttelemaan Lasisipulissa-blogin Celestinen, Mustetta paperilla -blogin Marian ja Elina Pitkärannan kanssa. Oli kiva tutustua muihin bloggaajiin!

Lauantaina messuilla oli kuulemma eniten kävijöitä (28 000), mitä ei voinut olla huomaamatta. Illalla ruuhkat hälvenivät, mutta aiemmin päivällä tungoksessa joutui melkein kahlaamaan.

Sunnuntai

Sunnuntaina taisin tulla messuille samaan aikaan kuin lauantainakin, eli kahdentoista jälkeen, ja syöksyin heti Punavuoreen kuuntelemaan Punaisten lyhtyjen Helsinkiä, joka esitteli kahta Helsingin ja Suomen prostituution historiasta kertovaa kirjaa. Puolen aikoihin lähdin kyllä jo etsimään jotain hyvinvointiin liittyvää ohjelmaa, jota en enää itsekään löydä messuohjelmasta, joten ilmankos en löytänyt sitä tuolloinkaan. :D

Menin myös sunnuntaina muutenkin sekaisin ajoista ja paikoista, sillä menin Saksalaisen kirjastoyhdistys ry:n pisteelle liian aikaisin ja päädyin vahingossa kuuntelemaan Nevfel Cumartin haastattelua turkkilaistaustaisesta saksalaisuudesta. (Ei tämä kyllä erityisesti haitannut, mutta minun oli ollut tarkoitus kuunnella Suominaisista maailmalla...) Lisäksi skippasin loppupäivän ohjelmani lyöttäytymällä Celestinen ja hänen ystäviensä joukkoon. Tätä ennen kuitenkin kävin katselemassa antikvariaatteja ja tekemässä jonkin ostoksen sekä syömässä Viini ja ruoka -messuilla seitania ja bataattia sekä "rullattua" jäätelöä.

Tämä oli pettymys: seitan oli vähän kumimaista (kannattaa maistaa seitankebabia, joka maistuu ihan erilaiselta), sekä kukaan ei varoittanut shirachamajoneesin olevan tulista! Spiral ice cream oli puolestaan hyvää! Siinä oli ihan tuoretta banaania ja suklaata.

Loppuiltapäivän suurin saavutus oli varmaankin nauraa 2€:n alennuslaarista ostetulle 90-luvun nuortenromaaniksi puetulle oppaalle, jonka tarkoitus oli kai opastaa teinit internetin ja chattailun saloihin. Luimme siis sitä porukalla ääneen, ja messujen hälinä katosi näin hetkeksi ympäriltä. 

Jäinkin sitten messujen loppuun asti, tein vielä jonkun ostoksen ja rohkenin jäädä keskustelemaan Museoviraston työntekijän kanssa. Pitkän päivän jälkeen olin lopulta niin väsynyt, että olisin voinut suoraan kaatua vuoteeseen.

Ostoksiini kului noin 15 euroa: hankin washi-teippiä ja nuorille (tytöille) suunnatun Ihana minä -kirjan. Ihanaa että nuorillekin on tehty tällainen oma hyvinvoinnin tehtäväkirja! Mukaan tarttui myös Sveitsi-ilmaiskynä ja tietysti opettajaltani saamat kirjat. Ruokaan kului kuitenkin rutkasti enemmän rahaa.

Tykkäsin ehkä ylipäätänsä eniten kojujen kiertelemisestä, ihmisten tapaamisesta ja yläkerran antimista. Olisin ehkä suonut itseni rohkaistuvan vähän enemmän ja etsivän muita kirjabloggaajia, mutta toisaalta tungoksessa oli vaikea kiinnittää huomiota sekä ohjelmiin, kojuihin että vielä valkoisten passien piikkiriikkisiin kirjaimiin. Ehkä ensi vuonna täytyy yrittää tuijottaa häpeämättömästi ihmisten vaatteita, tai ehkä jonkinlainen tehokkaampi bloggaajapiste järjestyisi siihen mennessä... 

Kaiken kaikkiaan Kirjamessuilla oli tänäkin vuonna hauskaa. Kiitos vielä Bloggaajapassista järjestäjille!

Jenny Han: To all the boys I've loved before + sekalaista kirjamessuista

Kiinnostus heräsi: Netflix-elokuva To all the boys I've loved before (2018)

To all the boys I've loved before
Jenny Han
2016 (2014)
355 sivua
Simon & Schuster

Lara Jean, Margot ja Kitty Song ovat erottamattomat. He ovat pitäneet toisistaan huolta kuusi vuotta äitinsä kuolemasta lähtien. Nyt kuitenkin Margot on lähdössä opiskelemaan Skotlantiin, ja 16-vuotias Lara Jean joutuu ottamaan enemmän vastuuta pikkusiskostaan Kittystä. 

