Veronica Roth: Outolintu

Kiinnostus heräsi: Gracen ja joidenkin muiden suosittelema

Kirja: Outolintu

Kirjailija: Veronica Roth

Sarja: Divergent #1

Julkaisuvuosi: 2014

Suomentaja: Outi Järvinen

Alkuperäisteos: Divergent (2011)

363 sivua

Otava

Sotien ja muiden katastrofien takia ihmiset ovat päättäneet jakautua viiteen osastoon: Terävään, Sopuisaan, Rehtiin, Vaatimattomaan ja Uskaliaaseen. Ihmiset valitsevat omansa 16-vuotiaana tehtyään eräänlaisen testin, mihin he sopeutuisivat parhaiten. Jokainen osasto pitää yllä omaa luonteenpiirrettään, eikä pahuutta enää ole. Tai ei enää pitäisi olla.

Trisillä on edessä elämää koskeva päätös: minkä osaston valita? Hänen testituloksensa on epämääräinen, hän ei oikein kuulu mihinkään vaan on divergentti. Asia, mitä Tris ei itsekään ymmärrä, mutta joka hänen täytyy pitää salassa urkkijoilta. Mutta kehen hän voi luottaa? Ja miksi divergenttejä vainotaan?

Ensin en ihan tiennyt, tulisinko pitämään tarinasta, koska sci-fi ja tulevaisuudenkuvat eivät kauheasti miellytä. (Tosin en ole lukenut yhtäkään, olenpas ennakkoluuloinen.) Tämän luettuani voin kyllä sanoa, että pidin kovasti, ja aion lukea lopunkin trilogian! Kirja oli todella koukuttava ja mielenkiintoinen. En tiennyt siitä aluksi oikein mitään, en edes mihin osastoon Tris päätyisi. Jotenkin tiedän yleensä romaaneista hirveästi ennen lukemista...

Tris oli aika kiva päähenkilö, tosin jotkin hänen valintansa saivat minut melkein lyömään käden otsaan. Miksi, miksi...? (Saatte tietää kun luette kirjan :D) Samaten tämän rakkauden kohdekin oli välillä kummallinen. Ja kaikki muut... Hyvät sympaattisia, pahat kamalia. Kirjassa oli paljon hurjia asioita, mutta myös hienoja kuvailuja Trisin ajatuksista, esimerkiksi silloin kun hän on vähällä kuolla.

Aloin myös lukiessa miettiä itsekin, mihin osastoon kuuluisin luonteeni perusteella. Netin testin mukaan olisin Rehti, toisen mukaan Outolintu, mutta itse laittaisin itseni ehkä Sopuisaan... Uskaliaskin voisi olla kiva, mutta samalla hyvin rankka. Divergentti ei olisi kiva olla, mutta siihenkin sopisin tämän testin mukaan.

Kirja menee HelMetin lukuhaasteen kohtaan "Tulevaisuuteen sijoittuva kirja" sekä Amerikkaa tutkimassa New Yorkin osavaltio (kirjailijan syntymäpaikka).

Mary Rubio & Elizabeth Waterson: The Selected Journals of L.M.Montgomery: Volume 1

Kiinnostus heräsi: lempikirjailija, päiväkirjat

Kirja: The Selected Journals of L.M. Montgomery Volume 1: 1889-1910
Toimittaneet ja editoineet: Mary Rubio ja Elizabeth Waterson

Sarja: The Selected Journals of L.M.Montgomery

Julkaisuvuosi: 2000?

1.painos: 1985

424 sivua

Oxford University Press

Olen ollut jo jonkin aikaa kiinnostunut niin Lucy Maud Montgomeryn kirjoista kuin kirjailijan omasta elämästä. Elämäkertoja ei ole suomennettu/kirjoitettu suomeksi, paitsi Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, jonka luin viime vuonna ja josta sain paljon kiinnostavaa tietoa. Niitä ei taida löytyä englanniksi kirjastoistammekaan, joten omaelämäkerran The Alpine Path sain Kanadasta. Kun huomasin päiväkirjojen löytyvän täältäkin, iloitsin kovasti. Ne on julkaistu lyhennettyinä viitenä niteenä, joten luettavaa riittää...

Aloitin tämän oikeastaan jo viime heinäkuussa ja luin pikkuhiljaa eteenpäin "välikirjana". Asiaa vaikeutti myös se, että luen englanniksi kolme kertaa hitaammin kuin suomeksi (edelleen, koska jumitan aina) ja minulla on päähänpinttymä lukea lähes kaikki ääneen ja "maistella" hienoja sanoja :D Kaikkia kohtia en todellakaan ymmärtänyt, mutta opin uusia sanoja, ja kirja oli mielenkiintoinen. Jotkut merkinnät olivat kyllä niin pitkiä, että meinasin tylsistyä niissä.

