Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I (Klassikkohaaste osa 6)

Klassikkohaasteen osaa 6 emännöi tällä kertaa Kirjapöllön huhuiluja. (Kiitos järjestämisestä!) Olen osallistunut Klassikkohaasteeseen vain kerran aikaisemmin sen ensimmäisellä kierroksella, jolloin luin Louisa May Alcottin Pikku naisia.

Kuva peräisin täältä

Heti ensimmäiseksi täytynee tunnustaa, etten valinnut tällä kertaa klassikkoa itse, vaan luin sen koulun vuoksi. Olen kuitenkin sitä mieltä että tämä kannatti/kannattaa kaikkien lukea.

Täällä Pohjantähden alla I

Väinö Linna

2008 (1.p 1959)

WSOY

543 sivua

"Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi." Tästä alkuasetelmasta alkaa suon raivaaminen, peltojen kyntäminen ja torpan rakennus 1880-luvun Suomessa. Tukenaan torppari Jussilla on puolisonsa Alma ja vanhan rovastin lupaus siitä, ettei häntä ajettaisi maalta pois rovastin eläessä.

Uuden kirkkoherran myötä tulevaisuus alkaa näyttää epävarmemmalta. Jussi saa kuitenkin jäädä torppaansa ja kasvattaa rauhassa poikansa Akselin, Aleksin ja Akustin. Varsinkin Akseli kasvaa lujaksi työmieheksi mutta alkaa saada vaikutteita muualtakin kuin kotoa. Vähitellen nimittäin ajatus työväen oikeuksista ja niiden puolustamisesta alkavat saada jalansijaa Pentinkulmankin kylässä.

Olen tainnut kertoa saman jo monta kertaa, mutta tämänkin järkäleen kohdalla vaikeroin ensin, miten ehtisin ja jaksaisin lukea 500 sivua vain muutaman viikon aikana. Mutta eri lailla kuin Tuntemattoman sotilaan kanssa, Täällä Pohjantähden alla sytytti mielenkiintoni varsin nopeasti. Ystäväni piti alun suonraivausvuosia vähän tylsinä, mutta vaikka ne olivat vähän pitkäkestoisia, eivät ne minusta olleen niin puuduttavia.

"Yhtäkkiä kuului mäen takaa hyppelehtivien kärryjen kolina ja kehotushuutoja hevoselle. Pari nuorta renkiä ajoi kilpaa retelirattaiden kanssa täällä kauempana talosta, kun ei ollut isäntä näkemässä. Huomaamatta Jussin rilloissa istuvaa rouvaa huusi toinen taakseen ja juuri ohi ajaessaan:

   - Vartoos saatana kun päästään Uotilan suoralle, niin minä lasken niin että on paskanen vana taivaalla.

   Pöly nousi rattaiden jäljissä ja pojat keikkuivat ja hyppelivät koettaen pysyä tasapainossa.

   Suomalainen maantie vuosisadan vaihteen tienoilla." -s.132

Tarina kirjassa etenee koko ajan, mutta mitään suuria tapahtumia ja käännekohtia ei erityisesti tapahdu. Kun nyt kuitenkin ajattelen, minulla nousee mieleen pieni valonsäde, joka lankeaa varovasti pimeyteen ja alkaa vähitellen nopeammin ja nopeammin suurentua laajaksi valonlähteeksi. Tai köysi, joka pikkuhiljaa kiristyy ja kiristyy tiukemmaksi, melkeinpä uhkaavasti.

Akselin kasvaessa ja kehittyessä kirjan päähenkilöksi alkaa myös sosialismi eli työväen aate näkyä tarinassa pääteemana. Sen kehitys ja myös vaikutus on kuvattu hyvin realistisesti: osa henkilöistä suhtautuvat siihen huvittuneena, kuten Kivivuoren perhe, mutta joillekin se puolestaan merkitsee paljon enemmän. Eniten siitä kiinnostuvat varmaankin Akseli ja räätäli Halme, joka alun perin tuo aatteen Pentinkulmaan. Halme vaikuttaa muutenkin kylällä enemmän kuin kukaan muu esimerkiksi adoptoimalla muonamiehen pojan ja perustamalla palokunnan. Huomioni kiinnitti myös maininta siitä, että Halme lopetti loppupuolella lihansyönnin.

