Willa Cather: Meine Ántonia

Kiinnostus heräsi: Sheferijm - ajatuksia kirjoista!

Meine Ántonia

Willa Cather

2009 (1928)

My Ántonia (1918)

Stefanie Kremer

319 sivua

btb

"Sie war jetzt eine vom Leben gezeichnete Frau, kein hübsches Mädchen mehr; doch sie besaß noch immer dieses Etwas, das die Vorstellungskraft in einem schürt, sie konnte einem noch immer für eine Sekunde den Atem rauben, mit einem Blick oder einer Geste, die enthüllten, welche Bedeutung in ganz gewöhnlichen Dingen steckte. [...]

   Sie war ein reicher Quell des Lebens, wie die Urmütter früherer Geschlechter."

"Hän oli nyt elämän merkitsemä nainen, ei enää kaunis tyttö; ja kuitenkin hänessä oli silti vielä se jokin, joka kiihdyttää mielikuvitusta, hän pystyi edelleen sekunniksi salpaamaan hengityksen, katseella tai eleellä, jotka paljastivat täysin arkisissa asioissa piilevän tarkoituksen.[...]

   Hän oli elämän rikas lähde, kuin aikaisempien sukupuolten kantaäidit."

Meine Ántonia (My Ántonia/ Antonia ystäväni) kertoo kymmenvuotiaasta Jimistä, joka matkustaa vanhempiensa kuoltua itärannikolta isovanhempiensa luo Nebraskan vielä harvaan asutulle maaseudulle. Preeriamaisemat lumoavat Jimin loppuiäkseen. Nebraskassa hän myös tutustuu Ántoniaan, jonka nimi lausutaan 'Antoniia (paino ekalla tavulla ja pitkä i). Tämän böömiläinen perhe on juuri muuttanut Amerikkaan ja elää lähes puilla paljailla maakuopassa. Yhdessä he kokevat lapsuuden leikit ja Ántonian perheen vaikeudet hänen isänsä kuoltua. Elämä kuitenkin vie heidät eri lähtökohtien vuoksi eri suuntiin - Jimin opiskelemaan ja kiertämään maailmaa, Ántonian eteen osuu useampikin haaste. Vuosia myöhemmin Jim muistelee sinnikästä ja määrätietoista ystäväänsä.

Willa Catherin kirjoitustapa ja kuvaukset preeriaelämästä saivat minut haltioitumaan samalla lailla kuin Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla. Kirja on tyyliltään vakava ja aikuismainen, vaikka tarinassa sivutaan myös nuorten flirttailuja ja suhteita. Kuten sitaatista huomaa, Ántonia näyttäytyy raskaan työn raatajana, johon sekoittuu myyttistä lumoa. Katse on aikuisen Jimin, jokaiseen hetkeen palataan kaukaa tulevaisuudesta, ja niihin kiertyy huumaavaa nostalgiaa. 

"Damals lagen die Maisfelder noch weit voneinander entfernt, getrennt durch viele Meilen wild wachsenden Weidelandes. Man brauchte auch schon den scharfen, umsichtigen Blick meines Großvaters, um vorauszuschauen, dass die Felder immer mehr und mehr größer werden würden, bis sie nicht mehr die Maisfelder der Shimerdas oder der Bushys sein würden, sondern die Maisfelder der ganzen Welt; dass ihr Ertrag, wie die Weizenernte Russlands, von enormer Bedeutung für die wirtschaftliche Lage der Welt sein würde, die alles menschliche Handeln, im Frieden wie im Krieg, bestimmte." -s.124

"Tuolloin levisivät maissipellot vielä kaukana toisistaan, ja niitä erotti useita maileja villinä kasvavat niityt. Vaati myös jo isoisäni terävän, valppaan katseen ennakoidakseen, että pellot kasvaisivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, kunnes ne eivät enää olisi Shimerdojen tai Bushyjen maissipeltoja, vaan koko maailman maissipeltoja; että niiden tuotto, kuten Venäjän vehnäsato, olisi valtavan tärkeä maailman taloudelliselle tilanteelle, joka määräsi kaiken ihmisen toiminnan, niin rauhassa kuin sodassakin."

Ulkomaalaisia kirja kuvaa usein eri tavoin ajankohdalle tyypillisesti. Tarinaan sisältyi hiukan rasistinen kuvaus mustasta pianonsoittajasta ja halveksuva maininta saamelaisista; intiaaneista taas ei edes puhuta. Esiin pistikin miten muita ulkomaalaistaustaisia, etenkin skandinaavisia ja böömiläisiä tyttöjä sekä heidän panostaan, ylistetään maasta taivaisiin. Pohjoismaalaisia vilisikin tarinan lomassa, sillä lähellä sijaitsi norjalainen siirtokunta ja myös ruotsalaisista ja tanskalaisista tytöistä puhutaan. Norjalaiset tytöt ovatkin ahkeria ja menestyvät elämässään, vaikkakin moni heistä päätyy palvelijattariksi. Muut ihmiset kritisoivat norjalaisen Lena Lindardin moraalitonta elämää, mutta kirjailija näyttää tämän hyvässä valossa: Lenalla on oma ompelimo eikä hän aio ikinä naimisiin, mutta tykkää poikien seurasta. Seikkailunhaluinen Tiny lähtee Alaskaan rikastuakseen. Kuvaavaa on, kuinka amerikkalaisten tyttäret päästetään joko opettajiksi maaseudulle tai he jäävät kotiin.

Norjalaisten lisäksi kirjalla on paljon yhtenäisyyksiä Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan kanssa. 1800-luvun kuvaus tuntuu heti tutulta, mutta päähenkilön elämä vaikuttaa paljon vaivattomalta kuin Pieni talo preerian uudisasukkaiden ongelmat. Toisaalta tarina vilisee hurjia elämäntarinoita eikä Ántonian nuoruus ole tosiaan helppoa, heidänkin perheensä asuu ensin maakuopassa. Kuitenkin tarinan kerronta ja henkilöiden toiminta olivat jollakin tavalla modernimpia, he eivät vaikuta kurkottavan aikakausien takaa kuten Laura Ingalls Wilderin kuvaamina.

Minua sykähdytti etenkin samanlainen kaunis preeriakuvaus, joka oli saksankielisenäkin henkeäsalpaava. Sama Pitkä talvi preerian rankka lumimyrskyinen talvi koettiin tässäkin kirjassa. Vuosia myöhemmin aava villi preeria on täyttynyt pelloista ja teistä, aidoista ja asukkaista. Vasta se oli ollut autiotakin autiompi, silminkantamattomiin huojuvaa punaista ruohoa.

"Es gab nichts außer der schwarzen Erde: Das war nicht einmal ein Land, das war nur der Stoff, aus dem Länder gemacht werden. Nein, es gab nichts außer der Erde - der Boden war leicht gewellt, das wusste ich, weil die Räder oft an der Bremse schleiften, wenn wir in eine kleine Senke fuhren und auf der anderen Seite mit einem Ruck wieder herausrumpelten. Mir war, als hätten wir die Welt hinter uns gelassen, als wären wir über den Rand der Welt hinausgefahren und befänden uns nun außerhalb der Gerichtsbarkeit der Menschen." -s.18

"Mustaa maata lukuunottamatta ei ollut mitään muuta: Se ei edes ollut maata, se oli vain ainetta, josta maat tehdään. Ei, ei ollut mitään muuta kuin maata - maaperä oli hiukan aaltoilevaa, sen tiesin, koska pyörät vetivät usein jarruun, kun ajoimme pieneen notkelmaan ja kömmimme nykäyksellä ylös toiselta puolelta. Minusta tuntui kuin olisimme jättäneet maailman taaksemme, kuin olisimme ajaneet maailman reunan yli ja olisimme nyt ihmisten tuomiovallan ulkopuolella."