Maud (päädyn nyt sinuttelemaan) asuu lapsuutensa pienessä Cavendishin kylässä rakkaalla Saarellaan tiukkojen isovanhempiensa luona. Hänen äitinsä on kuollut jo vuosia sitten ja isä asuu lännessä. Vuoden 16-vuotias tyttö asuu isänsä ja tämän uuden vaimon luona mantereella, mutta viihtyy äitipuolensa kanssa huonosti.

     Maud on päiväkirjaa aloittaessaan täyttämässä 15, mutta jo aiemmin hän on kirjoittanut omasta mielestään lapsellisia päiväkirjoja, jotka hän poltti. Maud rakastaa kirjoja ja ainekirjoitusta, sekä luontoa ja tapahtumia. Ystäviä hänellä on monta, mutta vain harva suhde säilyy vuosikymmeniä.

19-vuotiaana Maud lähtee Prince of Wales Collegeen ja myöhemmin Halifaxin yliopistoon opiskelemaan, jälkimmäisessä Englannin kirjallisuutta. Välissä hän opettaa kolmessa koulussa, mutta pitää työstään vain silloin tällöin. Kun hänen isoisänsä kuolee 1898, Maud muuttaa takaisin Cavendishiin. Vuodeksi hän tosin menee töihin sanomalehteen, mutta palaa isoäitinsä luo. Siitä alkaa masentumisen ja palautumisen kausi...

Ensimmäisen runonsa nuori kirjailija saa julkaistuksi Daily Patriot -lehdessä asuessaan isänsä kanssa, ja kuinka tämä onkaan ylpeä! Myöhemmin Maud alkaa lähetellä yhä enemmän runoja ja kertomuksia lehtiin, ja saa kerran maksunkin, jonka hän käyttää runokokoelmiin. (Päiväkirjoissa on paljon hienoja runositaatteja!)Vähitellen hän alkaa tienata kirjoittamisellaan, joka tietysti saa kirjoittamisen halveksijat vaikenemaan, sillä Maud mainitaan kerran lehdessä kuuluisana kirjailijana Prinssi Edwardin saarella.

Idean ensimmäiseen kirjaansa Anne of Green Gables hän saa lehtileikkeestä, jossa vanhalle pariskunnalle lähetetään erehdyksessä tyttö adoptoitavaksi. Neljä ensimmäistä kustantajaa hylkäävät kirjan, ja kirjailija viskaa sen hattulaatikkoon. Kun L.C.Page & Co. julkaisee sen lopulta 1908, esikoisteos kerää suuret lukumäärät ja, siitä otetaan muutamassa kuukaudessa jo viides painos! Maud on samalla onnellinen ja hämmästynyt menestyksestä, mutta myös hiukan surullinen:

"On the desication page was the inscription 'To the Memory of my father and mother'. Oh, if they were but living to be glad and proud. When I think of how father's eyes would have shone!" -20.6.1908

    Toinen kirja menettää jo vähän hohtoa Maudin mielessä:

"When my first book came to me I was much excited and half intoxicated with joy. But the next book only interested me mildly. I likd its "get-up" and glanced over it with calm approval - and then went for a walk in the woods and thought no more about it." -1.9.1909

Ihailijoita Maudilta löytyy. Ensimmäiset ovat luultavasti koulutoverit Nate Lockhart ja Will Pritchard sekä opettaja herra Mustard Maudin asuessa isänsä luona. Mustard jopa kosi 16-vuotiasta tyttöä. Myöhempiä kosijoita löytyy niin sukulaisista ja ystävistä. Hän kihlautuu ensin Edwin Simpsonin kanssa. Maud kuitenkin rakastuu itse palavasti Hermann Leardiin opettaessaan, mutta tuntee avioliiton olevan mahdoton. Lopulta hän purkaa kihlauksensa Edin kanssa, koska katuu sitä eikä rakasta kihlattuaan. Viimein hän päätyy kihloihin pastori Ewan McDonaldin kanssa, jonka kanssa menee myöhemmin naimisiin. Maud ei rakasta tätä, mutta tuntee syvää kiintymystä, ja hänestä on parempi turvata tulevaisuutensa.

