Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kiinnostus heräsi: jostakin blogista löydetty, kirjastosta lainattu

Kaksi rakkautta

Paula Havaste

2010

355 sivua

Gummerus 

Suntion tytär Anna kiinnostuu eräänä kesänä veljensä ystävästä Voitosta. Kaikki käy nopeasti, ja syksyllä Anna onkin jo naimisissa ja kotirouvana pienessä maalaiskylässä. Kun vielä sotakin syttyy ja Voitto lähtee rintamalle, täyttyvät Annan päivät ianikuisesta puurtamisesta ja velvollisuuksista. Mihin hävisivät opiskelijariennot Helsingissä ja huoleton nuoruus? Kun kuvaan astuu Voiton valovoimainen näyttelijätärserkku Tuji, on Anna myyty ensi katseesta. Onko hän valmis ottamaan hypyn tuntemattomaan?

En ollut aiemmin törmännyt Paula Havasteen historiallisiin romaaneihin, mikä hiukan kaduttaa. Romaanin kulttuurihistoriallinen anti oli nimittäin suuri: tutuksi tulivat arjen kiireet 30-40-luvun taitteen maaseudulla: milloin ruokittiin eläimiä, milloin pestiin pyykkiä, lämmitettiin silakkalaatikkoa ja ohrapuuroa, käytiin potkukelkalla kaupassa tai parsittiin iltaisin sukkia radiota kuunnellen. Myös opiskelijaelämää sivuttiin Annan venyttäessä opiskeluja vuosikausia, käydessä kiireiltään tenttimässä Helsingissä ja yöpyessä asuntolassa sekä pohtiessa sielutieteen ja psykologian eroa. Opiskelijana tätä oli erityisen kiinnostava lukea, enkä tiennyt että Suomessa on pystynyt jo pitempään tehdä kirjatenttejä ja jopa professorin itsensä kotona. Kahdelle rakkaudelle löytyy muuten jopa jatkoakin, joissa keskitytään Annan sisareen ja tyttäreen.

"Anna sulki oven, lisäsi uuniin puita ja katsahti kelloa. Viimeinen radio-ohjelma oli vielä menossa, ja pian lämpeneään huoneeseen tulvi hiljaa saksalaisia operettisävelmiä. Kun radiosta kuului enää pelkkää suhinaa, Anna tarkisti pimennysverhot, sekoitti puuroa ja sulki keittiön hellan pellit. Hän kohensi olohuoneen uunin tulta ja asettui kipein kynsin kirjoittamaan kirjettä, jossa sanoisi kaiken sen, mitä Tuji hänelle merkitsi. Siitä tulisi ihmeellisen kaunis kirje, täynnä kiitollisuutta ja rakkautta, uhrautumista ja antautumista. Se olisi kaunein kirje, jonka hän koskaan kirjoittaisi, ja hän tiesi jo etukäteen polttavansa sen heti tuhkaksi." -s.280

Myös sodan valtavaa vaikutusta arkeen kuvattiin tarkasti. Kotirintamalla kaikki kaatuu naisten harteille, pikkutytöt käyvät pikkulotissa ja jokaisen odotetaan hakkaavan talkootöissä motteja ja tarjota majoituspaikkaa sotaa pakeville. Kaikki on kortilla, Helsinkiin körötellään häkäpönttöautolla ja pommituksien aikana pelätään kaupungissa asuvien puolesta. Myös sodan aiheuttamat traumat tulevat ilmi Voiton palatessa lomilla muuttuneena, puhumattomana miehenä. Ja kuitenkin eteenpäin täytyy taivaltaa.

"Annan mieleen nousivat vielä hirveämmät kuvat siitä, mitä ihminen saattoi tehdä toiselle, mitä julmat, säälimättömät ihmiset saattoivat tehdä naisille tai lapsille. Hän ei kestänyt enempää vaan huusi unissaan niin kovaa, että sai kiskottua itsensä noista kauheista kuvista kauemmas, huusi sitkeästi ja pinnistellen niin kauan, että sai aikaan todellisen, oikean äänen. Se pieni surkea parahdus oli onneksi tarpeeksi, hän heräsi lopultakin ja syöksyi sydän kauhusta jyskyttäen suoraan ulkoportaille tunteakseen pakkasen kietoutuvan ympärilleen. Tätä ei saanut ajatella, ei voinut. Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ei ikinä saisi enää koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan." -s. 334-335

Jotkut blogit ovat kuvailleet Havasteen kieltä koruttomaksi, mutta minusta se oli täynnä kaunista luontokuvausta ja mielenkiintoista tarkkaa arjenkuvausta. Aika etenee kirjassa epätasaisen pomppien, välillä hypätään monta kuukautta eteenpäin ja välillä kerrotaan usean kappaleen voimin yhdestä päivästä, mutta sekään ei minusta haitannut. 

