Joulukuussa tunnelmoin hämärässä ja odotin valoa

Joulukuussa luin kaksi kirjaa ja 868 sivua:

1. Becky Albertalli & Aisha Saeed: Yes no maybe so (436s)
2. Sally Nicholson: Things a bright girl can do (432s)

Yes no maybe so oli samaan aikaan suloinen ja valitettavan ajankohtainen romaani nuorten aktivismista ja rasistisesta politiikasta. Kirja oli hyvin inspiroiva puhuessaan poliittisen vaikuttamisen puolesta.

   Things a bright girl can do kertoi puolestaan taistelusta naisten oikeuksien puolesta 1900-luvun alussa seuraten kolmen eri yhteiskuntaluokan edustajan elämää ensimmäisen maailmansodan ajan. Pidin eri näkökulmista, yllättävistä käänteistä ja realistisen tuntuisista lopuista.

Tyttöni mun (1991) oli samaan aikaan jotenkin suloinen ja järkyttävä. Mieleen tuli ehkä elokuva Silta salaiseen maailmaan, josta traumatisoiduin pienenä. Minusta päähenkilön vakavalta vaikuttavat traumat katosivat kuitenkin hiukan liian yhtäkkiä, kun niissä olisi ollut ainesta parempaan. Samaan aikaan elokuva oli kuitenkin myös hauska ja herkkä.

   The Prom -musikaalilla (2020) oli mielestäni hyvä idea, mutta tarina ja hahmot olivat epärealistisia ja karikatyyrimäisiä. Muutamaa koskettavaa laulua lukuunottamatta en oikein lämmennyt musiikillekaan.

   Mona Lisa Smile (2003) oli yhtä ihana kuin ennenkin. Pidän niin Julia Robertsista ja elokuvan syvällisestä sanomasta - minusta traileri antaa elokuvasta jotenkin väärän kuvan pelkkänä hupaisana romanttisena komediana.

   Candy Jar -elokuvalla (2018) oli osuva aihe (nuorten kokemat paineet yliopistoon pääsyssä), muttei siihen päässyt kunnolla kiinni. Hahmoihin tai rakkaustarinaan ei menty pintaa syvemmälle, eikä edes aiheeseen todella paneudettu tunteellisesti.

   Bridget Jones - elämäni sinkkuna (2001) oli ihan viihdyttävä elokuva. Colin Firth oli tietysti paras kaikista, mutta pidän enemmän hänen esityksestään Ylpeys ja ennakkoluulossa. Muut hahmot olivat vähän ärsyttäviä, kuten tarkoitus on, mutta hiukan ärsytti kielenkäyttö ja seksuaalinen häirintä, jolle kukaan ei tehnyt mitään. Tajusin vasta nyt, miten #Metoo-kampanja todellakin on muuttanut käsityksiä.

Katsoimme äidin kanssa BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo (1995) -sarjaa uudelleen vuoden jälkeen. Koko tv-sarja on tehty hyvin kirjan mukaan ja korostaa sen piirteitä ja ironiaa. Rakastan etenkin Elizabethin ja hänen isänsä keskinäistä ilkikurista huumoria ja Jennifer Ehlen alias Elizabethin hymyä ja ilmeitä. Colin Firth alias Darcy puolestaan on täysin yksi-ilmeinen, mikä sopii hänelle hyvin. On mielenkiintoista seurata 1700-1800-luvun vaihteen "säädyllistä" elämää ja etenkin naisen asemaa. Tarinasta käy ilmi, kuinka naisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä naimisiin. Vaikka teos irvailee yhteiskunnalle, joka ajattelee vaan rahaa ja menestystä, näytetään myös, ettei rakkausavioliitto ole yksinkertaisesti kaikille mahdollinen, kuten Elizabethin ystävälle Charlottelle. Toisaalta myös vihjataan, että ihmiset ovat erilaisia ja jotkut naiset ovat myös tyytyväisiä järkiavioliittoon. On myös ihanaa, kuinka aidosti Elizabethin ihastumisia seurataan. Kokonaisuudessaan tv-sarja on quite a pleasure.