Loppuvuodet päiväkirjasta Maud joutuu asumaan isoäitinsä luona, joka kohtelee häntä edelleen kuin lasta. Maud ei uskalla kutsua ystäviään kylään isoäidin pisteliäisyyden johdosta, ja häntä varjostavat monet muutkin huolet. Minun psykologiani perusteella hän kärsii masennuksesta, mikä vain pahenee elämän loppupuoliskolla. Tuntuu myös jotenkin jännältä, että hän ei nainutkaan suurinta rakkauttaan, vaikka kirjoissaan siitä kirjoitti. Kirjoista ei saa myöskään saa ollenkaan selvää hänen omasta elämästään, tai sen ajan lehtiartikkeleista. Maud piti ajatuksensa sisällään.

"One of the reviews says 'the book radiates happiness and optimism'. When I think of the conditions of worry and gloom and care under it was written I wonder at this. Thank God, I can keep the shadows of my life out of my work. I would not wish to darken any other life - I want instead to be a Messenger of optimism and sunshine." -15.10.1908

Tulikin kirjoitettua paljon enemmän kuin piti, toivottavasti jaksoitte loppuun! :) Toivottavasti vielä tämän vuoden puolella saatte kuulla yhtä pitkän tekstin toisesta niteestä!

Kuva kirjasta

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan: "Muistelmateos tai elämäkerta", Maalaismaisema-haasteeseen sekä Amerikkaa tutkimassa: Prinssi Edwardin saari, Nova Scotia (Halifax) sekä Saskatchewan (isän asuinpaikka). 

Rakastunut Pariisissa (1957)

Kiinnostus heräsi: Ellenin ja Celestinen kehuma, Audrey Hepburn!

Muotilehden päätoimittaja Maggie Prescott haluaa lehteensä uusia kasvoja malleiksi. Hän ja valokuvaaja Dick Avery löytävät kirjakaupan apulaisen, Jo Stocktonin, kuvatessaan samaisessa kirjakaupassa. Jo on ensin vastahankaan koko asiaan, mutta sitten hän kuulee, että kuvaus suuntautuu Pariisiin. Empatikalismista kiinnostunut Jo on aina halunnut tutustua asiasta luennoivaan ranskalaiseen Emile Fostresiin, joten hän suostuu. Ja matka voi alkaa...

Tämä on näitä Audreyn (lempinäyttelijäni) elokuvia, jotka omistan, mutta en ole vielä katsonut. Nyt sitten äidillä oli aikaa, ja kiinnostukseni oli herätetty By some blogmates... :) Joten löysinkin itseni illalla tv:n äärestä.

Tässäkin elokuvassa oli kivasti huumoria sekä romantiikkaa. Oli aika helppo arvata, keistä tuli pari :) Audrey oli ihana tässäkin, ja hänen "moderni tanssinsa" mielenkiintoinen. Yritin improvisoida sitä jälkeenpäin, osaksi elokuvan, osaksi kipeän selän vuoksi. Ja tässä musikaalissa hän lauloi itse!

Niin, minusta elokuva oli oikein hyvä, mutta vähän samalla tavalla kuin Sabrina, ei Audreyn parhaita. (Jotka siis ovat tähän asti katsotuista My Fair Lady <3 ja Loma Roomassa). Jotkut kohtaukset olivat vähän pitkäkestoisia. Aion kyllä katsoa uudelleen joskus, ainakin katsomattomien jälkeen.

Audrey <3

Ohjaaja: Stanley Donan (sama kuin Laulavissa sadepisaroissa! :O)
Käsikirjoittaja: Leonard Gershe
Alkuperäinen nimi: Funny Face
Jo: Audrey Hepburn                                          
Dick: Fred Astaire
Maggie: Kay Thompson
Emile: Michel Auclair

Unohtumaton Titanic (1997)

Jos sinulla ei ole hajuakaan filmin lopusta, älä lue pidemmälle!

Kiinnostus heräsi: Yksi lempielokuvistani!

Rose DeWitt Bukater menee Titanicille palatakseen Amerikkaan yhdessä kihlattunsa kanssa. Köyhä taiteilija Jack Dawson päätyy laivalle voitettuaan liput pokerissa viisi minuuttia ennen lähtöä. Rosea ja Jackia erottavat niin luokka, missä he matkustavat, kuin elintavat, mutta pelastettuaan nuoren tytön itsemurhan partaalta, Jack on sidoksissa tähän lopullisesti. Eikä aina kuuliainen Rose halua enää vain huutaa päänsä sisällä, hän haluaa elää. Ellei sitten jokin äkillinen tapahtuma estä...

Vaikutus. Vaikutus on varmasti syy, miksi Titanic on yksi tunnetuimmista elokuvista maailmassa. Vaikutus on myös syy, miksi bloggaan tästä nyt, vaikka katsoin eilen Funny Facen, ja järjestyksen mukaan sen pitäisi olla ensin. Anteeksi, Ellen ja Celestine! En vain usko ensi viikolla saavani kunnolla samaa tunnetta kuin mikä minulla tulee tämän illan olemaan...