Kirja meni 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 31. "Kirjassa on jotain sinulle tärkeää" (preeria) ja Amerikkaa tutkimassa -henkilökohtaiseen haasteeseeni osavaltiolla Nebraska.

Gaston Leroux: The Phantom of the Opera

Kiinnostus heräsi: Phantom of the Opera -musikaali (1986)

Kappalesuosituksia: Wishing you were somewhere here again, The Music of the Night, The Point of No Return, Think of me

The Phantom of the Opera

Gaston Leroux

1995 (1910?)

201 sivua

Wordsworth

"No one ever sees the Angel; but he is heard by those who are meant to hear him. He often comes when they least expect him, when they feel sad and discouraged. Then their ears suddenly perceive celestial harmonies, a divine voice, which they remember all their lives long. Persons who are visited by the Angel quiver with a thrill unknown to the rest of mankind. And they cannot touch an instrument or open their mouth to sing, without producing sounds that put all other human sounds to shame. Then people who do not know that the Angel has visited these persons say that they have 'genius'.

   Little Christine asked her father if he had heard the Angel of Music. But Daddy Daaé shook his head sadly; and then his eyes lit up, as he said:

   'You will hear him one day, my child! When I am in Heaven, I will send him to you!" -s.36

Christinen isä lupaa ennen kuolemaansa lähettää tytölleen tueksi musiikin enkelin. Ja eräänä päivänä oopperan väki yllättyykin, kun taustalaulajasta on kuoriutunut upea solisti. Tämän huomaa myös Christinen entinen leikkitoveri Raoul, joka pitää tämän puheita musiikin enkelistä kummallisina. Samaan aikaan oopperatalon uudet omistajat pitävät pilkkanaan huhuja kummituksesta, tälle varattavasta omasta aitiosta ja jokakuukautisesta vuokrasta. Pian heille alkaa ilmestyä uhkauskirjeitä ja lopulta karmeita asioita tapahtua oopperassa. Musiikin enkeli alkaa lopulta myös vainota Raoulin ja Christinen suhdetta...

"He kissed her lips; but the night that surrounded them was rent asunder, they fled as at the approach of a storm and their eyes, filled with dread of Erik, showed them, before they disappeared in the forest under the roof, high up above them, an immense nightbird that stared at them with its blazing eyes and seemed to cling to the strings of Apollo's lyre." -s.98

Olen nähnyt Oopperan kummituksen kahdesti oopperassa ja kerran elokuvana. Andrew Lloyd Webberin kappaleet sekoittavat keskenään oopperaa, musikaalia sekä hiukan sähkökitaraakin. Ne ovat upean vahvoja ja tunteikkaita. Tarina huokuu goottista kauhua mutta lähinnä vain saa selkäpiin kihelmöimään jännityksestä. 

Alkuperäinen kirja sukeltaa syvemmin Phantomin menneisyyteen ja seikkailuihin Lähi-Idässä. Tätä kutsutaankin useammin oikealla nimellään Erikiksi. Musikaalissa hädin tuskin mainitut elementit kuten salaperäinen (eksotisoitu) "persialainen" ja kidutuskammio ovat paljon suuremmassa roolissa, ja oopperan väkeä sekä uusien omistajien haasteita kuvataan enemmän. Kirja junnasi ehkä liikaa itselleni tarpeettomissa kuvauksissa, ja päästyäni loppuun tahdoin vain nähdä musikaalin uudelleen.

Mielestäni Christine jää liian taustalle Raoulin ollessa päähenkilö. Christine kuvataan suhteellisen perinteisen passiivisena, kauniina neitona. Musikaalissa roolit ovat nurinkurin: Raoul on herkkä ja vähän väritön ja Phantom salaperäisen kiehtova. Christine on aktiivinen ja puolestaan kasvaa tarinan mukana itsenäisemmäksi. Kuitenkin kirjassakin tämän teko pelastaa lopulta kaikki.

Musikaali tuo tarinan symbolit paremmin esiin ja luo jopa uusia: Raoul edustaa romanttista, viatonta rakkautta; Phantom kiellettyä intohimoa ja epätoivoista pakkomiellettä. Christine taas on ahdistunut isänsä kuoleman jälkeen ja eksyksissä itsensä kanssa. Pohdin miksiköhän tätä tarinaa ei ikinä analysoida koulussa. Samastuin musikaaliin enemmän kuin kirjaan, jossa nämä teemat eivät esiintyneet niin selkeästi. Kirjan luettuani mietin kuitenkin musiikin enkelin kuvastavan jollain lailla sekä puhtasta talenttia tai neroutta että symbolisemmin uskonnon tuomaa hurmiota ja rauhaa - ensimmäinen sitaatti saa ajattelemaan Raamatun enkeleitä tai opetuslapsiin mennyttä Pyhää henkeä. Myös Wishing you were somewhere here again -kappaleen enkelipatsaiden somistama hautausmaa sopii tunnelmaan. Näin ajateltuna Phantom voisi olla langennut enkeli, Lucifer?

"All I wanted was to be loved for myself. If you loved me, I should be as gentle as a lamb; and you could do anything with me that you pleased." -s.163

Oli mielenkiintoista, kuinka kirjailija sekä esipuheessaan että kertojan roolissa yritti koko kirjan ajan itsepintaiseksi vakuuttaa lukijaa tapahtumien todenperäisyydestä. Hän esitteli useita omin silmin näkemiään todisteita Phantomin olemassaolosta. Gaston Leroux oli oikeastikin käynyt Palais Garnierissa ja kuullut juoruja aaveesta - maanalainen vesialue on kuulemma oikeasti olemassa ja kattokruunukin pudonnut kesken esityksen vuonna 1896 (Phantom sijoittuu tosin 1880-luvulle). Luulen kuitenkin vakuuttelun lähinnä vain toimivan kauhun tehokeinona. Kirjassa oli myös pieniä mielenkiintoisia ajankuvauksia. Mahtaakohan seuraava pitää paikkaansa:

"None will ever be a true Parisian who has not learnt to wear a mask of gaiety over his sorrows and one of sadness, boredom, or indifference over his inward joy. You know that one of your friends is in trouble; do not try to console him: he will tell you that he is already comforted; [...] in Paris, our lives are one masked ball [...]" -s.16

Kirja ja musikaali näkevät Phantomin sekä armottomana hirviönä että säälittävänä ihmispolona, joka ei ollut ikinä kokenut rakkautta. Mikä oikeuttaa hirveät teot?

"The reader knows and guesses the rest. It is all keeping with the incredible and yet veracious story. Poor, unhappy Erik! Shall we pity him? Shall we curse him? He asked only to be 'some one,' like everybody else. But he was too ugly! And he had to hide his genius or use it to play tricks with, when, with an ordinary face, he would have been one of the most distinguished of mankind! He had a heart that could have held the empire of the world; and in the end he had to content himself with a cellar. Surely we may pity the Opera ghost!" (s. 200-201). 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Pariisilla.

Mary Rubio & Elizabeth Waterson: Writing a life - L.M.Montgomery

Kiinnostus heräsi: kiinnostus L.M. Montgomeryyn, löytyi yliopiston kirjastosta

Writing a life: L.M. Montgomery. A biography of the author of Anne of Green Gables
Mary Rubio & Elizabeth Waterson

1995

133 sivua

ECW press

L.M. Montgomery on kanadalainen tyttökirjojen, runojen ja novellien kirjoittaja, jonka luontokuvaukset, aikanaan epätavalliset sankarittaret ja sadun hohtoa täynnä olevat kertomukset muistetaan edelleen. Kirjojen takaa paljastui kuitenkin myöhemmin nainen, joka kärsi yhteiskunnan vaatimusten kourissa. Maud jätettiin lapsuudessaan isovanhempiensa huomaan, hän joutui kamppailemaan vuosia päästäkseen opiskelemaan ja saadakseen kirjailijan uransa alulle sekä solmi sankarittariensa kohtaloita uhmaten järkiavioliiton. Molempien masennus, asema papinrouvana, menestyksen varjopuolet ja hyvien ystävien kuolemat loivat Maudin elämään tummuutta, jota hän ei päästänyt näkymään uurastuksestaan ja tiukasta hymystään.

