Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kiinnostus heräsi: Edith Södergran on lempirunoilijani (<- postaukseni hänen kootuista runoistaan)

Onnenkissa
Aino Vähäpesola

2019

191 sivua

*Kosmos

"Kun olin tanssinut kymmenen tuntia, uskoin bileisiin. Elämäni oli kuuma harha, ja niin sen kuuluisikin olla. Mutta kumpi oli harha, yöelämä vai päiväelämä? Onko sellaisilla kysymyksillä väliä, jos onnistui hetkisen olemaan pitelemättömän onnellinen? Ei kai. Silloin hetkeksi aukeaa tie maahan jota ei ole." -s.125

Onnenkissan nimetön päähenkilö on nimettömässä pääkaupungissa asuva 24-vuotias kirjallisuudenopiskelija, joka työstää feminististä gradua Edith Södergranista. Yhtä feministisen suorasta ja kriittisestä näkökulmasta hän tarkastelee elämäänsä ja yhteiskuntaa, yliopiston rakenteita ja tieteen tekemistä, arkeaan, sukupuolta, ulkonäköpaineita ja parisuhteitaan.

En voi sanoa lukevani paljon runoutta, mutta Edith Södergran on tähän mennessä ainoa runoilija, joka on useammalla runollaan tehnyt minuun vaikutuksen. En aina ymmärrä hänenkään tekeleitään, mutta niiden leiskuva kieli ja monitulkintaiset, hiukan hämärän peittoon jäävät sanat saivat sydämeni värisemään. Luulin tämän kirjan alun perin olevan romaani, mutta se paljastuikin sekoitukseksi romaania, autofiktiota ja esseetä. Tämä yhdistelmä oli virkistävää vaihtelua. Teoksen kieli oli hyvin runollista ja humorististakin, mutta heti perään akateemista argumentointia, se vaati keskittymään ja ajattelemaan. Lauseet pyrähtelivät pohtimaan aikaa ja kuolemaa, vain lennähtääkseen tieteen tekemiseen tai seksuaalisuuteen. Luin kirjan vuosi sitten, ja muistan sen samalla vastanneeni oman pääkoppani ajatuksiin mutta myös sekoittaneen niitä ennestään.

Kirjassa oli siis vastatusten kaksikymmentäluvun modernistisia runoja kirjoittanut Edith Södergran ja nykyajan feministinen kirjallisuusopiskelija. Joka luvun alussa siteerataan yhtä Södergranin runoa ja myöhemmin samalla runoa analysoiden pohditaan muita aiheita. Samoja teemoja löytyi varsinkin feminiinisyyden ja rajojen rikkomisen puolelta. Södergranin tunnetuimpiin runoihin kuuluu vahvasti naisen emansipaatiota ja sukupuoliroolien rikkomista korostava Vierge Moderne. Hänen runonsa edustavat kompleksisia naisia, miehet ovat sivuhenkilöitä. Kirjan päähenkilö puolestaan on saanut vaikutteita feminismistä ja queer teoriasta, joka korostaa seksuaalisuuden muovautumista ja sukupuolen performanssia biologisuuden sijaan. Itseäni ei-feministinen torjuva asenne kirjallisuuden luennolla sai hämmentymään, sillä en ole tähän mennessä kohdannut yhtäkään samantapaista professoria, päinvastoin. Osa huomioista sai ajattelemaan enemmän, kuten naisen paikka heteroseksissä. Heteroseksuaalinen seksi rakentuu helposti miehen aktiivisen nautinnon ympärille. Naiset, vaikkapa varmaan miehetkin, suostuvat välillä haluttomina seksiin. He antavat luvan mutta eivät nauti. Tutkimuksissa laskeskellaan seksikertoja mutta ei niiden laatua. Tai mikä edes lasketaan seksiksi?

"Kun heteroseksin ytimessä on lopulta aina yhdyntä ja yhdynnässä nainen on väkisinkin passiivisempi osapuoli, ei ole aina helppoa tietää, nauttiiko hän seksistä. Aktiivisen osapuolen tuntemukset kyllä huomaa. Passiivisen nautinto voi näyttää aika lailla samalta kuin ei-nautinto, ja hänen tuntemuksensa täytyy selvittää erikseen. Sitä kaikki eivät jaksa vaivautua tekemään. Jos asiasta vaietaan, tähän tyyliin on mahdollista harrastaa hyvin keskinkertaista seksiä todella pitkään. [...]

   Minun näkökulmastani oli siis todella vaikeaa ymmärtää, miten kukaan voi haluta harrastaa seksiä jonkun kanssa, joka ei ilmaise halua vaan antaa luvan. Vastaus piilee varmaan siinä, että poikaystävä oli seksin suhteen itsenäinen toimija. Hänen seksuaalinen omanarvontuntonsa oli sen verran hyvä, että hän pystyi rohkeasti laukeamaan toisen ihmisen ollessa läsnä, vaikka toinen lähinnä katselisi kattoa liikkumattomana. Minun kiihottumiseni oli kuin rusakko, joka kuunteli koko ajan ympäristöä, tässä tapauksessa poikaystävää. Se luikki tiehensä jos ympäristö ei ollut lämmin ja yhtä lailla halukas." -s.66-68

Onneksi nykyään on enemmän tietoisuutta ja huomaavaisuutta. En ollut ihan samaa mieltä siitä, ettei äärifeminismiä olisi olemassa. Feminismissäkin on radikaaleja liikkeitä, jotka eivät anna tilaa kysymyksille ja pohdinnalle tai jotka ylläpitävät miesvihaa. 

Mietteitä tieteen tekemistä oli myös mielenkiintoista lukea. Kirjallisuustieteiden reflektiivinen lähestymistapa on hyvin samanlainen kuin kulttuurientutkimuksessa. Jokaisen tutkimuksen takana löytyy tutkija, jonka etninen/kulttuurinen tausta, sukupuoli, kasvuympäristö, yhteiskuntaluokka ja arvot vaikuttavat hänen tapaansa katsoa tutkittavaa aihetta. Tutkimus ja sen tulokset eivät ole vain neutraaleja ja objektiivisia. Jo aiheen valinta perustuu tutkijan omiin mielenkiintoihin. Miksi siis pitäisi leikkiä ettei tutkimusaiheella ole mitään yhteyttä omaan henkilökohtaiseen elämään?

Samoin itsereflektio oli päähenkilölle tärkeää, siihenhän koko kirja perustuukin. Itsereflektio on minusta yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ja taidoista, ehkä jopa tärkein. Miten muuten pystymme näkemään virheemme ja ymmärtämään toisia?

"Poikaystävä sanoi, että pelkäsi pienenevänsä, jos ryhtyisi ajattelemaan heikkouksiaan. Minun silmissäni hän pieneni, koska pelkäsi sellaista." -s.55

Kirja keskittyi pääasiassa näihiin aiheisiin, muut aiheet olivat henkilökohtaisempia. Ne sivusivat ahdistusta elämästä, hetkeen tarttumista, pienen huojentavan ajatuksen löytämistä kaoottisen maailman keskellä.

"Kun hän joskus kuolee, aavistus hänestä jää elämään minussa, ehkä siitä on lohduksi. Sillä sitten kun äitiä ei enää ole, sen lähin korvike olen minä itse. Minä olen se henkilö, jota lähemmäs äitiä ei voi päästä." -s.103

Entä onko kirjailijan elämällä lopultakaan mitään tekemistä teoksiensa kanssa? Onko Aino Vähäpesola yhtä kuin tämän kirjailijan päähenkilö? Onko Edith Södergran yhtä runojensa kanssa? Kirja leikkii juuri tällä ikuisuuskysymyksellä vastausta antamatta. Ehkä vastaus ei ole joko tai vaan sekä että.

