Syksy 2023 tuntui melkein uudelta alulta

Syksyn aikana luin aivan älyttömän vähän, etten edes viitsinyt kirjoittaa erillisiä postauksia. 

Syyskuussa luin yhden kirjan ja 416 sivua. Lokakuussa luin yhden kirjan ja 336 sivua. Samoin marraskuussa, jolloin sivuja kertyi vain 203.

1. Madeline Miller: The Song of Achilles (416s)

2. Lea Melcher: Aber vielleicht wird auch alles gut (336s)

3. Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (203s)

The Song of Achilles kuvaa Troijan sotaa Akhilleen rakastetun Patrokluksen näkökulmasta. Molemmat rakastuvat nuorina ja joutuvat lähtemään sotaan, tietäen ettei Akhilles tule palaamaan sieltä elävänä. Miehet kasvavat sotaa varten, taistelu on hänen kunniansa jalansija, ilman sitä hän ei ole mitään. Patroklus ei kuitenkaan välitä muusta kuin Akhilleesta, uhraa kaiken tämän puolesta, paitsi inhimillisen suhtautumisen muihin ihmisiin. Akhilles puolestaan muistuttaa saman kirjailijan Kirken Telemachuksesta, joka puhuu totuudenmukaisesti ilman piilotettua miekkaa mielessään. Myös Odysseuksesta saa tässä ensin erilaisen kuvan kuin Kirkessä (englanniksi Circe). Molemmissa kirjoissa on hurjan kaunis runollinen, ihmisiä ja elämää pohtiva kirjoitustyyli, mutta Kirke kosketti minua hiukan enemmän.

Aber vielleicht wird auch alles gut kertoo ahdistuneisuushäiriöön sairastuneesta kirjailijasta, joka on linnoittautunut kotiinsa, kunnes päätyy puolivahingossa eksänsä kanssa pariterapiaan. En ehkä itse innostunut kepeästi mielenterveyden ongelmista kirjoitetusta kirjasta tai sitten en vain yksinkertaisesti pystynyt samaistumaan päähenkilöön, eikä hänen ahdistustaan kuvailtu kovin syvällisesti. Myös rakkaustarina oli kovin imelä. Kuitenkin mieleeni jäi terapeutin antama tehtävä, jossa hän pyysi päähenkilöä pohtimaan mitä rakkaus merkitsee juuri hänelle, kuin se ei olisi mikään universaali kokemus vaan yksilöllinen.

Yhden lapsen kansa on Helsingin Sanomien Aasian-kirjeenvaihtajan kirjoittama ja käsittelee Kiinan yhden lapsen politiikkaa tavallisten kansalaisten näkökulmasta. Kirja on ilahduttavan yleistajuisesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu, etenkin haastattelujen kuvaukset ja myös kirjoittajan omat tuntemukset toivat syvyyttä mukaan. Yhden lapsen politiikan vaikutukset esiteltiin hyvin monipuolisesti, sen (harvat) hyvät ja (liian monet) huonot puolet. Luulin itsekin yhden lapsen politiikan vaikuttaneen positiivisesti väestönkasvun hidastumiseen, mutta selvisi että vaikutus on jäänyt jopa puolta väitettyä pienemmäksi. Lisäksi pakkoabortit, kotimaisten adoptio-oikeuksien kiristäminen, etenkin tyttölapsien hylkääminen ja tappaminen, yhden lapsen paineet huolehtia sukulaisistaan ja toteuttaa näiden toiveet ahkerasta opiskelusta, työpaikasta, avioliitosta ja lapsista, sekä ylipäätänsä ihmsarvon polkeminen yksilön elämään ja ihmiskehoon puuttumisella olivat karua. Oikeastaan ainoa näkyvä positiivinen puoli oli, että tytöillä on paremmat mahdollisuudet päästä opiskelemaan. Kirjasta selkeni muitakin väärinymmärryksiä, kuten että kiinalaiset olisivat kyllä halunneet adoptoida lapsia mutta sitä ei sallittu ja kuinka tyttölapset eivät olleet aivan niin epätoivottuja kuin aina on kuvailtu. Voin todella suositella tätä. Mari Manninen kritisoi vastikään juuri lehdessä Jenni Chen-Yestä kertovaa Littana-kirjaa, joka antaa yhden lapsen politiikasta liian yksipuoleisen kuvan.

Olen nyt vihdoin ja viimein alkanut katsoa vapaaehtoisesti Aki Kaurismäen elokuvia ja nauttimaan niistä. Kuolleet lehdet (2023) halusin katsoa myös Hesarissa sympaattisesta näyttelijätyöstä kiitellyn Jussi Vatasen ja Tove-elokuvan Alma Pöystin vuoksi. Kuolleet lehdet oli hienon vähäeleinen ja ajaton - lavastuksessa ja puvustuksessa hehkui vuosikymmenien takaisen maailman henki. Vaikka elokuva ei ollutkaan tragedia, aisti tarinasta kuitenkin elämän murheellisuuden ja tylsyyden. Kohtaus, jossa päähenkilö kuuntelee kivikasvoisten ihmisten keskellä baarissa Maustetyttöjen Syntynyt suruun ja puettu pettymyksiin, oli pysäyttävä.

Lady Chatterleyn rakastaja pohjautuu samannimiseen 20-luvulla julkaistuun erittäin eroottiseen romaaniin. Tietysti rakkaustarina oli elokuvallisen yksinkertaisen onnellinen, mutta päähenkilön alunperin tasa-arvoisen avioliiton hienovarainen kehitys riippuvaiseksi suhteeksi oli hyvin kuvattu.

Simin Zetwal (2022) kertoi mauritiuslaisen miehen ja intialaisen siirtotyöntekijän kohtaamisesta, ensimmäisen etsiessä isäänsä ja kuolleen äitinsä ruumista, toinen pakenee tehtaan huonoja olosuhteita. Elokuvan hidas tunnelma oli kovin vangitseva, samoin uskontoihin viittaava symboliikka. 

Paulette (2012) oli aika väritön komedia ranskalaisesta vanhuksesta, joka ryhtyy myymään huumeita. Muistin kesken elokuvan nähneeni tämän joskus kouluaikoina mutta vain tutuilta näyttävien hahmojen perusteella.