Anna oli naispäähenkilöksi hienon aktiivinen ja epätäydellinen. Kirja korostaa naisten seksuaalisuutta ja esimerkiksi Voiton suhteen tavanomaiset sukupuoliroolit kääntyvät alussa päälaelleen: Anna viettelee Voiton, mikä on jännä vastakohta yleensä vietellyksi tulevalle passiiviselle naiselle. Kuitenkin Anna päätyy suoraan kotirouvaksi, ja Voitto tajuaa vasta äitinsä huomautuksen jälkeen antaa hänen jatkaa opintojaan. Osittain Anna on ehkä olosuhteiden vanki: nykymaailmassa hänen ei olisi tarvinnut heti astua avioon vaan hän olisi voinut opiskella ja seurustella vapaasti. On mielenkiintoista miten Anna siitä huolimatta viihtyy hetkittäin kotona äitinä maaseudun rauhassa vaikka kaipaakin menoa ja intohimoa. Tämä ristiriita nouseekin kantavaksi teemaksi kirjassa: riittävätkö tasainen arki ja onni vai tarvitseeko ihminen kunnolla elääkseen jotain leimuavaa, kiellettyäkin? Mitä ovat onnellisen elämän rakennuspalikat?

"Tuo avantouinti oli palannut viime aikoina monet kerrat Annan mieleen. Hän muisti yhä pelon, jolla oli astunut avannon kylmään syliin, jäätävän kylmyyden, joka iski jäsenten läpi kuin olisi polttanut. Hän musti huikaisevan vauhdin, jolla noustiin takaisin laiturille, ensimmäiset hyhmäiset läpi koko kehon pakottavat iskut ja niitä miltei silmänräpäyksessä seuranneen autuaan lämmön, kun hän nousi huohottaen, silmät ihmeestä ymmyrkäisinä laiturilla ja keskittyi nauttimaan iholle levinneestä suurenmoisesta kihelmöinnistä ja keveyden tunteesta, joka tuntui nostattavan koko ruumiin leijumaan. [...]

   Enää ei ollut paluuta, hän oli jo laiturilla, oli talvi, ja jäähän hakatussa aukossa odotti hyhmäinen vedenpinta. Siihen ei voinut kuin hypätä, ja siksi hän sulki silmänsä ja tunsi pohjoistuulen sekoittavan hiuksensa." -s.207-208

Arjen yksinkertaisuutta paetakseen Annakin aloittaa epävarman suhteen Tujin kanssa. Tuji on Voitonkin sanojen mukaan ailahteleva tuulihattu, ja välillä todella ihmettelin miksei Anna todella tajunnut suhteen toksisuutta. Tuji on hänelle samalla seksuaaisen intohimon mutta myös rakastumisen kohde. En halua arvostella enempää kirjan homoseksuaalisuuden kuvausta, mutta en ehkä suosittelisi kirjaa konservatiivisesti asennoituneelle lukijalle ensimmäiseksi LGBT+ -kirjaksi, sillä seksuaalivähemmistöistä voi saada hiukan ailahtelevan toksisen kuvan. Joka tapauksessa oli hienoa ettei kirja määritellyt liikaa, ja toiseenkin homoseksuaaliseen suhteeseen viitattiin. Sotaromaanit-sivulla on mainiota pohdintaa kirjasta (spoilaa lopun!!): esimerkiksi Tuula Juvosen mukaan sota-aika on poikkeustila, joka loi tilaa homoseksuaalisuudelle. 

Kahdessa rakkaudessa on todellakin ilahduttavan psykologinen ote, eikä yksikään hahmo ole yksiulotteinen vaan epätäydellinen. Kirjan loppu on toisaalta arvattavissa, toisaalta hyvin yllättävä. Sanotaan sen verran että Anna löytää vihdoin suunnana elämälleen ja oppii ymmärtämään, kuinka rakkautta on useanlaista; ei välttämättä vain yhtä ihmistä, vastakkaista sukupuolta kohtaan tai ylipäätään toista ihmistä kohtaan:

"Ehkä Annan pitisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan." 

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 34. "Kirjassa tarkkaillaan luontoa" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Helsingillä.