"Maneki nekon ilme on täydellisen tyytyväinen ja mairea, vilkutus on tasainen ja joka kerta tismalleen saman mittainen. Päässäni alkaa kihelmöidä, kun katselen sitä. Mitä muuta kuin hyvää voisi tuoda se, että niin vähäpätöiset asiat - esineet, joilla on hymyilevä naama ja yksinketainen liikemekanismi - saavat aikaan pienen mutta totaalisen onnentunteen, joka toimii pakopaikkana ja tekee minusta suorastaan omavaraisen. Kaikki voivat vaikka kuolla, talo voi palaa. Siltikin on aina olemassa mahdollisuus, että aivoissa alkaa kihelmöidä ja olo muuttuu hetkeksi hyväksi, jopa sattumalta tai kutsumatta. Näin voi käydä silloinkin, jos joskus kuulen nousevan veden kohinan, joka upottaa tämän rannikkokaupungin kotitalot ja yliopistot, lopulta jääkarhutkin. Vasta kun aivoni lopettavat toimintansa, loppuu pieni ja nopea, kultaisen tulen tikkaus silmieni takana pienessä luolassa, jossa se kimpoilee pitkin poikin kehoa kuin flipperipallo. Onnenkissa, onnenkissa, se minä olen itse." -s.74-75

Kirja meni vuoden 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjassa sekoitetaan faktaa ja fiktiota.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kiinnostus heräsi: jostakin blogista löydetty, kirjastosta lainattu

Kaksi rakkautta

Paula Havaste

2010

355 sivua

Gummerus 

Suntion tytär Anna kiinnostuu eräänä kesänä veljensä ystävästä Voitosta. Kaikki käy nopeasti, ja syksyllä Anna onkin jo naimisissa ja kotirouvana pienessä maalaiskylässä. Kun vielä sotakin syttyy ja Voitto lähtee rintamalle, täyttyvät Annan päivät ianikuisesta puurtamisesta ja velvollisuuksista. Mihin hävisivät opiskelijariennot Helsingissä ja huoleton nuoruus? Kun kuvaan astuu Voiton valovoimainen näyttelijätärserkku Tuji, on Anna myyty ensi katseesta. Onko hän valmis ottamaan hypyn tuntemattomaan?

En ollut aiemmin törmännyt Paula Havasteen historiallisiin romaaneihin, mikä hiukan kaduttaa. Romaanin kulttuurihistoriallinen anti oli nimittäin suuri: tutuksi tulivat arjen kiireet 30-40-luvun taitteen maaseudulla: milloin ruokittiin eläimiä, milloin pestiin pyykkiä, lämmitettiin silakkalaatikkoa ja ohrapuuroa, käytiin potkukelkalla kaupassa tai parsittiin iltaisin sukkia radiota kuunnellen. Myös opiskelijaelämää sivuttiin Annan venyttäessä opiskeluja vuosikausia, käydessä kiireiltään tenttimässä Helsingissä ja yöpyessä asuntolassa sekä pohtiessa sielutieteen ja psykologian eroa. Opiskelijana tätä oli erityisen kiinnostava lukea, enkä tiennyt että Suomessa on pystynyt jo pitempään tehdä kirjatenttejä ja jopa professorin itsensä kotona. Kahdelle rakkaudelle löytyy muuten jopa jatkoakin, joissa keskitytään Annan sisareen ja tyttäreen.

"Anna sulki oven, lisäsi uuniin puita ja katsahti kelloa. Viimeinen radio-ohjelma oli vielä menossa, ja pian lämpeneään huoneeseen tulvi hiljaa saksalaisia operettisävelmiä. Kun radiosta kuului enää pelkkää suhinaa, Anna tarkisti pimennysverhot, sekoitti puuroa ja sulki keittiön hellan pellit. Hän kohensi olohuoneen uunin tulta ja asettui kipein kynsin kirjoittamaan kirjettä, jossa sanoisi kaiken sen, mitä Tuji hänelle merkitsi. Siitä tulisi ihmeellisen kaunis kirje, täynnä kiitollisuutta ja rakkautta, uhrautumista ja antautumista. Se olisi kaunein kirje, jonka hän koskaan kirjoittaisi, ja hän tiesi jo etukäteen polttavansa sen heti tuhkaksi." -s.280

Myös sodan valtavaa vaikutusta arkeen kuvattiin tarkasti. Kotirintamalla kaikki kaatuu naisten harteille, pikkutytöt käyvät pikkulotissa ja jokaisen odotetaan hakkaavan talkootöissä motteja ja tarjota majoituspaikkaa sotaa pakeville. Kaikki on kortilla, Helsinkiin körötellään häkäpönttöautolla ja pommituksien aikana pelätään kaupungissa asuvien puolesta. Myös sodan aiheuttamat traumat tulevat ilmi Voiton palatessa lomilla muuttuneena, puhumattomana miehenä. Ja kuitenkin eteenpäin täytyy taivaltaa.

"Annan mieleen nousivat vielä hirveämmät kuvat siitä, mitä ihminen saattoi tehdä toiselle, mitä julmat, säälimättömät ihmiset saattoivat tehdä naisille tai lapsille. Hän ei kestänyt enempää vaan huusi unissaan niin kovaa, että sai kiskottua itsensä noista kauheista kuvista kauemmas, huusi sitkeästi ja pinnistellen niin kauan, että sai aikaan todellisen, oikean äänen. Se pieni surkea parahdus oli onneksi tarpeeksi, hän heräsi lopultakin ja syöksyi sydän kauhusta jyskyttäen suoraan ulkoportaille tunteakseen pakkasen kietoutuvan ympärilleen. Tätä ei saanut ajatella, ei voinut. Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ei ikinä saisi enää koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan." -s. 334-335

Jotkut blogit ovat kuvailleet Havasteen kieltä koruttomaksi, mutta minusta se oli täynnä kaunista luontokuvausta ja mielenkiintoista tarkkaa arjenkuvausta. Aika etenee kirjassa epätasaisen pomppien, välillä hypätään monta kuukautta eteenpäin ja välillä kerrotaan usean kappaleen voimin yhdestä päivästä, mutta sekään ei minusta haitannut. 

Anna oli naispäähenkilöksi hienon aktiivinen ja epätäydellinen. Kirja korostaa naisten seksuaalisuutta ja esimerkiksi Voiton suhteen tavanomaiset sukupuoliroolit kääntyvät alussa päälaelleen: Anna viettelee Voiton, mikä on jännä vastakohta yleensä vietellyksi tulevalle passiiviselle naiselle. Kuitenkin Anna päätyy suoraan kotirouvaksi, ja Voitto tajuaa vasta äitinsä huomautuksen jälkeen antaa hänen jatkaa opintojaan. Osittain Anna on ehkä olosuhteiden vanki: nykymaailmassa hänen ei olisi tarvinnut heti astua avioon vaan hän olisi voinut opiskella ja seurustella vapaasti. On mielenkiintoista miten Anna siitä huolimatta viihtyy hetkittäin kotona äitinä maaseudun rauhassa vaikka kaipaakin menoa ja intohimoa. Tämä ristiriita nouseekin kantavaksi teemaksi kirjassa: riittävätkö tasainen arki ja onni vai tarvitseeko ihminen kunnolla elääkseen jotain leimuavaa, kiellettyäkin? Mitä ovat onnellisen elämän rakennuspalikat?

