Two gay books

Suomennettu nimellä Pako pohjoiseen

Flucht in den Norden
Klaus Mann
2012 (1934)
288 sivua 
Rowohlt Taschenbuch Verlag

Johanna saapuu Suomeen paetessaan Hitlerin valtaanousua ja kommunistivainoja Saksasta. Entisen opiskelukaverinsa Karinin luona maaseudulla hän kohtaa tämän vanhoja aikoja haikailevan äidin, arvostetun suvun velkaantuvan maatilan - ja veljen Ragnarin, joka ei toimi perheensä vaan mielihalujensa mukaan. Johanna ja Ragnar rakastuvat kiihkeästi ja pohtivat, voisivatko he rikkoa perheen asettamia rajoja ja elää yhdessä. Samaan aikaan Johannaa kuitenkin raastaa tieto hänen ystävistään, jotka tarvitsevat häntä Pariisiin mukaan vastarintaliikkeeseen.

Yhteiskunta vai yksilön tunteet? Tästä teemasta olenkin viime aikoina lukenut jonkin verran. Johannan tilanteessa kysymys kuuluu, voiko hän uhrata oman henkilökohtaisen onnensa yhteiselle tulevaisuudelle, yhteiselle onnelle joka ei välttämättä edes tule toteutumaan. Onko taistelu vastarintaliikkeessä hyödyllistä, haluaako hän sitä elämältään? 

Minulle ei ollut varsinaisesti kehuttu tätä romaania, joten aloitin sen vähän skeptisesti. Jokin aiheessa kuitenkin veti puoleensa, tarkemmin sanottuna 1930-luvun Suomi saksalaisen silmin sekä - seksuaalivähemmistöt 30-luvulla. 

Romaanin alussa Johanna oli Helsingissä, mutta valitettavasti mitään paikannimiä ei mainittu koko tarinan aikana, ja oli vaikea päätellä mitään tarkkoja osoitteita. (Oikeastaan Suomeakaan ei mainita nimeltä, mutta kirjailijan tausta auttaa ymmärtämään erinäisiä asioita...) Loppupuolella henkilöt päätyivät Lappiin, pohjoisimman rautatieasemankin taakse. Oli vähän kummallista, kuinka syrjäisimmistäkin paikoista löytyi aina jonkinlainen hotelli ja vieläpä saksaapuhuvia ihmisiä. Suomalaisten silmiä kuvattiin vinoiksi, mikä tuntui myöskin hassulta, sillä en kuvitellut meidän eroavan ulkonäöltä mitenkään saksalaisista. Muutenkin suomalaiset tavat - aivan lähekkäin tanssiminen, puhumattomuus - ja loppumattomat metsät ja erämaa kuvastivat sitä vierautta, jonka Johanna koki Suomessa.

Klaus Mannilla itsellään oli suhde suomalaiseen mieheen, ja Johanna ja Ragnar on jopa nähty heidän esikuvinaan. Huomasinkin lukiessa, kuinka Johannaa kuvailtiin enemmän miesmäisellä tavalla "koulupojaksi" housuineen ja lyhyine hiuksineen, mutta enemmän minua kiinnosti kuitenkin Karinin ja Johannan suhde. Ennen Ragnarin tapaamista heillä on "herkkä hetki", joka ei kuitenkaan toistu seuraavina päivinä Johannan tutustuttua Ragnariin. Karinin kaipausta kuvaillaan kuitenkin myöhemmin hyvin. On kuitenkin selvää, että Karinilla on tunteita ystäväänsä kohtaan, kun taas Johannan kohdalla kyse oli ehkä ohikiitävästä intohimosta ja läheisyyden kaipuusta. Oli ilahduttavaa lukea 30-luvulla kirjoitettua tarinaa, joka kuvailee homoseksuaalisuutta normaalina ja ymmärtäväisesti. Mitähän aikalaiset ovat ajatelleet tästä?