"The more I see the the world, the less I like it." - Elizabeth

Joulukuussa ehkä isoin asia tuntui olevan, kun palasin Suomeen. Olin pohtinut pitkään, palaanko ollenkaan talveksi vai vietänkö joulun ystävien kanssa. Jälkeenpäin olin kuitenkin hyvin iloinen, että palasin, sillä on ollut ihana asua taas perheen kanssa kotona, ja Saksakin suljettiin pian lähtöni jälkeen kokonaan. Muuta en sitten oikein päässytkään tekemään: karanteenin jälkeenkin pysyin mieluummin kotona ja lisäksi opiskeltavaa on riittänyt niin paljon, että kaivoin tietokoneen esiin heti joulun jälkeenkin. Joulukuun ensimmäisen viikko Saksassa oli puolestaan hirveän kiireinen, kun lentoni siirtyi muutamaa päivää aiemmaksi, ja viimeisen viikonlopun syöksyin ympäri kaupunkia lahjaostoksilla ja hoitamassa milloin mitäkin lupaamiani asioita.

Itsenäisyyspäivänä

Jouluaaton aamuna

Kävin ensimmäistä kertaa kahvilassa kahteen kuukauteen

Oli joulukuussa vapaatakin: oli mukava viettää joulua perheen kanssa keskenään, vaikka kaipasinkin jokavuotisia vieraita, syödä suomalaisia jouluruokia ja suklaata sekä syventyä kirjaan ja elokuviin. (Aloitin joulukuussa hirveän monta kirjaa, jotka tulen lopettamaan vasta nyt tammikuussa...) Naapurin ystävieni kanssa kävelimme uudenvuodenyönä sumussa ulkona ja olimme pimeäpiilosta sisällä. Kouluystäväni kanssa vertailimme Suomen ja Saksan opiskelijaelämää - joka tuntuu koostuvan Saksassa vain bileistä, valitettavasti - ja sovittelimme vaatteita kaupassa. Ehkä ihaninta oli vielä viettää itsenäisyyspäivää yhdessä Saksan ystäväni kanssa itsetehdyillä karjalanpiirakoilla, riisipuurolla ja glögillä. Kuuntelimme Jouluradiota sekä sytytimme sinisen ja valkoisen kynttilän, joiden perässä olin juossut kaupasta toiseen. 

Joulukuulta muistan sateisen ja pilvisen sään, pimeyden - ja valot. Mikä teitä ilahdutti joulukuussa?

Becky Albertalli & Aisha Saeed: Yes no maybe so

Kiinnostus heräsi: Becky Albertallin kirjat

Yes no maybe so

Becky Albertalli & Aisha Saeed

2020

436 sivua

HarperCollins Publishers

Jamie on koko ikänsä toivonut voivansa tehdä muutoksen. Pahaksi onneksi hän ei ole hyvä puhumaan saati sitten uskaltamaan lähteä kiertelemään ovelta ovelle ääniä kalastelemaan. Tähän mennessä hän on auttanut serkkuaan Atlantan paikallisessa vaalikampanjassa tukien demokraattikandidaattia, joka ei tosin ole kaikkien mieleen. Samaan aikaan Jamien kesä kuluu pikkusisaren bat mitsva -juhlan järjestelyssä, jossa hänen odotetaan pitävän puhe. Mayan kesään puolestaan kuuluu ramadan-paasto ja sarja muutoksia. Hänen paras ystävänsä Sara, joka on kesän jälkeen lähdössä opiskelemaan, on koko ajan töissä tai uuden ystävänsä seurassa. Lisäksi Mayan vanhemmat muuttavat yllättäen erilleen. Kuin pisteeksi iin päälle hänen äiti patistaa Mayan auttamaan vaalikampanjassa hänen lapsuudenystävänsä Jamien kanssa. 