Syksy meni kandintyön valmisteluun (tai sen prokrastinointiin), sivutöihin ja muuhun aktiiviseen toimintaan ja ystävien näkemiseen, tosin myös laiskotteluun. Olin viikonlopun Sveitsissä hiljaisessa mummolaa muistuttavassa talossa kukkuloilla ja alkusyksystä kävin usein metsässä haahuilemassa, vietin Samhainia nuotiolla. Löysin suitsukkeiden polton, ja nyt huoneessani tuoksuu koko ajan huumaavalta. (Älkää kertoko vuokranantajalleni.) Laitoin ruokaa, söin paljon aasialaista ja kävin elokuvissa, luistelin huolettomasti, tuhlasin aikaa kännykällä - tosin ei sielläkään kaikki ole turhaa. Kirjoitin myös tiheämmin runoja kuin koskaan ja aion jatkaa samalla polulla! 

Ajattelin ja analysoin paljon, joskus liian pitkälle liikaa vaatien ja sokeutuen etuoikeuksilta. Pohdin paljon kuka olen ja kuka haluan olla, löysin itsestäni uusia puolia. Mietin kuinka olen aina ollut varovainen ja yrittänyt ratkaista asioita päässäni kokeilematta. Välillä tunnuin seisovani uuden oven edessä, välillä halusin takaisin. Etsin itseäni ymmärtämisen ja omassa mielipiteessä pysymisen väliltä, mietin miksi jotkut näkevät maailman pimeänä ja toiset valoisana. En tiedä mitä kaikkea lopulta tajusin, sillä näen asioissa monia puolia ja kierrän usein kehää. Luin postmodernin aikakauden määritelmän disorientaatio ja tunnistan kovasti itseäni siitä.

Eräänä kauniina päivänä löysin satujen lammen, toisena kiipesin metsän puisen torniin makeita omenoita syöden. 

Kuukauden kysymys: Mitä te pohditte syksyllä?

Kaunista talvea teille <3

Kevään ja kesän soittolista

Kevääni alkoi maaliskuun alussa jolloin palasin takaisin Saksaan opiskelemaan. Kesä päättyy täälläpäin vasta syyskuun lopussa, ja silloin myös alkaa talvilukukausi. Musiikkimakuni pysyi pop/indietyylisenä ja soittolistaani kuului edelleen paljon yksittäisiä laulajia, mutta Laleh pysyi suosikkinani ja indielaulaja Auroraan rakastuin uudestaan.

Aiemmin olen koonnut Taiwanin ja Suomen (talvi 2022/23), kesän 2022, viidennen lukukauden 2021-22, neljännen lukukauden 2021, koronatalven 2020-21, koronakesän ja -syksyn 2020, ensimmäisen lukukauden 2019-2020, kesän 2019, puolen vuoden 2017-2018, kesän 2017, alkukesän 2017, talven 2016, syksyn 2016 ja kesän 2016 soittolistat. Linkit johtavat YouTubeen, mahdollisuuksien mukaan laulajien omille tileille.

Alma: Natalia (2023)

Tämä kappale on maailmankuulun ruotsalaisen Max Martinin tuottama, Hesarin mukaan kuultuaan demoversion tämä oli perunut toisen ajanvarauksen tavatakseen Alman. Painokkaasta nuotista ja vauhdikkuudesta nousivatkin minulle mieleen ruotsalaiset hittibändit ABBA ja Ace of Base. Pidän kappaleen hiukan järisyttävästäkin mukaansatempaavuudesta ja yhdestä vahvasta, toisesta korkeita nuotteja näppäilevästä sähkökitarasta. Myös kappaleen sanat ovat kiehtovat verratessaan yksinäistä henkilöä toiseen, jonka elämä kukoistaa. Kuulemma ne saivat inspiraatiota Alman ja hänen tyttöystävänsä elämäntilanteista.

"She is not afraid to die/ 

 She walks alone at night/ 

 Knowing that God is always kind"

Aurora: Across the universe (2019) (alunperin John Lennonin)
        Everything matters (2022) (ft. Pomme)

Across the universe huokuu rauhaa ja henkistä yhteyttä maailmankaikkeuteen. Auroran laulamana se säteilee valoa, ja muistuttaa minua aurinkoisista toukokuun päivistä kun olin matkalla lempiopettajani kurssille.

Everything matters on tunnelmaltaan selvästi latautuneempi - rytmi ja Auroran ääni tuovat siihen jännitettä. Pomme laulaa lopussa säkeistön ranskaksi, mikä minun korvaani tuo kappaleeseen vielä enemmän seksuaalista voimaa.

             

P!nk & Willow Sage Hart: Cover me in sunshine (2021)

Tämä simppeli laulu säteilee aurinkoa, hyvää mieltä ja toivon voimaa. Erityisen liikuttavaa on, miten P!nk ja hänen tyttärensä laulavat sen duettona toisilleen.  

"Tell me that the world has been spinning since the beginning

 And everything will be all right

 Cover me in sunshine"

Faye Wong 王菲: 人間 Rénjiān (Human World) (2015)

               但願人長久 Dànyuàn rén zhǎngjiǔ (I wish you live long) (2012) (alunperin Teresa Teng, 1983)

Rénjiān -laulun sävel on kaunis. Pianon, viulun ja kitaran säestys tuovat särmää ja elokuvallista tunnelmaa. Myös musiikkivideo on mainio näyttäessään huvittavia pätkiä C-popin kuningattaresta, Faye Wongista. 

但願你的眼睛　只看得到笑容
但願你流下每一滴淚　都讓人感動

但願你以後每一個夢不會一場空

"I wish your eyes can only see smiles

 I wish every tear you shed will touch people

 I wish later your dreams won't turn into emptiness"

Dànyuàn rén zhǎngjiǔ -kappaleen melodia on kauniin koskettava, etenkin viulun ja kalkattavan pianon välisoitto. Sanat ovat hyvin kaunokirjalliset, ja laulu on kuulemma sävelletty vanhan Song-dynastian runoilijan Su Shin runon pohjalta.

  
Sufjan Stevens: Mystery of love (2017) (uudelleen)

                Fourth of July (2015)

Mystery of love muistuttaa minua kesästä 2021, jolloin kuulin laulun ensimmäisen kerran ja katsoin myös elokuvan Call me by your name. Sävel on rauhallinen, tasainen ja siten kuitenkin täynnä jännitettä. Säkeistö säkeistöltä kuljetaan rakkaustarinan traagiseen loppuun. Ne kietoutuvat toisiinsa ja peilaavat murheen pohjatonta kaivoa, joka on elämä.