Pidin myös kirjoitustavasta, joka välillä etääntyi hyvin runolliseksi ja kohtalokkaaksi: 

"Im selben Augenblick spürte sie mit einem Schrecken, der noch stärker war als ihr Glück: daß dies vorüberging, schon entfloh; daß sie nicht in die Macht hatte, diese Sekunde in die Ewigkeit zu verwandeln; daß dieses Glück nur dazu war, um in Schmerz verwandelt zu werden, in Schmerz, Schmerz, immer mehr Schmerz - um seiner Vergänglichkeit willen." -s.122-123

"Samalla hetkellä tunsi hän kauhulla, joka oli vielä voimakkaampi kuin hänen onnensa: että se oli menossa ohi, pakeni jo; ettei hänellä ollut valtaa muuttaa tätä sekuntia ikuisuudeksi; että tämä onni oli olemassa vain muuttuakseen kivuksi, kivuksi, kipua, yhä enemmän kipua - sekunnin katoavaisuuden vuoksi." (oma suomennos)

Ilahduttavana yksityiskohtana kirjassa mainittiin japanilainen Helsingissä työskennellyt diplomaatti. Valitettavasti hän ei kuitenkaan voinut olla julkaisuajankohdan takia oikeastikin Helsingissä 1937 työskennellyt Chiune Sugihara, joka pelasti myöhemmin jopa tuhat juutalaista Liettuassa myöntämällä heille matkustusluvan Venäjän halki Aasiaan. 

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 39. "Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama". 

                                       ***

Kiinnostus heräsi: Helmet-hausta löysin

This Book Is Gay
James Dawson
2015 (2014)
264 sivua
Sourcebooks

"This book is dedicated to anyone who has ever wondered."

James Dawsonin kirjoittama opas on kirjoitettu niin homoille, lesboille, biseksuaaleille, transsukupuolisille, heteroille, itsensä määritteleville, itseään pohtiville kuin määrittelystä kieltäytyville. Ja varsinkin niille, jotka ovat kyllästyneet lukemaan sivukaupalla kuivaa teoreettista tekstiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

"So, you may have SEXTHOUGHTS about people of the same gender as you, OR you may have questions regarding your own gender. Loads of people - even people who end up identifying as straight and cis - have these thoughts and questions. I think it's far odder to have NEVER thought about it." -s.16 

Suosittelen tätä kaikille asiaa pohtiville. Kirjasta käy ilmi niin LGBT+ keskeisimmät käsitteet, tavallisimpia syitä homofobiaan, tukipalvelut USA:ssa kuin vaarallisimmat maat seksuaalivähemmistöille. Oli surullista huomata, kuinka monessa maassa homoseksuaalisuus on laitonta, ja siitä voi saada jopa kuolemanrangaistuksen.

Tärkeä tietokappale oli minusta kappale seksivalistuksesta. Terveydentiedon opettajani jätti muistaakseni kertomatta, että saman sukupuolen väliseen seksiinkin tarvitaan kondomia! 

"Be proud. You have kots of different hats. Wear them all with pride. This is such an exciting time to be LGBT* - things are constantly changing and evolving and I, for one, can't wait to see what happens next."-s.232

Pidin siitä, kuinka kirja oli tosiaankin suunnattu ihan kaikille seksuaalisuuttaan pohtiville ja heteroillekin. Kirjassa esiteltiin erilaisia haastateltujen näkemyksiä ja seksuaalisia suuntautumisia, mutta ehkä kuitenkin eniten keskityttiin juuri homo- ja biseksuaalisuuteen sekä transsukupuolisuuteen. Tässä olisi voinut olla enemmän vaihtelua, sillä esimerkiksi muita sukupuolia ei taidettu edes mainita nimeltä.  

Vähän ihmettelin curious-termiä seksuaalisuuttaan pohtivista, mutta ehkä olen vain tottunut enemmän questioning-määritelmään. Curious vähän kuitenkin kolahti omaan mielikuvaani pohtimisesta, uteliaisuus kuulostaa vähän, no, eri asialta. Mutta tämä on vain oma mielipiteeni.