"Tuo avantouinti oli palannut viime aikoina monet kerrat Annan mieleen. Hän muisti yhä pelon, jolla oli astunut avannon kylmään syliin, jäätävän kylmyyden, joka iski jäsenten läpi kuin olisi polttanut. Hän musti huikaisevan vauhdin, jolla noustiin takaisin laiturille, ensimmäiset hyhmäiset läpi koko kehon pakottavat iskut ja niitä miltei silmänräpäyksessä seuranneen autuaan lämmön, kun hän nousi huohottaen, silmät ihmeestä ymmyrkäisinä laiturilla ja keskittyi nauttimaan iholle levinneestä suurenmoisesta kihelmöinnistä ja keveyden tunteesta, joka tuntui nostattavan koko ruumiin leijumaan. [...]

   Enää ei ollut paluuta, hän oli jo laiturilla, oli talvi, ja jäähän hakatussa aukossa odotti hyhmäinen vedenpinta. Siihen ei voinut kuin hypätä, ja siksi hän sulki silmänsä ja tunsi pohjoistuulen sekoittavan hiuksensa." -s.207-208

Arjen yksinkertaisuutta paetakseen Annakin aloittaa epävarman suhteen Tujin kanssa. Tuji on Voitonkin sanojen mukaan ailahteleva tuulihattu, ja välillä todella ihmettelin miksei Anna todella tajunnut suhteen toksisuutta. Tuji on hänelle samalla seksuaaisen intohimon mutta myös rakastumisen kohde. En halua arvostella enempää kirjan homoseksuaalisuuden kuvausta, mutta en ehkä suosittelisi kirjaa konservatiivisesti asennoituneelle lukijalle ensimmäiseksi LGBT+ -kirjaksi, sillä seksuaalivähemmistöistä voi saada hiukan ailahtelevan toksisen kuvan. Joka tapauksessa oli hienoa ettei kirja määritellyt liikaa, ja toiseenkin homoseksuaaliseen suhteeseen viitattiin. Sotaromaanit-sivulla on mainiota pohdintaa kirjasta (spoilaa lopun!!): esimerkiksi Tuula Juvosen mukaan sota-aika on poikkeustila, joka loi tilaa homoseksuaalisuudelle. 

Kahdessa rakkaudessa on todellakin ilahduttavan psykologinen ote, eikä yksikään hahmo ole yksiulotteinen vaan epätäydellinen. Kirjan loppu on toisaalta arvattavissa, toisaalta hyvin yllättävä. Sanotaan sen verran että Anna löytää vihdoin suunnana elämälleen ja oppii ymmärtämään, kuinka rakkautta on useanlaista; ei välttämättä vain yhtä ihmistä, vastakkaista sukupuolta kohtaan tai ylipäätään toista ihmistä kohtaan:

"Ehkä Annan pitisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan." 

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 34. "Kirjassa tarkkaillaan luontoa" ja henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni Helsingillä.

Kyllikki Villa: Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941-1944

Kiinnostus heräsi: Ankin postaus

Tyttö sodassa - kenttälotan kirjeitä 1941 - 1944

Kyllikki Villa

2006

479 sivua

Like

"Radio ja lehdet puhuvat vain Yhdysvaltain meille jättämistä muistioista ja Suomen vastauksista. Pakkanen - savut nousevat suoraan kirkkaalle taivaalle. Talvi -. Kuinkahan kauan sotaa vielä kestää? Nykyisin ei kukaan usko sen loppumiseen "ensi kuussa" tai "jouluun mennessä". Odotamme vain - tasaisia, harmaita päiviä - ja teemme suunnitelmiamme siinä mielessä, että sota voi kestää kevääseenkin saakka." -12.11.41, päiväkirjamerkintä

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 lähtee 17-vuotias Kyllikki Villa Kajaanista lotaksi Suomussalmelle. Kaikki odottavat sodan kestävän vain syksyyn asti, mutta toisin käy. Marraskuussa hänet yllättäen komennetaan Sortavalaan, seuraavana keväänä puolestaan kotiin Kajaaniin käymään koulun loppuun sekä hetkeksi Lieksaan. Kesällä 1942 Kyllikki saa vakituisen paikan Tiiksijärvellä, Vienan Karjalassa, jossa hän viipyy sodan loppuun asti, tosin lähtee vuodeksi opiskelemaan Turkuun. Kolmen vuoden aikana "Tipu" joutuu sopeutumaan sotaan, työhön, rajoitettuun elämään ja lyhyisiin lomiin; kaipaamaan rauhaa ja siviiliä, mutta löytämään hauskuutta ja tuntemaan tekevänsä velvollisuutensa.

"Tiedätkö, mistä uneksin iltaisin? En runoista enkö valkolakeista enkä Suuresta Rakkaudesta. Ajattelen, miten ihanaa olisi pukea se tummanpunainen ylleen, uudet kauniit silkkisukat ja kengät jalkaan, pistää puuteria nenälle ja tuoksua hyvälle, istua ilta Maakunnassa pelaamassa Pajazzoa---" -6.9.41, kirjeestä

Tyttö sodassa koostuu Kyllikin ja hänen äitinsä (joka oli itsekin lottatoiminnassa) toisilleen kirjoittamista kirjeistä. Kyllikki kirjoittaa äidilleen välillä parin päivän välein, usein päivittäin. Äiti taas hiukan harvemmin, tai sitten kaikki eivät ole säilyneet tai niitä ei ole julkaistu. (Luin Helsingin Sanomista, että jatkosodan aikana suomalaiset kirjoittivat yli miljardi kirjettä!) Kyllikki kirjoittaa myös päiväkirjaa, mutta harvemmin, tai merkintöjä on varmaan karsittu. Panin merkille, että hänen kirjeissään on eläväinen, pirteämpi sävy, mutta päiväkirjamerkinnöissä hiukan alakuloisempi tai informatiivisempi, jopa masentuneempi. 

Olen kyllä lukenut kotirintamista ympäri maailmaa, mutta lottien työstä en tiennyt paljoakaan. Muistan vain Hiekkalan lasten tarinoiden Aino-tädin, jonka mainittiin lähteneen rintamalle lotaksi. Minulla oli vain ylimalkainen aavistus, mitä lotat ylipäätänsä tekivät. En kuitenkaan ihan Kyllikinkään kirjeistä saanut selville mitä hän tarkalleen päivisin teki: ainakin kirjoitti koneella ja päivysti radiossa tai puhelimessa monta tuntia kerrallaan. Teoksen esipuheessa tai jälkisanoissa olisi vielä voinut valottaa joitain asioita tarkemmin, sillä nyt kirjaa ymmärtää ehkä parhaiten sodan itse kokeneet tai ainakin lottien työstä lukeneet. Vapaa-aikaa tuntuu olevan verraten paljon, mitä Kyllikki valittelee (!), sillä ei ollut oikein muuta tekemistä kuin lukea ja seurustella muiden kanssa.

Kuitenkin aika riittää ystävyyssuhteiden solmimiseen ja hauskanpitoon. Suomussalmella Kyllikki viihtyy erinomaisesti miesten parissa, jotka pitävät häntä kuin kukkaa kämmenellään. Sortavalassa hän tuntee ympäristön jäykäksi ja viralliseksi ja joutuu sopeutumaan pitempään, kunnes saa lopulta ystävistään "Perheen", jonka kanssa jakaa ruokapaketit ja viettää iltaa. Tiiksijärvelläkin ystävien saaminen kestää aikansa, mutta pian Kyllikillä riittää ihailijoita. 