"Puhu, Suomen työväenluokka, vuosituhantisen mykkyytesi jälkeen."
-s.384 

Sosialismia painotettiin kirjassa paljon, mutta hienointa oli, että kylän väkeä ja heidän mielipiteitään tarkasteltiin myös hyvin neutraalisti. Ajattelisin, ettei Linna ollut pelkästään työväen puolella vaan pystyi näkemään myös varakkaamman väestön mieliin. Kirkkoherrankin liikkeet ovat perusteltuja: torpparien riistoon oli yksinkertaisesti vain totuttu, ja pelättiin omien etujen puolesta. Kirjassa tulee työväenaatteen lisäksi ilmi pappilan suomenmielisiä ajatuksia sekä hiukan kartanon paronin vanhoillista, ruotsinmielistä ideologiaa. Samalla myös vuosisadan alun tapahtumatkin Suomessa ja ulkomailla näyttäytyvät henkilöiden elämässä.

Hiukan huumoriakin kirjassa oli, varsinkin kun työväen ja varakkaiden tärkeinä pitämät asiat menivät joskus ristiin:

"   - Mutta mikä mies on tuo, jota sanotaan Susi-Kustaaksi? Onko hän jotenkin venäläismielinen? Hän kieltäytyi kirjoittamasta nimeään, eipä edes ruvennut vakavasti keskustelemaankaan. 
   - No, se on semmonen jurko.
   - Jurko... Mitä se merkitsee?
   - Vähän samaa kuin möyry.
   - Möyry... Onko sellainen möyry? Jurko ja möyry. Ovatko ne kansankielen sanoja? Käyttääkö kansa niitä yleensä?
   - Toisinaan. Ne nyt on kenen sanoja kulloinkin." -s.217

Oli myös mielenkiintoista huomata Jussin ja Akselin, isän ja pojan eroavaisuudet. Jussi ei pahemmin muiden kyläläisten kanssa seurustele vaan vetäytyy mieluummin syrjään, paiskii töitä ahkerasti eikä oikeastaan perusta sosialismista vaikka onkin torppari. Akselikin kasvaa totiseksi työmieheksi, mutta alkaa vähitellen kiinnostumaan kylän elämästä, yhteiskunnasta ja lopulta tytöistäkin. Vaikka hän kunnioittaa ja totteleekin isäänsä, huomasin hänen kuitenkin haluavan erottua vanhempiensa elämäntavasta, ihan niin kuin nuoret nykyäänkin. Akseliin on myös helpompi samastua kuin Jussiin, sillä hänen tunteitaan ja erehdyksiään kuvataan tarkemmin. Akselin katuessa virheitään kannustin häntä pääni sisällä ja hehkutin tätä kohtaa - ja seuraavassa hetkessä soimasin häntä pettyneenä virheiden teon jatkamisesta.

"Pehmeässä valoudussa kylpien kaartui Suomen taivas lastensa yli ottaen vastaan heidän sielujensa korkeuteen pyrkivän viestin. Ja uusi vuosisata läheni heitä idästä, ja jonakin hetkenä se humisisi heidän ylitseen, eivätkä heidän punttikellonsa kyenneet sitä tarkasti ilmaisemaan." -s.232

Kirjan loppupuolella sosialismi jää hiukan taustalle, kun Akseli huomaa tyttöjenkin jakavan tämän maapallon hänen kanssaan. Hän kokeilee irtiottoja muonamiehen tyttären Aunen kanssa - tässä kohtaa juuri minun täytyi voihkia hänen käytöksensä takia. Koko ajan pojan mielessä kehittyvät kuitenkin tunteet naapurin Elinaa kohtaan. Elinassa pidin hänen luonteestaan - mielen puhtaudesta sekoitettuna veljiltä opittuihin haukkumasanoihin - ja odotin kohtauksia hänen ja Akselin välillä. Onneksi niitä tulikin monta, sillä heidän suhteeseensa mahtui mutkia, eikä se ollut sadunomainen 'perinteinen' rakkaustarina.

Kaiken kaikkiaan toivon, että jaksan ja ehdin tarttua joskus Pohjantähden jatko-osiin. Tästä romaanista opin paljon tuosta Suomen historian ajanjaksosta, ja mikä tärkeintä, pääsin kurkistamaan sen ajan ihmisten mieliin ja ymmärtämään, miksi he lähtivät mukaan työväenaatteeseen, millaisia heidän elämänsä tavoitteet olivat ja miten he päätyivät naimisiin kuka kenenkin kanssa.     

Loppusanat, ne olivat yksinkertaisesti wow. Tulkinnat lähtivät heti kehittymään mielessä.

"Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt."