Titanic on vaikuttava. Ensinnäkin historiallinen tarina ja legenda. Uppoamattomaksi väitetty laiva lähtee neitsytmatkalleen, törmää jäävuoreen keskellä Atlanttia ja uppoaa. Jos se olisi nähty ajoissa, jos laiva ei olisi mennyt niin kovaa, jos törmäys ei olisi ollut niin vakava, jos toinen laiva olisi ollut lähellä, jos kaikille olisi ollut pelastusveneitä... Samanlainen jos-lista löytyy Wikipediastakin. Olisiko katastrofilta voitu välttyä, jos yksikin "jos" olisi käynyt toteutumatta?

Toiseksi henkilöiden tarina. Rose on lähellä pakkoavioliittoa ja kurjaa masentunutta loppuelämää. Kunnes hän tapaa Jackin. Jack on hauska, suorapuheinen, elämäniloinen ja vain niin ihana! <3 Hänen avullaan Rose oppii elämään oikeasti - ja rakastamaan. Jackin sutkautuksille nauroin monessa kohtaa, mutta samalla oli pieni pala kurkussa, kun tiesin, miten lähellä loppua hänen oma elämänsä on...

Titanic ei kuitenkaan keskity vain Rosen ja Jackin elämiin. Se näyttää kaikkien, rikkaiden ja köyhien, kohtalot tuona yönä. Kuinka äiti laulaa pienet lapset hytissä uneen, tietäen ettei toivoa ole. Kuinka perän kohotessa ylöspäin jonkun käsi irtoaa kaiteesta, ja käden omistaja tippuu kohti jäistä kuolemaa. Kuinka pelastautuneet - he onnekkaat? - joutuvat seuraamaan unohtumatonta näkyä turvasta, ja saavat luultavasti ikuiset traumat tuosta yöstä.

Tiesin - ja halusin - itkeä elokuvan aikana ja niin teinkin. Kyynelet tulivat kuitenkin ehkä aika erikoisissa kohdissa, kuten keulakohtauksessa sekä Rosen kuiskatessa Jackille "Minä rakastan sinua" vedessä. En siis ainakaan heti itkenyt, kun Jack tai joku muu henkilö kuoli. Mutta mietin, millaista olisi kokea tuollainen kuolema. Tai sitten Rosen elämän vaihtoehtoinen loppu: palata kuuliaisesti kihlattunsa luo. Mutta kuten Jack opetti: meillä on vain yksi elämä.

Jack: Leonardo DiCaprio      Ohjaaja ja käsikirjoittaja: James Cameron
Rose: Kate Winslet           Alkuperäinen nimi: Titanic
Vanha Rose: Gloria Stuart
Cal Hockley: Billy Zane

Angie Sage: Peili

Kiinnostus heräsi: kahden kaverin suosittelema, sarjaa (juonipaljastukset aiemmista osista mahdollisia!)

Kirja: Peili

Kirjailija: Angie Sage

Sarja: Septimus Heap #3

Julkaisuvuosi: 2008

Suomentaja: Kaisa Kattelus

Alkuperäisteos: Physik (2007)

364 sivua

WSOY

Silas Heap ei tiedä mitä tekee avatessaan sinetöidyn huoneen oven - vain pelikokoelmaansa varten. Huoneesta vapautuu entisen kuningattaren Etheldredda Hirveän henki, joka on valmis tekemään mitä vain saadakseen hallita Linnaa ikuisesti. Esimerkiksi lähettämään parhaanvelhon oppilaan Septimus Heapin 500 vuotta ajassa taaksepäin oman poikansa, alkemisti Marcellus Pyen oppilaaksi. Marcellus nimittäin valmistelee elämän eliksiiriä, jota Etheldredda himoitsee - ja prosessiin tarvitaan seitsemännen pojan seitsemättä poikaa.

Septimuksen adoptiosisar prinsessa Jenna, Nicko Heap, uusi tuttavuus Snorri ja tämän kissa Ullr lähtevät pelastamaan Septimusta takaisin nykyaikaan. Mutta Etheldreddalla on vielä toinenkin suunnitelma: murhata prinsessa Jenna.

Kuten yllä mainitsin, kaksi kaveriani ovat lukeneet ja suositelleet tätä sarjaa jo pitkään, joten viime syksynä aloitin ensimmäisillä osilla (Magiaa ja Varjo). Kuten huomaa, en koskaan lue kirjasarjaa putkeen vaan voin pitää parinkin vuoden taukoja kirjojen välissä. :D (En tiedä, mitä mieltä nämä kaverini siitä ovat...)