"The last time that you touched me

 Oh, will wonders ever cease

 Blessed be the mystery of love"

Fourth of July on rauhallinen ja unenomainen, mutta murheellinen. Sufjan Stevens oli kirjoittanut kappaleen äidilleen, joka jätti hänet ja menehtyi. Tämänkin laulun tunnelma kuvaa elämän monimutkaisuutta ja toivottomuutta. 

Laleh: In the Comet (2012)(uudelleen) 

In the Comet on yksi Lalehin mysteerimäisimmistä ja monitulkintaisimmista kappaleista. Siinä on unenomainen sävel, ja sanat tarjoavat useita yllättäviä käänteitä. Oman tulkintani mukaan se kertoo ihmisestä, joka etsii pakonomaisesti totuutta ja elämän tarkoitusta. Olisi hauska tietää mitä Laleh itse ajattelee.

"I know I'm mumbling crazy, honey

 But I can't sing you love songs now

 Those songs are like sleep to us

 Necessary, but it has to wait

 'Cause first I need to see what this comet is

 Primary goal: get some answers

 Search the labs after good results

 (Who do you think you are, you're not a scientist

 You just clean the floors here)"

Elize Ryd: Stjärnan i min hand (2017)

Tämä on oikeastaan joululaulu, en tiedä miksi löysin sen juuri keskikesästä. Sävelessä ja laulussa on vahvuutta ja jännitettä, pidän nykyään metallilta tuoksahtavasta joulumusiikista.

AnnenMayKantereit: Tommi (2022)

En kuuntele koskaan saksalaista musiikkia, ja tämä olikin ystäväni soittama. AnnenMayKantereit on suosittu pop rock -bändi Saksassa, kotoisin Kölnistä, ja laulajan aksentissa häivähtää kölnin murre. Olimme molemmat samaa mieltä että kappaleen hidas syvän surumielinen alku on parempi kuin loppupuolen rytmikäs kepeys. Laulu henkii raastavasta kaipuusta takaisin menneisiin päiviin Kölnissä ystävän luokse. Tiedän tulevani jonain päivinä tuntemani täsmälleen samoin.

"Tommi, ich glaub ich hab Heimweh

 Ich will mal wieder am Rhein stehen

 Einfach hineinsehen

 Zuschauen wie Schiffe vorbeiziehen"

 "Tommi, luulen että minulla on koti-ikävä

  Haluan taas seistä Reinin rannalla

  Ihan vain katsoa veteen

  Katsella kuinka laivat ajavat ohi"

Billy Joel: She is always a woman (1977)

Tämä kappale ei kiinnittänyt heti huomiotani ainoastaan keinuvan kitara- ja pianomelodiansa vuoksi, vaan sanoituksineen, jotka antavat hyvin vivahteikkaan kuvan. Ne saavat kysymään mitä onkaan tapahtunut lyyrisen minän ja laulun naisen välillä. Näin monitulkintaisia kappaleita saa hakea.  

"She can lead you to love

 She can take you or leave you

 She can ask for the truth 

 But she'll never believe you

 And she'll take what you give her

 As long as it's free

 Yeah, she steals like a thief

 But she's always a woman to me"

SYML: Where's my love (2019)

Tässä kappaleessa on kovin lohduton tunnelma, jota tehostaa sen rauhallisuus. Tästä on myös akustinen versio, jonka musiikkivideota en linkannut, sillä se on aika raastava. 

"Does she know that we bleed the same?"

Aurora: Exhale inhale (2022)

Tässä kappaleessa on unelias mutta jännitteinen tunnelma, se henkii lähestyvää kaaosta ja tuhoa. Sisään- ja uloshengitys on tarkoitettu ahdistuksen hallintaan, mutta eräs YouTuben kommentoija oli pannut merkille, kuinka Aurora laulaa ne väärinpäin, mikä puolestaan pahentaa oloa. Laulu on hätähuuto toiminnalle ennen kuin on liian myöhäistä.

"We are stood and somehow calm

 Within the madness of the storm

 With no solution for the scared 

 Tasting pollution in the air

 My dear, come near

 Do you feel my hand, it is there"

Petra Marklund: Händerna mot himlen (2012)

Tämän laulun löytämiseen liittyy tarina: olimme Tukholmassa ystäväni kanssa ja satuimme löytämään pubin jossa soitettiin livemusiikkia. Pohdimme pitkään ulkona menisimmekö kuuntelemaan ja lopulta astuttuamme sisään muusikko tervehti meitä lavalta ja sanoi nähneensä meidät ikkunasta. :D Muutenkin hän oli kovin ystävällinen ja juonsi välillä vain meitä varten englanniksi. Joka tapauksessa Händerna mot himlen kiinnitti huomioni mukaansatempaavalla riehakkaalla ja kuitenkin syvällisellä popsävelellään sekä mielenkiintoisilla sanoillaan, jotka eivät kerro ihan tavanomaisesta rakkaustarinasta. Päinvastoin, ne juhlistavat irtipäästämistä ja hetkestä nauttimista. 

"Tror du att du och jag kommer att ses igen? 

 Tror du att du och jag har en framtid tillsammans? 

 Tror du att du och jag kommer att leva länge än? 

 Det tror inte jag"

 

Alphaville: Forever Young (1984)

Tämä oli toinen Tukholman pubin muusikon esittämä kaihoisa kappale, pohtien kysymystä pysyä ikuisesti nuorena. 

Hector: Mandoliinimies (1972)

Olimme Ahvenanmaan ja Tallinnan lautalla karaokessa - ja molemmilla kerroilla tämä klassikko laulettiin! Osasin edelleen sanat ulkoa jostain vuosien takaiselta partioleiriltä, ja laulun yksinkertainen, lohduton sävel sopi muutenkin mielialaani.

Robbie Williams: You know me (2009)

Tämä tuli kaupassa radiosta! Pidin kappaleen elokuvallisesta ja aurinkoisesta välisoitosta. Musiikkivideo on kyllä hyvin hämmentävä.

Coldplay: Scientist (2011)

Muistan tämän kappaleen vuosien takaa kun kuuntelin Coldplayta. Scientist on surumielistä peruspopia, mutta sanat ovat hienot. Musiikkivideon idea aukeaa kuitenkin lopussa, ja se on lohduton.

"Nobody said it was easy

 No one ever said it would be so hard

 I'm going back to start"

Aurora: Life on Mars (2016) (alun perin David Bowien)

Pidän tämän laulun monitulkintaisuudesta ja uneliaasta sävelestä. Auroran ääni on ihanan vahva ja värisevä.