Lara Jean ei ole kertonut kaikkea Margotille: aina ihastuttuaan johonkuhun poikaan hän on kirjoittanut tälle rakkauskirjeen ja säilönyt sen sitten äidiltään saamaansa hatturasiaan. Yksi näitä pojista on ollut myös Margotin poikaystävä Josh. Eräänä päivänä kirjeet tulevat kuitenkin salaperäisellä tavalla lähetetyksi entisille ihastuksille, ja Lara Jeanin elämä muuttuu kertaheitolla...  

To all the boys I've loved before -sanahirviö kirja oli koukuttava niin kuin vain hyvä kirja voi olla: luin sitä syyslomalla parhaimmillaan sata sivua päivässä. Kirjoittelin ylös lähinnä nuorisokielisiä uusia sanoja, luin joskus dialogeja ääneen, opin pikkuhiljaa lisää Lara Jeanin elämästä, samastuin...

"Margot would say she belongs to herself. Kitty would say she belongs to no one. And I guess I would say I belong to my sisters and my dad, but that won't always be true. To belong to someone - I didn't know it, but now that I think about, it seems like that's all I've ever wanted. To really be somebody's, and to have them be mine." -s.190

Vaikka kirjassa oli ehkä jopa hömppämäisiä piirteitä - tunteiden pähkäily monen pojan kanssa, päähenkilöiden sanailu ja äkkinäiset päätökset - löytyi siitä myös syvällisiä ajatuksia ja samastuttavuutta. Päähenkilö oli ehkä nuortenkirjallisuuden ainoita, joka pelkäsi autolla ajamista vaikka olikin suorittanut kortin. Eniten pidin Lara Jeanin kehityksestä itsevarmaksi tytöksi, joka uskalsi kertoa tunteistaan eikä piilottanut niitä hattulaatikon pohjalle.

" "I guess I said no because I was scared." I stare out the window and run my finger along the glass, making an M for Martinez.
  "Of Tommy?"
  "No. I like Tommy. It's not that. It's scary when it's real. When it's not just thinking about a person, but, like, having a real live person in front of you, with, like, expectations. And wants." […] "Even when I liked a boy so much, loved him even, I would always rather be with my sisters, because that's where I belong." " -s.192

Tutustuin siis tarinaan katsomalla ensin elokuvan. Se ei ollut niin humoristinen kuin olisin olettanut, mutta ilahduin sen sanomasta sekä korealaistaustaisista amerikkalaisista päähenkilöistä, joita viihteessä olen harvemmin tavannut. Nyt kirjaa lukiessa teki mieli katsoa tämä uudelleen - ja tarttua jatko-osiinkin. 

Kirjassa oli kuitenkin muitakin teemoja kuin ihastuminen - äidin kuolema, ystävyyssuhteet, aasialaisamerikkalaisuus ja ennen kaikkea sisaruus. Lara Jeanin ja hänen sisartensa suhde oli välillä jopa täydellisyyttä hipova - mutta samalla esimerkillinen. Välillä jäin miettimään, otanko itse yhtä paljon vastuuta sisaruksista ja toiminko heille esimerkkinä, niin kuin Margot ja Lara Jean yrittivät. Tämä korostui kirjassa todella paljon, enkä ollut itse aiemmin ajatellut asiaa. Välillä tästä kyllä koitui myös huonoja puolia, esimerkiksi Margotin reagoidessa hänen kuultuaan Lara Jeanin ihastuksesta Joshiin.

Sain tästä piirteestä sen verran vaikutteita, että päätin auttaa pikkuveljiäni viemällä kerran roskat heidän puolestaan ja toisen kerran korjaamalla heidän unohtamansa asiat pesukoneeseen. Niin pitkälle en kuitenkaan mennyt, että olisin imuroinut heidän huoneensakin. ;)

Kirja sopii Amerikkaa tutkimassa -projektini osavaltioon Virginia sekä Lue itsellesi mielenterveyttä -haasteen kohtaan "a book about emotions".

                            ***

Olen jo toista kertaa menossa Helsingin Kirjamessuille Bloggaajapassilla, kiitos siitä järjestäjille! Aikatauluista johtuen olen messuilla luultavasti lauantaina suurimman osan päivää ja sunnuntainakin aion ainakin piipahtaa (tai sitten jäädä sinne palloilemaan koko päiväksi). Messut siis järjestetään Helsingin Messukeskuksessa Pasilassa torstaista sunnuntaihin 25.-28.10.