Olen iloinen, että tätä suositeltiin minulle. Jännitystä on tarpeeksi (tosin myös pari minusta aika kamalaa yksityiskohtaa)ja Angie Sagen kirjoitustyyli on hiukan erikoinen, mutta mielenkiintoinen.
     Lempisarjaani en kuitenkaan usko tästä tulevan. Minua nimittäin häiritsi varsinkin aiemmissa osissa ja tämän kirjan alussa, kun henkilöt tuntuivat välillä aika epärealistisilta. Esimerkiksi pahikset (Etheldredda ja aiempien DomDaniel) ovat oikeasti pahoja, mutta välillä hyvin outoja... Vähän vaikea selittää. He saattavat tehdä jotain, mitä realistisesti tilanteessa ei tehtäisi. Se saa kirjan tuntumaan jotenkin lapsille suunnatulta, vaikka onkin oikeasti ehkä varhaisteineille.

Tuo piirre siis jotenkin ärsyttää, mutta muuten tykkään hahmoista aika paljon. Sanoisin lemppareikseni Jennan, Snorrin, joka on kotoisin Pohjolasta (Ruotsista? Vaikea sanoa, koska kirja kertoo fantasiamaailmasta, mutta jostain sieltäpäin :)) sekä parasvelho Marcian, joka on komentelevainen mutta hyväsydäminen. Kirja jäi jännittävään kohtaan varsinkin Snorrin kohdalta, odotan seuraavan osan lukemista! (Jollen sitä ennen onnistu lukemaan vahingossa suuria paljastuksia netistä :O)

Kirja menee Helmet-haasteen kohtaan: Kirja jossa on taikuutta

   Kaikki lainassa olevat kirjaston kirjat.
  Päällimmäiset (lukuunottamatta Tähtityttöä)
 olivat kesken kuvan ottohetkellä.

Laulavat sadepisarat (1952)

Kiinnostus heräsi: äidin suuri rakkaus, vanha musikaali

Don Lockwood ja Lina Lamont ovat kuuluisa tähtipari mykkäelokuvakauden aikana, mutta tosi asiassa Don ei voi sietää Linaa. Sattumalta hän tapaa elokuvia ja niiden näyttelijöitä halveksivan Kathy Seldenin, eikä saa tätä enää mielestään. Uusi sattuma tuo heidät jälleen yhteen ja Kathyn -joka paljastuukin aloittelevaksi näyttelijäksi - samaan elokuvaan näyttelemään. Samalla Donin ja Kathyn suhde alkaa syventyä.

Mykkäelokuvien aika on kuitenkin jo menossa ohi, ja tähtien syytä sopeutua puherooleihin. (Enää he eivät siis voi solvata toisiaan kesken rakkauskohtauksen...) Ongelmana on Lina, jonka ääni on hirveä, vaikkei tämä sitä itse tajua. Kathy osaa laulaa, ja Don keksii keinon: Kathy toimisi Linan äänenä elokuvassa. Asia ei vain saisi paljastua Linalle...

Musikaalituttavuuteni vain lisääntyvät <3 Sain myös uuden näyttelijätuttavuuden, ihanan, valovoimaisen Gene Kellyn <3 Kyllä, pidin siis elokuvasta oikein paljon. Jotenkin tämä Donin ja Kathyn rakkaustarina oli kiehtova sekä huumori! Varsinkin loppukohtaus (en siitä enempää paljasta) sekä mainittu, missä Don ja Lina haukkuivat toisiaan kesken rakkauskohtauksen näyttelemisen, eihän ääntä kuulunut! Elokuvien tekemisen maailmaankin oli kiva tutustua ja tuntui hassulta, kun kaikki ensin ihmettelivät ja vähättelivät äänielokuvaa. Nykyäänhän se kuuluu arkeen!

Ehkä yhden hiukan häiritsevän piirteen voisin mainita. Pari kertaa kohtaus alkoi niin, etten ymmärtänyt, miten se liittyi juoneen ennen kuin jonkin ajan päästä. Esimerkiksi eräs kohtaus kesti varmaan vartin, ja vasta sen jälkeen tajusin kunnolla, että se olikin filmistä, jonka Don ja Kathy aikoivat tehdä. 
   Muuten mitään ärsyttävää ei jäänyt mieleen, ei tosin laulujakaan, paitsi nimikkosäe kappaleesta Singin' in the Rain. Sitä on tullut hyräiltyä loppuillan, syrjäyttäen viikon päässä soineet The Sound of Musicin kappaleet. Ehkä sitä Laulavat sadepisarat ei päihitä, mutta tiedän haluavani nähdä sen uudestaan!