Laleh: Vargtimme (2023)

Vargtimme, suden hetki, muistuttaa minua Lalehin entisestä tyylistä, se on vahva, vapisuttava, hiukan mystinen, kiihkeän intohimoinen. Lalehin mukaan tämä ei kerro pelkästään suhteesta irtipäästämisestä vaan ylipäätänsä uudelleen aloittamisesta, kuinka löytää takaisin yhteys muihin ihmisiin ja muistaa ettei ole yksin. Kuvaavaa onkin, kuinka lyyrinen minä laulun alussa sulkee oven, lopussa avaa sen.

"Jag drömde att jag vaknar ensam

 Och vi har ett hav emellan varandra

 Och jag flög omkring vind för våg

 Var skulle jag landa nu? 

 Vem skulle jag vara då?

 Om jag börjar om?"

Aurora: A Potion for Love (2022)

        A Dangerous Thing (2022)

A Potion for Love on rauhallinen ja hempeä, mutta siinä piilee raastavaa kaipuuta, joka purkautuu kertosäkeessä.

"I don't feel love anymore

 And how it hurts when you walk out of the door

 Forgetting why we fell in love hurts me the most"

A Dangerous Thing saa sydämen tykyttämään ja kertosäkeen rytmikäs sävel tuo särmää. Jokin Auroran äänessä on viettelevää, kuin lepattava liekki... ja kuitenkin laulu kertoo toksisesta suhteesta.

"I keep on losing feathers

 I keep forgetting

 There's no love in the end"

Mitä musiikkia te kuuntelitte kesällä? 

Kesä 2023

Kesäkuussa luin yhden kirjan ja 328 sivua. Heinäkuussa en lukenut yhtäkään kirjaa. Elokuussa luin yhden kirjan ja 510 sivua.

1. Rainbow Rowell: Eleanor & Park (328s)

Luin Eleanor & Parkin viimeksi vuonna 2016. Muistin tarinan ja lopun mutten ihan kaikkia twistejä. Tällä kertaa se ei ehkä aiheuttanut yhtä raivoisaa rakastumista kuin 16-vuotiaana. Tarina on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja Park ja Eleanor autenttisia. 

1. Ann-Helén Laestadius: Varkaus (510s)

Varkaus kuvaa hyvin Ruotsin puolen saamelaisten elämää nykypäivänä ja heidän kohtaamaansa syrjintää rakenteelliselle tasolle asti. Heidän elämäntapaansa ei ymmärretä, ympäriinsä kuljeskelevista poroista valitetaan ja niitä jopa tapetaan. Valitettavasti tämä rinnastetaan varkaudeksi, vaikka poroilla on saamelaisille paljon suurempi merkitys, eikä poliisi aloita edes esitutkintaa. Ilmastonmuutos aiheuttaa huolia. Saamelaiset ajautuvat valtaväestöä useammin itsemurhaan. Kirjan tunnelma olikin siksi masentava, ja toivoa pilkahteli harvakseltaan. Arvostin sitä kuinka kirjailija katsoi sisäpiiriläisen silmin myös saamelaisyhteisöä ja sen sisällä tapahtuvaa syrjintää ja patriarkaalisia rakenteita kriittisesti. Teos kuvasi mielenkiintoisesti saamelaisten elämäntapaa poronhoidon ja koulunkäynnin lomittumisesta uskomuksiin ja luonnon kunnioittamiseen. Mieleen jäi kuinka revontulien uskotaan olevan vaarallisia ja kuinka joillakin henkilöillä oli parantajien taitoja.

Kesäkuussa katsoin trilogiaan kuuluvat elokuvat Before Sunrise (1995) ja Before Sunset (2004). Molemmat kertovat kahden henkilön kohtaamisesta yhden päivän aikana ja koostuvat vain heidän välisistään dialogeista. Keskustelut ovat realistisia ja autenttisia sekä hyvin filosofisia. Mielenkiintoista oli kuinka elokuvat kuvattiin kymmenen vuoden aikavälillä samoilla näyttelijöillä.

Heinäkuussa katsoin jälleen kerran yhden lempielokuvistani The Half of It (2020). Se on syvällinen, hauska ja uhmaa kliseitä rakkaustarinoista. Pidin myös neutraalista suhtautumisesta henkisyyteen ja siihen jos ei usko. 

En olisi puolitoista vuotta sitten uskonut katsovani joskus Aki Kaurismäen Leningrad Cowboys Go American jatko-osan ja vieläpä vapaaehtoisesti. Leningrad Cowboys meet Moses (1994) oli minusta aivan yhtä sekava ja järjetön, mutta nyt tarvitsin elokuvaa, joka ei herättäisi ajatuksia, joten se sopi mainiosti. Lisäksi elokuva sai nauramaan.

Ruotsintunnilta muistin elokuvan Vadelmavenepakolainen (2014), joka on paljon rennompi kuin samanniminen kirja. Tämäkin elokuva sai nauramaan ja pohtimaan traumojen vaikutusta identiteettiin. 

Katsoin kesällä paljon Sex education -nuortensarjaa. Pidin sen mutkattomasta tavasta puhua seksistä ja seksuaalisuudesta ja opettaa asioita, joita valitettavasti ei opeteta koulussa tai joista muutenkin vaietaan. Sarja on huvittava ja käsittelee paljon nuorten ongelmia rakkauselämässä.

Katsoin myös loppuun kiinalaisen sarjan Rational Life, joka kuvaa hienosti hierarkiaa ja seksismiä työpaikalla sekä paineita naimisiinmenosta. Pidin etenkin päähenkilön äidin maailmankuvan kehityksestä, vaikka henkilökohtainen mielipiteeni on, että sarja olisi voinut vielä vähän enemmän radikaalisti korostaa yksilön päätöstä omasta elämästään. Tästä tulee kuitenkin hyvin selville miten tärkeää aasialaisessa kulttuurissa on löytää oikeanlainen puoliso ja saada lapsia. Päähenkilön rakkaustarina oli suloinen joskin turhankin söpöstelevä ja pidättyvä, sekä mies oli hiukan liian ylihuolehtiva. Työelämän hektisyys ja päähenkilön uhrautuminen kerta toisensa jälkeen tuntuivat painostavilta, eikä niiden hehkuttaminen ollut minusta hyvä idea.

