Sateisena iltana

Suomessa on kylmä. Näin kuulen ollessani Saksassa, jossa oli pari viikkoa sitten miltei helle. Palattuani yritän aamuisin keksiä päällepantavaa ja sovitella villatakkeja ja takkejani yhteen. Huomaan etten ole vielä tottunut asumaan kotimaassani, jossa viilenee jo elokuun loppupuolella...

Ensimmäisenä päivänä

Tahdoin ihastua

Purkaa tunteeni johonkuhun edessä

Sinä satuit kai siihen väliin

Minulla on ikävä Saksaan: niitä keskusteluja myöhään illalla, heräteostosten tekemistä ruokakaupassa ja toimintaa. Paikasta toiseen liikkumista, hostellihuoneita, vitsailua ja sitä tunnetta, kun bussimatkalla päässä soi vain Lana Del Rayn Love.

Toisena päivänä 

Minä huomasin hymysi

Näytit silloin kauniilta

Ja se sai minutkin hiukan hymyilemään

Nyt koulun alettua minulla on ollut vähän ikävä Kiinaankin, sillä ei koulu tunnu täällä sen helpommalta... Muistan öiset kävelyni musiikin soidessa korvanjuuressani, sateen ja puhtaiden päivien odotuksen - molemmat olivat melkein yhtä harvinaisia - ja pitkät keskustelut parhaan ystäväni kanssa.

Kolmantena päivänä

Löysimme yhteisen salakielen
Minä etsin sinua kaikkialta
Silmiäsi väkijoukosta, tai 
vähän kauempaakin

Mutta nyt olen Suomessa, ja onko paljon mikään muuttunut? Puhun edelleen viesteillä ja istun yksin pimenevässä metsässä. Minun ei vain enää tarvitse odottaa sadetta tai puhdasta ilmaa.

Neljäntenä päivänä

Lausuin sinulle runon, josta pidit

Ja ajattelin vaikuttaneeni sinut

Mutta sitten huomasitkin toisen.

Minä kuljin hiljaa jäljessä

Mutta odotan syksyltä punaisia lehtiä ja kuulautta, aamuista sumua ja ensilunta (sitten loppusyksystä, mieluiten). Toivon rakkautta ja läheisempää ystävyyttä ja rohkeampia päiviä ja suun avaamista ja vaikka mitä mitä en jaksa luetella. Toivon jaksamista.

Viidentenä päivänä

Katsoin sinua vaivihkaa kauempaa

Katsoitkohan koskaan takaisin?

Ajattelin kaiken järjettömyyttä...

Vaikka luulin kerrankin olleeni järkevä

Yritän muistaa sen päivän, jolloin olin monta kertaa rohkea. Vastasin kyllä vanhojentanssipyyntöön, vaikka tiesin muiden nauravan. Puhuin sekä ystäväni että opettajani kanssa luottamuksellisesti ja yritin ottaa uutta oppilasta mukaan. Menin puhumaan asemalla tutunnäköiselle tytölle ja istuin jopa yksin kahvilla. Sovin tapaamisen, jota olen harkinnut jo ties kuinka pitkään.

Ehkä ensi keskiviikkonakin olisin taas rohkeampi ja avaisin suuni.

<3 teille jotka luette tätä

"Dark shadow pass/ You're standing in my view..."

Aioin kertoa tässä alussa ne kerrat, jolloin tumma varjo ei väistynyt. Mutta ehkä hyppään ne yli niihin kertoihin, jolloin se väistyi.

Se väistyi eräänä päivänä, kun luin puistossa ja katselin laskevan auringon valoa ja kuuntelin tuulen suhinaa läheisissä puissa.

Se väistyi eilen Frozenia katsoessa - ne laulut ja huumori <3

Se väistyy joskus Lalehia kuunnellessa (Dark Shadow antoi postaukselleni nimen), mutta jos haluatte häneltä piristävää musiikkia, kuunnelkaa Vårens Första Dag ja Colors. Ja ehkä Goliat.

Se väistyi metsässä, josta löysin rakkaan puun. Nojasin siihen ja mietin tavoitteita loppukesää ja syksyä varten. Että jos tutustuisin luokkalaisiini paremmin, näkisin taas koulurakennukseni ja puut syksyn lehdissä ja ehkä viihtyisin koulussa.

