Pienen elämän hippusia #3

Ystäväni kirjoitti blogissaan hetken onnestaan, ja aloin miettiä milloin olen viimeksi tuntenut itseni onnelliseksi ja minkä vuoksi. Nykyään liian moni hetki menee vain huolehtimiseen.

Tänään kun näin vuoret kaukana heikossa oranssissa aamunkajossa. Älä unohda luonnon kauneutta.

Eilen kun hymyilin vuoksesi ja olin iloinen että sinä olet siellä ja tajusin jotain syvällistä. Surullista tai iloista.

Toissapäivänä kun pyöräilin aamussa teiden varrella, osasin ajaa hetken yhdellä kädellä ja hymyilin kaupungille. Kun harhautin veljeäni jalkapallossa ja tunsin puhtaan, syksyisen viileyden ja näin keltaiset lehdet nurmella ja iloitsin Kiinasta.

Perjantaina, kun istuin tutussa kirjastossa ja hetken vain olin onnellinen. 

Aina kun tunnen iloa, ajattelen elämää ja päädyn keksimään jotain sillä hetkellä viisaalta tuntuvaa rauhoittuakseni.

Joka päivä löytyy hetken onnellisia tai syvällisiä hetkiä, eikö vain?

Muistoista ja muutoksista

(Älkää luottako englantiini ja käyttäkö alla olevaa malliesimerkkinä kieliopista.)     

      Wherever you go
      Something you'll lose
      Tropical nights, or
      White days of snow
      Little streets in the dark
      Autumnal leaves like fire
      That's all what will disappear
      When you leave a place.

      The careless laughter
      The crazy jokes together
      Snowball fights, and
      Walks in the waking forests
      These memories will make you cry
      When you leave your friends.

      Sweet little caresses
      Smiling because of the Dearest
      All our own songs
      Beautiful, caring love
      That is already being forgotten
      'Cause you are leaving me.

Olen miettinyt viime aikoina paljon ajan kulumista, itkettäviä hyviä hetkiä, joita ei enää saa takaisin ja asioiden jättämistä, kuten runosta näkee. Koulun tai työn lopettaminen jättää varmasti aina jälkeensä edes joitakin muistoja, rutiineja ja hauskoja hetkiä, joita ei saa ehkä koskaan samanlaisina takaisin. Se tuntuu niin surulliselta. Niin muistot suunnistuksesta pilkkopimeässä metsässä partioleirillä kuin kirkonrotasta iltahämärässä lapsuudenkodissani saattavat saada lähestulkoon itkemään.

Samoin lomamatkalta kotiin palatessa sitä ajattelee, tuleeko käymään tuossa paikassa enää - näkeekö enää koskaan samoja ystävällisiä ihmisiä tai samaa kaunista näkymää samalla rannalla. Meillähän on vain yksi elämä, ainakin tänä ihmisenä. (Ottaen huomion mahdollisuuden uudestisyntymiseen.) Hetkistä tai tietyistä aikakausista, esimerkiksi viime kesästä, jää tietynlainen tunne mieleen, joka nousee mieleen esimerkiksi jotain sinä aikana erityisesti kuunneltua laulua hyräillessä. Käykö teille koskaan niin?

Perheemme päätti jäädä Kiinaan asumaan vielä kokonaiseksi vuodeksi alkuperäisen puolen vuoden suunnitelman mukaan. Kaverini täällä hurraa ilosta, ystäväni Suomessa taas huokaisevat pettymyksestä ja valmistautuvat toiseen vuoden odottamiseen. Entä minä itse? 

Minun on vaikea sanoa kummallekaan mitään. Muistan, miten en kaksi vuotta sitten muutosta kuultuani halunnut sitä tapahtuvan. (Postaukseni toissakeväältä.) Ja on totta, että viimeinen vuoteni täällä on ollut elämäni vaikein. On tullut stressaavia tilanteita aivan liikaa, ja on yhä tuleva. On ollut yksinäisyyttä ja kaikenlaisia muutoksia, jotka muuttoni aiheutti, olivatpa ne sitten koulussa tai vanhoissa ystävyyssuhteissa tai itsessäni. Joka päivä toivon kotiin tullessani löytäväni parhaan ystäväni meiltä tai saavani lentolipun Suomeen.