Toisen kiinalaisen sarjan Unrequited love näin nyt uudestaan. Vähän rasitti tyypillinen rakkauden tunteen kuvaus ikuisena ja kohtalokkaana sekä täydellisen epäitsekkäät hahmot. Päähenkilön ja ihastuksen kohteen eteen tulee useampia esteitä, joista häijyt, itsekkäät kilpakumppanit ovat aika stereotyyppisiä, mutta taas päähenkilön epävarmuus useamman koetun pettymyksen jälkeen oli samastuttavaa. Sarjassa oli myös huumoria ja keveyttä erään sivuhahmon vuoksi, jonka sympaattisuudesta pidin eniten. Eniten minua koskettivat yksipuoleisen rakkauden ketjut, aina joku jäi yksin.

The 90s show oli hassunhauska spin-off The 70s showsta, jonka näyttelijät tekivät comebackin sivuhahmoina. Tästä ei tosiaankaan puutu kohellusta ja hullunkurisia hahmoja. Päähenkilöiden kesä loppui kuitenkin aivan liian nopeasti ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan, ja jotenkin muistelen pitäneeni enemmän alkuperäisestä sarjasta.

Kesän voisi yhdellä sanalla tiivistää tunteiden vuoristoradaksi. Siihen kuului niin seisomista kukkulan huipulla ja maisemien levittymistä eteen kuin myös sankkaa sumua joka peittää kaiken. Kesällä tapahtui paljon enkä kuitenkaan tiedä olenko päässyt eteenpäin vai enkö ole vielä lähtöpisteessäkään. Mutta kaiken kaikkiaan tapahtui paljon hyvää.

Kesään kuului nuotion liekkeihin tuijottamista ja mantramaisten laulujen hoilottamista, auringonpaisteeseen heräämistä, mielenkiintoisia kursseja, liikaa univajetta, joka kostautui, liikaa aivojen rattaiden pyörimistä, joka ei kai sekään ollut hyvästä, hämäräkävelyitä, villiyrttien poimimista, pehmeitä vaaleanpunaisia kukkia, itsetehtyä kamomillateetä, runoja, kalliolta pelkojen huutamista, laivan karaokessa suomalaisten iskelmien kuuntelua, aasialaista ruokaa Pohjoismaissa ja tosi tosi paljon epävarmuutta. 

Kesällä minua puhuttelivat etenkin nämä säkeet:

"Sinä näit että olin kaunis 

 ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.

 Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.

 Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.

 [...]

 Oi, sulje minut syliisi niin lujasti ettei minulta mitään puutu" - Edith Södergran: Rakkaus

"Kuule, tähti putosi helähtäen!

 Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

 puutarhani on sirpaleita täynnä." - Edith Södergran: Tähdet

"Mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,

 se herättää tulevien seikkailujen janon: 

 mikä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin." - Edith Södergran: Ihmeellinen meri

"I'm not a scientist, I just clean the floors here" - Laleh: In the Comet

"Jag fick hålla dig i handen

 när du fick lämna dina drömmer

 och försånas sen med tiden, 

 jag fick se dig tacka livet, trots allt" - Laleh: En stund på jorden

"Jag har frågat alla andra, för jag trodde kanske kanske alla andra förstått mer än mig/ Men alla andra väntar också på nåt" - Laleh: Vänta

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä." - Edith Södergran: Olemisen riemu

Mitä teidän kesäänne kuului?

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia

Kiinnostus heräsi: Instagramissa? Kirjablogeista? En muista vaikka bongasin tämän juuri helmikuun alussa ja päätin heti lukea

Mahdottomia oletuksia
Juuli Niemi
2022
385 sivua
WSOY

"Mutta sitähän rakastuminen ja koko nuori elämä on, seksin äärellä horjumista. Yksin katolla pilviin asti huutamista, tietämättä varmasti, kuuleeko siellä alhaalla kukaan." -s.6

Juho on 2000-luvun alussa kolmekymppinen suosiota niittänyt tv-sarjan ohjaaja, joka on kiltimpi kuin juron ulkonäkönsä perusteella moni olettaisi. Nora on kaksikymmentävuotias vastavalmistunut juristiopiskelija, joka uskoo ettei romantiikka kuulu hänelle. Hän ei ole koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä. Eräissä bileissä parvekkeella Juho kuitenkin huomaa Noran ja saa hänet houkuteltua treffeille. Heidän välillään alkaa kehittyä suhde, joka kiemurtelee epävarmuuden ja luottamuksen, hiljaisuuden ja puhumisen, rämpimisen ja kellumisen välillä. Pikkuhiljaa molemmat joutuvat kohtaamaan epävarmuutensa ja menneisyytensä haamut.

Vuosia sitten luin Juuli Niemen nuortenkirjan Et kävele yksin. En ihan hirveästi muista sen tapahtumista, mutta muistan vaikuttuneeni sen runollisesta (joskin tuolloin minulle hiukan liian koukeroisesta) kielestä ja päähenkilöiden suhteen realistisesta kaaresta. Mahdottomissa oletuksissa oli paljon samaa haparointeineen ja haavoittuvine henkilöineen, mutta se onnistui koskettamaan minua erityisen syvästi.

Kirja sijoittuu 2000-luvun alkuun jossa ei vielä notkuta älypuhelimilla ja jolloin "puhuttiin paljon siitä, mikä on muodissa". #Metoo-liikettä ole vielä tapahtunut, mutta kertoja viittaa siihen tulevaisuudesta käsin. Tasa-arvoon ja syrjintään suhtaudutaan muuten aika samallalailla kuin nykyäänkin. Juhoa ja Noraa yhdistävät myös lapsuuden duunaritaustainen perhe ja lama-ajan puute.

Sekä prologissa että epilogissa tarinan kertoja pääsee ääneen kommentoimaan rakkautta runollisin metaforin. Muuten kieli on enimmäkseen realistista ja rentoa dialogia, mutta koko ajan taustalla piilevät syvät tunteet. Paikoittain kiihkeissä kohtauksissa se kohoaakin intensiiviseen tajunnanvirtaan. 

"Juho nojautui taaksepäin, levitti käsiään ja sanoi melkein hilpeästi: 

  - Nora sä juoksit mua karkuun ensimmäisten treffien päätteeksi ja kättelit mua toisten treffien päätteeksi. En kai mä nyt oikeesti ajatellut, että sä haluat panna mua kolmansilla treffeillä!" -s.77

Juonen kaari kiertyy Juhon ja Noran henkisen, mutta myös fyysisen lähenemisen ympärille: tarina etenee etappeina kohti yhdyntää. Tämän voi nähdä hyvin, no, yhdyntäkeskeisenä, vaikka oikeastaan asia on päinvastoin: seksillä on tässäkin kirjassa paljon laajempi määritelmä. Ja sitä ennen ja jälkeen puhutaan paljon. 