Se väistyi tänään veljen kanssa sulkapalloa pelatessa ja samalla kohtalosta ja elämästä jutellessa (sulkapallo jäi lopulta vähän sivuun).

Se väistyi jälleen samaisessa metsässä, jonne jäin lukemaan Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää ja syvennyin siihen kunnolla. Vaikka kirjassa on vähän synkkä aihe, ainakin sen alku sai ajatukset muualle.

Se väistyi tuntikausiksi, kun lähdin ystävien kanssa piknikille. Niin, tarkoituksemme oli mennä piknikille. Päädyimme kuitenkin suunnistamaan toisen hatarien muistikuvien perusteella, löytämään kauniin näkymän lintutornista, väistelemään mutaa ja ihmisiä, kävelemään neljä tuntia ja syömään lopulta eväät siinä samalla. 

Mutta meillä oli hauskaa. <3

Yritän käpertyä pieneen onnellisuuden kuplaan ja olla puhaltamatta sitä rikki.

Kesäkuun ensimmäinen (Elämän hippusia #4)

- Ahdisti
- Ahdisti muista asioista
- Ajatukseni kiusaavat minua usein
- Yskin koko ajan
- En ehtinyt lukea paljoa kokeeseen mutta en sen puoleen muutakaan
- Päivät lipuvat käsistä, enkä halua muuttaa Kiinasta

+ Sain kokeesta hyvän numeron, en olisi odottanut!

+ Ja kielitaitoni on kuulemma parantunut, sanoi opettajani joka ei ikinä kehu minua mistään

+ Vapaatunnilla kuuntelin musiikkia (ruotsalaista laulajaa Lalehia <3) ja parantelin postausta, samoin nytkin

+ Kaverini kanssa oli mukava jutella

+ Luen tällä hetkellä hyvää kirjaa, Lisa Williamsonin The art of being normal (jos joku ei ole huomannut, niin sivupalkista voi seurata mitä luen paraikaa)

+ Puhuin hiukan kiinaa opettajani kanssa, koska suurin osa luokasta päätti olla ilmestymättä tunnille

+ Loikoilin hetken lattialla ja katselin kattoon ja ulos ikkunasta, mikä oli oikeastaan aika ihanaa sillä hetkellä.

Naisten aakkoset: I & Mikä hymyilyttää

Naisten aakkosissa etsitään kuuluisia naisia jokaiselle aakkoselle. haasteen on kehittänyt Tarukirjan Margit.

Aiemmin olen kirjoittanut aakkosista A, B, C, D, E, F, G & H.

I Kuka on suosikkikirjailijasi?
- Minulle tuli yllättäen tähän kohtaan mieleen Eva Ibbotson, jonka kirjan Virta vie viidakkoon luimme joskus koulussa. Myöhemmin vielä luin ystävän suosituksesta Kazanin tähden. Molemmissa kirjoissa oli 1900-luvun alun miljöö ja seikkailua - juuri tällaisista kirjoista pidin silloin ja nykyäänkin. :)

II Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
- Tähän oli hyvin vaikea keksiä henkilöä, mutta Isla Fisherin roolisuositus Becky Bloomwoodina elokuvassa Himoshoppaajan salaiset unelmat oli mielestäni huumoria täynnä.

III a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? 
- Ansa Ikonen on Suomen tunnetuimpia 1900-luvun näyttelijöitä, mutta en ole tainnut nähdä hänen yhtäkään elokuvaa. Hänen ja Tauno Palon tähdittämät filmit kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin.  

                            ***

Sunnuntaina teki mieli hymyillä, kun tajusin pitäväni pyöräilystä. Luulin aina jaksavani ajaa pyörällä hädin tuskin muutaman kilometrin, mutta tällä kertaa se venyi kahdeksikymmeneksi. Joen varteen on rakennettu uusi pyöräilytie, joka kulkee välillä myös puistikossa. Pyöräilin tätä punaista nauhaa ja lauloin samalla käheällä kurkulla. Valitettavasti yskäni ei tainnut tykätä tästä...

Tänään hymyilin, koska lääkärini muistutti lempisarjani lempihenkilöäni (se joka muistaa hänet saa kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkin!) ja koska puolestaan yskänlääke oli jotain mitä ehkä Maija Poppasesta tuttu lääke voisi olla. :D Hymyilin myös, koska minulla on päällä itseostamani vaatteet, farkkucaprit ja t-paita, ja olisi vielä uusi neuletakkinikin - jos ei olisi niin kuuma ilmankin...