Oli mukava palata taas pitkästä aikaa lempikirjailijani elämään ja teoksiin. Olen lukenut Maudin omaelämänkerran Alppipolun, Sisko Ylimartimon teoksen Anna ja muut ystävämme sekä kolme nidettä kootuista päiväkirjoista The Selected Journals of L.M. Montgomery, joten tunnen kirjailijan elämän melko tarkasti. Tiedän hänen rakkaudestaan Prinssi Edwardin saareen, elämän läpi jatkuneesta yksinäisyydestä ja muutosten pelostaan. Kuitenkin varsinkin Maudin viimeisten vuosien vastoinkäymisiä en tiennyt kunnolla, mutta tämä kirja tutustutti niihinkin. Kirja huomautti esimerkiksi siitä kuinka Maud antoi kirjoissaan sankarittarien löytää rakkaansa yllättävien käänteiden takaa mutta paheksui omien poikiensa rakkausseikkailuja ja odotti heiltä paljon. Toisaalta hänen kirjoissaan tapahtuu paljon mitä Maudille ei tosielämässä olisi tullut kysymykseenkään.

Maudin elämä ei ollut kaikkein helpoin, vaikka kirjailijan ura ja toimeentulo toivatkin tietysti menestystä. Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan, ystäviä kuoli ja yhteiskunnan odotukset painoivat päälle. Itsemurhaa kuolinsyynä ei 90-luvulla tiedetty, mutta jo tämä teos viittaa epäsuorasti siihen. Ewanin ja Maudin mielenterveysongelmat ja masennus surettavat, sillä nykyään he olisivat varmasti saaneet paremmin hoitoa, ja stigmaa olisi ollut vähemmän. Maud ei tosiaan kertonut huolistaan tai masennuksestaan lähes kenellekään, edes lähipiirilleen. Hän joutui pitämään Ewanin masennuksen piilossa seurakunnalta ja hymyili itse aina niin säteilevästi, että joku serkku oli huomauttanut: "You always look so happy!" 

Teoksen kirjoitustyyli oli lisäksi kaunis, ja kirja analysoi myös mielenkiintoisella tavalla Maudin romaanien vivahteita hänen elämäänsä vasten, hiukan samoin tavoin kuin Anna ja muut ystävämme. Teokset käsittelevät paljon haaveita, nostalgiaa ja muutoksia. Lempikirjastani Sinisestä linnasta mielenkiintoinen huomio oli, että Barney oli Maudin kirjojen ensimmäinen "vakuuttava" romantiikan kohde, jolla oli luonnetta, sillä muut mieshenkilöt jäävät usein yksipuoleisiksi. Olen itse pohtinut, kuvastaako päähenkilön Valancyn irtiotto yhteiskunnan kahleista Montgomeryn omia toiveunia - ja miksi romaani päättyy miten se päättyy? 

Writing a life on lyhyt elämänkerta, Mary Rubio julkaisi sittemmin laajemman teoksen The Gift of Wings. Teos ammensi paljon päiväkirjoista (jotka ovat muuten myös Rubion ja Watersonin kokoamat) sekä kirjeistä. Nämä paljastavat Maudin sisimpiä ajatuksia, ärtymystä ja turhautumista sekä huolia. Samalla kuitenkin muistutetaan, että nämäkin ovat Maudin itsensä editoimia, jotka hän halusi jättää ne ravistelemaan jälkipolvia. Ne ovat yksi mutteivat koko totuus.

"When she turned from the funny eccentrics of her imagined world to the petty corruptions and small-minded malice of Cavendish, reality must have appeared most frustrating. She must have wished that life would conform to her imagination - even though she sometimes scoffed at the pink sugar fantasies she spun to please her publishers and fans. The tangy undertones of her novels could not armour her against the sourness of a life she tried so hard to control and dignify.

   In fact, both kinds of writing served their author as a "road to yesterday". She used her journals as a path to her own past, a past increasingly darkened by her selective recollections of deprivations, loneliness, enmity, defeat, bad luck, and disappointment. Her novels, on the other hand, provided her with a road to an equally real "yesterday" of brightness, fun, sweetness, and loyalty. The fascinating fact is that both paths begin with the same reality, the same experiences of life - a life not fully captured in either mode, but emerging for observers who study the two together." -s.119

Eikä Maudin elämä ollut pelkkää kurjuutta. Päällisin puolin hänellä oli hyvät olot toimeentulevassa perheessä, hän pääsi opiskelemaan eikä myöhemminkään ollut usein puutetta rahasta. Hänestä tuli maailmankuulu kirjailija, jolle sateli kirjeitä ja joka tapasi useita merkkihenkilöitä. Maudilla oli lopultakin rakkaita ystäviä, joille hän pystyi uskoutumaan. Hän sai viettää suuren osan elämästään rakkaalla Prinssi Edwardin saarella ja hänellä oli kyky kokea luonnon kauneus kaikkialla. Sekä taito kirjoittaa ja sinnikkyys nousta ylös kivikkoista Alppipolkua pitkin.

"Yet the evidence of the novels, as well as the testimony of those who knew Montgomery, suggests strongly that her life had been much happier than she ever confided to her journal. As long as she could write about Anne or Emily, or Jane or Pat, she could reenter a world of beauty, whimsy, wit, and idealism. Writing had always given her access to spiritual ebullience. Her joy had inhered in the act of writing, composing, and reworking material so that conversations could sparkle, people stride or bounce or fly, and landscapes glow in the surreal light of imagined starlight or sunshine. When unhappy, Montgomery would insert dark shadows in her novels, but most of that unhappiness flowed into her journals, leaving her novels to record the lives of women dreaming of blue castles and imagining warm inglesides, harbouring gables, and lanterns on the hills of their personal islands. True tragedy came into her life when she could no longer write - neither fiction not fixative journals." -s.116

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 5. "Kirjassa sairastutaan vakavasti" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseen Prinss Edwardin saarella sekä Ontariolla.

Ystävyksiä Bloomsburysta

Vuonna 2021 luin sattumalta teoksia kolmelta naiskirjailijalta, jotka kaikki kuuluivat 1920-luvulla Bloomsburyn kirjalliseen ryhmään ja tunsivat toisensa hyvin. Kaksi heistä julkaisi 20-luvun modernismin aikaan, kolmas pari vuosikymmentä myöhemmin. Kaikki myös tematisoivat naisten kasvua ja seksuaalisuuden heräämistä niin poikia kuin tyttöjä kohtaan. Etenkin kaksi keskittyy nuoren tytön elämään, kaksi puolestaan sodan vaikutukseen. Heistä Virginia Woolf on nykyään edes nimenä jokaiselle tuttu, mutta myös Rosamond Lehmann ja Dorothy Strachey olivat etenkin aikanaan mutta myös edelleenkin tunnettuja. 

                                  ***

Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
2000 (1925)

182 sivua

Oxford University Press

Mrs. Dalloway (suomennettu samannimisenä) kertoo yhdestä päivästä kahden ihmisen elämässä Lontoossa. Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia ja kiirehtii siksi paikasta toiseen. Päivän aikana hän myös tapaa vuosien jälkeen kaksi nuoruudenystävänsä ja pohtii entisiä tunteitaan heitä kohtaan. Septimus Smith puolestaan kärsii ensimmäisen maailmansodan traumoista niin että näkee hallusinaatioita ja syyttää itseään ystävänsä kuolemasta. Kumpikaan ei tapaa toisiaan kertaakaan, mutta heidän päivänsä kietoutuivat kuitenkin toisiinsa.

