Huhtikuussa luin viisi kirjaa ja 1370 sivua:
1. Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat (Himoshoppaaja #1) (335s)
2. Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta (Eeva #2)(127 sivua)
3. Sophie Kinsella: Shopaholic to the Stars (Himoshoppaaja #7)(502 sivua)
4. Mary Marck: Yhteiskoululaisia (Eeva #3)(143 sivua)
5. Nancy Garden: Annie on my Mind (263 sivua)
Voisin niputtaa suoraan Himoshoppaajat yhteen. Beckyn kommelluksia on hauska seurata, vaikka välillä ärsyttääkin hänen naiiviutensa ja tapansa lakaista huolet maton alle odottamaan. Himoshoppaajan salaisissa unelmissa on ihana seurata Luken ja Beckyn tutustumista ja rakkaustarinaa <3 Shopaholic to the Stars on jo sarjan seitsemäs osa, mutta sen hehku ei ole laantunut. Los Angeles tapahtumapaikkana viherpirtelöineen tuo kontrastia Englannille ja teekupposille, ja Hollywoodista on mielenkiintoista lukea - filmitähtien pinnallisuus ja toisten hyväksikäyttäminen saavat pettymään, vaikka ovatkin varmasti ihan totta. (Kertokaa minulle etteivät ole!) Huomaa selvästi kuinka Becky elää ylemmän keskiluokan ja yläluokan välistä hulppeaa elämää, onhan hänen miehensä miljonääriyrittäjä ja ystävänsä aatelisia, vaikka hän onkin itse kotoisin keskiluokkaisesta perheestä ja joutunut aiemmissa osissa luottovaikeuksiin. Becky näyttää aina lopulta omalla määrätietoisuudellaan ja havainnoinnillaan, että velat voi saada maksettua ja ongelmat ratkaistua.
Eeva-sarja puolestaan on nopeaa ja kevyttä lukemista - sadan vuoden takaisia yhteiskoululaisten dialogeja on edelleen hyvittava lukea. Hauska on myös bongailla Helsinkiä - Fazerin kahvila ja Kaivopuisto! - ja 1900-luvun alun elämää, meneväthän Eeva tovereineen katsomaan Chaplinia elokuvissa, ja "koko Suomi" seuraa heidän ylioppilaskirjoituksiaan, eihän silloin monikaan valmisutnut ylioppilaaksi. Kielikin on samaan aikaan nykyaikaista ja vanhanaikaista - kutsuvathan he toisiaan "lapsiksi" (niin kuin teinit nykyäänkin) - mutta sitten taas sanovat mielenkiintoisia asioita "intresanteiksi". Myös tyttöjen elämän ja hyvien tekojen pohdinta ei ehkä poikkea nykyajasta mutta on muuttanut muotoaan.
Annie on My Mind on rakkaustarina, jollaisia ystäväni - ja varmasti kaikki tytöistä tykkäävät tytöt - haluaisivat lukea mutta joita on edelleen niukasti. Se, että tämä on kirjoitettu 1980-luvulla, tekee siitä vielä suuremman asian. Harmi kyllä kirja loppuu nopeasti ja vähän kesken, olisin halunnut tietää mitä seuraavaksi käy.
Huhtikuussa katsoin kaksi vaikuttavaa elokuvaa. Rocketmaniin suhtauduin ensin samanlaisilla ennakkoluuloilla kuin Bohemian Rhapsodyyn - en tiennyt Elton Johnista yhtään mitään ja vasta elokuvaa katsoessa tunnistin pari laulua. Jo ensi minuuteilla en enää saanut silmiäni irti ruudusta Eltonin lapsuuden takauman alettua. Koko elokuvan ajan esiintyvät lapsuuden takaumat toivat jännitettä, ja Eltonia pikkupoikana esittävän Matthew Illesleyn katse vangitsi mukaan, melkein kuin olisi seurannut jännäriä, sillä lopussa jännite laukesi. Muutenkin pidin tarinasta ja Eltonin seksuaalisuuden esitystavasta, vaikka juonenkaari olikin aika samankaltainen kuin Bohemian Rhapsodyssa ja paljon oli varmasti muuteltukin. Tämä on kuitenkin elokuva, jonka voi katsoa paremmin kuin hyvin, vaikkei tuntisikaan artistia. Lauluista vaikuttavimmat olivat varmaan Your song, Goodbye Yellow Brick Road ja Sorry seems to be the hardest word.
Viulunsoittaja katolla olen nähnyt vuosina 2012-2013 kaksi kertaa Helsingin kaupunginteatterilla, jolloin rakastuin siihen syvästi. Itse asiassa meillä oli maaliskuun loppuun varattuna liput Vaasan ruotsinkieliseen teatteriin juuri tähän esitykseen, mutta korona tuli sitten väliin. Joka tapauksessa elokuva oli suurin piirtein yhtä hyvä kuin näytelmäkin - eniten samastuin Tevjeen, joka puhui Jumalan kanssa monologeja, vastusti muutoksia, mutta halusi kuitenkin tyttärilleen parasta. Pitäytyi perinteissä, ettei kaikki turvallinen sortuisi ympäriltä. Ukrainan juutalaisten arkielämä ja sapatti kuvataan kauniisti, ja koko yleistunnelma on samalla traaginen ja surumielinen sekä kevyt ja huumorintajuinen. Tästä on vaikea sanoa lempikappaletta, ehkä lopun riipaiseva Anatevka (jota muistelin muuttaessamme Kiinaan) tai Miracle. Jotain elokuvaversiosta jäi kuitenkin puuttumaan - teatterisalin tunnelma sekä viimeinen kohtaus, jossa Tevje lausui hepreankielisen rukouksen...