Eilen en niin hymyillyt, ainakaan kovasti. Paitsi illalla, kun sain kehun (ja tämän postausidean) Katjalta. Kiitos <3 Ja silloin kun minun oli ikävä parasta ystävääni, toivoin että olisit meillä yökylässä. Ja mietin mitä sanoit siitä, että ehkä ahdistukseni on vain minun päässäni, johtuu pelkästään omista ajatuksistani.

Mikä teitä on ilahduttanut viime päivinä? :)   

Kateudesta

En usko että tiedät
Minun pelkojani, minun tunteitani
Näet vain hymiöni
Ruudun toisella puolella
Tietysti myönnän, kuinka hyvin osaat kaiken
Ja kyynelet tippuvat tänäänkin.

En luule että tiedät
Ethän osaa lukea ajatuksia
Sitä et ole vielä oppinut
Vaikka melkein toivoisin
Tai että lukisit rivien välistä
Minun jäätyneen hymyni
Lyhyen vastaukseni
Onneksi et ole täällä
Jos sattuisitkin huomaamaan

Mutta ethän sinä tiedä
Eihän sinun tarvitse
Sillä se olen minä, joka suttaa piirroksensa
Antaa katseensa vajota tyhjään paperiin
Ei kuuntele varovaisia kehuja
Sillä sinä olet meistä se parempi
Tiedän sen kyllä
Tiedät sen varmaan itsekin

Ja sinun hymysi ei haalene mielestäni
Ja kyynelet tippuvat, tänäänkin.

***

Omistettu kaikille muita kadehtiville. 

Voimia <3

"I am lost, trying to get found in an ocean of people "

Tunnen itseni usein niin pieneksi muiden rinnalla.

Teatterikerhossa katson muiden eläytymistä ja mietin, kuinka ihanaa olisi oikeasti tuntea hallitsevansa itsensä lavalla. Rakastan teatteria ja näyttelemistä - mutta älkää vakuuttako minulle että osaisin näytellä, jollette osaa perustella kunnolla.

Luen vaikuttavia postauksia ja ajatustekstejä, kauniisti kirjoitettuja tarinoita ja runoja, ja luon sen jälkeen silmäyksen omaan tyhjyyttä ammottavaan mietemyssyyni. En halua alkaa matkia muita, mutta... Miksen minäkin kirjoita tuollaisia?

Vai kirjotanko jo? Enkö vain itse huomaa sitä?

Luokassani täällä ulkomailla olen se hiljainen tyttö, jota pelottaa liikaa tehdä virhe muiden edessä, joka ei uskalla näyttää kaikkia puolia itsestään kavereilleenkaan. Jonka suurin pelko on, että ihastus saisi tietää eräästä ihailijastaan, että joutuisi juorujen kohteeksi.

Rakastan laulamista, ja perheeni on varmasti saanut kyllikseen samojen kappaleiden hoilaamisestani (veljenikin osaavat ne jo ulkoa...). Laulamiseni on mukavaa kuultavaa, ystäväni ja minäkin ajattelen, ja usein olen oikeasti tyytyväinen.

Mutta sitten kun tapaan jonkun, joka kuuntelee musiikkia, joka osaa myöskin laulaa hyvin. Tämän rinnalla tunnen olevani huono: varsinkin kun samainen ihminen huomauttaa, kuinka laulan taas melodian eri tavalla kuin alkuperäisen biisin laulaja. Jonkun hänen mielestään helpon melodian.

"You asked me why I cut my hair

     And changed myself completely"

Välillä ihmiset vain tuntuvat näyttävän minulle, kuinka väärässä olen, kuinka en osaa jotain, ja kuinka he juuri tietävät sen oikein. Saan sellaisen olon, että he nauraisivat minulle. En ole vielä tähän mennessä pystynyt vakuuttamaan itselleni, ettei niin ole: minulla ei suoraan sanottuna ole kovin hyvä itsetunto. Ettekö te huomaa millainen olo minulle tulee? Ettekö huomaa kuinka herkkä olen?