"Minun onnettomuuteni on se, ettei mikään asia ole minulle yksinkertainen tai mutkaton, ja se tekee elämän kovin vaikeaksi joskus. Mutta eihän sille voi mitään." -27.9.41, kirjeestä

Olikin mielenkiintoista lukea ihmissuhteista sodan aikaan. Vaikka Kyllikki Villa huomauttaa esipuheessaan, että seksuaalinen vallankumous tapahtui vasta 60-luvulla ja että lottien suhteet olivat puhtoisia, minusta oli kuitenkin yllättävää seurata myös romanttisten ihastusten ja heilojen paljoutta. Lottia todella pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Tytöt ja pojat seurustelivat, kävivät kuutamokävelyillä ja "säkättivät" puhelimessa työvuorolla, niin että pian puhelinseurustelu rajoitettiin muutamaan minuuttiin. Lottien piti myös olla kaiken aikaa siististi pukeutuneita, kengät ja kaulukset päällä, ja lopulta heidän naimisiinmenonsakin kiellettiin:

"Yhteyslotta on kieltänyt lottien naimisiinmenon täällä ja "seurustelun siinä mielessä". Se tuntuu kovin tyhmältä. Voiko sellaista asiaa mikään ulkopuolinen tekijä määritellä tai määrätä? Eikö se ole luonnonvastaista? Miksi meitä aidataan ja rajoitetaan niin, että tulemme vauhkoiksi ja järjettömiksi? Välistä oikein tuntuu puristavan ja ahdistavan - aina täytyy ajatella: "Se on sopimatonta, tuo on väärin, tätä ei saa tehdä, mitähän tästä ajatellaan, ovatkohan ne nyt vihaisia?"

   Välillä kaipaan siviilivapautta niin hirveästi." 

                                         -17.2.43, päiväkirjasta

Kyllikki tapaa paljon nuoria miehiä ja ihastuu, jopa saksalaisen upseerin kuvaan, samalla pohtien, pitäisikö hänen suunnata uralle vai mennä nuorena naimisiin. Äiti puolestaan on hänestä aluksi huolissaan, mutta loppupuolella tahtoo myös kuulla Kyllikin ihastuksista. Ylipäätänsä Kyllikki ja hänen äitinsä kirjoittivat hyvin avoimesti eri teemoista ja vaikuttivat keskenään hyvin läheisiltä.

"Nyt olisi sinulla tilaisuus päästä hänestä! Minusta tuntuu kun nyt olen tuota miettinyt että varmasti sinulle olisi parempi että olisit poissa sieltä! Ainoastaan koko se olo ja ympäristö siellä olisi minusta ikävä jättää sinne, ne kaikki toiset pojat kun ovat tosi kilttejä sinulle ja pitävät sinusta Kyllikkinä. Kumpa hänkään ei pitäisi muuna eikä muuten!! Kumpa ei vaan sinulle tapahtuisi mitään pahaa! Ainoastaan siitä olen huolissani nyt kaiken jälkeen! Kun en tiedä miten hän sinua käsittelee! Kokeneena tulee aina mieleen pahin mahdollinen!" - lokakuussa 1941, äiti

Esipuheessaan Villa nostaa esille, kuinka ruoasta puhuttiin paljon, sillä säännöstelyn vuoksi sitä ei paljoa saanut. Räiskäleitä paistettiin koko ajan milloin mistäkin ja kaikki kotiväeltä saadut paketit jaettiin tasan. Kuitenkin ihmettelin kuinka tytöt (syksyllä 1941) söivät joskus iltaisin suklaata ja kävivät leivoksilla kahvilassa. Rahasta ei myöskään näyttänyt (vielä?) olevan puute, sillä Kyllikki sai päivärahaa, jolla sitten ostettiin kirjoja, kirjetarpeita ja ruokaa. Esiin pistää myös ihmisten lempinimet ja muut oudot sanaväännökset. Lähes kaikki lotat saivat omat lempinimensä, Suomussalmen komennuspaikkaa kutsutaan Kiinaksi (ja esimiestä kiinalaiseksi!) ja puhutaan söötysestä (suloinen). Hauskanpidon lisäksi myös luonto on tärkeää, ja Kyllikki kalastaa kesäisin ja samoilee metsissä miinojakin uhmaten, rakastuen Vienan Karjalaan.

"Sodan alkamisesta on tänään vuosi. Olin silloin Syvärannassa.

   Millainen vuosi! Siihen on mahtunut niin paljon. Se on vaatinut niin paljon Suomen kansalta, ylivoimaisen paljon - me olemme väsyneitä kaikki. Kaipaamme vain kotia ja rauhaa. Vieläkö meillä on toinen vuosi edessä?" -22.6.42, päiväkirjasta

Kuoleman pelkoa en erityisesti havainnut Kyllikin kirjoituksissa, vaikka hän kirjoitti ystäviensä ja työtoveriensakin menehtymisestä. Enemmän päiväkirjoista välittyi vuoroin ylevä isänmaallisuuden ja velvollisuuden tunto, vuoroin väsymys sotaan ja elämään poikkeustilassa. Vaikka sodan aika usein kuvataan patrioottiseksi kansan yhdistymiseksi, niin silti ihmiset eivät koko ajan paiski töitä ylevässä mielialassa. Kuten esipuheessa sanotaan, ihminen ei elä historiassa vaan omassa nykyhetkessään. Kuitenkin Kyllikki tahtoi antaa poikien rinnalla oman panoksensa - hän ei voinut vain jäädä kotiin.

"Mutta mehän olemme luvanneet lunastaa Karjalan! Me olemme "intoilleet" siitä vuosikausia eikä meillä nyt ole oikeutta nurista -. Mitä merkitsee meidän sukupolvemme rikkinäinen nuoruus, menetetyt hermot jms. Karjalan vapauttamisen rinnalla - tulevien polvien onnen rinnalla? Aina ei vain jaksa ajatella ylevästi ja nähdä asiaa tässä perspektiivissä.-" -24.9.41, kirjeestä

"Lauantaiaamu. Voi kuinka tähän kaikkeen voi väsyä -. Sota, se on tullut arkipäiväiseksi, ja sellaisena se on vaikeinta. Talvisota oli yhtämittaista sankaritarinaa, mutta tämä on aivan toista. On vaikea yhdistää ajatusta lupauksesta "Tahdon uhrata työni ja elämäni Suur-Suomen hyväksi" tähän laiskotteluun, riitelemiseen ja seurusteluun täällä." -27.3.43, päiväkirjasta

Ja samalla kuitenkin Kyllikki on nuori tyttö, hiukan minua nuorempi, joka ei ollut vielä täysi-ikäinen tai edes ylioppilas lähtiessään lotaksi. Hän oli seikkailunhimoinen ja joissain ajatuksissaan hyvin samastuttava.