Mutta kuitenkin, kaikkien tapahtumien jälkeen on vaikea kuvitella, ettei koko ulkomaille muutto olisi koskaan tapahtunut. Mitä minun elämäni olisi ilman sitä? Minulla ei olisi monia asioita, olivat ne sitten läheistä ystävää, muistoja teatterikerhosta tai uutta lempikirjaa. En olisi välttämättä kokenut hauskoja ja rankkoja tilanteita, ja kai minä olen jotain oppinutkin. Ainakin vähän lisää kieliä.

Istun bussissa illalla teatterikerhon jälkeen. On pimeää, katulamput ja autojen lamput valaisevat moottoritietä, korkeita ja matalia rakennuksia sekä tienvierustalla kasvavia puita joita en osaa nimetä. Katselen ulos ikkunasta ja hymyilen ohikiitävissä valoissa kiilteleville vesilammikoille. Kohta alkaa puoli vuotta kestävä lähes sateeton aika. Suomessa sataisi aina... luntakin.

Samassa tunnistan tien, jolle käännymme, osaan jopa lukea sen kiinankielisestä kyltistä. Ylitämme joen hämärässä, jota monet (syystäkin) haukkuvat likaiseksi, mutta minusta se kuitenkin on omalla tavallaan kaunis varsinkin hyvänä päivänä jolloin vuoret siintävät kaukana. Samalla tavalla kauniita ovat katukojujen kauppiaat, sumuverho vaikka olikin epäterveellinen, ja lampaat ylittämässä tietä lähiöissä. Ne kuuluvat Kiinaan.

Kaipa minulla on kaksi elämää, joihin kumpaankin totun. Kaipa minä selviän erossa Suomesta - ja kun aika koittaa, Kiinan tuttujen paikkojen jättämisestä ehkä ainiaaksi.

Tositarinoita 1800-luvun uudisraivaajista

Luin peräkkäin kaksi kirjaa uudisraivaajista Amerikassa vuosina 1894 ja 1899: toinen kertoi länsirannikosta perustuen tositapahtumiin, toinen oli puolestaan tositarina matkasta Keskilännessä.

Kirja: Our only May Amelia

Kirjailija: Jennifer L. Holm

Julkaisuvuosi: ? (1.painos 1999)
272 sivua
HarperCollins


May Amelia asuu Washingtonin osavaltiossa vuonna 1899 Suomesta muuttaneen perheensä kanssa, johon kuuluu viisi isoveljeä ja serkku. May rakastaa seikkailuja, ja poikien juttuja vaikkakin nukkeaankin, eikä ymmärrä miksi hänen ankara isänsä kieltää häneltä sen, mitä pojat saavat tehdä. Samoin hän toivoo ettei joutuisi olemaan ainoa tyttö koko Naselin jokilaaksossa... Vielä on toivoa saada pikkusisko, sillä hänen äitinsä on raskaana.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten suomennettuna (Jokilaakson ainoa tyttö) ja se nousi hetkeksi yhdeksi lempikirjakseni. Nyt löysin tarinasta myös epärealistisempiakin kohtia. Ehkä Mayn kohtelu ja poikatyttömäisyyden arvostelu tuntui vähän kulutetulta aiheelta, vaikka näitä tarinoita tarvitaankin. Joka tapauksessa ei tullut kovin mukava olo, kun Mayn uusi "hieno neiti" ystävä nauroi Maylle tämän huolimattomuudesta ja epäromanttisuudesta...