En pysty rohkaisemaan itseäni olemaan itsevarma vaan tarvitsen muiden kehuja, arvostusta ja ihailua niin paljon, että siitä on tullut minulle pakkomielle.

Voisinko alkaa kuunnella vain itseäni eikä vain odottaa muiden kehuja tai sitten jännittää arvostelua?

"Please don't ask me any questions

 There won't be a valid answer"

Olen kuunnellut muutaman laulun eräältä laulajalta, ja tänään päätin ottaa hänestä enemmän selvää.

Hän on 12-vuotias. Viime kesänä hän voitti America's Got a Talent itsekirjoittamillaan kappaleilla, ukulelella säestäen. Ehkä tiedättekin kenestä on kysymys: tytöstä nimeltä Grace Vander Waal.

Ihailen hänen hiukan sorahtavaa, ainutlaatuista ääntään, joka eroaa muiden laulutyylistä; hänen kappaleensa I Don't Know My Name, (josta tämän tekstin sitaatit ovat peräisin) kosketti minua ensimmäisellä kuuntelukerralla, sillä samastuin siihen. Myös Grace kertoi laulunsa kertovan hänestä itsestään.

Mutta samalla minua latistaa kuulla hänen suosiostaan. Nähdä hänen itkevän lavalla, sädehtivän onnesta ja innostuksesta. Voisi minustakin olla kivaa laulaa yleisön edessä, sulkea silmät ja vain laulaa kaikille. Avata silmät ja hymyillä ystävilleni, aplodeille. 

Haluaisin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa heitä. Olla ihailtu vaikka kuitenkin olisi parempi vain hyväksyä ja ihailla itseään aivan itse, sellaisena kun on. Haluaisin todellakin olla itsevarma, tehdä asiat omalla tavallani ja luottaa siihen.

Juuri nyt en luota.

Mutta on niitäkin hetkiä, jolloin olen sitä, ihan hetken. Esimerkiksi silloin kun improvisoin omaa tanssia YMCA:n tahtiin, ja liikkeet tulevat melkein luonnostaan. Kun melodiat kajahtelevat suihkukopin seinissä, ja kuvittelen laulavani jollekulle tietylle. Tätä postausta kirjoittaessa, kun kuuntelin silmät kiinni samaista Grace Vander Waalin kappaletta ja sain kiinni sävelestä.

 "I'm not trying

 But I'm trying

 To find my way" 

"I wanted to stay awake at night, and that is where I am"

Johtuiko se siitä, että jet lagin vuoksi olen edelleen jossain muussa ajassa, unirytmi sekaisin?

Vai johtuiko se yskästäni, joka ei pahentunut Suomen jääkylmissä pakkasissa taivaltaessa, mutta juuri tänä yönä päättikin vaihtua inhoamakseni takuuvalvottajaksi - nuhaksi.

Johtuiko se ainaisesta silmien avaamisesta, lampun tai kännykän valosta, valvomisesta tv-sarjaa katsellen? Sisällä pysyttemisestä, liian vähästä liikunnasta tai syömisestä?

Vai johtuiko se ihan sinun viestistäsi. Minun vatvovista, sinne tänne säntäilevistä ajatuksistani.

Katselen ulos pimeään, avaan kännykän uudelleen, valo heijastuu tummaan huoneeseen. 

Käyn tekemässä kuumaa maitoa, ja kaadan samannäköisestä purkista ensin vahingossa kuohukermaa lasiin.

Suomessa ystäväni on vielä hereillä, aikaero on joskus kätevääkin. Kanssasi oli ihanaa jutella ja kuvitella istuvamme samassa vuoteessa, vaikka olemmekin eri puolilla maailmaa.

Päätän, ettei nukkumisesta tule vielä mitään, ja avaan kirjan. "Tuntemattoman sotilaan". Yksi lempihenkilöistäni kuolee, eih, miksi juuri sinä? Et olisi ansainnut sellaista kuolemaa, olit hyvä ihminen. Vai kuka on hyvä ihminen?

Ajatukseni kiertävät kehää. Paula Vesalan "Rakasta mua rakasta mua rakasta mua rakasta mua" versus Jari Sillanpään "Rakas onnea matkaan/ Sinä ansaitset kultaa..." Päässäni ei kuitenkaan soi kumpikaan vaan Haloo Helsingin! "Rakas ollaan vaan hiljaa/ Katsellaan huojuvaa viljaa/ Se kauniisti katseestas taipuu/ Ja niin taivun myös minäkin".