Marraskuussa yritin elää täysillä kaaoksen keskellä

Marraskuussa luin kolme kirjaa ja 628 sivua:

1. Dorothy Stratchey: Olivia (109s)
2. Truman Capote: Breakfast at Tiffany's (and other stories) (159s)

3. Rosamond Lehmann: Dusty Answer (355s)

Kun syyskuussa luin LGBT+ -nuortenkirjoja ja lokakuussa historiallisia tai vakavempia yhteiskunnallisempia romaaneja, oli marraskuussa selvästi vähemmän tunnetumpien klassikoiden vuoro. Tai no, Aamiaisen Tiffanylla tietää varmaan moni nimeltä, mutta Olivia ja Dusty Answer tunnetaan lähinnä kirjallisuuden luennoilta ja LGBT+ -klassikoiden joukosta. 

Olivia oli ihan mielenkiintoinen pienoisromaani tyttökoulusta, jossa päähenkilö ihastuu naisopettajaansa. Toisaalta loppu oli melko traaginen, enkä ihan saanut kiinni kirjan ideasta, se oli vähän liian dramaattinen. Tämä klassikko on muuten filmattu samalla nimellä jo vuonna 1951, ja tarinan asetelma perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.

Breakfast at Tiffany's alkoi kiehtoa kirjanakin ihastuttuani elokuvaan syyskuussa. Kirjassa oli hämmästyttävän paljon samoja kohtauksia kuin elokuvassakin, vaikka loppu olikin aivan eri: Holly ei tosiaankaan päätynyt yhteen nimettömän päähenkilön kanssa. Koska olen nähnyt ensin elokuvan, pidän tietenkin siitä enemmän, mutta kirja oli (rasistisista kommenteista huolimatta) hyvin kirjoitettu ja kiehtova. Teokseen kuului myös muutama lyhyempi novelli: kaikki olivat hiukan melankolisia ja epätavanomaisia ja kertoivat yhteiskunnan hylkiöistä. Kaikki myös päättyivät jollain lailla avoimesti. Voin suositella Capoten kerrontatyyliä!

Dusty Answeria olen lainaillut kesästä asti yliopiston kirjastosta useana viikonloppuna yrittäessäni saada sen loppuun. Ihastuin tähän runollisesti kirjoitettuun kasvukertomukseen täysin. Olen ennestään lukenut Lehmannilta Tanssiinkutsun (Invitation to the Waltz), ja Dusty Answer (Elämänhurman häipyessä) oli vielä sitäkin syvempi ja melankolisempi kuvatessaan nuoren tytön kasvua, rakastumista ja epävarmuutta. Sen loppu oli surumielisyydessään vaikuttava ja sopi odotuksiini täysin. Dorothy Stratcheyn ohella myös Rosamond Lehmann kuului (mm. Virginia Woolfin ohella) 20-luvun Bloomsbury-kirjailijapiiriin, ja heidän kaikkien kirjoissa vilahtelee queer-piirteitä.

Marraskuussa katsoin paljon kiinalaisia elokuvia. Taiwanilaisen You are the apple of my eye (Naxienian, women yiqi zhuide nühai, 那些年，我们一起追的女孩) (2011) löysin tämän syksyn mielenmaisemani, Naxienian -kappaleen avulla. Odotin elokuvalta vähän lempifilmini So Youngin tyylistä realistista kuvausta ja syvää nostalgiaa, mutta jouduin pettymään. Koulupojan ihastus ei ollut kovin ihmeellisesti esitetty ja kyseisen kappaleen säestämät kohtaukset olivat ainoita koskettavia. Lisäksi itsetyydytyskohtaukset olivat jotenkin outo lisä. Elokuvasta siis puuttui toivomani syvyys, mutta ihan kiva katsottava se oli.

Red flowers, green leaves (Honghua, lüye, 红花，绿叶) (2018) kuvasi Hui-muslimien elämää Ningxian maaseudulla ja järjestetyn avioliiton ensivuosia. Elokuva eteni hyvin hitaasti ja rauhallisesti sekä muistutti jotenkin dokumenttia, siitä puuttui siis täysin filmeille tyypillinen dramaattisuus. Myös arkielämä oli harmonisesti kuvattua, ja uskonto esiintyi neutraalissa valossa. Myös järjestetty avioliitto näytettiin ihmetyttävän neutraalisti, jopa positiivisesti, vaikka siihen kuuluikin ongelmia. Mietin oliko Kiinan sensuurin taka-ajatus elokuvan sallimisessa kuvata muslimeja harmonisina vai hiukan takapajuisina, mutta luultavasti yliajattelen liikaa. Elokuvassa tuntui kuitenkin, kuten sanottu, välittyvän hyvin antropologisen neutraali perspektiivi. Tarinassa oli hitaan maailman lumoa.