Viime aikoina olen jälleen kerran päivitellyt tämän hetken lempikirjailijoitani, ja Becky Albertalli päätyi empimättä listalle. Pidin hänen esikoisromaanistaan Minä, Simon, Homo Sapiens (Simon vs. the Homo Sapiens Agenda), josta tuli menestys ja yksi tunnetuimmista LGBT+ -nuortenromaaneista, sekä ehkä enemmän Suomessa tuntemattomammasta jatko-osasta Leah on the Offbeat. Myös Sydänsurujen kääntöpuoli (The Upside of Unrequited) oli samastuttavaa luettavaa. Näin ollen käännyin korkein odotuksin Yes no maybe so -romaanin puoleen, jonka Albertalli on kirjoittanut parhaan ystävänsä kirjailija Aisha Saeedin kanssa, enkä joutunut pettymään.

Ensinnäkin oli upeaa lukea kerrankin romaani nuorten aktivismista ja politiikasta. Kaikissa lukemissani nuortenkirjoissa päähenkilöt tuntuvat harrastavan liikuntaa, teatterikerhoa, lukemista tai "vetelehtivän" sohvan nurkassa, mutta missään kirjassa nykyajan nuoret eivät tunnu todella olevan mukana tekemässä muutosta. (Poikkeus taitaa olla Nic Stonen Kolme on parillinen luku, jossa Jupen vapaaehtoistyö on kuitenkin vain sivuseikka.) Yes no maybe so on todella inspiroiva aktivismin kuvauksessaan. Pidin erityisesti huomiosta, kuinka muutoksen tekemiseen ei tarvitse olla paras puhumaan. Joskus oma kyvyttömyyden tunne johtuu lähinnä vain heikosta itsetunnosta, sillä tosi paikan tullen Jamiesta paljastuukin ihan hyvä väittelijä. 

"Maybe some people are just destined to always say the wrong thing. Or no thing, because half the time, I just stammer and blush and can barely form words. But hey, better that than the alternative... which, as I now know, involves phlegm, a touch of vomit, and State Senator Mathews's black oxford shoes.

   Let's just say I'm not the master of persuasion you want on the front lines of your political campaign. I'm not a history changer." -s.9-10, Jamie

Jamie on muutenkin todella sympaattinen hahmo, josta löysin helposti itseni. Hän jännittää puhumista ja on ujo tyttöjen kanssa, mutta toivoo silti voivansa tehdä jotain suurta. Maya taas on ehkä hiukan rohkeampi ja itsevarmempi, mutta vihaa muutoksia sitäkin enemmän. Hänen ja Saran ystävyyden heikentyminen on samastuttavaa luettavaa. Jamien pikkusisko Sophie kavereineen olivat puolestaan ilmettyjä teinityttöjä, kuitenkin ihmettelin, kuinka Sophielle järjestettiin niin isot juhlat että ne vaikuttivat järjestelyn perusteella hääjuhlalta. Jamien isoäiti oli taas kuuluisan Instagram-tilinsä ja suorasukaisen aktivisminsa vuoksi hyvin mielenkiintoinen hahmo. Jamien serkku oli puolestaan jotenkin pöyristyttävä, enkä olisi antanut hänelle niin nopeasti anteeksi.

"Because the truth is, it's not just Willow who doesn't like change. I literally got twitchy when my favorite yogurt company rebranded to a bigger font. When my hairdresser accidentally cut off three inches more than usual, I wore it in a bun until it grew back out. Let's just say I'm not exactly the most adaptable person in the world." -s.30, Maya

Kirjan toisena tärkeänä aiheena on rasismi, ja monta kertaa huomautetaan, kuinka tilanne on vain pahentunut vuoden 2016 jälkeen. (Trumpia ei mainita nimeltä, mutta lukija tietää mistä puhutaan, ja kahden vaalikandidaatin kamppailun voisi osittain rinnastaa Trumpiin ja Clintoniin/Bideniin.) Alt-right-järjestön antisemitistiset autoihin kiinnittämät Fifi-puudelitarrat (= Pepe-sammakko) saavat ihon kananlihalle, samoin muslimien päähuivit kieltävä laki Georgiassa. Kirjan tapahtumat perustuvat muuten Saeedin ja Albertallin omaan elämään: täsmälleen samanlainen vaalikampanja ja lakiesitys tapahtuivat todella Atlantassa, ja kirjailijat olivat yhdessä mukana tukemassa demokraattikandidaattia kiertelemällä ovelta ovelle. Lisäksi he ovat itsekin muslimi- ja juutalaisperheistä. Jamie ei ole itse kokenut antisemitismiä, kunnes saa Fifi-tarran autoonsa. Maya on pakistanilaistaustaisena muslimityttönä joutunut tottumaan rasistisiin kommentteihin, mutta huivilaki vetää häneltäkin jalat alta. Ehkä olisin kaivannut vielä selityksen, mikä huivilaista tekee syrjivän, sillä kaikki lukijat eivät ole välttämättä perehtyneet asiaan. 