En ollut lukenut aiemmin Virginia Woolfia, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Jouduinkin pettymään: tämä yhdenpäivänromaani ei antanut minulle paljoakaan. Kieli ja kirjoitustyyli tajunnanvirtatekniikkoineen oli hyvin vaikeaselkoista, niin että minulla meni paljon ohi. Tälle jäi melkeinpä Goethen Faustkin toiseksi! Ikävä sanoa, mutta tämä lukukokemus oli huonoin näistä kolmesta kirjasta. 

Tämän vuoksi myös kirjan sanomaa oli vaikea ymmärtää. Kirja kuvasi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä yhteiskuntaa, mutta syvälliset teemat jäivät minulle avoimiksi. Clarissan juhlien järjestämisstressi vaikutti ainakin minusta painottavan seurapiirielämän turhuutta. Septimuksen psyykkiset rajut ongelmat näyttivät sodan mielettömyyden - ja kuinka se oli vaikuttanut niin moneen mieleen. Clarissa mietti myös päivän aikana elämäänsä ja miksi oli nainut kenet oli. Nuoruudessaan hän oli ollut Peter Welshin silmäterä ja itse ihastunut ystäväänsä Sally Setoniin. Tuolloin kapinallinen Sally on nyt muuttunut täydelliseksi koti-äitiksi ja seurapiirien keskipisteeksi. Myös Septimuksen suhdetta asetoveriinsa voisi lukea romanttiseksi, minulla se kuitenkin meni hiukan ohi. Lisäksi Clarissan tyttären ystävyys opettajattarensa vaikutti joltain syvemmältä. Mrs. Dalloway onkin täynnä muisteluja mutta myös tragediaa - eräs äkkinäinen käänne hätkähdytti.

                       ***

Dusty Answer
Rosamond Lehmann

1950 (1927)

355 sivua

Chatto & Windus

Tämänkin kirjan tapahtumia on vaikea kuvailla, vaikka sen juoni on paljon eheämpi. Dusty Answer (suomeksi Elämänhurman häipyessä) kertoo lyhyesti sanottuna päähenkilön Judithin nuoruusvuosista. Judith kasvaa yksin maaseudulla yhdessä naapurin serkusten kanssa, jotka kiehtovat häntä vahvasti. Hiukan kömpelö Martin, enkelimäinen Charlie, kevytmielinen Mariella, kyyninen Julian ja etäinen Roddy tuovat jännitystä Judithin lapsuuteen, kunnes yhtäkkiä lähtevät. Vuosien jälkeen he tapaavat jälleen, mutta sota on jättänyt jälkensä kaikkiin, eikä vähiten siksi että Charlie on kuollut ja jättänyt Mariellalle pojan. Opiskellessaan Cambridgessa Judith tutustuu myös muihin tyttöihin, mutta ei saa serkuksia mielestään, etenkään Roddya. Saako hän ikinä ravittua kaipuutaan?

"Oh, what a dusty answer gets a soul/ When hot for certainties in this our life!" - George Meredith

Rosamond Lehmann ei ollut minulle tuiki tuntematon: vuosia sitten luin ja ihastuin hänen romaaniinsa Tanssiinkutsu (Invitation to the Waltz). Dusty Answer oli vieläkin selkeämpi kasvutarina ja sukeltaa syvemmälle. Vaikutuin kirjasta niin paljon että se oli yksi viime vuoden lempikirjojani.

Eniten minuun vaikutti Judithin kasvutarina, johon kuului etenkin rakkauden ja hyväksynnän etsintää. Judith pohtii vuorotellen tunteitaan jokaisen lapsuudenystävänsä kanssa, lähinnä siksi, että Roddy on hänen ulottumattomissaan. Lopulta hän on jollakin lailla valloittanut kaikki heistä muttei kuitenkaan ole saanut yhtäkään omakseen.

Kirja raottaa rohkeasti verhoa paitsi naisen seksuaalisuuden kehittymiseen mutta myös naisten kohteluun ja sukupuolirooleihin. Judith pelkää olevansa liian hävytön flirttaillessaan, ja hänen kokemattomuuttaan myös käytetään hyväksi. Tämän lisäksi romaani näyttää sodan aiheuttamat traumat etenkin Julianin katkeroituessa ja menettäessä elämänilonsa.

Kirjoitustyyli oli Virginia Woolfia selkeämpi ja kuitenkin niin kaunis ja runollinen, siinä oli jotain montgomerymaista, vaikkakin paljon rohkeampaa ja rikkonaisempaa. Vedellä on tärkeä yhteys naisen seksuaalisuuteen ja rakkauskohtauksiin: 

"The water shone mildly as it flowed. She scanned it up and down; it was deserted utterly, it was hers alone. She took off her few clothes and stepped in, dipping rapidly; and the water slipped over her breasts, round her shoulders, covering all her body. The chill water wounded her; her breath came shudderingly, in great gasps; but after a moment she started to swim vigorously down-stream. It was exquisite joy to be naked in the water's sharp clasp. In comparison, the happiness of swimming in a bathing suit was vulgar and contemptible. To swim by moonlight alone was a sacred and passionate mystery. The water was in love with her body. She gave herself to it with reluctance and it embraced her bitterly. She endured it, soon she desired it; she was in love with it." -s.53

Sisäoppilaitoksessa hän puolestaan ystävystyy Jenniferin kanssa, eikä heidänkään suhdetta tarvitse lukea vain platoniseksi. Kirjallisuuden professorini mukaan Judith ei kokemattomuudessaan tunnista tunteitaan eikä kypsempi Jennifer uskalla kertoa. Myös muita homoseksuaalisia suhteita kuvataan: Roddylla on ystävä, joka on "queer", ja myös Roddya kuvaillaan tällä sanalla, nähtävästi heilläkin on suhde. Jennifer kuitenkin edustaa Judithille jotain tavoiteltavaa ja kiehtovaa, ihan kuten naapurin nuoretkin. 20-luvun yliopistoelämä oli muuten mielenkiintoista luettavaa: tytöt kokoontuvat toistensa huoneisiin polttamaan ja juttelemaan, eivät saa kutsua poikia kylään ja ennen kaikkea kilpailevat toistensa huomiosta. Rumaksi kuvailtu köyhä Mabel toivoo häkellyttävän samalla tavalla Judithilta erityisyyttä ystävyyttä ja joutuu puolestaan tämän hylkäämäksi (tyttöjen piirit ovat julmia!). Kaikessa kuvastuvatkin yksipuoleisten tai epätasapainoisten tunteiden loputtomat ketjut.

"Meanwhile, there was Jennifer to be loved with a bitter maternal love, because she was afraid. And because, some day, she might be gone. For Jennifer said "I love you" and fled away. You cried "Come back!" and she heard and returned in anguish, clasping you close but dreading your dependance. One day when you most needed her, she might run away out of earshot, and never come back.

   But there was value in impermanence, in insecurity; it meant an ache and quickening, a perpetual birth; it meant you could never drift into complacence and acceptance and grow old." -s.152-153

Kirja raottaa psykologisen taitavasti eri hahmojen luonteita. Etenkin Judithin luonne ja kasvukertomus on kerrottu erittäin hyvin. Judithilla on vilkas mielikuvitus ja syvälliset ajatukset, mutta samalla hän on hyvin epävarma itsestään ja hakee siksi hyväksyntää kiehtovina pitämiltään ihmisiltä. Hän huolehtii koko ajan puhuvansa tylsästi ja joutuu valikoimaan, mitkä rikkaista tai ahnaista ajatuksistaan uskaltaa paljastaa tulematta naurunalaiseksi. Sillä Judith pelkää sitä mitä niin moni muukin: tulevansa toisten hylkäämäksi. Hän joutuu silti kerta toisensa jälkeen pettymään ja huomaamaan riippuvaisuutensa toisista. Jokaisessa tarinan osassa hän menettää jonkun läheisensä ja lopulta oppii elämään sen kanssa. Loppu on samaan aikaan hiukan karu ja kyyninen mutta myös toiveikas Judithin ottaessa lopulta askeleen itsenäisyyttään kohti. Hän on vihdoin kasvamassa aikuiseksi.