Katselin jo ohjelmaa ja kirjoittelin sivun täyteen vähänkin mielenkiintoisia tärppejä, mutten aio listata niitä nyt tässä. Ensimmäinen syy siihen on, että niitä on aika paljon, ja toinen, etten luultavasti kuitenkaan käy edes suurimmassa osassa vaan etenen spontaanisti. Ajattelin myös käydä maistelemassa Viini & ruoka -messujen antimia (olisipa siellä samaa pitsaa kuin viime vuonnakin!) ja käydä kysymässä, löytyisikö tänä vuonna levymessuilta Lalehin levyä. Mitä luultavammin aion ainakin kuunnella lauantaina klo 12-13 Kallion lavan paneelia "Jos teiniangsti ei lopu". Muuten ajattelin painottaa Kiinasta ja ulkomailla asumisesta, hyvinvoinnista, kirjoittamisesta ja kasvisruoasta kertoviin ohjelmanumeroihin. Saa nähdä tarttuuko messuilta uusia kirjoja tai joululahjaostoksia mukaan. 

Tuntuu todella nostalgiselta ajatella viime vuoden messuja, jolloin jännitin muille bloggaajille puhumista ja jopa yksin lehdistön tiloihin menemistä. Toivottavasti tänä vuonna uskallan enemmän. :)Jos bongaatte valkoisen pöllölaukkuni ja minut nyt lyhyemmissä hiuksissa bloggaajapinssi rinnassa - tulkaa ihmeessä juttelemaan! Ilahtuisin todella paljon, eikä yhtään haittaa jos bloggaajanimeni on hankala lausua. :D

Aiotteko te osallistua messuille?     

Becky Albertalli: Leah on the Offbeat

Kiinnostus heräsi: sain lahjaksi tädiltäni

Leah on the Offbeat
Becky Albertalli
2018
343 sivua
Penguin Random House

Leah käy ystäväporukkansa kanssa high schoolin viimeistä vuotta. Kaikkia heitä jännittää koulun jälkeinen elämä ja yliopiston valinta - sekä lähestyvä ero. Leah on saanut tietää pääsevänsä samaan yliopistoon Abbyn kanssa, johon hänellä ei edelleenkään ole läheiset välit.

Seniorivuonna ystävyysporukka ja suhteet alkavat yllättäen muotoutua uudelleen. Leahin ystävä Simon on jo seurustellut vuoden enemmän tai vähemmän avoimesti pojan kanssa, mutta Leah itse ei ole edelleenkään kertonut biseksuaalisuudestaan ystävilleen. Vuoden aikana hän huomaa pian tuntevansa jotain enemmän kahta eri ihmistä kohtaan...

Jos joku ei vielä hoksannut, Leah on the Offbeat kertoo Minä, Simon, Homo Sapiensin/ Minä, Simonin/ Love, Simonin (rakkaalla lapsella on monta nimeä!) ystäväporukan Leahista, josta saadaan tässä osassa tietää paljon enemmän kuin aiemmin. Seksuaalisuuden ja ihastuksien lisäksi Leahin kotielämää, ystävyyssuhteita ja ajatuksia avataan tarkemmin, sillä Simonissa hän ei paljoa pukahda niistä muille.

En osaa sanoa kummasta kirjasta pidin enemmän. Simonissa minua ehkä ärsytti vähemmän erilaiset asiat, mutta toisaalta Leahin ongelmat puhuttelivat minua enemmän. Molemmissa kirjoissa oli kuitenkin vähän samankaltainen, puoleensavetävä juoni, nuorille sopiva kirjoitustyyli ("I'm just." - onko tämä lause?) ja tietysti yhtenä teemana kaapista ulostulo.

Yllättävää kyllä, Leahin ja Simonin ystäväpiiriin kuuluukin useampi LGBT+ -henkilö, vaikka Simon luuleekin ensin olevansa ainoa. Tämän olen toisaalta todistanut omassa koulussanikin, jossa kuuden hengen kaveriporukassani ainakin kolme ei tällä hetkellä määrittele itseään heteroksi. Minun on nykyään vaikea kuvitella, ettei joku ikinä edes pohtisi suuntautumistaan. Onko LGBT+-ihmisiä kuuluvia todella alle 10% väestöstä? Mitä te ajattelette tästä?