Don Lockwood: Gene Kelly.       Alkuperäinen nimi: Singin' in the Rain
Kathy Selden: Debbie Reynolds.  Ohjaajat: Gene Kelly ja Stanley Donan
Lina Lamont: Jean Hagen.        Käsikirjoittajat: Betty Comden ja Adolph Green
Cosmo Brown: Donald O'Connor

Vähän elokuvista, lomasta ja keväthuumasta

Krookukset kukkivat erivärisinä pihalla muiden, tuntemattomien, kukkien seassa. Aurinko paistaa ja piiloutuu pilvien taakse vuorotellen, lämmittää ilmaa juuri sopivasti. Kirkkaan- tai merensininen taivas loistaa, ja pöly kulkeutuu tuulenpuuskissa silmiin. On kevät!

Minut valtasi ihmeellinen keväthuuma, kun tulin soittotunnilta kotiin. Syyn voinette lukea yläpuolisesta kuvauksesta. Ulkona aivan tuoksuu keväältä! Nyt en haluaisi talvea, vaikka lumisade onkin kauniin näköistä.

Luin lomalla kahta kirjaa eteenpäin, sain neljä kirjaa tutulta :), joista varsinkin Désirée näyttää hyvin mielenkiintoiselta!

Katsoin myös televisiosta kaksi elokuvaa. Oikeastaan toisen vain osittain, nimittäin The Sound of Musicin. Helmikuisen uudelleenrakastumisen voitte lukea täältä. Nyt tyydyn vain sanomaan, että ihana elokuva, ja itkin taas Edelweiss-kohdassa!

Toinen elokuva oli Minun Afrikkani (1985). Olemme katsoneet siitä pätkän joskus historiantunnilla, ja elokuva jäi mieleeni vähän erikoisena. Se perustuu siis tanskalaisen kirjailijan Karen Blixenin muistelmiin. Tämä muutti 1900-luvun alussa Afrikkaan farmille, ja filmi kertoo hänen kokemuksistaan, suhteistaan ja rakastumisestaan Afrikkaan.

Elokuva oli ihana paitsi siksi, että pääosaa esitti Meryl Streep, yksi lempinäyttelijöistäni (<3) että koska se oli kiehtova, Afrikan luontoa sekä worldly. Oma keksimäni sana, jota on vähän vaikea selittää, joten en selitä. (Keksittekö te muuten itseksenne sanoja?) Viimeinen lause oli jotenkin lopullinen: She never returned to Africa.

Muita ihania asioita: tärkeä esitelmä on nyt ohi, rakastan kirjoja ja bloggausta, sekä olen voittanut kirjoituskilpailun! Tosin tarina ei edes ollut minusta kovin hyvä, kirjoitin sen vuosi sitten. Mutta silti!

Kerstin Gier: Safiirinsini

Kiinnostus heräsi: aikamatkustus, sarjan 1. osa Rubiininpuna (siksi spoilausvaara tässäkin)

Kirja: Safiirinsini

Kirjailija: Kerstin Gier

Sarja: Rakkaus ei katso aikaa #2

Julkaisuvuosi: 2013

Suomentaja: Riitta Virkkunen

Alkuperäisteos: Saphirblau (2010)

360 sivua

Gummerus

 Gwendolyn on tiennyt vain viikon olevansa 12. eli viimeinen aikamatkaaja suvussaan. Kuusitoista vuotta sen luultiin olevan ärsyttävä Charlotte-serkku, joten nyt Gwendolynin täytyy opetella samat tiedot ja taidot historiasta kuin tämäkin. Lisäksi kukaan Vartijoiden salaseurasta ei tunnu luottavan häneen tai selventävän asioita. Gwendolyn päättää hankkia niistä itse selvää ystävänsä Leslien ja demoni Xemeriuksen avulla.
     Gwendolynin ja lähes samanikäisen aikamatkaaja Gideonin täytyy kerätä vielä neljän henkilön veri aikamatkoja kontrolloivaan kronografiin, jotta kahdentoista kehä sulkeutuu ja mystinen salaisuus raukeaa. Vuosia aiemmin tehtävä oli jo melkein täytetty, kun aikamatkaajat Lucy ja Paul katosivat menneisyyteen ottaen edellisen kronografin mukaansa. Miksi he eivät halunneet salaisuuden tulevan julki? Gwendolynilla on myös henkilökohtaisia huolia, hän on täysin rakastunut Gideoniin...