"If only the moment could stay fixed, if their strange and houghtful faces could enclose her safely for ever in their trance of contentment, if she could be able to want nothing from them beyond a share of their impassioned peace: if only these things could be, they would be best. For a moment they seemed possible; for a moment she achieved a summit and clung briefly to it, tasting the cool taste of no desire. But it would not do: it was the taste of being old and past wanting people, - past wanting Roddy who already tasted so sharply and sweetly that she must have more of him and more of him; and whose presence in the circle made collective indifference a pretence too bleak to strive for." -s.98-99

Romaanin keskiössä on myös ajatus, ettei ketään voi lopultakaan koskaan tuntea tai omistaa täysin. Vähitellen Judithkin oppii asettamaan maskin kasvoillensa ja olemaan paljastamatta ajatuksiaan. Onko epävarmuuden piilottaminen askel kohti aikuisuutta, tuoko sen näyttäminen todella pelkkää harmia? 

"Whatever had disturbed Mariella's face then, it had not been happiness. The other faces, even Roddy's, had unaccountably become blurred in the mist; but Mariella's came back again and again, as if to stress the significance of its momentary defenselessness; as if, could it only be solved, there, in a flash, would be the whole clue to Mariella." -s.100

                                               ***

Olivia
Dorothey Strachey

2008 (1949)

109 sivua

Vintage Books London

Olivia (suomennettu v. 1950 samannimisenä) kertoo Dusty Answerin tavoin sisäoppilaitoksesta ja nuoren tytön seksuaalisuuden heräämisestä. Olivia ihastuu koulunsa johtajattareen, jolta saa erityiskohtelua. Koulun kulisseissa kuitenkin kuohuu, ja lukukausi päättyy tragediaan, minkä jälkeen mikään ei ole entisensä. 

Mrs. Dallowayn lailla Oliviakaan ei antanut minulle sitä mitä olin odottanut, vaikka pidin siitä enemmän. Kirja ei keskittynyt oikein muuhun kuin Olivian väleihin opettajattarensa kanssa. Se oli myös kirjoitettu vanhahtavan teatraalisesti, niin että sain vanhan ajan elokuvien teatraalisen vaikutelman. En myöskään ihan pystynyt samastumaan Olivian opettajaihastukseen tai heidän dialogeihinsa. Henkilökunnan sisäiset välit ja juonittelut johtivat lopulta tragediaan, joka veti vertoja Mrs. Dallowaylle. 

"None of my doubts were ever solved with any certainty. I still sometimes puzzle over them. I am still constantly baffled. Psychological or material objections seem to block the way to every dolution, and yet the solution, we know, exists: it is there, like a lost jewel, close at hand perhaps, if only some power would give us eyes to see it." -s.88-89

1800-luvun loppuun sijoittuvaan tarinaan mahtui kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia: Olivian perhe on ateistinen, ja hän käy ensin uskonnollista alkeiskoulua sillä ehdolla ettei häntä yritetä käännyttää. Tyttökoulu puolestaan on kansainvälinen ja sitä pitää kaksi yhdessä asuvaa naista. Sekä opettajat että oppilaat ovat jommankumman suosikkeja ja jopa kielivalinnatkin - italia ja saksa - tehdään heidän mukaansa. Kun Mlle Cara kutsuu oppilaitaan kahville, Mlle Julie vie suosikkejaan Pariisiin taidenäyttelyihin, nähtävyyksiin ja teatteriin.

Kirjaan mahtuu myös useita erilaisia rakkauden tunteita, jotka pitää hiukan lukea rivien välistä. Millainen suhde Mlle Juliella ja Caralla on toisiinsa? Millaiset välit ovat Mlle Juliella ja hänelle uskollisella italianopettajalla, "Signorinalla"? Entä saksanopettaja Frau Riesenerillä ja Mlle Caralla? Myös muut oppilaat ihailevat ja rakastavat kuka ketäkin opettajaa, mutta Olivian ihastuminen vaikuttaa olevan vahvempaa ja intohimoisempaa. Mlle Juliehin ihastuminen vaikuttaa hänen seksuaalisuuden heräämiseensä, mitä kuvaillaan varsin rohkeasti tuon ajan kirjaksi. Kuitenkin Mlle Julien tunteet vaikuttavat monitukintaisilta, ja koko suhde on hiukan toksinen, varsinkin kun Mlle Juliella on muitakin suosikkeja.

"It was to me she was reading. I knew it. Yes, I understood, but no one else did. Once more that sense of profound intimacy, that communion beyond the power of words or caresses to bestow, gathered me to her heart. I was with her, beside her, for ever close to her, in that infinitely lovely, infinitely distant star, which shed its mingled rays of sorrow, affection and renouncement on the dark cold world below." -s.80

Olivia on julkaistu anonyymisti samalla kirjailijanimellä vuonna 1949, ja 1951 elokuvan käsikirjoituksen teki Colette. Yhteydet Bloomsburyn ryhmään huomaa siinä, kuinka kirja on omistettu Virginia Woolfille, ja ranskankielisen teoksen alkusanat ovat Rosamond Lehmannin kirjoittamat. Strathey oli muuten kirjoittanut teoksen jo 30-luvulla, mutta oli saanut ystävältään tyrmäävän vastaanoton. 

Kirja kuvailee tapahtumia vuosien jälkeen, ja kirjailija kertookin alkusanoissa sen perustuvan osittain tositapahtumiin: "The eyes who would have understood are closed. And besides, it is not my soul but that of a far away little girl of sixteen. One more oblation to the gods! May they grant me not to have profaned a rare and beautiful memory!" Hän mainitsee myös pelänneensä tunteidensa tulevan pilkatuksi vain tavallisena koulutytön ihastuksena. Miksi Virginia Woolf ja Rosamond Lehmann uskalsivat kirjoittaa aiheesta jo vuosikymmeniä aiemmin? Ehkä koska heillä se ei ollut tarinassa pääosassa? Ehkä opettajaan ihastuminen rikkoo vielä enemmän kirjoittamattomia tabuja? 

Täältä löytyy lisää pohdintoja.

***

Yllämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi on vielä jotain mikä yhdistää kaikkia kirjoja: jokainen päättyy enemmän tai vähemmän traagisesti.

Mrs. Dalloway sopii viime vuoden HelMet-lukuhaasteen kohtaan 8. Kirja jossa maailma on muutoksessa, sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Lontoolla. Dusty Answer ja Olivia sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 47. ja 48 "Kaksi kirjaa jotka kertovat samasta aiheesta". 

Nuortenkirjoja länsinaapurista

Nyt siis vihdoin tämä lukumaratonin 7.7.2018 kirjojen postaus!

Kiinnostus heräsi: löysin vuosia sitten netistä ja lisäsin TBR-listalle

Karoliina, pieni orpotyttö
Gunborg Wildh
Karoliina #1
1975
Aila Nissinen
Halvvägs till himlen (1970)
109 sivua
Otava

Alku: "Hän oli pieni ja punainen kuin keltamuurahaiset eikä hänellä ollut juuri muuta kuin vaatteet yllään kun hän tuli Murheenlaaksoon. Mutta kyllä hän elämässä selviäisi. Niin uskoi Kulman Loviisa, ja hän kyllä tiesi." 

Karoliina, pieni orpotyttö kertoo ajasta "noin kahdeksankymmentä, yhdeksänkymmentä vuotta sitten" eli 1800-luvun loppupuolen Ruotsista. Pieni Karoliina saapuu isoisänsä Nikodeemuksen hökkeliin kertoen että hänen tätinsä on kuollut eikä hänellä ole enää ketään. Karoliina jää isoisänsä luo ja joutuu kokemaan ankaran köyhyyden. Heillä ei ole aina edes kunnollisia kenkiä saati sitten hellassa puita. Ja silloin kun ei ole kenkiä, ei voi mennä kouluunkaan. Isoisä on vanha juoppo, joka kuitenkin yrittää vähän kovemmin Karoliinan vuoksi. Samaten leipomon omistava Loviisa antaa heille joskus ruokaa. Koulussa Karoliina tutustuu Annaan, joka yskii ja jonka äiti on kadunjuoksija. Pieni tyttö haluaa auttaa jokaista, niin Annaa, avantoon pudonneita lapsia kuin omaa itseäänkin...