Hi, Mom (Nihao, Li Huanying，你好，李焕英) (2021) kertoi tytöstä, joka äitinsä kuoleman jälkeen tempautuu tämän nuoruuteen ja päättää auttaa tätä saamaan paremman elämän. Draamaelokuvassa oli kiinalaisten filmien tapaan myös komediaa, mutta samalla se oli hyvin koskettava kuvatessaan päähenkilön yritystä olla mieliksi äidilleen - ja lopun käänne sai itkemään. Kiinassa perheen odotukset jälkikasvua kohtaan ovat korkeat, mutta Hi, Mom muistutti, että tärkeintä on toivoa lapsilleen terveyttä ja onnellista elämää. Ehkä vieläkin koskettavampi fakta: Elokuvan ohjaajan Jia Lingin äiti oli myöskin kuollut liikenneonnettomuudessa, ja hän esitti elokuvassa pääosaa.

The Danish Girl (2015) kuvasi 1900-luvun alussa eläneen transnaisen Lili Elben tarinan. En tiennyt etukäteen elokuvasta tai Lili Elbestä juuri mitään, joten tarinan traagisuus yllätti elokuvasalissa. Tapansa mukaan minua vähän häiritsi kuinka elämäkertaelokuvissa faktoja muutetaan fiktioksi, ja esimerkiksi Lili esitettiin aika holtittomana (toisaalta myös epätäydellisenä, tavallisena ihmisenä?). Hänen vaimoaan Gerdaa kävi välillä sääliksi. Välillä oli myös hankala pysyä perässä kuka henkilöistä oli kiinnostunut tai rakastunut keheenkin. Kehodysforia ja sukupuolenkorjausleikkaus tulivat kuitenkin iholle, ja minusta tuntui niin etuoikeutetulta tuntea cis-ihmisenä oloni hyväksi omassa kehossani. Elokuva oli tosiaan vaikuttavasti tehty.

Marraskuussa aloitin, lopetin ja jatkoin useampia sarjoja. Aikuiset (2020-21) katsoin melkeinpä kokonaan Yle Areenasta vilustuneena, kun halusin jotain kevyttä hömppää. Vaikka en erityisesti vakuuttunut sarjan juonesta, olivat hahmot hauskoja ja hellyttäviäkin, vaikka en ymmärtänyt kuinka kaikki pyörivät koko ajan rasittavan Oonan ympärillä. Pidin myös sarjan realistisesta puhekielestä ja näyttelemisestä sekä tietysti oli kiva viipyä hetki Helsingin maisemissa.

Intialaisessa Feels like ISHQ -minisarjassa esitetään joka jaksossa oma rakkaustarinansa. Ne olivat kaikki ihan hellyyttäviä, vaikka osa vähän tylsän stereotyyppisiä ja kevyitä. Intia toi pientä säväystä esimerkiksi kun pohdittiin naimisiinmenoa tai murteen vaikutusta työnhakemiseen. Aktivismijakso oli mielenkiintoinen: toisaalta jakso kannusti aktivismiin, mutta samalla ärsytti aktivistien tapa vetää tuntematon poika mukaan vaikeuksiin. Pidin eniten jaksosta, jossa poika yrittää tutustua karanteenissa olevaan naapurintyttöön, ja toisesta, jossa Airbnb-majoittaminen johtaa kohtaamiseen (jossa näytteli myös Mismatched-sarjasta tuttu Rohit Saraf :3). 

Heilbronnin raatihuone

Marraskuu oli jotenkin täynnä vastakohtia oleva kuukausi, ja sen vieläpä kruunasi hyvin kummallinen päivä, joka päättyi poliisin ovikellon soittoon. Marraskuussa olin jotenkin koko ajan vähän kipeä, joskus ahdisti ja altistuinpa koronallekin ensimmäistä kertaa ja jopa kahdesti. Koronatilanne paheni ja rajoituksia alkoi kohdistua ensin rokottamattomiin, lopulta myös rokotettuihin. 

 

Kuitenkin marraskuussa oli suurimmalta osin hyviä, erittäin tapahtumarikkaita päiviä. Kuun aikana ehdin varata matkan Brysseliin ja perua sen heti seuraavalla viikolla, varata matkan joululomaksi Suomeen, kulkea kaupoissa etsimässä ideoita joululahjoihin, seikkailla, kokata eri ystävien kanssa suomalaista ja aasialaista, käydä päämäärättömällä junamatkalla lähikaupunkiin ja takaisin, kahdesti aamupalalla, kotibileissä ja synttäreillä syömässä raclettea sekä juttelemassa keittiössä kello kolmelta yöllä. Hiukan hiljaisimpina hetkinä katselin elokuvia, kävelin kauniissa yössä nauttien sumusta tai lumisateesta tai laitoin vihdoin postikorttikokoelmani seinälle.

KK: Mikä oli teidän marraskuun seikkailunne? Itse seikkailin jopa kahdesti keskiaikaista linnaa tutkimassa <3