Klassikkohaasteen lisäksi kirja sopii hyvin HelMetin lukuhaasteen kohtaan 17.: Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Jandy Nelson: I'll Give You the Sun

Kiinnostus heräsi: uudelleenluettu, yksi lempikirjoistani

I'll Give You the Sun

Jandy Nelson

2015 (1.p 2014 USA:ssa)

432 sivua

Walker Books

Normaalisti en kirjoita blogiin uudelleen kirjasta, josta olen jo aiemmin kirjoittanut. Nyt haluan tehdä poikkeuksen.

Kaksoset Noah ja Jude olivat ennen toisilleen kaikki kaikessa. Kolmetoistavuotiaana Jude sukelteli kalliolta valtamereen ja puolusti Noahia, mutta halusi jo lähteä lyhyissä hameissa ja korkokengissä bileisiin. Noah puolestaan avautui vain harvoille ihmisille, maalasi mielessään ja opetteli piirtämään elävästä mallista taidekoulun ikkunan takana.

Yksi kesä ja sitä seurannut talvi muuttavat kuitenkin kaiken. Kuusitoistavuotiaana taidekouluun päätynyt kaksonen onkin Jude, joka kantaa mukanaan sipulia välttyäkseen sairauksilta; Noah on hylännyt taiteen ja viettää aikaa rannalla kuin "normaali nuori". Kaksoset välttelevät toisiaan, ja ovat, kuten takakansi ilmaisee, "falling for boys they can't have." Mitä on tapahtunut kolmen vuoden aikana?

""Well?" He breathes the word more than says it, and that's when I know he feels it too. I think about those two guys in the sky causing shipwrecks, causing things to burst into flames, just like that with no warning. "It's crazy that it happens", he'd said about them. "But it just does."

   It just does.

   It's happening to us." - s.131-132, Noah

Tällä hetkellä pystyn vain sanomaan, kuinka rakastan näitä sitaatteja. Alun perin halusin siteerata sitä kohtaa, jossa kirjan nimi tulee esille. Tiedän kuitenkin sen tunteen, kun tajuaa keskellä kirjaa, miksi sen nimi on se ja se. Se miksi tämän kirjan nimi on I'll Give You the Sun, liittyy Judeen ja Noahiin ja rakkauteen ja taiteeseen ja vaikuttaa koko tarinaan.

Minun täytyy luntata syksyn 2015 postauksestani, minkä vuoksi oikeastaan ihastuin silloin tähän. Pidin silloin etenkin kerrontatyylistä: kuinka asioita paljastui vähitellen ja kuinka vuorotellen kerrottiin menneisyydestä Noahin näkökulmasta ja tästä hetkestä Juden näkökulmasta. Edelleen pidin molemmista kertojista yhtä paljon, mutta tällä hetkellä samastuin paremmin Judeen, joka pelkää eniten sairauksia ja kerää elämänohjeita. The Guardian -lehden arvio kehottaa lukijaa valmistautumaan keräämään sitaatteja romaanin sivuilta, ja niin minä tein.

   "When people fall in love, they burst into flames." -s.24

   "A broken heart is an open heart." -s.246

Pidin ja pidän myös ehdottomasti kirjan aiheista, jotka sopivat hyvin yhteen: rakkaus, kaikissa muodoissa, taide, taikausko, kuolema, syyllisyydentunto. Itsensä etsiminen ja hyväksyminen. Keventävää on, kuinka kirja voisi olla todella synkkä ja ahdistava, mutta ei vain ole. Tässä on kohtia, jotka saavat hihittämään itsekseen niiden jännitteestä huolimatta.

"I involuntarily jump up, then sit down, then jump up again, because this is what normal people do when someone walks into a room, right? Jude kicks me under the table, gives me a look that says: Stop being a freak, then tries to smile at Brian, but her mouth is too stuffed with pie, so she makes a weird disfigured chipmunk face at him. I certainly can't talk because I'm too busy jumping up and down." -s.309, Noah

Ja kauniita kohtia.

"We stay in this other family's driveway in silence, staring out at the ocean, where the sun has made its gleaming road to the horizon. It looks like there are stars on the water and I want to take a walk on it." -s.289, Noah

Ensimmäisellä lukukerralla englanniksi lukeminen oli hiukan haastavaa aluksi. Nyt kuitenkin, toisaalta ehkä myös usean lukukerran vuoksi, luin kirjaa aika nopeasti liikutellen huuliani varmaan puolet tekstistä. Tajusin joitakin kohtia entistä paremmin ja opettelin jopa uusia sanojakin.