Karoliina oli hyvä maratonkirja, lyhyt ja nopealukuinen. Juuri siksi siitä ei niin paljon jäänyt mieleen. Suurimpana teemana nousi kuitenkin köyhyyden ja eriarvoisuuden kuvaus. Karoliinan olot ovat hyvin kurjat, ja jäin miettimään, eikö tuolloin tosiaankaan ollut mitään köyhäinapuja. Ei varmaan sitten. Kirjassa mainittiin vain Servanderin neidit, jotka tarjosivat köyhille lapsille lämmintä keittoa ja parsinnan opetusta. Ihmetystä herätti myös Annan äidin ammatti kadunjuoksija: tarkoittiko se prostituoitua vai kerjäläistä? Jotain halveksuttua kuitenkin, sillä Annaa kiusattiin, eikä Karoliinan tahdottu seurustelevan hänen kanssaan. Entä miten leikitään hillopurkkeja?

Tietysti Karoliinan määrätietoisuus ja hyväntahtoisuus saavat ihmeitä aikaan ja elämälle onnellisen suunnan varsin nopeasti. Karoliinakaan ei ole virheetön, sillä jossain välissä hän hylkii Annaa toisen, rikkaamman tytön takia, mutta tajuaa sitten korjata virheensä.

Kirjan kerrontatapa oli erikoista, samaan aikaan vanhanaikaista ja tietyllä tavalla pienille lapsille suunnattua. En kuitenkaan suosittelisi tätä kuin ehkä vasta 10-vuotiaille. Erään kohtauksen kuvaustapa ei ollut perinteistä mutta oikeastaan todella kaunista ja epäsuoraa. Ruotsinkielinen nimi Halvvägs till himlen, puolitiessä taivaaseen, olisi sopinut suomennokseenkin todella hyvin. Tarkoittiko taivas tässä kuolemaa vaiko rikkautta ja ihmeitä?

"He lepattivat kuin jotkut ylimaalliset yli kallioiden joihin liekit kuvastuivat. Mutta pysähtyivät kun savu iski heitä vastaan noenmustana ja sakeana. Pihka ja piki paloi, ja auringonkuivaama puu.
   >> Minun pitää saada kengät!>> Oli kuin lintu olisi kirkunut. Vaikka nyt oli talvi ja avaruuksissa oli hiljaista.
   Tytöt olivat pysähtyneet, suu auki, he pitelivät toisistaan kiinni. Tunsivat kuuman tulituulen poskillaan ja näkivät kipinäparvia korkealla taivaalla tähtien luona. Vajahan oli niin korkealla, puolitiessä taivaaseen. Pikkuinen hyppäys vain tulituuleen niin perillä oltiin." -s.21

Kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 42. "Kirjan nimessä on adjektiivi", ja saan ruksittua sen TBR-listalta. 

               ***

Kiinnostus heräsi: jatkoa kirjalle Saari meren keskellä (En ö i havet). Suomennettu nimellä Lumpeenkukkalampi.

(Kirjoitin postauksen ruotsiksi harjoituksena ensi syksyn yo-kokeeseeni käyttäen sanakirjaa apuna. Saa korjata!)

Näckrosdammen
Annika Thor
#2
1. painos 1997
244 sivua
Bonnier Carlsen

Det har gått ett år sedan syskorna Steffi och Nelli kom från Wien till Sverige till en liten ö, skickats av sina föräldrar för att fly från judeförföljelser. Nu har de anpassat sig i det kristliga livet av ön och lärt sig svenska. Steffi får gå med hjälp av stipendiet att studera vidare i läroverket i Göteborg. Hon ska bo med doktorsfamiljen och se deras son, den artonårige Sven, som hon hemligt älskar. Förstås är det svårt i skolan med vänskapproblem och med några lärares diskriminerande inställning. Dessutom är Steffi bekymrad över sina föräldrar som fortfarande stannar i Wien och får ingen inresetillstånd till Amerika…

Jag tror att i den andra delen av bokserien av Steffis livet fanns det många intressanta teman. Det finns fattigdom, här också, eftersom Steffis fosterfamilj och hennes vänner måste leva enkelt. Steffis problem med vänner och den första kärleken är realistiska, fast en kyssscen skulle jag kanske ha lämnat borta. Det handlar inte så mycket om kriget men det är spännande att följa om Steffis föräldrar kan åka till Amerika. Det fanns också en konstig likhet med Montgomerys Anne-böcker, när Steffi räddade sin väns syster från krupp, kuristustauti. 

Näckrosdammen var också en bra bok för att lära sig svenska. Jag kunde förstå nästan allt och försökte lära mig en massa av nya ord (som jag förhoppningsvis inte redan har glömt!). Med några ord hade jag det svårt, jag hade först ingen aning vad läroverket betyder. Det betyder oppikoulu och var ganska likadan i Sverige och i Finland.

Näckrosdammen var en intressant och bra bok men jag vet inte vad säga om den. Jag ska säkert någån gång läsa andra delar och ta reda på Steffis framtid. Serien föreställer bra Sverige mitt i kriget och hur människor och barn måste fly borta från förföljelser.

Kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen ja pääsee myös pois TBR-listalta.

Pride-viikko: Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo

Kiinnostus heräsi: törmäsin netissä ja lisäsin TBR-listalle

Yksinäisyyden kaivo

Radclyffe Hall

2010

Milla Karvonen

The Well of Loneliness (1928)

440 sivua

Basam Books

Vuonna 1928 Iso-Britanniassa siveettömyysoikeudenkäynnin aiheuttanut Yksinäisyyden kaivo kertoo Mortonin kartanon Stephen Gordonista. Tytöstä, joka on aina ollut erilainen, halunnut pukeutua amiraali Nelsoniksi ja ratsastaa hajareisin hevosella. Tytöstä joka ei sovi tytön muottiin ja jumaloi jo varhain talon sisäkköä. Hänen isänsä ymmärtää nopeasti mistä on kyse ja rohkaisee Stepheniä, muttei pysty paljastamaan vaimolleen asian todellista luonnetta.

Aikuistuessaan Stephen huomaa entistä selvemmin, ettei kuulu muiden joukkoon. Hän pukeutuu miesmäisesti, vieroksuu tyttöjen seuraa ja saa pettyä ystävyydessään miesten kanssa. Lopulta suomut putoavat hänen äitinsäkin silmiltä, kun Stephen rakastuu toiseen naiseen.

Yksinäisyyden kaivoa on kehuttu lesbokirjallisuuden klassikkona, toisaalta kritisoitu päähenkilön vaikeuksien ja itseinhon vuoksi. Ymmärrän vähän molempia näkökulmia, mutta haluaisin enemmän paneutua Stephenin identiteettiin lesbona. Jo lapsuudesta asti hänen poikamaisuuttaan ja myöhemmin miehisyyttään pohjustettiin ja korostettiin paljon enemmän kuin naismaisuutta. Vaikka hänestä puhuttiinkin naisena, käytettiin koko ajan Stephen-nimeä, enkä pystynyt oikein ajattelemaan häntä naisena. Minusta hän ei tämän kaiken pohjustamisen perusteella kuulostanut lesbolta vaan transmieheltä.