"However you choose to identify, though, no one can ever say your feelings are a choice. I'll say it again: When it comes to who you fancy or who you are, IT IS HOW IT IS and you never, ever have to apologize for this. You were born this way." S.44

Minusta tärkeintä kirjassa oli juuri ajatus, ettei itseään tarvitse määritellä. Ole vain oma itsesi.

"As a final word on all these identities, gay-rights activist Peter Tatchell says he looks forward to a day when all the labels will be redundant and we can all just be human. I think I look forward to that day too." S.34

Suloinen kuva :3

Kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 45. "Palkittu tietokirja" ja Mental health -bingoon kohtaan "a non-fiction book".

Mielenterveysviikko: Ann-Helén Laestadius: Tio över ett

Mielenterveysviikon 18.11.-25.11.2018 kunniaksi päätin säästää esiteltäväksi kirjan, jonka lukeminen teki minuun vaikutuksen

Kiinnostus heräsi: sain vanhemmiltani pari vuotta sitten joululahjaksi

Tio över ett

Ann-Helén Laestadius

2016

262 sivua

Rabén & Sjögren

Maja ja hänen paras ystävänsä Julia ovat asuneet naapuritaloissa koko elämänsä, niin että he ovat aina nähneet toistensa talon omasta ikkunastaan. Nyt kaikki kuitenkin uhkaa muuttua. Kiirunan suuri maanalainen kaivos kasvaa koko ajan, ja Majan naapurusto on määrätty purettavaksi. Muutaman kuukauden päästä molemmat perheet joutuvat muuttamaan pois.

   Maja herää joka yö peläten kaivoksen räjäytysten ulottuvan kaupunkiin asti. Hänen perheensä ja jopa Julia ovat jo turhautuneita hänen pelkoihinsa, sillä eihän heillä pitäisi olla mitään hätää. Kuinka pitkään Maja voi jaksaa?

Olin kuullut ruotsin tunnilla Kiirunan kaivoksesta, mutten koskaan ollut tajunnut, kuinka paljon se vaikutti kaupunkilaisten elämään. Ihmiset joutuvat todellakin jättämään kotinsa ja muuttamaan, ja osa lähtee tämän vuoksi Kiirunasta kokonaan. Kuitenkin monen vanhemmat saavat toimeentulonsa kaivoksesta. Kirja käsitteli molempia näkökulmia, mutta kallistui sitten kuitenkin vahvasti muuttamista vastaan. Samoin kuvailtiin myös vähän Kiirunan ympäristöä ja jäätävää talvea. 

Vaikkakin:

"  "Min mormor gick i skola här. Det var en skola förut. Norrmalmskolan", säger Julia.
   Vi tittar på tegelbyggnaden med två våningar. Nu är det ett hotell och en thairestaurang i byggnaden intill.
   "Kiruna förändras hela tiden. So har det alltid varit. Det är inte farligt."" -s.110-111

Kirjoitustyyli vaikutti ensin aika nahkealta ja yksinkertaiselta,  mutta kehittyi lopulta kiinnostavammaksi. Juoneen kuuluva rakkaustarina oli suloinen, mutta ehkä hiukan stereotyyppinen. Yllätyin useista erikielisistä nimistä - esimerkiksi Majan ihastus taisi olla ulkomaalaistaustainen, mutta sen pystyi päättelemään vain hänen nimensä perusteella. Kiva yksityiskohta oli myös meänkieliset lauseet, Majan sukulaiset olivat nimittäin meänkielisiä.