Noran suojakuori on itsevarma, mutta kokemattomuudesta on muodostunut hänelle identiteetti, jonka hän ei enää uskalla purkaa. Hän analysoi koko ajan toisen liikkeitä ja puheita tehden turhan nopeasti omat johtopäätöksensä. Juho on herkkä ja huomaavainen, täysin toksisen maskuliinisuuden vastakohta. Heidän välinsä ovat välillä yhtä soutamista ja huopaamista, johon Juho onnistuu pikkuhiljaa luomaan turvallisen pohjan avoimelle kommunikaatiolle ja hitaalle etenemiselle. Suhteessa oli silti tietynlaista epätasapainoa Juhon itseluottamuksen ja kokemuksen vuoksi. Tämä tuntui aina päätyvän aina kuuntelemaan ja ymmärtämään, odottamaan kärsivällisesti. Jollekulle kirjassa olisi varmaan liikaa toistoa, mutta minua se ei haitannut. Toisaalta Juhollakin oli lopulta omat epävarmuutensa virheiden tekemisestä, ja kyllä hänkin joskus turhautui Noraan. Toisella lukukerralla tämä tuntui yhä ymmärrettävältä, sillä Nora ei ole helppo kumppani. Hyvin samastuttava kyllä. 

"Juho halusi, että Noralla olisi kaikki hyvin, jotta Juho voisi jatkaa elämäänsä. Jonkun normaalimman naisen kanssa, jonkun joka harrasti seksiä ja puhui siitä jälkeenpäin. Tai ei puhuisi siitä jälkeenpäin? Nora ei edes ollut varma kumpi tapa oli normaali. Hän tiesi olevansa jumissa, miettivänsä epänormaalin paljon sitä mikä on normaalia. Mutta Noralla oli koko ajan tunne, että hän oli törmännyt johonkin seinään sisällään, että hän ei pystynyt jatkamaan eteenpäin, ei hän osannut mennä seinien läpi, hyvä kun löysi edes oven joskus harvoin, mistä tämäkin ajatus tuli, Nora tunsi olevansa koko ajan täynnä poukkoilevia ajatuksia, jotka herättivät hänessä ahdistusta. Juho halusi puhua kaikesta. Nora halusi vain, että voisi olla ikuisesti hiljaa." -s.187

Paineita ja pelkoja on hirveän monella, media ruokkii kuvia täydellisyydestä. Siitä on vaikea puhua jopa ystävien kanssa, jotka saattavat heittää pökköä pesään ja värittää kertomuksiaan. 

Toivoisinkin lisää tällaisia kirjoja, jotka purkavat paineita parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Toivoisin lisää avoimuutta ja empatiaa epävarmuudelle ja kokemattomuudelle, missä kontekstissa tahansa. Miksi me esitämme itsevarmempia kuin olemme? Eikö olisi helpottavampaa vain puhua suoraan ja ymmärtää toisia?

Yksi asia on varma - olen ikuisesti kiitollinen tästä kirjasta. Löysin siitä itseni. 

"[...] on osattava valita välillä tropiikin muisto Itämeren sijaan, vaikka ehkä Itämeri olisikin se joka meitä useimmiten kuvaa." -s.383

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 48. "Kaksi kirjaa joiden tapahtumat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön" (Helsinki).

Toukokuussa söin taas guavaa ja join chaita ruoholla

Toukokuussa luin kaksi kirjaa ja 410 sivua:

1. Ann-Helén Laestadius: Inte längre min (282s)
2. Dess Terentjeva: Ihana (128s)

Inte längre min on jatkoa Kiirunan kaivoksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä kertovalle kirjalle Tio över ett. Nyt Maja on joutunut sopeutumaan uuteen kotiinsa ja parhaan ystävänsä muuttoon Luulajaan. Tässä kirjassa oli enemmän meänkieltä (joka kuulostaa aivan suomelta) ja alueen saamelaisuuttakin sivutaan, esimerkiksi rasismia nimeämisessä ja revontulien symboliikkaa vaarallisen houkuttelevina. Majan elämä on täynnä muutosta ja epävakautta, ja hän tuntee kaikkien jättävän hänet, mutta oppii silti elämään sen kanssa.

Ihanan poimin lukulistaltani muistamatta sen olevan säeromaani, joten se tuli lukaistua päivässä. Petyin kyllä teokseen pahasti. Ehkä säeromaanit eivät muutenkaan ole juttuni, ja olen tainnut lukea ennestään vain Kirsti Kurosen Pöntön, mutta olin odottanut samanlaista runollisempaa otetta. Nyt teksti tuntui vain yksinkertaiselta proosalta joka oli lohkottu säemuotoon, ja kahlasin vain tarinan loppuun niin nopeasti kuin pystyin. En päässyt tarinaankaan tai hahmoihin yhtään sisälle koska se oli niin lyhyt. Panseksuaalisuuden ja muunsukupuolisuuden representaatio oli toki riemastuttavaa.

Toukokuussa aika meni opiskeluun, töihin ja kaikenlaiseen muuhun vapaaehtoiseen toimintaan. Onneksi välillä ehti vastapainoksi vain kökkiä kotona sarjaa katsomassa. Vietin myös vappupiknikiä, poimin kasveja syötäväksi ja olin mukana järjestämässä kokkausiltaa ylijääneistä ruokatarpeista. Eräänä päivänä löysin naapurikaupungista mala tang-keittoa ja guavaa, toisena katselin tähtiä aamukolmeen. Loppukuusta matkustin Suomeen veljen lakkiaisiin, mutta ennätin niitä ennen tapaamaan vanhoja koulukavereita ja viettämään aikaa perheen kanssa.

Paratiisi <3

Xiangguo-pata ja tsekkiläinen valkosipuli-kasviskeitto
olivat mahtavia!