Ehkä nykyaikana Stephen olisikin määritellyt itsensä transmieheksi. 1900-luvun alussa vallitsi kuitenkin jonkinlainen teoria "inverteistä" (tästä voi lukea englanniksi lisää täältä). Teorian mukaan esimerkiksi lesbonaiset tunsivat sisäisesti itsensä mieheksi, ja tämän vuoksi rakastuivat siis nykyajan heteroseksuaalisuuden mukaisesti naisiin. Teoriaa kannattavaa romaania onkin siksi vähän vaikea lukea tänä päivänä.

Ehkä suurin ristiriita olikin juuri kirjassa homoseksuaalisuuden kuvauksessa. Kirja antoi esimerkiksi olettaa lesbojen olevan miesmäisiä ja muista poikkeavia. En sitten oikein ymmärtänyt, miksi Stephenin myöhempi rakastettu olikin sitten kirjan "normaaliksi" kutsuma. Hänhän rakasti Stepheniä, miksei hän sitten ollut lesbo? Kirja erotteli mielestäni aivan liikaa homoseksuaalisuutta ja "normaaliutta", mutta ehkä sen ymmärtää tuon ajan suvaitsemattomuuden vuoksi. Kirjan sanomana olikin, että homoseksuaalisuus on synnynnäistä eikä sitä voi tuosta noin muuttaa.

Ehkä kaiken tämän kritiikin jälkeen - pidin kirjasta paljon. Se eteni hyvin hitaasti, mutta välillä jäin kuitenkin koukkuun. (Ensimmäisenä iltana olin ajatellut lukea pari tiheärivistä sivua ennen nukkumaanmenoa, mutta luinkin sitten pari lukua.) Stephenin elämässä tapahtui paljon, ja hän tutustuu kaltaisiinsa ihmisiin, joista kuitenkin jokaisella on oma tarinansa ja identiteettinsä. Tämä oli hyvä lisä Stephenin elämään keskittyvään kirjaan, samoin 1900-luvun alun Euroopan ja Pariisin kuvaukset.

Välillä oli onnellisia hetkiä, mutta heti sain jo pelätä, mistä alkaa seuraava pudotus. Ja jokainen pudotus juontui siitä seikasta, ettei maailma hyväksynyt Stepheniä tai tämän kaltaisia.

" "Sinä et ole luonnoton, etkä kammottava, etkä hullu, olet yhtä lailla osa sitä, mitä kutsutaan luonnoksi, kuten kaikki muutkin; sinua vain ei ole vielä määritelty - sinulla ei ole omaa paikkaasi luomakunnassa. Mutta jonakin päivänä se tulee, ja sillä aikaa et saa kavahtaa itseäsi, vaan sinun on kohdattava itsesi rauhallisesti ja rohkeasti. Ole rohkea; tee parhaasi taakastasi huolimatta. Mutta ennen kaikkea ole kunniallinen. Pidä kunniastasi kiinni niiden toisten takia, jotka myös kantavat samaa taakkaa. Näytä heidän tähden maailmalle, että sinun ja heidän kaltaiset ihmiset voivat olla aivan yhtä epäitsekkäitä ja hienoja kuin loputkin ihmiskunnasta. Omista elämästäsi sen todistamiselle - siinäpä vasta hieno elämäntyö, Stephen." " -s.155

Tuntuu väärältä ajatella, että tämän kirjan kirjoittaja joutui tuollaiseen oikeudenkäyntiin.

Kaunis vertaus: " - ja hänen äitinsä syvät silmät, siniset kuin kaukaiset vuoret" -s. 163 

Kirja sopii Yöpöydän kirjat -blogin Pride-viikon lukuhaasteeseen sekä mielestäni Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 20. Taiteilijaelämäkerta. Vaikkakin fiktiohenkilönä, Stephenistä tulee aikuisena kirjailija.

L.M.Montgomery: Anna omassa kodissaan & Annan perhe

Kiinnostus heräsi: Anna-sarjan uudelleenlukuprojektini. Olen jo postannut kirjoista Anna ystävämme, Annan unelmavuodet ja Anna opettajana. (sisältää juonipaljastuksia näistä osista!)

Anna omassa kodissaan          Annan perhe
L.M.Mongomery                  L.M.Montgomery
Anna #5                        Anna #6            
2000                           2008
Hilja Walldén                  Paula Herranen
Anne's House of Dreams (1917)  Anne of Ingleside (1939)
221 sivua                      301 sivua
WSOY                           WSOY

Anna omassa kodissaan kertoo nimensä mukaisesti Annan ensimmäisistä avioliittovuosista hänen uudessa kodissaan Glen St. Maryssa. Heti ensi alkuun Gilbert ja Anna saavat ystäviä miehiä halveksuvasta Cornelia-neidistä, vanhasta merikapteeni Jimistä ja Lesliestä, jonka luottamusta Annan on vaikea voittaa. Onnellinen aviopari todistaa muiden rakkaustarinoita ja elää kokien niin pieniä kuin suuria iloja ja suruja. Jo parin vuoden jälkeen Anna joutuu kuitenkin jättämään Haavemajansa.

Annan perhe puolestaan siirtyy muutaman vuoden eteenpäin Kotikunnaalle. Anna odottaa jo kuudetta lastaan ja rakastaa hellästi Jemiä, Walteria, kaksosia Nania ja Ditä, Shirleytä ja Rillaa. Tämä kirja keskittyy kuitenkin enemmän lasten kommelluksiin: Nan ja Di tulevat vuoronperään ystäviensä huiputtamaksi, Walter joutuu kamppailemaan herkkyytensä vuoksi, Rillan täytyy kuljettaa kakku kylän läpi... Pääosin Kotikunnaalla on kuitenkin rauhallista ja rakastava ilmapiiri - mutta miksi Annasta alkaa yllättäen tuntua, ettei Gilbert enää välitäkään hänestä?

Anna omassa kodissaan muistan lukeneeni joskus yli kolme vuotta sitten ennen blogiani, mutta Annan perheestä kirjoitin keväällä 2015 blogiinikin. Pystyn allekirjoittamaan monta ajatusta kolmen vuoden takaa: esimerkiksi viimeisten sivujen aviokriisi tulee hyvin pohjustamattomana ja loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. Minulla on myös ristiriitaisia ajatuksia Annan siirtymisestä taka-alalle: on hauskaa taas lukea lasten pohdintoja ja ajatuksia, mutta kuitenkin toivoisin Annan olevan enemmän keskiössä, onhan tämä Anna-sarja.

En muista mitä ajattelin ensimmäisellä lukukerralla Anna omassa kodissaan -kirjasta, mutta vaikka se oli hyvä kirja, en pysty tietyllä tavalla samastumaan Annan elämäntilanteeseen. Mielenkiintoisinta kirjassa olikin kapteeni Jimin elämä (hänen tarinoitaan olisi ollut kiva kuulla tarkemmin!) ja Leslien kohtalo, joka katkeroittaa hänen mieltään.

Ristiriitaisin henkilö oli minusta Cornelia-neiti, joka päättää jokaisen mielipiteensä sanoihin: "Mutta sellaisiahan miehet ovat." Ensimmäinen tulkinta hänestä olisi aikansa feministinen hahmo, joka haluaa elää miehistä riippumattomana. Tässä minulle kuitenkin herää nykyaikaisempi kysymys: saisiko mies samalla tavalla kertoa avoimesti halveksuvansa naisia? Minä en ainakaan pitäisi sellaisesta hahmosta (tai ihmisestä). Saako nainen sitten helpommin halveksua miehiä? Vai ajattelenko vain näin, koska olen itse naispuolinen.

Toisella tavalla tulkittuna Cornelia-neiti on kuitenkin enemmän koominen hahmo, joka menettää loppuvaiheessa uskottavuuttaan luopumalla vapaudestaan. Enemmän minusta alkoi tuntua, että Montgomery on luonut hahmon hiukan nauraakseen naisille, jotka haluavat olla riippumattomampia miehistä. Miksiköhän?