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka tykkäävät historiasta ja aikamatkustuksesta. Gwen ja Gideon vierailevat pääosin 1700- ja 1900-luvulla, ja oli hauska bongata käynniltä 50-luvulla esimerkiksi Grace Kellyn uusin elokuva... Minusta yksityiskohtia - ja aikamatkoja - saisi olla vieläkin enemmän! Myös ajan käyttäytyminen on mielenkiintoinen: Gwen saattaa tulevaisuudessa tehdä jotain, mikä on vaikuttanut tämänhetkiseen tilanteeseen, kuten lähettää jollekulle kirjelapun tapaamisesta 50-luvulla tiettynä aikamatkanaan, ilman että hän nykyhetkessä on selvillä myöhemmistä valinnoistaan... Vähän sekavasti selitetty.

Kun ajattelen tarkemmin, minustakin (kuten Ellenistä), on vähän hassua, että Gwen rakastuu Gideoniin palavasti viikon sisällä. Varsinkin kun Gideon ei aina suhtaudu samalla tavalla Gweniin vaan vuoroin suutelee, vuoroin kohtelee välinpitämättömästi. Gideon on vähän epäilyttävä, mutta luultavasti siihen tulee selitys Smaragdinvihreässä. Myös Gwenin kohtelu häiritsee, eikö kukaan oikeasti käsitä, ettei tietämättömyys ole hänen vikansa? En kyllä myöskään ymmärrä, miksei Gwen osaa yhdistellä kokonaan kaikkia johtolankoja ja ala tajuta epäilyttäviä asioita, vaikkapa salaisuutta.

Nyt tuo kuulostaa hirveältä valitukselta. Safiirinsini on todella hyvä kirja. Siinä on pieniä ärsyttäviä puolia, mutta odotan mielenkiinnolla viimeistä osaa, joka toivottavasti paikkaa kaikki ensimmäisten osien kysymykset!

Kirja menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan: Kirja josta on tehty elokuva (olisikin kiva nähdä Saphirblau)

Kaiken teoria (2014)

Heti alussa huomautan, että postaus sisältää juonipaljastuksia! (Vaikka voiko tositarinaan perustuvassa elokuvassa olla spoilauksia? Ehkä jos ei tunne tositarinaa.)

Nuori Stephen Hawking opiskelee Cambridgen yliopistossa kosmologiaa ja aikoo lukea tohtoriksi. Hän on myös tutustunut lähemmin humanistisien tieteiden opiskelijaan Jane Wildeen. Stephenillä on ollut koordinaatio-ongelmia ja vapinaa aiempina päivinä, ja eräänä päivänä hän kaatuu suoraan maahan yliopistonsa pihalla. Lääkärit toteavat hänen sairastavan liikehermoja hiljalleen rappeuttavaa ALS-tautia, ja antavat eliniän odotteeksi enää kaksi vuotta. Stephen ei siis lopulta pystyisi liikkumaan itse tai puhumaan. Aivot ja mieli kuitenkin säilyvät vahingoittumattomina.

Stephen masentuu ensin, mutta saa elinvoimaa Janen avulla. He päättävät viettää viimeiset hetkensä yhdessä, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Stephen väittelee tohtoriksi ja kehittelee teoriansa ajasta ja mustista aukoista. Samalla hänen kuntonsa huononee, eikä hän leikkauksen jälkeen pysty puhumaan muuten kuin koneen välityksellä. Kahden vuoden odote ylittyy koko ajan. Jane hoitaa häntä ja lapsia, mutta jaksaako hän ikuisesti? Entä miten käy ikuisen rakkauden?

En ennen tätä elokuvaa ollut muistaakseni kuullutkaan Stephen Hawkingista. Tai näistä teorioista, jotka elokuvassakin menivät minulta vähän ohi. Jouduin ylempää olevaa juonta vartenkin lukemaan wikipediaa.
     Myös ALS-taudista en ollut aiemmin kuullut. Ymmärsin hyvin Stepheniä, varsinkin kun kuolema kolkutti ensin niin lähellä. Entä jos tuollainen tauti sattuisi omalle kohdalle? Onneksi hän ei masentunut kokonaan vaan eli parhaansa mukaan ja tuli kuuluisaksi fyysikoksi. (Tosin entä ne ihmiset, joiden mieleen muut taudit vaikuttavat koko ajan, ja jotka eivät saa tilaisuutta...)
     Kaikki näyttelijät olivat hyviä (varsinkin juuri Stephenin), mutta eniten pidin Janesta, jonka muistelmiin elokuva perustuu. Tämän jaksaminen oli hyvin koetuksella, ja vaikka hän tuki ja rakasti Stepheniä, lähimmäisen etenevä sairaus oli rankkaa. Ikuinen rakkaus ei kestänyt ikuisesti. Jane ja Stephen erosivat lopulta, mikä harmitti minua valtavasti. He kuitenkin jatkoivat elämää hyvinä ystävinä, ja olivat onnellisia. Elokuvan loppua en ihan ymmärtänyt, mutta se oli silti vaikuttava.