Leah suhtautuu biseksuaalisuuteensa aivan normaalisti, asiaa kummemmin miettimättä, mutta jännittää kuitenkin asiasta kertomista. Oli silti hämmentävää, kuinka hän väittää ystävälleen, ettei ole olemassa määritelmää 'low-key bi': "You're either bi or you're not." Osittain tajuan tämän varsinkin Leahin omien tunteiden vuoksi, mutta onneksi kirjan loppua kohden annetaan ymmärtää, ettei itsensä määrittely ole niin vakavaa. Oli myös kiva, että joku kirjan hahmoista vasta pohti itseään eikä ollut vielä päässyt määritelmiin asti - tai ei ehkä edes halunnut. 

""I mean, yeah, I'm not perfect." A tear rolls down her cheek. "Okay? I'm completely fucking this up. I'm not like you. I don't have it all figured it out. I have no clue what I'm doing, and I'm just really scared right now."" -s. 263

Romaanissa on seksuaalisen suuntautumisen lisäksi paljon muitakin aiheita. Itse samastuin eniten tunteiden pohtimiseen monen ihmisen välillä (yllätys?), mutta Leah tuskailee myös viimeisen kouluvuoden, kehopositiivisuuden, äitinsä poikaystävän ja ystävyysongelmiensa kanssa. Ystävyyssuhteita vähän ihmettelin - ensinnäkin Simon ja Nick vaikuttivat olevan paljon parempia ystäviä Leahille kuin Anna ja Morgan, toiseksi en ymmärrä, miten Leahin ystävän rasistisuus tuli ilmi vasta näin monen vuoden jälkeen.

Joka tapauksessa juuri nämä nuoren ongelmat tekivät kirjan realistiseksi. Joitakin niistä vain hipaistiin, ja toiset vaivasivat kuukausia Leahin mieltä. Lopussa kaikki niistä eivät selvinneet, mutta ehkä se tärkein kuitenkin.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 49. "Vuonna 2018 julkaistu kirja" ja Amerikkaa tutkimassa -projektiini osavaltioon Georgia.

Syyskuussa ihastelin aamukastetta ja hehkuvaa ruohoa

Syyskuussa luin neljä kirjaa ja 992 sivua:

Theodor Fontane: Effi Briest (333s)

Aldous Huxley: Brave New World (223s)

Veijo Meri: Manillaköysi (170s)

L. Onerva: Etsin suurta tulta (266s)

Effi Briest kuuluu Saksan 1800-luvun lopun realismiin, mutta hämmästytti esimerkiksi tarinallaan kummittelevasta 
kiinalaisesta. Naisten oikeuksien puolesta puhuva romaani alkoi kiinnostaa loppua kohden enemmän, vaikkakin oli välillä vaikeaselkoinen.
   Brave New World oli myös vanha klassikko utopiasta/dystopiasta (en tiedä kumpi!), mutta ensimmäisen lukujen tiede-esitelmien jälkeen kiinnostus lopahti. Pidin kyllä henkilöiden keskusteluista, ja teoksen yhteiskunnan analysointi oli ihan mielenkiintoista, mutta muuten en oikein lämmennyt tälle.
   Manillaköysi ei myöskään erityisesti hätkähdyttänyt, sillä se oli hyvin sekava ja välillä jopa ällöttävä. Oli siinä kuitenkin monia hauskoja kohtiakin, mutta Tuntematon sotilas vie kyllä voiton sotakirjoista.
   Etsin suurta tulta luin iltaisin muutamien kuukausien aikana ja pidin varsinkin loppupuolen runoista. L. Onerva kirjoitti hyvin intohimoisesti ja rohkeasti, ja pari runoa samaistuttivat paljon. 

Pikku prinsessa (1995) oli ihana ja yhtä satumainen kuin kirjakin. Ihmettelin kuitenkin, miksi elokuvan piti liittyä ensimmäiseen maailmansotaan ja loppua aivan eri tavalla kuin kirjan, vähän liian onnellisesti.
   Johnny English 1 tuli sattumalta televisiosta - päätin heti suunnata lokakuussa katsomaan kolmannen elokuvankin. Tajusin vasta nyt, kuinka hauska tämäkin sarja on. Varmaan ensimmäistä kertaa pidin elokuvan pahiksesta!
   Vaiana - oi! Elokuvan teemalaulu How Far I'll Go, alkuperäiskansan kulttuuri, meren animaatio <3, itsensä etsiminen ja sydämen kuunteleminen... Tämä oli hyvä musikaalielokuva, katson varmasti uudelleen!