 

"Niin tulee syksy - ja tuntuu, ettei kesää ole ollutkaan. Kaikkein kesätunnelmaisin muistoni tästä suvesta on kaalinistutusilta Vuottolahdessa. Muita muistoja on kyllä, erikoisia ja unohtumattomia, tunnelmia, joita varmasti ikävöin sitten siviilissä. Ikävöin näitä rantoja, polkuja ja lattiapalkkeja, joita tänä kesänä olen kuljeskellut likaisessa lottapuvussa hihat ylhäällä, kaulus auki, puukko vyöllä, avojaloin, tukka pörröisenä ja nenä kiiltävänä. Ikävöin munkinpaistajaisia, kun olen istunut pöydällä sokeroiden ja syöden pihisevän kuumia munkkeja, aterioita, joilla istun suuren miesjoukon kanssa pirtin suuressa pöydässä, jossa on säilykepurkkeja ja suuri kattila keskellä pöytää, ja lusikat ja puukot heiluvat ja vitsejä lohkeaa yhtämittaa ja riisipuuro sekahedelmäsopan kera täyttää lautaset ja vatsat - ikävöin iltoja, joina Samppa ja Laila istuvat täällä, keitän teetä, liedessä loimahtelevan tulen hehku kuumottaa kasvojani ja häilähtelee pimeässä huoneessa, radiosta tulee musiikkia - ja sitten saatamme tyttöjä metsätietä ja riippusiltaa pitkin, sammakoita hyppii tiellä ja koski kohisee, ja palaamme kotiin hämärässä yössä - ikävöin äitiä, kun teltassa on puolipimeää, miehet kuorsaavat tasaisesti, hyttyset inisevät, makaan selälläni tiukasti huopiin kääriytyneenä katsellen teltan kattoa ja jutellen hiljaa ja unisen tarkoituksettomasti. -- Kaikkea ikävöin - sitten joskus siviilissä, joka on hämärä käsite, istuessani pulpetissa, joka on ihan hullu käsite!" -3.8.41, kirjeestä

Voisin siteerata kirjaa loputtomiin. Kyllikki sanoo kirjoittavansa jälkipolvia ajatellen, ihan kuin hän jo tietäisi, että hänestä tulisi joskus jotain suurta. Niin kuin hänestä tulikin: runoilija, suomentaja ja maailmanympärimatkaaja, joka saneli kokemuksensa rahtilaivoissa matkustamisesta lokikirjoiksi. Hänen päiväkirjansa ja kirjeensä kuitenkin kuvaavat upeasti vielä nuoren tytön kokemuksia ja ajatuksia sotatilassa.

"Seisoin yöllä pihalla ja kuuntelin tykkien etäistä jyskettä. Maisema lepäsi ympärilläni niin rauhallisena taivaan sinisen-hämyisessä valossa, kasteinen ruoho hyväili jalkojani portaanpielessä, oli aivan tyyntä ja etäältä kuului tykkien yhtämittainen, kumea jyske. Vaistomaisesti ristin käteni enkä oikein tiedä mitä kaikkea ajattelin siinä tuokiossa, mutta mieleni oli kovin raskas, kun menin sisälle." -11.8.43, päiväkirjasta

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 46. "Kirjassa syödään herkkuja" ja Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Sotakirja jossa nainen tärkeässä roolissa".

Mary Marck: Hyvästi, Eeva!

Kiinnostus heräsi: Eeva-sarja

Hyvästi, Eeva!

Mary Marck

1923

Eeva #4

125s

Otava

Mary Marckin kirjat ovat ensimmäisiä suomalaisia tyttökirjoja 1910-20-luvulta. Muistan löytäneeni joskus monta vuotta sitten kirjaston hyllyltä romaanin Eevan luokka ja Yhteiskoululaisia, jotka ovat Eeva-sarjan ensimmäinen ja kolmas osa. Pari vuotta sitten löydettyäni nämä kirjat uudelleen en yhtään muistanut niiden tapahtumia. Luin Eevan luokan uudestaan kesän 2016 lukumaratonissa, mutta Vähän enemmän Eevasta ja Yhteiskoululaisia joutuivat odottamaan viime vuoden kevääseen. (Taisin silloinkin lukea niitä maratonissa, mikä kertoo näiden kirjojen sopivuudesta lukumaratoneihin!) Nyt oli sitten sarjan neljännen ja viimeisen osan vuoro, Hyvästi, Eeva!

Eevan luokka on päässyt ylioppilaiksi ja hajonnut kukin omille teilleen. Ossi on Pariisissa, Harri pankissa töissä, ja muu luokka pohtii vielä mitä oikein haluaa elämältään. Sitten Eeva saa kutsun lähteä Hertan ja tämän isän kanssa kevääksi Lontooseen! Muu luokka ikävöi heitä hurjasti, ja Eevan ja Hertankin täytyy myöntää, että oma maa se on kuitenkin mansikka. Koti-Helsingissä Harri haaveilee epätoivoissaan maalarin ammatista, niin että on vaarassa menettää työnsä pankissa, ja Eeva ja Hertta saavat kuulla tästä...

Hyvästi, Eeva!:n juoni on aika olematon, sillä siihen kuuluu vain Lontoon matka ja Harrin ongelmien ratkaisu, joka selviää aika käden käänteessä. Muutenkaan sarja ei ehkä loista taidokkailla juonilla, esimerkiksi toisessa osassa puolet kirjasta kuluu siihen, että Eeva saattaa setänsä yhteen naapurin kanssa. Ensimmäisen osan luokan sisäiset välit ja kolmannen osan ylioppilaskirjoitukset olivat muistaakseni mielenkiintoisempia.

Joka tapauksessa Eevassa onkin parasta itse hahmot, heidän dialoginsa ja tempauksensa. Eevan luokka on erottamaton ja yhdessä käydään rekiretkellä tanssiaisissa, elokuvissa katsomassa Chaplinia tai Kluuvikadun Fazerilla syömässä leivoksia. (Helsingin paikkojen mainitseminen lämmittää aina sydäntä!) Kirjoissa on paljon huumoria, joka naurattaa edelleen, mutta siellä täällä putkahtelee sanoja kuten intresantti ja tennismatshi. 

Lontoosta olisi ollut ihana lukea enemmänkin, sillä sen paikkoja kuvailtiin aika niukasti. Lontoon matka on kuitenkin nuorille ylioppilaille isoin tapahtuma heidän elämässään. Vaikka Eeva ja Hertta ihastelevat suurkaupungin väkimäärää ja haaveilevat rikkaan rouvan löytävän heidät ja lahjoittavan heille koko perintönsä, tulee heille kuitenkin ikävä myös "vanhaa Helsinkiä". Vaikka he tutustuvatkin paikallisiin (ja tekevät huomion, kuinka englantilaiset tytöt sädehtivät kaiken aikaa eivätkä ikinä valita), on heidän kielitaidossaan vielä hiomista:

"Kaikki tytöt sanoivat, että hän puhui englantia täysin sujuvasti, ja kun hän oikein ajatteli, oli hän todella sanonut "oh yes" kerran ja "how funny" kaksi kertaa. How funnystä hän oli erikoisen ylpeä, mutta Hertta, joka oli liittynyt seuraan, väitti, että hän oli sanonut sen, kun yksi tytöistä kertoi, että hänen isoäitinsä oli kuollut.

 - Se ei ole totta, sanoi Eeva. Minä alan hallita kieltä vähitellen.

 - Aouieäö? kysyi joku tytöistä. 

 - Oh yes, sanoi Eeva hymyillen epämääräisesti ja veti Hertan mukanaan nurkkaan." -s.81

Jokaisella henkilöllä on oma, yksipuoleinenkin, roolinsa. Hertta on itse palava liekki, ehkä hiukan liiankin täydellisen jännittävä toveri, jonka kanssa ei käy aika pitkäksi. Harri on melkeinpä luokan pelle, joka tosin peittää huolensa sutkautuksien alle. Eeva on pohtiva tyttö, joka kirjoittelee joskus tarinoita ja sopii kuin valettu vakavan ja fiksun Ossin toveriksi. Saarakin on vakava ja aikoo suurena poliitikoksi - Eevan mukaan Saara tulee saamaan paljon aikaan. Inga ja Einari ovat molemmat lähinnä kiinnostuneita ulkonäöstä, Etta taas on pyöreähkö ja valitettavasti sen vuoksi Harrin pilkkaama. Marja on järkevä kiltti tyttö, joka ei tässä osassa melkeinpä mainittukaan, vaikka hän aiemmin on ollut Eevan ja Hertan kanssa parhaita ystäviä. Samoin Rolle jäi kokonaan ulos tarinasta. Liisa Marttilasta taas ei selviä ylipäätänsäkään muuta kuin että hän laulaa ja haluaa köyhän kylän opettajaksi. Ihmettelen aina sitä, kuinka luokka on ensinnäkin niin pieni, ja kuinka Liisa on kuin täytehahmona. 