Mutta syy miksi ylipäätänsä kirjoitan tästä ja juurikin pari kuukautta lukemisen jälkeen. Jos jollakulla on hallitsemattomia pelkoja ja osaa kouluruotsin verran ruotsia... lukekaa tämä kirja. Itselläni on vähän samankaltaisia kokemuksia kuin Majalla, samantyylistä ahdistusta ja pelkoa, joten pystyin samaistumaan häneen hyvin. Esimerkiksi paniikkikohtaukset olivat minusta todenmukaisesti kuvattuja. Samaten kirja näytti hyvin myös ennakkoluulot mielenterveysongelmia kohtaan, sillä Majan vanhemmat eivät pitäneet terapiaa järkevänä ratkaisuna, ja Maja itse kuvitteli saavansa hullun leiman. Oli hämmentävää lukea kirjaa, jonka olin saanut lahjaksi kauan ennen ahdistukseni alkua, mutta kiva huomata, että kirjahyllystäni löytyi jo valmiiksi vertaistukea. 

Kirjan aikana ihmettelin ajatuksissani Majalle, miksi kummassa hän pelkäsi niin paljon. Minkä vuoksi hän heräsi joka yö ihan vain varmuuden vuoksi ja pelkäsi todellakin henkensä puolesta, vaikka kaupunki ei todennäköisesti ikinä räjähtäisi? Ja sitten mietin, miksi minä sitten pelkään kuolemaa, sairauksia ja hätätilanteita. Yhtä turhaan kuin Majakin?

Tämä kirja todella auttoi ainakin hetkeksi kyseenalaistamaan omia pelkoja, ja sen vuoksi suosittelenkin tätä mielenterveysongelmista kärsiville mutta myös kaikille muillekin. Älkää pelätkö ruotsiksi lukemista ja tulkaa kertomaan, jos tämä puhuttelee teitäkin. 

Mitkä kirjat ovat toimineet teille terapiana tai apuna tai ihan vain saaneet ajattelemaan eri tavalla?

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 18. "Kirja kertoo elokuvan tekemisestä" ja #Hyllynlämmittäjä -haasteeseen.

Lokakuu hehkui minulle keltaisena ja harmaana

Lokakuussa luin kolme kirjaa ja 817 sivua:

Klaus Mann: Flucht in den Norden (288s)
Jenny Han: To All the Boys I've Loved Before (355s)
James Dawson: This Book Is Gay (264s)

Flucht in den Norden, Pako pohjoiseen, kertoi yllättäen kansallissosialismia pakenevan saksalaisen saapumisesta Suomeen - tosin koko romaanissa ei edes mainita Suomea nimeltä. Vaikka kirjassa tapahtui aika vähän, pidin sen tunnelmasta, kirjoitustyylistä ja siitä piirteestä, että homoseksuaalisuutta käsiteltiin ymmärtäväisesti ja sympaattisesti (30-luvun kirjassa!). 
   To All The Boys I've Loved Before voisi muistuttaa nuorten hömppäkirjoja ja rakkaustarinoita, mutta pidin kirjan sanomasta ja päähenkilön kehityksestä. Tätä oli muuten tosi mukava lukea englanniksi! 
   Jos haluatte lukea kevyen ja humoristisen oppaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, lukekaa This Book Is Gay. Tätäkin oli hauska lukea, mutta kirja pani myös ajattelemaan. Se painotti erityisesti, ettei kukaan muu voi määritellä sinua puolestasi.