Kedi oli dokumentti Istanbulin kaduilla vapaana kulkevista kissoista, joista ihmiset huolehtivat vapaaehtoisesti. Olen vähän huono katsomaan dokumentteja ja välillä huomasin odottavani elokuvan loppumista. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata luonteeltaan hyvin erilaisten kissojen elämää ja kuulla haastateltujen kertomuksia niistä. Kissat olivat vaikuttaneet monen heistä elämään positiivisesti. Ne olivat myös söpöjä :)
   Mamma Mia 2! menin katsomaan uudelleen - nyt en itkenyt ihan niin paljon. Vähän mietin joitakin ärsyttäviä juttuja - mihin Harryn kreikkalainen mies oli kadonnut? Miksi juuri hän ei löydä lopussa ketään? Toisaalta, ensimmäisessä elokuvassa hän löysi jonkun, ja tuolloin puolestaan Tanya jäi yksin. Mietin myös, miksi kaikki tarinan naiset koko ajan kaipaavat vain jotakuta miestä, mutta sitten tajusin että sama pätee kyllä toisinpäin kaikkiin miehiinkin. Ah, Meryl Streep ja laulut My Love, My Life ja Angel Eyes!

"Kuukakku" keskisyksyn juhlan aikaan

Syyskuuhun kuului paljon koulua. Sen verran, että suurinta osaa lukemistani kirjoista en saanut valita itse, ja moni ilta kului kokeisiin harjoitteluun. Ensimmäinen yo-koe jännitti enemmän kuin mikään muu koe pitkään aikaan, mutta siitä selvittiin hyvin. Uskalsin jopa mennä wc:seen kesken kokeen. (Jännitin sitä koska piti ensin laittaa näytönsäästäjä päälle ja konseptipaperi näytön päälle, viitata valvoja paikalle, kävellä tämän kanssa vessaan ja takaisin ja odottaa että pääsi omalle paikalle eikä missään nimessä saanut vilkaista muihin kirjoittajiin päin. Hermostuisin vähemmästäkin!) Huh, nyt voin sanoa jo olevani vanha tekijä. ;)

Kuinka kirkkaankeltaista ruohoa <3

Onneksi varsinkin viikonloppuisin ehdin tehdä kaikkea muutakin. Yhtenä sunnuntaina nautin syksyisestä iltapäivästä sieniä poimien, perunoita nostaen ja juosten maantiellä avaran taivaan alla. Toisena viikonloppuna rentouduin serkkuni luona yrittäen unohtaa seuraavan päivän koulu-urakan. Syyskuussa en hirveästi nähnyt ystäviä vapaa-ajalla, mutta loppukuusta avauduin eräälle ystävälleni (ja koko pikku kahvilallekin - ainakin kaikki työntekijät tunnistaisivat meidät varmasti kolme tuntia kestäneestä keskustelusta!) ja tein pitkästä aikaa kävelyn hyvän ystäväporukkani kanssa.

Kutsuin näitä koralleiksi, mutta pikkuveli tiesi niiden olevan haarakkaita

Kuun alku tuntuu hämärältä, mutta ainakin Tallinna tuli koettua luokkaretkellä. Laivalla tunnistin Irinalta yllättävän monta kappaletta mutta en ole saanut aikaiseksi kuunneltua niitä. Syyskuu oli myös siitä ikimuistoinen kuukausi, että näin niin monta merkkihenkilöä. Yksi heistä oli Saksan presidentin vaimo (en selitä enempää!) ja muut: kirjailijat Satu Koskimies ja Katarina Eskola! Olin tästä tapaamisesta monta päivää aivan haltioitunut ja taltioin keskustelumme tarkasti päiväkirjaani aivan 50-luvun tyttöjen tapaan. Oli vähän hassua ja surullistakin puhua kahden vanhan naisen kanssa, kun oli juuri lukenut heistä teini-ikäisinä tyttöinä... Kylläpä aika rientää.

Lokakuulta odotan syyslomaa, jolloin aion palata Tallinnaan, tehdä vähän koulutöitä ja rentoutua kotona. Niin ja tehdä valokuva-albumin! Syysloman jälkeen suuntaan taas Helsingin Kirjamessuille ainakin yhdeksi päiväksi, toivottavasti tavataan siellä! :) Ystäviä aion myöskin yrittää nähdä vähän enemmän kuin syyskuussa. 

Ja aion ihastella syksyn maisemia, punaisia lehtiä ja ehkä jo pian huurretta. <3

KK: Mikä teistä oli kauneinta syyskuussa?

Jaksamishali lokakuulle ja kauniita aamuja <3