KK: Mitä lomasuunnitelmia teillä on? Minulla lukukausi jatkuu elokuun alkuun asti, joten seurasin kateellisena Suomessa muiden lomahurmosta. Tein nyt kuitenkin pienen bucket listan kesälle: 

1. Istua nuotiolla

2. Nukkua ulkona

3. Kokea seikkailu

4. Oppia jotain 

5. Tehdä interrail tai roadtrip jos mahdollista

Huhtikuussa leikin selviytyjää

Huhtikuussa luin yhden kirjan ja 349 sivua:

1. Nicole Dennis-Benn: Here comes the sun (349s)

Here comes the sun kertoo jamaikalaisesta kylästä ja etenkin naisista, joista kukin yrittää tavoitella parempaa elämää. Valitettavasti vain jonkin toisen kustannuksella, oli sitten kyseessä epätoivoiset katujen tytöt tai oma lapsi. Lopulta lähes kaikkia kohtaan pystyi kokemaan jonkinlaista ymmärrystä, halusi tai ei. Kirja ei minusta ollut liian raskas, mutta näytti realistisesti arkielämän lähtökohdat, valinnanvaran vähyyden ja pyrkimyksen nousta ylös epätoivosta.

Luulin nähneeni Fucking Åmålin (1998) yläasteella ruotsintunnilla, ja minulla oli jopa mielessä eräs kohtaus. Sitä ei koskaan tullut, eli nähtävästi kyseessä oli jokin toinen nuortenelokuva. Fucking Åmål on ruotsalainen LGBT+ -kulttielokuva. Se kertoo syrjitystä Agneksesta, joka on salaa ihastunut luokan suosituimpaan tyttöön Eliniin. Tarinassa esiintyy tyypillistä holtitonta nuortendraamaa, mutta siihen ei kyllästy, niin realistisesti se on esitetty. Elokuvan kohtaukset perustuivat tavalliseen dialogiin. Agnes oli symppis, samoin eräs Eliniin ihastunut poika. Lopun kaapista ulostulo oli myöskin hienon symbolinen.

Huhtikuussa alkoi kesälukukausi, minulla noin neljän kuukauden loman jälkeen. Onnistuin taas haalimaan paljon hommaa että varsinkin kaksi viimeistä viikkoa meni lähinnä töissä, kursseilla ja muussa vapaaehtoisessa toiminnassa. Kuun alussa vietin pääsiäistä brunssilla ja kävin aamukirkossa, jossa pimeyden väistyminen valon edessä teki vaikutuksen. Toisaalta osallistuin myös nepalilaiseen shamanistiseen rituaaliin, joka oli myöskin kiehtova.

Huhtikuussa vietin paljon aikaa luonnossa ja nukuin jopa kahdesti ulkona. Ensimmäisellä kerralla teltassa pakkasyössä, jossa fleecehuopa ja sormikkaat todennäköisesti pelastivat henkeni (ja varpaani paleltumiselta!). Olen edelleen ihmeissäni että nukuin yhtään tuona yönä, pelkkä muisto saa selkäpiin värisemään. :D Toisen kerran oli huomattavasti lämpimämpää, kylmimmillään +8, ja pääsin ihastelemaan ystäväni erätaitoja. Teimme nuotion lyöden puukolla ja taulalla kipinää tuoheen, ja keitimme nuotiolla ruokaa kasviksista ja villiyrteistä. (Kasviskeitto ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä!) Inspiroiduin villiyrteistä niin että kävin myöhemminkin poimimassa nokkosia ja raakana valkosipulilta maistuvaa litulaukkaa (saksaksi Knoblauchsrauke). 

Bodensee

Rheinfall

Telttailun ohella matkustin ystäväni kanssa myös Freiburgiin ja Bodenjärven seudulle. Freiburg sykähdytti kauniilla keskustallaan ja raitiovaunullaan, ja Schwarzwaldin metsäalue muistutti tummine kuusineen Suomesta. Schaffhausen ja Reinin putoukset kuuluvat Sveitsiin, mutta ei poikennut Saksasta ollenkaan niin ettei kaverinikaan muistanut sen olevan eri maata. Konstanzissa löysin taas viime kertani lempisämpyläni, lohella täytetyn saksanpähkinäleivän, pikaruokaketju Nordseestä. Retki oli tosiaan onnistunut!

Schluchsee

KK: Mitä salaperäistä te olette kokeneet viime aikoina?

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kiinnostus heräsi: Edith Södergran on lempirunoilijani (<- postaukseni hänen kootuista runoistaan)

Onnenkissa
Aino Vähäpesola

2019

191 sivua

*Kosmos

"Kun olin tanssinut kymmenen tuntia, uskoin bileisiin. Elämäni oli kuuma harha, ja niin sen kuuluisikin olla. Mutta kumpi oli harha, yöelämä vai päiväelämä? Onko sellaisilla kysymyksillä väliä, jos onnistui hetkisen olemaan pitelemättömän onnellinen? Ei kai. Silloin hetkeksi aukeaa tie maahan jota ei ole." -s.125

Onnenkissan nimetön päähenkilö on nimettömässä pääkaupungissa asuva 24-vuotias kirjallisuudenopiskelija, joka työstää feminististä gradua Edith Södergranista. Yhtä feministisen suorasta ja kriittisestä näkökulmasta hän tarkastelee elämäänsä ja yhteiskuntaa, yliopiston rakenteita ja tieteen tekemistä, arkeaan, sukupuolta, ulkonäköpaineita ja parisuhteitaan.

En voi sanoa lukevani paljon runoutta, mutta Edith Södergran on tähän mennessä ainoa runoilija, joka on useammalla runollaan tehnyt minuun vaikutuksen. En aina ymmärrä hänenkään tekeleitään, mutta niiden leiskuva kieli ja monitulkintaiset, hiukan hämärän peittoon jäävät sanat saivat sydämeni värisemään. Luulin tämän kirjan alun perin olevan romaani, mutta se paljastuikin sekoitukseksi romaania, autofiktiota ja esseetä. Tämä yhdistelmä oli virkistävää vaihtelua. Teoksen kieli oli hyvin runollista ja humorististakin, mutta heti perään akateemista argumentointia, se vaati keskittymään ja ajattelemaan. Lauseet pyrähtelivät pohtimaan aikaa ja kuolemaa, vain lennähtääkseen tieteen tekemiseen tai seksuaalisuuteen. Luin kirjan vuosi sitten, ja muistan sen samalla vastanneeni oman pääkoppani ajatuksiin mutta myös sekoittaneen niitä ennestään.