Huhtikuun vietin kokonaan Suomessa, oikeastaan yhtä lailla kotona kuin meistä suurin osa. Tai vielä enemmän, koska enpä koko kuukauden aikana käynyt muualla kuin kaupassa, hakemassa take-away-lounaita tai -kahveja kahvilasta ja tapaamassa naapurin ystäväporukkani.
Huhtikuussa alkoi toinen lukukauteni, etänä, mikä toi omia haasteita mukanaan mutta on sujunut ihan hyvin. Harmittaa hiukan, kuinka koko toisen lukukauden aikana ei voi tutustua uusiin ihmisiin, kulkea kaikuvissa rakennuksissa ja jutella luentojen aikaan ja niiden jälkeen tutuille, tehdä itselle ruokaostokset ja ruokaa, käydä baarissa tai kahvilassa tai ihan vain kävellä pienen keskiaikaisen kaupungin katuja. Mutta sitten taas on ihanaa olla taas Suomessa, syödä isän laittamaa ruokaa, vitsailla perheen kanssa eikä ikävöidä.
Kävin tapaamassa pappaani (pellon päähän) ja soittelin isovanhemmilleni kun vain ehdin. Hain ystävieni kanssa kahvia ja istuin pihalla tai puistossa. Sosiaalisten kontaktien määrä ei ollut huima, mutta mistä olin yhtä mieltä naapurini kanssa: olen nähtävästi niin introvertti, etten edes kaivannut ystävien näkemistä. Vaikka Saksassa ja normaalisti Suomessakin tapaan eri ystäviä joka viikko, oli ajatus lomasta Suomessa hiukan uuvuttanut minua maaliskuussa, kun ajattelin joutuvani tapaamaan kaikki ystäväni ja lähisukulaiseni kahden viikon aikana. No, alkuperäinen suunnitelmani venyi sitten vähän (en edelleenkään tiedä, koska palaan takaisin enkä totta puhuen hirveästi ajattelekaan asiaa), mutta oudolla tavalla tuntuu hyvältä pysyä kotona ja nähdä vain muutamaa ystävää.
 |
Kasvatin myös basilikaa ja korianteria, tässä näkyy basilikan kasvu :)
Pikkuruiset taimet ovat niin suloisia! |
Huhtikuussa leivoin pääsiäisruokia ja kokkasin maksalaatikkoa. En tiedä mikä salaperäinen ainesosa kaupan laatikoissa on vai teinkö jotain väärin, mutta joka tapauksessa aion pitäytyä tästä lähin kaupan laatikoissa - nyt tiedän miksi ne ovat säilyttäneet suosionsa jo yli kuusikymmentä vuotta! Kumpa niitä saisi ulkomailtakin :( (Toisaalta olen ylpeä siitä että suomalaisilla on edes joku oma ruokansa, samantapaista makaronilaatikkoa ja hernekeittoa syödään muuten Saksassakin.)
Entä mitä muuta tein huhtikuussa? Kirjoitin loppuun viime lukukauden kurssini lopputyön ja aloitin uusia kursseja. Luin enemmän kirjoja (lukumaratonien avulla) kuin koko alkuvuonna, kirjoitin päiväkirjaa, katsoin elokuvia perheeni kanssa. Tein kävelyitä, seurasin luonnon valmistautumista kevääseen ja taistelua takatalvea vastaan. Oli ihana elää kevät kaksi kertaa, Saksassa se eteni joka tapauksessa liian nopeasti. Hyvänen aika, krookukset kukkivat siellä jo helmikuussa.
Juhlin pääsiäistä leipomalla ja syömällä suklaamunia. Hassua kuinka juhlat tuntuivat poikkeustilan keskellä entistä enemmän kohokohdilta, koska mitään muuta ei ollut. En tosin jotenkaan paljon mitään muuta kaivannutkaan. Lähinnä suljin poikkeustilan mielestäni enkä ahdistunut siitä, mutta silti toivoin ettei tätä kaikkea olisi tapahtunut. Keräilin ylös koronan hyviä puolia: saan olla taas pitkään perheeni kanssa ja Suomessa, luonto kiittää ja vuoret näkyvät Intiassa taas saastepilviltä, puolueiden asetelmat muuttuivat kannatuskyselyissä... Ehkä näitä tulee vielä lisää.
Kuukauden kysymys: Mikä oli teidän päivän piristyksenne huhtikuussa? Oliko se pitkät kävelyt, auringonpaisteessa istuminen vai Netflixin oman listan loppuunkatsominen?