Elämä 1800-luvulla oli kuitenkin vaarallista ja vaikeaa. Jokilaaksossa tapahtuu raaka murha, May veljineen hädin tuskin pelastuu puuman kynsistä ja eräs kuolema liittyy juoneen vahvasti. Itse kirjakin olikin aika surullinen ja rankka lastenkirjaksi. Osa näistäkin tapahtumista tuntui vähän epärealistisilta, mutta toisaalta enhän minä itse ole asunut 1800-luvun Lännessä: tiedänkö muka paremmin sen ajan vaarallisuudesta?

Eniten ehkä tykkäsin erinäisistä seikkailuista kirjassa ja ajatuksesta suomalaisesta yhteisöstä pienellä jokilaaksolla. Mayn perheen kerrottiin puhuvan kotona suomea ja koko jokilaakson asukkaiden osaavan suomea, tulivatpa he sitten mistä päin tahansa. Mayn lempiveljellä Wilbertillä oli vaikeuksia oppia englantia koulussa. Mielenkiintoista onkin, että kirjailija sai idean kirjaansa suomensukuisen isotätinsä lapsuuden päiväkirjasta. Mietin kuinka hienoa olisikaan asua tuollaisessa suomalaisessa yhteisössä ulkomailla...ja sitten tajusin että niinhän minä jo asunkin. Vähän samantapainen yhteisö löytyy täältäkin päin Aasiaa, vaikka ei eletäkään sata vuotta sitten jokilaaksossa.

Kirjailijalla ei ollut tapana käyttää repliikeissä lainausmerkkejä, mutta tämä oli muuten tunteikas kohta:

"[...] I started screaming Wilbert Wilbert Wilbert and everybody came running Isaiah Alvin Ivan Pappa Wendell and Kaarlo too but I kept screaming Wilbert Wilbert Wilbert and finally he came in from the barn I guess and said May what's the matter and I screamed so loud my very voice broke, even God could hear me I swear, the words clear from my mouth to the angels in heaven." -s.176

Kirjan tapahtumat sijoittuvat osavaltioon Washington.

*** 

Kirja: On the Way Home. The Diary of a Trip from South Dakota to Mansfield, Missouri, in 1894

Kirjailija: Laura Ingalls Wilder, Rose Wilder Lane (toim.)

Sarja: The Little House

Julkaisuvuosi: 1990 (1.p 1962)

120 sivua

HarperCollins

"Behind us was a covered wagon, behind it another, and another. As far as I could see, covered wagons stood one beyond another in a long, long line. Behind them and over them, high over half the sky, a yellow wave of dust was curling and coming. My mother said to me: "That's your last sight of Dakota."   R.W.L." -s.31

Kesällä 1894 Laura, Manly ja seitsenvuotias Rose Wilder jättävät rakkaansa Etelä-Dakotassa ja lähtevät vankkureissa kohti etelää ja Missouria, samanlaiselle matkalle kuin Laura itse lapsena vanhempiensa muuttaessa paikasta toiseen. Joka päivä hän kirjoittaa jotain pieneen halpaan vihkoon perheen matkatessa kohti tulevaa kotiaan.

Itse päiväkirja ei ole kovinkaan pitkä taikka mielestäni mikään taidonnäyte. Laura kertoo joka päivä lyhyesti matkan etenemisestä, tapaamistaan ihmisistä, lämpötilasta sekä maan ja sadon hinnasta eri paikoissa. Kuvaileepahan hän myös matkan varrella näkyvää luontoakin hiukan. 

Rosen kirjoittamat esipuhe matkalle lähdöstä, selitykset päiväkirjan lomassa ja lopun kertomus ensimmäisestä vuodesta Missourissa olivat ehkä mielenkiintoisempia. Eniten pidinkin kirjassa ajan matkaamisen kuvauksesta, sekä ajatuksesta, että kirja kertoi siitä "oikeasta Laurasta". Tuntui vähän hassulta, että tämä Laura tulisi myöhemmin kirjoittamaan kuuluisat romaanit pohjautuen omaan lapsuuteensa.