""Well, Kevin." I grit my teeth. "I'm sorry I'm not speaking to you politely. But I'm not sure how to be upbeat when the other side says your mere existence is a problem to be outlawed. First headwear. Then what? Where will it end? When will it be okay for me to raise my voice?"

   "I wasn't thinking of it all that, but -"

   "Of course you weren't," I tell him. "None of it affects you. This world is set up for you - and the rest of us? We have to be nice while people tell us they'll arrest us for what we wear."" -s.279, Maya

Joka tapauksessa lakiesitys on karmiva, varsinkin epäsuoruudessaan. Lain kannattajat väittävät sen koskevan kaikkia kasvoja peittäviä päähineitä ja takaavan kaikkien turvallisuuden, vaikkei kukaan olisikaan ikinä piilottanut asetta huivin alle. Kirja on todellakin upean (ja valitettavan) ajankohtainen ja ottaa kantaan politiikkaan ja syrjintään. Myös arkielämän tietämättömyys kuvataan hyvin: Jamie esimerkiksi unohtelee aluksi Mayan paastoavan ja saa sillä noloja tilanteita aikaiseksi.

Pidin etenkin siitä, miten luonnollisesti monikulttuurisuus esitetään. Jamie ja Maya ovat teinejä missä muutkin, joiden elämään vain sattuvat kuulumaan ramadan, bar/bat mitsva ja eri Jumala. Uskonnosta ja kulttuurisista taustoista oli voinut olla hiukan enemmänkin, mutta toisaalta kirja näytti hyvin, kuinka uskonnollinen tausta ei välttämättä määritä koko elämää, kuten yleensä väitetään. Myös seksuaalivähemmistöt ovat taustalla: sivuhenkilöiden poikaparitusta ei hehkuteta mitenkään erikoisesti, se vain on, ja eräs toinenkin tyttöön ihastuminen on ihanan luonnollinen ja lokeroimaton. Erityisen kiinnostavaa oli kuitenkin, kuinka Mayan vanhemmat kannustavat tytärtään seurustelemaan vain tosissaan ja pitkäkestoista suhdetta, jopa avioliittoa, ajatellen sekä muistuttavat high schoolin olevan jo valmiiksi raskasta. Kuitenkin he antavat Mayan päättää itse elämästään. Kuten arvata saattaa, Jamien tavattuaan Maya alkaa ensimmäistä kertaa miettiä seurustelun mahdollisuutta, ja loppupuolella jää mielenkiintoisen avoimeksi, miten vanhemmat suhtautuvat tähän päätökseen. Voin jotenkin hyvin kuvitella tällaisen ajatustavan useaan perheeseen, ja siitä olisi kiehtovaa lukea lisää.

Kirjassa on myös muitakin mielenkiintoisia huomioita aktivismista ja myös sen haasteista. Jamien ja Mayan paneutuessa vaalikampanjaan heidän perheensä ja ystävänsä olettavat heti syyn olevan vain söpö työpari, ja Jamiesta tuntuukin, ettei hänen ponnistelujaan oteta vakavasti. Kirjassa myös sivutaan aktivismin rajoja. Onko niitä edes? Missä vaiheessa poliittinen aktivismi alkaa hallita koko elämää ja vahingoittaa muita? Jamie ja hänen äitinsä riitelevät siitä, saako Sophien bat mitsvassa jakaa lentolehtisiä. Myöhemmin valokuva Jamiesta ja Mayasta alkaa levitä netissä vaalikampanjan nimissä ilman heidän lupaansa. Kuinka pitkälle saa mennä hyvän tarkoituksen nimissä? Jamien ajatuksista löytyy pieni totuuden siemen, vaikka hän meinaakin mennä hiukan pitkälle.