Kirjassa oli siis vastatusten kaksikymmentäluvun modernistisia runoja kirjoittanut Edith Södergran ja nykyajan feministinen kirjallisuusopiskelija. Joka luvun alussa siteerataan yhtä Södergranin runoa ja myöhemmin samalla runoa analysoiden pohditaan muita aiheita. Samoja teemoja löytyi varsinkin feminiinisyyden ja rajojen rikkomisen puolelta. Södergranin tunnetuimpiin runoihin kuuluu vahvasti naisen emansipaatiota ja sukupuoliroolien rikkomista korostava Vierge Moderne. Hänen runonsa edustavat kompleksisia naisia, miehet ovat sivuhenkilöitä. Kirjan päähenkilö puolestaan on saanut vaikutteita feminismistä ja queer teoriasta, joka korostaa seksuaalisuuden muovautumista ja sukupuolen performanssia biologisuuden sijaan. Itseäni ei-feministinen torjuva asenne kirjallisuuden luennolla sai hämmentymään, sillä en ole tähän mennessä kohdannut yhtäkään samantapaista professoria, päinvastoin. Osa huomioista sai ajattelemaan enemmän, kuten naisen paikka heteroseksissä. Heteroseksuaalinen seksi rakentuu helposti miehen aktiivisen nautinnon ympärille. Naiset, vaikkapa varmaan miehetkin, suostuvat välillä haluttomina seksiin. He antavat luvan mutta eivät nauti. Tutkimuksissa laskeskellaan seksikertoja mutta ei niiden laatua. Tai mikä edes lasketaan seksiksi?

"Kun heteroseksin ytimessä on lopulta aina yhdyntä ja yhdynnässä nainen on väkisinkin passiivisempi osapuoli, ei ole aina helppoa tietää, nauttiiko hän seksistä. Aktiivisen osapuolen tuntemukset kyllä huomaa. Passiivisen nautinto voi näyttää aika lailla samalta kuin ei-nautinto, ja hänen tuntemuksensa täytyy selvittää erikseen. Sitä kaikki eivät jaksa vaivautua tekemään. Jos asiasta vaietaan, tähän tyyliin on mahdollista harrastaa hyvin keskinkertaista seksiä todella pitkään. [...]

   Minun näkökulmastani oli siis todella vaikeaa ymmärtää, miten kukaan voi haluta harrastaa seksiä jonkun kanssa, joka ei ilmaise halua vaan antaa luvan. Vastaus piilee varmaan siinä, että poikaystävä oli seksin suhteen itsenäinen toimija. Hänen seksuaalinen omanarvontuntonsa oli sen verran hyvä, että hän pystyi rohkeasti laukeamaan toisen ihmisen ollessa läsnä, vaikka toinen lähinnä katselisi kattoa liikkumattomana. Minun kiihottumiseni oli kuin rusakko, joka kuunteli koko ajan ympäristöä, tässä tapauksessa poikaystävää. Se luikki tiehensä jos ympäristö ei ollut lämmin ja yhtä lailla halukas." -s.66-68

Onneksi nykyään on enemmän tietoisuutta ja huomaavaisuutta. En ollut ihan samaa mieltä siitä, ettei äärifeminismiä olisi olemassa. Feminismissäkin on radikaaleja liikkeitä, jotka eivät anna tilaa kysymyksille ja pohdinnalle tai jotka ylläpitävät miesvihaa. 

Mietteitä tieteen tekemistä oli myös mielenkiintoista lukea. Kirjallisuustieteiden reflektiivinen lähestymistapa on hyvin samanlainen kuin kulttuurientutkimuksessa. Jokaisen tutkimuksen takana löytyy tutkija, jonka etninen/kulttuurinen tausta, sukupuoli, kasvuympäristö, yhteiskuntaluokka ja arvot vaikuttavat hänen tapaansa katsoa tutkittavaa aihetta. Tutkimus ja sen tulokset eivät ole vain neutraaleja ja objektiivisia. Jo aiheen valinta perustuu tutkijan omiin mielenkiintoihin. Miksi siis pitäisi leikkiä ettei tutkimusaiheella ole mitään yhteyttä omaan henkilökohtaiseen elämään?

Samoin itsereflektio oli päähenkilölle tärkeää, siihenhän koko kirja perustuukin. Itsereflektio on minusta yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ja taidoista, ehkä jopa tärkein. Miten muuten pystymme näkemään virheemme ja ymmärtämään toisia?

"Poikaystävä sanoi, että pelkäsi pienenevänsä, jos ryhtyisi ajattelemaan heikkouksiaan. Minun silmissäni hän pieneni, koska pelkäsi sellaista." -s.55

Kirja keskittyi pääasiassa näihiin aiheisiin, muut aiheet olivat henkilökohtaisempia. Ne sivusivat ahdistusta elämästä, hetkeen tarttumista, pienen huojentavan ajatuksen löytämistä kaoottisen maailman keskellä.

"Kun hän joskus kuolee, aavistus hänestä jää elämään minussa, ehkä siitä on lohduksi. Sillä sitten kun äitiä ei enää ole, sen lähin korvike olen minä itse. Minä olen se henkilö, jota lähemmäs äitiä ei voi päästä." -s.103

Entä onko kirjailijan elämällä lopultakaan mitään tekemistä teoksiensa kanssa? Onko Aino Vähäpesola yhtä kuin tämän kirjailijan päähenkilö? Onko Edith Södergran yhtä runojensa kanssa? Kirja leikkii juuri tällä ikuisuuskysymyksellä vastausta antamatta. Ehkä vastaus ei ole joko tai vaan sekä että.

"Maneki nekon ilme on täydellisen tyytyväinen ja mairea, vilkutus on tasainen ja joka kerta tismalleen saman mittainen. Päässäni alkaa kihelmöidä, kun katselen sitä. Mitä muuta kuin hyvää voisi tuoda se, että niin vähäpätöiset asiat - esineet, joilla on hymyilevä naama ja yksinketainen liikemekanismi - saavat aikaan pienen mutta totaalisen onnentunteen, joka toimii pakopaikkana ja tekee minusta suorastaan omavaraisen. Kaikki voivat vaikka kuolla, talo voi palaa. Siltikin on aina olemassa mahdollisuus, että aivoissa alkaa kihelmöidä ja olo muuttuu hetkeksi hyväksi, jopa sattumalta tai kutsumatta. Näin voi käydä silloinkin, jos joskus kuulen nousevan veden kohinan, joka upottaa tämän rannikkokaupungin kotitalot ja yliopistot, lopulta jääkarhutkin. Vasta kun aivoni lopettavat toimintansa, loppuu pieni ja nopea, kultaisen tulen tikkaus silmieni takana pienessä luolassa, jossa se kimpoilee pitkin poikin kehoa kuin flipperipallo. Onnenkissa, onnenkissa, se minä olen itse." -s.74-75

Kirja meni vuoden 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjassa sekoitetaan faktaa ja fiktiota.