Seuraavalla kerralla muistan ottaa heti oikean maitopurkin.

Yritän löytää tähdenlentoja, olen nähnyt niitä jo neljä kertaa elämäni aikana. Haluan toivoa jotain epäitsekästä. En näe yhtäkään.

Yleensä runosuoneni pulppuaa parhaiten yöllä kaikkien ajatuksien aukirepäisemänä. Nyt huomaan, ettei mieleeni ole tullut yhtäkään pätkää. Asia täytyy korjata. Hahmottelen ensin runon lopun, kuten aina. Runoilleni on alkanut muodostua tietynlainen tyyli: jonkun sanan toistoa ja lopussa ratkaisu.

"Sillä tiedäthän

 Tunnethan jo minut

 ..."

Olin aikonut herätä tänään aikaisin nähdäkseni auringonnousun kuvisprojektiani varten. Nyt valvoinkin nähdäkseni sen. Kello on noin seitsemän, utuinen taivas on osittain harmaavaaleanpunaoranssi, osittain hyvin vaaleansininen, ja vaalenee nopeasti. Impressionismityyliseksi tarkoitettu luonnokseni ei ihan onnistunut.

 Lopulta olen avannut jälleen kännykän. Kuunnellut "Kirjavarkaan" soundtrackia nukahtaakseni, mutta jäänyt ihailemaan melodiaa; sitten surullisia ja iloisia lauluja piristyäkseni tai samastuakseni. Tältä yöltä minulla onkin koossa runo, jonka piilotan katsojilta, luonnos, joka kuvastaa piirtäjänlahjojani, kuohukermaa vatsassa, kasa ajatuksia päässä, tukkoinen nenä ja väsyneet silmät.

Ehkä ensi yönä nukuttaisi.

Elämästäni juuri nyt

Huomaan musiikin vaikuttavan minuun yhä enemmän. Kuuntelen haikeita lauluja väristen ja samaistuen eri lailla eri säkeisiin - iloisia lauluja energisenä. Maanantaina kuuntelimme Beatlesia musiikin tunnilla ja osa lauluista tunkeutui suoraan tajuntaan. Yesterday, All My Loving. Katsoimme videon beatlemaniasta 60-luvulla ja totesin että he todella olivat hullun suosittuja siihen aikaan. Katsoimme heidän senaikaisen haastattelun ja minusta he muistuttivat vitsaillessaan vähän nykyajan teinipoikia. Ei nuoriso nyt niin hirveästi ole muuttunut.

Liikunnassa tanssimme valsseja, ja eräs laulu - eikä pelkästään se - saa minut melkein itkemään. Se on liian haikea ja jääkin siksi soimaan loppupäiväksi päähän. Tanssiminen on kivaa, ja vielä kivempaa olisi jos parini ajattelisi samalla tavalla.

Koulussa meni ensin ihan hyvin. Siis helmikuussa. Nyt tunnen olevani alkupisteessä. Joillain välkillä saatan istua muiden kanssa, jopa jutella. Joillain menen kirjastoon. Tänään haahuilin ympäri koulua koska oli liian lyhyt aika kirjastoa varten.

Mietin vain, mikä on vikana. Miksi en pysty puhumaan, miksi en kunnolla saa ystäviä. Syksyllä kaikki tuntuivat kyselevän minulta jotain, ja kyllähän he joskus vielä.  Olenko silti karkoittanut kaikki pois vaikenemalla vai haluavatko he yhä tutustua minuun. Ajattelevatko he että tuossa menee se mukava, vähän hiljainen Pearl Clover vai että onpa tuo outo ja tuppisuu.

Ennen minulle ei ollut niin tärkeää mitä muut ajattelevat minusta. Miksi nyt on?

Katson seurustelevia pareja ja mietin, miten he ovat päässeet tuohon asti. Miksi tämä tykkää tuosta. Onko tuo vain niin kaunis tai komea vai onko hän myös hauska, ystävällinen ja puhelias. Ja itsevarma. Ja rento.

Miten jotkut ovat jo löytäneet toisensa kun toiset vasta etsivät toivottomasti?
Miten jotkut ovat onnellisia kun toiset pelkäävät huomista?