"Oh, sure, let's canvass... when we have time. Resist white supremacy - as long as it doesn't interfere with our super chill weekend. I'm not saying I'm perfect. I'm as guilty as anyone. But at least I'm trying." -s.266, Jamie

Luin kirjaa joulukuussa, jolloin aihe meni ajankohtaisuudellaan erityisen paljon ihon alle, kun perussuomalaiset pääsivät kannatuskyselyissä jälleen johtoon. Välillä mietin, kuka oikein äänestää pahimmillaan oikeistopopulistisia puolueita ja mistä syystä. Miksi äänestää puoluetta, jonka jäsenistä moni on epäsuorasti tai avoimesti rasistinen tai muuten syrjivä?  Tätä miettii myös Maya:

"I watch her amble towards her car. It didn't escape my notice that she was wearing a Newton button. Neither did I miss the red hat she had on. I think of Kristin from Dicker's office. She was just like this lady, full of sugar and sunshine, saying the nicest things. And yet this woman. Kristin. They can look at someone like me - grin at Hannah - and still vote for Newton." -s.415, Maya

Yes no maybe so on inspiroiva kirja nuorten vaikuttamisesta ja muutoksen tekemisestä. Se kannustaa toimimaan, edes yrittämään, sillä toivoa on aina. 

""But the work itself is the point. You keep doing it, because otherwise, how do you keep from feeling helpless? It's like those sharks that keep swimming or they die," I say. "It's about the act of resisting. Waking up every day and deciding not to give up."" - s.411, Jamie

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen 2019 kohtaan 4. "Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta henkilöä", YA-jouluhaasteen 2019 kohtaan "Kirjalla on kaunis kansi" (rakastan sen lämpimän sinistä taustaa ja asetelmaa!) ja omien Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiini osavaltiolla Georgia ja kaupungilla Atlanta.

Vuodenvaihteen lukumaraton - päättynyt

Vaikka olen jo epävirallisesti joutunut lopettamaan lomailun ja siirtynyt opiskeluun, halusin kuitenkin pitää vielä vähän aikaa vapaata ja lukea. Vuodenvaihteen lukumaratonia 1.-2.1.2021 emännöi Oksan hyllyltä. Tarkoituksena on siis lukea 24 tunnin ajan niin että edes osa lukumaratonista tapahtuu tammikuun ensimmäisenä tai toisena päivänä. 

Päätin liittyä maratoniin tästä illasta lähtien. Kuten oikealla olevasta palkista näkyy, minulla on entistäkin enemmän kirjoja kesken, ja sen lisäksi vielä useita kirjastosta lainaamiani odottamassa. Satuin varaamaan juuri sopivasti useita lyhytkertomuksia ja lisäksi pari kirjaa on ollut jopa ikuisuuksiakin kesken. En aio kuitenkaan lukea koko aikaa, vaan huomenna pitäisi myös tavata pitkästä aikaa ystävää.

 

Näillä näkymin maratonpinooni kuuluu:

Liz Kessler: Read me like a book (loppuun)

Mary Marck: Hyvästi, Eeva! (loppuun)

Robin Talley: Pulp (loppuun)

Rainbow Rowell: Midnights (novelli) - kokoelmasta Almost Midnight

Becky Albertalli: Love, Creekwood (pienoisromaani)

20:00 Paikollanne, valmiit, hep!

0:25 Maratonin ensimmäiset tunnit sujuivat aika hitaasti: aloitin kyllä lukemisen kahdeksalta, mutta kävin heti syömässä ja sitten aloimme katsoa Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Aloin lukemaan Liz Kesslerin Read me like a book, jota luin viimeksi kesällä, enkä päässyt silloin ihan loppuun. Aloitin sivulta 263 ja olen nyt sivulla 278. Lukemista hiukan haittaa se, etten muista kovinkaan yksityiskohtaisesti, mitä koko kirjassa on tapahtunut! Tällä hetkellä minun pitäisi jatkaa, mutta aloin kuunnella erästä podcastia...