Annan perheessä viitataan paljon aiempaan osaan Anna opettajana (1936), sillä Montgomery kirjoitti nuo kirjat vasta parikymmentä vuotta muiden Annojen jälkeen. Ehkä juuri tämän vuoksi Annan ja Gilbertin aviokriisi on häthätää kyhätty mukaan, jotta kirjasta tulisi hiukan dramaattisempi. Toisen maailmansodan kynnyksellä kirjoitettu Annan perhe viittaa muutaman kerran tulevaan suureen sotaan. On surullista lukea Annan kepeä huomautus: "Sodat ovat jo menneisyyttä."

Jos alan pohtia näiden Annojen teemoja, mieleen nousee läheisen ystävyyden ja rakkauden tärkeys sekä omana itsenään eläminen. Anna muistelee Dianan kanssa heidän pitkää, kaunista ystävyyttään, toivoo Leslien pystyvän puhumaan hänen kanssaan avoimesti ja tasapainottelee ajassa, jolloin mielikuvitusta usein väheksyttiin. Anna kuitenkin pystyy säilyttämään sisäisensä lapsensa, Susanin sanoin "pikku tohtorinna" on aina keväisin hitusen höpsähtänyt.

"Vielä vähemmän hän [Susan] välitti kahdesta rupikonnasta, jotka Walter oli tuonut kellariin. Hän heitti toisen niistä ulos eräänä iltana, mutta ei löytänyt toista, ja Walter makasi sängyssään valveilla ja huolissaan.
   "Entä jos ne ovat naimisissa?" Walter ajatteli. "Ehkä ne ovat nyt kauhean yksinäisiä ja surullisia ilman toisiaan. Susan pani ulos sen pienemmän, joka oli varmaankin vaimo. Entä jos se nyt pelkää kuollakseen isolla takapihalla, kun sillä ei ole ketään turvanaan... se on ihan kuin leski."" -s.139, AP

Annan perheessä esille tulee etenkin lasten kohtelu ja kasvatus. Kotikunnaalla lapsia ei lyödä, he saavat käyttää mielikuvitustaan ja Annalla on aina aikaa kuunnella lastensa pieniä huolia eikä naura niille kuin vasta jälkeenpäin Gilbertin kanssa. Osittain Kotikunnaasta saa hyvin kiiltokuvamaisen vaikutelman, sillä lapset eivät ole juuri koskaan tottelemattomia eikä Anna ikinä suutu tai huuda heille. Annan kasvatustapa on kuitenkin hyvin esimerkillinen aikana, jolloin lapsia lyötiin, käskettiin olemaan hiljaa tai heidän kysymyksilleen naurettiin.

 ""Äiti, miksi tuuli ei ole onnellinen?" Walter kysyi eräänä iltana.
  "Koska se muistaa kaikki maailman murheet ammoisista ajoista asti", Anna vastasi." -s.69, AP   

Kirjat sopivat HelMet-lukuhaasteen kohtiin 1. "Kirjassa muutetaan" ja 19. "Kirja käsittelee vanhemmuutta".

L.M.Montgomery: Anna opettajana

Kiinnostus heräsi: Anna-sarjan uudelleenlukemisprojekti (täältä löytyvät Anna ystävämme ja Annan unelmavuodet)

Anna opettajana
L.M.Montgomery
Anna #4
2002
Paula Herranen
Anne of Windy Poplars(1936)
277 sivua
WSOY

Korkeakoulun jälkeen tuore kandidaatti saa paikan Summersiden koulun rehtorina. Anna onnistuu löytämään ihanan täysihoitopaikan kahden lesken ja Rebecca Dewin luota (jota hän ei yksinkertaisesti pysty kutsumaan pelkällä etunimellä). Anna tutustuu moniin ihmisiin neljän vuoden aikana, saa oppilaistaan hyviä ystäviä ja yrittää piristää naapurin pikku Elizabethia, joka joutuu elämään kahden sukulaisensa vahdittavana ja komenneltavana. Vaikeuksiakin nuori opettaja kohtaa ensin kollegansa Katherine Brooken sekä Pringlen suvun kanssa, johon puolet kaupungista tuntuu kuuluvan. Anna kertoo arkensa pienistä ja suurista tapahtumista kirjeillä Gilbertille, jonka kanssa hän aikoo neljän vuoden jälkeen mennä naimisiin.

"Tosin tästä ei nyt tule rakkauskirjettä. Minulla on kirskahteleva kynä, eikä kirskuvalla kynällä voi kirjoittaa rakkauskirjeitä... eikä liian terävällä... eikä liian lyhyellä kynällä. Saat siis sellaisen kirjeen vain silloin, kun minulla on täsmälleen oikeanlainen kynä." -s.10

Anna opettajana on osittain kirjeromaani, ja se on yksi syy siihen, ettei kirja ole ollut kaikkein lemppareitani. Tuntui hassulta lukea vuorotellen Annasta hän-muodossa ja vuorotellen pitkien kirjeiden kirjoittajana. Lisäksi kirjeistä on "jätetty" ne sivut välistä, jotka kertovat rakkausasioista (joista jokainen Anna-sarjan lukija on varmaan palanut halusta lukea!).

Lisäksi kirjassa toistui se, kuinka Anna joka kerta onnistuu ystävystymään vihamiehiinsä tai muuttamaan jonkun luonteen ja elämän. Ainoastaan kerran tätä kuviota ei tapahdu, sillä Anna ei pysty muuttamaan naapurissa asuvia rouva Campbellia ja Naista. Anna opettajana on kirjoitettu kaksikymmentä vuotta muun Anna-sarjan jälkeen, ja se on varmasti vaikuttanut tähän asiaan. En ole ihan varma, mutta muistaakseni Montgomery ei olisi halunnut kirjoittaa enää sarjaan jatkoa, mutta kustantaja ehdotti kahden "raon" paikkailemista uusilla osilla.

" >>Minä kuuntelin>>, Elizabeth oli selittänyt.

  >>Sinä kuuntelet aivan liikaa>>, Rebecca oli sanonut moittivasti.

  Elizabeth oli hymyillyt vakavasti ja poissaolevasti. (Rebecca Dew ei käyttänyt näitä sanoja, mutta tiesin tarkalleen, miten Elizabeth oli hymyillyt.)

  >>Hämmästyisit jos tietäisit, mitä kaikkea saatan toisinaan kuulla>>, Elizabeth oli sanonut ja saanut sanoillaan kylmät väreet kulkemaan pitkin Rebecca Dewin selkäpiitä..." -s.87

Nyt kun olen listannut kirjan huonot puolet... Kyllä minä myös pidin kovasti tästä sarjan neljännestä osasta. Vaikka Anna esiintyikin vähän liian usein pelastavana enkelinä, pidin erityisesti siitä, kuinka hän toi valoa äitiään uskollisesti hoitavan Pauline Gibsonin elämään. (Tämän äiti oli muuten aivan hirveä.) Oli myös mukava tutustua pikku Elizabethin ajatuksiin - ja lohdutonta lukea pienen pojan kuolemasta, jonka Anna ja hänen oppilaansa olivat vähän aikaa sitten tavanneet.

Törmäsin myös kummallisiin sanoihin: mitä tarkoittavat antimakassi ja kanneluuri? Googlaamalla selvisi, että ensimmäinen tarkoittaa liinaa tuolin selkänojalla (vähän niin kuin bussissa tai lentokoneessa) ja jälkimmäinen pystyuurteita esimerkiksi antiikin doorilaisissa pylväissä.

Anna-sarjan neljännestä osasta löytyi myös tuttuun tapaan kauniita ajatuksia:

"Elizabeth uskoo, että jossain on varmasti Onnen saari, ja siellä ovat ankkurissa kaikki ne laivat, jotka lähtevät eivätkä koskaan palaa, ja hän löytää saaren kun Huominen koittaa." -s.39

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri sekä Amerikkaa tutkimassa Kanadan provinssiin Prinssi Edwardin saari (mihinpä muuhun).