The Truman Shown idean käsittämiseen meni jonkin aikaa - en nimittäin tajunnut heti sen kertovan elokuvan tekemisestä. Tarina oli hauska, mutta kuitenkin ymmärrettävällä tavalla uhkaava ja painostava. Trumankin tajuaa vasta pikku hiljaa, millaisessa maailmassa hän todella elää. Tämä oli kyllä hyvin tehty elokuva!
   Oih, Notting Hillin rakkaustarina against all odds, ja oih, Hugh Grant ja Julia Roberts. Tällä katsomiskerralla havahduin kuitenkin siihen tosiasiaan, että William oli aivan liian hyvä Annalle, joka käytti tätä välillä hyväkseen. Tuntui tosi musertavalta tajuta, että tämä ihailemani hahmo oli melkeinpä inhottava. (Ja tällä oli niin kauniit silmätkin... <3) Joka tapauksessa filmi oli todella hauska ja kaunis.
   Alex Outolempi oli vähän kummallinen elokuva, joka kertoo siis Alexista, joka alkaa pikku hiljaa pohtia seksuaalista suuntaumistaan uudestaan. En oikein pystynyt parittamaan häntä ja Elliottia, ja minusta viimeksi mainittu kyllä ihan selvästi flirttaili hänelle. Elokuvassa oli tyypillistä teinidraamaa, kuten "pakko" harrastaa seksiä ja bilekohtauksia, mutta olihan se ihan hauska.
   Johnny English iskee jälleen -kolmatta osaa oli kehuttu Helsingin Sanomissa, mutta minusta ensimmäiset osat olivat hauskempia. En oikeastaan kertaakaan nauranut elokuvan aikana samalla tavalla kuin esimerkiksi aiemman osan hautajaiskohtauksessa. Tämä osa tuntui toistavan vähän samaa vanhaa ja oli jopa uhkaava näyttäessään nykyteknologian vallan ja häkkeröimisen helppouden. Plussaa kuitenkin siitä, ettei vastustaja ollut brittiläiselokuville stereotyyppinen henkilö.

Suomenlinnasta kaupunkiin päin

Helsingin Q-teatterin esittämän Mount Everestin menimme katsomaan äidinkielenopettajien johdolla. Se oli hyvin tehty ja moderni, ja esityksestä sai paljon mielenkiintoista ja erilaista tulkintaa... mutta kuitenkin. Jos kärsit itse jostain mielenterveysongelmasta, olet herkkä tai et sattuneesta syystä katso kauhuelokuvia... älä mene katsomaan tätä. Itse toivoin oikeastaan koko esityksen ajan sen vain loppuvan ja harkitsin, pitäisikö jäädä toisesta näytöksestä pois. Esitys kertoi siis masennuksesta ja varmaan myös jostain toisestakin mielenterveysongelmasta, sillä päähenkilö näki paljon hallusinaatioita. Tämä oli siis todella hyvin tehty, ja voi olla että joku herkkä tai masentunut kokee valaistumisen tämän vuoksi, ja ehkä sillä oli tarkoitus, että kävimme katsomassa tämän... mutta en oikein hyväksynyt tätä opettajiemme valintaa. Tämä esitys ei oikeastaan helpottanut omaa elämäntilannettani.

Kuun lopussa kävin katsomassa Kansallisteatterin esittämän Mika Waltarin Gabrielin, joka oli synkkyyden häivähdyksestään huolimatta hauska. Tai no, ensimmäisessä näytöksessä lähinnä ärsyynnyin hahmojen ylinäyttelemisestä, mutta toinen näytös muutti mielipiteeni. 50-luvun tyyli oli kivaa vaihtelua moderneihin näyttämöihin, ja huumori puri hyvin, vaikkakin ylinäyttelemistä olisi voinut vähentää. Lempihenkilöni oli kasvattityttö Raili, jolla oli yhdessä vaiheessa kivan näköiset 50-luvun teinivaatteet yllään. Kaikki hahmot yllättivät monesti muuttumalla, ehkä sen vuoksi pidinkin enemmän toisesta näytöksestä, jolloin kaikista paljastui uusia puolia. Ilahduin myös kun Ulriika-neitiä näytellyt Paula Siimes vinkkasi minulle silmää esityksen jälkeen. :)

Pikkulapsi sisälläni tahtoi vain päästä kiipeilemään näillä katoilla!