Minusta Eevoissa on kiinnostavaa yhteiskoulun nuorten kuvaus ja tasa-arvo. Tytöt ja pojat ovat yhdessä tovereita ja opiskelevat yhteiskoulussa samalla viivalla, eikä romantiikkaa esiinny kuin vasta loppumetreillä. Keskiluokkaisten tyttöjen elämäntavoite ei ole vain mennä naimisiin vaan tulla joksikin. Naisasiakin mainitaan, tosin huumorilla:

" - Eläköön! huusi Hertta haltioissaan. Liisa Marttila, minä peruutan sen köyhän kylän. Minä seuraan Saaraa. Otetaanko ohjelmaamme, etteivät mitkään hyväpalkkaiset virat saa olla miesten käsissä?

 - Se olisi vääryyttä, sanoi Etta lujasti. Kaikki miehet eivät ole niinkuin - niinkuin -

 - Niinkuin kuka? kysyi Harri epäluuloisesti.

 - Niinkuin muutamat - minä en tarkoita ketään erikoista - - mutta on kamalia miehiä, sanoi Etta punastuen.

 - Ajatteletko sinä jotakin, jonka tunnet? kysyi Harri katsoen häntä tiukasti.

 - En, en ketään, jota minä yhtään tunnen, vakuutti Etta hätääntyneenä. Mutta Harri, et sinä voi kieltää, että on kamalia miehiä.

 - On suuret joukot, päätti Hertta, ja Saara ja minä aiomme vainota heitä.

 - Ei minulla ole mitään miehiä vastaan, sanoi Saara.

 - Minkätähden sinusta sitten tulee poliitikko?" -s.33

Eeva ja Hertta tietävät, kuinka heillä on äärettömästi mahdollisuuksia: heistä voi tulla opettajia, suomentajia tai lääkäreitäkin (luin Duodecimin sivuilta että ensimmäiset suomalaiset naislääkärit valmistuivat jo 1800-luvun lopussa!). Samalla he haaveilevat myös romanttisesti jonkin suuren tekemisestä tai seikkailuista, oli se sitten taistelua köyhyyttä vastaan tai vaaroja vastaan erämaassa. Osa luokkalaisista tietää jo mitä haluaa, mutta Eeva ja Hertta tuntevat, että tämän vuoden jälkeen on pakko päättää. Mahdollisuudet tuovat mukanaan myös paineita. Tämä kaikki tuntuu nykyään niin samastuttavalta; on ihmeelliseltä, kuinka sata vuotta sitten jotkut nuoret kamppailivat samojen päätösten äärellä.  

" - Hauskaa, sanoi Hertta uneksuvasti ja otti uuden kourallisen pähkinöitä. Ajatelkaa, maailma ja kaikki ihmeellinen! Joskus minusta Amerikka on paras, taistelu olemassaolosta siellä ja pilvenpiirtäjät. Ja joskus minä vielä enemmän tahdon mennä Egyptiin ja seisoa vaipuneena mietteisiin kaikkien pyramidien edessä. Ja kun Eemil setä kertoo Napolista miten sinistä siellä on, niin minä tahdon sinne, ja usein minä tahdon nähdä Pariisin ja Lontoon, tietysti. Vaikka mitä paikkaa ajattelee, niin tahtoo lähteä sinne. Se on pahinta matkoissa ja kaikessa muussakin, ettei mitenkään voi päättää mikä on parasta. 

 - Niin, se on totta, sanoi Eeva. Sama asia on, kun ajattelee elämänuria. Siinä on liian paljon intresanttia valittavana. Sitä lykkää ja lykkää toistaiseksi, sen varalta että uusia vielä parempia uria sukeltaisi esiin.

 - Niin, huusi Hertta, eikä tietysti tahdo pilata koko pitkää tulevaisuutta sillä että valitsee väärin.

   Tulevaisuus. Eeva tunsi aina kuin pienen ihastuksen väreen, kun lausuttiin se sana. Hänestä tuntui siltä, että hän sekunnin verran seisoi vuorella ja näki koko maailman allaan." -s.8-9

P.S. Netistä löytyy lisää hienoja analyyseja Eeva-sarjasta, kuten Anna Amnellin blogista.

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 24. "Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki", Vahvat naiset -lukuhaasteen kohtaan "Nainen joka ei ole 2000-luvulta" ja omaan Kaupunki-haasteeseeni kaupungeilla Lontoo ja Helsinki.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I (Klassikkohaaste osa 6)

Klassikkohaasteen osaa 6 emännöi tällä kertaa Kirjapöllön huhuiluja. (Kiitos järjestämisestä!) Olen osallistunut Klassikkohaasteeseen vain kerran aikaisemmin sen ensimmäisellä kierroksella, jolloin luin Louisa May Alcottin Pikku naisia.

Kuva peräisin täältä

Heti ensimmäiseksi täytynee tunnustaa, etten valinnut tällä kertaa klassikkoa itse, vaan luin sen koulun vuoksi. Olen kuitenkin sitä mieltä että tämä kannatti/kannattaa kaikkien lukea.

Täällä Pohjantähden alla I

Väinö Linna

2008 (1.p 1959)

WSOY

543 sivua

"Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi." Tästä alkuasetelmasta alkaa suon raivaaminen, peltojen kyntäminen ja torpan rakennus 1880-luvun Suomessa. Tukenaan torppari Jussilla on puolisonsa Alma ja vanhan rovastin lupaus siitä, ettei häntä ajettaisi maalta pois rovastin eläessä.

Uuden kirkkoherran myötä tulevaisuus alkaa näyttää epävarmemmalta. Jussi saa kuitenkin jäädä torppaansa ja kasvattaa rauhassa poikansa Akselin, Aleksin ja Akustin. Varsinkin Akseli kasvaa lujaksi työmieheksi mutta alkaa saada vaikutteita muualtakin kuin kotoa. Vähitellen nimittäin ajatus työväen oikeuksista ja niiden puolustamisesta alkavat saada jalansijaa Pentinkulmankin kylässä.

Olen tainnut kertoa saman jo monta kertaa, mutta tämänkin järkäleen kohdalla vaikeroin ensin, miten ehtisin ja jaksaisin lukea 500 sivua vain muutaman viikon aikana. Mutta eri lailla kuin Tuntemattoman sotilaan kanssa, Täällä Pohjantähden alla sytytti mielenkiintoni varsin nopeasti. Ystäväni piti alun suonraivausvuosia vähän tylsinä, mutta vaikka ne olivat vähän pitkäkestoisia, eivät ne minusta olleen niin puuduttavia.

"Yhtäkkiä kuului mäen takaa hyppelehtivien kärryjen kolina ja kehotushuutoja hevoselle. Pari nuorta renkiä ajoi kilpaa retelirattaiden kanssa täällä kauempana talosta, kun ei ollut isäntä näkemässä. Huomaamatta Jussin rilloissa istuvaa rouvaa huusi toinen taakseen ja juuri ohi ajaessaan:

   - Vartoos saatana kun päästään Uotilan suoralle, niin minä lasken niin että on paskanen vana taivaalla.