Jos jotain pitäisi kritisoida kirjassa, kritisoisin sen tyyliä käyttää nuorisokieltä. Se kuulostaa hyvältä englanniksi, mutta voin kuvitella, miltä se kuulostaisi suomeksi matkittuna. En haluaisi lukea suomennosta, jossa puhuttaisiin jätkistä ("guy") ja todettaisiin siistiä ("awesome"). Muistan kuinka Percy Jacksonia lukiessani törmäsin "coolin" suomennokseen kuulia. Apua. Mitenköhän kirjan ruotsinnos, Jag ger dig solen, on selviytynyt tästä pulmasta?

"But what if I don't need her permission, her approval, her praise to be who I want to be and do what I love? What if I'm in charge of my own damn light switch?" -s.352, Jude

Tällä lukukerralla myös huomasin sen, kuinka kaikki, kaikki henkilöt olivat tehneet virheitä elämässään ja potivat syyllisyyttä. Ehkä jotkut tekivät vähemmän virheitä, ehkä he olivat liian nuoria ja kokemattomia. Mutta kaikki tekivät virheitä ja kuitenkin myönsivät ne lopulta. Tällä kertaa lopetus oli minusta liian lyhyt, eikä liian pitkä.

"I think about how Mom told Noah it was his responsibility to be true to his heart. Neither of us has been. Why is it so hard? Why is it so hard to know what the truth is?" -s. 410, Jude

Lopuksi: jos pidätte pikkuhiljaa avautuvista mysteereistä, rakkaustarinoista, taiteesta, tai ihan vain kauniista sitaateista ja elämää suurimmista asioista. Silloin lukekaa I'll Give You the Sun.

""Or maybe a person is just made up of a lot of people," I say. "Maybe we're accumulating these new selves all the time." Hauling them in as we make choices, good and bad, as we screw up, step up, lose our minds, find our minds, fall apart, fall in love, as we grieve, grow, retreat from the world, dive into the world, as we make things, as we break things." -s.411, Jude 

Kirja mahtuu ainakin seitsemään HelMet-lukuhaasteen kohtaan, mutta laitan sen kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.

Joulukuussa mietin, kuinka asiat muuttuvat ja toiset säilyvät

Joulukuussa luin viisi kirjaa ja 1312 sivua:

Reko Lundan: Ilman suuria suruja (354s)
Emma Hamberg: Liinan yökirja 2. Kaksi poikaa ja yksi sydän (287s)
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa (208s)
Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna (235s)
L.M.Montgomery: Annan unelmavuodet (Anna #3) (228s)

Ilman suuria suruja oli hyvin kirjoitettu, koukuttava romaani kolmesta sukupolvesta ja heidän vaikeuksistaan. Jotkut suruista tuntuivat kuitenkin minusta liian rankoilta, enkä ole aivan samaa mieltä siitä, etteivätkö ne olisi olleet suuria suruja.
   Linan yökirja 2:ta oli melkeinpä noloa lukea ihmisten ilmoilla, sillä se ei ollut mikään syvällinen tai sivistävä kirja. Kerronnassa ärsyttivät muun muassa Linan alleviivaava kirjoitustapa, ihastuksensa mahan hehkuttaminen (oikeasti!) ja porata-sanan toistaminen itkemisestä puhuttaessa. Plussaa kuitenkin saivat romaanin nopeastiluettavuus ja samastuttavuus - tiedän, millaista on aprikoida tunteitaan kahden henkilön välillä.
   Scarlettin puvussa koukutti (olenpas lukenut koukuttavia kirjoja joulukuussa), mutta samaten ärsytti varsinkin henkilöidensä osalta. Loppujen lopuksi tajusin romaanin jäljittelevän Tuulen viemää, ja päädyin osittain pitämään kirjasta paljon.
   Elämäni seinäruusuna oli hiukan rankka kirja päähenkilön mielenterveysoireiden perusteella, mutta siinä oli syvällisiä kohtia ja myös 1990-luvun amerikkalaista elämäntapaa.
   Annan unelmavuosista pidin yhtä paljon kuin Anna ystävämme -aiemmasta osasta. Sieltä löytyi ihania kohtia, samastuttavia hahmoja ja sitaatteja, ja tyttöjen opiskeluelämä kuulosti rattoisalta ja hauskalta. Olikohan se todella samanlaista 1800-luvun lopulla?