Ohjaaja: James Marsh              Käsikirjoittaja: Anthony McCarten
Stephen: Eddie Redmayne           Jane: Felicity Jones
Jonathan: Charlie Cox             Elaine: Maxine Peak
Professori Sciama: David Thewlis
    
Kaiken teoria on koskettava selviytymis- ja rakkaustarina, ja jotenkin harmittaa, etten itkenyt siinä kuin aivan vähän. Nyt lomalla aion katsoa Titanicin, joka traagisuudessaan varmasti avaa kyynelkanavat.

Maaliskuu -15

Jotenkin kummallista, että on jo huhtikuu. Ei vain sen vuoksi, että toissapäivänä satoi lunta kymmenen senttiä (En oikein tiedä, onko se mielestäni hyvä juttu. Talvi oli lyhyt, ja lumi on ihanaa, mutta nyt olen myös kallistumassa krookuksien ja kevättuulien suuntaan. Entä jos ne eivät tulekaan?) vaan jotenkaan ei vielä voi olla huhtikuu. Enää kaksi kuukautta koulua?! Vuorotellen haluan, vuorotellen en halua niiden kuluvan nopeasti...

Helmikuun kirjaputki jatkui maaliskuussa, luin taas viisi kirjaa.

1. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (328s)
2. L. M. Montgomery: Annan perhe (Anna #6)(301s)
3. Margaret Mitchell: Paratiisisaari (125s)
4. Celia Rees: Merirosvoja! (393s)
5. Kerstin Gier: Safiirinsini (Rakkaus ei katso aikaa #2)(360s)

Eli viisi kirjaa ja yhteensä 1507 sivua (400 sivua enemmän kuin helmikuussa :)). Mistähän olen oikein saanut aikaa tuohon, yleensä kouluaikaan luen noin kolme kirjaa kuukaudessa. Ehkä se on muuttumassa!

Ylpeys ja ennakkoluulo oli minusta oikein hyvä, eikä turhan pitkäveteinen, mutta ei ihan lempparikirjoihini kuulunut.
 Annan perhe jatkoi Annan aikuisikää, nyt perheenäitinä, ja täytyy sanoa, että pidän vähän enemmän Annan lapsuudesta. Kyllä tämäkin kirja silti hyvä oli.
 Paratiisisaari oli nuoren Margaret Mitchellin käsialaa, ja senkin kohdalla toistan: oikein hyvä. Tarina oli mukava ja erilainen, mutta ehkä lyhyys (novelli) vaikuttaa arvosteluun.
 Merirosvoja! ja sen historia taas koukuttivat hyvin nopeasti, ja ilahduin hyvin positiivisesti. Näitä kirjoja enemmän!
 Safiirinsinen luin loppuun vasta eilen. Sekin oli erikoisen hyvä aikamatkustuksen ja romantiikan vuoksi, mutta vastaamattomat kysymykset jäivät häiritsemään. Eikö osaan voisi vastata jo trilogian toisessa osassa?

Kuukauden parhaat kirjat olivat siis Merirosvoja! sekä Safiirinsini, joita suosittelen kaikille. (Jälkimmäisestä tulee bloggaus lähipäivinä!)  Myös elokuvia katsoin muutaman, kuten yhden lempielokuvistani Jos rakastat, joka pienien epäilyjen jälkeen myös pysyy niissä. Näin myös muun muassa Kaiken teorian, joka oli hyvin koskettava. Bloggauksen aion raapustaa siitäkin. Vaikuttavassa teatteriesityksessäkin tuli käytyä. Lisäksi jatkoin erinäisten tv-sarjojen katselua ja itsekseni englannin puhumista. Se on hauskaa ja kehittävää, ja joskus asiat tulevat helpommin englanniksi.

Muuten maaliskuusta tuli ihan kohtalainen. Kaukana olevaa perheenjäsentä on vain vähän ikävä <3 (tarkempaa tietoa)ja joskus mieli on maassa. Onneksi pääsiäisloma helpottaa varmasti asiaa, meillä on tänä vuonna vähän pidempi loma kuin yleensä :D Jee!

Ajattelin huhtikuussa lukea jotain englanniksi (näette sitten mitä) ja ainakin Gracen suositteleman Outolinnun. Katsotaan muista sitten myöhemmin, koska en enää halua suunnitella lukemisiani aivan tarkkaan. Lisäksi ajattelin tarkkailla kevään merkkejä ja muita luonnonilmiöitä. (Näittekö revontulet pari viikkoa sitten? :) Wow!)

Millaiset suunnitelmat teillä on? Ja millainen maaliskuu teillä oli?