""Whistling girls and crowing hens always come to some bad ends", she'd say gaily. She was whistling always. She whistled like a bird whistling a tune, clear and soft, clear and sweet, trilling, chirping, or dropping notes one by one as a meadow lark drops them from the sky. I was pleased to hear her whistling.   [R.W.L.]" -s.89

Saan kirjan Kirjaherbaarioon kasvilla "Rose" eli ruusu (latinaksi rosa) ja Amerikkaa tutkimassa osavaltioon Missouri. Myös HelMet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 29.: "Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja".

Syyskuu -16

Syyskuussa luin vähemmän kuin muina kuukausina tänä vuonna. Luin kuitenkin neljä kirjaa ja 971 sivua:

1. Isabel Allende: Of Love and Shadows (291 sivua)
2. Ella Carina Werner & Nadine Wedel (toim.): Ich glaube ich bin jetzt mit Nils zusammen... (288 sivua)
3. Jennifer L. Holm: Our only May Amelia (272s)
4. Laura Ingalls Wilder, Rose Wilder Lane (toim.): On the Way Home (120 sivua)

Of Love and Shadows oli syyskuun kirjoista vaikuttavin: se sai miettimään ihmiskohtaloita ja erilaisia onnettomia elämänvaiheita. Ich glaube ich bin jetzt mit Nils zusammen (= Luulen että olen nyt Nilsin kanssa yhdessä) koostui oikeista nuorten päiväkirjamerkinnöistä rakkaudesta, ystävistä ja elämästä, joista osa nauratti ja pari samaistuttikin. Kuun lopulla sain luettua kaksi uudisraivaajista kertovaa kirjaa: suomalaisista Amerikassa kertovan Our only May Amelian sekä Laura Ingalls Wilderin matkapäiväkirjan On the Way Home, joista on enemmän kertova postaus kesken. Syyskuussa katsoin myös elokuvan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, joka oi vähän hurja mutta myös hauska ja tykkäsin historiallisista kiinnekohdista, jotka tarinan fiktiiviset henkilöt olivat nähtävästi aiheuttaneet.

Syyskuu oli henkisesti rankka henkilökohtaisista syistä; välillä oli hyvin vaikeita päiviä. Oli ystävyys- ja ihmissuhdesotkuja ja koulu painoi päälle. Loppukuusta sen kanssa kuitenkin helpotti jokavuotisen viikon kestävän luokkaretken ansiosta, jolla olikin aika hauskaa. 

Syyskuussa sain kuitenkin myös ensimmäisen työpaikkani, jos työharjoitteluita ei lasketa (tai sitä, että se on joka toinen viikonloppu muutaman tunnin). Mutta silti :) Kuukauden aikana sain joka tapauksessa paremman ystävän koulussa, muutuin luonnollisemmaksi niin että kaverini alkoi miettiä, onko hän muuttamassa minua oudoksi. Ehei, olen sellainen ihan luonnostaankin. :D Syyskuussa kuuntelin paljon musiikkia ja löysin uusia samaistuttavia kappaleita; tajusin osaavani edelleen vuosi sitten riparilla laulettuja ulkoa. (Kuten Laula ihmisille <3)

Luokkaretkemme kohdistui erääseen Kiinan rannikkokaupunkiin. Parasta taisikin olla kiinalaiset pikkukadut, meri ja maisemat vuorelta alas laaksoon, metsiin ja sumuisille saarille. <3 Lisäksi tajusin ymmärtäväni kiinaa hiukan ja ostin ensimmäisen kerran itselleni kynsilakkaa. Hassua miten pienet asiat saattavat ilahduttaa. :)

Kuukauden kysymyksenä toivon kommentoijia kertomaan mitä hyvää he löytävät syksystä. Itse rakastan kypsyviä omenoita, loisteliasta ruskeaa, sadetta, viileitä kuulaita päiviä jolloin voi kävellä metsässä. <3 Ensi syksynä sitten.

"October that year gathered up all the spilled sunshine of the summer and clad herself in it as in a garment." -L.M.Montgomery: Sara ja kultainen tie