Katsoin pari jouluelokuvaa Joulupukki ja sen veli ja Mutta mitä tapahtui joulupukille 1 & 2. Ensimmäisestä en erityisesti pitänyt, sillä sen päähenkilö ärsytti, eikä naisrooleja ollut juuri ollenkaan. Elokuvalla oli kuitenkin hyvä sanoma. Mutta mitä tapahtui joulupukille -sarjan muistin olevan hyvä, ja pidin siitä kyllä edelleen. Pidin ehkä jatko-osasta enemmän, sillä siinä oli enemmän romantiikkaa ja toimintaa.

Star Wars 8:n kävin yllättävää kyllä katsomassa, ja vietin suurimman osan ajasta jähmettyneenä ja tärisevänä penkissäni. Elokuvan taistelut ja koskettavat kohdat olivat minulle hiukan liikaa, mutta parhaita kohtia olivat muun muassa Leian ja Luken kohtaaminen ja puheet toivosta.

"Hope is like the sun. If you only believe in it when you can see it, you'll never make it through the night."

Joulun jälkeen mummolassa katsoin Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämät SF-Paraatin ja Vaimokkeen, joista tykkäsin todella paljon. Elokuvien huumori oli ainutlaatuista ja laulut herttaisia. Eniten pidin Ansa Ikosesta Vaimokkeen tuittupäisessä pääroolissa, mutta yllätyin, kuinka hän puhui saksaa ja englantia oppaan roolissa SF-Paraatissa.

Kuka arvaa, ketä yritin piirtää?

Joulukuulta muistan paljon pieniä ja suuria tapahtumia. Oli pitkään odottamani itsenäisyyspäivä, josta jäi hyvät muistot ystävieni ja perheeni kanssa. Muutaman päivän kuluttua tämä alkoi silti jo tuntua kaukaiselta... 

Koulukiireitäkään ei joulukuussa - ihme kyllä - enää kovasti ollut, mutta minulla oli vielä teatterikerhon esitykset. Tulin tänä syksynä takaisin samaan teatterikerhoon, jossa olin pari vuotta sitten. Vaikka ryhmässä onkin rentoa, olen tuntenut itseni hiukan ulkopuoliseksi ja ujoksi tänä syksynä. Ensi-ilta ja toinen esitys kuitenkin sujuivat todella hyvin, ja melkein harmitti, että joululoma kestää kaksi viikkoa. 

Joulua vietin kotona, söin jouluruokaa ja suklaata päiväkausia ja sain lahjaksi mm. neljä kirjaa (L.M.Montgomeryn ja Sisko Ylimartimon Alppipolku odottaa lukijaansa!), leffalippuja ja itse valitsemani pyjaman. Kävin mummolla ja vaarilla, pelasin lautapelejä perheen kanssa ja aloitin suunnittelemaan entisajan pukuja Top Modeliin, kuten joku on saattanut kirjapostauksistani huomata. Vuoden viime hetkinä yhdet ovet tuntuivat lähinnä sulkeutuvan, mutta ehkä nyt alkuvuodesta toiset avautuisivat.

Muistin myös, kuinka viime vuonna luin samalla tavalla kirjaa iltaisin lampun valossa, vain hyvin kaukana täältä. Kuinka minusta tuntui niin erilaiselta Suomessa ja kuinka kävin silloin pitkästä aikaa koulullanikin. Odotin joulua ja lumen taloa, olin iloinen nähdessäni pappaani ja kävin katsomassa mummua sairaalassa. Siitä on jo vuosi, ja sen aikana on muuttunut paljon. Nyt olen asunut jo puoli vuotta Suomessa, ja Kiinan elämäni tuntuu aika kaukaiselta. Olenkohan minä sopeutunut? En vielä tiedä.

Tammikuussa aion ensiksikin syödä terveellisemmin ja yrittää herkutella vain joulusta jääneillä suklailla. Aion myös tsempata koulussa, jottei tarvitsisi loppukeväästä tehdä ihan kaikkea, yrittää olla epäitsekkäämpi ja tavata ystäviä pitkästä aikaa. Niin, ja aion etsiä ensimmäistä kertaa kesätöitä! Toivoisin myös, että lumisateet löytäisivät tiensä tännekin päin.

Suomen lippu piilosilla

Tsemppiä teille tammikuuhun, koulun, opiskelun ja töiden alkuun!

KK: Mitä te odotatte eniten tammikuulta?

L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet

Kiinnostus heräsi: luen tämän kouluvuoden aikana Anna-sarjaa uudestaan. Viimeksi kirjoitin kirjasta Anna ystävämme.