Lokakuu meni jo aikoja sitten, mutta tämän verran muistan siitä vielä:

- Syysloma oli kivan rento, vaikka yritinkin jo kertailla yo-koeaineitani varten. Kävin kerran elokuvissa ja kerran seuraamassa Helsingin Ilmastomarssia hetken mielijohteesta. Teimme myös yhden yön matkan Tallinnaan, josta mieleen jäi käveleminen (yli 10 kilometriä päivässä!) ja varmaan saman verran syöminen. Viron kieli kuulosti hauskalta, mutta valitettavasti meille puhuttiin sitä vain yhdessä paikassa. Kauneinta oli keltainen ruska vanhoja, harmaita kivimuureja vasten. <3
   

- Syysloman jälkeisenä viikonloppuna olin sitten jälleen Helsingin Kirjamessuilla. Hauskaa oli, ja bloggaajiakin tuli nähtyä, mutta päätin yrittää ensi vuonna vielä kovemmin mennä juttelemaan kaikille tapaamilleni ihmisille, joilla on valkoinen nimilappu vaatteissa. 

Ehkä huomasittekin, mutta marraskuussa on ollut vähemmän aikaa ja motivaatiota blogin kirjoittamiseen. On ollut stressiä ja koulukiireitä, mutta tämän vuoksi odotankin jo joulukuuta. Kuun lopulle on kyllä jo vähän suunnitelmia, kuten ystävän synttärijuhlat ja elokuviin meneminen.

Aurinkoisia päiviä ja jaksamista marraskuulle! (Tänä viikonloppuna olivat ensimmäiset valoisat päivät aikoihin!)

KK: Mikä tuo teille valoa syksyn pimeyteen? Minulle tuovat auringon säteet, jotka saavat kaiken hehkumaan, varsinkin vihreän sammaleen ja siniharmaat vesilätäköt.

Kirjoja ulapalta -koontipostaus

Viime huhtikuussa Nannan kirjakimara aloitti Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, joka loppui 31.10. Haasteeseen oli tarkoitus lukea mereen liittyviä kirjoja.

Luin haasteeseen kaksi kirjaa:

Leena Lander: Tummien perhosten koti
Annika Thor: Näckrosdammen

Lisäksi minulta jäi kesken Erik Erikssonin Den blå stranden.

Huomasin, kuinka kaikissa kirjoissa meri edusti jollakin tavalla eristystä. Tummien perhosten kodissa meri ympäröi saarta ja estää poikakodin asukkaiden liikkumis- ja pakomahdollisuudet. Kaksi kertaa joku henkilöistä yrittää uida mantereelle siinä onnistumatta. Näckrosdammen-kirjassa meri erottaa Göteborgissa koulua käyvän Steffin saarella asuvasta kasvattiperheestä. Saari on hyvin pieni ja sen asukkaat elävät uskonnollisessa, vanhanaikaisessa yhteisössä meren saartamana. Den blå stranden kuvaa myöskin merta, kuinka se erottaa Grisslehamnin Ahvenanmaasta ja myöskin rakastavaiset toisistaan. Näin kaikissa kirjoissa meri näyttäytyy enemmänkin uhkana kuin mahdollisuutena. Toisaalta kuitenkin meri tarjoaa esimerkiksi molempien ruotsalaisten kirjojen perheille elannon.

Tämä oli mielenkiintoinen haaste, joka sai pohtimaan meren symboliikkaa enemmän! Kiitos haasteesta Nannalle!

Helsingin Kirjamessut 2018

Viime viikonloppuna olin jo toista kertaa Helsingin kirjamessuilla Bloggaajapassilla. Lukion vuoksi pääsin messuille vain viikonloppuna - ja päädyin epäröinnistäni huolimatta viettämään Messukeskuksessa ainakin kuusi tuntia kumpanakin päivänä. Kirjamessut rikkoivat muuten tänä vuonna ennätyksensä 85 600 kävijällä!

Lauantai

Ensimmäisenä messupäivänäni lauantaina sain vanhempani mukaan - en viitsinyt kysyä ketään ystävää, sillä seuraisin kuitenkin omia menojani ja muuttaisin suunnitelmia lennosta. 

En voi varmaan huijata ketään ja väittää, että tämä olisi lauantailta. Liian aurinkoista!