Kaksi elämäni rajapyykkiä

Tästä tulee vähän erilainen kirjoitus, mutta minua pyydettiin kirjoittamaan ainakin ensimmäisestä tapahtumasta. (Terveisiä vaarille :))

Konfirmaatiopäivä oli yksinkertaisesti haikea, ihmeellinen, hauska ja outo. Vaikka ripari ei kaikilta osin mennytkään putkeen, siellä oli tosi kivoja ja unohtumattomia hetkiä. Sain kavereita, opin korttipelejä sekä pelaamaan koppipalloa ja keskustelin ohjaajien kanssa. Sinne oli heti ikävä! Odotin ja jännitin konfirmaatiota.

Joka meni hyvin, mitä nyt muutamia mokia lukuunottamatta. Näin joitakin vieraita pitkästä aikaa, kuten kummitätini, jonka tapasin viimeksi kaksi vuotta sitten... Yritin käyttäytyä "aikuismaisesti", poseerata kaikissa kuvissa ja keskustella kaikkien kanssa siinä onnistumatta. Kaverien kanssa myöhemmin illalla nauroin katketakseni naurunpidättämiskilpailussa, lauloin raikuvasti metsässä ja käyttäydyin kuin viisivuotias :D

Sitten tämä toinen "rajapyykki", nimittäin muutto.

Joka kävi liian äkkiä. Jota oli hyvin vaikea tajuta, vieläkin vähän vaikka ehkä jo vähän sopeudun. En näe ystäviäni, Suomea enkä rakkaita metsiä vuoteen, mutta en ymmärrä siltikään. Vaikka niitä onkin jo ikävä <3

On vähän tylsää. Luen, pelaan korttia aina kun toisia pelaajia (eli veljiäni) kiinnostaa, odotan WhatsApp-viestejä... Tosin nyt on vähän helpompaa, koska odotan (ja jännitän) koulunalkua! Ehkä saisin uusia kavereita... Vaikka eiväthän ne korvaa vanhoja <3

P.S. Kertokaa ihmeessä, jos haluatte minun jatkavan aiemman lupaukseni rikkomista ja kirjoittavan joskus muutosta. Muussa tapauksessa koetan välttää aihetta.

Kerrottavaa (=pää räjähtää)

"Tammikuu on pakkaskuu
Helmikuu on hiihtokuu..."

Ei näytä siltä. Tiet, puut, katot ovat täysin kuivia. Vain läheisessä puistossa on vielä lunta, mutta millaista? Osin mustaa, harmaata, loskaa. Sulamassa.
     Helmikuun pitäisi olla melkein keskitalvea! Kevään pitäisi tulla maaliskuussa! (Minun mielestäni.) Pidän paljon keväästäkin. Mutta sitä ennen pitäisi tulla kunnollinen pitkä talvi. Jolloin voi olls lumisotaa, käydä pulkkamäessä, ihastella kimmeltäviä tähtiä ja lunta, juoda kaakaota...

Jätetään tuo aihe. Hiihtoloman loppu surettaa vähän, mutta onneksi meillä ei vielä ole kamalasti koulutöitä. Tosin "Ylpeys ja ennakkoluulo", jonka lukemisen aloitin liian myöhään. Se on hyvä kirja, mutten oikein jaksaisi lukea sitä 50 sivua päivässä. Enkä ehtisikään.

Syy.

Isä muuttaa lähipäivinä ulkomaille. Kesällä, mekin muutamme sinne. Pariksi vuodeksi. Jätän nyt tämänkin aiheen, mielipiteeni tästä ei ole ihan lyöty lukkoon.

Seuraus.

Pitäisi keksiä koko perheen yhteistä tekemistä. Kaikilla on oma mielipide. Yhteisymmärrykseen (luulisin?) on päästy illan elokuvan kanssa... Mutta entäs muuta? Itse haluaisin elokuviin, suunnistamaan, luistelemaan.

Elokuva: liian pelottava/ tylsä muille.  Suunnistus: rakas harrastus, jota en ole ehtinyt vuosikausiin. Luistelu: muut eivät halua, varsinkaan jääkiekkoa. 
     Isälle kävisi varmaan kaikki. Muille ei mikään. Ei kyllä minullekaan muiden harvat ideat. Viimeiset hetket yhdessä... 

???!!!