Annan unelmavuodet

L.M.Montgomery

Anna #3

2000 (uudistettu suomennos)

Toini Kalima

Anne of the Island (1915)

228 sivua

WSOY

Annan unelma on toteutumassa: hän pääsee korkeakouluun yhdessä ystäviensä Priscillan, Stellan ja kotikylänsä Gilbertin kanssa. Mukaan tarttuu myös hiukan rikkaammasta perheestä kotoisin oleva huoleton Philippa, jonka avulla tytöt pääsevät opiskelijoiden seuraelämään. Tietysti Anna myös käy Vihervaarassa lomalla, opiskelee ahkerasti, kirjoittelee ja haaveilee rakkaudesta. Hän huomaa sen voivan kuitenkin aiheuttaa huoliakin, sillä Gilbert vaikuttaa haluavan heidän ystävyydeltään enemmän kuin Anna. Entä kun Anna tapaa sattumalta kävelyllään nuoren miehen, joka vastaa täydellisesti hänen haaveidensa kosijaa?

Nautin Annan unelmavuosista yhtä lailla kuin Anna ystävämme, ehkäpä vielä hiukan enemmän, sillä kirja käsitteli kouluelämää. Aloin muuten lukemisen aikana pohtia, oliko Annan opiskeluaika vähän liiankin huoletonta - elihän hän kuitenkin vasta 1800-luvun loppua. Lensey Namiokan kirjassa Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt vaikutti 1920-luvun naisen opiskelu Amerikassa paljon haastavammalta. Yanyania suositeltiin opiskelemaan taloudenhoitoa kuten kunnon tytöt; Anna puolestaan lukee matematiikkaa, latinaa ja kreikkaa poikien rinnalla, eikä sitä ihmetellä ollenkaan. Kaipa luotan kuitenkin aikalaiseen eli Montgomeryyn. 

Kirjan alussa tytöt tutustuvat Philippaan, johon minäkin puolestani ihastuin. Heti ensitapaamisella Philippa luettelee avoimesti hyveensä ja vikansa: "Minulla on se vika, etten voi koskaan päättää mitään, minä epäröin aina. Kun päätän tehdä jotain, olen heti tuntevinani, että toinen ratkaisu olisi ollut oikea. Se on kauhea onnettomuus, mutta minä olen syntynyt sellaiseksi, eikä minua kannata torua siitä, niin kuin muutamat tekevät." -s.30. Itselläni on liikaa kokemuksia epävarmuudesta, ja pystyin vain samastumaan Philippan ailahteluun ja päättämättömyyteen kahden kosijan, Alecin ja Alonzon, välillä. Muutenkin hän tuntui samaistuttavalta esimerkiksi kokemattomuudessaan ruoanlaitossa, mutta oli paljon sosiaalisempi kuin minä.

Piirsin Philippan ja Annan

kuvauksien perusteella

Annakin viehättyy uuteen ystäväänsä, mutta tuntuu kuitenkin välillä ärsyyntyvän tämän huolettomuuteen ja kiinnostukseen Gilbertistä. Seuraavaa lausahdusta hieman ihmettelin:

" - Kiitoksia vain, nauroi Anna. - Mutta Priscilla ja minä olemme itse vakuuttuneita siitä, että olemme hauskan näköisiä. Kenenkään ei tarvitse vahvistaa meitä siinä asiassa." -s.32 

Hienoa, että Annalla on itseluottamusta, mutta kyllähän toisen kehut piristävät jokaista ihmistä. Ailahtelun puolestaan ei pitänyt kuulua Annan luonteenpiirteisiin, mutta kuinkas sitten käykään...

" - Kuinka ihana auringonlasku! virkahti Diana. - Katso Anna, eikö tuo ole kuin jokin toinen maa?  Tuo purppuraisten pilvien äyräs voisi olla ranta ja valoisa taivas sen takana kultainen meri.
  - Kunpa voisimme purjehtia sinne kuuveneessä, siinä jota Paul kuvasi aineessaan, muistatko? sanoi Anna heräten mietteistään. - Uskotko: siellä olisivat varmaan kaikki eilispäivät, kaikki meidän entiset ihanat keväämme?" -s.77

Vaikka Anna onkin saavuttanut yhden unelmansa, opiskelun, hän näyttää kuitenkin kaipaavan takaisin entisiin päiviin, aivan kuin Montgomery itsekin, ja miettivän, miksei todellisuus vastaa täysin hänen haaveitaan. Diana sitä vastoin on tyytyväinen todellisuuteensa: hän on menossa naimisiin rakkaansa Fredin kanssa. Diana ei muutenkaan ole päässyt opiskelemaan eikä ehkä tähtää niin korkealle kuin kastanjanruskeatukkainen ystävänsä.