Luettu: 15 sivua

2:00 Nyt jatkoin taas lukemista: lopetin Read me like a book -kirjan (sitä oli enää 18 sivua jäljellä) ja aloitin Rainbow Rowellin Midnights-novellin, jossa olen päässyt sivulle 18 asti. Luen sen vielä nyt yöllä sen loppuun. Read me like a book oli hyvin samastuttava kirja, tosin loppui aika nopeasti. Midnights on puolestaan hyvin uuteen vuoteen sopiva rakkaustarina, joka mahtuu vain 50 sivuun ja on siksi aika pintapuolinen.

Luettu: 51 sivua

10:00 Yöllä luin vielä Midnights-novellin loppuun, eli viimeiset 32 sivua. Nyt puolestaan minulla on ongelma: en haluaisi vielä lukea Pulp-kirjaa loppuun enkä aloittaa Love, Creekwoodia, koska en halua kiirehtiä niiden kanssa, mutten millään löydä Eeva-kirjaa mistään. (Tietääkö kukaan sitä fiilistä, kun kesken oleva kirja katoaa mystisesti...) 

Luettu: 83 sivua

10:20 Järjestin melkein kotietsinnän jonka seurauksena Eeva-kirja löytyi onneksi sittenkin. Onneksi, sillä en olisi jaksanut aloittaa taas uutta kirjaa, kun vanhoja on edelleen vino pino kesken... 

Hyvästi, Eeva! on Marckin Eeva-sarjan viimeinen osa ja kertoo nuorten ensimmäisestä vuodesta ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

11:25 Ehdin lukea Eevaa vain noin 12 sivua sivulle 49, kun iski hirveä kiire ehtiä tapaamaan ystävääni. Onneksi nyt matkalla ehtii lukea, ja otin varalta mukaan myös Marckin Minnan syyslukukauden, kun en edelleenkään raaski vielä aloittaa Love, Creekwoodia.

Luettu: 95 sivua

18:10 Huh, tulin vasta vähän aikaa sitten kotiin! Meillä oli mukava iltapäivä kävellessämme ristiin rastiin Espoota. Jossain vaiheessa alkoi sataa taivaalta jotain epämääräistä, ja paluumatkalla maassa oli jo melkein kunnon hanki. <3 Meno- ja paluumatkalla ehdin sittenkin lukea vain noin 50 sivua eteenpäin Eevaa, olen siinä nyt sivulla 99. Eeva ystävineen on ensimmäistä kertaa ulkomailla, Lontoossa, ja minullakin iskee melkein matkakuume.

Luettu: 145 sivua

20:00 *viheltää pilliin* Seis!

Luin viimeisen kahden tunnin aikana Hyvästi, Eevan! viimeiset 25 sivua ja viimeisen vartin aikana vielä 10 sivua Robin Talleyn Pulp-romaania. Viimeinen Eeva-kirja oli mukavaa ja rentoa luettavaa, mutta loppui aika yllättäen, eikä koko kirjassa paljon tapahtunut mitään. 

Yhteensä luin maratonissa 180 sivua ja jopa neljää eri kirjaa tai tarinaa. Kaksi keskeneräistä kirjaa luin loppuun ja yhden novellin kokonaan:

Liz Kessler: Read me like a book

Rainbow Rowell: Midnights

Mary Marck: Hyvästi, Eeva!

180 sivua on minulle ihan kelpo tulos, mutta olisin toivonut ehtiväni vielä enemmän. Muistan edelleen kuinka vuosia sitten luin aina yli 300 sivua, parhaimmillaan 444 sivua. Joka tapauksessa maratonkirjani olivat kevyttä ja mielenkiintoista luettavaa. Samalla tietysti mussuttelin suklaata ja join glögiä. Huomasin tosin, että lukumaratoni tapahtuvat nykyään vähän siinä sivussa: minulla oli muitakin menoja ja katsoin perheen kanssa elokuvaakin. Ei siis ihme, etten enää pääse takavuosien lukuihin, mutta mukava näinkin.

Kiitos emännöinnistä MarikaOksalle!