Tarkoitukseni oli tulla ennen kahtatoista, mutta hidastelimme kotona ja ehdimme vasta kahdeksitoista Messukeskukselle. Taas kerran minua jännitti hakea Lehdistöstä Bloggaajapassi: olisi luullut jännityksen hälvenneen vuodessa!

Kiiruhdin ihan ensiksi kuuntelemaan Kallion keskustelua "Jos teiniangsti ei lopu", josta sain uutta pohdittavaa. Voiko mielenterveysongelmia kutsua möröksi, jota vastaan taistellaan ja joka voitetaan, vai voiko ne nähdä normaalina, elämään kuuluvana asiana? Entä onko yhteiskunnassa ongelma, jos stressaaminen ja puurtaminen nähdään suotavana asiana?

Iikka Kivi, Marika Ketola, Elina Marjamäki, Maiju Voutilainen ja Kallion lukion nuoret

Kallion jälkeen olisin mennyt Suomenlinnan saliin kuuntelemaan vuodesta 1918, mutta saliin ei päässytkään myöhässä kuin pelkästään jonkun poistuessa. Palloiltuamme jonkin aikaa kirjakauppojen osastoilla ja äitini tavattua ainakin kolme tuttuaan tunnin aikana (minä en ollut siinä vaiheessa tavannut vielä yhtäkään) suuntasimme yläkertaan Viini ja ruoka -tapahtumaan. Valitsin pitkän pohdinnan jälkeen bubble wafflen lounaaksi - vähän hankalaa syödä kiposta haarukalla mutta ihan hyvää - ja kinusin joulupukinkonttiin kauniin keraamisen raastimen (koska kannattaahan sitä jo hankkia omaan kämppään raastin kaksi vuotta ennen kotoa muuttoa!).

Myöhemmin kävin kuuntelemassa Saksalaisen kirjastoyhdistys ry:n osastolla 6n45 Das deutsche Finnland 1918 -kirjan esittelyn, ja törmäsin samalla opettajaani, joka lahjoi minut parilla kirjalla, joita en ehkä välttämättä olisi tarvinnut... Sen jälkeen kuuntelin jonkin aikaa Töölössä Haluatko kirjailijaksi? -keskustelua, josta mukaan tarttui hiukan tietoa käsikirjoituksen lähettämisestä, esimerkiksi että saatekirjeen kannattaa olla hyvin tiivistetty. Vieressä oli messukartan mukaan bloggaajien piste, jossa ketään ei kuitenkaan valitettavasti näkynyt, toisin kuin viime vuonna. Paikalla oli vain pari pöytää ja tuolia sekä ilmoitustauluilla pieni sarjakuvanäyttely. Missä kaikki bloggaajat olivat?  

Tässä vaiheessa menin vanhempieni kanssa lasilliselle ja sushirullille sekä vielä hetkeksi antikvariaattien pisteille, ennen kuin he lähtivät. Seuraavana minulla oli vuorossa Esplanadille Mari Mannisen haastetteluun tämän kirjasta Kiinalainen juttu. Se oli ihan mielenkiintoinen, ja mieleen tarttui minua vähän hämmentänyt asia: Kiina ei ole kommunistinen. Eikö? Markkinatalouden ja tuloerojen vuoksiko? Itse olen aina ajatellut, että Kiina on osittain kommunistinen, kun se on kerran kommunistisen puolueen johtama. Ehkä tämä ei kuitenkaan ole poliittisesti hyväksyttävä termi, enkä sitä paitsi ole mitenkään Kiinan politiikan tutkija. Tuntuu nololta, kun ei tiedä joitain yksinkertaisia asioita maasta, jossa on kuitenkin asunut kaksi vuotta.

Lopuksi kävin katsomassa kahden euron alennusmyyntejä, kuuntelin vähän Töölön paneelia Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot ja satuin juttelemaan Lasisipulissa-blogin Celestinen, Mustetta paperilla -blogin Marian ja Elina Pitkärannan kanssa. Oli kiva tutustua muihin bloggaajiin!