Olen huomannut, kuinka monessa kirjassa päähenkilöllä on yleensä vain pari ystävää tai yksi hyvä ystäväporukka. Anna kuitenkin kerää ystäviä joka puolelta: hänellä on vanhat ystävänsä Diana, Ruby, Jane ja Gilbert Avonleasta, herra Harrison naapurissa, Kaikurannassa Lavendel-neiti ja Paul, Priscilla ja Stella jatko-opiston ajoilta, Philippa korkeakoulusta, Dianan täti Josephine Barry kaupungissa... Myöhemmissä osissa heistä puhutaan entistä vähemmän, mutta aina Anna tutustuu uusiin ihmisiin muuttaessaan.

Annan neljän vuoden aikana ehtii siis tapahtua vaikka mitä rakkausasioista opiskelu- ja kirjoitusmenestykseen, ja kaikesta tästä oli ihanaa lukea. Millainenkohan uudelleenlukukokemus tulee olemaan Anna opettajana, joka perustuu osittain kirjeisiin ja kertoo Annan opettajanurasta?

"Eivätköhän kaikki vanhat huoneet olleet täynnä menneitä haaveita? Eiköhän ihmisen olemuksesta jäänyt aina jokin näkymätön häive - tuskin havaittava, mutta silti todellinen - huoneeseen, jossa hän oli tuntenut riemua ja tuskaa, nauranut ja itkenyt?

  - Minä taas uskon, sanoi Phil, että huone, jossa on haaveksinut ja iloinnut, sanalla sanoen elänyt, liittyy erottamattomasti ihmisen tiettyyn kehitysvaiheeseen. Kun viidenkymmenen vuoden päästä tulen tähän huoneeseen, se huutaa: >> Anna! Anna! >>" -s.205

Luin kirjan viime vuoden puolella, joten se mahtuu Helmet-haasteen kohtaan 4: "Kirja lisää hyvinvointiasi", sillä kirjan lukeminen piristi ja samaistutti. Lisäksi se kertoo Kanadan provinssista Nova Scotia.

"I know we could live tomorrow/ But I know I live today" - 2017

Vuosi 2018 on jo avannut silmänsä - ja tuonut mukaan hiukan luntakin - mutta tietysti vanha vuosi mietityttää meitä vielä ainakin yhtä paljon. Ennen kun lähden muistelemaan vuotta, ilmoitan että Iltatähden syttyessä täyttää kolme vuotta. :)

Vuonna 2017 luin eniten toukokuussa ja heinäkuussa (8 kirjaa vs. 2013 sivua) ja vähiten maaliskuussa ja marraskuussa. Yhteensä luin vuoden aikana 49 kirjaa ja 12 497 sivua. Se on huimasti vähemmän kuin viime vuonna, jolloin luin 68 kirjaa ja noin 17 500 sivua. Joka tapauksessa luin paljon hyviä kirjoja, joista parhaimpina ja vaikuttavimpina mieleeni nousevat Kirsti Ellilän Iiris, Annemarie Selingon Désirée ja Kirsti Kurosen Pönttö. Hassua muuten, viime vuonna kaikki mainitsemani lempparini olivat englanniksi ja nyt puolestaan suomeksi.

Elokuvista parhaimpina jäivät mieleeni musikaali La La Land, jonka ehdin katsoa vuoden aikana jopa kolme kertaa (vain yksi niistä taisi olla suomeksi). Opettelin kuukausia duettoa City of Stars pianolla. <3 Vuoden alussa katsoin elokuvat Suffragette ja japanilaisen My Tomorrow, Your Yesterday, jotka ainakin muistikuvieni mukaan olivat vaikuttavia. Nyt syksyn aikaan seurasin hiljakseen How I Met Your Motheria ja Murdochin murhamysteereitä, mutta muuten en erityisesti katsonut mitään sarjaa.

Edellisvuoden lempparini Ed Sheeran, Christina Perri ja Johanna Kurkela joutuivat valitettavasti hiukan toissijalle, kun tutustuin ruotsalaisen Lalehin musiikkiin. (Nyt luultavasti kaikki blogiani tarkasti seuraavat lukijat huokaisevat mainitessani hänet jälleen kerran, ei hätää.) Otsikon sitaattikin on peräisin hänen kappaleestaan. Vuoden varrelle mahtui paljon hyviä lauluja, jotka voitte löytää talven, alkukesän ja kesän soittolistoistani. 