   Pöly nousi rattaiden jäljissä ja pojat keikkuivat ja hyppelivät koettaen pysyä tasapainossa.

   Suomalainen maantie vuosisadan vaihteen tienoilla." -s.132

Tarina kirjassa etenee koko ajan, mutta mitään suuria tapahtumia ja käännekohtia ei erityisesti tapahdu. Kun nyt kuitenkin ajattelen, minulla nousee mieleen pieni valonsäde, joka lankeaa varovasti pimeyteen ja alkaa vähitellen nopeammin ja nopeammin suurentua laajaksi valonlähteeksi. Tai köysi, joka pikkuhiljaa kiristyy ja kiristyy tiukemmaksi, melkeinpä uhkaavasti.

Akselin kasvaessa ja kehittyessä kirjan päähenkilöksi alkaa myös sosialismi eli työväen aate näkyä tarinassa pääteemana. Sen kehitys ja myös vaikutus on kuvattu hyvin realistisesti: osa henkilöistä suhtautuvat siihen huvittuneena, kuten Kivivuoren perhe, mutta joillekin se puolestaan merkitsee paljon enemmän. Eniten siitä kiinnostuvat varmaankin Akseli ja räätäli Halme, joka alun perin tuo aatteen Pentinkulmaan. Halme vaikuttaa muutenkin kylällä enemmän kuin kukaan muu esimerkiksi adoptoimalla muonamiehen pojan ja perustamalla palokunnan. Huomioni kiinnitti myös maininta siitä, että Halme lopetti loppupuolella lihansyönnin.

"Puhu, Suomen työväenluokka, vuosituhantisen mykkyytesi jälkeen."
-s.384 

Sosialismia painotettiin kirjassa paljon, mutta hienointa oli, että kylän väkeä ja heidän mielipiteitään tarkasteltiin myös hyvin neutraalisti. Ajattelisin, ettei Linna ollut pelkästään työväen puolella vaan pystyi näkemään myös varakkaamman väestön mieliin. Kirkkoherrankin liikkeet ovat perusteltuja: torpparien riistoon oli yksinkertaisesti vain totuttu, ja pelättiin omien etujen puolesta. Kirjassa tulee työväenaatteen lisäksi ilmi pappilan suomenmielisiä ajatuksia sekä hiukan kartanon paronin vanhoillista, ruotsinmielistä ideologiaa. Samalla myös vuosisadan alun tapahtumatkin Suomessa ja ulkomailla näyttäytyvät henkilöiden elämässä.

Hiukan huumoriakin kirjassa oli, varsinkin kun työväen ja varakkaiden tärkeinä pitämät asiat menivät joskus ristiin:

"   - Mutta mikä mies on tuo, jota sanotaan Susi-Kustaaksi? Onko hän jotenkin venäläismielinen? Hän kieltäytyi kirjoittamasta nimeään, eipä edes ruvennut vakavasti keskustelemaankaan. 
   - No, se on semmonen jurko.
   - Jurko... Mitä se merkitsee?
   - Vähän samaa kuin möyry.
   - Möyry... Onko sellainen möyry? Jurko ja möyry. Ovatko ne kansankielen sanoja? Käyttääkö kansa niitä yleensä?
   - Toisinaan. Ne nyt on kenen sanoja kulloinkin." -s.217

Oli myös mielenkiintoista huomata Jussin ja Akselin, isän ja pojan eroavaisuudet. Jussi ei pahemmin muiden kyläläisten kanssa seurustele vaan vetäytyy mieluummin syrjään, paiskii töitä ahkerasti eikä oikeastaan perusta sosialismista vaikka onkin torppari. Akselikin kasvaa totiseksi työmieheksi, mutta alkaa vähitellen kiinnostumaan kylän elämästä, yhteiskunnasta ja lopulta tytöistäkin. Vaikka hän kunnioittaa ja totteleekin isäänsä, huomasin hänen kuitenkin haluavan erottua vanhempiensa elämäntavasta, ihan niin kuin nuoret nykyäänkin. Akseliin on myös helpompi samastua kuin Jussiin, sillä hänen tunteitaan ja erehdyksiään kuvataan tarkemmin. Akselin katuessa virheitään kannustin häntä pääni sisällä ja hehkutin tätä kohtaa - ja seuraavassa hetkessä soimasin häntä pettyneenä virheiden teon jatkamisesta.

"Pehmeässä valoudussa kylpien kaartui Suomen taivas lastensa yli ottaen vastaan heidän sielujensa korkeuteen pyrkivän viestin. Ja uusi vuosisata läheni heitä idästä, ja jonakin hetkenä se humisisi heidän ylitseen, eivätkä heidän punttikellonsa kyenneet sitä tarkasti ilmaisemaan." -s.232

Kirjan loppupuolella sosialismi jää hiukan taustalle, kun Akseli huomaa tyttöjenkin jakavan tämän maapallon hänen kanssaan. Hän kokeilee irtiottoja muonamiehen tyttären Aunen kanssa - tässä kohtaa juuri minun täytyi voihkia hänen käytöksensä takia. Koko ajan pojan mielessä kehittyvät kuitenkin tunteet naapurin Elinaa kohtaan. Elinassa pidin hänen luonteestaan - mielen puhtaudesta sekoitettuna veljiltä opittuihin haukkumasanoihin - ja odotin kohtauksia hänen ja Akselin välillä. Onneksi niitä tulikin monta, sillä heidän suhteeseensa mahtui mutkia, eikä se ollut sadunomainen 'perinteinen' rakkaustarina.

Kaiken kaikkiaan toivon, että jaksan ja ehdin tarttua joskus Pohjantähden jatko-osiin. Tästä romaanista opin paljon tuosta Suomen historian ajanjaksosta, ja mikä tärkeintä, pääsin kurkistamaan sen ajan ihmisten mieliin ja ymmärtämään, miksi he lähtivät mukaan työväenaatteeseen, millaisia heidän elämänsä tavoitteet olivat ja miten he päätyivät naimisiin kuka kenenkin kanssa.     

Loppusanat, ne olivat yksinkertaisesti wow. Tulkinnat lähtivät heti kehittymään mielessä.

"Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt."

Klassikkohaasteen lisäksi kirja sopii hyvin HelMetin lukuhaasteen kohtaan 17.: Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Sinä aamuna oli lunta maassa

Eilen minä lauloin muun koulun kanssa Maamme-laulun portaikossa aamuvarhain. Katsoin hiukan ahdistavaa elokuvaa ja join kolme kuppia teetä englannintunnin "aamupalalla". Ilahduin itsenäisyyspäivällisen Suomen lipulla koristellusta kakkupalasta, osuin sattumalta kirjaston "etkoille" ja ajattelin sinivalkoista Suomea koko päivän.

Eilen minä olin myös teatterikerhossa, kuuntelin muiden kiihkeää keskustelua Suomen lainsäädännöstä ja mietin, eikö Suomi olekaan täydellinen. Jotkut sata vuotta vanhat ongelmat herättävät edelleen puhetta ja uusia aiheita nousee myöskin koko ajan esiin. Mutta uskottiinko vuonna 1917, että pääsisimme joskus viettämään satavuotispäivää? Eikö nyt ollut aika juhlia Suomen itsenäisyyttä ja kaikkea sitä, mitä on jo saatu aikaan?

Tänä aamuna kirkossa puhuttiin juhlimisesta, mutta siitä kuinka jo heti huomenna alkaisimme ajattelemaan seuraavaa sataa vuotta. Kuinka me kaikki voimme vaikuttaa Suomen tulevaisuuteen yhdessä hyvää vaalien. 