Lauantaina messuilla oli kuulemma eniten kävijöitä (28 000), mitä ei voinut olla huomaamatta. Illalla ruuhkat hälvenivät, mutta aiemmin päivällä tungoksessa joutui melkein kahlaamaan.

Sunnuntai

Sunnuntaina taisin tulla messuille samaan aikaan kuin lauantainakin, eli kahdentoista jälkeen, ja syöksyin heti Punavuoreen kuuntelemaan Punaisten lyhtyjen Helsinkiä, joka esitteli kahta Helsingin ja Suomen prostituution historiasta kertovaa kirjaa. Puolen aikoihin lähdin kyllä jo etsimään jotain hyvinvointiin liittyvää ohjelmaa, jota en enää itsekään löydä messuohjelmasta, joten ilmankos en löytänyt sitä tuolloinkaan. :D

Menin myös sunnuntaina muutenkin sekaisin ajoista ja paikoista, sillä menin Saksalaisen kirjastoyhdistys ry:n pisteelle liian aikaisin ja päädyin vahingossa kuuntelemaan Nevfel Cumartin haastattelua turkkilaistaustaisesta saksalaisuudesta. (Ei tämä kyllä erityisesti haitannut, mutta minun oli ollut tarkoitus kuunnella Suominaisista maailmalla...) Lisäksi skippasin loppupäivän ohjelmani lyöttäytymällä Celestinen ja hänen ystäviensä joukkoon. Tätä ennen kuitenkin kävin katselemassa antikvariaatteja ja tekemässä jonkin ostoksen sekä syömässä Viini ja ruoka -messuilla seitania ja bataattia sekä "rullattua" jäätelöä.

Tämä oli pettymys: seitan oli vähän kumimaista (kannattaa maistaa seitankebabia, joka maistuu ihan erilaiselta), sekä kukaan ei varoittanut shirachamajoneesin olevan tulista! Spiral ice cream oli puolestaan hyvää! Siinä oli ihan tuoretta banaania ja suklaata.

Loppuiltapäivän suurin saavutus oli varmaankin nauraa 2€:n alennuslaarista ostetulle 90-luvun nuortenromaaniksi puetulle oppaalle, jonka tarkoitus oli kai opastaa teinit internetin ja chattailun saloihin. Luimme siis sitä porukalla ääneen, ja messujen hälinä katosi näin hetkeksi ympäriltä. 

Jäinkin sitten messujen loppuun asti, tein vielä jonkun ostoksen ja rohkenin jäädä keskustelemaan Museoviraston työntekijän kanssa. Pitkän päivän jälkeen olin lopulta niin väsynyt, että olisin voinut suoraan kaatua vuoteeseen.

Ostoksiini kului noin 15 euroa: hankin washi-teippiä ja nuorille (tytöille) suunnatun Ihana minä -kirjan. Ihanaa että nuorillekin on tehty tällainen oma hyvinvoinnin tehtäväkirja! Mukaan tarttui myös Sveitsi-ilmaiskynä ja tietysti opettajaltani saamat kirjat. Ruokaan kului kuitenkin rutkasti enemmän rahaa.

Tykkäsin ehkä ylipäätänsä eniten kojujen kiertelemisestä, ihmisten tapaamisesta ja yläkerran antimista. Olisin ehkä suonut itseni rohkaistuvan vähän enemmän ja etsivän muita kirjabloggaajia, mutta toisaalta tungoksessa oli vaikea kiinnittää huomiota sekä ohjelmiin, kojuihin että vielä valkoisten passien piikkiriikkisiin kirjaimiin. Ehkä ensi vuonna täytyy yrittää tuijottaa häpeämättömästi ihmisten vaatteita, tai ehkä jonkinlainen tehokkaampi bloggaajapiste järjestyisi siihen mennessä... 

Kaiken kaikkiaan Kirjamessuilla oli tänäkin vuonna hauskaa. Kiitos vielä Bloggaajapassista järjestäjille!