Joka tapauksessa, jos pitäisi valita Vuoden Laulut, voisivat ne olla Lauri Tähkän Minun Suomeni, La La Landin City of Stars, Haloo Helsingin! Rakasta mua nyt, Ed Sheeranin Supermarket Flowers ja Lalehin Stars Align sekä versio Eva Dahlgrenin kappaleesta Ängeln i Rummet.

Vuoden 2016 lopussa pohdin, etten ollut muuttunut vuodessa sen onnellisemmaksi, ja sama tunne minulla on edelleen. Voisin alkaa puhua nyt peloista, tärkeiden ihmisten kuolemasta ja ystävyyssotkuista, mutta päätin kääntää katseen kaikkeen hyvään, mitä vuonna 2017 tapahtui.

Puolen vuoden osalta Kiinasta mieleeni nousee käynti Shanghaissa, johon olin aiemmin tutustunut romaanien kautta, ja Hongkongissa tuttavia tapaamassa. Muistan kuinka pystyin ensimmäisen kerran keskustelemaan kuljettajan kanssa kiinaksi, kun teimme pyöräretken kaupungin laidalla ja kävimme vieraidemme kanssa kauniilla Kiinan muurilla. Hyviä asioita olivat laskettelureissu ja muut tapahtumat muiden suomalaisten kanssa, mutta myös monet ulkomaalaiset tuttavat. Vaikka Kiinassa asuminen oli rankkaa ja vaikutti elämääni niin paljon, kuuluu se nyt erottamattomasti elämääni, ja minulla on sinne edelleen välillä ikävä.

Kesän osalta Suomesta minulla ei jäänyt aivan niin huimaavia muistoja kuin edelliseltä, mutta hauskaa oli viettää pari päivää papallani ja "tyttöjenviikonloppu" mökillä. Kaksi kertaa olin yökylässä, kerran ystäväni yöpyi meillä, ja kaikilla kerroilla puhuimme yömyöhään.

Loppukesästä Saksan matkalta mieleeni jäivät bussimatkat ja nauru pimeällä kadulla, Alppien kauniit maisemat ja illallinen pimeässä. Hassua kyllä, useat hyvät muistot ja hauskat hetket liittyvät yöhön ja pimeyteen. Ehkä yöllä on jotenkin salaperäisempää ja tunnelmallisempaa mutta myös rohkeampaa.

Syksyllä olin erityisen tyytyväinen kouluuni ja harrastuksiini - jatkoin teatterikerhoa ja aloitin laulutunnit. Syksyllä myös aloin kokemaan "rohkeita päiviä", päiviä jolloin uskallan tavallista enemmän ja teen jotain itsenäisesti. Näiden päivien kokemuksiin liittyi esimerkiksi yksin kaupungilla seikkailu ja ryhmän johtaminen väittelyssä englannin tunnilla.

Syysloma oli täynnä tapahtumaa, ja sen parhaimpiin muistoihin kuuluvat yöpyminen papalla, sumuverho joka nielaisi maiseman, Haloo Helsingin! keikka mukavassa seurassa ja pieni iltainen seikkailu kaduilla.

Muuten syksyyn ja talveen kuului esimerkiksi kauniita auringonlaskuja ja -nousuja, kävelyitä metsässä, kirjan lukemista vuoteessa, tanssimista yksin musiikin tahtiin, teatterikerhon näytelmä, itsenäisyyspäivän juhliminen ja lumisia maisemia. Eräänä vaikuttavana hetkenä jäi mieleen käynti mummun haudalla, kun pimeässä loistivat kuu ja kynttilöiden valot hangella.

Minusta tuntuu aina, että toiveeni eivät toteudu tai lupaukseni eivät pidä, ja tästä koituu vain harmia. Yritän ensi vuonna kuitenkin jotenkin vaikuttaa elämääni esimerkiksi syömällä hiukan vähemmän herkkuja ja epäterveellistä ruokaa. Yritän myös olla rohkeampi ja ystävällisempi muille ja kehittää itseäni.

Toivon ensi vuodelta lisää rohkeita hetkiä, uusien taitojen ja asioiden oppimista ja jonkin unelman seuraamista ja saavuttamista.

Ja nyt kun muistan, toivon pääseväni taas yöllä maantien varteen kuuntelemaan hiljaisuutta. 

Onnellisia ja puhuttelevia hetkiä uuteen vuoteen <3

Mitä te toivotte ensi vuodelta?