Tänään me keräännyimme ystävieni kanssa meille juhlimaan itsenäisyyttä omalla tavallamme. Illan aikana ehdin tarjota hiukan pieleen mennyttä mustikkatorttua vuoden 1908 Kotiruoka-kirjan reseptin pohjalta, ajatella kulunutta vuotta ja nauraa katketakseni suklaapelissä, kun joku yritti sormikkaat kädessä leikata haarukalla ja veitsellä itselleen mahdollisimman suurta palasta. 

Erityisesti olin odottanut sitä, kun avasimme kirjeet, jotka olimme kirjoittaneet itsellemme itsenäisyyspäivänä kolme vuotta sitten. Silloinkin me yhdessä. Silloin Suomi täytti vasta 97 vuotta, mutta ajattelin jo suurta satavuotispäivää kaukana tulevaisuudessa. 

Joitakin Suomi 100 oli alkanut jo väsyttää, mutta ehkä minä en vain kuullut siitä tarpeeksi. Ehkä koska olin puolet vuodesta ulkomailla, ei innostukseni lopahtanut tässä syksyn mittaan. Nyt kuitenkin satavuotispäivä on jo vierähtämässä ohi paljon nopeammin kuin se saapui. Seuraavan sadannen kohdalla uinun jo mullan alla. Entä jos seuraavaa satavuotisjuhlaa ei tulekaan?

Onneksi tästä itsenäisyyspäivästä on jäänyt minulle muistoja. Toivottavasti voin tulevaisuudessa kertoa jollekulle eräästä päivästäni seitsemäntoistavuotiaana, jolloin liput liehuivat ympäri kaupunkia, kävin ensimmäistä kertaa yksin kirkossa ja pidimme hauskaa ystävieni kanssa. Kuinka sinä aamuna oli lunta maassa, kun pieni maamme täytti sata vuotta.

Jatkosodan julmuutta vs. tyttörakkautta

Luin tämän postauksen kirjat joululomalla ja kyllä, aloitin kirjoittamaan niistä kuukausi sitten...

Kiinnostus heräsi: sain lahjaksi jouluna, teki mieli lukea tyttöjen rakkaustarina

Som eld
Sara Lövestam
2015
207 sivua
Lilla Piratförlaget

Anna tulee saarelle isänsä kanssa, valmiina viettämään kesän rikkinäisessä mökissä jonka kattoa isä ei koskaan saa aikaiseksi korjattua, kesäiltoja odottaen. Louisea eli Lolloa ärsyttää hänen perheensä, eikä hän alunperinkään halunnut lähteä lomaksi saareen. Hänen ökyrikas perheensä on vuokrannut huvilan, ja vieroksuu Annan isää ja toisinpäin. Tytöt kuitenkin alkavat varovasti kiinnittää toisiinsa huomiota ja tehdä lähempää tuttavuutta, kun Anna kutsuu Lollon mukaansa verkkoja laittamaan.

Ensimmäinen lukemani ruotsiksi! Aloitin kyllä syksyllä Jonas Jonassonin kirjan Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, mutta en jaksanut lukea alkua pidemmälle. (Olikin ehkä hiukan hankala.) Olen nyt kolme ja puoli vuotta lukenut ruotsia, osan ajasta itseopiskellen - enkä ymmärtänyt kaikkea. En läheskään kaikkea juonestakaan ja voisinkin parin vuoden päästä verrata, kuinka paljon silloin tajuan. Mutta nyt ymmärsin pääkohdat, ja opin muutamia sanojakin, jotka tietysti unohdin heti kirjan suljettuani.

En yleensä lue joulukirjoja heti (eh, montakohan viime vuonna saatua olen ehtinyt...) mutta minun teki mieli lukea jotain tyttörakkaudesta. Aluksi kirja vaikutti vähän liian normaalilta. Ja juu, eihän juoni niin ihmeellinen ollut. Kaksi tyttöä ihastuvat toisiinsa, tulee joitain ongelmia ja sekaannuksia, mutta loppu on rakkaustarinan perinteinen.

Joka tapauksessa luin kirjaa silti yömyöhään asti. Nautin ruotsin lukemisesta, ihailin tosi kaunista kantta. Kirjan takakansiteksti oli minusta harhaanjohtava, se sai tarinan kuulostamaan joltain mysteeriltä ja kadonneilta teinitytöiltä. Sivujuonteen tarinaan toivat saaristo ja sen elämäntapa, Annan selviytymistaidot ja Lollon ensialkuinen massateiniys. Heidän suhteensa kehittymistä oli mukava seurata.

Ahdistuin myös hiukan, sillä kirja sai pohtimaan, tulenko itsekin tutustumaan joskus johonkuhun.

                                                     ***

Kiinnostus heräsi: luin suomen nettikurssia varten

Tuntematon sotilas

Väinö Linna

1973, 1.painos 1954

444 sivua

WSOY

Tästä kirjasta en oikein osaa aluksi muuta kertoa, kuin että jatkosota syttyy ja hyvin monenlaisia ihmisiä joutuu rintamalle. Joutuu rauhallinen Koskela, rakastunut, ensin epävarma Kariluoto, muiden halveksuma Lehto ja ujo, muiden puheille hihittelevä Vanhala, joka saa itsevarmuutta tarinan edetessä. Kaksikymmentävuotiaita nuoria miehiä, jotka palelevat yössä, pelkäävät vastapuolen ammuksia ja tykkitulta ja yrittävät parhaansa mukaan pysyä hengissä.

Ensin minun oli vaikea aloittaa tätä kirjaa. Tuntui etten millään jaksaisi lukea neljäsataasivuista vanhaa kirjaa vain yhtä suomentehtävää varten. (Johon motivaatio oli kyllä hukassa - piti nimittäin kirjoittaa seitsemän pohdintatekstiä romaanista, mutta sainpa ne tänään lopulta valmiiksi.) Pidän vanhoista kirjoista, klassikoistakin, mutta ajattelin tämän olevan vaikea- ja hidaslukuinen...

Lukiessa asenteeni kirjaa kohtaan kuitenkin muuttui. Kerrontatyyli oli hitaampaa muttei todellakaan pitkäpiimäistä, ja henkilöillä oli hauskoja väittelyitä ja sanomisia ("Hietanen on ahaven..." ). Hieman lisää armeijan nimityksistäkin tuli opittua, mutta ensin tuntui, että kunnolla kirjaa ymmärtäisi vain armeijan käynyt. Mikä on pataljoonan ja joukkueen ero, mikä lyhennetään kk ja mikä pk...

En jaksaisi enää äikäntehtävän jälkeen kerrata mitään syvällistä pohdintaa, mutta lukemani jälkeen oli helpompi kuvitella sotilaiden kauhu heidän kyykkiessään kylmässä pimeässä metsässä hyökkäystä odotellen. Ampua silmittömästi pikakiväärillä vihollista, toisia samanlaisia ihmisiä, ja odottaa joka hetki menettävänsä itse tajuntansa lopullisesti. Rintamalle löysi tiensä erilaisia ihmisiä, ja mieleen jäivät lempihenkilöni, jotka toivat vastapuolenkin köyhille lapsille leipää, huutelivat piloja venäläisten puolelle ja rakastuivat onnettomasti. (Sillä kyllä, tässä kirjassa oli pikkuisen romantiikkaakin.)

Ja kun kaksi heistä kuolivat...

Saan kirjan aloittamaani vuoden 2017 HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 3: Suomalainen klassikko.